language: Finnish

VITSA-MATTI

Tosiperäinen kertomus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

Matti oli rikkaan Penttilän ainoa poika ja senpä tähden olikin Matti vanhustensa lemmikki, niin että heidän sydämensä olivat vaan Matissa ja Matissa eikä missään muussa.

Äiti rakasti Mattia vielä enemmän siitäkin syystä että Matti oli aivan äitinsä näköinen, ihan kuin suustaan syletty. Matti oli äitin mielestä erinomaisen kauniskin juuri sentähden kun hän oli hänen näköisensä, jota vastoin Matti ei isän mielestä ollut kaunis kun ei ollut rahtuistakaan hänen näköisensä ja juolahtipa isälle joskus mieleen että jos tuo Matti ei liene hänen poikansakaan kun oli syntynyt ennen vihkimistä. Sitä ajatustaan hän ei koskaan ilmaissut ja kun muita lapsia ei ollut, niin hyvä se oli Mattikin. Ja mitä suuremmaksi Matti kasvoi, sitä enemmän isänkin rakkaus kiintyi häneen. Isä kuitenkin kutsui Mattia Matiksi jo lapsesta lähtien, jota vastaan äiti kutsui Matuksi vielä vaikka Matti oli jo hyvän joukon kolmannella kymmentä, josta syystä Matti tunsi aina olevansa hieman likempänä äitiä kuin isää.

Matti oli pienestä pahasta lähtien vähäpuheinen, mutta se, mitä hän sanoi, oli asiallista. Joskus viskasi hän iloisesti pistävän sanan siinä niissä ei toinen luullutkaan. Tästä kyllä kävi selville että Matti oli viisaampi mies kuin uskoi kukaan, joka ei liene osannut hänen kirkkaista, terävistä silmistään tehdä mitään johtopäätöksiä. Tämän ohessa, kun vähänkin lienee mieli nyrvähtänyt, oli Matti kuitenkin hyvin herkkä horjahtamaan synkkämieliseksi, jolloin hän ei puhunut kenellekään yhtään sanaa ja kirkkaat silmätkin näyttivät ihan sammuneen näköisiltä. Mutta kun tämäkin luonteen ominaisuus oli äitiltä peritty, niin se ei äitin mielestä ollut mikään vika ja senpä tähden äiti osasikin aina käyttäytyä niin että Matti joutui heti hyvälle tuulelle ja silmät kirkastuivat entiselleen.

Matti oli nyt neljänkolmatta vanha. Oli vuosikausia kulunut siitä, kun Matissa oli huomattu vähintäkään synkkämielisyyden oiretta ja työt sujuivat Matin käsissä aivan erinomaisella tavalla. Isä ja äiti mieltyivät Mattiin vieläkin enemmän, sillä nyt näkivät he varmaan että Matti ei tyhjän tähden omista leveitä hartioita ja jäsäkkää ruumista, vaan Matti on kuni luotu vanhemmilleen vanhan päivän varaksi ja kykenee samoina maksamaan heille mitä he Matin eteen ovat raataneet taloa hoitaessaan Matin varttuessa mieheksi.

Pienen Kytölän punaposkinen Sohviija oli hänkin ainoa tyttö ja senpä tähden olikin hänen vuoronsa lähteä isälleen toveriksi kalanpyyntiretkelle milloin vaan sinne mentiin. Hän oli tottunutkin taistelemaan avaran Heiluan-järven aaltoja vastaan, niin että Kytölän Kaaperin ruskea venhe nähtiin kiikkuvan ulapalla aaltojen selässä silloinkin, kun muut eivät tuulen suuruuden takia kyenneet vesille.

Tämän näki Matin kirkas silmä aina kynnellessään Penttilän pitkiä vakoja ja sydän sykähteli sitä nähdessä, kun tiesi Sohviijan olevan siinä venheessä airollisena. Mutta silloin Matti seisautti hevosensa vaolla, kun näki Kytölän Kaaperin venheen kulkevan rannan alatse ja Sohviijan airojen notkuvan vieläkin vallan väsymättöminä, vaikka oli pitkän rupeaman riekkunut myrskyn käsissä.

Monena kesänä tämän nähdessään oli Matin povessa virinnyt ajatus, joka pakotti Mattia seurustelemaan Sohviijan kanssa ja tuntemaan Sohviijaa vertaisekseen, vaikkapa Matti tiesi olevansakin suuren Penttilän ainoa perillinen, jonka tähden aina kirkolla käydessään Matti huomasi monen tytön silmien välkkyvän häntä vastaan; Matin silmät välkkyivät vaan Sohviijaan.

Muijat tiesivät jo ihan totissa totena kertoa että Matti on ryhtynyt kosimaan Sohviijaa ja tämä uutinen teki Matin vanhukset levottomiksi, ei sentähden ettei Matti saisi kosia, mutta hänen oli kosittava rikkaampia kuin Sohviija oli.

Matin äiti oli nyt tänä heinäkuun kauniina sunnuntaina levottomampi kuin koskaan ennen siitä kun Matti oli taas mennyt Kytölään, vaikka hän oli monella hyvällä sanalla Mattia kieltänyt ollenkaan käymästä siellä. Ennen ei kuitenkaan Matin äiti ollut Mattia hakenut Kytölästä ja senpä tähden Matin leveät hartiat kovin hytkähtivätkin säpsähdyksestä Sohviijan rinnalla Kytölän puodissa istuessa, kun ovella sälähti äitin tuimasti kajahtava ääni:

— Tule pois sieltä Matti; tule ihan rikeneen!

Matti ei enempää odottanut, pisti vaan Sohviijalle kättä, sanoi että "sillä puheella" ja lähti äitinsä jälessä astua julpottelemaan kuin kolmivuotias härkä paimenensa jälkeen.

Tietä käydessään ei äiti kuitenkaan malttanut pitää suutaan kiinni, vaan hetken puhkettuaan ja ähkettyään sanoi:

— Tosi on vanha sananlasku että usein utuinen äiti tuutii lasta tuskikseen, vaalii lasta vaivoikseen, kuten minäkin sinua.

— Syytöin minä olen, kuului Matin suusta lyhyt sana ja leveissä kasvoissa näkyi levollinen tyyneys, joka vielä enemmän suututti äitiä.

— Syytöin sinä! Sinä syytöin, tikasi äiti. Enkö ole sinulle hyvällä sanalla sanonut että pitää pysyä erillään tuommoisista. Ja etkö tiedä että isäsi on ankara mies, eikä mielly se tuommoisiin.

