Simulan isännän suuret ruskeat silmät mulkoilivat levottomina. Väliin ne aina volahtivat nimismieheen, että milloin tuota niinkuin tarvittaisiin julkista selitystä ja kielen päällä olikin valmiina tusinoittain sanoja useammasta lajista, mitä vaan tarvittaisiin. Mutta nimismies kääntyi Sohviijaan ja kohteliaammasti, kuin Simulainen olisi suonut, sanoi:
— Tämä Simulan isäntä syyttää teitä lehmän varastuksesta. Oletteko varastanut häneltä lehmän kolme päivää sitten?
— En koskaan, herra nimismies, ole sellaista tehnyt. En neulaakaan ole ikänäni varastanut, sitä vähemmän lehmää, kuuluivat Sohviijan selvät, nöyrämieliset sanat jotka tulivat Sohviijalta ikäänkuin itsestään Sohviijan niitä ajattelematta ja kuului niistä selvä viattomuuden kaiku.
Nimismieskin oli hetken ääneti mutta taas jatkoi:
— Tämä Simulainen sanoo teiltä ostaneensa lehmän ja antaneensa sen Perttuliin asti teille ruokolle ja Perttulina hakeneensa lehmänsä pois, mutta te olisitte sen joku päivä sen perästä niin kutsutusta Mäkihaasta varastanut ja noutanut.
— Niin se oli, eikä mitenkään muuten ja minä tahdon — alkoi isäntä vihan kiihkossa, vaan nimismies keskeytti hänet kuullakseen Sohviijaa vieläkin.
— Minä otin tältä, alkoi Sohviija, keväällä puolen tynnyriä ohransiemeniä, jotka eivät kumminkaan itäneet — näette tuosta ohrasta minkälaista se on — ja niitten pantiksi annoin Perttuliin asti lehmän, jos en voisi maksaa. Mutta viikolla, keskiviikko kait se oli, kävin tälle niistä tarjoomassa rahaa, vaan ei ottanut, ärjyi vaan lehmää. Ja tässä on tämä kymmenen ruplaa vieläkin, ottakoon tästä sen velkansa ohransiemenistä.
— No miten se on oikein se asia, sanoi nimismies tikaisten ja kääntyi Simulaiseen päin, sillä yhäkin kuului Sohviijan sanoista että Sohviija oli oikeassa, jota vastaan hänellä oli Simulaiseen epäilystä sen entisten sananalaisuuksien tähden.
— Se lörpöttelee joutavia, siten vaan sotkeakseen asiaa, kivahti Simulainen. Katsokaa, herra vallesmanni, tätä ruokkokirjaa. Tässä on kirja joka näyttää miten on asia. Katsokaahan tätä!
Nimismies otti nyt neljäksi taitetun, taskussa rutistuneen ja inhottavan likaiseksi tuhrautuneen paperin, oikoi sen ja luki siitä kirjoitusta, luki uudestaankin, mietti välissä ja luki, sillä näkyi pelkäävän että kirjassa voipi olla vikaa vaikka muoto onkin hyvä.
— Te olette Perttulina vieneet tuon lehmän kotiinne, kuului nimismiehen umpimielinen sana.
— Niin. Juuri niin kuin kirjassa oli määrätty.
— Oletteko todellakin Simulan Mäkihaasta salaa vienyt tuon lehmän jonka olette myönyt tälle isännälle ja saaneet pitää Perttuliin asti ruokolla, sanoi nimismies kääntyen Sohviijaan.
— Johan sanoin että en neulaakaan ole ikänäni varastanut.
— Mutta onkos teillä Kyyttö kotona? keskeytti nimismies ja katsoi tuikeasti Sohviijan silmiin.
— On, vaan se on minun lehmäni. Se on ollut panttina, vaan tässä on kymmenen ruplaa siitä velasta.
— Mitä te puhutte enää panttikaupasta. Te olette myönyt sen lehmän Simulaiselle ja se on hänen, äsähti nimismies puolivihassa ja rupesi kirjoittamaan.
Kun nimismies oli kaksi sivua kirjoittanut paperiarkkiin, niin kääntyi hän Simulaiseen päin ja kysyi:
— Voitteko todistaa että tämä Sohviija on varastanut ja salannut sen teidän ostamanne lehmän?
— Tässä on kaksi todistajaa, sanoi Simulainen ja viittasi kahteen takanaan nurmella istuvaan renkiin; ne tietävät.
Tämän kuultua renkien sydämet hytkähtivät ja kasvot kävivät loistaviksi, eikä nimismies kerinnyt edes kysyä kun toinen, isompi renki alkoi melkeen puoleksi huutaen kertoa:
— Olimme keskiviikkona keskellä päivää, juuri näihin aikoihin päivästä, leikkuupellolla, ja näimme kun tämä Sohviija tuota kangastietä juoksi edellä ja Kyyttö pötkyssä-hännin laukata kuosmitti perässä. Menimme tämän isännän kanssa katsomaan ja näimme että Mäkihaasta, jossa lehmä oli, oli aita revitty auki, josta lehmä oli päästetty ulos ja panna köhilöity sitten aita sijalleen.
Sitten hetken perästä tämä Sohviija tuli Simulaan kuten hyväkin vieras ja kun isäntä kaipasi lehmäänsä niin tämä kirveen silmään kielsi vieneensä lehmää.
Tämän kuultuaan nimismies vilkasi toiseen renkiin terävän silmäyksen ja kysyi:
— Oliko se niin?
— Oli. Niin se oli, kuului toisen rengin vastaus.
Nyt nimismiehen kasvot tulistuivat, mutta päätään alaspäin painamalla koetti hän salata mielensä ilmausta ja rupesi kirjoittamaan.
Nimismies oli nyt kirjoittanut ja kävi miettimään mitä nyt on tehtävä, kun tiesi Simulaisen pakottavan vangitsemaan Sohviijan. Väliin hän vilkasi aina niihin puhdaskasvoisiin lapsiin jotka silmät renkaillaan katselivat vierasten meininkiä, mutta eivät siitä kumminkaan tajunneet mitään, ja väliin katseli aina rannan tuuheanmatalain petäjäin välistä näkyvälle järven selälle, joka yhäkin lepäili tyyneenä, vaaleansinisenä kantena.
Tuokion siinä mietittyään nousi nimismies seisaalleen ja hieman virallisella tavalla sanoi:
— Tämä toimitus taitaa meiltä loppua… Minä kuitenkin pyydän Sohviijan lähtemään minua hieman saattamaan. Minulla on teille erityistä asiaa.
Tämä kelpasi Simulaisellekin. Hän arvasi että linnaan se nimismies passittaa Sohviijan kuitenkin vaikka se lasten tähden noin sanoo.
Ja niinpä nousivat kaikki seisaalleen lähteäkseen pois. Poliisikin kokosi nimismiehen paperit laukkuun, sitoi sen kielen kiinni ja pani viilekkeestä kainaloonsa. Sohviijakaan ei toista käskyä odottanut vaan oli valmis lähtemään nimismiehen mukaan. Mutta lapset kilmasivat äitistään pitelemään kiinni ja pyytelivät:
— Minäkin lähden, minäkin lähden. Mekin lähdemme! Saammehan, äiti, lähteä?
Mutta nimismies viittasi merenruokoisella kepillään lapsiin ja sanoi:
— Te ette saa tulla! Pysykää vaan kotona siksi kunnes äitinne tulee.
Tämän kuultua hytkähti jokaisen povessa ajatus että hyväpään tulee. Mutta Sohviija ei sitä ymmärtänyt muuksi kuin että nimismiehellä on jotakin sen asian suhteen hänelle sanomista jota ei salli lasten kuulla. Pyörähti hänkin siis kieltämään lapsia ja kehoitti niitä pysymään Mirrin luona kotona siksi kun hän tulee; heti hän tuleekin. Ja niin lapset, jotka olivat usein ennenkin tottuneet jäämään kotiin äitin kylään lähtiessä, jäivät nytkin tyytyväisinä nököttämään pihalle ja toisiaan käsistä pidellen yhdessä ryhmässä katsoivat menijöitten jälkeen, kun nimismies kirkasnappisine takkineen käveli jälkimäisenä ja äiti hänen rinnallaan kuullakseen mitä nimismiehellä olisi hänelle sanomista.
Nimismies oli ajatellut taivuttaa Simulaista sovintoon Sohviijan kanssa, etenkin kun näki että Sohviijalla on kymmenen ruplaa rahaa ja tiesi Simulaisen mieheksi joka osaa rahan korjata silloin kun se on tarjona. Hän otti sen vuoksi nyt asiallisen muodon ja ikäänkuin määräten sanoi:
— Tämä asia on teillä sovittava… Tästä tulee paha asia jos tämä saa mennä oikeuden käsiin. Ja kun tällä leskellä on rahaakin että kykenee sovittamaan niin on paras sopia. Sovinnon poski se on sukea. Eikös niin. Simulainen, vai mitä?
Simulainen oli juuri parhaallaan ajattelemassa sitä miten Sohviija kerran todistajana ollessaan oli tuottanut hänelle häpeää, vaan paremmalla se nyt palkitaan, jonka tähden asetti äänensä niin jyrkäksi kuin vaan taisi ja äsähti:
— Ei puhuta mitään sovinnoista. Minä en kärsi rosvoja. Minä olen nyt sillä syömmen-nousemalla että minä en kärsi rosvoja. Antaa vaan mennä asian lain polkuja myöten!
