XX
Kun tämä canzone oli hiukan levinnyt ihmisten keskuuteen ja eräs ystäväni oli sattunut kuulemaan sen, teki hänen mieli pyytää minua sanomaan hänelle, mikä Rakkaus on, sillä hän oli ehkä kuulemiensa säkeitten perusteella ruvennut toivomaan minusta suurempia kuin ansaitsin. Ja niinpä minä, ajatellen että tuollaisen runon jälkeen oli kaunista vähäisen puhua Rakkaudesta ja että ystävän mieltä oli noudatettava, päätin sepittää runon, jossa puhuisin Rakkaudesta; ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: On yhtä Rakkaus ja sydän jalo.
Sonetti X
On yhtä Rakkaus ja sydän jalo; niin viisas[24] kerran lausui laulussaan. Kuin sielu järkevä ja järjen valo, ei voi ne olla ilman toisiaan.
Kun alttiin luonnon täyttää lemmen palo, se Amorista saapi valtiaan, ja Amorille aukee syömen talo, miss' uinuu kauan taikka hetken vaan.
Kun näkyy sitten sulot naisen armaan, ne silmää miellyttää, ja halu vieno syömessä syttyy omaks saamiseen,
niin kauan viivähtää se, kunnes varmaan jo havahtuu tuo lemmen henki hieno. Näin mieskin tehoo naisen sydämeen.
Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä puhun Rakkaudesta, mikäli se ilmenee mahdollisuutena, toisessa puhun siitä, mikäli se mahdollisuudesta muuttuu teoksi. Toinen alkaa tästä: Kun näkyy. Ensimäinen jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon, missä esineessä on tämä mahdollisuus, toisessa sanon, kuinka tämä esine ja voima luodaan olemaan, ja kuinka toinen suhtautuu toiseen niinkuin muoto aineeseen. Toinen alkaa tästä: Kun alttiin luonnon. Kun sitten sanon: Kun näkyy sitten, ilmaisen kuinka tämä mahdollisuus muuttuu teoksi, ja ensin kuinka se muuttuu miehessä, sitten kuinka se muuttuu naisessa, alkaen tästä: Näin mieskin.
XXI
Käsiteltyäni rakkautta yllämainituissa säkeissä tuli minulle halu sepittää, myöskin tämän armaimman ylistykseksi, runo, jossa osoittaisin kuinka hänen kauttaan havahtuu tämä Rakkaus, ja kuinka se ei ainoastaan herää siellä missä se nukkuu, vaan kuinka hän, ihmeellisesti vaikuttaen, saa sen tulemaan sinnekin missä se ei piile mahdollisuutena. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: On donnallani Rakkaus silmissään.
Sonetti XI
On donnallani Rakkaus silmissään,
hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla.
Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla,
ja tervehdys saa syömet värjymään.
Mies silmät maahan luo, ja syntejään
jo huokaa katsannolla kalvahalla.
Masentuu viha donnan katseen alla.
Oi käykää, neidot, häntä kiittämään.
Saa kaikki nöyrät, vienot ajatukset
se mielehen, ken donnan äänen kuuli,
ken hänet kohtas, ylistetty on.
Ei arvaa muisti, kuvaa kertomukset, hän miltä näyttää hymyisenä huuli: kuin ihme on se, uusi, verraton.
Tässä sonetissa on kolme osaa. Ensimäisessä sanon, kuinka tämä donna muuttaa mainitun mahdollisuuden teoksi, silmiensä verrattoman vaikutuksen mukaisesti; ja kolmannessa sanon tämän saman, hänen suunsa verrattoman vaikutuksen mukaisesti, ja näiden kahden osan välissä on pieni osa, joka ikäänkuin pyytää apua edelliselle ja seuraavalle ja alkaa tästä: Oi käykää, neidot. Kolmas alkaa tästä: Saa kaikki nöyrät. Ensimäinen jakautuu kolmeen, sillä ensimäisessä sanon, kuinka hänellä on voima tehdä lempeäksi kaikki mitä näkee, ja tämä merkitsee samaa kuin Rakkauden saattaminen mahdollisuudeksi siinä missä sitä ei ole, toisessa sanon, kuinka hän muuttaa teoksi Rakkauden kaikkien niiden sydämissä, jotka hän näkee; kolmannessa sanon, mikä voimallinen vaikutus hänellä sitten on heidän sydämiinsä. Toinen alkaa tästä: Vain häneen; kolmas tästä: Ja tervehdys. Kun sitten sanon: Oi käykää, neidot, teen ymmärrettäväksi, kenelle puheeni tarkoitan, kutsuen donnia avukseni kunnioittamaan häntä. Kun sitten sanon: Saa kaikki nöyrät, ilmaisen tuon saman, mikä on sanottu ensimäisessä osassa, hänen suunsa kahden teon mukaisesti, joista toinen on hänen suloinen puheensa ja toinen hänen ihmeellinen hymyilynsä, vaikka en jälkimäisestä sanokaan, kuinka se vaikuttaa sydämiin, koska muisti ei voi tallettaa sitä eikä sen vaikutuksia.
XXII
Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25] joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle, kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee". Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi". Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet, niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota, joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani, päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta; ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia; ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen: Te, joilla muoto on niin murheinen; ja toisen: Sa lietkö tuo, ken ennen useasti.
Sonetti XII
Te, joilla muoto on niin murheinen, ja pääkin painuu tuskan miettehistä, te mistä tänne saavutte ja mistä sai kasvonne tuon säälin kuultehen?
