Vita nuova (Uusi elämä)

VITA NUOVA

(Uusi Elämä)

Kirj.

DANTE

Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Esipuheen kirj. V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1920.

ALKULAUSE.

Kun Dante kirjoitti Vita nuovan, ei hänellä vielä ollut takanaan sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat Vita nuovan runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta — Danten ja Beatricen kohtalokas ensi tapaaminen — vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. Vita nuova, jota syyllä on sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.

Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta. Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa Vita nuovan. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä. Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä: "Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti osottaa, että myöskin Dante — vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta sananpartta — osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.

Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä. Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. Vita nuovasta tiedämme, että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja provencelaista runoutta. Viimemainittu laulurunous muodostaa toisen Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä, samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, il dolce stil nuovo, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti Vita nuovan runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri Danten nuoruudenteos on.

Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä ja kun Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui se Ranskan tai Provence'in kielillä. Noin 1220-1230-luvulla alettiin ensi kerran, Fredrik II:n hovissa Sisiliassa, sommitella italiankieltä trubaduurirunouden riimikylläiseen asuun, sonettiin ja canzoneen. Pian levisi tämä uusi runous myöskin Pohjois-Italiaan, missä se bolognalaisessa Guido Guinicellissä löysi ensimäisen kirjallishistoriallisesti huomattavan edustajansa, runoilijan, jota Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen uuden tyylin" alkajana. Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta naisen, jonka runoilija kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien maallisten pyyteiden yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden ihannekuvaksi. Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja se tunne, joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta Jumalaan. Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun se lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä — kuten esim. Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta lemmenrunoudesta, johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on osottanut, johtavat — käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina ylimaallisille, kaikesta aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen. Tälle runolajille kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme sanoisi teologiansa, se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai vähemmän ajatuksettomaksi leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi ilotulitukseksi, jossa meidän on vaikea huomata sitä tunteen kipeyttä ja hehkua, mistä persoonallinen runous syntyy. Vasta Danten miehisessä, intohimoisessa ja yksinkertaisessa sielussa syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi, liekiksi, jonka hehkun tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon läpi, jonka taakse se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja kuumassa sielussa puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja samalla eteerisimpään kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan näemme Firenzen, Danten kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa intohimon värin abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.

Mutta Vita nuova ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin Vita nuova palanen ihmiskunnan historiaa.

Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut Vita nuovan ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri vaan Dante ja Beatrice. Runoilija ja hänen rakastettunsa, kaipuu ja kaipuun esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden, joiden valo lankeaa yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran, yhdeksänvuotiaana, tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen voimme sanoa hänen astuvan elämän portin läpi: kun hän neljätoista vuotta myöhemmin selailee "muistinsa kirjaa", huomaa hän, että ennen tätä hetkeä siinä oli "vain vähän luettavaa." Mutta tämän hetken jälkeen on siinä luettavana sitä enemmän, siinä on luettavana ylevin rakkaustarina, minkä runouden historia tuntee. Firenzeläisen porvarin Folco Portinarin tytär sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa rakkauden ja runouden kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten hän itse kertoo, lausui hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo ennustavat sanat: Ecce deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi — "kas tuossa jumala minua voimakkaampi, joka on tuleva minua hallitsemaan." Ennustus kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on Danten elämän ja runouden suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen nuoruutensa rakastettu samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja huolimatta eri teille johtavista ulkonaisista elämänvaiheista, huolimatta kuolemastakin, joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante Beatricen kuvan uskollisena sydämessään, asettaakseen rakastettunsa, elämän infernon ja kiirastulen läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen viereen, taivaan korkeimmille sijoille.

Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei Vita nuovaa lukiessa voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus on todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin jotkut ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus elää yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma tuntuu liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei ole muuta kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä on muitakin naisia — on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän on kirjoittanut intohimoisia rakkaussonetteja, on Vita nuovan "donna gentile" — mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa, verrattomasti suurempi ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että runoilija Dantessa oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen oli osa tämän keskiajan yksinäisen runoilijaneron suhteesta korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan. Danten mahtava usko, mikä viime kädessä antaa hänen persoonalleen ja runoudelleen sen monumentaalisen suurpiirteisyyden, on hänen rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että Dante on uskonsa ja rakkautensa voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen luonut Beatricen, niinkuin hän on luonut myöskin infernonsa, katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta psykologisesti on rakkaus Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys, niinkuin roomalaisille lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja niinkuin Shakespearelle hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle hänen töidensä rakastettu.

Vita nuova ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran, kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa hänen tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta inhimillisen kauniisti: "… hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta." Ja toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän tapaan: "Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain 'rakkaus'". Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä paremmin Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista ja canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein tekee nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole Dantelle vain onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon. Kun hän ei saa Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma hänen silmissään ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen valittaviin säkeihin. Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät ristiriidat:

"On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks lemmen valtaa käskee kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni."

Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa on se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta, turvautuen tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten silmissä rakastavinaan toista naista.

Lukija voi Vita nuovan sivuilta seurata, miten tästä ujosta pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.

Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.

Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. Vita nuovassa tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot — Goethe, Musset, Heine — ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen gloria-melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.

V. A. Koskenniemi.

Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille. Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu melkein yksinomaan Michele Scherillon tekstin mukaan (Milano, 1911), apuna myös Henry Cochinin ranskannos (Paris, 1908).

Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä parannuksia, joista kiitän.

Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.

Suomentaja.

I

Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: Incipit vita nova.[1] Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin niiden sisällyksen.

II

Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan, ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi.[5] Siinä hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: Apparuit iam beatitudo vestra.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja lausui itkien nämä sanat: Heu miser, quia frequenter impeditus ero deinceps.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa, joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta, jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin, jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.