— No — no, isäntä! Mitäs te tämän köyhän lesken selkänahalla teette.
Paljon parempihan on tältä ottaa tuo kymmenen ruplaa.
— Minulla on kymmenruplasia entisiäkin. En ole sen vaivainen, äsähti taas Simulainen kesken nimismiehen puheen ja räväytti kämmeniään yhteen.
— Lisä ei luotaan tykkää, uudisti yhä nimismies. Jos onkin entisiä, niin kymmenen ruplaa on kymmenen ruplaa sittenkin. Eikös niin?
— Ei mitään mairituksia. Minä en kärsi rosvoja. Lain polkuja myöten vaan, sanoi Simulainen jyrkästi, joista sanoista kuului päättävä voima.
— Ettekö millään ehdolla sovi?
— En millään. En kerrassa millään. Minä en kärsi rosvoja, minä olen rosvoille vihainen.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Simulainen niin jyrkällä tavalla, että pää tärisi mukana, siten saadakseen vastapainoa sille huhulle, joka hänestä oli liikkeessä ja jonka hän itsekin tiesi, että hän muka suojelisi varkaita ja varkaitten tavaroita. Tunsipa ensikerran elämässään olevan tilaisuuden poistaa päältään ihan viskaamalla nämä rosvohuhut.
Nimismiehestä tuntui arvoaan alentavalta ruveta pitemmältä puhumaan Sohviijan ja Simulaisen välisestä sovinnosta, vaikka tunsikin sääliä Sohviijaa kohtaan, sillä hän Sohviijan väitöksistä näki ja kuuli että panttikaupasta on ollut puhe, vaikka kirjat viittasivat olleeksi todellisen kaupan. Mutta olihan se Sohviijan oma syy että antoi nimensä semmoiseen kirjaan. Nimismies istui nyt petäjän siimekseen kankaan tien vierellä ja samaa esimerkkiä seurasivat kaikki muutkin.
Sohviija luuli nyt nimismiehen sanovan hänelle viimeiset sanansa, joiden kuultua hän pääsee palamaan lastensa luokse kotiin. Hän istui siis aivan lähelle nimismiestä ja suurilla silmillään katseli nähtävällä luottavaisuudella häneen. Kun nimismies huomasi tämän Sohviijan vilpittömän luottavaisuuden häneen, niin kasvonsa värähtivät salaperäisesti ja pitkän aikaa oli hän ääneti ennenkuin mitään virkkoi, punoi vaan tummia viiksiään hienoilla hohtavan puhtailla sormillaan, joista muutamassa oli kaksi vahvaa kultasormusta.
Tuokion perästä hän viittasi poliisin tuomaan laukkunsa, josta otti kirjoitusneuvonsa käsille ja kirjoitti neljäsosa arkkiin muutamia sanoja. Laukkunsa kiinni pantuaan antoi hän sen poliisille ja, kääntyen Sohviijaan, ystävällisesti sanoi:
— Asiain näin ollen te saatte lähteä tämän poliisin mukana kaupunkiin.
— Kaupunkiin?! kuului Sohviijan suusta huudahtava sana joka tuli ihan itsestään, sillä Sohviija ei ymmärtänyt muuta kuin että pitänee siellä jonkun syyn tähden käydä. Mutta vaikka hän ei siinä sen pahempaa uskonut olevan niin kasvot kuitenkin lensivät punaisiksi kuin kekäle ja silmät pyöristyivät kuni suitsirenkaat, eikä hän kyennyt heti jatkamaan. Tuokion perästä hän vasta sanoi:
— En mitenkään saata kotona käymättä lähteä. Lapsethan kuolevat ikävään. Kuulittehan että aijoin vaan teitä vähän matkaa saattamaan, joten niillä on nyt jo kyllin ikävä minua odottaessa.
— No, eivät ne nyt niin pieniä ole että ikävään kuolevat, huomautti nimismies ja lisäsi: Kyllä teidän nyt täytyy seurata tätä poliisia!
— Herra Jumala! Mitä minulla on asiaa kaupunkiin? en ymmärrä, sanoi Sohviija hieman sortuneella äänellä ja kasvoissa näkyi selvä kauhistuksen ilme.
— No, kyllä poliisi sen teille sanoo siellä kaupungissa. Seuratkaahan nyt vaan poliisia, sanoi nimismies lohduttavalla äänellä ja nousi seisaalleen lähteäkseen omaa tietään kotiinsa.
— En kuitenkaan nyt tältä tieltäni lähde, lähden huomenna, kuului Sohviijan vapiseva ääni ja hän alkoi mennä kotiinsa päin ja samassa tuntui kuuma veri sähkön voimalla hurahtelevan läpi ruumiin.
Poliisi joka oli jo nimismiehen antaman kirjan pannut povitaskuunsa tarttui nyt Sohviijan olkapäähän ja vakavasti sanoi:
— Teidän täytyy nyt totella nimismiehen sanaa ja seurata minua, ei auta muu mikään, ja samassa pyöräytti voimakkaalla kädellään Sohviijan ympäriinsä.
— Rakas Isä, Jumala taivaassa! huudahti Sohviija ja voimakas itku puhkesi ulos, sillä nyt ymmärsi hän mikä on tekeillä. Ja itse tietämättään tulivat itkun seassa sanat:
- Lasteni tähden. — Oi, rakas Jumala taivaassa! Mitä te nyt mi-minusta?
Tässä on tämä kymmenen ruplaa siitä velasta!
— Tämän nähdessään Simulainen päästi ilkeän naurun ja ivallisesti huusi:
— Vai olisi akalla kymmenen ruplaa! Vai kymmenellä ruplalla akka selvittäisi lehmän varkausjutun!
Samassa Simulaisen rengitkin rähähtivät inhottavaan nauruun, juuri semmoiseen jonka tiesivät isännälle kelpaavan ja huusivat:
— Nyt akka tietää minkälaisia ovat uudet tuumat, tietää maar minkälaisia ovat uudet tuumat! Ihan varmaan tietää kaupungista palatessaan minkälaisia ovat uudet tuumat.
Tämä kaikki, poliisin häntä järkähtämättömästi pakottaessa itseään seuraamaan, meni Sohviijan läpi niin että hän tuli ikäänkuin humaltuneeksi. Hän itki vaan, vaikka ei tiennyt mitä itki ja vaistomaisesti lähti siirtymään sinnepäin mihin tiesi poliisin häntä pakottavan. Hänestä tuntui melkein lohduttavalta päästä siitä paikasta pois niin kauvas ettei Simulaisen eikä hänen renkiensä ääni kuuluisi eikä heitä itseä näkyisi.
5 LUKU.
Matti vartoi läheisissä taloissa tänä päivänä ja piti korvansa ja silmänsä auki näkemään ja kuulemaan mitä Sohviijalle tapahtuu. Ja kun kuuli että Sohviija oli vankina viety Lieverin kaupunkiin niin kiirehti hän heti Kytölään katsomaan ja hyvittämään lapsia.
Matti kun oli sanonut että äiti ei tule ennenkuin kolmen viikon perästä, niin parahtivat lapset kohtikurkkuaan itkemään, paitsi pieni Matti, nähdessään toisten hädän, vaistomaisesti kierti kätensä Matin kaulaan. Ja kun ei muuta osannut sanoa, niin sanoi:
— Milloinka ne ovat ne kolme viikkoa, jolloin äiti tulee leipomaan meille rieskaa?
— Eikö teillä ole leipää? kysyi Matti kääntyen vanhempiin lapsiin.
— On kolme leipää, vaan niistä jauhoista, mitkä tuolla vakassa ovat, aikoi äiti tänä päivänä tehdä pyhäksi rieskaa, kuului lasten suusta surullinen sana.
Samassa näki Matti kun Simulainen talutti Kyyttöä navettakartanon taitse vievää kujaa kotiinsa päin. Oli löytänyt sen rantahaasta, johon Sohviija oli sen vienyt päiväksi. Tämän nähtyään Matti siirti selkänsä akkunan kohtaan etteivät lapset huomaisi Kyytön menoa.
Mattikin tuli tästä näystä puhumattomaksi. Olisi saattanut melkein itkeä yhdessä lasten kanssa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Matti:
— Elkää kuitenkaan ikävöikö äitiä! kyllä Jumala teistä huolen pitää.
Jumala antaa teille kaikkea mitä vaan tarvitsette.
— Antaako Jumala leipääkin? kuului pienen Matin kysymys, ja itse ajattelemattaan puristi hän vieläkin lujemmin Mattia kaulasta.
— Antaa. Jumala voi antaa mitä ikinä vaan tarvitsette, kuului Matin sydämellinen vastaus ja lämpimämmin kuin koskaan ennen silitteli hän pienen Matin pellavatukkaista päätä.