— Eihän siihen isän tarvitse mieltyäkkään, kun minä miellyn.

- Sinä miellyt! Aivanko sinulla sitten on täysi tosi? Hyi sentään!

— Vasta Perttulina päätimme lähteä pappilaan kuulutusta ottamaan.

— Kuulutusta… En tiedä mitä sanon….

Oletko sinä ihan hullu tai typerä tai höperö… Kuulutusta ilman minun ja isän luvatta… Ei suuri sana suuta halkaise.

Matti ei tähän virkannut mitään, levollisena vaan käveli äitinsä jälessä heinäkuun puolipäivän auringon paahtamaa multaista kangastietä että kuiva poro vaan tupsahteli Matin leveitten jalkoterien alta, mieli vaan Sohviijassa ja niissä viidessä viikossa, joitten kuluttua oli lähdettävä kirkolle ottamaan Sohviijan kanssa aviokuulutusta.

Äiti oli vaitiollessaan miettinyt uuden keinon ja alkoi taas uudestaan:

- Emmehän kiellä sinua naimasta, vaan on mentävä kosimaan vertaisiaan. Olethan lukenut raamatusta miten Iisakin täytyi ottaa muija omasta säätykunnastaan.

— Niinpä saikin aika narrin, keskeytti Matti ja silmät kiiltivät kirkkaampina kuin useinkaan ennen.

Äiti ei sitä ollut kuulevinaan, vaan jatkoi ystävällisemmin:

— Ajatteleppas, Mattu-poikani, miten sinulle on tarjona tyttöjä kuin heiniä. Oletko ajatellut, mikä on Karppalan Tiina, mikä Koskelan Mallu ja mikä Rekilän Hinriikka ja…

— Tuppelot ovat tuppeloita, keskeytti Matti tyyneesti.

— Mutta Pirkkolan Tilta, onko sekin tuppelo ja kolme tuhatta on puhtaita rahoja huoltajan kaapissa; ne eivät ole painon alla.

— Pirkkolan Tilta… Hm! Pirkkolan Tilta. Siihen lehmäänkös minä vaihtaisin reippaan Sohviijani.

— Voi, voi sentään! alkoi äiti pitkän hetken ääneti oltuaan ja huokailtuaan. Sinä Mattu-poikani et tiedä minun mieltäni… Pitääkö minun nyt ajatella joutuvani vanhoina, kunnottomina päivinäni tuon kerjäläisen, tuon sormipyyhkeitteni syöjän kynnestä katsomaan… Tuo kurja. Tuhansia kertoja olen maljani pyyhkeet eteensä ojentanut ja syönyt on makeaan suuhunsa. Tämäkö tulisi nyt minun syöttäjäkseni… Voi kauhistus ja kuolema!

Tämän sanottuaan puristi äiti ulos katkeran itkun, jolla varsin tahtoi
Matille näyttää miten kamala tämä Matin aije on.

Matti ei siitä kuitenkaan ollut tietääkseenkään, levollisena vaan käveli äitinsä jälessä kotiin, jossa kolkon viileässä luhdissaan köllistyi vuoteelleen ja ajatteli katkeamatta äskeistä aijetta Sohviijan kanssa ja sitä viittä viikkoa, jonka kuluttua lähdetään pappilaan.

Isä ja äiti päättivät kovuudella käydä Matin kimppuun saadakseen siten Matin luopumaan aikeestaan ja niinpä huomen-aamuna syntyikin aika meteli. Isä kiroili ja uhkaili Sohviijan repiä seitsemiksi paloiksi, jos vaan se vetäisi luunsa näille poroille ja äiti itki ja pauhasi.

Matti tästä ei ollut tietävinään, ikään kun ei olisi mitään tapahtunut, eikä virkannut sanaakaan.

Matin äänettömyys yhä enemmän suututti isää ja äitiä ja he jatkoivat pauhaamistaan viikkokausia saadakseen siten Matin kielen liikkeelle ja kuullakseen, mikä on Matin lopullinen aikomus. Matti kuitenkin pysyi ääneti, teki vaan työtä entistään hurjemmin, söi ruokansa hyvällä halulla ja nukkui yönsä levollisena juuri kun ei mitään olisi tapahtunut; ajatteli vaan väliin että ei yksi kauvan naura eikä yksi kivi tee jauhoja; lopettavathan ne kun ovat alottaneetkin pauhaamisensa.

Matin toivo ei kuitenkaan toteutunut. Mitä enemmän hän pysyi äänettömänä sitä vimmatummaksi kävi ukon kiukku. Jopa eräänä iltana, kun Matti väsyneenä tuli päivän työstä leikkuupellolta, ukko lensi kuin noidannuoli Matin eteen, polki jalkaa lattiaan, räiskytti kämmeniään yhteen ja ärjyi:

Jos et heitä sitä Kytölän Sopan kosimista pois, niin minä sinut ajan pois kotoa etkä saa perintöä et tinaista nappia. Sanotko että heität, vai joko otan halon tuosta sopelta ja ajan tielle.

Matti ei kuitenkaan virkannut sanaakaan, siirtyi vaan pois ja vaikka isä teuhasi mukana ja ärjyi ärjymistään, niin Matti vaan siirtyi. Ja kun ei silläkään päässyt, niin pakeni metsään, josta kierti Kytölään Sohviijan luokse.

Sohviija oli kuullut Penttilän elämästä ja ikäänkuin kauhistui nähdessään Matin ja samassa tulvahtivat silmät täyteen uusia kyyneliä, joitten syytä ei kerinnyt arvatakaan, minkä tähden ne tulivat, olihan hän monta päivää jo itkenyt.

— Mitä sinä itket? sanoi Matti, hieman hämmästyneenä ja kirkkaat silmät katselivat läpitunkevammin kuin koskaan ennen.

— Sentähden kun täytyy sinusta erota.

— Erota?… Kuka sen on sanonut, huudahti Matti kesken Sohviijan puheen ja kasvot menivät jäykiksi.

— En voi mennä elävältä helvettiin… Tässä on tämä sormuksesi, sanoi Sohviija ja työnsi taskustaan kaivetun kirkkaan sormuksen Matille, siten saadakseen sen eron toimitetuksi niin pikaisesti kuin mahdollista, kun se kuitenkin täytyi tehdä.

— Pitäisit kuitenkin muistonani, kuului Matin hyvämielinen sana ja vaistomaisesti tarttui hän Sohviijaan syliksi.

— Mitäpä tarvitsisimme muistoja, unohtaminen olisi voitto. Eikös niin,
Matti, kuiskasi Sohviija ja kierti hänkin sylensä Matin ympäri.