Te donnammeko näitte vienoisen, min katseess' Amor kostuu kyynelistä? Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä ei mitään teissä, sydän tuntee sen.
Jos suuren surun luota käytte tänne, mun vierelläni hetki viipykää ja mitään älkää salatko te multa.
Ma itkun jäljet näen silmissänne, mun sydämeni siitä säikähtää, niin katsehenne näyttää kiusatulta.
Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: Jos suuren surun.
Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.
Sonetti XIII
Sa lietkö tuo, ken ennen useasti on donnastamme meille haastellut? on äänes tuttu, mutta muuttunut oot toiseks muodoltasi siitä asti.
Ja miksi itket nyt niin katkerasti, kuin itseäs ois murhe kohdannut? Liet hänen kyyneleitään katsellut, kun surun vallass' oot noin vaikeasti.
Suo meidän käydä itkein, allapäin (se syntinen, ken lohduttaisi meitä), me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin
hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä. Ken kauan katsellut ois häntä näin, ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.
Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: Ja miksi itket; kolmas: Suo meidän käydä; neljäs: Hän, jonka kasvoja.
XXIII
Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan, että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä, kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän; ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä. Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän laulunsa sanat olivat nämä: Osanna in excelsis; enkä muuta kuullut. Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta, sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme, kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä". Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan, joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat minulle: "Älä nuku enää" — ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut: "Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen, että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen: Ol' luonain neito nuori, lempeä, jonka järjestys on sellainen kuin ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.
Canzone II
Ol' luonain neito nuori, lempeä ja kaunistettu hyvyydellä naisen, kun kutsuin Kuolemata useasti. Hän näki silmissäni sääliä, hän kuuli puheet kummat hourivaisen ja säikähti ja itki haikeasti. Tuon toiset donnat näki, minut huomas, kun näin hän kyynelehti kerallani. Pois hänet huoneestani he vei ja virkkoi hoivatessaan mua: "On aika havahtua". Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?" Niin nousin oudosta ma unestani ja ääneen lausuin nimen armahani.
Niin oli ääni vielä vaivattuna ja tuskahan ja itkuun uupunut, ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni. Ja vaikka kasvojani poltti puna, min kaino mieli oli kutsunut, niin Amor heihin käänsi katseheni. Vaan niinpä riutunut mun oli muoto, toi kalman mielehen se ystävälle. "Oi, lohdutusta hälle", niin lausui toisilleen he hartahasti, ja mulle useasti: "Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?" Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille: "Te donnat, senpä kohta kerron teille."
Kun mietin eloani voimatonta, ja kuinka suuri on sen hauraus, niin itki Amor sydämessä tuolla, ja tunsi sielu tuskaa turvatonta, ja rinnastani nousi huokaus: "Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla". Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan, poloiset silmät kyyneliinsä turtui, mult' elon henget murtui ne voimaa vailla harhateille säikkyi, ja kuvat mieleen väikkyi, todelle, järjelle jotk' oli vieraat. Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet, ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".
Näin sitten kuvan oudon, kaamean kun harhan valtaan jouduin vaikeasti. En tiedä missä olevani luulin, näin naisten hajahapsin kulkevan, ken itki, kuka huokas raskahasti, sanoistaan tulta kirpoavan kuulin. Ja katso! silmissäni vähitellen hämärtyi aurinko ja näkyi tähti ja itki päivä, tähti, ja maahan vaipui lintu laulurinta, maan järähteli pinta. Mies lausui mulle käheä ja kalvas: "Sa etkö tiedä? ootko muukalainen? On kuollut donnasi, tuo ihanainen".
Loin raskaat silmät korkeutta kohti, ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa, niin nousi taivoon parvi enkelten. Ja edessänsä pieni pilvi hohti, sen takana he veisas hosiannaa; jos muuta, teille kertoisin ma sen. Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää, käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa". Ja uni, viekas aina, vei kohta katsomaan mun vainajata. Kun katsoin nukkuvata, näin naisten häntä verhoin peittelevän. Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha, kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".
Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani, kun näin ma donnan nöyrän ilmehen. Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle, kun olet käynyt luona armahani, oot itseheskin saanut armauden. Liet laupias, et julma vaivatulle. Niin halajan ma päästä omaksesi, jo että aivan muistutan ma sua. Oi, älä hylkää mua." Kun kaikki oli täytetty, ma menin ja lausuin itsekseni katseeni kohti korkeuden maata: "Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte te sääliväiset minut herätitte.
Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: Kun mietin. Ensimäinen osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa alkaa tästä: Niin oli ääni. Kun sitten sanon: Kun mietin, kerron kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa: ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se osa alkaa tästä: Te sääliväiset.