Vielä useita kertoja pyydettyään lapsia jättämään itkunsa, lähti Matti Kytölästä ja meni hänkin Lieverin kaupunkiin kuulemaan mihin Sohviija joutui ja kuultuaan että Sohviija oli joutunut vankeuteen niin kauvaksi kuin oikeus tutkii asian, meni Matti erääseen ruokakauppaan ostaen siitä taakan leipiä ja kaksi leiviskää voita. Näitten kanssa palasi hän elokuun pimeänä yösydämenä Kytölään, jossa lapset kyllikseen itkettyään olivat nukkuneet sikeimmilleen. Matti ei mennyt Kytölässä pirttiin, peläten että lapset voisivat häntä säikähtää, kun hän ei milloinkaan ollut yöllä Kytölässä käynyt. Sitä paitsi tuntui Matista muuten somalta olla hieman kujeellinen. Sen vuoksi hän ulkoapäin aukaisi pirtin karsinaseinässä olevan juoksulaudalla tukittavan akkunan ja pujotti siitä akkunasta sisään paksun leivän, jonka päälle asetti ison tökäleen voita, laski sen akkunan alla olevalle penkille ja veti juoksulaudan akkunan suulle kuten oli ollutkin.
Huomenna tuli Matti käymään Kytölässä ja tervehdittyään lapsia otti taas pienen Matin polvelleen ja kysyi:
— Onko Jumala teille lähettänyt mitään syömistä?
— On. Ette usko, Matti, kun tänä aamuna herättyämme näimme että penkillä, tässä juuri, oli suuri leipä ja sen päällä aikanen vänkäle voita, kiirehtivät lapset sanomaan ihastuksissaan ja näyttivät kokonaan unohtaneen surunsa.
— Johan minä sanoin eilen että kyllä Jumala teistä huolen pitää siksi kunnes äiti tulee.
— Mistä sillä Jumalalla on voita? Onko sillä lehmiä? kysyi pieni Matti sormea suussaan pyöritellen ja silmät pyörivät epätietoisina.
— No mitenkäs muuten. On kai sillä lehmiä. Aivanhan se voi oli samallaista kuin sekin jota äiti Kyytön maidosta kirnusi, keskeytti Siiri, pientä Mattia vanhempi tyttö.
— On sillä Jumalalla lehmiä, mukautti Matti kun kuuli vanhempain lasten käsittävän sen seikan siihen tapaan. Jumalanhan ne ovat kaikki lehmät. Hän antaa niitten vaan olla ihmisillä lainassa.
— Onko se Kyyttökin Jumalan lehmä'? keskeytti pieni Matti.
— On. On se Kyyttökin.
— Onko se Jumala vienyt sen pois, kun se eilen oli kadonnut meidän ranta-aituuksesta?
— Kyytön on vienyt ranta-aituuksesta paha ihminen, vaan senpä tähden
Jumala teille lähettääkin leipää ja voita.
— Lähettääkö Jumala tulevana yönäkin leivän ja voita?
— Kyllä, jos vaan iltasella nukkumaan ruvetessa rukoilette Jumalaa ja olette tyytyväiset ja iloiset ettekä ikävöi äitiä.
— Miten me rukoilisimme Jumalaa että se kuulisi?
— Ruvetkaa iltasella nukkumaan ruvetessanne vuoteenne viereen polvillenne, pankaa kätenne ristiin ja lukekaa Isämeitä ja Herransiunaus! Osaatteko te ne ulkoa?
— Osaamme. Äiti on meille kaikille ne opettanut, mutta miten se Jumala sen kuulisi?
— Jumala kun asuu korkealla taivaassa niin se sieltä näkee ja kuulee kaikkien puutokset.
— Sielläkö sillä on lehmätkin korkealla taivaassa?
- Ei. Johan minä sanoin että Jumala antaa ihmisten pitää niitä lainassa täällä missä ihmiset asuvatkin.
Nyt huomasi pieni Matti tulleensa kyselemisessään entisille jälilleen, joten jäi sormeaan suussaan pyöritellen miettimään mitä hän vielä kyselisi.
Matti, kun näki että kaikki lapset melkein uskoivat samaa mitä pieni Mattikin, laski pienen Matin pois polveltaan ja lähti ulos, jolta tieltään hän sanan puhumatta meni kylään.
Leipäsäkkinsä ja voiämpärinsä kätki Matti erääseen niittylatoon, josta hän samalla tavalla kävi joka yö Kytölän lapsille toimittamassa annoksensa.
Kylälle lensi huhu että on joku ihminen, joka sillä tavalla on ruvennut Kytölän lapsia elättämään. Se herätti talojen emännissä erityistä lämpimyyttä Kytölän lapsiin ja toivat nekin puolestaan mikä mitäkin, mikä piimää, mikä maitoa, mikä valmisti keittoakin, sillä leipää ja voita eivät lapset tarvinneet, sen ihmeellisen antajan tuomiset riittivät siinä suhteessa yllin kyllin.
Matti kuuli salavihkaa että hän sillä teollaan oli saanut kylän emännät tavallista enemmän kiintymään Kytölän lapsiin. Hän ei siis käynyt Kytölässä kolmeen viikkoon, välttääkseen kaikkia luuloja. Ja somalle se Matista tuntui kun ei kukaan voinut arvata että se oli hän, joka yöllä aina kävi toimittamassa Kytölän pirttiin voita ja leipää. Ja vaikka Matti nyt nähtiinkin kerjäilevän kotikylällään kauvemmin kuin koskaan ennen, niin, kun Matti ei koskaan kerjännyt matkaansa leipää eikä voita, oli mahdotonta uskoakin että se Kytölän lasten ruokkija oli Matti. Kaikki luulivat vaan Matin vartovan Sohviijaa tuomittavaksi, päästäkseen ansaitsemaan sen kymmenen ruplaa, ja sen odottamisen takia viipyvän kylällä.
Kun Matti oli niistä asioista umpimielinen eikä kenellenkään puhunut sanaakaan, niin monet pelkäsivät Matin Sohviijalle kostavan pahana päivänä sen, kun Matti oli aikanaan saanut Sohviijalta rukkaset. Koettivat sen vuoksi aina Matin kuullen puhua Sohviijasta säälien, saadakseen siten vaikutetuksi Mattiin Sohviijan syyttömyyden tunnetta. Mutta Matti ei sitä ollut kuulevinaan, tapansa mukaan vaan joka talossa joka päivä mitteli mukanaan kulettamiaan raippavitsoja, että olivatko ne niin pitkät kuin niitten lain mukaan piti olla vai olivatko kuivaneet lyhemmiksi, tai oliko ehkä joku ylimielinen Matin nukkuessa leikannut ne lyhemmiksi kuten usein sattui, jolloin Matin aina täytyi lyhyen sijaan laittaa uusi vitsa. Sattuipa usein että vaikka Matti sitä vitsakimppuaan nukkuessaan säilytteli vieressään ja vaatteeseen käärittynä, niin huomasi hän herättyään että vitsat olivat kääreen kanssa leikatut lyhemmiksi. Silloin Matilla oli kiire työ saada ne laitetuksi uudestaan. Matti lähetteli jyrkkiä katseita niihin joiden työksi luuli vitsainsa leikkelemisen, mutta ei hän koskaan puhunut heille sanaakaan, haki vaan metsästä uudet vitsat, laittoi ne kuntoon ja oli taas levollinen kuten ennenkin…
Välikäräjät oli Sohviijan asian takia määrätty täksi päiväksi ja oli Sohviija jo tuotu käräjätaloon. Mitään tajuamattoman näköisenä istui Sohviija käräjätalon pirtin penkillä ja itkusta hämärtyneillä, kuoppaan painuneilla silmillään katseli helmassaan oleviin käsiinsä, jotka vankilan karkean sarkanutun väljistä hihoista pujottivat esiin, eikä huomannut monia säälien katselevia tuttaviaan pirtin molemmilla puolilla. Koko olento tuntui olevan ihan kuin turta puu. Ei tuntenut siinä häpeää siitä että oli vankina, ei arkuutta tuomion pelosta. Ainoa mikä hieman häämötti mielessä oli se ettei toivonut enää koskaan näkevänsä lapsiaan, vaikkapa noina kolmena viikkona linnassa ollessaan juuri lastensa tähden oli itkenyt itsensä niin kuivaksi ettei kyyneltäkään enää tullut esiin.
Syyskuun pilvinen päivä oli kuitenkin kulunut siksi että oikeus oli jo käräjähuoneessa sijoittunut istumaan. Vanginkulettajan johtamana astui nyt sisään Sohviija joka seisahtui uunin viereen, nojaten itsensä kylmältä tuntuvaan uunin rintaan ja polvensa tunsi hän vapisevan.
Harmaahapsinen tuomari, paksuna ja jäykkänä kuni patapölkky, istui keskellä huonetta seisovan ja kaikenmoisilla kirjoilla ja paperiluntilla täytetyn pöydän takana, jonka päässä nuori kirjuri kirjoittaa ratuutti ja väliin aina puhua muritti muutamia sanoja, joista Sohviija ei tajunnut, loitsuako se oli vai laulua. Mutta nyt korjasi tuomari kultasankaiset silmälasit paksun-töliskölle nenälleen, oikasi paksun olentonsa pystymmäksi tavallista ja katsahti huoneen kaikille suunnille oliko kaikki niinkuin olla piti. Vanki seisoi uunin vierellä, jonka takana oven puolella seisoivat poliisi ja vanginkulettaja. Vähän syrjässä taas seisoi nimismies yleisen syyttäjän sijalla. Toisaalla seisoi Simulaisen kanssa rinnakkain tuomarin varsinainen apulainen, pitkä kannekirja ja lehmän ruokkokirja sekä valtakirja käsissään, valmiina Simulaisen puolesta tekemään kannetta. Kun lautakuntakin istui paikallaan vastapäätä asiallisia, niin tuomari mitään puhumatta viittasi apulaisensa antamaan paperinsa hänelle.