— Unohda sinä jos voit, en kuitenkaan ota sitä sormusta, virkkoi Matti särkyneellä äänellä puolen tunnin verran ääneti oltuaan ja kyyneleet valuivat Matinkin kasvoja pitkin.

Enempää eivät Matti ja Sohviija puhelleet; sylitysten istuen Sohviijan pienen puodin penkillä itkivät, itkivät kumpikin ihan sydämensä pohjasta, että Matinkin tukeva ruumis tuntui vapisevan.

Viimein, kun olivat itkeneet itsensä kuiviin, tuntui eroaminen mahdolliselta ja hiljalleen löyhtyivät Matin käsivarret Sohviijan ympäriltä siksi kun ne kokonaan raukesivat alas ja Matti Sohviijan monien kehoitusten perästä saattoi lähteä pois.

Matti ei nyt nukkunut koko yönä. Levottomana kuni tuskassa viehkuroi hän vuoteellaan ja mitä enemmän yö kului, sitä synkemmäksi kävi mieli, että päivän valkeneminenkin tuntui pelottavalta. Matti tunsi nyt Sohviijan menettämisessä menettäneensä kaikki, mitä ikänä hänelle elämä oli luvannut. Hän noissa tuskissaan ei enää elämältä mitään muuta toivonut kuin päästäkseen jonkunlaiseen mielen häiriöön, ettei tarvitsisi tuntea mitään, ei kärsiä mistään, ei ajatella mitään, ei muistaa mitään, mutta samalla voisi olla rangaistuksena vanhemmilleen siitä pahasta, mitä hänelle olivat tehneet.

Viikkokauden oli Matti levottomassa tilassa. Ei tiedetty hänen syöneen eikä nukkuneen, kävellä töllisteli vaan sinne ja tänne, että hetkeäkään ei nähty hänen olevan yhdessä kohti. Työhön hän ei kumminkaan tarttunut vaikka häntä hyvällä ja pahalla siihen kehoitettiin.

Tämä suututti ukkoa, kun oli kiintein leikkuuaika ja Matti, paras leikkuumies, tuli semmoiseksi. Mutta toiselta puolen oli ukolla hyvä toivo; kun hän näki että Matti ei pahasti riennä enää Kytölään kuten ennen, niin tiesi hän Matin aikaa voittaen siitä selviävän, samoin kuin ennenkin, silloin kun hän oli sattunut synkkämielisyyteen horjahtamaan ja että hyvä siitä kuitenkin lopussa tulee, kunhan edes sillä hinnalla päästään selviämään Sohviijan pauloista.

Äiti rupesi kumminkin pelkäämään pahaa ja usein otti hän Mattia olkapäästä kiinni ja sanoi:

— Sinä ainoa lapseni! Miten voit sinä minulle tuottaa tämän surun? Etkö ymmärrä äidin sydäntä, ja samassa parahti hän kohtikurkkuaan itkemään, varsin näyttääkseen Matille surunsa syvyyttä, siten nähdäkseen mitä tämä Mattiin vaikuttaa.

Matti pysyi kuitenkin välinpitämättömänä, kun ei olisi kuullutkaan äitinsä puhetta eikä itkua ja lähti vaan kävellä törkkäilemään; paksut huulet vaan hieman liikkuivat ja sammuneet silmät katselivat maahan.

Matti kun ei päässyt siihen toivottuun tilaan ettei tarvitseisi tuntea mitään ja näki ettei äitinsä monkatuksista tule koskaan loppua, niin hän tahtoi näyttäytyä todelliseksi hupsuksi, maksoi mitä maksoi. Niinpä eräänä yönä oli hän hakenut vanhat paikkaiset ja nokiset roviovaatteensa ja puki ne päälleen. Jalkoihinsa sitoi hän nokiset tuohivirsut ja päähänsä veti vanhan, kymmeniä vuosia joutilaana ajelehtaneen näätäreuhka-resun. Luhdin yliseltä löysi hän vanhan, kovaksi rajettuneen laukun, tukki sen täyteen ryysyjä, vaatteen palasia ja lankakerän sommeloita, sitoi sitten selkäänsä, kuten ainakin matkalle lähtevä ja viimeksi veti pitkävartiset koirakintaat käsiinsä. Näin lähtemäänaikovan näköisenä rupesi Matti Penttilän pirtin penkille ja jäsentäkään liikuttamatta, lattiaan katsoa tuijottaen istui siinä, kunnes aamusella ylösnoustuaan Matin isä tuli pirttiin, lähteäkseen työhön ja toimittaakseen muitakin mukaansa.

Isä ensin kauhistui nähdessään Matin siinä laitoksessa ja seisahtui keskelle lattiaa. Mutta samassa pisti hänelle vihaksi ja hän ärjäsi:

— Mitä kuvattelet siinä! Kun otan halon tuosta sopelta ja vetelen lanteillesi, niin tiedät saaneesi, moinen kummittelija. Etkö muista että olen aikonut ajaa sinut pois kotoa, etkä perintöä saa et tinaista neulaa, jos et heitä niitä hullutuksia pois ja asetu entisellesi.

Mutta kun Matin silmäkään ei värähtänyt tätä kuullessa ja Matti istui kuni kylmettynyt ja tuijotti lattiaan, niin isä luuli todellakin Matin tulleen hupsuksi, eikä kuitenkaan ottanut halkoa, kässi vaan Matin luo ja nähdäkseen mitä se Mattiin vaikuttaisi, potkasi häntä reiteen ja ärjäsi taas:

— Kävele työhön ja kävele hyvällä tai…!

Matti tämän potkasemisen saatuaan siirtyi nöyrästi toiseen paikkaan, ikäänkuin toisen tieltä pois ja istui taas penkille kuten ennenkin, tuijottaen lattiaan tyynenä, niin kun ei mitään olisi tapahtunut.

Isä ei kuitenkaan uhkauksiaan täyttänyt, puhisten ja pauhaten poistui vaan ulos mennäkseen työhönsä. Mutta samassa tuli äiti pirttiin ja, nähtyään Matin niissä tamineissaan, parahti kohtikurkkuaan itkemään ja huusi:

— Herra Jumala sentään! Sitähän olen pelännyt, että järkensä se menettää. Kaikkia pitää nähdä!