III

Sitten kun oli kulunut niin monta päivää, että oli täyttynyt tasan yhdeksän vuotta tuon armaimman näyttäydyttyä, niinkuin yllä on kuvattu, tapahtui viimeisenä näistä päivistä, että tuo ihmeellinen donna tuli vastaani, yllään hohtavan valkea puku, kahden jalon naisen keskellä, jotka olivat iässä pitemmällä kuin hän; ja kulkiessaan erästä tietä hän käänsi silmänsä siihen suuntaan, jossa minä hyvin ujona seisoin, ja sanomattomassa armaudessaan, joka tänä hetkenä saa palkkaansa iäisyyden suuressa valtakunnassa, hän tervehti minua niin viehättävästi, että luulin silloin näkeväni kaikki autuuden ääret. Hetki, jolloin hänen suloisin tervehdyksensä minut kohtasi, oli totisesti sen päivän yhdeksäs, ja koska tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hänen sanansa lähtivät liikkeelle tullakseen minun korviini, hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta. Ja ajatellessani häntä valtasi minut suloinen uni, jossa minulle näyttäytyi ihmeellinen ilmestys. Oli kuin olisin nähnyt huoneessani tulenkarvaisen pilven, jonka keskeltä erotin kuin valtaherran haahmon, peljättävän näköisen sille, joka häntä katsoi; ja hän näytti silmissäni niin iloiselta (hän puolestaan), että se tuntu ihmeelliseltä; ja puhuessaan hän sanoi minulle monta seikkaa, joista en ymmärtänyt muuta kuin vähän, ja niiden joukosta ymmärsin sanat: Ego dominus tuus.[10] Hänen käsivarsillaan olin näkevinäni nukkuvan olennon, joka muutoin oli alasti, paitsi että hän minusta näytti olevan keveästi kiedottu veripunaiseen vaatteeseen. Katsoessani häntä hyvin tarkkaavaisesti, tunsin että hän oli tuo autuuden donna,[11] joka edellisenä päivänä oli suvainnut tervehtiä minua. Ja minusta näytti, että tuo toinen piti kädessään esinettä, joka oli ilmitulessa, ja olin kuulevinani että hän sanoi minulle nämä sanat: Vide cor tuum.[12] Ja kun hän oli seisonut siinä vähän aikaa, näytti minusta että hän herätti tuon, joka nukkui, ja niin jännitti kykyään, että sai hänet syömään[13] esineen, joka paloi hänen kädessään, ja tuo donna söi sen pelon vallassa. Tämän jälkeen ei kauan kestänyt, ennenkuin hänen ilonsa muuttui mitä katkerimmaksi itkuksi, ja itkien hän otti tämän donnan käsivarsilleen ja näytti kohoavan hänen kanssaan taivasta kohti. Silloin valtasi minut niin suuri tuska, etten voinut haurasta untani jatkaa, vaan se särkyi ja minä heräsin. Ja kohta rupesin ajattelemaan, ja huomasin että hetki, jolloin tuo näky oli minulle ilmestynyt, oli ollut yön neljäs, joten selvästi näkyy, että se oli ensimäinen hetki yön yhdeksästä viimeisestä. Ajatellessani sitä, mikä minulle oli ilmestynyt, päätin saattaa sen niiden monien tietoon, jotka sinä aikana olivat kuuluisia trubaduureja. Ja koska jo itse olin oppinut taidon sepittää loppusointuisia säkeitä, päätin laatia sonetin, jossa tervehtisin kaikkia Rakkauden uskollisia palvelijoita; ja pyytäen heitä lausumaan julki ajatuksensa näystäni kirjoitin heille mitä olin unessani nähnyt. Ja silloin alotin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: Sa sydän lemmekäs.

Sonetti I

Sa sydän lemmekäs, ken lienetkin, nää säkehet kun saapuu sulle asti, sa mulle mieles lausu suopeasti, Amoren nimeen sua tervehdin.

Jo tuikki taivas kaikin tähtösin, yön hetki kolmas vieri verkkaisasti, kun Amorin näin arvaamattomasti: tuo näky värisyttää vieläkin.

Hän näytti hilpeältä, sydämeni häll' oli kädessä, ja uinuvan näin helmassansa valtiattareni.

    Hän[14] aran herätti, ja ihmeekseni
    taritsi tälle syömen palavan.
    Näin sitten, kuinka itkein pois hän meni.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan; ensimäisessä osassa tervehdin ja pyydän vastausta, toisessa ilmaisen mihin on vastattava. Toinen osa alkaa tästä: Jo tuikki taivas.

Tähän sonettiin vastasivat monet ja erilaisin ajatuksin, ja näiden vastaajien joukossa oli hän, jota nimitän ensimäiseksi ystävistäni, ja hän sepitti silloin sonetin, joka alkaa: Sa mielestäni kaiken onnen näit. Ja tämä oli ikäänkuin alkuna ystävyyteen meidän välillämme, kun hän sai tietää että minä olin hänelle runon lähettänyt. Mainitun unen todellista merkitystä ei silloin yksikään oivaltanut, mutta nyt se on päivänselvä yksinkertaisimmillekin.

IV

Tästä näystä saakka alkoi luonnollinen henkeni tulla estetyksi toimissaan, koska sielu oli kokonaan antautunut ajattelemaan tuota armainta, joten vähässä ajassa minusta tuli niin heikko ja vaivainen ololtani, että muotoni oli suruksi monelle ystävälle, ja moni jo häijysti uteli minulta sitä, minkä kokonaan tahdoin toisilta salata. Ja huomatessani heidän kysymystensä pahanilkisyyden vastasin heille Rakkauden tahdosta, joka hallitsi minua järjen neuvon mukaan, että Rakkaus oli se, joka noin oli ottanut minut valtaansa. Sanoin Rakkaus, koska kasvoillani oli niin paljon hänen merkkejään, ettei sitä voinut salata. Ja kun he kysyivät minulta: "Kenen tähden on tuo Rakkaus sinua noin riuduttanut?" niin minä katselin heitä hymyillen enkä vastannut mitään.

V

Eräänä päivänä tapahtui, että tuo armain istui paikassa, jossa kuunneltiin ylistyslauluja Kunnian Kuningattaresta, ja minä olin niin asettunut, että saatoin nähdä autuuteni, ja suoraan keskikohdalla hänen ja minun välilläni istui eräs jalo donna, joka oli hyvin viehättävän näköinen ja joka silmäsi minuun useita kertoja, ihmetellen katsettani, joka näytti päättyvän hänen kohdalleen. Siitä johtui että monet havaitsivat hänen katseensa, ja niin paljon kiinnitettiin siihen huomiota, että lähtiessäni paikalta kuulin takanani sanottavan: "Katsokaa kuinka tuo nainen riuduttaa tätä miestä", ja kun hänen nimensä mainittiin, kuulin tarkoitettavan naista, jonka paikka oli ollut keskivälillä sitä suoraa viivaa, joka lähti armaimmasta Beatricesta ja päättyi minun silmiini. Silloin helpottui mieleni suuresti, kun sain varmuuden siitä, ettei ulkonäköni ollut tuona päivänä ilmaissut salaisuuttani. Ja heti johtui mieleeni ruveta käyttämään tätä armasta donnaa totuuden verhona, ja annoin vähässä ajassa siksi paljon näkyä, että useimmat ihmiset, jotka puhuivat minusta, luulivat tuntevansa salaisuuteni. Tämän donnan turvissa piileksin vuoden ja kuukauden ajan, ja saadakseni toiset paremmin uskomaan, sepitin hänelle erinäisiä pieniä runoja, joita en aio kirjoittaa tähän, mikäli ne eivät koske tuota armainta Beatricea; ja niinpä jätän ne kaikki sikseen, paitsi että kirjoitan niistä jonkun, mikä näyttää olevan hänen kiitoksekseen.

VI

Sanon, että siihen aikaan, jolloin tuo nainen oli suuren rakkauden verhona, mitä itseeni tulee, valtasi minut halu ja tahto muistutella tuon armaimman nimeä ja ottaa mukaan useiden muiden naisten nimet ja varsinkin tuon toisen armaan donnan. Ja minä otin kuudenkymmenen kauneimman naisen nimet siitä kaupungista, jonka minun donnani oli Korkeuden Herralta saanut asuinsijakseen, ja sepitin serventesen[15] muotoon kirjeen, jota en kirjoita tähän; enkä olisi tätä maininnut muuten kuin sanoakseni, että sitä sepitellessäni sattui niin ihmeellisesti, että minun donnani nimi ei suvainnut soveltua mihinkään muuhun kohtaan kuin yhdeksänneksi näiden naisten nimien joukossa.