Tuomarilla oli kauvan palvelleeseen apulaiseensa erinomainen luottamus, kun tämä koko viitenätoista vuotena, jonka ajan hän oli apulaisen kanssa ollut yksissä, ei ollut kertaakaan ollut väärältä puolen asiaa ajamassa. Niinpä tunsi hän nytkin lämpimän löyhäyksen povessaan niitä kirjoja käsiinsä ottaessaan ja puhtaudesta kimaltelevain silmälasiensa läpi vilkasi hän suopean silmäyksen apulaiseensa, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa että sinulla on oikein. Sitten hän leimasimellaan rusautti pari kertaa niihin papereihin ja rupesi ruotsinvoittoisella kielellään lukea tolittamaan, josta ei Sohviijan mieleen pystynyt yhtään sanaa.
Tuomari kääntyi sen jälkeen ja vilkasi tuiman katseen Sohviijaan päästä jalkoihin asti, muutti äänensäkin aivan jyriseväksi ja harmaan napin laisilla pienillä silmillään läpitunkevan-näköisesti tuijottaen kysyi:
— Oleko sine varastanu iso-Simula lehme?
— En, kuului Sohviijan värisevä sana.
— Ja sine ole varastanu iso-Simula lehme, kuului yhä äkäisempi ääni tuomarin paksuhuulisesta, melkein pyöreänä törröttävästä suusta ja yhä tulisempina paloivat syvälle pään sisään uponneet pyöreät silmät.
— En ole varastanut… Oli panttina… Kymmenen ruplaa olisin antanut — näki sen tämä nimismieskin, sai Sohviija suurella ponnistuksella sanotuksi, vaan viimeinen sana sortui kurkunperästä kohoavaan karvaaseen palaan.
Tämän kuultuaan tuomari jyristi kumpaisellakin kantapäällään lattiaan ja molemmilla nyrkeillään pöytään, jotta tärisi koko rakennus, ja säksenti että:
— Sine ole varastanu iso-Simula lehme!
Sohviija ei saanut enää suutaan auki sanomaan mitään, vaikka sydämensä tunsi halkeavan sanomisesta. Se kurkkuun kohonnut pala, ja se ettei linnassa kolmeen viikkoon oltu annettu kenenkään kanssa puhua yhtään sanaa, joten koko puhekykykin tuntui kadonneen, salpasi kielen niin ettei voinut ääntää mitään.
Tuomari toivoi ankaruudellaan voittavansa sen että Sohviija tunnustaisi rikoksensa ja selittäisi syynsä minkä tähden hän tuli sen tehneeksi, joten ehkä voisi saada asiansa hieman lievemmäksi. Mutta kun ei Sohviija sittenkään tunnustanut, niin kääntyi tuomari kantajien puoleen ja leppoisesti kysyi:
— Onko teillä todistajia?
— On Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi, sanoi tuomarinapulainen, katsoen pieneen paperilappuun, jota sanoessa tuomarinapulaisen ääni kuului aivan rauhalliselta ja samalla sulavasti asialliselta.
Esillehuutaja näkyi tietävän itsestään että todistajat ovat huudettavat sisään; hän siis aukaisi oven ja samalla kuului kaikuva ääni:
— Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi sisään!
Tämän kuultuaan syöksähtivät esillehuutajan edellä Simulaisen kaksi renkiä sisään, ne samat, jotka olivat Sohviijalta lehmää olleet hakemassa ja Kytölässä poliisitutkinnossakin. Heidän loistavista kasvoistaan näkyi jo selvään että he tietävät asiaan jotakin ja reippaina astuivatkin miehet pöydän ääreen, jossa auki rehottavan Raamatun lehdille laskivat sormensa.
Ja kun tuomari alkoi lukea: Mine Mikko Pyökeinen, niin Mikko Pyökäinen sanoi samalla tavalla, ja kun taas kuului tuomarin suusta: Mine Salomo Kerppi, niin Salomo Kärppi sanoi samalla tavalla ja koko valansa vannoivat Mikko ja Salomo samalla murteella, ihan kirjaimesta kirjaimeen, aivan kuin tuomarin suusta kuului. Tämä tuntui tuomarista vallan somalta. Hän uskoi nyt ilman muistuttamattakin heidän antavan valalle pyhän arvon, pyhemmän kuin yksikään entisistä todistajista joita hän oli vannottanut ja jotka eivät, olleet niin puhtaasti valaansa hänen murteellaan lukeneet. Mikon ja Salomon mielessä olivat kuitenkin isännän kehoitukset puhumaan niin ja niin ja toiseksi se lysti päästä näkemään Sohviijaa piiskattavan kun eivät olleet ennen sattuneet sellaista näkemään. He tahtoivat sen aatteen eteen tehdä parastaan, joten mieli valaa vannoessa oli Mikolla ja Salomolla kokonaan siinä ja valan sanat menivät vaistomaisesti sen mukaan kuin tuomarin sanat kuuluivat.
Tuomari kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin kunnioittavalla tavalla sanoi: Muistaka vala! ja pyöreillä tuppisilmillään katseli poikia päästä jalkoihin asti ja alkoi kysellä mitä he tietäisivät.
Mikko ja Salomo olivat todistaneet jokaisen sanan niin tapahtuneeksi kuin kannekirjaan oli kirjoitettu, jonka tähden tuomarin povessa tuntui uusi kunnioitus vanhaa palvelijaansa kohtaan, joka oli taas kuten aina ennenkin oikeaa asiaa ajamassa ja saattamassa pahantekijää ansaittuun rangaistukseensa. Niinpä hän nyt ystävällisesti nyökäyttikin päätään apulaiselleen, kun tämä tuomiontekemisajaksi toiseen huoneeseen poistuessaan melkein kuiskaamalla sanoi:
— Kun on kanne näytetty toteen niin pyydetään vastaajan langettamista lailliseen edesvastaukseen.
Sohviija ei tästä kaikesta jaksanut käsittää mitään ja heräsi kuin unestaan, kun poliisi alkoi häntä olkapäästä nykiä lähtemään ulos. Eikä vielä ulostultuaankaan Sohviija huomannut mitään, vaikka väkijoukossa kuului miehestä mieheen kulkeva kuiske:
— Huomenna on Matilla työtä, huomenna on Matilla työpäivä. Huomenna on Matilla kymmenen ruplan päivä. Sohviijan korvissa vaan suhisi, pyörryttämään mieli päätä ja sydänalassa ellosteli niin ilkeästi että koko olento tuntui olevan aivan luhistumassa maan tasalle.
Pitkän tuokion perästä aukesi oikeushuoneen ovi, josta ihmisiä rupesi ihan kilvassa sumppuutumaan sisään niin paljon kuin heitä vaan oli siinä talossa, että läpi tungoksen täytyi poliisin vetää Sohviijaa kädestä juuri kuin elukkaa teuraspenkkiin. Rintimäiseksi tuomarin eteen seisautti poliisi Sohviijan jonka huomattuaan tuomari rupesi lukea tolkuttamaan:
— Kihlakunnanoikeus on temen asian ottanut tutkittavaks ja nekee toteen neytetyks, että Sohviija Siira on iso-Simulalta varastanut yhden lehmen, niin sentehden oikeus tuumitse Sohviija Siiran rautakaulas kansan edes seisomas yks tunti ja kolmekymmentekaks pari raippoja… Tyytykö hen tehen peetöksen?
Tätä viimeistä sanaa sanoessaan tuomari katsoi niin tuikeasti Sohviijaan kun vaan taisi ja paksuhuulinen suu jäi melkein pyöreäksi odottamaan Sohviijan vastausta. Mutta Sohviija ei huomannut tuomarin viimeistä sanaa enemmän kuin muitakaan, seisoa tökötti vaan kasvot tuhostuneen näköisinä ja pöheisillä silmillään katsoi tuomarin yli näkyvään suurilehtiseen fiikukseen, joka suuresta akkunasta tulevassa syyskuun auringon valossa mieluisen näköisenä seisoa lemotti. Ei hän siitäkään kuitenkaan mitään nähnyt, koko ajatus oli juuri kuin sammunut.
Tuomari tämän nähtyään jysäytti kantapäällään lattiaan ja äsähti:
— Tyytykö sine tehe peetökse?
Sohviijan koko ruumis hytkähti ja hän alkoi hätiköiden sommitella:
No olisinhan minä jo silloin sen kymmenen ruplaa… Siitä olen vähän kuluttanut. Panttinahan se lehmä oli. Eikä kymmenen ruplaa ole vähän puolesta tynnyristä. Minä olisin sen jo kokonaankin antanut. Näki sen tämä nimismieskin.
Nyt tulistuivat tuomarin pulleat kasvot ja kumpaisellakin kantapäällään jyristi hän lattiaan sekä kahdella nyrkillään pöytään ja vihasta sähisten säksenti:
— Ja mine kysy, tyytykö sine tehe peetökse?
Nyt poliisi kuiskasi Sohviijan korvaan:
— Sano, että tyydyn.
Sohviija kun ei muutakaan osannut sanoa niin sanoi, että tyydyn, vaikkapa ei rahtuistakaan tiennyt mitä se merkitsi. Hyvälle kuitenkin tuntui, kun sen sanan sanottuaan sai palata siitä tukahduttavasta tungoksesta ulos, jossa henkeen löyhähti mieluinen raitis ilma.