Samassa kiirehti hän Matin viereen istumaan, tarttui kaksin käsin kaulaan, hätäili ja reutoi Mattia ja rukoili:

— Matti kulta! Minun ainoa lapseni! Kuule nyt? Jos kipenekään on sinulla ymmärrystä, niin kuule nyt mitä sanon. Jos kipenekään on lämmintä verta rinnassasi, niin kuule nyt äitiä! Minä teen sinulle vaikka mitä hyvää; mitä ikänä osaan, teen minä sinulle, kun tulet entisellesi… Sano nyt edes yksi sana… Herra Jumala, kun on jäykkä, ihan kuin kylmettynyt jänis, ihan kuin juurikka! Sano nyt yksi sana, sano rakas Mattu poikani!

Tätä teki äiti pitkän aikaa. Mutta Matti pysyi jäykkänä, eikä äitinsä nujuuttaessa rahtustakaan hievahtanut sinne eikä tänne, ei edes päätäänkään kääntänyt puoleen eikä toiseen, silmiään räväyttämättä tuijotti vaan raollaan hölmöttävään honkaisen siltapalkin saumaan, vaikka ei hän siitäkään mitään nähnyt.

Matti istui siinä sijassaan kolme päivää. Ja huolimatta siitä, että Elokuun helteisten päiväin kuumentamassa pirtissä näätäreuhka päässä istuessa juoksi hiki roitonaan pitkin kasvoja, että vaatteet kastuivat rinnoilla, hän vaan istui, eikä värväyttänyt ruumistaan muulloin, kuin äitinsä ottaessa näätäreuhkaa päästä, jotta Matilla olisi viileämpi. Silloin Matti kaksin käsin painoi päätään, että näätäreuhka oli kuin kallion raossa.

Äiti uskoi Matin olevan auttamattomassa tilassa ja lakkaamatta hän nämä kolme päivää rukoili ja itki Matin vieressä ja lupasi tehdä Matille mitä vaan osasi, kun Matti vaan tulisi entiselleen.

Matin korvat olivat tämän kaiken aikaa auki kuulemaan, kuuluisiko äitin lupauksissa saada tuoda Kytölän Sohviija kotiinsa talonsa emännäksi. Mutta tätä kun ei viimeinkään kuulunut, niin neljäntenä yönä, kun äiti uupui hetkeksi nukkumaan Matin lähelle penkille, hiipi Matti ulos ja katosi teille tietämättömille. Aamun tultua ryhdyttiin kylän väen kanssa hakemaan Mattia, jos hän olisi hirttäynyt tai muuten menettänyt itsensä. Kun ei kukaan ei likellä eikä kaukana ollut Mattia nähnyt sinä yönä liikkeellä, niin uskottiin hänen olevan metsässä tai järvessä, jonka tähden nimismies pakotti kaikki kyläläiset, jokaisen, ken vaan kynnelle kykeni, hakemaan kadonnutta. Tämä jahti kesti viikkokauden, mutta kun ei sittenkään Mattia löytynyt, niin täytyi tyytyä siihen.

Matti tahtoi siirtyä vieraalle paikkakunnalle kenenkään tietämättä. Niinpä hän nyt elokuun kuhjaisena yösydännä kiirehti salolle, jossa ei sinä vuodenaikana ollut liikkeessä ketään, ei edes metsämiehiäkään, kun oli kiire leikkuuaika. Tämä asumaton salo ylti sivutse kahden kirkkokunnan, aina toiseen kuvernöörin lääniin. Tätä saloa Matti matkusteli ja kipeimpään nälkäänsä pureskeli niitä leipäpalasia, joita oli laukkuunsa ryökköin sisään tunkenut. Kun hän pääsi toisessa kuvernöörin läänissä ihmisiin ja tiesi varmaan ett'ei ketään siellä löytyisi, joka hänen tuntisi, rupesi hän kerjäämään talosta taloon. Ei kukaan uskonut Matin olevan täysijärkisen; sitä todisti sekin, että kun Matille joku antoi rahan, otti hän taskustaan lankakerän ja kiepotti siitä rahan ympärille lankaa niin ihmeellisellä nopeudella, että käsien liikettä tuskin silmä eroitti. Rahan ympärille kun oli saanut lankaa niin paljon, ettei enää rahaa näkynyt, otti Matti lakin päästään ja sitten vasta kiitteli rahan antajaa. Lakkia ei hän pannut päähänsä, ennenkuin kääntyi selin rahan antajaan, jolloin hän vasta pisti rahankin taskuunsa ja lähti talosta melkein paeten.

2 LUKU.

Matti viipyi tällä tiellään tasalleen kolme vuotta. Tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi että se puoliselkään yltävänä riippua leuhotti Matin leveillä hartioilla. Mutta tuuhea parta oli sitä vastaan kähertynyt leveän leuvan ympärille vanuttuneeksi turpeeksi, niin että Matin laaja muoto peittyi korvia myöten tuon mustantymperän turjoksen alle.

Mukavalle tuntui Matista ilmestyä tämmöisenä tattarilaisena kerjäläisenä, joksi ihmiset häntä itsestään päättelivät, kotinsa tienoille. Vaikea olikin tuntea Mattia entiseltä näöltä, sillä hän ei näinä kolmena vuotena ollut ainoatakaan kertaa pessyt itseään, joten hänen kasvoissaankin pinta kiilteli likaisuudesta kuni öljytty. Koko olentonsakin oli hän taivuttanut kurjan näköisen kumaraksi, että täyteläinen laukku killotti hartioilla kuin mäen rinteellä.

Kytölän Sohviijalta oli kuollut isä ja äiti. Ja ettei tarvitseisi muuttaa majaa, oli Sohviija ottanut miehen elämänsä tueksi ja vietti nyt ensimmäistä sunnuntaita uudessa avioliitossaan. Tämän oli Mattikin saanut sattumalta tietää. Sen vuoksi sai hän voittamattoman halun käydä Kytölässä näkemässä Sohviijaa hänen elämänsä ihanimpina päivinä.

Matti luuli saavansa tuntemattomana käydä Kytölässäkin ja Heinäkuun kauniina sunnuntaina, tasalleen kolme vuotta siitä kun hän kihlasi Sohviijan, lähti Matti Kytölään. Sohviijan mies oli kirkossa, jonkatähden hän nyt oli yksinään kotona ja pöytänsä takana istuessaan huvikseen oli saarnakirjasta lukemassa päivän saarnaa, mutta oven auvetessa keskeytti lukunsa ja samassa kasvot hulmahtivat hätäisen kauhistuneiksi. Suuret tummansiniset silmät kiiristyivät yhteenpäin puristuneiden kulmain pimentoon, josta läpitunkevasti katsoen silmäteräset seurasivat vieraan jokaista liikettä siksi, kunnes tämä oli istunut penkille.