VII

Donna, jonka avulla olin niin kauan salannut sydämeni aivoitusta, joutui matkustamaan mainitusta kaupungista ja lähtemään kaukaiseen seutuun, ja silloin minä, melkein kauhistuneena siitä että menetin kauniin suojani, tulin sangen surulliseksi, enemmän kuin itse olisin aikaisemmin uskonutkaan. Ja ajatellessani että jollen kirjoittaisi hänen lähdöstään jotakin surullista, ihmiset piankin huomaisivat lymyilyni, päätin siitä hiukan valittaa sonetin muodossa, jonka kirjoitan tähän, koska minun donnani oli välittömänä aiheena eräisiin sanoihin tässä sonetissa, niinkuin näkyy sille, joka ymmärtää. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: Te, jotka lemmen tietä astelette.

Sonetti II

Te, jotka lemmen tietä astelette, ah, toista löydä ette, kell' oisi murhe kuin on mulla aivan Ja hetken jos mua kuulla suvainnette, niin kohta havaitsette, ett' olen avain, maja kaiken vaivan.

Niin Amor, ei mun halvan ansiosta, vaan yksin suosiosta soi mulle elon lempeän ja lauhan, ett' usein kuulin nurjain joukkiosta: "Tuo mit' on tehnyt, josta sai palkaksensa moisen mielen rauhan?"

Nyt uupunut on kaikki uskallus, min antoi mulle armas aarteheni, jäi orvoks sydämeni, ei runoon taivu arka ajatus.

Nyt niiden laill' on tehdä toiveheni, joilt' itkun kaihtaa mielen kainous. On muille riemastus, mut kyynelet ma säästän itselleni.

Tässä sonetissa on kaksi pääosaa; ensimäisessä on tarkoitukseni kutsua Rakkauden uskollisia palvelijoita niillä Jeremia profeetan sanoilla, jotka kuuluvat: O vos omnes qui transitis per viam; attendite et videte si est dolor sicut dolor meus,[16] ja pyytää että he suvaitsevat kuulla minua; toisessa kerron, mihin asemaan Rakkaus oli minut pannut, tarkoittaen toista kuin mitä sonetin alku ja loppu osoittaa, ja sanon että olen sen aseman menettänyt. Toinen osa alkaa tästä: Niin Amor, ei mun.

VIII

Tämän armaan donnan lähdettyä näki Enkelien Herra hyväksi kutsua kunniaansa erään nuoren ja hyvin viehättävän naisen, joka oli ollut sangen suosittu mainitussa kaupungissa; ja hänen hengettömän ruumiinsa minä näin lepäävän keskellä useita naisia, jotka itkivät kovin säälittävästi. Silloin muistin, että olin ennen nähnyt hänet tuon armaimman seurassa, enkä voinut pidättää paria kyyneltä, vieläpä itkiessäni päätin runoilla muutaman säkeen hänen kuolemastaan, palkaksi siitä että olin jonkun kerran nähnyt hänet donnani seurassa. Ja sitä seikkaa vähän kosketin sepittämäni runon loppuosassa, niinkuin selvästi ilmenee sille, joka ymmärtää. Ja minä runoilin silloin nämä kaksi sonettia, joista toinen alkaa: Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, ja toinen: Oi säälin vihollinen, kuolo kurja.

Sonetti III

Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, myös Amor itkee säälin kyyneleitä, kun kuulee, donnat, kaihoovia teitä ja kohtaa katsehenne kärsiväiset.

Nyt julma kuolo henkäykset jäiset puhalsi jaloon rintaan, ilkkuin meitä, jotk' immen kainon kiitost' emme heitä, ja riisti sulot silmiin näkyväiset.

Sai kunniata neito kuolossansa: näin itse Amorin ma murhemiellä, luo armaan paarin askelensa johti,

ja silmät nosti korkeutta kohti. Tuo sielu lempeä jo oli siellä, mi äsken kaikki hurmas ilollansa.

Tämä ensimäinen sonetti jakautuu kolmeen osaan; ensi osassa kutsun ja kehoitan Rakkauden uskollisia palvelijoita itkemään ja sanon, että heidän herransa itkee, ja sanon: "myös Amor itkee säälin kyyneleitä", jotta he olisivat alttiimmat minua kuuntelemaan; toisessa kerron syyn; kolmannessa puhun kunniasta, jota Rakkaus osoitti tälle donnalle. Toinen osa alkaa tästä: Kun kuulee, donnat; kolmas tästä: Sai kunniata neito.

Sonetti IV

Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja, sa ikiäiti nurja, sa säädös ankara ja horjumaton, kun rinnastani riistit kaiken raton, oon orpo, auttajaton, sua soimatessa herpoo kieli hurja.

Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä, niin sanojani siedä, kun kerron kaikki elkes enkä kiitä; ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä, vaan murheen saakoon siitä ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.

Maan päältä poistit armaan lempeyden ja avut kauniit immen sydämestä. Elomme keväimestä sa riistit lemmen leikin riemuisen.

Ken on tuo donna, sitä kerro en, se hyvyydestään näkyy ilmeisestä. Ei hänen rinnallansa käydä kestä, ken autuuden ei oisi arvoinen.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä; neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: Kun rinnastani riistit; kolmas tästä: Jos tahdon sulta; neljäs tästä: Ei hänen rinnallansa.

IX

Muutamia päiviä tämän donnan kuoltua tapahtui, että minun täytyi lähteä[17] mainitusta kaupungista ja matkata sitä seutua kohti, missä asui tuo armas nainen, joka oli ollut verhonani, vaikka matkani määrä ei ollutkaan niin kaukana kuin hänen olinpaikkansa. Ja vaikka olinkin useiden seurassa, tuntui matka minusta niin vastenmieliseltä, mikä myöskin kasvoistani näkyi, etteivät huokauksetkaan voineet kokonaan hälventää sitä tuskaa, mitä sydämeni tunsi, koska loittonin autuudestani. Ja silloin se suloisin valtias, joka piti minua herruutensa alaisena tuon armaimman donnan vuoksi, näyttäytyi sieluni silmille pyhiinvaeltajan kevyessä ja halvassa puvussa. Hän näytti alakuloiselta ja katsoi maahan, paitsi että hänen silmänsä väliin näyttivät kääntyvän ihanaa ja vuolasta ja hyvin kirkasta jokea kohden, joka virtasi kulkemani tien vierellä. Minusta näytti että Rakkaus kutsui minua ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä tulen sen donnan luota, joka kauan on ollut verhonasi, ja tiedän, ettei hänen paluunsa tapahdu pitkiin aikoihin; ja siksi tuon mukanani sydämen, jonka minun käskystäni olit antanut hänen haltuunsa, ja vien sen toiselle, josta tulee suojasi, niinkuin tämä oli". Ja hän mainitsi tuon naisen nimen, niin että hyvin tiesin, ketä hän tarkoitti. "Mutta kuitenkin, jos aikoisit jotakin runoilla näistä sanoista, jotka olen sinulle puhunut, tee se niin, ettei niiden kautta käy ilmi se teeskennelty rakkaus, jota olet osoittanut tuolle naiselle ja jota sinun nyt tulee osoittaa toiselle". Ja kun hän oli sanonut tämän, katosi koko tuo näkyni äkkiä sen ylen suuren osuuden tähden, jonka Rakkaus tuntui antavan minulle omasta itsestään; ja ikäänkuin olisi haahmoni muuttunut, ratsastin sen päivän hyvin miettiväisenä ja monien huokausten seuraamana. Sen päivän jälkeen ryhdyin sepittämään tästä aiheesta sonettia, joka alkaa: Toiss' aamuna ma tietä ratsastin.