XXIV
Tämän mieliharhan jälkeen tapahtui eräänä päivänä, kun istuin mietteissäni jossakin, että tunsin vavistuksen alkavan sydämessäni aivan kuin olisin ollut lähellä tuota donnaa. Silloin, sen sanon, ilmestyi Rakkaus minulle näyssä; sillä olin näkevinäni hänen tulevan siitä paikasta, jossa oli donnani, ja oli kuin hän olisi iloisesti sanonut minulle sydämessäni: "Muista siunata päivää, jolloin otin sinut valtaani, sillä se sinun tulee tehdä". Ja totisesti tuntui sydämeni niin iloiselta, etten olisi sitä omaksi sydämekseni uskonut, sen uuden olotilan tähden. Ja vähän jälkeen näiden sanojen, jotka sydän sanoi minulle Rakkauden kielellä, näin että minua läheni eräs jalo donna, joka oli kuuluisa kauneudestaan ja joka jo suuressa määrin oli tuon ensimäisen ystäväni sydämen valtiatar. Ja tämän donnan nimi oli Giovanna, vaikka hän kauneutensa tähden, niinkuin joku uskoo, oli saanut nimen Primavera, ja siksi häntä nimitettiin. Ja hänen jäljessään tuli, niinkuin katsellessani näin, tuo ihmeellinen Beatrice. Nämä donnat kulkivat ohitseni toinen toisensa jäljessä, ja minusta tuntui, että Rakkaus puhui sydämessäni ja sanoi minulle: "Tämä ensimäinen on saanut nimen Primavera vain tämänpäiväisen tulonsa vuoksi; sillä minä käskin nimen antajan kutsumaan häntä sillä nimellä Primavera,[26] se on prima verrà, koska hän ensimäisenä tulee sinä päivänä, jolloin Beatrice näyttäytyy uskollisensa harhanäyn jälkeen. Ja jos myös tahdot miettiä hänen ensimäistä nimeään, merkitsee sekin prima verrà, koska hänen nimensä Giovanna johtuu siitä Johanneksesta, joka kävi totisen valon edellä, sanoen: 'Ego vox clamantis in deserto, parate viam domini'".[27] Ja minusta tuntui myös, että hän sitten sanoi minulle nämä sanat: "Ja joka tahtoisi hienosti ajatella, nimittäisi tätä Beatricea Rakkaudeksi, sillä niin suuresti on hän minun kaltaiseni". Ja myöhemmin, ajatellessani, päätin kirjoittaa runon ensimäiselle ystävälleni, jättäen mainitsematta eräitä sanoja, joita nähdäkseni ei pitänyt sanoa, sillä uskoin että hänen sydämensä vielä katseli tuon armaan Primaveran kauneutta; ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Jo rinnassani tunsin havahtuvan.
Sonetti XIV
Jo rinnassani tunsin havahtuvan ma Lemmen herkän hengen unestaan, ja Amorin min oudon iloissaan näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.
Hän lausui: "Nyt mua palvella saat luvan", ja hymy hohti joka sanastaan. Hän viipyi hetken; jäinpä katsomaan ja kohta näinkin viehättävän kuvan:
näin Monna Vannan, Monna Bicen tieltä ma saapuvan, he mua kohti kulki, kanss' ihmeen toinen ihme vaeltaa.
Ja silloin — vielä hurmaapi se mieltä — näin Amor: "Kevät tuo on", lausui julki, "ja Rakkaus tuo, kun niin mua muistuttaa".
Tässä sonetissa on monta osaa; ensimäinen niistä sanoo, kuinka tunsin tuon tavallisen vavistuksen heräävän sydämessä ja kuinka olin näkevinäni Rakkauden iloisena ilmaantuvan sydämeeni kaukaa; toinen sanoo, mitä Rakkaus tuntui sanovan sydämessäni ja miltä hän minusta näytti; kolmas sanoo, kuinka sitten, kun hän oli tuollaisena viipynyt kanssani hetken, näin ja kuulin erinäisiä asioita. Toinen osa alkaa tästä: Hän lausui, kolmas tästä: Hän viipyi. Kolmas osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon mitä näin, toisessa sanon mitä kuulin. Toinen alkaa tästä: Näin Amor.
XXV
Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis (jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä, jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä Oc-kielestä ja Sì-kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se, että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat Sí-kielellä. Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista, vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin; ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten herralle, Aeneis-runoelman ensimäisessä laulussa: Aeole, namque tibi, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: Tuus, o Regina, quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est. Samalla runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille kappaleille, Aeneis-runoelman kolmannessa laulussa: Dardanidae duri. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä: Multum, Roma, tamen debes civilibus armis. Horatiuksella puhuu mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen tavalla, tässä kohden Runotaito-kirjaansa: Dic mihi, musa, virum. Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa kirjaa, jonka nimi on Rakkauden lääkintä, säkeessä: Bella mihi, video, bella parantur, ait. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se, joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.
XXVI
Tuo armain donna, josta on puhuttu edellisissä luvuissa, pääsi sellaiseen ihmisten suosioon, että missä ikinä hän katua kulki, riensivät kaikki häntä katsomaan, ja siitä koitui minulle ihmeellistä iloa. Ja kun hän oli lähellä jotakuta, tuli sellainen kainous tämän sydämeen, ettei hän tohtinut nostaa silmiään eikä vastata hänen tervehdykseensä, ja tästä voisivat monet, jotka itse ovat kokeneet, todistaa puolestani sille, joka ei usko. Hän kulki nöyryydellä kruunattuna ja vaatetettuna eikä osoittanut mitään ylpeyttä siitä, mitä näki ja kuuli. Sanoivat monet, kun hän oli mennyt ohi: "Tuo ei ole nainen, vaan jokin taivaan ihanimmista enkeleistä". Ja toiset sanoivat: "Hän on ihme; ja ylistetty olkoon Herra, joka taitaa niin ihmeellisiä tekoja tehdä". Sanon, että hän esiintyi niin armaana ja niin täynnänsä kaikkinaisia kaunistuksia, että ne, jotka häntä katselivat, saivat mieleensä niin kainon ja suloisen tunteen, etteivät sitä kuvailla osanneet; eikä ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut häntä katsella ilman että hänen ensin täytyi huoata. Nämä ja paljon ihmeellisemmät seikat sai hän aikaan tenhonsa voimalla; ja ajatellessani tätä tahdoin uudelleen käydä häntä ylistämään, ja päätin sepittää runon, jossa kertoisin hänen ihmeelliset ja erinomaiset vaikutuksensa; jotta eivät ainoastaan ne, jotka voivat hänet silmillään nähdä, vaan toisetkin, tietäisivät hänestä sen, mitä sanat voivat selvittää. Silloin sepitin sonetin, joka alkaa: Niin näyttää kainoIta ja armahalta.