Penkille istuttuaan Matti vilkasi salaisen silmäyksen Sohviijaan. Mutta auringon kirkkaassa valossa vilahti vieraan silmistä loiste, joka muistutti Matin katsetta. Tästä selvisi Sohviijalle huomio, että Matin mukavasti käyrä nenäkin nupotti entisellä paikallaan, vaikkapa sen hieman pörhöiset sieramet peittyivätkin kähertyneen parran sisään aivan umpipäähän.

Silloin Sohviija löi käsiään yhteen, hyppäsi seisaalleen ja huudahti:

— Herra ihme! Mattiko tuollaisessa tilassa? Jumala armahtakoon…!
Enhän kumminkaan ole erehtynyt?

— Sinä tunsit… Toivoin ettet tuntisi, sanoi Matti värisevällä äänellä ja oikaisi itsensä yhtä suoraksi kuin ennenkin sekä siirtyi tarjoomaan kättä Sohviijalle.

— No ihmettä ja ihmettä! Miten voi ihminen päästä tuollaiseksi? No kaikkia sentään, jahkaili Sohviija puristaessaan Mattia kädestä ja katsellessaan häntä silmiin, joista nyt kiilti kolme vuotta kadoksissa ollut kirkkaus. Mutta kyyneleet kihosivat silmien nurkkiin. Silloinpa vettyivät Matinkin silmät juuri kun samasta lähteestä ja puheleminen katkesi siihen kumpaiseltakin. Sohviijalta katosivat sanat, ettei hän saanut suutaan auki ja Matti ei tahtonutkaan puhua mitään. Sanomattoman somalle tuntui hänestä niin vaiherikkaan kolmen vuoden perästä itkeä kyyneliä joita ei kukaan, paitsi Sohviija, saanut irti.

Sohviija sitten, hämmentääkseen tuota salamielistä tilaansa, hulmahti ulos ja heti palatessaan kantoi leipärovion, voilautasen ja viilihulikan pöydälle ja käski Mattia syömään.

Syödessään Matti ajatteli Sohviijallekin näyttäytyä mielipuoleksi ja näyttää siinä syöntinsä tavassa mielipuolen merkkejä, mutta samassa tunsi asettuvan kuni painon hartioilleen, ettei voinut mitään ilvennellä, vaan täytyi syödä niinkuin ilmoihmisen. Syömästä päästyään Matti puristi Sohviijan kättä ja kuiskasi: Tätä en unohda. Sen sanottuaan poistui hän ja meni rannan töyräälle mäntyjen siimekseen venymään ja miettimään, pitäisikö kuitenkin pysyä mielipuolena; olisiko todellakin vahinko Sohviijalta se salata. Mutta vaikka hän kauvankin mietti, niin aina löi mieleen että Sohviijalle täytyy olla mikä on ja muille mikä milloinkin tarvitaan. Niin hän mietti ja keloili mäntyjen viileässä siimeksessä puhallellessa lauhkean Heinäkuun tuulen ja somalle tuntui olo, somemmalle kuin yhtenäkään hetkenä viimeisten kolmen vuoden kuluessa, ja näkyi sieltä Matin ryysyinen olento vielä auringon aletessa mailleen.

Sohviijan mieskin siihen palasi kirkkoretkeltä. Silloin Sohviijan kehotuksesta kutsuttiin Mattikin pirttiin, jossa Sohviijan mies kirkkokuulemiaan ja näkemiään parhaallaan kertoi. Niistä kertomuksista Matti muun muassa kuuli, että oli tänä päivänä haudattu Kankku-Tuomas, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli piiskarin virkaa toimittanut.

Tämän kuultuaan Matti punalti päätään, silmät kirkastuivat ja ihastuneena sanoi hän:

— Jopahan minullekin aukesi virka!

— Hyi! Ottaisitko sen viran? kysyi Sohviija säpsähtäen, sillä salaman tavalla vihlasi Sohviijan ruumiin läpi, että piiskarin vaimoksiko olisin joutunut, jos olisin Matin kanssa tullut yhteen.

— Ihan kun luotu.

— Aivanko todella? uudisti Sohviija kysymyksensä tuokion vaiti oltuaan, ja tuntui kun olisi hänen povestaan karannut se lämmin, säälivä tunne, mikä hänellä oli ollut tähän saakka Mattia kohtaan.

— Aivan todella, kuului Matin suusta varma vakuutus ja likaisuudesta kiiltelevissä kasvoissakin kuumotti ihastuksen punastus.

— Mutta mitä ajattelisit Matti silloin kun rupeaisit lyömään ihmistä, joka voisi olla syyttömästi tuomittu, kuten usein tapahtuu, jos kertomuksissa lienee perää.

— Ajattelisin olevani ihmiskunnan korkeimpia olentoja. Aniharvoilla on valta lyödä toista ihmistä, sanoi Matti tyyneesti ja mieluinen hymy näkyi Matin likaisissa kasvoissa.

Sohviija ei enää rohjennut jatkaa keskustelua Matin kanssa, vaan kääntyi mieheltään kyselemään muita kirkkosatuja, joka niittenkin kyseleminen loppui vaikeaan jahkailemiseen kun kuuli että Koppilan muorille, hänen äitikummilleen, oli tehty kiitos. Muori oli viime perjantaina äkkiä kuolla pyyskähtänyt kaivotielle.

Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.

Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun
Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui
Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.

Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä sekä pestyillä kasvoilla.

* * * * *

Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat, sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää tätä!

Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan taloon takaisin.

Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.

Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:

— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin ansion mukaan.

— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.

— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?

— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä sanoi:

— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.

Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan, hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli, niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi taas radalleen.

Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää. Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.

Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn, että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa. Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen käytäntöön.

Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.

Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:

— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?

— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen tuikeina.

- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista, niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan selässä.

Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään, oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:

— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.

Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa korkeammalla entistään.

Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta. Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat, jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.

Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä, jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia ennen olisi sen jo ansainnut.

Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo ensimmäisen iskun saatua.

Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat, alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle mäskiksi hillotusta selästä.

Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!

Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken sovittanut…

Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa. Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.

3 LUKU.

Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.

Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa. Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen. Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:

— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?

Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:

— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.

Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.

— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni…? Kukaan ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.

Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä. Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:

— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä, jos olisimme yhdessä.

Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.

Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:

— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.

Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu. Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen, että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.

Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan, että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen paikastaan, mutta turhaan.

Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä. Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.

Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan, yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:

— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut. Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.

Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin perinpohjaista.

Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä rukoilemaan.

Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä tavalla sanoi:

— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.

Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö panttiin? pyörivät suussa.

Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:

— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä navetan alla.

— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi, sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.

— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.

— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele. Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole ukisemisessa!

— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua, jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa sen velan suorituksen.

Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko ruumista.

Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:

— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne tulemaan.

— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.

— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman värisi.

— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi liehakoiden.

— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.

— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.

— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.

— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon, eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.

— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.

Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään, antoi vaan rauhassa kirjoittaa.

Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja
Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?

— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului
Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.

Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi rapista.

Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:

— Pitiköön se olla tämmöinen?

Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:

— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia. Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja. Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.

- Pannaanko puumerkit?

— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.

— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut
Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.

— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.

— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.

— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.

— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä kirjaa.

— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä, toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.

— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä, lisäsi siltavouti.

— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään, jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää siemenittä.

— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija hiljaisesti.

Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan, jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen isännälle sanoen:

— Se on siihen asti valmista.

— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia seuraamaan perässään kamariinsa.

Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten kirjojen joukkoon ja porisi:

— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.

— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään, kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.

Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.

— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään kaksikymmentä viisi ruplaa… Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen Kyytön.

Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:

— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.

— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan kirkasta ryyppyä…

4 LUKU.

Yksi viikko oli enää aikaa pyhä-Perttuliin, jolloin Sohviija luuli olevan sen määräpäivän, jolloin lehmä oli peruutettava. Ja kipeästi jylähti nyt Sohviijan sydänalassa, kun ei ollut tiedossa mitään keinoa sen velan maksuun. Ohrastakaan ei ollut turvaa eikä elämän apua, kun siemenet eivät itäneetkään kuin muutamia oraita seipäiksi. Sitten valtasivat nukulaiset ja saviheinät koko kylvön niin että siellä täällä niitten seassa tuikotti vaan joka vihanta ohran tähkä.

Simulan isännän hokeminen, että Perttulinaikana ovat uudet tuumat, oli nyt kuitenkin Sohviijan mielessä jonkunmoisena pönkkänä lehmänsä menettämisen pelkoa vastaan vielä senkin tähden kun Simulan isäntä nähtävästi oli pettänyt ohransiemenillä joten voi luulla hänen taipuvan toki odottamaan ja helpottamaankin niitten hintaa. Ehkäpä kohta taas tulee Mattikin, joka noille mielikuvituksensa luomille lapsipuolilleen antaa sen rahan, jolla kuitenkin pelastetaan lehmä Simulan isännän pitimestä.

Mutta arki-Perttuli oli maanantaina ja tänä iltana tuli Simulan isäntä kahden renkinsä kanssa Kytölään nuorakieppi kädessään, josta Sohviija arvasi mikä on tekeillä.

Sohviija kauhistui että jokainen jäsen vapisi, eikä kyennyt kysymään tavallisia kuulumisiakaan vierailta, silmät vaan hätäisesti palkuilivat sinne ja tänne ja käsiinsä tavotteli yhtä ja toista työtä, siten hämmentääkseen suurinta kauhistustaan, kun näki että lapsetkin huomasivat hänen hätämielensä ja tyrmistyneinä katselivat häneen.

Kun Simulan isäntä näki että hänen asiansa arvataan talossa ja Sohviijan hämmästyminen oli selvänä todistuksena siitä että rahaa ei ole Sohviijalla, niin ei odottanut kauvemmin, vilkasi vaan muutamia silmäyksiä talonväkeen ja sävyisästi kysyi:

— Onko se lehmä nyt kotona? Se taitaa olla nyt minun, kun tämä määräpäivä on jo näin loppuun kulunut eikä ole sen hintaa näkynyt.

— Herra Jumala siunatkoon! Tulevana pyhänähän vasta on Perttuli, sai Sohviija tuskalla sanotuksi, sillä kurkkuun nousi kummallinen pala, ettei tahtonut tulla mitenkään ääneen.

— Tänään on arki-Perttuli ja se se pohjan pitää. Minä en pyhä-Perttulista välitä… Onko lehmä kotona? kuului isännän suusta jyrkästi kajahtava sana, jonka sanottua isäntä nousi seisaalleen Kytölän matalassa pirtissä lähteäkseen ulos lehmää katselemaan. Tätä esimerkkiä seurasivat rengitkin ja alas kumartuen, etteivät orsiin päätään löisi, lähtivät työntymään isännän jälkeen ulos.

— Mutta katsokaa isäntä tuota ohraa kuinka se on harvaa. Ne siemenet — vai mikä lienee ollut — änkytti Sohviija kiirehtiessään miesten jälessä ulos, johon lapsetkin äitiään hameesta pidellen ja hätäisesti katsellen seurasivat mukana.

— Mitäs se minuun kuuluu! Eihän se ole minun kylvämäni. Olisit kylvänyt tiheämmäksi, keskeytti isäntä ja työntyi navettaan, josko se Kyyttö on siellä. Ja siellähän se olikin, pantuna sinne jo yöteloilleen.

Sohviija meni ikäänkuin horroksiin. Ei tuntunut se todelta että häneltä nyt viedään ainoa lehmä ihan kuin suden suuhun. Vaikka näki isännän sitovan nuoraa sarviin, niin etsi vaan sanoja mitä sanoisi tästä mielestään ryöstöhommasta, mutta niitä ei löytynyt. Silmät vaan pyörivät ympäri navettaa.

Tällä ajalla isäntä sai nuoran Kyytön sarviin ja lähti sitä tuomaan ulos. Silloin parahti Sohviijalta huutava itku, jonka seasta kuuluivat sanat:

— Isäntä rakas, elkää viekö meiltä poloisilta ainoata lehmää.
Sanoittehan, että Perttulinaikana ovat toiset tuumat.

— Nämähän ne on ne toiset tuumat, sanoi isäntä pilkallisesti ja alkoi hartianväestä kiskoa Kyyttöä seuraamaan itseään.

Nämähän ne ovat niitä toisia tuumia, sanoi renkikin ivanhymy suupielessä ja lyödä ropsautti sinne tänne ryöhyilevää Kyyttöä lanteille kartanolta otetulla taakkavitsan palasella.

— Nämä ne juuri ovatkin niitä toisia tuumia, lausui vieläkin ivallisemmasti toinen renki ja käsiään levitellen hälvi hänkin Kyyttöä isännän jälkeen, joten Kyyttö tunsi olevan pakon seurata nuorastavetäjää ja alkoi oijeta matkalle, silloin tällöin aina kuitenkin nujerrellen niskaansa ja poiketen toiseen ja toiseen tiepuoleen.