Sonetti V

Toiss' aamuna ma tietä ratsastin pois kaupungista, mieli painuksissa, kun vaeltajan köyhän vaattehissa vastaani astuvan näin Amorin.

Häll' oli muoto halpa, huomasin, kuin oisi herruutensa hervoksissa. Hän huokaili, hän oli aattehissa ja muita karttoi katsein painuvin.

Mun huomasi, mua kutsui nimeltäni ja virkkoi: "Saavun kaukaa, kaupungista, miss' oli, niinkuin tahdoin, sydämesi.

    Nyt toiselle voit viedä tuntehesi".
    Sain silloin osan suuren Amorista,
    hän häipyi, tiesi kuinka, silmistäni.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, kuinka tapasin Rakkauden ja miltä hän minusta näytti; toisessa kerron, mitä hän minulle sanoi, en tosin täydellisesti, koska pelkäsin salaisuuteni silloin tulevan ilmi; kolmannessa sanon, kuinka hän katosi silmistäni. Toinen alkaa tästä: Mun huomasi, kolmas tästä: Sain silloin.

X

Palattuani ryhdyin etsimään tuota donnaa, jonka herrani oli minulle maininnut huokausten tiellä, ja jotta kertomukseni olisi lyhyempi, sanon vain, että vähän ajan kuluttua käytin häntä suojanani siinä määrin, että liian monet jo puhuivat asiasta yli säädyllisyyden rajojen, mikä useat kerrat painoi mieltäni kipeästi, ja tästä syystä, nimittäin näiden liioittelevien puheiden vuoksi, jotka näyttivät huonontavan mainettani, tuo armain, joka oli kaiken huonouden hävittäjä ja hyveiden kuningatar, kerran ohitse kulkiessaan epäsi minulta suloisimman tervehdyksensä, jossa oli koko autuuteni. Ja nyt poikkean hiukan aiheestani ja tahdon selittää, mikä voimallinen vaikutus hänen tervehdyksellään oli minuun.

XI

Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta, niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain "Rakkaus", kasvoillani nöyryyden verho. Ja kun hän jo oli melkein tervehtimäisillään, teki rakkauden henki tehottomiksi kaikki muut aistimien henget, työnsi esille näkemisen hentoiset henget ja sanoi niille: "Käykää kunnioittamaan valtiatartanne"; ja jäi itse niiden paikalle. Ja joka olisi tahtonut oppia tuntemaan Rakkauden, olisi voinut sen tehdä katselemalla silmieni väräjämistä. Ja kun tuo armain vapahduksen donna tervehti, ei Rakkaus ollut vain se väline, joka saattoi varjota minulta ylivoimaisen autuuteni, vaan tuossa ihanuuden ylenpalttisuudessa Rakkaus tuli sellaiseksi, että ruumiini, joka silloin oli kokonaan sen vallassa, usein liikkui kuin raskas, hengetön kappale. Joten siis ilmeisesti näkyy, että hänen tervehdyksessään asui minun autuuteni, joka useita kertoja nousi ja tulvehti yli voimani.

XII

Palaan nyt aiheeseeni ja sanon, että kun autuuteni minulta kiellettiin, valtasi minut sellainen tuska, että erkanin ihmisten joukosta ja lähdin yksinäiseen paikkaan, missä kostutin maata katkerin kyynelin; ja kun itkuni oli vähän tyyntynyt, asetuin huoneeseeni, jossa saatoin vaikeroida kenenkään kuulematta. Ja siellä, huutaen armoa Laupeuden donnalta ja sanoen: "Rakkaus, auta uskollistasi", nukahdin kyyneliini kuin kuritusta saanut poikanen. Melkein keskellä untani tapahtui, että olin näkevinäni huoneessa lähelläni istuvan nuorukaisen, joka oli puettuna hohtavan valkeaan pukuun ja joka katseli hyvin miettiväisen näköisenä minua siinä missä makasin; ja kun hän oli katsellut vähän aikaa, oli kuin hän olisi huoaten kutsunut minua ja sanonut nämä sanat: Fili mi, tempus est ut praetermictantur simulacra nostra.[18] Silloin huomasin tuntevani hänet, koska hän kutsui minua niinkuin jo ennen useat kerrat oli unissani kutsunut; ja kun katsoin häneen, näytti hän mielestäni itkevän haikeasti ja tuntui odottavan minulta joitakin sanoja, joten minä rohkaisin mieleni ja aloin näin puhua hänen kanssaan: "Jalouden herra, miksi itket?" Ja hän lausui minulle nämä sanat: Ego tamquam centrum circuli, cui simili modo se habent circumferentiae partes; tu autem non sic.[19] Silloin ajattelin hänen sanojaan ja minusta tuntui, että hän oli puhunut hyvin hämärästi, niin että yritin puhua ja sanoin hänelle nämä sanat: "Mitä se on, herra, että puhut minulle niin hämärin sanoin?" Ja hän sanoi minulle kansan kielellä: "Älä kysy enempää kuin sinulle on tarpeellista". Ja silloin rupesin puhumaan hänen kanssaan tervehdyksestä, joka minulta oli evätty, ja kysyin syytä; minkä jälkeen hän vastasi minulle tähän tapaan: "Tuo meidän Beatricemme kuuli eräiltä henkilöiltä, jotka puhuivat sinusta, että donna, jonka mainitsin sinulle huokausten tiellä, sai kokea sinun tähtesi jotakin ikävää; ja sentähden tuo armain, joka on kaiken ikävän vastakohta, ei suvainnut tervehtiä sinun persoonaasi, peljäten sitä vikapääksi ikävyyksiin, ja vaikka hän todella jo saattaa tietää jotakin salaisuudestasi pitkän tottumuksen vuoksi, tahdon että lausut runon muodossa muutamia sanoja, joilla ilmaiset sen voiman, joka minulla on sinuun hänen kauttansa, ja kuinka sinä olit hänen jo varhain lapsuudessasi. Ja kutsu todistajaksi hänet, joka tietää asian, ja kerro kuinka pyydät häntä lausumaan ne sanat Beatricelle, ja minä, joka olen tuo todistaja, puhun siitä mielelläni hänelle; ja tämän kuullessaan hän saa tietää tahtosi, ja sen kuullessaan ymmärtää eksytettyjen ihmisten puheet. Ja tee näistä sanoista ikäänkuin välittäjä, niin että et puhu suoraan hänelle, mikä ei ole soveliasta, äläkä lähetä niitä ilman minua mihinkään, missä hän voisi ne kuulla, vaan kaunista ne suloisin soinnuin, joissa minä esiinnyn joka kerta kun on tarvis". Ja lausuttuaan nämä sanat hän katosi, ja uneni särkyi. Mutta muistellessani minä huomasin, että tämä näky oli ilmaantunut minulle päivän yhdeksännellä hetkellä; ja ennenkuin lähdin siitä huoneesta, päätin sepittää ballatan,[20] jossa noudattaisin herrani määräyksiä, ja niin laadin tämän ballatan, joka alkaa: Ballata, käy nyt.