Sonetti XV
Niin näyttää kainolta ja armahalta mun donnani, kun toista tervehtää; tuon kieli mykäks silloin säikähtää, ei nouse katse arkuutensa alta.
Hän kiitosta vain kuulee kaikkialta, vaan suuri nöyryys verhoksensa jää. Lie olento, mi täällä selvittää kaikk' ihmeet taivaan, tullut korkealta.
Niin kaunis katsella on joka ele, sydämeen että syttyy tunne vieno — sen tietää, ken sen tunsi rinnassaan.
Ja on kuin liiteleisi huuliltaan
Amoren henki, lempeä ja hieno,
mi kuiskaa sielulle: "Ah, huokaele".
Tämä sonetti on niin helppo ymmärtää sen avulla, mitä edellä on kerrottu, ettei se kaipaa mitään jakoa; ja niinpä jätän sen ja sanon, että tämä minun donnani pääsi niin suureen suosioon, ettei yksin häntä kunnioitettu, vaan hänen tähtensä monet saivat kunniaa ja kiitosta. Siksipä minä, nähdessäni tämän, tahdoin tehdä sen tunnetuksi sillekin, joka ei nähnyt, ja päätin vielä sepittää runon, jossa tämä ilmaistaisiin; ja laadin silloin tämän toisen sonetin, joka alkaa: Se näkee ääret kaiken autuuden, ja joka kertoo kuinka hänen tenhonsa voima vaikutti toisiin, niinkuin ilmenee sonetin jaoituksesta.
Sonetti XVI
Se näkee ääret kaiken autuuden, ken donnani saa nähdä donnain kanssa; vaan Jumalalle suokoon kiitoksen, ken saapi armon käydä seurassansa.
Niin suur' on voima hänen tenhollansa, se että surmaa kaiken katehen. Ken käypi hänen kanssaan, vaatteenansa myös häll' on lempi, usko ihmeinen.
Saa kaiken nöyräks loiste silmiensä, vaan viehätys ei yksin hälle jää, voi muutkin siitä tuta heijastuksen.
Ja niin on armas joka liikkehensä, se että muistellessa herättää niin riutuvan ja herkän huokauksen.
Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, minkälaisten ihmisten parissa tuo donna näytti ihmeellisimmältä; toisessa sanon, kuinka armoitetut olivat hänen seuralaisensa; kolmannessa kerron asioista, joita hänen voimansa vaikutti toisissa. Toinen osa alkaa tästä: Vaan Jumalalle; kolmas tästä: Niin suur' on voima. Tämä viimeinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuinka hän vaikutti naisiin, nimittäin heidän itsensä kautta; toisessa sanon, kuinka hän vaikutti heihin toisten kautta; kolmannessa sanon, kuinka hän ei vaikuttanut ainoastaan naisiin, vaan kaikkiin ihmisiin, eikä vain niihin, jotka olivat hänen lähellään, vaan kuinka nekin, jotka muistelivat häntä, tunsivat hänen ihmeellisen vaikutuksensa. Toinen alkaa tästä: Saa kaiken nöyräks; kolmas tästä: Ja niin on armas.
XXVII
Tämän jälkeen aloin eräänä päivänä ajatella, mitä olin sanonut donnastani, nimittäin kahdessa edellisessä sonetissa; ja kun ajatellessani huomasin, etten ollut puhunut siitä, mitä hän juuri siihen aikaan vaikutti minussa, tunsin runoni vaillinaisiksi. Ja senvuoksi päätin laatia runon, jossa sanoisin kuinka olin mielestäni valmistautunut hänen vaikutukseensa ja mitä hänen voimansa vaikutti minussa, ja koska en luullut voivani kertoa tätä sonetin lyhyissä puitteissa, aloitin silloin canzonen, joka alkaa: On ollut Amor.
Canzonen katkelma.
On ollut Amor syömein valtias jo kauan, ja niin sai mun valtahansa, ett' yhtä tuima kuin ol' alkuansa, niin on nyt syömelleni armias. Myös silloin, kun niin voimahani koski, ett' on kuin henget pakoon lähtisi, niin tuntee riutuvainen sieluni suloa suurta, kalvasna on poski. Mun sitten Amor valtaa kokonaan, se huokauksilleni kielen antaa, ne luotain kauas kantaa ja kutsuu donnaa, jolta lohdun saan. Näin käy, kun katson donnaa lähestyvää; ei tajuta voi nöyryyttä niin syvää.
