KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Nöyrtyneen tunteita.
Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja kiiruhti takasin valkeata virittämään.
Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan. Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa.
Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.
Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte
Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.
Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.
"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello on jo viisi, ja minun on kova nälkä".
Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen kuivatuita hedelmiä.
Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään, mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa, että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan. Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".
"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä hyvää kinkkuakin".
"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"
"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".
"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta, vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua, Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden, että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit: 'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'… Taivaasen sinä olet minulle tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana, ja…"
Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala! Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".
"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet hyvä, ja kättä sen päälle".
Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä, juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".
"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon. Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".
Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.
Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi; viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä, muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista, kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"
Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt, ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa itseksensä.
Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja pisti kirjeen taskuunsa.
"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".
Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen reikään.
Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme raskaammaksi. Ja sitte sama poika" — tästä Petrovitsch äkkiä pidätti puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen korvaansa — "kirosi isänsä muistoa".
Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".
"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa matalimmalla äänellä olivat puhuneet.
Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi kolme.
"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.
"Varmaankin nyt on yö".
Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo kuluuneeksi.
"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.
Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean. Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö, välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli kyökissä, joka unissaan rääkyi.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Apujoukko.
Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä, ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä: missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on? Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet! missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi heränneet siitä.
Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet
Morgenhaldessa olevan lumen alla.
Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon ääntä kauaksi.
Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.
Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli kuin kangistunut.
Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi: "Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja kuokkia koko joukko!"
Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli niihin tuimasti.
Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella, kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.
Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi — tietysti tuli hänen eikä kenenkään muun komentaa — kuusi miestä sitomaan itsensä samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla keskenänsä avuksi.
Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä johdattamaan toista riviä.
Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin viisikymmentä askelta Lentsin huoneista — lähemmäksi ei päästy — luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin. Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki, kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.
Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa: "Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä, taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"
Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen, mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut, mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.
Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.
Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö, joka makasi kuolinvuoteellaan.
"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja lähti läpi yön kotiin.
Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle, olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.
"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan hautaantuneita".
"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.
Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.
Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka olivat yhteen kierineet.
"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.
"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton palamaan" vastasi kumppani.
Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa valkea sammuikin.
Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut; semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.
Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut tarpeeksi apuun.
Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan. Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.
Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Lumen alla kasvaa kukkanen.
Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.
Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille, että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden, ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että lapsikin hukkuisi.
"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents. Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.
Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.
Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".
Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.
Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.
"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni, niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen, minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita, olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa…"
"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".
"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen, samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt kädessään.
Isoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents kysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä kohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan, ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä hänelle.
"Sen olen kyllä huomannut", vastasi Petrovitsch, "mutta minä en pitänyt sinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua hemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään, kuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja viisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin. Semmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa, ja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä kaipaat taputusta taikka kiitoslausetta".
"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?", sanoi Lents karvaasti nauraen.
"Voi olla niinkin!" vastasi Anni.
"Ole rauhassa sinä!" huusi Petrovitsch, "olethan sinäkin oikea lintu, olet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat olla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat, joko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen sorkkineen".
"Minun täytyy tunnustaa", vastasi Anni, "että sedällä, paha kyllä, on oikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut jotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin minussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin täyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä kysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät sydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, koska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä paluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan kanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta yksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja puhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa miestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin onnellinen niin — olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi hyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin sen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka olen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus vastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata, vähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha paholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset tulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja toiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni parantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta kaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei lainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun, äreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen ihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat kiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi näyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin viimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä ravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja ihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt elämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli — oliko se eilen, kun pastori täällä oli? — Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se. Minä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen kun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää eikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen toistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet kokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut, mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä tulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä minulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut kotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi — et sinä usko, kuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen ja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt minua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua riivaamaan — se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä mitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu. Nyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua kantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein päivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä valossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin katsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla päivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä silmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni pois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi ainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!"
Tällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin huomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä tilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa ja Anni jatkoi: "Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin! Muistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään parempaa mailmassa, kuin aurinko — ja toisen kerran ehtoolla, kun sanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein pilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa rikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet tuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi, ja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan laattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni, vaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja sinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä viskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei olisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että sinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani, että hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin".
Yksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään nureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui, niinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: "Oi hyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta ja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka juhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana pitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei minun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä! Suo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki parhaaksi kääntyä".
"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla", vastasi Lents. "Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä ajatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla kasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä vapiset noin?"
"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä".
"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin tahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun parempi nyt?"
"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka hiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa ääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!"
Molemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja setäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch huusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli katto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti Lents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran aavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli jäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään vaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja järkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä — vaikkei Lents sitä lujaa sanonut — kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se oli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.
Taas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon ääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.
"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa", sanoi Petrovitsch, ja siihen Lents sanoi: "Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään, olemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta". Anni kätki kasvonsa hänen käteensä.
"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia", napisi Petrovitsch. "Vahinko se, ettet polta, Lents!" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa hyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa johtunut mieleensä, kun hän lisäsi: "Sen sanon teille: jos tulisimmekin pelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään".
"Me emme enää rahaa tarvitsekaan", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla äänellä: "Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?"
"Sinä kaiketi?"
"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen usko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut kuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko mailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa meitä, jos meitä vaan haluttaa".
"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin", torui Petrovitsch.
"Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään".
"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella", sanoi Lents. "Anni, ole leikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme. Vireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim".
Anni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei tietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä, kuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan. Kukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka miehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi orret.
Anni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:
"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra
Jumala, anna lapsemme pelastua!"
"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee meitä pelastamaan…"
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Hengen vaarasta pelastuneet.
"Nyt, nyt kuulin kaksi jyskäystä peräkanaa!" huusi Lents. "Minäkin annan merkin ja panen pelikellot soimaan yhteen".
Hän pani molemmat soittovärkit käymään, mutta nyt hän huomasi, että niitten kauhia epäsointu saattoi hänen melkein mielettömäksi; yksin kuoleman tuskassakin oli hairasointo hänestä mahdotonta kärsiä. Hän seisatti soittovärkit, ja kun suuremmassa värkissä hätähisestä pidätyksestä kuului rytkähdys, tuntui kuin olisi hänen oma sydän-valtasuonensa rytkäissyt.
Taas kuuntelivat niin tarkasti, että tuskin vedettiin henkeäkään. Ei kuulunut enää mitään.
"Te olette riemuinneet liian aikasin", sai Petrovitsch tuskin sanotuksi hampaittensa kalistukselta, "vielä on kuolema meitä lähempänä kuin elämä".
Ja taas kuului jyskinä ylhäältäpäin, ja lapsi rupesi matkimaan. Petrovitsch valitti, että tuo lakkaamaton kolkutus vaivasi hänen päätänsä; oli kuin joka lyömä olisi tungennut aivujen läpi.
Lents kaiketi ei saanut soittovärkkiä oikein seisatetuiksi, koska toinen niistä yhtäkkiä aikoi soitta, vaan halleluja-nuottia, ja Lents yhtyi korkealla äänellä laulamaan: "Hallelujat. Kiitosta Herralle veisatkaa!" Anni lauloi mukaan ja piti samassa toista kättänsä Lentsin olkapäällä ja toista lapsen päällä. Nyt kuului ylähältäkin ääni vastaavan: "Halleluja! Halleluja!"
"Pilgrim! minun armas veljeni!" kiljahti Lents samaan läpi sydämmen tunkevaan ääneen, kuin kerran ennenkin.
Kamarin ovi lyötiin ulkoa kirveellä rikki.
"Vieläkö kaikin olette elossa?" huusi Pilgrim.
"Vielä Jumalan kiitos olemme".
Pilgrim syleili ensiksi Petrovitschiä, jonka hän luuli Lentsiksi, ja
Petrovitsch suuteli häntä molemmille poskille venäläisten tapaan.