6 LUKU.
Kun nyt oikeuden pöytäkirjoihin oli saatu merkityksi että Sohviija tyytyy päätökseen eikä aijo valittaa sen yli hovioikeuteen, niin jäi nimismiehen toimeksi saattaa päätös täytäntöön. Sohviijaa ei enää vietykään Lieverin kaupungin vankilaan, vaan sai hän jäädä vanginkuljettajan huostaan siksi kunnes nimismies toimittaa hänet kerrassaan irti.
Nimismies kutsui nyt Matin puheilleen. Matti tuli kuten ennenkin, mutta ylpeämmän näköisenä kuin ennen, eikä ollut virkapukunsa päällään kuten ennen. Sentähden nimismies tekeytyi iloiselle tuulelle ja Mattia tervehtiessään jo huudahtaen sanoi:
— No, nythän meillä on taas yhteinen toimi suoritettavana. Se Kytölän leski tuomittiin saamaan ei vähemmän kuin kolmekymmentäkaksi paria raippoja.
— Tuomitkaa vaan, mutta, minä en lyö syytöntä, sanoi Matti ja keikautti päätään vielä merkiksi että hän ei ole tyytyväinen siihen päätökseen.
— No — mutta se kun on tuomittu niin meidän täytyy —
— Tuomitkoot, mitä tuomitsevat, mutta minä en lyö syytöntä, kuului Matin suusta yhä jäykempi sana, jonka sanottuaan Matti nipisti paksut huulensakin visumpaan kiinni, siten näyttääkseen että ei tule enempää.
— Se on juuri se että Sohviija on tuomittu ja tuomio täytyy meidän virkamme puolesta panna täytäntöön; me olemme virkamiehiä, eikö niin Matti?
— Ne ovat muut, jotka lukevat lakia ja tuomitsevat, vaan se olen minä, joka lain panen täytäntöön. Minä olen lain loppu ja sentähden minä korkeimpana lain haltijana en lyö syytöntä.
Matin viimeisissä sanoissa nimismies kuuli niin jyrisevän painon että hän tunsi olevan mahdotonta suorilla sanoilla saada Mattia taipumaan. Hän jäi sentähden miettimään hetkeksi.
Nimismies tiesi että paikkakunnalla tuskin löytyisi miestä joka
rupeaisi Sohviijaa ruoskimaan, paitsi jotakin Simulaisen käskyläistä.
Mutta kun Simulaisen käskyläisten käsiin ei nimismies tahtonut
Sohviijaa panna niin kävi hän yhä Mattia taivuttelemaan.
— Mutta nyt, alkoi nimismies, on se ikävintä kun Matti on ollut kymmenen vuotta tässä virassa ja toimittanut tehtävänsä niin hyvin ettei kukaan paremmin, sen tietää Keisarikin, eikä Matti ole tästä saanut mitään palkintoa. Niinpä onkin viimeisten tietojen mukaan Keisari Matille, korkeimmalle lain haltijalle, päättänyt annettavaksi kymmenen vuoden kiitettävästä palveluksesta kunniamerkin, ihan ensimäisen luokan kunniamerkin, joka on aina kaulassa kannettava. Arvaan että se on jo tulossa ja saapuu minulle huomenaamuna tulevassa postissa sinulle annettavaksi. Vaan nyt jos tässä viime tingassa Matti ei taipuisi toimittamaan virkatehtäväänsä niin minä en voisi, enkä saisikaan, antaa sitä Matille. Tämä olisi minustakin sangen ikävä, jos nyt Matin täytyisi jäädä ilman sitä, kun kymmenen vuoden palvelemisellaan on sen hyvin ansainnut.
— Oli mitä oli vaan minä en lyö syytöntä, sanoi Matti yhä jyrkemmällä tavalla ja päällään nyökytti jokaisen sanansa mukaan.
Nimismies oli kauvan ääneti, mutta viimein sanoi hän hyvin ystävällisesti:
— No — mutta tulehan huomisaamuna tänne puettuna virkapukuusi, niin voimme kiinnittää sen postissa tulevan, juuri itsensä Keisarin antaman ensimäisen luokan kunniamerkin Matin kaulaan. Olen varma että Matti tulee mieltymään siihen ja alottaa toisen kymmenen-vuoden palveluksen yhtä suurella uskollisuudella kun tämän edellisenkin, ja uskonpa että Matti saa silloin ritarimerkin, jommoista eivät saa muut kuin kaikkein korkeimmat, kaiken ikänsä keisarin henkivartiaväessä palvelleet kenraalit.
Matti seisoi nyt kauvan ääneti, puoleksi kiinni puristetuin silmin katsoen kuvikkaaseen akkunan uutimeen ja partaisista kasvoista näkyi että ajatukset hapuilivat sitä tai tätä. Viimein hän kuitenkin sanaa puhumatta lähti ulos ja sille tielle katosi.
Nimismies uskoi kumminkin Matin huomisaamuna tulevan ja niinpä hän Matin lähdettyä meni sepän pajaan, jossa sepän kanssa yhdessä keksien valmistivat paksusta kuparipellistä noin korttelia yli laajan, pyöreän, kirkkaaksi ja sileäksi tahkotun lotikan, johon lyötiin monenmoisia merkkiä ja laitettiin kirkkaaksi hiotusta kuparilangasta tehtyihin, suurisilmukkaisiin vitjoihin. Näillä oli lotikka sidottava kaulaan niin että se tulisi riippumaan rinnalla.
Koko viime yötienoon oli Matti miettinyt miten pääsisi kiertymään, virkaansa menettämättä, ettei tarvitseisi ruveta Sohviijaa ruoskimaan, mutta asia ei kuitenkaan selvinnyt sen selvemmäksi.
Vaan huomenaamuna tuli Matti nimismiehen asuntoon täydessä virkapuvussaan, puhdaskasvoisena ja vitsakimppu kädessään, kuten ennenkin asiaan lähtiessä.
Nimismies, nähdessään Matin, ihastuneena huudahti:
— No nyt! Johan se Matti taas on entinen Matti. Mutta katsokaas minkälainen kuitenkin tuli postissa kuten ennustin. Katsoppas tätä! Tämänlaista ei ole kuin kolmella miehellä tässä valtakunnassa ja tämän saat nyt ihan paikalla kaulaasi, jos lupaudut lähtemään Sohviijan ruoskimiseen, ilman et tulisi sitä saamaan koskaan.
Matin koko ruumis hytkähti nähdessään sen lotikan ja suu sievässä mytyssä katseli hän lotikkaa ja ajatteli miten tuo sentään on sopiva uudeksi hupsunmerkiksi, se voi kerjätessä tuottaa suuriakin. Samalla mietti hän että jos hän ei hiljankaan taipuisi Sohviijan ruoskimiseen, johon ne sitten saisivat ehkä jonkun Simulaisen kätyrin, niin lopulta Sohviija joutuisi suden suusta karhun kitaan. Nyt Matti punalti päätään ja sanoi:
— No, kun saanen tehdä sen ruoskimisen niinkuin minä tahdon ja saanen tämän jo sinne lähtiessäni kaulaani, niin samapa tuo lienee.
— Mitenkäs muuten! huudahti nimismies. Enhän koskaan ole Mattia neuvonut virkansa työssä ja ainahan Matti on tehnyt työnsä ihan juuri niinkuin tehdä on pitänyt. Kuinkas minä nytkään tulisin ja tahtoisinkaan tulla neuvomaan… No nyt se pannaan kaulaan… Kas tässä… No, nyt se on Matti juuri sellaisessa hankkeessa kuin olen toivonut kerran näkeväni — oi ihme… Tuleppas tänne ison kuvastimen ääreen katsomaan kuvaasi, miten erinomaista on nähdä virkanutun päällä tuommoiset kultaketjut ja entäs tää kultainen kelles? Siinä ei ole kultaa säästetty. Koitappas itsekin. Ja tuo merkkien paljous, mitä he sitten lienevätkin, niitä ei ymmärrä meikäläiset, mutta kyllä niillä on merkityksensä siellä heidän kirjoissaan, niissä keisarin omissa kirjoissa.
Matti kun tunsi että nimismies pitää häntä kerrassaan niin hupsuna ettei hän ymmärrä sitä lotikkaa, mikä se on, niin varsin heittäytyi näyttämään että hän todella onkin niin hupsu. Hän katseli itseään nimismiehen suuren kuvastimen edessä, josta näki koko kuvansa, suki siinä partaansa, laitteli sitä ja hymyillen aina näpissään nosti sitä kaulassaan riippuvaa vaskilotikkaa ja hymähti:
— Niin se on että muut miehet ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.
Väliin aina Matti kävellä roikkaili nimismiehen salin lattialla ja sormellaan hiljalleen koputti siihen lotikkaan ja silloin tällöin aina hymähti:
— Ne ovat muut miehet ne jotka lukevat lakia, vaan minä olen se mies joka panen sen käytäntöön…
Rangaistuspaikalle tultuaan luuli Matti saavansa niillä tamineillaan ihmetyttää suurta kansan joukkoa, mutta siellä ei kuitenkaan ollut muita asiaan kuulumattomia kuin Simulan rengit Mikko ja Salomo, jotka isännältään saivat luvan mennä sinne katsomaan, kun hyvästi todistivat. Matti ei siitä kumminkaan välittänyt, oliko paljon tahi vähän näkijöitä, virallisesti takakeikkana vaan käveli vitsakimppu kainalossa sen hirsipuun vaiheella, jonka juuressa Sohviija rautapanta kaulassa vaaleana seisoi ja väliin korotti sameat silmänsä korkeuteen ja huulet liikkuivat…
Nyt oli kuitenkin Sohviijan rautakaulassa seisomistunti loppuun kulunut. Silloin sidottiin nuorat Sohviijan kalvosiin, riistettiin vaatteet että paljas selkä tuli näkyviin ja samassa kiskastiin nuorilla ylös maasta. Silloin Sohviijan suusta kuului sydäntä vihlaiseva parahdus:
— Herra, taivaan Jumala, ota jo henkeni! Rakas Jeesus, ota henkeni, ja Sohviija painoi päänsä olkapäähänsä, toivossa saada nukkua ijankaikkisuusuneen ennenkuin saa tuntea yhtään piiskan huimausta.