XXVIII
Quomodo sedet sola civitas plena populo? Facta est quasi vidua domina gentium.[29] Olin vielä sepittämässä tätä canzonea ja olin saanut valmiiksi yllämainitun stanzan, kun oikeuden Herra kutsui tuon armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren neitsyt Maarian lipun alla, hänen, jonka nimi oli niin suuressa arvossa tuon autuaan Beatricen puheissa. Ja vaikka kenties olisi otollista tässä kohden vähän käsitellä hänen lähtöään meidän luotamme, ei aikomukseni ole kajota siihen kolmesta syystä: ensiksikään ei se kuulu nykyiseen aiheeseen, jos tahdomme pitää kiinni esipuheesta, joka on tämän pienen kirjan alussa; toiseksi, vaikka se kuuluisikin nykyiseen aiheeseen, ei riittäisi minun kieleni käsittelemään sitä soveliaalla tavalla; kolmanneksi, vaikka ensimäinen ja toinen tapahtuisikin, ei ole soveliasta minun käsitellä sitä, syystä että minun silloin täytyisi olla itseni ylistäjä, mikä seikka on yli kaiken moitittavaa sille, joka sen tekee: ja senvuoksi jätän tällaisen käsittelyn toiselle selittäjälle. Kuitenkin, koska yhdeksänluku on monet kerrat saanut sijansa ylläolevissa sanoissa, mistä näkyy että se ei esiinny ilman syytä, ja koska mainitulla luvulla näyttää olleen paljon sijaa hänen lähdössään, on soveliasta puhua siitä jotakin, sillä se näyttää soveltuvan aiheeseen. Senvuoksi ensin sanon, mikä sija sillä oli hänen lähdössään, ja sitten mainitsen joitakin syitä, joiden vuoksi tämä luku niin oli hänen ystävänsä.
XXIX
Sanon, että Arabian laskutavan mukaan hänen jalo sielunsa erkani täältä kuukauden yhdeksännen päivän[30] ensimäisellä hetkellä; ja Syyrian laskun mukaan hän lähti vuoden yhdeksäntenä kuukautena, sillä ensimäinen kuukausi on siellä Tisirin ensimäinen, joka meillä on lokakuu; ja meidän laskutapamme mukaan hän lähti sinä vuonna meidän ajanlaskuamme, s.o. Herran vuosia, jolloin täydellinen luku oli yhdeksän kertaa täyttynyt siinä vuosisadassa, jona hänet oli tähän maailmaan pantu, ja hän oli kolmannentoista vuosisadan kristityitä. Miksikä tämä luku niin oli hänen ystävänsä, siihen voisi seuraava olla yhtenä syynä: koska Ptolemaioksen ja kristillisen totuuden mukaan yhdeksän on taivasta, jotka liikkuvat, ja yleisen astrologisen mielipiteen mukaisesti mainitut taivaat vaikuttavat tänne alas keskinäisen asemansa mukaan, oli tämä luku hänen ystävänsä, jotta ymmärrettäisiin että hänen syntymänsä hetkellä kaikki yhdeksän taivasta olivat mitä täydellisimmässä asemassa keskenään. Tämä on yksi syy, mutta jos hienommin ajattelee, ja horjumattoman totuuden mukaisesti, niin tämä luku oli hän itse; sanon sen vertauskuvallisesti ja tarkoitan tätä. Kolmiluku on yhdeksän juuri, koska se ilman mitään muuta lukua itse kauttansa antaa yhdeksän, niinkuin selkeästi näemme että kolme kertaa kolme on yhdeksän. Jos siis kolme itse kauttansa on yhdeksän tekijä, ja ihmeitten tekijä itse kauttansa on kolme, s.o. Isä ja Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kolme ja yksi, niin tätä donnaa seurasi mainittu yhdeksänluku, jotta ymmärrettäisiin että hän oli yhdeksikkö, s.o. ihme, jonka juuri, nimittäin tämän ihmeen, ei voinut olla muu kuin pyhä Kolmiyhteys. Ehkä vielä joku hienomielisempi ihminen näkisi tässä hienomman syyn, mutta tämä on se, jonka minä siinä näen ja joka minua enimmin miellyttää.
XXVIII
Sitten kun hän oli tästä elämästä erinnyt, jäi koko mainittu kaupunki kuin leskeksi, jolta kaikki arvo on riistetty, joten minä, vielä vuodattaen kyyneleitä tuossa autiossa kaupungissa, kirjoitin maan mahtaville jotakin sen tilasta, käyttäen noita Jeremia profeetan alkusanoja: Quomodo sedet sola civitas. Ja tämän sanon, jottei kukaan ihmettelisi miksi olen ne ylempänä maininnut ikäänkuin alkuna uuteen aiheeseen, joka sitten seuraa. Ja jos joku tahtoisi moittia minua siitä, etten kirjoita tähän sanoja, jotka seuraavat noita tässä mainittuja, puolustaudun sillä, että alusta saakka ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa muuta kuin kansankieltä: ja koska sanat, jotka seuraavat tässä mainittuja, ovat kokonaan latinaksi, olisi ulkopuolella tarkoitukseni, jos kirjoittaisin ne tähän. Ja samanlaisen tarkoituksen tiedän olevan tuolla ensimäisellä ystävälläni, jolle tämän kirjoitan, nimittäin että kirjoittaisin hänelle yksinomaan kansankielellä.
XXXI
Sitten kun silmäni olivat jonkun aikaa vuodattaneet kyyneleitä ja olivat niin väsyneet, etteivät jaksaneet huojentaa tuskaani, teki mieleni huojentaa sitä muutamilla surullisilla säkeillä; ja sen vuoksi päätin kirjoittaa canzonen, jossa vaikeroiden kertoisin hänestä, jonka tähden niin suuri tuska oli tullut sieluni näännyttäjäksi, ja silloin ryhdyin canzoneen, joka alkaa: Jo itki silmät syömen kärsimystä. Ja jotta tämä canzone päätyttyään näyttäisi jäävän kuin enemmän leskeksi, jaoitan sen ennenkuin kirjoitan tähän: ja sellaista tapaa tulen noudattamaan tästälähin.
