8 LUKU.
Simulainen oli nyt käräjätalossa oikeuden tutkittavana ja Matti tiesi että siitä tulee hänelle toimituspäivä, jonka tähden Matti oli nyt jo varalta pukeutunut virkapukuunsa.
Koskaan ennen ei Mattia näkynyt käräjäpaikassa, vaikkapa hän ilmestyikin toimeensa silloin kun häntä tarvittiin. Mutta nyt Matti, ylpeän näköisellä ryhdillä ja kirkkaaksi puhdistettu lotikka rinnallaan, kävellä roikkaili käräjätalon kartanolla vitsakimppu kainalossa ja kädet selän takana. Väliin hän aina itsekseen punalti päätään ja sanoi:
— Muut ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.
Tämän olivat kertoneet Simulaiselle, kun Simulainen oli oikeuden tutkittua jätetty vanginvartijan huostaan siksi kun nimismies toimittaa rangaistuksen suorittamisen. Simulainen kun tämän johdosta pelkäsi Mattia liian ankaraksi hänelle, niin kutsui hän Matin puheilleen sinä aamuna jolloin hänellä oli rangaistus suoritettavana ja hiljaa Matille kauvan puheltuaan pisti hänen kouraansa paperikäärön ja kuiskasi:
— Ole nyt minun kanssani yhtä jalomielinen kuin Kytölän Sohviijankin.
Mutta Matti purki käärön ja nähtyään että siinä oli sadanruplan raha kirkastuivat Matin silmät hieman. Hän pisti käärön taskuunsa ja hiljaa, tuskin Simulaiselle kuuluvasti, sanoi:
— Tämä on vaan hinta Sohviijan lehmästä, ja sen sanottuaan kääntyi pois.
Simulainen nähtyään Matin kylmyyden tuli tavattoman levottomaksi. Sanomaton tuska täytti koko hänen sielunsa, juuri kuin kaikki hänen rikoksensa olisivat sinne tunkeutuneet. Hänen viimeinen lohdutuksensa oli saada Matti rahoilla lumotuksi säästämään häntä, ettei olisi muuta kärsittävää kuin ainoastaan häpeä, joka taas rikkaan talon isännäksi päästyä ei paljon painaisi. Vaan kun sekin toivo näkyi pettävän niin tuska sielussa tuli suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän koetti nyt vanginvartijan kautta vaikuttaa Mattiin ja saada tätä ymmärtämään että sadassa ruplassa on selkänahan hintaa kylliksi sekä että niin suurta summaa ei leikillään kukaan anna. Mutta Matti vaan pysyi jäykkänä ja ylpeästi sanoi:
— Ne on muut miehet jotka lakia lukevat, vaan minä olen se joka panen sen käytäntöön ja tahdon syylliset rangaista oikeudella, sillä minä olen lain loppu.
Pelko Matin kovuudesta murti Simulaisen jo edeltä ihan vapisemaan. Eikä Simulainen tyhjää pelännytkään, sillä vaikka hänelle oli raippoja tuomittu ainoastaan yhdeksäntoista paria varkauteen osallisuudesta, niin kymmenennen parin lyötyä pyörtyi Simulainen aivan tiedottomaksi että pää retkahti alas ja vaahti tuli suusta. Hänet täytyi laskea alas ja viinaa suuhun valuttamalla saada virotelluksi tointumaan, jolloin Simulainen höpisi kuin uneksija vanhoista varastuksistaan karkulaisretkillään ja väliin aina melkein huudahti, että minun ei olisi pitänyt Pietilälle antaa niitä murhatulta postiljoonilta saatuja, hänen osakseen tulleita kahta tuhatta ruplaa… Ei, ei minun olisi tarvinnut niitä antaa. Väliin koetteli hän selkäänsä ja kasvojaan väännellen sanoi:
— Löi, vaan lyököön, syystä on sepälle palkka.
Tuokion perästä kun Simulainen oli vironnut täyteen tajuunsa ja vähän virkistynyt, nostettiin hänet uudelleen paaluun. Tällöin nimismies kuiskasi Matille, että ei saa niin kovasti lyödä.
Matti kuitenkin koputti vaan sormellaan rinnallaan riippuvaan lotikkaan ja jäykästi sanoi:
— Ne muut lukevat lakia, vaan minä olen se joka panen sen käytäntöön, ja löi kaikki parit yhtä kovasti, kuin Rahtulan Malakkaakin ruoskiessaan.
