KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Myrskyinen yö.
Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa: joko setä, taikka tehdas.
Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä, mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi huokeammalta.
Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno, kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.
Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni! Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos, viettäneet uudesti häitä.
Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa molempien lasten kanssa.
"Hän meni levolle äsköin juuri".
"Mitä? Onko hän kipeä?"
"Ei hän ole kipua valittanut".
Lents meni Annin luo. "Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa ja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa. Samassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä päivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva".
"Kiitos kaunis!"
"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?"
"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä nousen paikalla ylös".
"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä sanomia sinulle".
"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta".
"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista".
"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta minuutia".
Lentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui ja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. "Eikö sinua haluttaisi ruoka?" kysyi hän.
"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?"
"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi minulle?".
"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei".
Lents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni kuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu Lentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa, valmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.
Lents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta helmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan asian, ja se oli — hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus avioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:
"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö mikä se on?"
"Mikä sitte?"
"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle tarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin".
"Minkätähden ei?"
"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun silloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä niin helpolla".
"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?"
"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?"
"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on kekseliäs pää".
"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein somaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle sanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on sinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja lapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin nahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!" kirkasi Anni ja tempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: "Sinun isäsi on saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha vaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta. Oi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee tehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen lasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun sitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär".
Lents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein hän sanoi: "Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden rauhassa".
"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä minulla ole mitään muistoa häneltä".
"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?"
"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus".
"Missä se on? Anna tänne se!"
Anni avasi kaapin ja näytti sen. "Jumalan kiitos, että se on vielä tallella; se on vielä siunauksen tuova", huusi Lents.
"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä ei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he ovat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on juoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen".
Anni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin ja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli tunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin miehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, — se Lentsiä kaikkein pahimmin loukkasi.
Lents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: "Anni, älä puhu noin, tuolla tapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki sinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä".
"Ha, ha, ha!" nauroi Anni. "Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle päätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja samassa menköön tuo pyhä kirjoituskin".
Anni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. "Tule tuulenpuuska!" huusi hän, "tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!" Kukkanen ja kirjoitus lensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren kaljamoille.
"Anni, mitä olet tehnyt?"
"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut niin syvälle, että turvaisin taikaan".
"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta kuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on antanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole pyhä".
"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään".
"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!" huusi Lents sähiästi ja pusersi tuolin rikki. "Mene kohta ulos tuvasta Wilhen kanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen hulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee". —
Anni meni lapsen kanssa kamariin.
Tohtori astui sisään.
"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään, ei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan, ja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta turhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos".
"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken minulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa palkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en siihen mitään voi".
"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen oppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun setäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä; hänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että saisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian kun tulee kysymys rahasta vaan, niin — tohtori napsautti sormillansa — kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä oikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin elinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman poikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa, voisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi kisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää".
"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja niinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin edeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole koskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei kärsi sitä kuulla".
"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa kävelemään kanssani?"
"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin katkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä aamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen melkein, että minussa on joku kova taudin puhti".
"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus. Pane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä kyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et säästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä minulta", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua kamariin, "ja sano hänelle se, että itse isää", — tässä tohtori mieltä mielin pidätti puhettansa — "hänen lastensa isää täytyy hänen näin suoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona, sillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä Lents, ja makoista unta!"
Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi, niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt; hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta — mutta sitä hän oli paitsi.
Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen vaimon armoilla, — ennen tulkoon omakätinen kuolema!"
Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta, hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!
Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se! Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.
Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois, sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän kirjoitti:
"Sydämmestä rakas veljeni!
Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin; se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni, anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen, kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.
Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä, kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni. Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut. Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! — Minä en uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi, jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen kasvaa pitäisi.
Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?
Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran — minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella — että hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo; sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni … minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin, puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.
Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!
Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta, minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!
Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä. Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen tyttölapseni — — —
Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset, erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista, mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä hauskasti! Iäksi päiviksi,
sinun uskollinen veljesi
Lents".
Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni
Pilgrimin omaan käteen".
Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko, sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä — pilvi repee heleän keltaisiin hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.
Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri; hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun. Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.
"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen täytyy tapahtua! — — Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein rukoilla, Anni niin — mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa ja maan päällä on… Hän tehköön kanssani seuraa… Ei, hän jääköön eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan…
Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti sängyn uutimet auki — ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu! Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt samassa — nyt kuuluu jyrinä — maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki — — on kuin ukkonen jyrisisi maan alla — maan yli ilmassa — — se iskee kaikella voimalla rakennukseen — — yhtäkkiä päivänen muuttuu yöksi, synkiäksi yöksi.
"Jumalan tähden, mitä tämä on?" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen: "Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut". Anni itkee ja huutaa, lapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: "Herra Jumala, mitä tämä on?" Kaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta se ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen pimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa: "Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!" Molemmat eivät saa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan kaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa; sitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Ystävä hädässä.
Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa. Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa tietä takasin".
Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.
Pilgrim astui sisään ja sanoi: "hyvää huomenta, herra Lents!"
"Samalla tapaa, herra Pilgrim".
"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".
"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".
"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä velvollisuuteni".
"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".
"Te tiedätte, että teidän Lents'inne…"
"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch, katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.
"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".
"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".
"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset.
Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".
"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".
"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".
"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee lopun itsestänsä".
"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän … te olette toisenlainen, kuin olisin uskonutkaan".
"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".
Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä säilä joka työkkäyksellä väännetään.
Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi hänelle takasin palauttaa".
"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo, kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se tuo rauhaa".
"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä sanoja".
"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"
"Sitte hän arvattavasti haudataan".
"Ja mitä sitte lapsista tulee?"
"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".
"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"
"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".
"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt — — …"
"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra
Pilgrim".
"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".
"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.
"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.
"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".
"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään pyydän".
"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".
"Hyvästi, herra Lents!"
"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"
Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents, tiedättekö, mitä teette nyt?"
"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".
"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".
"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas, kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte? Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut minun ovestanne ulos".
"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".
Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan sanomatta hän meni pois.
Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään niin hyvin kuin se mennä jaksaa.
Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.
Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut; semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan. Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä, joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle. Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin. Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".
Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi muille aloille, ajatteli Pilgrim.
Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta. Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.
Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?
Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?
Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän olevansa hyvin tytyväinen.
Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.
Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja… Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä asiaa…. Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista? Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin…
Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka, ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan, ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä, kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. — Ei sentään, ei sekään suurta maksa, — mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut! Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.
Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä, kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis. Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä. Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En minäkään olisi sitä uskonut. — Välisti se haukkui korppia, joka aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna, teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme toinen toisemme.
Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen, niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut; niin se on, niin.
Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.
"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää? Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".
"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun silmäisi edessä".
"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".
"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".
"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla itsestään".
Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.
"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen. Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".
"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents "vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin kovasti jyskikin".
"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".
Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän jossakin piilossa?"
"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".
"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan, että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin. Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"
"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".
"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt minulta kaikki voimani".
"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".
"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme kentiesi toisen tuomarin edessä".
"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".
Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon. Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.
"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.
Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta. Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"
Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.
"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.
Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. — Hiljaa!" keskeytti hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".
"Minä en kuullut mitään".
"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos, spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä. Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".
Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan suusta maalle.
"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli hiukan maistanut lämmintä maitoa.
"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".
Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?
Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen enempää.
"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan, kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta. Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin soitettiin meidän hautakellojamme".
"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".
"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut kaataa metsän, joka oli taloni turva".
"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".
"Se on tosi, se".
"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin täältä kaukana".
"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".
Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen sanova; minun puheistani ei se parane".
Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut mitään.
"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä, ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana, mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja eroitettuna mailmasta — silloin minä ensi kerran näin äitini suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se mieltäni pahoittaa".
Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.
Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on", sanoi Lents.
"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".
Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä äänistä sisällä.
"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös lumen alle hautaantunut".
"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa ansainnut".
"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä kieltäsi?"
"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".
Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.
"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.
"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan lumessa, yhtä mittaa haukkuen.
Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään. "Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"
"Minun luonani, setä".
"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin. Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"
"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".
"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha,
Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"
"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".
"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"
"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.
"Eikö kuulu apua?"
"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".
"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".
Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"
Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi rääkymässä?"
"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".
"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Särjetty sydän.
Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä, jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla". Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.
"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".
"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"
"Entäs minä sinulle?"
"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin ansaituksi".
"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"
"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".
Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten: "Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että meillä nyt on kuolema edessämme".
"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta niitä viemään".
Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut, ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä, että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.
Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.
Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet, jotka hän otti yllensä.
Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.
Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa. Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole kelvollista yönuttua?"
"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä ottaa se päällenne?"
"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi, mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä veli-vainaajansa nutun.
"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"
"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä, tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti, ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena. Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".
"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa lapsen", lisäsi Lents.
"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus, mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte semmoista, pistän huoneet palamaan".
"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille, joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi, kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia, että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi; Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."
"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei olekaan totta".
"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".
"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee. Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".
"Sanonko minä oikein kuin laita on?"
"Sano!"
"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin, ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli elossa".
"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään muotoa sitä tehnyt".
"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".
Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle: "Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt, ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"
"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".
"Entäs sinä, Anni?"
"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte minun kahtia, se ei ole totta".
"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni, ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"
"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa kuolemaa".
"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi myöntymään tuumiisi?"
"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja, nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".
"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"
"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa, minä olen heikko vaimo".
"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen, että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"
"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e; ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta, että olen sanani myrkyttänyt".
"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena. "Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö? Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan takaa kenties astumme hänen eteensä?"
Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, — ja sinäkin olet Lentsin korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen; sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".
Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni, me seisomme auenneen haudan partaalla —"
"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin seisot auenneen haudan partaalla —"
Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.