Sanon että tällä poloisella canzonella on kolme osaa: ensimäinen on esipuhe; toisessa kerron donnastani; kolmannessa puhun canzonelle säälittävin sanoin. Toinen osa alkaa tästä: On mennyt Beatrice; kolmas tästä: Nyt lauluparkani. Ensimäinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon minkä vuoksi ryhdyn laulamaan; toisessa sanon kenelle tahdon laulaa; kolmannessa sanon kenestä tahdon laulaa. Toinen alkaa tästä: Ja koska muistan; kolmas tästä: Ja kerron donnastani. Kun sitten sanon: Jo maahan ylhään, kerron hänestä, ja teen kertomuksestani kaksi osaa: ensimäisessä sanon syyn, miksi hänet meiltä vietiin; sitten sanon kuinka hänen lähtöänsä itketään, ja se osa alkaa tästä: Niin sielu seijas. Tämä osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuka ei häntä itke; toisessa sanon, kuka häntä itkee; kolmannessa kerron tilastani. Toinen osa alkaa tästä: Vaan murheen saa; kolmas tästä: Tuo mulle suurta. Kun sitten sanon: Nyt, lauluparkani, puhun tälle canzonelle osoittaen minkälaisten donnain luo sen on lähdettävä ja jäätävä.
Canzone III
Jo itki silmät syömen kärsimystä ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti, jo että raukkain voima riutui aivan. Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä, mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti, niin laulan kesken huokailun ja vaivan. Ja koska muistan, että donnastani ma teille, donnat, lauloin armahille, kun keskellämme viipyi vienoinen, nyt muille laula en, naissydämille laulan lempiville ja kerron donnastani itkien. Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan ja jätti Amorin ja minut vaivaan.
Jo maahan ylhään Beatrice läksi, pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä, hän teidät jätti, siell' on maja uus. Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi, ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä, vain yksin ylen suuri ihanuus. Niin loisti hänen nöyryytensä valo, loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen; tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen, sai halun suloisen pois täältä kutsua tuon Vapahduksen. Niin muutti donna maahan riemujen, kun ansainnut ei raskas elo mainen, tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.
Niin sielu seijas lähti murheen maasta ja jätti asuntonsa kauniin, armaan, ja paikkaan hyvään nousi, autuas. Ken kyynelöiden hänestä ei haasta, syön kivinen ja halpa sill' on varmaan, ei hyvän henki lie sen valtias. Niin korkeata voimaa sydän halpa ei saanut, että muistais häntä tuolla, ja siksi siltä kyynel kaikkoaa. Vaan murheen saa ja halun huoata ja itkuun kuolla, ja kaiken lohdutuksen unhoittaa, ken vielä donnan näkee muistissansa, mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.
Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset, kun raskahina muistot mulle näyttää sen, joka multa särki sydämen. Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset, suloinen kaipuu sydämeni täyttää suruisat kasvot kalvastuttaen. Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi, niin tuska ympäröi mun kaikkialta, se saa kuin sokkona mun liikkumaan, ja häpeällä saan pois rientää silloin toisten katseen alta. Käyn yksin itkien ma kutsumaan: "Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?" Vähemmän tuska mua silloin painaa.
Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni sydäntä jäytää, kun ma yksin jään; ken kuulis mua, siitä vaivan saisi. Ja millaiseksi muuttui elämäni, kun donna muutti maahan ylhempään, ei ihmiskielin sitä kerrottaisi. Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin, en tilaani voi kertoa ma kurjaa, niin polttaa mua elon karvaus. Niin suur' on surkeus, ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa, kun näkyy huulieni riutumus. Vaan mikä olen, Beatrice huomaa; ma toivon pelastusta donnan tuomaa.
Nyt lauluparkani, sa itkein lähde, käy luokse donnain, neitten nuorien. Säkeistä siskojen he ennen saanehet on huvitusta. Sa tytär surun, vailla huojennusta nyt viivy seurassansa itkien.
XXXII
Kun tämä canzone oli valmis, tuli luokseni eräs, joka ystävyyden asteiden mukaan on ystäväni kohta ensimäisen jälkeen; ja hän liittyi sukulaisuuden siteillä niin läheisesti tuohon kirkastettuun, ettei kukaan ollut häntä lähempänä. Ja puhellessaan kanssani pyysi hän minua sepittämään muutamia säkeitä eräästä donnasta, joka oli kuollut; ja hän peitteli sanojaan, jotta näyttäisi puhuvan eräästä toisesta, joka myös oli kuollut. Huomatessani, että hän puhuikin yksinomaan tuosta siunatusta, sanoin hänelle tekeväni sen, mitä hänen pyyntönsä minulta anoi. Ja ajatellessani päätin sepittää sonetin, jossa hiukan valittaisin, ja antaa sen tuolle ystävälleni, jotta näyttäisi siltä että olin sen häntä varten tehnyt; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani. Siinä on kaksi osaa: ensimäisessä kutsun Rakkauden uskollisia palvelijoita kuulemaan minua; toisessa kerron kurjasta tilastani. Toinen osa alkaa tästä: On niiden lähtö.
Sonetti XVII
Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani, te sydämet, sen Sääli suokohon. On niiden lähtö raskas, lohduton, vaan ilman niitä joutuis kuolemani.