Ballata I.

Ballata, käy nyt luokse valtiaan, luo donnan lähde hänen seurassansa, niin että Amor armahani kanssa sun pyynnöstäsi pääsee haastamaan.

Sa lähdet, lauluni, niin luontevasti, kai huoletonna siksi sun yksinäskin tielle päästää voisi. Vaan matkata jos mielit varmemmasti, käy Amor kumppaniksi, ei ilman ehkä lähtös viisas oisi, siks että donna, jonka kuullen laulat, on suuttunut, sen varmaan uskon, mulle. Ja jollei Amor myötäs oisi, sulle, ma pelkään, koituis häpeätä vaan.

Ja laula sitten sulosäveleitä, kun donnaa lähenette ja pyyntös uskot Lempeyden huomaan: "Madonna, käskijäni pyytää teitä, jos suinkin suvainnette, hänelle armostanne anteeks suomaan. On Amor tässä, joka mielin määrin vie värin hältä sulojenne vuoksi. Vaikk' Amor hänet neuvoi toisen luoksi, ei sydämensä muutu milloinkaan".

"Madonna", lausu, "sydän ollut hällä on uskossansa luja. Vain teitä palvellut hän on jo varhain, ja mieli muuttunut ei kestävällä". Jos empii lausuttuja, kyll' Amor vastaa, hällä tieto parhain. Ja viimein vielä lausu harras pyyntö: jos anteeks suominen on työläs hälle, hän kuolon määrätköhön lempijälle, ja nöyrin mielin kuljen kuolemaan.

Ja lausu hälle, ken on säälin avain (hänt' älä ennen jätä, hän, Amor, hyvin puhuu puolestani): "Ah, vuoksi laulelmaini lumoavain sa seuraa donnaa tätä ja kuvaa tarkoin mieli laulajani". Ja jos hän pyyntös tähden anteeks antaa, suo katseen lempeän se näyttää mulle. Nyt lähde, lauluni, jo suon sen sulle, ja retkes johtakohon kunniaan.

Tämä ballata jakautuu kolmeen osaan: ensimäisessä ilmoitan sille, minne sen on lähdettävä, ja rohkaisen sitä, jotta se lähtisi varmempana, ja sanon kenen seuraan sen on liityttävä, jos se tahtoo turvassa kulkea ja ilman mitään vaaraa; toisessa sanon mitä sen tulee antaa tiedoksi; kolmannessa annan sille luvan lähteä milloin mielii ja uskon onnen käsiin sen retken. Toinen osa alkaa tästä: Ja laula sitten, kolmas tästä: Nyt lähde, lauluni.

Tässä saattaisi joku vastustaa minua ja sanoa, ettei voi tietää keneen kohdistuu puheeni toisessa persoonassa, koska ballata ei muuta ole kuin ne sanat, jotka lausun; ja siksi sanon, että aion sellaisen epäilyksen hälventää ja selvittää eräässä vieläkin hämärämmässä paikassa tätä kirjaa; ja silloin ymmärtäköön tämänkin kohdan se, joka tässä on epätietoinen tai joka tahtoisi vastustaa minua mainitulla tavalla.

XIII

Tämän edelläkuvatun näyn jälkeen, kun jo olin sepittänyt ne säkeet, jotka Amor oli käskenyt minun sepittää, alkoivat monet ja erilaiset ajatukset ahdistaa ja kiusata minua, kukin melkein kumoamattomasti; ja näistä ajatuksista varsinkin neljä tuntui häiritsevän elämäni rauhaa. Yksi niistä oli tämä: Hyvä on Rakkauden herruus, koska se pitää uskollisensa mielen poissa kaikesta halvasta. Toinen oli tämä: Hyvä ei ole Rakkauden herruus, sillä mitä uskollisempi hänen palvelijansa on, sitä raskaampia ja tuskallisempia kohtaloita hänen on kestettävä. Kolmas oli tämä: Rakkauden nimi on niin suloinen kuulla, että mahdottomalta minusta tuntuu, että sen oma vaikutus useimmissa asioissa olisi muuta kuin suloinen, koska nimet vastaavat nimitettyjä asioita, niinkuin kirjoitettu on: Nomina sunt consequentia rerum.[21] Neljäs oli tämä: Donna, jonka tähden Rakkaus niin pitää sinua pauloissaan, ei ole niinkuin muut donnat, jotta keveästi luopuisi ajatuksestaan, ja kaikki ne ahdistivat minua, niin että olin kuin se, joka ei tiedä mitä tietä lähtisi vaeltamaan, ja joka tahtoisi kulkea eikä tiedä minne kulkisi; ja jos ajattelin haluavani etsiä niille yhteisen tien, nimittäin sellaisen, jolla ne kaikki tekisivät sovinnon, oli se tie minulle hyvin vastenmielinen, nimittäin Säälin huutaminen avukseni ja sen käsiin antautuminen. Ja kun vielä viivyin tässä tilassa, sain halun kirjoittaa siitä loppusointuisia säkeitä, ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: On Amorista.

Sonetti VI

On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks käskee lemmen valtaa kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni.

Tuo armaat toiveet yksi mieleheni, yks silmät usein kastaa yltänään; kaikk' armon pyyntöön käyvät mielellään väristen arkuudesta sydämeni.

En tiedä siis, ma mistä alottaisin, ma laulaa tahtoisin, vaan puuttuu sana; niin lemmen harha vanginnut on mielen.

Jos tahdon löytää sopusoinnun kielen, saan käyttää vihollistain auttajana, madonnaa Säälin, jolta lohdun saisin.

Tämän sonetin voi jakaa neljään osaan: ensimäisessä sanon ja esitän, että kaikki ajatukseni ovat Rakkaudesta, toisessa sanon, että ne ovat erilaisia ja kerron niiden erilaisuuden; kolmannessa sanon, missä kohden kaikki näyttävät soveltuvan yhteen; neljännessä sanon, että tahtoessani runoilla Rakkaudesta en tiedä miltä taholta ottaisin aiheen, ja että jos tahdon ottaa aihetta kaikista neljästä, minun täytyy kutsua avuksi vihollistani, madonna Sääliä; ja sanon "madonna", ikäänkuin puhuisin halveksien. Toinen osa alkaa tästä: Vaan riitaiset; kolmas tästä: Kaikk' armon pyyntöön; neljäs tästä: En tiedä siis.