Kohta Pilgrimin perässä tuli taiteilia. Häntä seurasi Don Bastian ja kaikki lauluyhteyden jäsenet.
"Onko Wilheni terve?" kysyi Lents.
"On oikein; hän on minun luonani kotona", sanoi Don Bastian.
Nyt ruvettiin ulkona luomaan lunta pois akkunain edestä.
"Aurinkoinen, armas aurinko, jo sain sinun nähdä" huusi Anni ja vaipui polvilleen.
Soittovärkki soitteli yhtä päätä hallelujaa, ja kaikki laulajat yhtyivät samaa laulamaan täysiäänisesti ja mahtavasti. Oli kuin lumipöykyt laulun voimasta kierielisi alas, sillä juuri nyt koko lumivyöryke luiskahti rakennuksen etupuolelta alas laksoon.
Talo oli nyt lumivyörykkeestä vapaa. Tuvan ovi oli jäänyt auki, ja kun akkuna nyt avattiin, lensi korppi lapsen pään yli ulos avaraan ilmaan.
"Korppi lensi", huusi lapsi. Tuolla ulkona oli toinen korppi odottamassa, ja molemmat sitte lensivät yhdessä poispäin lakson yli, liidellen välisti korkeammalla välisti alempana.
Ensimmäinen naisihminen, joka tuli Annia tervehtimään, oli kaupustelian Ernestiina. Hän oli saanut kuulla tämän onnettoman tapaturman ja vielä lisäksi Leijonan emännän kuolleen, ja oli sen vuoksi kiiruhtanut tänne Annin avuksi. Hän laski polvilleen Annin viereen. Lents nojasi vasten Pilgrim'in rintaa.
Petrovitsch oli jo äkääntymäisillänsä, kun ei kukaan hänestä lukua pitänyt, kunnes taiteilia juuri parhaasen aikaan lähestyi häntä, toivotti onnea hänen pelastumiseensa ja koki kaikin tavoin pitää hänestä huolta. Se oli Petrovitschin mieleen, ja taiteilia paras koko joukossa. Myöskin Pilgrim'kin teki itsensä ystävälliseksi ja sanoi ääneensä: "Pyydän anteeksi syleilemisestäni, ja nyt lyökää kanssani kättä".
Petrovitsch kurotti hänelle kätensä.
"Minä olen lumessa löytänyt erään äitisi käsikirjoituksen", sanoi
Faller kähisevällä äänellä. "Kaikki muu kirjoitus on hiestaantunut,
mutta vielä näkyy nämä sanat: Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria
Lentsitär".
"Se paperi kuuluu minulle!" huusi Anni, nousten ylös. Kaikki nyt hämmästyksissään rupesivat häntä katselemaan, ja Ernestiina huusi: "Anni! Herran tähden, mitä sinulla on päässäsi? Onko sinulla valkoiset hiukset?"
Anni meni katsomaan peiliin, huusi haikeasti ja kävi molemmin käsin päähänsä kiini.
"Nyt olen vatunut vanhaksi! Nyt olen vanha akka", valitti Anni ja antoi päänsä vaipua vasten Lentsin rintaa. Vähän päästä nosti hän nyyhkyttäen päänsä ylös, pyhkäsi kyyneleet pois ja kuiskasi Lentsin korvaan: "Se on minun vilun-ihanani, joka minulle on lumen alla kasvanut".
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Lopussa kiitos seisoo.
Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? — Mitä se nyt enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi: Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman perästäpäin.
Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan kulkemaan yli laksojen ja vuorten.
Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin yksin Maisu vaan.
Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä? Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan, mutta se ei luonnistunutkaan.
"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi: "Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"
"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.
"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit, Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.
"Sonnusta lantees kultain
Ja lähde kanssani!
On elot korjattuina
Ja täynnä aittani".
Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.
Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista ulos.
"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan rekeen", kysäsi Maisu.
"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan juuri kuin olisit taivaassa".
"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani, ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".
Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se näyttää kaunista punaista harjaansa.
Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.
Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte sopivassa tilassa.
Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin tallin ohi.
Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa; tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.
"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani", virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko, mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta nisujauhoa".
"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös, ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas. Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen; vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän lörpötyksiänsä".
Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi, astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä elämässä tavataan.
Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä. Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille; tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.
Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä. Mutta — ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen — Katriina ei, kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia, käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.
Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah, tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan, minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".
Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.
"Niin, Maisu, niin", sanoi hän, "tuolla toisella puolen on palaset piukassa".
"Missä toisella puolen?"
"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin paratiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön toivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian liikaa".
"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini", huusi Maisu. "Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni mihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois".
Maisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut hänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli suuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää ollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada Maisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja veti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka hän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja kohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä sanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka heidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä kovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan oloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn halunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.
Maisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja pian hän taas jatkoi puhettansa: "Suurin iloni on saada nähdä Lentsini lapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on Wilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?"
"Maria".
"Oikein; hänellä on isänäidin nimi".
"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin piammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen isänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä. Lasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä korkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg ja Knebringen, — teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi suvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä".
Maisu, tuo "tyttö naimaiässä" katsoi tuon asian jumalattomaksi, kahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista lapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on semmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi mieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta ollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi pitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.
Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua, että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana piikana".
"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta oma kammonsa.
Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä, Pilgrimiä ja Petrovitschiä.
"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran; siitä he eivät herää".
Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. — Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä, että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena asiana.
"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.
"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut, että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".
Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin. Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".
Maisu purskahti itkuun.
Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"
Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".
Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja mietitty.
Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena, kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut, kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne hän piti itsekseen.
Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi kuin koskaan ennen.
Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.
Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen". Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle, jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!" — niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään ihminen, eikä ihminen mikään koira".
Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas muuttaisi omiin huoneisinsa.
Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä ylängöllä.
Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä tapahtuneet.
Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru, välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä kuin terveysveden juonti.
Huoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka monta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen hänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan turvavarustuksen.
Lentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin tätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle kannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä jatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin voimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti asetettaman ihan toiselle kannalle.
"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä saada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan", sanoi hän usein.
Ja nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen; kaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen, eikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille luottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: "Ne tuumat ovat sinussa aina kyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole koskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme: tämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että tuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. — Mene ja pane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja päiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka ihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet".
Yhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen kanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla kannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja hyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja ahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.
Se, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt kuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai hajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.
Ja samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten, perusti hän myös uuden perhekunnan.
Kerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin tyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja Pilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat, niin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja entisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi kaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo läpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.
Elettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja sanoi: "Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt".
"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta mitään!"
"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin puolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan kurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen".
"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin puolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se, ettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin voimiisi".
Työlästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään kylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen myöntymään.
Annilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen niistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja Morgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin kasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli oppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli Fallerin roua.
Faller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä hän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen Leijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt. Hänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli; hänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja hän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä oloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen arvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä puheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua muistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.
Sitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta hyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: "että hän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin yrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut". Tämän lauseen sai Faller matkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti sanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä Faller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä. Semmoisia sanoja ei ole joka miehellä — sanoi hän nyykyttäen itsellensä — niissä on viisautta.
Varsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa ollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä ynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos vaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos tulisi mailman ensimmäiseksi.
Jokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa prinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka älykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut tietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan korviin.
Tuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki mieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi käskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.
Faller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan kuin lumi suli, hän kuoli.
Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.
Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin. Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa niellyt.
Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa vihassa.
Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät voineet erota toinen toisestaan.
Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa, kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta, minä annan sinulle parahimman.
"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!
Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"…
Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen — siksi sitä luulen kutsutaan — eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa. Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori sanoo, on totta ja oikein sanottu. — Etkö jää tänne huomiseen? Silloin on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha. Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".
"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa kumminkin jotain.
"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin. Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa, metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne suurinakin".
Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä: "Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa kummin virkaa".
* * * * *
Tämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt tiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille maille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.