Simulaisen päähän kuitenkin oli kihahtanut äsken annetut ryypyt, jonka vuoksi hän ei uudestaan pyörtynyt ennenkuin viimeisen parin lyötyä. Mutta silloin kesti kauvemmin virottelemista, eikä sittenkään Simulainen kyennyt jaloilleen, vaan vaatteisiin käärittynä täytyi hänet nostaa kuni kapalolapsen rekeen, jossa heikosti uihkavana sairaana vedettiin kotiinsa. Enemmän kuin kuukauden makasi Simulainen, ennenkuin nähtiin häntä jalkeilla.
Matti tunsi nyt saaneensa täydellisesti ihan omantunnon nimessä Simulaiselle kostaa sen Sohviijan lehmän ja tuntui ikään kuin hän nyt olisi kaiken elämänsä työn päättänyt. Mutta sitä hän ei tiennyt, minkä tähden tämä itseensä ja elämänsä tehtävään tyytymys antoi niin paljon ajattelemista, ettei öillä joutanut nukkumaankaan. Niiden kolmen: Rahtulan Malakan, Kytölän Sohviijan ja Simulaisen ruoskimiset kiertivät mielessä jälekkäin kuin matkamiehet. Mutta Simulaisen ruoskiminen ja häneltä saatu sataruplanen vei aina siihen, että nyt kuitenkin Sohviija ymmärtää kaikkien raja-aitain itsensä ja hänen välillään särkyneen. Matti ajatteli uutta elämän suuntaa, miten hän vielä vanhoillaan laittaa Kytölän kuntoon, miten hän siltä pesee silmät kun hän tulee siihen isännäksi. Mutta ennen kaikkea mietti hän niitä sanoja ja käytöstä millä hän pääsisi puheen alkuun Sohviijan kanssa ja olikin hänellä nyt sanat valmiina suussa mennessä Kytölään.
Kytölään tultua oli Sohviija Matille tavattoman ystävällinen, että se Mattia hämmästytti. Mutta sittenkin Matin sanat olivat kuni lukkojen takana, ettei hän minkäänmoisilla ponnistuksilla saanut niitä esiin, eikä kyennyt luomaan tilaisuutta missä olisi ne sopivassa muodossa saanut ulos joten ne jäivät polttamaan poveen. Hän ajatteli uusia sanoja, jotka sopisivat samallaisessa tilaisuudessa tuoda esiin kuin eilen oli, ja meni taas toisena päivänä Kytölään, mutta nyt täytyi hänen siellä olla vieläkin mykempänä kuin eilen, vaikka Sohviijan iloinen ja hilpeä mieli oli kuni päiväpaiste häntä vastaan.
Matti tunsi nyt kymmeniä vuosia puhumatta oltuaan ja ajatellessaan vaan ivallisia, kadottaneensa ei vähemmän kuin kaiken kykynsä tuomaan sanoma esiin sydämensä pohjalta kohoavia todellisia tunteita ja sitä mikä oli todellisesti oikeata, jota paitsi ei kukaan pääse toista lähestymään.
Tämä saattoi Matin mielen levottomaksi, jopa raskaaksikin, että hän viikkokauteen ei nukkunut eikä ruokakaan maistunut. Kerjuuhalukin tuntui ikäänkuin loppuneen, jonka tähden, kun ei tarvinnut ruokaa, hän majaili nyt näinä päivinä Ritolassa, Kytölän lähimmässä talossa, josta pitäin aina päivällä kävi Kytölässä tunnustelemassa tokko sanat selviäisivät sujumaan. Mutta mitä useamman yön hän valvoi, sitä paksummalta rupesi pää tuntumaan ja koko olento tuntui kuoleentuvan kuni kesän kasvi syksyn lähetessä.
Eräänä iltapäivänä tunsi Matti päätään pyöryttävän ja vilustavan koko ruumista ettei saanut lämmintään missään. Hän nousi Ritolassa pirtin uunille, jossa vilu kyllä katosi, mutta ennen aamua muuttui se polttavaksi kuumetaudiksi, eikä Matti kyennyt päätään nostamaan, vaikka kuinka koetti, maahan painava tuskallinen heikkous tuntui vaan kaikissa jäsenissä.
Ritolan pirtin uunilla oli Matti maannut kolme päivää tulematta syömään taikka juomaan vaikka kuinka häntä tahdottiin. Ja kun ei valitusta eikä pienintäkään voihkausta kuulunut, niin luultiin Matin niissä suruissaan makaavan kun nimismies on aikonut hänet eroittaa virasta sentähden kun Matti ei ollut Kytölän Sohviijaa ja Simulaista ruoskiessa totellut häntä eikä käyttäytynyt hänen tahtonsa eikä asian mukaan. Mutta yhtenä aamuna kutsui hän Ritolan isännän sinne uunille, näytti hälle kädessään olevaa pientä lankakerää ja heikosti vapisten sanoi:
— Tänä päivänä kuolen. Veisittekö sitten tämän lankakerän Kytölän
Sohviijalle?