Ei silmät huojenna mun itkuani, on kyynelvelka suorittamaton. Niin useasti, kuin mun mieli on, ei itkeä ne jaksa armastani.
Vaan huokausten kuulkaa kutsuvan nyt usein donnaani, ken meiltä meni pois iki-eloon, kotiin armautensa,
eloa halpaa tätä vierovan nimessä surevaisen sydämeni, mi kadotti jo kaiken autuutensa.
XXXIII
Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö, joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo, näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.
Canzone alkaa: Niin usein, ah; ja siinä on kaksi osaa: toisessa, nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni, hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä stanzassa, joka alkaa: Ja murheen sointi. Ja niin käy ilmi että tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.
Canzone IV
Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni, ma etten milloinkaan saa nähdä donnaa, itkujeni syytä, sumentaa murhe silloin sydämeni, mi tuskaisasti pyytää: "Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan? Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan, kun mietin murhetta, jot' elämässä pahassa tässä kohtaat kauheata". Ja kutsun Kuolemata, mun lepoani lempeää ja lauhaa. "Oi, saavu", sille huudan hartahasti, kadehdin rauhaa vainajilta asti.
Ja murheen sointi huokauksistani hartaana helkähtää, se Kuolemata kutsuu kaihollansa. Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani, kun julmuuttansa mun donnani sai tuta jäätävää. Kun häipyi silmistämme armas tää, niin tenhostaan, mi enää ei näy meille, nyt syntyi suuri hengen kauneus. Ja lemmen kirkastus sädehtii siitä riemuks enkeleille. Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno sit' ihmein katselee, niin on se vieno.
XXXIV
Sinä päivänä, jolloin täyttyi vuosi siitä kun tuosta donnasta oli tullut ikuisen elämän asukas, istuin paikassa, jossa häntä muistellen piirustin enkelin kuvaa pienelle taululle; ja piirustaessani sitä käänsin silmäni ja näin vieressäni ihmisiä, joille tuli osoittaa kunnioitusta. Ja he katsoivat työtäni, ja mikäli minulle myöhemmin sanottiin, olivat he olleet siinä jo vähän aikaa, ennenkuin minä heidät huomasin. Kun näin heidät, nousin ja tervehtien sanoin heille: "Toinen oli äsken luonani, siksi mietin." Ja heidän lähdettyään palasin työhöni, nimittäin piirtämään enkelinkuvia, ja sitä tehdessäni tuli mieleeni ajatus sepittää runo ikäänkuin vuosipäivän johdosta ja kirjoittaa noille, jotka olivat tulleet luokseni; ja minä sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Mun oli donna tullut mielehen, ja jolla on kaksi alkua, ja siksi jaoitan sen molempien mukaan.
Sanon että ensimäisen mukaan tässä sonetissa on kaksi osaa: ensimäisessä sanon, että tämä donna oli jo muistossani; toisessa sanon, mitä Rakkaus sen vuoksi minulle teki; kolmannessa sanon Rakkauden vaikutukset. Toinen alkaa tästä: Ja Amor; kolmas tästä: Ne itkein. Tämä osa jakautuu kahteen: toisessa sanon, että kaikki huokaukseni lähtivät puhellen matkaan, toisessa kerron, että muutamat lausuivat erilaisia sanoja kuin toiset. Toinen alkaa tästä: Vaan jotka. Samalla tavoin se jakautuu toisen alun mukaan, paitsi että sen ensimäisessä osassa sanon, milloin tuo donna oli näin muistunut mieleeni, ja sitä en sano toisessa.
Sonetti XVIII
Ensimäinen alku:
Mun oli donna tullut mielehen, hän, jonka armauden välkkymähän luo Neitseen, nöyräin taivoon ylimpähän on korottanut Herra taivasten.
Toinen alku:
Mun oli donna tullut mielehen, ken kuollessaan sai Lemmen itkemähän, kun ihmevoimansa toi teidät tähän ja työtäin katselitte hetkisen.
Ja Amor, armaan muiston tuntien taas riensi sydämeeni nääntyvähän. Hän huokaukset käski lähtemähän, ja kärsein kaikki nouti mieltä sen.
Ne itkein rinnastani erkanivat, ol' ääni niillä, joka useasti veet tuskan tuopi silmiin suruisiin.
Vaan jotka vaelsivat vaikeimmasti, ne: "Ah, sa armas sielu", huokasivat, "vuos siit' on, kun sa taivoon kutsuttiin".
XXXV
Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua. Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan, että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat, nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: Niin paljon lempeyttä.
Sonetti XIX
Niin paljon lempeyttä säälivää te silmillänne mulle ilmaisitte, kun tuskaneleitäni katselitte ja muotoani murheen jäytämää.
Mun elämäni tilaa synkeää, sen huomasin, te silloin aattelitte. Kavahtaa silmiäni koitin sitte, niist' etten saisi tuskan näyttäjää.
Pois edestänne riensin, tuntien kuink' alkoi itku, huolten huojentaja, niin näkönne toi liikutusta mulle.
Ja sielulleni virkoin vaivatulle:
"Tuon luona varmaan Amorin on maja,
hän saa mun käymähän näin itkien".
XXXVI
Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti. Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Ei eleet säälin. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan selityksen vuoksi.
Sonetti XX
Ei eleet säälin, kuulto rakkauden viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti naiskasvoilla (ne vaikka useasti on nähneet tuskaa silmän, sydämen),
kuin aina, kun sai teiltä katsehen poloiset silmät, joita kyynel kasti. Niin siirtyi kuva sydämeeni asti, ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.