XIV

Näiden eri ajatusten taistelun jälkeen tapahtui, että tämä armain tuli paikkaan, jonne oli kokoontunut monta viehättävää donnaa, ja siihen paikkaan vei minut eräs ystäväni, uskoen tuottavansa minulle suurta iloa, kun saattoi minut sinne, missä niin monta donnaa esiintyi kauneudessaan. Ja kun en oikein tiennyt mihin minut vietiin, ja koska luotin henkilöön, joka olikin tuonut ystävänsä perikadon partaalle, sanoin hänelle: "Minkätähden olemme tulleet näiden donnain luo?" Silloin hän sanoi: "Pitääksemme huolta siitä, että heitä arvokkaasti palvellaan." Ja tosi on, että he olivat kokoontuneet sinne seuraksi eräälle jalolle donnalle, joka sinä päivänä oli viettänyt häitä, ja mainitun kaupungin tavan mukaan heidän nyt piti olla hänen seuranaan, kun hän ensi kerran istui pöytään vastavihityn miehensä talossa. Niinpä minä, uskoen tekeväni mieliksi ystävälleni, päätin jäädä palvelemaan näitä donnia hänen seurassaan. Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, olin tuntevinani ihmeellisen vavistuksen alkavan rinnassani vasemmalla puolella ja leviävän äkkiä kaikkiin ruumiini jäseniin. Silloin, sen sanon, nojauduin toisten huomaamatta maalaukseen, joka ympäröi huonetta, ja peläten jonkun nähneen, että vapisin, nostin silmäni, katsahdin naisiin ja näin heidän keskellään tuon armaimman Beatricen. Silloin aistimieni henget niin tuhoutuivat sen voiman kautta, jonka Rakkaus anasti havaitessaan olevansa niin lähellä tuota armainta donnaa, ettei niistä jäänyt elämään kuin näkemisen henget, ja nekin joutuivat välineittensä ulkopuolelle, koska Rakkaus tahtoi olla niiden jalossa paikassa katsellakseen ihmeellistä donnaa. Ja vaikka olinkin toinen kuin ennen, tuli minun kovin sääli noita pieniä henkiä, jotka vaikeroivat äänekkäästi ja sanoivat: "Jollei tuo noin singahduttaisi meitä paikaltamme, voisimme olla näkemässä tämän donnan ihmettä, niinkuin ovat toiset vertaisemme". Sanon, että monet näistä neidoista, huomatessaan haahmoni muuttumisen, alkoivat ihmetellä, ja puhellessaan tekivät minusta pilaa tuon armaimman kanssa, niin että tuo pettynyt, hyväuskoinen ystäväni otti minua kädestä, veti pois noiden donnain näkyvistä ja kysyi, mikä minun oli. Silloin minä vähän tyynnyin, kuolleet henkeni heräsivät eloon ja karkoitetut palasivat paikoilleen, ja minä sanoin ystävälleni nämä sanat: "Minä olen laskenut jalkani siihen kohtaan elämää, jonka toiselle puolelle ei saa enää mennä, jos mielii palata". Ja minä erosin hänestä ja palasin kyynelten huoneeseen, jossa sanoin itsekseni itkien ja häpeissäni: "Jos tuo donna tietäisi tilani, en usko että hän noin pilkkaisi minua, vaan uskon että hänet valtaisi suuri sääli". Ja siinä itkun vallassa päätin sepittää runon, jossa puhuisin hänelle ja selittäisin muotoni muuttumisen syyn, sanoen hyvin tietäväni, että se ei ole tunnettu, ja että jos se olisi tunnettu, herättäisi se toisessa sääliä, ja päätin sepittää nämä säkeet toivoen niiden sattumalta joutuvan hänen kuuluvilleen. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: Mua toisten donnain kanssa.

Sonetti VII

Mua toisten donnain kanssa ivailette, vaan mistä johtuu, että aina on mun muotoni niin outo, onneton kun teitä katson, donna, muista ette.

Ei taitais Sääli, jos sen tietänette, mua vastaan jälleen käydä taistohon. On aina Amor hurja, pelvoton, kun huomaa että mua te lähenette;

Se silloin iskee henkiparkojani ja minkä surmaa, minkä pakoon ajaa, vain itse jääden teitä katsomaan.

Ma tällöin toiseks muutun muodoltani, en sentään niin, ett' oisi kuulo vajaa, vaan paenneitten itkut kuulla saan.

Tätä sonettia en tahdo jakaa osiin, koska jakoa ei tarvita muutoin kuin selittämään jaetun merkitystä; ja koska tämä on kyllin selkeä aiheensa vuoksi, josta jo on puhuttu, ei se kaipaa jakoa. Tosin kyllä niiden lauseiden joukossa, jotka ilmaisevat tämän sonetin aiheen, on kirjoitettuna hämäriä kohtia, nimittäin kun sanon että Rakkaus tappaa kaikki aistimieni henget ja että vain näön henget jäävät eloon, joskin joutuvat välineittensä ulkopuolelle. Ja tätä hämärää kohtaa on mahdoton tulkita sen, joka ei itse samassa asteessa ole Rakkauden vallassa; ja niille, jotka ovat, on päivänselvää, miten ratkaista hämärät kohdat. Ja siksi ei ole hyvä minun selvittää tällaista epätietoisuutta, koska puheeni sitä selvittäessä olisi joko turha tai tarpeeton.

XV

Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin, mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Muu kaikki häipyy.

Sonetti VIII

Muu kaikki häipyy, mielessä mi mulla, kun saan sun nähdä, Ilo verraton. Vaan kun käyn luokses, läsnä Amor on ja kuiskaa: "Pois, tai turma eess' on sulla".

Saa kasvot syömen värin vaivatulla, ja turvaa etsii sydän hervoton, kun kesken väristyksen hurmion kivetkin huutaa: "Suo jo kuolon tulla!"

Se syntinen, ken minut nähdessään ei toisi tuskahani lohdutusta ja näyttäis mulle myötätuntoansa.

Vaan pilkkas surmaa säälin, heräämään min saanut ois tää katse kuolonmusta, kun silmät nähdä sois vain surmaajansa.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon syyn, miksi en voi olla menemättä tämän donnan läheisyyteen; toisessa sanon, mitä minulle tapahtuu kun menen hänen lähelleen; ja tämä osa alkaa tästä: Vaan kun käyn luokses. Ja tämä toinen osa jakautuu vielä viiteen, viiden eri kertomuksen mukaan: sillä ensimäisessä kerron, mitä Rakkaus järjen neuvosta sanoo minulle, kun olen hänen lähellään; toisessa selitän sydämen tilan kasvojen esimerkin mukaan; kolmannessa sanon, kuinka kaikki varmuus minulta häviää, neljännessä sanon, että joka ei osoita minulle sääliänsä, tekee syntiä, sillä siitä olisi minulle jotakin lohdutusta; viimeisessä sanon minkävuoksi toisten pitäisi tuntea sääliä, nimittäin sen säälittävän ilmeen tähden, joka tulee silmiini; ja tämän säälittävän ilmeen tuhoaa, nimittäin estää näkymästä toisille, tuon donnan pilkka, joka houkuttelee samanlaiseen menettelyyn nekin, jotka muuten ehkä näkisivät tämän säälittävyyden. Toinen osa alkaa tästä: Saa kasvot; kolmas tästä: Kun kesken; neljäs: Se syntinen; viides: Vaan pilkkas.