Sohviija ei tässä hädässä tiennyt mitä sanoisi, juoksenteli vaan sinne tänne ja huusi hätäisiä sanoja:

— Isäntä, rakas! Kuulkaahan toki, isäntä rakas, olkaa nyt armollinen!
Kuulkaa, isäntä rakas!

Lapsetkin kun ymmärsivät mikä on tulemassa niin rupesivat kohtikurkkuaan yhteen ääneen parkumaan ja huutamaan:

— Elkää viekö meidän Kyyttöä, elkää viekö meidän Kyyttöä! Isäntä rakas, elkää viekö meidän Kyyttöä!

Tästä kaikesta ei isäntä eivätkä rengit olleet tietävinään, pakenevana ryhmänä vaan kankaan tiellä etenivät illan hämärään josta silloin tällöin aina kajahti Kyytön haikea ammonta kun se näki tuntemattomain ihmisten häntä vievän pois kotoa.

Sohviijan lasten itkeminen ei lakannut koko tulevana yönä ja väliin se aina puhkesi tuskaiseksi parkumiseksikin jonka seasta kuului kysymyksiä: Milloinka ne tuovat Kyytön pois? Milloinka äiti ne tuovat Kyytön pois? Sanokaa äiti milloinka ne tuovat Kyytön pois?

Tämä repi äidin sydäntä vieläkin enemmän kun hän ei sittenkään voinut antaa rauhoittavaa sanaa, jonka ohessa poltti povessa oma tyhmyys kun ensinkään oli antautunut tuon mainion nylkyrin ja petturin Simulaisen kanssa tekemisiin. Parempihan olisi ollut pelto kylvämättä kuin tuommoisilla siemenillä kylvää jossa kaupassa meni henki ja elämä. Voi tokiinsa! Voi, rakas Jumala taivaassa! huokasi äiti tuskissaan ja käsiään väännellen epätoivon vallassa.

Ei huomenna eikä vielä toisenakaan päivänä rauhoittunut lasten paremmin kuin äitin omakaan mieli. Tätä tuskaa vielä ikäänkuin uudisti Simulan haasta kuuluva Kyytön haikea ammonta, joka usein aina rietautui ihan henkäjäkseensä ammomaan ikäänkuin uhasta eikö sittenkään kuuluisi entiselle emännälle.

Tästä syntyi Sohviijan päähän ajatus hakea lehmänsä pois ja niinpä hän lähtikin Simulan haka-aituusta vainoilemaan, josko näkisi voivansa päästää lehmän ulos.

Kyytöllä ei ollut paimenta, se oli vaan kahden tuntuvan lehmän kanssa pantu hakaan muka tutustumaan niihin, mutta Kyyttö oli ikävissään, kierti vaan hakaa löytääkseen veräjää ja kun oli haa'an ympäriinsä kiertänyt niin nosti paksuturpaisen päänsä Kytölän puoleiselle aidalle ja rupesi ammoa rönkymään niin haikeasti kun vaan taisi ja kaiken voimansa takaa, jotta vatsanpohja aaltoili mukana.

Tähän kiirehti nyt Sohviija ja lappoi muutamia aidaksia pois seipäitten välistä että syntyi Kyytön mentävä aukko. Huomasi Kyyttökin mikä on tekeillä. Se mujahti kuni kala ulkopuolelle, jossa nuolemalla Sohviijan kyynäspäitä osotti kiitollisuuttaan Sohviijalle sillä aikaa kun Sohviija tukki aitaa entiselle asulleen. Silloin Sohviija Kyyttöä poskelle taputtaen sanoi: Kyyttö, Kyyttö, lähdetään kotiin, ja lähti juosta hurottamaan kankaan tietä Kytölään päin. Tämän nähtyään Kyyttö mörähti iloisesti, nosti häntänsä pystyyn ja lähti Sohviijan jälkeen laukata mättämään että kangas jytisi.

Kun lapset huomasivat äitinsä ja Kyytön kynttä kantta tulla kahmistavan kuni tuuliaispään käsissä niin nostivat kätensä pystyyn ja riemuiten huusivat:

— Tuottepahan äiti Kyytön, tuottepahan äiti Kyytön! Kyyttö kulta! Kyyttö kulta, että vielä tulit, ja samassa ryhtyivät nyhtämään vesiheiniä Kyytölle vihkoksi.

Matti, joka oli kuullut lähitienoilla kerjätessään Sohviijan lehmäjutusta, kiirehti nyt Kytölään ja juuri kun olivat joukolla saaneet nyhdetyksi Kyytölle vihkon ja poistuivat navetasta kartanolle, niin näkivät Matin seisovan keskellä kartanoa suurine huopahattuineen, kerjuusauva ja raippavitsakimppu käsissään ja posket hohtavampina kuin koskaan ennen tervehtivän talon asukkaita.

Matti kuultuaan asian antoi kaimalleen, pienelle Matille, kymmenen ruplaa joilla käski Sohviijan mennä peruuttamaan Simulasta Kyytön, ja ettei mitään pahoja puheita syntyisi Sohviijan ja hänen välillään kiirehti itse toista tietä Simulaan kuulemaan miten asiat selviävät, mutta lähtiessään varoitti kiven kovaan että Kyyttöä elä anna Simulaiselle hyvällä eläkä pahalla. Ja kuoleman tähden elä sano mistä rahat olet saanut!

Sen sanottuaan Matti katosi metsään ja hetken perästä kun Sohviija kainosti hiipi Simulan pirttiin Matti maata köllötti siellä sivupenkillä miessä huoletonna, eikä ollut tietäkseenkään, vaikka jo ennen Sohviijan tuloa isäntä noitui ja kämmeniään räväytteli sentähden kun Kytölän Sohviija on hänen lehmänsä varastanut.

Sohviija näki jo pirttiin astuessaan että isäntä on pahalla tuulella. Sen vuoksi kytistyi hän istumaan ovipenkille niin likelle soppea kun vaan taisi ja vetäsi päähuiviaankin enemmän kasvoilleen, että hänen kainoutensa paremmin huomattaisiin, vaikka povessa kyti salainen rohkeus kun taskussa oli kymmenen ruplaa.

Isännän silmät paloivat kuin tulikekäleet ja kasvot läihkivät levottomina, eikä hän saanut yhtä sijaa, kävellä taahkaili vaan sinne tänne avaran pirttinsä mustaksi likautuneella, röykkelöisellä lattialla.

Aikansa siinä taahkailtuaan vihasta puhisten ja Sohviijan silmiin katsoen isäntä ärjäsi:

— Sinäkö, lunttu, varastit tänäpäivänä minun lehmäni tuosta haasta?