Matti seisoi nyt levällä-jaloin paikallaan ja vitsapari kourassaan odotti nimismiehen määräystä sekä oli valmis sitä tottelemaan.
Matti hujautti nyt kädellään vihaisemmin kuin tavallisesti, mutta vitsat putosivatkin Matin kädestä maahan, eikä yksikään niistä koskenut Sohviijaan.
Silloin nimismies punalti päätään ja huudahti:
— Noo — Matti! Ei sillä lailla!
Matti oikasi itsensä ryhdikkäämmäksi kuin koskaan ennen eläessään, siirtyi sitten nimismiehen eteen ja sormellaan koputtaen siihen kaulassaan riippuvaan vaskilotikkaan sanoi:
— Minua ei saa opettaa! Minä olen se joka panen lain käytäntöön enkä lyö syytöntä.
— Pitää edes vähän lyödä, kuului nimismiehen pyytelevä sana ja kun laissa määrätty väliaika oli loppuun kulunut, niin pitemmittä puheitta täytyi määrätä toinen isku, mutta Matti teki sen samalla tavalla.
Nimismies äsähti kiivaammin että ei sillä lailla. Mutta Matti poikasi suurella jalallaan multaiseen tantereeseen, että kauvas ympärille pölähti kuiva poro ja yhä kiivaammin sormellaan koputtaen siihen vaskilotikkaan äsähti:
— Se olen minä joka lain panen käytäntöön enkä lyö syytöntä!
Nimismiehen kasvoissa näkyi tuskainen ilme. Hän näki että Matista ei lähde enempää ja kun paikalla ei ollut miestä jonka siinä minuutissa olisi voinut saada Matin sijassa toimittamaan työn ja kun ei saanut rangaistavaa viivyttää puussa kauvemmin kuin laissa oli määrätty eikä laskea, jos se ei toimettomaksi ja kuolemankieliin pyörtyisi, niin täytyi taas määrätä uusi isku, vaan Matti teki samalla tavalla.
Nimismies näki nyt parhaaksi antaa Matin tehdä, miten tahtoi ja somalle se hänestä salaisesti tuntui, kun Matti oli miettinyt sellaisen kepposen — jos ei vaan olisi näkemässä ollut noita Simulaisen renkiä. Mutta näkiväthän ne että hän teki voitavansa ja että koko juoni on Matin syy. Hän antoi siis piiskuun mennä niinkuin Matti tahtoi, joten Sohviijan selkään ei yksikään vitsa hipaissut.
Sohviija ei ollut ikänään tuntenut niin ihmeellistä Jumalan varjelusta kun nyt riippuessaan siinä rangaistuspaalussa. Tuntui se aivan kuin Danielin jalopeurain luolassa olemiselta ja siitä laskettua varsin kuulijoihinkin muistuttaakseen huudahti:
— Suuri Jumala, ole kiitetty ihmeellisestä varjeluksestasi!
Hän pani sitten kätensä ristiin ja kirkon tornin huipussa seisovaan ristiin katsoi kauvan ja huulet liikkuivat. Nimismieskään ei tahtonut tätä häiritä, tuntuipa somalta että Sohviija Simulan renkien kuullen niin julkisesti kiitti Jumalaa, eikä näkynyt koston värettäkään hänen kasvoissaan eikä missään liikkeissä.
Viimein kuitenkin nimismies tarttui Sohviijan käsirautoihin, otti taskustaan avaimen, jolla pyöritti mutterit auki niin paljon että Sohviijan käsiterät sopivat solahtamaan pois, jolloin nimismies ystävällisellä tavalla sanoi:
— Kiirehtikää nyt lastenne luokse ja unohtakaa kaikki.
Tämän kuultua puhkesi Sohviijan sydämen syvimmästä niin valtava ilon puuska kyynelten kanssa että Sohviija ihan ääneensä parahti, jokainen jäsen rupesi vapisemaan ja kyyneleet juoksivat ihan roitonaan ja tuntui kun unennäköä olisi koko elämä.
Kohta syttyi Sohviijan ilo oikein raivoiseksi ja tarttuen syliksi nimismieheen huusi hän:
— Mitä tekisin teille tästä? Antakaa kun suutelen käsiänne, no antakaa, elkää kieltäkö.
Nimismies riisti kätensä Sohviijalta irti ja taas muistutti:
— Kiirehtikää lastenne luokse. Niillä on ikävä. Totelkaa minua ja hyvästi nyt!
Sohviijan herkästä olennosta menivät nimismiehen sanat "totelkaa minua" niin läpi että hän ihan lentämällä siirtyi nimismiehen luota ja lähti pitkillä askelilla astua huuhtomaan kotiinsa päin, mutta seisahtui kohta ja näkyi jotain muistelevan. Kun ei kumminkaan Sohviija tajunnut mikä se oli mielessä, niin lähti taas astua humuuttamaan. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta, seisahtui hän taas ja oikein päänsä alas painaen muisteli ja tavoitteli mitä se oli. Ei hän sittenkään sitä tajunnut. Mieli meni yhtenä myllynä Jumalan ihmeellisestä varjeluksesta rangaistuspuussa ja nimismiehen sanoista "kiirehtikää lastenne luokse ja totelkaa minua" ja siitä että sydän kuohutti uusia ilon kyyneliä esiin.
Nyt lähti Sohviija taas kotiaan kohti ja tunsi jalkansa keveämmiksi kuin ikänään ennen. Tunsipa paikoin ikäänkuin ilmassa menevänsä, ettei pitkiin aikoihin jalat koskisikaan maahan. Ja vaikka matkalla muisti että hän ei niissä töpperyksissään muistanut hyvästelläkään kaikkia ketä olisi pitänyt, eipä edes vastata nimismiehen sanaan "hyvästi nyt", niin ei hän nyt joutanut enää palaamaan eikä seisottelemaan, eipä edes sitomaan irtaalleen liestyvää suurta pellavan kellahtavaa hiuspalmikkoaan, hartonapäin vaan päähuivi kourassaan juoksujalassa mennä hynttyytti kotiaan kohti vievää, mäntyjen suojaamaa kankaan tietä ja myötäänsä hoki:
− Kiitos Jumalan! Kiitos Jumalan!
7 LUKU
Kun ei kuulunut mistään päin moitetta eikä kanteita Matin niin omituisesta menettelystä Sohviijan rangaistuspaikalla, niin nimismies uskoi todellakin Jumalan ihmetyöksi Sohviijan varjelemisen eikä tahtonut Mattia sentähden eroittaa virastaan ennenkuin toisen kerran huomaisi vilppiä. Mutta Matti teki aina tehtävänsä niin täsmällisesti ettei vähintäkään moitteen syytä syntynyt. Hän saikin olla virassaan kuten ennenkin. Ja joka päivä nähtiin nyt Matilla kaulassa se kuparilotikka yhtä kirkkaana kuin alussakin, sillä joka aamu Matti sarkarievulla tuhkan kanssa lykkäsi kirkkaaksi sekä lotikan että vitjat ja näytti ylpeää mieltä siitä kun hänellä oli semmoinen. Ylimieliset ihmiset, vallankin poikaset, taloissa sen lotikan tähden pilkkasivat Mattia. Matti ei kuitenkaan sanallakaan koskaan vastustanut pilkkaajoita eikä muutenkaan pahantekijöitä, vaan siirtyi aina pois niitten seurasta jotka hänelle pahaa tekivät tavalla tai toisella. Ja silloin hän aina puristi sen lotikan kahden suuren kämmenensä väliin ikäänkuin se olisi hänellä kaikkein tärkeimpänä suojeltavana.
Tämä juuri osotti kaikille ihmisille että Matti on täydellisesti tyhmä ja tavallaan mielipuoli ja jokainen oli entistä auliimpi antamaan Matille almujaan, joten Matti näki lotikan kantamisesta olevan etuakin.