XVI

Laadittuani tämän sonetin, teki mieleni vielä lausua sanoja, joissa kertoisin omasta tilastani neljä asiaa, joita en mielestäni ollut tätä ennen ilmaissut. Ensimäinen niistä on, että monet kerrat tunsin tuskaa, kun muistini yllytti mielikuvitusta miettimään mitä Amor minulle teki. Toinen on, että Rakkaus monet kerrat äkisti valtasi minut niin rajusti, ettei minussa jäänyt henkiin muuta kuin yksi ainoa ajatus, joka puhui tästä donnasta. Kolmas on, että kun tuo Rakkauden kamppailu minua ahdisti, riensin melkein värittömin kasvoin näkemään tuota donnaa, sillä uskoin että hänen näkemisensä pelastaisi minut tästä taistelusta, ja unohdin, kuinka minun aina kävi lähestyessäni niin suurta armautta. Neljäs on, että sellainen näkeminen ei ainoastaan jättänyt minua puolustuksetta, vaan lopulta tuhosi senkin vähän, mitä minussa oli henkeä. Ja niin sepitin sonetin, joka alkaa: Ma monta kertaa.

Sonetti IX

Ma monta kertaa mietin mielessäni sen tuskan tummuutta, jonk' Amor antaa, ja usein silloin säälin itseäni ja huokaan: "Voi, ken moist' on saanut kantaa".

Niin tuimaan Amor iskee sydäntäni, ett' aivan kosketan jo kuolon rantaa. Avuksi saan vain yhden hengistäni: se luoksein jää ja teistä puheen kantaa.

Ma hoivaa saamaan silloin kiiruhdan niin kalman kalvasna ja voimaa vailla, luotanne luulen lohdun noutavani.

Vaan kun ma nostan katseen ankean, väristä sydän alkaa sillä lailla, ett' on kuin elo virtais suonistani.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan, koska neljä asiaa on siinä kerrottuna; ja koska niistä on ylempänä puhuttu, en huoli muuta kuin erottaa osat alkusanojensa mukaan. Sanon siis, että toinen osa alkaa tästä: Niin tuimaan; kolmas tästä: Ma hoivaa saamaan; neljäs tästä: Vaan kun ma nostan.

XVII

Laadittuani nämä kolme sonettia, joissa puhuin tälle donnalle, päätin vaieta enkä enää sanoa mitään, koska ne kertoivat jo melkein koko tilani ja koska olin mielestäni jo ilmaissut itsestäni paljonkin; mutta vaikka tästälähin ainiaaksi vaikenin puhumasta hänelle, oli minun ryhdyttävä uuteen aiheeseen, jalompaan kuin entinen. Ja koska uuden aiheen alkusyy on viehättävä kuulla, kerron sen, niin lyhyesti kuin voin.

XVIII

Koska jo monet henkilöt olivat ulkomuodostani ymmärtäneet sydämeni salaisuuden, niin myöskin eräät donnat, jotka olivat kokoontuneet iloitsemaan toistensa seurasta, tiesivät hyvin sydämeni tunteet, sillä jokainen heistä oli ollut näkemässä useita tappioitani; ja kun minä kuljin heidän läheltään ikäänkuin sattuman johtamana, kutsui eräs noista armaista naisista minua. Donna, joka oli minua kutsunut, oli puheissaan hyvin herttainen, niin että kun olin tullut heidän eteensä ja näin että tuo armain donnani ei ollut heidän joukossaan, tervehdin heitä tyyntyneenä ja kysyin mitä he suvaitsivat. Donnia oli monta, ja heidän joukossaan muutamia, jotka nauroivat keskenään. Oli toisia, jotka katselivat minua, odottaen mitä tulisin sanomaan. Oli toisia, jotka puhelivat keskenään. Näistä yksi, kääntäen silmänsä minua kohti ja kutsuen minua nimeltä, lausui nämä sanat: "Mitä tarkoitusta varten rakastat tuota donnaasi, koska et voi kestää hänen läheisyyttään? Sano se meille, sillä varmaan on sellaisen rakkauden tarkoitus ylen erikoinen". Ja kun hän oli sanonut minulle tämän, niin näkyi ettei ainoastaan hän, vaan kaikki toisetkin alkoivat odottaa vastaustani. Silloin sanoin nämä sanat heille: "Donnat, rakkauteni tarkoituksena oli ennen tuon donnan tervehdys, josta kenties puhutte, ja siinä asui autuus, joka oli kaikkien toiveitteni päämäärä. Mutta sen jälkeen kun hän on nähnyt hyväksi evätä minulta tervehdyksensä, niin herrani Rakkaus, ja siitä hänelle kiitos, on kätkenyt kaiken autuuteni siihen, mikä ei minulta voi kadota". Silloin nuo donnat alkoivat puhella keskenään, ja niinkuin väliin näemme veden lankeavan maahan kauniilla lumella sekoitettuna, niin olin kuulevinani heidän sanojensa putoilevan huokauksilla sekoitettuina. Ja kun he olivat vähän aikaa puhuneet keskenään, sanoi minulle vielä tuo sama donna, joka oli ensin puhunut, nämä sanat: "Me pyydämme sinua kertomaan meille, missä on tuo autuutesi". Ja minä vastasin hänelle ja sanoin ainoastaan: "Runoissa, jotka ylistävät donnaani". Silloin vastasi tuo, joka minua puhutteli: "Jos toden sanoisit, niin toisessa mielessä olisit laatinut ne säkeet, jotka olet sepittänyt tulkitsemaan omaa tilaasi". Ja silloin minä, ajatellen noita sanoja, lähdin heidän luotaan kuin häpeissäni, ja puhelin itsekseni: "Koska sellainen autuus asuu niissä sanoissa, jotka ylistävät donnaani, miksi olen siis muuta puhunut?" Ja niin päätin tästälähin aina ottaa lauluni aiheeksi sellaista, joka olisi tuon armaimman ylistystä; ja paljon ajatellessani asiaa, tuntui minusta että olin ryhtynyt aiheeseen, joka oli minulle liian korkea, enkä rohjennut alkaa; ja niin vietin muutamia päiviä halaten runoilla ja peljäten alkaa.

