YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Koetuksia alangolla ja ylängöllä.
Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi vaikka palavaan pätsiin.
"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki
Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".
Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun, mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".
"Joko aivot lakata?" kysyi Anni — hänen silmänsä säkenöitsi — "taikka onko sinulla vielä mitään sanomista?"
"Ei enää ole".
"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan, mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"
Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.
Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia. Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä meidän tulee kiittää".
Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan, sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.
Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä; mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi, ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.
Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja Lents oli samalla tapaa.
Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä "markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.
"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän kuulee semmoista mielellään".
"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".
Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi oikein kasvanut".
Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian… Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".
Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä, että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan, sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella, että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on kova onni, ettei äitini enää elä".
Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti, kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi. Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat. Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni ansaitsevat yhdessä vuodessa".
Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".
"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni liian ahdas olla mielestäni".
"Kaupunkiin me sitte lähdemme".
"Niin, mihin vaan tahdot".
Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".
"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".
"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan. Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".
"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents, innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.
Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan ei teille kelpaa". — Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään, sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".
Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista sinulle on hupaa".
Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin pitäisi tulla mukaamme".
Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin, jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti. Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman tien aina talonsa edustalle saakka".
"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa, ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät, että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".
Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini. Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii, taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".
Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän ymmärtää kaikkea".
"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.
Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".
"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti. Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".
Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.
"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki parhain päin".
Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.
"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.
"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät lämpimänsä".
"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään hätää sen puolesta".
Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi, ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni, joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni. Nyt vaan näytän sinulle huoneet".
Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä. Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla taitaa?"
"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä tässä on niitten rinnalla!"
Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni, älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".
"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään. Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta mitään".
"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan sinun itse tähtesi, sinä olet ollut minun mieleeni, juuri sinä, ja sehän on pääasia, se".
Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä katkeraksi kuin sappi.
Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.
Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet, muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja pureskeli sitä kuin väkisin.
Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon häntä kehui.
"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.
"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni on!
"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä. Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".
Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä lujasti kiini.
Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.
Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän ollessamme täällä".
Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.
Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa, ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat, he antavat isoisten tapaan.
Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein, he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa. Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin polttaisi kuin kekäle.
Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä, jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.
Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa kisälleille ja oppipojille.
Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt… Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.
Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman, sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Ensimmäinen huvimatka.
Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään Leijonan ravintolaan.
Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt, kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.
"Ei".
"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".
"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"
"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me tulemme".
Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".
"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"
"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni. Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja sinä olet todellakin soma mies".
Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi. "Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä arvelet?" kysyi Lents.
"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".
"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".
"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"
"Siinä sinulla on oikein".
Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla! puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina. Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse, poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan. Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos, pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin, minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole, ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"
Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.
"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.
"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."
"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."
"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä, että me vaan heihin katsomme."
Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita. "Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana, sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja raitis, senhän näet minustakin".
Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla Rheinin virtaa alaspäin.
"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".
"Enkö minä saa tulla kanssasi?"
"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".
"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin.
Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".
Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.
Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä, vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen loodaan.
"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.
"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".
Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.
Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.
"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".
Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.
Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee. Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.
Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.
"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".
"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."
"Ystäviäni minä en anna ylön".
"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi kaikenlaiseen".
"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan, niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".
Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni äkisti seisoalleen vaunuissa.
"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.
"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän vaunuissamme, eikö totta".
"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin ovat minunkin".
"Ovat kaiketi".
Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.
"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.
"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka
Pröblerin seurassa!"
"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä, jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan. Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee. Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä hetkestäni mitään lahjoa pois".
Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja tarttui hiljaa ylkänsä käteen.
Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista, meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.
Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".
Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.
"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"
"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä, ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin kirkontornia".
"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen kuollut", sanoi Lents.
"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin paremmin muistuttelen äitiäsikin".
Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.
Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut tyhmä".
"No, kuinka niin?"
"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain, joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin sinä".
"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle", huudahti Lents.
Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.
Morgenhalden Lents viettää häitä!
Leijonan Anni tulee naiduksi!
Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.
Lunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä rekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien kilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan pihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä ei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli tullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli talven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää ihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin vanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin vaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka kohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja silloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat sutkahtavan.
Kaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa apuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi sukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään arkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin pyydettykään.
Ernestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja miehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia itselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä on etuoikeus.
Ernestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen käteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma mahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin, sillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.
Leijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli pitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki väliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti suurelta lämmitetyltä markkinatorilta.
Lents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta Annilla oli oikein, kun sanoi: "Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle mielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän täytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin. Vuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy saada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka monesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme antamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin lahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa takasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä, jos vaan antaisivat puoletkin takasin".
Häälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon puolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä päivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä kaukaisemmille vieraille.
Hääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen kukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: "Minulla ei ole mitään lahjoitettavaa hääpäivänäsi".
"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".
"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".
"Mikä se semmoinen paperi on?"
"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi, joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä huomaavat ne oikeiksi. — Paljon olen saanut tunata ennen kun sain ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja päivällistä yht'aikaa — ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä. Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".
Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa, ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan, vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.
Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.
Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen pääperillisensä — jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin suoraan — taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. — Se oli ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.
Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli hiljan ajettua leukaansa.
Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä. Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä nimen, miehensä kunnian. — Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta, muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. —
Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.
Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi…
Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle, että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.
Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua, vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa. Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"
Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään puhuneet sen enempää.
Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä — lähestyi häntä vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".
Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille kättä.
Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan, että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.
Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin — olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin — sekä yksi toisensa perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat, minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei minunkaan käsissäni niitä enää ole".
Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa. Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli, joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi, ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä häissä, vaan en saa, en" — ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.
Jo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni ulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.
"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin", sanoi Anni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. "Hän ei kuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen kanssaan".
"Annetaan hänen olla", tydytti Lents, "ei tarvitse kenenkään mieltä pahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen lähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut".
Pilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: "Tanssimaan sinä olet mestari".
"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?"
"Sitä en ole sanonut".
"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan, vaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia sinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet, mutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, — minä en taida sitä selittää".
"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia puhua".
"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä?
Siinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava —"
"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä", naurahti Anni.
Tuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.
Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa Lentsin ainoa naapuri — hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä, mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi — hän oli yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin, sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä, tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät, kuinka meidän keskemme on laita?"
"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.
"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös. Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä, kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.
Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty kuin tehty.
Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa, olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin, sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan. Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt vaan vaatteet hyvin ympärillesi".
"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on oikein", vastasi Anni.
Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla, niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä toinen toisensa perässä.
Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle etuarvon".
Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.
"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.
"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat", vastasi
Anni. "Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!"
"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt viritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa". Hän pani soittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän "Tyventä merellä". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi tuiki tyyneeksi.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Huomenlahja.
"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö ole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?" sanoi Lents seuraavana aamuna.
"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?"
"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta tänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin".
"Sinä olet ihmeellinen ihminen", sanoi Anni hymysuin.
"Maltapas!" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, "täytyyhän minun antaa sinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa".
Hän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin hän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa kelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa mietiskellä tätä asiaa.
Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä kaulaasi".
"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen kultasepällä muuhun".
"Sitähän et toti tehne".
"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"
"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".
"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".
"Tässä on, katsopa".
"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"
"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".
"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".
Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun kuullen".
Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".
Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen, kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut monta kovaa kokea".
Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan viereen.
Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden heidän piti kiiruusti joutuman.
Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin; tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".
Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan syleillen.
Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki, hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.
Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein kaunihimpaa".
Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan, ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin tuli lahjoinensa.
Anni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi, niinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla valpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se ei kuulu ravintolan menoihin.
Jos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään, sillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla ajokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa myös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on takana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan, niin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola, ja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä hyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan isännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.
Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia, nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista: Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata! Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein paikallansa.
Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset, jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät, mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton. Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin, ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja sanoi:
"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista, kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä. Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa… Kas, tervetuloa Karitsan emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"
"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin saisi hevosensa suojaan".
"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". — Anni siinä silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.
Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa, että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat, huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.
Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen, keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.
Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta puoli-yön aikaan nousi.
Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia tuotiin ehtimiseen toista sisään.
Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".
Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita, ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen, ja hän meni teputteli tiehensä.
Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa. Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".
"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".
Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.
"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni tiellä.
"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".
"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni kiivaasti.