Matti luuli Sohviijan menettäneen arvoaan siinä varkausjutussa siihen määrään että hän itsekkin alkaisi pitää itseään hänen arvoisenaan ja jokakerran kun Matti kävi Kytölässä oli tämä seikka Matilla mielessä. Mutta kun kuuli kylissä ja taloissa että ihmiset eivät Sohviijaa sen seikan takia vähintäkään halveksineet eikä Sohviijakaan näkynyt tietävän alentuneensa entisestään, niin ei rohjennut ruveta tuumiin, vaan jätti aina toiseen parempaan kertaan ja lähti kiertomatkalleen jossa viipyi aina puolen vuotta, joten aika kului vuodesta vuoteen…
Simulan talosta kerrottiin aina sellaista pahaa että se suojelee varkaitten tavaroita. Nyt oli eräänä lokakuun räntäisenä yönä maalaisten kaupunkiin matkustajain venheestä Simulan rannassa varastettu kaksitoista täyteläistä voisaavia aivan kahden käden keskestä sillä aikaa kun nämä jättivät pikku hetkeksi venheensä rantaan ja tulivat taloon lämmittelemään. Voisaavit eivät mistään löytyneet, eikä kuulunut jälkiäkään varkaista vaikka talon isäntäkin muka oli ihan kaikkine työmiehineen ja vieläpä kahden vieraan kanssa etsimispuuhassa ja esitti aina etsittäväksi sieltä ja sieltä. Luulo kasvoi siltä Simulan isännän päälle. Eräs hakija oli tirkistellyt nurkan reijästä Simulan ranta-aittaan ja luullut näkevänsä siellä voisaavia. Tästä luulo varmistui ja sentähden ne voisaaviensa hakijat Simulan tietä käydessään seisahtuivat isännän eteen ja sanoivat suoraan:
— Ne voit ovat sinun tallessasi. Anna hyvällä pois tai ei hyvä peri!
Simulan isännän kasvot tulistuivat, mutta samassa vaalenivat kun muisti että voit ovat niin huonossa suojassa kuin ranta-aitassa. Viimein hän tekeytyi oikein kauheaksi, suuren paksuhuulisen suunsakin venytti aivan korviin asti, että kaikki ne ruskeat ruosteensyömät hammaskoverot näkyivät suupielistä. Ensin hän sanoi vakavasti:
— Miten te sellaista uskallatte sanoa minulle joka aina olen varkaille vihainen kuin käärmeelle.
Mutta sitten punalti päätään ja säikyttääkseen vastustajiaan löi kämmeniään yhteen että metsä raikui ja jalkaa maahan polkaisten ärjäsi:
— Vaan nyt, pe—-leet, sanoitte sanan josta on tekemistä! Sanoitte
semmoisesta miehestä jonka kanssa ette pitkään leikittele.
Nimismiehellä on vielä rautoja, eivät ne ole kaikki kuluneet Kytölän
Sopan kynkissä… Te, pe..-leet, minun kanssani ette pitkään leikittele!
Sen sanottuaan lähti isäntä vihanvimmoissa kotiinsa ja kipeästi kiroili ja uhkaili yhä niinkauvan kun ääni kuului.
Voisaaviensa hakijat, viisi miestä, jäivät kumminkin miettimään mitä on tehtävä, mutta loppupäätös tuli että ruvetaan salaa vartioimaan Simulan ranta-aittaa, jos sieltä tulevana tai toisena tai kolmantena yönä ruvettaisiin voisaavia kuljettamaan pois, niin silloin käytäisiin niitten kimppuun…
Päivän kuluessa kasvoi miesten tuuma, niin että iltasella pimeän tullen ottivat neljä muuta miestä mukaansa ja ne kaikki yhdeksän miestä piiloutuivat Simulan ranta-aitan lähelle pensaikkoon kuulemaan, jos yön aikana tulisi aitasta joku ottamaan voisaavia. Eikä kauvan siitä kun yö oli pimennyt pimeimmälleen, tuli kolme miestä rantatöyräälle seisomaan ja seisoivat siinä kauvan niin hiljaa, ettei luullut olevan ketään äänenkuuluvissa. Viimein yksi niistä huokasi raskaamman huokauksen ja sanoi:
— Ei täällä ole ei ristin sielua liikkeessä, ei vesillä eikä mailla.
— Eipä suinkaan kuulu.
— Ei niitä tähän aikaan enää ole liikkujia.
— Mutta yö on meidän liikkumiselle ihan kuin laitettu. On siksi valoisankojakka että näkee soutaa ihan vaikka minne ja tyyni ihan ettei vesi värähdä: juuri kun laitettu.
— Ihan kuin laitettu… Ja nyt me soudamme Ärjänsaareen. Siitä kautta ei ole kenelläkään kulkua… Sen me teemme, siellä on rauha.
— Se parasta. Se on minunkin neuvoni, kuului Simulan isännän ääni. Siellä voitte viipyä vaikka viikon. Siellä juuri, tuolla rannalla saaren korkeimmalla sivulla, jossa eivät ikinä tavallisesti kulje ihmiset, pistää saaren sisään kaitainen lahti, jossa säilyy venhe myrskylläkin. Lahden perällä on Könni-ukon kalasauna, jossa se kesällä kalastaessaan asuu, vaan nyt kun hän ei ole siellä, niin siinä asutte kuin kotonanne siksi kunnes minä tulen teitä perimään. Sen saunan perässä on katos jossa Könni-ukko on kala-astioitaan ja ruokavärkkiään pitänyt, siihen voitte nostaa voisaavit jos minua ei alkaisi ensipäivinä näkyä.
- Se on tehty joka sanottu, kuului miehen ääni joukosta. Samassa tarttuivat miehet talon isoon venheeseen, työntää suhauttivat sen vesille ja keulaa vähän nenästivät maalle juuri aitan perän kohtaan, jonka tehtyään sanoi joku:
— Se Timolaisen voisaavi se on raskain, nostetaanko se perälle venhettä ensiksi.
— Ei se ole Saukkolaisenkaan saavi suinkaan paljoa keveämpi. Sanoihan siinä olleen enempi kuin viisitoista leiviskää ja senpätähden ukolta eilen mieli itku pääsemään kun meni kaikki koko kesän voit kuin suola suureen mereen.
— Mutta Tikkalan miehen saavia on täällä kolme, joissa hän itse sanoi olevan yli viisikymmentä leiviskää. Mutta se mies ei itkenyt, puri vaan hammasta ja kiroili… Mahtaisi se olla vihainen jos saisi meidät käsiinsä, vaan ei korppi kiroin kuole eikä susi uuteen lihaan.
— Mutta Aholan Kaaperin ja Korpelan Iikan voisaavit minä mielelläni antaisin itselleen kun ne ovat köyhät, ja muistatteko miten somia sanoja Korpelan Iikka puhui raamatusta, kuului nuoren miehen puhe joukosta.
— Hm — antaisitte itselleen… Ei kuulla niitä puheita. Joka sudella suuhun se vatsaan, sano minun sanoneen, minä olen vanha karkulainen, kuului isännän jyreä ääni ja samassa lähti hän aukasemaan aitan ovea.
Silloin Tikkalainen kuiskasi Korpelan Iikalle:
— Luista hakemaan nimismies tänne niin pian kuin mahdollista, kolmet kahleet mukanaan!
Isännän jälessä menivät toisetkin miehet aittaan ja alkoivat käsikopelolta hakea Timolaisen yli kaksikymmentä leiviskää painavaa saavia, viedäkseen sen ensimäiseksi venheeseen. Mutta silloin hiipi kahdeksan miestä aitan eteen ja silmän räpäyksessä räikäsivät oven kiinni ja telkesivät ettei se liikkunut enemmän kuin seinä vaikka kolmen miehen voimalla sisästäpäin rynnistettiin.
Aikansa kun olivat rynnistäneet eikä ovi auennut, niin Simulan isäntä kauheasti kiroillen alkoi:
— Kuka se on joka minulle omassa huoneessani tohtii sellaista tehdä, ja ärjyi: Minä isäntä olen -!
— Sen parempi että olet isäntä, kuului Tikkalaisen vihasta sähisevä ääni.
— Aukase ovi tai ei hyvä peri! Minun tämä on huoneeni! ärjyi isäntä aitassa ja potki ovea että koko aitta tärisi.
— Siitä ei puhetta, äsähti Tikkalainen. Saatte varmaan tietää että minä en eilen tyhjään hammasta purrut.
— Nimismiehellä on kahleita teidän tarvita. Eivät ne ole kaikki Kytölän Sohviijan kynkissä kuluneet, kuului muuan vihaisesti ivallinen ääni joukosta.
— Mutta nyt korvautuu Sohviijan lehmän kauppa. Korvautuu korkojen kanssa, kuului vielä joku kehuva ääni ja samassa jyrähti hirsinen pönkkä oven päälle.
Aitassa olijat tästä kuulivat että mielikaupassa ei pääse sieltä ulos. He rupesivat sen vuoksi miettimään oven särkemistä. Mutta ennen kaikkea koettivat saada selville onko oven takana useampia kuin kolme miestä. Tämän tähden päätettiin että säretään ovi ensinnä ja siitä jos ei päästä ulos niin säretään katto, josta yksi yhdestä, toinen toisesta aukosta lähtee tulemaan. Tulijoita vartomaan tarvitaan ainakin yksi yhtä vastaan ja silloin ehkä ovesta tai jostakin katon aukosta pääsee joku ulos, joka sitten asetta käyttämällä voipi auttaa toisiakin pälkähästä pääsemään.
Sentähden porauttivatkin Simulaisen miehet aitassa olevalla puun pölikällä oven palasiksi, mutta samassa huomasivat oven reijän täynnä teräviä seipäitä ja suuren ryhmän miehiä käheltävän oven edessä. Tämä pimeässä näytti ja kuului suuremmalta kuin olikaan.
Kun aitassa olijat näkivät tämän hommansa turhaksi niin Simulan isäntä otti toiset konstinsa käsille. Hän tekeytyi ystävälliseksi ja, saadakseen tietää ketä kaikkia ulkona oli, alkoi:
— No, Herra Jumala! Oletteko te hulluja ja ketä te olette? Ettekö te tunne minua että minä olen Simulan isäntä ja tämä huone on minun, jossa minulla on oikeus käydä yöllä ja päivällä.