— En pienempääkään ole ikinä varastanut, sitä vähemmän teidän lehmäänne, kuului Sohviijan tyyni vastaus.

— Kiellätkö! Etkö ole varastanut?

— En.

Silloin polkasi isäntä jalkaansa lattiaan, että kauvan jymisi nokinen pirtti sen iskun töminästä ja ärjäsi:

— Vaan minun kanssani et pelaudu pitkään! Jos et laita lehmää samalla kunnialla takaisin, niin kruunun kihlakalut tarttuvat kalvosiisi, eivätkä olekkaan kaukana.

Sohviijan kasvot punastuivat, mutta samassa kaivoi hän taskustaan punareunaisen kymmen-ruplasen, ojensi sen isännälle ja sanoi jäykästi:

— Ottakaa tästä niistä ohransiemenistänne niin paljon kun sielunne sietää, muuta velkaa minulla ei ole.

Isäntä hieman hölmistyi, katsoi kymmen-ruplaseen, että olisi tuokin saatava, vaan samassa kuitenkin kivahti:

— Ei mitään muuta kuin laita lehmäni takaisin!

— Minulla ei ole teidän lehmäänne. Ottakaa vaan tästä rahasta hinta niistä ohransiemenistä, toisti Sohviija ja ojennetussa kädessään piti yhä sitä kymmen-ruplasta.

Isäntä ärjäsi kahta kovemmin että

— Etkö sinä kuule että laita paikalla takaisin se minun lehmäni, tai lähden nimismiestä hakemaan!

— Tuokaa vaikka seitsemän nimismiestä. Minulla ei ole teidän lehmäänne.
Miksi ette voi ottaa tästä rahasta niitten ohransiementen hintaa? sanoi
Sohviija vapisevalla äänellä.

Isäntä ei sitä enään kuunnellut, kiukuissaan kiroillen meni vaan ulos, siten varsin näyttääkseen että hän lähtee ihan paikalla hakemaan nimismiestä.

Sohviija ei tähän muuta tainnut kun mennä kotiinsa ja vaikka koko ruumista vapisutti pelko Simulaisen uhkauksista, tuntui kuitenkin suloinen turvallisuus että Matti keksii jonkun keinon, koskapa se kielsi lehmää antamasta…

Nimismies ei joutanut tänä eikä toissa päivänäkään Simulaisen pyyntöä täyttämään ja Sohviija luuli Simulaisen uhkaukset jääneen paljaiksi uhkauksiksi. Mutta lauvantai päivänä, juuri kun parhaallaan Sohviija oli pirttiään puhdistamassa pyhäksi, ilmestyi Simulainen nimismiehen, poliisin ja neljän muun miehen kanssa kartanolle ja nähtävästi heillä oli taloon asiaa.

Tämän huomattuaan huumasi kummallinen voima Sohviijan ruumiin niin, että ihan lankavyyhtenä olisi lavahtanut alas, jos ei siinä silmänräpäyksessä olisi päässyt pöytänsä taakse istumaan ja saanut päätänsä nojata pöytään.

— Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mitä kuitenkin on kaikki tämä, huokasi Sohviija painaessaan otsaansa pöydän laidalle ristiin puristettuihin käsiinsä ja jokahinen luun solmu vapisi kuni virrassa.

Hämmästyneet lapsetkin keräytyivät äitin ympärille, nykivät häntä olkapäistä ja kyselivät:

— Tulitteko kipeäksi, äiti? Tulitteko todellakin äiti kipeäksi…? Mitä tekisimme, äiti?

— En tiedä itsekkään… Huumasi vaan päätäni… Ehkäpä Jumala asettaa, kuuluivat Sohviijan heikot sanat ja hän pysyi vaan siinä paikallaan.

Nimismies tunsi hyväksi matkalla hiostuttuaan istahtaa nurmelle kartanon ulkopuolelle missä Elokuun herttaisen vilpoinen tuuli silloin tällöin hengähteli ja verkalleen huojutteli toukojen tähkiä. Tätä esimerkkiä seurasivat toisetkin ja istuivat nekin nurmelle mikä minnekkin, mutta nimismiestä likimmäksi istui Simulainen, jos tuota niinkuin tarvitseisi mitä puhella nimismiehen kanssa ennenkuin asiaan ryhdytään.

Nimismies ei kuitenkaan pitkään aikaan virkannut mitään, pyyhiskeli vaan nenäliinallaan kasvojaan ja kaulaansa ja väliin katseli vaalean sinertävälle järvelle, jonka pinnalla siellä täällä näkyi hienosti lipottelevia värepilkkoja, jotka syntyivät hiljaisen helletuulen henkäilyistä.

— Todellakin kaunis ilma tänään… Ihmeen kaunis paikka tämä…! Todella kaunis paikka tämä, ajatteli mielessään nimismies ja tunsi halun samaa sanoa muittenkin kuuloon, vaan kun tiesi että ne eivät kuitenkaan ymmärtäisi mikä on kaunista, mikä ei, niin jätti sanomatta; katseli vaan yhä ulapalle ja samalla tuntui siinä hauskalta viipyä.

Kumminkin muuttuivat nimismiehen kasvot asiallisen näköisiksi. Hän viittasi poliisia tuomaan laukkunsa josta kaivoi esille paperivihkon, kynän ja mustepullon. Vielä tuotti hän poliisilla erään seinää vasten pystyssä olevan laudan-palasen jonka pani sitten nurmella suorana olevain jalkainsa päälle, levitti sen paperivihkon, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja viittasi poliisin käskemään Sohviijaa paikalle.

Sohviijan kasvot, tullessaan nimismiehen eteen, olivat vaaleat kuni haavan lastu äsköisen huumauksen tähden ja lisäksi senkin tähden kun hätäilevät lapset pitelivät häntä hameesta kiinni ja kuiskivat:

— Vievätkö ne Kyytön? Elkää antako, äiti, Kyyttöä! Ettehän anna äiti
Kyyttöä, ettehän? Eihän Matti käskenyt antaa.

Kun kaikki muutkin, paitsi poliisia, istuivat nurmelle ja kun Sohviija tunsi ruumiinsa vapisevan että oli vaikea seisoa, niin istui hänkin nimismiehen lähelle, toiselle puolen nimismiehestä kuin Simulainen ja nykäsi valkeapohjaisen, suurikirjaisen päähuivinsa silmilleen, ikäänkuin peittääkseen kasvojaan kirkkaalta puolipäivän auringon paisteelta.