"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.
"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut, kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä, etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha henki, kuka komentoa pitää tahtoo. — Katsokaapas nyt tätä miestä tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä. Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi hillittömästi.
Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi? — Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen, tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"
Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja suutelemasta.
"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan pohjaan!"
Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä, huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni! Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa; minä tiedän kaikki, — Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi iankaikkisuus sydämmessä".
Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".
Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on unohtaa itsensä ja kaikki.
"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku. Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents, Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa: parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa, sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin pöytään.
Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.
Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän juotavaa.
Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".
Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas nuorista kuusista.
Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.
Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni.
Ja tuo sydämmellinen varoituskin!
Lents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. — — —
Hän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni kaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen kotona.
Vaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä "patruuna" oli taikka oli olevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei hän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko komentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. — Jos tuo lanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras keino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan häntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään ja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Tämä on kuin toista mailmaa.
"Hyvää ehtoota herra Lents", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa kävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka huutaa: "herra Lents?"
Yksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen:
"Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?"
Hän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: "Ottakaa nämä yllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen ympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä."
Ei auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen taitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se oli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen vienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin: Annilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi koittaa, että aina ajaen kulkisimme. — Tämä ajatus siitti hänestä palvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki laatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä sen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään hänessä pahoja himoja.
Taiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi, kuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin ystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta hänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen; taiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta harjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut maalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen toimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan maalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän puolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat yksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia mallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja monenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen malliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu. Pilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että hänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.
Tätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen onkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita sillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut suurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on toki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.
Ensi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.
Tohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset eivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.
Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää enemmän kuin paras uuni.
Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus tervehtimään".
"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona — minun mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut — mutta minun luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään vaihteli.
Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä. Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty. Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen omaisiansa.
Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen kurkkuunsa.
Vanha kylätuomaritar — tohtorin äiti —, joka istui teepöydässä erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta. Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja Lents kertoi tavanneensa hänen — Maisun rahantarjouksesta hän tietysti oli ääneti —, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia. Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.
Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat minuun kuuluu!"
Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.
"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin, sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan, varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin, mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents? Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"
Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan kustannuksella.
Taiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja sähkölennättimistä.
Kun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja sanoi: "Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on sinulle sanomista". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua talouteni rappiotilasta.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lents.
"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle vastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut — mutta mitä minun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on lyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni kellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja heille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle ajan päälle määrätyn osan voitosta".
Tämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi kuumeen palavaksi ja vastasi: "Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta, herra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin kaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt, muitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin ryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat poikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan yhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi".
"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa sinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin murhetta".
"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää puhuko tästä mitään, ennenkuin olen" — — — Sanat istuivat Lentsin suuhun.
"No, ennenkuin olet?"
"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma päänsä".
"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen kopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea kunniassa pitää".
Lents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän pitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.
Lentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos suvaitsette".
"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen".
"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?"
"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut puhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan jäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti käskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja toista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi suotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä paitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin hänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi".
Lents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja lopetti näin: "Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en itse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin mies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä rintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että hän minua auttaisi. Minä luulen niin, — jota enemmän minä asiaa itsekseni mietin —, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin, ja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen kaikkia kunniassa pitää".
"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka seuraatko minua kylään saakka?"
"Kyllä minä teen seuraa".
Kaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä kätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä, laski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.
Lents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen kohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen kumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista on osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.
Siinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka vielä lisäsi: "Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta on erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme vesisuoja ilman".
Minä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa vielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin sinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.
"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.
"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin leikillisesti kuin suinkin taisi.
"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".
"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".
"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä harvoista, joita minä kunnioitan".
"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".
"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".
Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt hänen sitä tekevän mieltä mielin.
"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"
"Toivotan onnea".
"Kiitoksia!"
Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen palamaan heittää".
"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa, kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".
Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua, tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi tehtaan osakkaaksi.
"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".
"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".
"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni, etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.
"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha, vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta minkätähden minä tätä mainitsen? — Ei aikaakaan sen jälkeen kuin meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana. Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen, poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.
"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"
"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.
"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni 'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. — Minä vastasin miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.
"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.
"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.
"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni: antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa. Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin, että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen, ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. — Yhtä minun pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä. Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla — siksi ravintolaa kutsutaan Spaniassa — ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia, ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. — Me astuimme sisään huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa niitä haudalleni! — Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä, kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa, jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi, ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".
Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan: "Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi. Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa viinilasiini".
Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona, ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne, siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta takasin! Toista oli silloin vielä.
"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta. Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se, on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle kyljelleni, aamulla herättyäni. — Kotimaalaisia ilmaantui täällä enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut, äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin, mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen kanssaan vaihettamaan sanaakaan — näin ajatellessani minä yhä vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois. Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla, ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia! Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa — niin ajattelin monta monista kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin. Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua ymmärtäisi — — — Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä olen tehnyt sinulle vääryyttä, — sitte minä asun äänen luonansa kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?! Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia? Matkallani kotiin — vihdoin viimein pääsin niin pitkälle — olin kuin lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin, kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.
"Minä pääsin kotipaikalleni.
"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet juoksemaan minua vastaan.
"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni. Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat, ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, — en tiedä minkä tähden, — mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi. Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa. Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan, mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä minun mielessäni liikkui.
"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä? Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.
"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.
"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran, ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on; me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan, tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani, kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein, sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi, mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".
"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti teki mielenne?" kysyi tohtori.
"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä en sitä siedä".
Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään; hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan, oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin. Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus, melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".
Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti
Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin.
Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt
kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.
Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään. Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.
Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava, rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan kuin haudassa…
Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten. Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. — Omin silmin hän oli sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi ison aikaa kuin halvattuna.
Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla, minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.
Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti, rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta minään. —
Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.
Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.
Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä mies hän on, ja mimmoinenka. — Olen — vastasi hän — mutta en ole tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.
Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?
On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy tulla toinen elämä.
Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa rauhan hetket ja hyvät ajat.
Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna; tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa. Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata, täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin. Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.
"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.
"On".
Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui sisään.
"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"
"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle, mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".
Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.
Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.
Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua, tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän, että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.
"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa, "että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa sinulle hyvää huomenta".
Anni kiitti, nöyrästi hymyillen — mutta sydäntänsä pisti se, että Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle pitkää ikää.
Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin opittua soittoansa.
Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia — jota Anni todella ansaitsikin — siitä, että hän aina oli ilomielinen ja järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.
"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".
Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä polttaa — sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa — samoin tiesi pastorikin kertoa Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta, tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse, kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".
Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"
"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".
Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.
Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni ehtimän kautta.
Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut, että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".
Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.
Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi — Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä — ja pastori lupasi puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa, mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".
Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta kertaa kädellään pois.
Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään; hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.
Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut sanankaan maalle.
Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"
Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi, nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".
Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa tuolin, pyhkäiset pöydän ja — sitte on kuin ei olisi ketään vieraisilla ollut".
Näitä sanoja Anni nyt mietti ja — huomasi ne tosiksi.
Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut elämäsi näin?
Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus: Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.
Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä ajatuksia yksinäisyydessä.
Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?… Sinä olet tahtonut tulla naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut, oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen, kaikkein mieluinen mies…"
Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu: kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana…
Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin. Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja nyt vietämme häitä uudestaan.
Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa, kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"
Lapsi huutaa: "Isää, isä!"
Mies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä on hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi nopiasti ylös Annin luo ja huusi: "Onko Lents jo palannut kotiin?"
"Ei vielä".
"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt metsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents olisi lopettanut itseänsä!"
Anni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin että se huusi ääneensä. "Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa minut mielenvikaan", huusi hän. "Mikä sinun mielessäsi on?"
"Eikö tämä ole hänen hattunsa?"
"Herran tähden on, on!" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.
Faller auttoi molemmat ylös.
"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?" kysyi Anni.
"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä kannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut hattunsa".
Anni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi peittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne, ikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista, että Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen tykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut tapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: "Mistä syystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?"
Faller ei vastannut yhtään mitään.
"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta vaadita?" kysyi Anni tuimasti. "Istu, istu alas", komensi Anni, "ja kerro minulle, kuinka laita on".
Ikään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen polvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla katsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui: "Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan pois joka tuolilta".
"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä kuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän löydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin…"
"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä Knuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on ollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä paikasta, jossa hattu löydettiin".
Anni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: "Minkä tähden sinä noin peloitit minua?"
"Vai taitaa sinua peloittaakin?"
Nyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa lainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin talonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä Don Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa kaikki.
Kun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen vanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja enemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on Lents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut, vaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman rankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa. Joudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!
Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus. Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset, joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä nahjustelia!
Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.