— Elä murehdi ukko, sävähti Tikkalainen. Nimismies on kohta täällä. Hän tekee selvän, mikä oikeus on sinulla ja sinun tovereillasi nyt olla täällä — sinä vanha karkulainen… Kauvan on mainittukin, vaan jopa tuli pää vetävälle.
— No Herra Jumala… Pitääkö minun nyt teidän tähtenne särkeä tämä koko huoneeni päästäkseni omasta huoneestani pois.
— Sitä emme anna tehdä, äsähti Tikkalainen. Et sitäkään tietä pelasta nahkaasi, sinä pejuoni. Kierroksessa olet — päärosvo… Sinä oikea rosvojen päärosvo!
— Sinäkö et anna särkeä tätä huonetta? ärjäsi Simulainen. Sinäkö! sinä et anna särkeä tätä huonetta?! Minä näytän että annat särkeä tämän huoneen, tämä on minun omani.
Sen sanottuaan nousi Simulainen orsille ja alkoi repiä kattoa, jota esimerkkiä seurasivat toisetkin yksi yhdestä, toinen toisesta kohti. Mutta kolme miestä nousi seipäänpalaset käsissään katolle, asettuen siihen lähelle, mistä kohti mikin repi kattoa ja kun ilmestyi kattoon reikiä niin silloin löivät seipään palasilla kynsille että repijät jäivät pitelemään käsiään ja näkivät parhaaksi laskeutua alas.
Kun Simulainen näki pako-yrityksensä turhaksi ja tiesi tulevansa nimismiehen kanssa tekemisiin, niin rupesi apulaistensa kanssa tuumaamaan, miten nimismiehelle sanotaan että voit eivät ole hänen vaan heidän ja vähän paikastaan ostettuja ja että kun oli nyt tyyni niin lähdettiin viemään niitä kaupunkiin. Mutta tämä tuuma jäikin kesken kun nimismies kahden poliisin kanssa ilmestyi aitan eteen, otti tulen lyhtyynsä, jonka valossa katsoi aittaan päin ja, nähtyään aitan oven säpäleinä, sanoi:
— Mitä tämä merkitsee?
— No ajatelkaas, hyvä nimismies, mitä täytyy minun omassa huoneessani nähdä, kiirehti Simulan isäntä sanomaan. Olin, kun oli tyyni, lähtemässä Lieverin kaupunkiin ja samassa venheessä nämä vieraat tahtoivat saada viedä voi-astiansa sinne, jolloin tuo roistojoukko piiritti minut tänne huoneeseeni, josta, kuten näette, en päässyt pois ovea särkemälläkään… Pyytäisin teitä, herra nimismies, vangitsemaan koko roistojoukon tuommoisesta ilkityöstään… Ajatelkaas — omassa huoneessani… Tästä ei kunniankukko laula.
Nimismies ei ollut kuulevinaankaan Simulaisen kolinata, syöksähti vaan aitan ovelle lyhtynsä kanssa ja kun näki siellä olevan voisaaveja niin melkein huudahtamalla sanoi:
— Ovatko nuo nyt ne teiltä kadonneet voisaavit?
Tikkalainen puhalti aittaan, tarttui saavin korvaan ja samassa melkein kiljasi:
— Tämä ja tämä ja tämä on minun ja kaikki näkyvät olevan ne, mitkä venheestämme tuossa rannassa mennä yönä katosi ja sentähden vaadimme että nämä kolme miestä vangitaan.
Simulan isännän sydän jyskytti että korviin kuului juhmitus, mutta hän koetti rohkaista itseään ettei näyttäisi vähintäkään hätäilevän ja odotti aikaa milloin tulisi sopiva tila hänen sanoa jotain puolustuksekseen, mutta ei aavistanutkaan, ennenkuin nimismies tuikasi Simulaisen eteen ja tikasi:
— Miten ovat nuo voit tulleet tänne teidän aittaanne?
— Ne nämä toiset miehet pyysivät talteen ja otinhan minä ja enkä kuolemakseni tiennyt että ne olisivat varastettuja voita, enkä vieläkään usko että ne ovat varastettuja, vaikka nämä ilkiöt, lieneekö heillä ollut ollenkaan niitä voita mitä he kaipaavat, ryhtyivät ilkeydekseen näitä voita omistamaan. Vaan minä en anna kenellekään noita voita ennenkun asia selviää. Minä olen rosvoille vihainen. Tekin, herra nimismies, tiedätte että minä olen varkaille ja kaikille ilkimyksille vihainen. Ja jos nämä voit todella olisivatkin niitten jotka niitä nyt koettavat omistaa, niin olisivathan ne minun tallestani siivommallakin saaneet voinsa, jonka tähden minä vaadin että nämä kaikki tästä ilkityöstä vangitaan. Minä olen varkaille ja kaikille pahantekijöille vihainen. Ne karvastelevat minua kun suola silmässä.
Nuo viimeiset sanansa sanoi Simulainen oikein jyrisevällä painolla ja rupesi se tuntumaan nimismiehestäkin oikealta. Hän kääntyi sentähden miehiin ja kysyi:
— Mitä te oikeastaan tahdotte? Tahdotteko te saada nuo voisaavinne nyt pois?
— Voisaavit eivät liiku ennen kuin on tutkittu kenen ne ovat. Minä olen varkaille ja roistoille vihainen, ärjäsi Simulainen kesken nimismiehen puheen ja kantapäällään jyräytti lattiaan.
— Jos Simulainen ei anna meille voitamme niin vaadimme viisi ruplaa leiviskästä, sanoi Tikkalainen jäykästi. Ja jos syystä tai toisesta emme saisi sitä hintaa Simulaiselta, niin perimme sen teiltä, jos tahdotte puolustaa voitten jättämistä Simulaisen huostaan. Me kumminkin jo tässä hetkessä voimme saada todistetuksi että voit ovat meidän. Sitä paitsi on meillä tässä neljä todistajaa, että nämä olivat aikeissa näitä voita viedä Ärjänsaareen säilöön siksi aikaa kunnes näitä heitetään hakemasta… sentähden me tahdomme että nämä kaikki kolme vangitaan.
Ne kaksi Simulaisen toveria olivat kaiken aikaa ääneti Simulaisen rinnalla ja nimismieskin luuli että ne odottavat kunnes heiltä kysytään, mutta kun Tikkalaisen puheesta kuulivat että on neljä todistajaa kaikkien heidän hankeittensa selville saamiseksi, niin silmänräpäyksessä syöksähtivät poliisien ja miesten vartioimasta oven aukosta ulos kuni lentävät haukat ja löivät nimismiehen lampun sammuksiin mennessään. Tikkalainen sai toisen karkurin kiinni, mutta ennen kuin muut kerkisivät apuun, viilsi tämä terävällä puukollaan Tikkalaisen käteen että hänen kipeästi parkaisten, että puukotti, puukotti, täytyi jättää mies irti. Tuulen vauhdilla lähti tämä, jotta jytinä vaan kuului, pakenemaan pimeään yöhön, sinne mistä vähän enää kuului edellisen askelten kopinaa ja aitain rusketta, joita yli mennessään ruhtoi alas.
Tämä kepponen tuntui Simulan isännän mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa. Nythän oli selvä että hän oli puhunut jo alussa aivan asian mukaan ja että nyt ei ole vaikea pysyttää asiaa niitten karanneitten miesten niskaan. Jospa todistajat kuulivatkin puhetta Ärjänsaareen menemisestä, niin nehän ovat voineet olla ne toiset miehet jotka sellaista ovat puhuneet. Tällainen esitys oli nyt Simulaisen povessa valmiina, nimismiehen sytytellessä lyhtyynsä uutta tulta ja miesten kokoillessa sen särkyneitä osia kokoon.
Mutta nimismies ei sallinut enää Simulaisen puhua mitään, pyysi vaan todistajain kertomaan mitä he tiesivät. Ja kun ne kertoivat kuulleensa että isäntä oli tiennyt että voit olivat varastettuja ja oli ollut osallinen niitten salaamisessa, niin nimismies käski poliisien panemaan Simulaisen käsiin kahle-raudat sillä aikaa kun hän lyhdyn valossa kirjoittaa passin Lieverin kaupungin linnaan.
Simulaisen ruskeat silmät paloivat kuni tuliset hiilet. Hän sylki aina kuivaa vaahtisylkeä lattiaan ja hätiköi:
— Kuulkaa, nimismies, kun sanon, asia ei ole niin kuin nämä sanovat.
Minä olen varkaille vihainen. Kuulkaahan kun sanon, että tuota — —
— Mutta nimismies tulisesti Simulaiseen katsahtaen ärjäsi:
— Suu kiinni nyt! ja rupesi kirjoittamaan passia. Silloin poliisit hyppäsivät Simulaiseen käsiksi ja huolimatta hänen uhkauksistaan, kirouksistaan ja ähellyksestään väänsivät käsiraudat kalvosiin ja, passin saatuaan, halki pimeän yön lähtivät köydestä taluttaen viemään häntä kuni elukkaa kauppapaikkaan.
Niitten lähdettyä nimismies antoi miehille voit itselleen ja kutsui heidät kotiinsa jossa valmistettaisiin poliisitutkinto-pöytäkirja.