— Kyllä, kuului isännän vastaus ja hän katsoi terävästi Matin kalmannäköisiksi muuttuneita kasvoja ja kuoppaan painuneita, sammuneita silmiä, joista selvästi näkyi että Matti puhuu kuolemastaan aivan totta.
— Lupaatteko aivan varmaan? kuului Matin kysymys ja kädellään puristi hän isännän kättä, jolla puristamisella tuntui Matti tahtovan ihan valan kautta isäntää lupaamaan se tekemään.
Isäntä puristi nyt Matin kättä todistukseksi lupauksestaan ja sydämmellisesti sanoi:
— Kun olen sen luvannut niin minä sen teen. Ole vain huoletta!
Nyt antoi Matti sen kerän isännälle. Sen annettua kyyneleet kihosivat Matin silmäkuoppiin ja rinta hytkähteli tunteitten ponnistuksista, joita kumminkin ei Matti nähtävästi yhdelläkään sanalla ilmaissut.
Isäntä ei Matin kyyneleistä ymmärtänyt, mistä syystä ne kohosivat, mutta vaikuttivat ne kuitenkin häneen lämmittävästi ja hän pyysi saada tehdä jotakin palvelusta Matille. Mutta Matti hylkäsi sen kääntämällä päätään ja rukoilevasti sanoi:
— Antakaa sammua… onnettoman elämäni. Tämän sanottua Matin rinta hytkähteli raskaasti monet kerrat, mutta siitä hiljalleen hortui kuni uneen ja huokuminen raskeni kerta kerralta, kunnes viimein karskahti rinta ja kahden ulospäin tunkevan, vatsan pohjasta lähtevän huokauksen perästä partainen leuka hervahti varattomaksi ja vatsa lotkahti alas.
Kerän vieminen Kytölään tuntui isännän mielestä mitättömältä seikalta. Tulihan hänelle jo kyllin ristiä Matin kuolemasta ja hänen hautaan laittamisestaan. Vaan kuitenkin lupauksensa laiminlyömisen ajatus pani hänet ihan vapisemaan, eikä tuntunut hän saavan muuten lepoa kuin viemällä perille kerän.
Ritolan isäntä tuli nyt Kytölään ja kerrottuaan Matin kuoleman lupauksen ja hänen viimeisiä sanojaan ja menettelyjään, kaivoi taskustaan lankakerän, jonka hymyillen työnsi Sohviijalle, joka näkyi pitkään ajattelevan Matin kuolemaa ja kirkas kyynel näkyi silmän nurkassa, ja sanoi:
— Matti käski tämän kuolemansa jälkeen antaa sinulle, niin että tässä se on.
Sohviijan kasvot sen nähtyä kirkastuivat ja samassa istahti hän toiselle kerälle kerimään sen langan. Mutta kun lanka oli loppunut, rupesi hän purkamaan sitä keränalaiseksi mykerryttyä kääröä ja huudahti:
— Herra ihme! Hyvä Jumala siunatkoon…! Kolmesataa ruplaako, vai mitä?… No untako tämä on vai elämää?! Ja samassa kädet lavahtivat alas.
Ritolan isäntäkin hämmästynein kasvoin siirtyi Sohviijan luokse, katseli kutakin niitä kolmea rahaa ja sanoi:
— Sataruplaset nämä ovat jokainen… Eivät ne siitä muutu. Sataruplaset nämä ovat.
— Sohviijan kädet lavahtivat helmaan vieläkin hermottomammiksi ja kasvoja pitkin rupesi pyörien vierimään kirkkaat kyyneleet ja somalle tuntuikin antaa niitten juosta omissa valloissaan. Mutta pitkän hetken perästä Sohviija huokasi ja sanoi:
— Ei kukaan tiennyt missä oli hänen sydämensä.
Sen sanottuaan kokosi hän helmastaan sataruplaset, kääri ne neljäksi taitetulle laskulle ja pani ne sitten pieneen kirstuunsa talteen.
Mutta ainiaaksi jäi Sohviijan sydämen syvimpään kysymys: Minunko tähteni on Matti uhrannut kaiken sen mitä on uhrannut? Tämän kysymyksen takana kaikuivat Matin kerralliset sanat: Unohda sinä, jos voit!