XIX

Tapahtui sitten, että kulkiessani erästä tietä, jonka varrella virtasi hyvin kirkas joki, valtasi mieleni sellainen runointo, että aloin miettiä minkä muodon valitseisin, ja ajattelin etten voisi puhua hänestä, jollen puhuisi naisille toisessa personassa, eikä joka donnalle, vaan ainoastaan niille, jotka ovat armaita naisia eivätkä ainoastaan naisia. Silloin, sen sanon, puhui kieleni kuin liikkuen itsestään ja sanoi: "Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian". Nämä sanat kätkin mieleeni suuresti iloissani, ajatellen ottaa ne runoni alkusäkeiksi, ja palattuani mainittuun kaupunkiin ja ajateltuani muutamia päiviä aloitin sitten canzonen, joka alkaa näillä sanoilla ja jonka rakenne käy selville alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone I

Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian,[22] nyt donnastani teille laulaa soisin; ei että häntä kyllin kiittää voisin, vaan mieli huojentuupi laulaessa. Se kuulkaa, kun ma muistan arvoansa, niin Amor syömen valtaa suloisesti, jo että — sen jos laulun taito kesti — rakastuis muutkin mua kuunnellessa. Vaan niinpä ylvähästi laula en: ett' arkuus estäis laulun luontumasta. Ma kerron olennostaan armahasta — on laulu halpa, donnaan verraten — vain teille, neiet, donnat lempiväiset, ei kelpaa kuulijoiksi syömet jäiset.

Näin enkel-ääni Taivaan Viisaudelle anellen virkkaa: "Herra, maailmassa ma suuren ihmeen näen loistamassa; se sielu on, min valo tänne ehtii". Ja taivaan joukot, joilt' ei muuta puutu kuin sielu tuo, nyt pyytää Herraltansa hartaina häntä pyhäin kaikkein kanssa; vain Sääli puolestamme kyynelehtii. Ja itse Herra tämän kuullessaan näin lausuu: "Rakkahani, rauha teille! Jää toivehenne vielä elon teille, miss' yksi pelkää hänen kuoloaan ja viestin viepi hornaan:[23] 'Lapset turman, ma nähnyt olen autuaitten hurman'."

Ilossa taivaan donnaa ikävöidään; nyt laulan teille hänen tenhoansa. Ken mielii armas olla, seurassansa hän käyköön, sillä syömeen halpaan turmaa ja jäätä henkii donnan tullen Amor, se kaikki nurjat aivoitukset estää. Vaan joka donnan silmäystä kestää, sen jalommaks se muuttaa taikka surmaa. Ja arvokas ken donnan nähdä saa, tuon hyvyyden hän tuntee hurmauksen, saa siitä nöyryyden ja vapahduksen ja kaiken nurjamielen unhottaa. On donnallani tääkin armo Herran: ei huku, ken sai hälle haastaa kerran.

Näin lausuu Amor: "Kuinka kuolevainen noin saikin muodon puhtahan ja armaan?", ja donnaa katsoo, päättää Luojan varmaan hänestä vielä luovan ihmeen uuden. On helmen kuulto hänen kasvoillansa, mi naista kaunistaa, ei liikanainen. Hän korkeint' on, min laati luonto mainen, on mitta, määrä kaiken ihanuuden. Ja palavaiset henget rakkauden ne kevein siivin silmistänsä liitää, ne katsojalle silmun silloin kiitää ja tiensä löytää suoraan syömehen. On itse Amor huulten kaartehessa, soaistuu silmä sitä katsellessa.

Canzone, tiedän että kuljet laulain monelle donnalle sa matkallasi. Sua neuvon nyt, kosk' olen vaalijasi, sa Lemmen tytär koruton ja nuori. Näin pyydä kaikkialla, minne saavut: "Tie mulle neuvokaa, on määrä mulla sen luo, jonk' ylistystä laulan, tulla". Sa turhaan viipymättä tielles suori, et halpain luona aikaella saa, vaan pyri aina seuraan arvollisten, luo miesten, donnain jalomiettehisten, ne nopsaan kulkuhun sua kiiruhtaa. Amoren löydät hänen seurastansa, vie viesti hälle uskolliseltansa.

Tämän canzonen, jotta se paremmin ymmärrettäisiin, jaoitan taidokkaammin kuin aikaisemmat runot. Ja senvuoksi teen siitä ensin kolme osaa: ensimäinen osa on seuraavien sanojen esipuhe; toinen on aiheen käsittely; kolmas on ikäänkuin edellisten säkeitten palvelija. Toinen alkaa tästä: Näin enkelääni; kolmas tästä: Canzone, tiedän. Ensimäinen osa jakautuu neljään: ensimäisessä sanon, kenelle tahdon laulaa donnastani ja minkätähden tahdon laulaa; toisessa sanon, miltä itsestäni tuntuu kun ajattelen hänen armauttaan, ja kuinka runoilisin, jollen kadottaisi uskallustani; kolmannessa sanon, millä tavalla uskon voivani laulaa hänestä niin että pelkuruus ei minua estä; neljännessä toistan vielä, kenelle aion tästä laulaa, ja sanon syyn, miksi laulan juuri heille. Toinen alkaa tästä: Se kuulkaa; kolmas tästä: Vaan niinpä ylvähästi; neljäs: Vain teille, neiet, donnat. Kun sitten sanon: Näin enkelääni, alan laulaa tästä donnasta. Ja tämä osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon, mitä hänestä ajatellaan taivaassa; toisessa sanon, mitä hänestä ajatellaan maan päällä, tässä säkeessä: Ilossa taivaan. Tämä toinen osa jakautuu kahteen; sillä ensimäisessä puhun hänestä, mitä tulee hänen sielunsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen hyveittensä voimasta, joka saa alkunsa hänen sielustaan; toisessa puhun hänestä, mitä tulee hänen ruumiinsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen kauneudestaan, alkaen tästä: Näin lausuu Amor. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat koko olemukseen, toisessa puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat määrättyihin osiin olemusta, alkaen tästä: Ja palavaiset. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun silmistä, jotka ovat rakkauden alku; toisessa puhun suusta, joka on rakkauden päämäärä. Ja jotta tässä loittonisi kaikkinainen halpa ajatus, muistakoon lukija, mitä yllä on kirjoitettu, nimittäin että tuon donnan tervehdys, joka oli hänen suunsa tekoja, oli toiveitteni päämäärä, niin kauan kuin taisin sen saada. Kun sitten sanon: Canzone, tiedän, liitän runooni stanzan, joka on ikäänkuin toisten palvelijatar ja jossa sanon mitä toivon tältä canzoneltani; ja koska tämä viimeinen osa on helppo ymmärtää, en huoli ryhtyä enempiin jaoituksiin. Sanon kyllä, että jos enemmän tahtoisin avata tämän canzonen merkitystä, tulisi käyttää tarkempia jaoituksia; mutta jos joku ei ole siksi älykäs että voisi sen ymmärtää näiden jo tehtyjen avulla, en ole pahoillani vaikka hän jättääkin sen sikseen, sillä totisesti pelkään jo liiankin monelle ilmaisseeni sen merkityksen vain näiden jaoitusten kautta, jos nimittäin niin sattuisi, että monet joutuisivat niitä kuulemaan.