En taida silmiäni nääntyneitä ma teihin usein katsomasta estää, kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.
Niin yltyy halu katsellessa teitä, ei voi ne sitä riutumatta kestää; vaan kyynel edessänne vuoda ei.
XXXVII
Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa, jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu, jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden, tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: Näin lausuu. Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa, koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.
Sonetti XXI
"Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet, joit' itkeneet jo ootte kauan sitte, sai muillekin, sen usein havaitsitte, vain säälin kyllyydestä silmiin veet.
Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet; jo mennehetkö kaikki unhoititte? Ma sentään tahdon, että muistaisitte vain häntä, jota ootte itkeneet.
Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa, se pelvon valtaan saa mun kokonaan, kun toiset silmät kohtaa katseheni.
Elossa ette saisi milloinkaan
donnaanne, vainajata, unehuttaa".
Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.
XXXVIII
Niin omituiseen tilaan saattoi minut tämän donnan näkeminen, että monet kerrat ajattelin häntä kuin ihmistä, joka liiaksi minua miellytti, ja ajattelin hänestä näin: "Tuo donna on lempeä, kaunis, nuori ja viisas, ja ehkä hän on ilmaantunut Rakkauden tahdosta, jotta elämäni saisi levon". Ja monet kerrat ajattelin lemmekkäämmin, siinä määrin että sydän suostui siihen, nimittäin tämän ajatuksen sanoihin. Ja kun olin siihen suostunut, rupesin ajattelemaan häntä uudelleen ikäänkuin järjen käskystä, ja sanoin itsekseni: "Jumala, mikä on tuo ajatus, joka noin halvalla tavalla tahtoo minua lohduttaa ja tuskin jättää minulle toista ajatusta?" Sitten nousi toinen ajatus ja sanoi minulle: "Sinähän olet ollut niin suuressa vaivassa, miksi et tahdo päästä sellaisesta katkeruudesta? Sinä näet, että tämä on Rakkauden innoitus, joka kantaa eteemme lemmen toiveet, ja se on lähtenyt niin jalosta paikasta kuin tuon donnan silmistä, joka on osoittautunut niin sääliväiseksi meitä kohtaan". Ja kun näin olin useat kerrat taistellut mielessäni, tahdoin vieläkin vähän siitä runoilla; ja koska ajatusten taistelussa pääsivät voittajiksi ne, jotka puhuivat hänen puolestaan, tuntui minusta soveliaalta kohdistaa sanani häneen; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Sun luotas, haastain kieltä lempeää; ja sanon "lempeää", koska tuo ajatus puhui lempeästä donnasta, mutta muuten se oli sangen viheliäinen.
Tässä sonetissa teen omasta olemuksestani kaksi osaa, sen mukaan kuinka ajatukseni olivat jakautuneet. Toista osaa nimitän sydämeksi, s.o. mielihaluksi; toista nimitän sieluksi, s.o. järjeksi; ja kerron, mitä toinen sanoo toiselle. Ja että on sopivaa sanoa mielihalua sydämeksi ja järkeä sieluksi, se on kyllin selvää niille, joille haluan tämän ymmärrettäväksi. Tosi on, että edellisessä sonetissa pidän sydämen puolta silmiä vastaan, mikä näyttää olevan ristiriidassa sitä vastaan mitä tässä sanon; ja senvuoksi sanon, että siinäkin tarkoitan sydämellä mielihalua, koska silloin minulla vielä oli suurempi halu muistaa tuota armainta donnaani kuin nähdä tätä toista, vaikka minulla jo oli jonkun verran halua siihenkin, mutta se tuntui vähäpätöiseltä: joten siis näkyy että toinen puhe ei ole ristiriidassa toista vastaan.
Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon aluksi tälle donnalle, kuinka ikäväni kokonaan kääntyy hänen puoleensa; toisessa kerron, mitä sielu, s.o. järki, sanoo sydämelle, s.o. mielihalulle; kolmannessa sanon, mitä tämä sille vastaa. Toinen osa alkaa tästä: Ja sielu kysyy, kolmas tästä: Ja sydän näin.
Sonetti XXII
Sun luotas, haastain kieltä lempeää, mieleeni aatos saapuu useasti ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti, se että syömen vienoks virittää.
Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää, mi lohtua käy tuomaan meille asti? Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti ett' aatosta ei muuta meille jää?"
Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen, se uusi, nuori lemmen henki on, mi toivehensa kantaa eteheni.
Ja sille elon, voiman, ansion soi silmistään tuo donna sääliväinen, ken näki tuskalla mun kyyneleni".
XXXIX
Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä, melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku, johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta, jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri, joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä, tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: Mua raukkaa, voima huokauksien; ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä, mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.
Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.
Sonetti XXIII
Mua raukkaa, voima huokauksien, mi syntyy syömen aran aatoksista, masensi silmäni, ei katsomista mun ole muotoon sääliväisehen.
On niillä näkö kahden toivehen jotk' aina itkis, haastais murehista. Niin itkee ne, ett' usein reunuksista luo Amor kärsimyksen seppelen.
Nää huokaukset, nämä mietteet niin mun poveani painaa kipeästi, ett' itse Amor nääntyy murheessansa.
Siks ett' on piirrettynä poloisiin
Madonnan armas nimi näkyvästi
ja monta sanaa hänen kuolostansa.