Viuluniekka

Kolmilohkoinen näytelmä

Sisältävä 7 kuvausta viidessä näytöksessä

Rudolf Kneisel'in saksaksi kirjoittama

T. J. Dahlberg'in suomentama

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1863.

NÄYTTÄJÄT:

 Martti Miettinen, rikas talonpoikainen leskimies.
 Kalle, Martin poika.
 Hanna, emäntäpiika Martin talossa.
 Olli Miettinen, Martin veli, kuleksiva viuluniekka.
 Laura, Ollin tytär.
 Neilikka, vallesmanni.
 Lotta, sen tytär.
 Pullonen, Martin naapuri.
 Turunen, kyläkunnan soittoniekka.
 Aro |
 Jaakko | Martti Miettisen renkiä.
 Leena, piika.
 Anni, vanha leski.
 Paukku, sotamies. |
 Risto, räätäli | Olli Miettisen
 Amos, metsän vartija | nuoruuden aikuisia
 Lassi, mylläri Neilikan myllyllä | ystäviä.
 kyläläisiä, soittoniekkoja ja nuorta väkeä.

Ensimäinen lohko.

Viuluniekan kotiutuminen.

(Kahdessa näytöksessä.)

Ensimäinen näytös.

[Martin talo. Näytelmä sillan perällä on korkea piste-aita ja siinä portti keskellä. Oikealla puolen (näyttäjöistä päin katsoen, niin kuin oikea ja vasen tässä aina merkitään) asuinhuoneen ovi. Huoneen ja portin välillä on korotettu istuinpötykkä soittoniekkoja varten. Oikealla puolen edustata penkki, vasemmalla toinen sekä pöytä ja pöydällä kukka-vihkoja maljakoissa. Huoneen seinä, varsinki oven pielet, soittoniekkain istuimen kaiteet, portin pielet ja päällys ovat kukkakiertämillä koristetut; portin päältä näkyy vaakunoita.]

Ensimäinen kohtaus.

(Aro istua nuukottaa oikean puoleisella penkillä eteensä katsoen. Jaakko, Leena ja muut palvelijat lopettamaisillansa soittoniekkain istuimen koristelemista. Hanna, sievä tyttö talonpoikaisissa vaatteissa, tulla hyöpsyttelee huoneen ovesta.)

Hanna. Joko saatte valmiiksi? Hyvä! Kas tuo on isännälle mieluista. Sanoppas Jaakko oletteko ennen milloinkaan tässä talossa ollessanne isännän syntymäpäivänä koristelleet seiniä näin juhlallisesti?

Jaakko. En minä suinkaan muista. Se täytyy myöntää, että sinä somat asiat hyvästi ymmärrät, (hymyilee.) Mutta työnhän isäntä osaa kiittääkkin tuota sievää ja suloista Hanna neitsyttänsä.

Hanna (oletellen). Mitä sinä hulluttelet semmoisia puhuen. Senki sata kertaa saan minä kuulla olevani isännä mielestä sievä ja suloinen. Mitä minä sille taidan, jos — (keksii Aron, keskeyttäin). Mutta olkootpahan pilapuheet sillänsä, menkäätte nyt kyökkiin ja kellariin katsomaan, ettei mitään puuttuisi vierasten tullessa. (Tähän asti ovat näyttäjät oleksineet perällä. Palvelusväki menee nyt pois).

Hanna (tultuansa äänettä esiin). No, Aro?

Aro (nousten ylös ikään kuin unesta havaittuansa). Ka, mitäs nyt?

Hanna. Mikä sinulla taas on mielessä?

Aro (katsoo ihastuksissaan). Sinä, — aina sinä olet mielessäni!

Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.

Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, — ja nuo silmät! — (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!

Hanna (oletellen). Etkö jo lakkaa Aro?

Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee kiehumaan, kun tulet lähelleni.

Hanna. Lopeta jo Aro. Tiedäthän, etten voi semmoista puhetta kuulla.

Aro (suruissaan). Hm, voitpahan muinoin, kun sanoin rakastavani sinua.

Hanna. No, se oli muinoin, — mutta —

Aro. Muinoin, — mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään, etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona niityllä — olimme vielä lapsia — muistathan sen vanhan niinipuun ja penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.

Hanna (vihastuen). Aro hoi!

Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi. Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä, nähdäkseni sinua aina — — — sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.

Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.

Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla! (yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!

Hanna. No mitä?

Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle sen sydämellisen ilon?

Hanna. No, minkä?

Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa — Mutta elä nyt suutu minuun —

Hanna. Puhu vaan!

Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit ottaa ne vastaan — kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin). Kappas tuossa ne ovat!

Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.

Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja olisivat tukallesi niin soveliaat.

Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia ja messinkiä.

Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan. Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. — Niin, — kuitenki, kuitenki — lasia ja messinkiä — Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa jaloin).

Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!

Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. — — Jospa olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!

Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä siitä tule mitään — ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.

Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää?
Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?

Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.

Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla, viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä — ja se on kuin pikku satu. — Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä haluaisin aina sillä lailla uneksia!

Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten tuleekin? Onpa tuo koko virkine!

Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!

Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä. Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla — kyllä se kohta tuleekin.

Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen suurta huolta. — Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä puhutaan? —

Hanna (epävakaisesti). No mitä?

Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne, ja että — —

Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet — heitä minut rauhaan!

Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!

Toinen kohtaus.

(Entiset. Kalle tulee kiireesti vasemmalta puolen.)

Kalle. Aro, kärrit ovat vielä rapun edessä — Ne pitää viedä pois. —

Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka käännäikse hänestä).

Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä,
Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!

Hanna. Mistäpä minä tiennen, mitä tuo löyhkä puhunee.

Kalle. Luulenpa hänen rakastuneen sinuun, Hanna!

Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.

Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä vilkas järkinenki.

Hanna. Pyh, renkimiehen. Parempata minä toki toivon.

Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä — säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.

Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen poika viuluniekan tyttöä köytäillen.

Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?

Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.

Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.

Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.

Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.

Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.

Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla hyvä omatunto.

Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!

Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!

Hanna. Ahaa, eikö se vielä ole sanonut sitä tuolle järkevälle pojallensa?

Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä, ja tiedät jo siis varmaanki.

Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo tuleekin — kysyppäs itseltään — ehkä se sanoo sinulle.

Kolmas kohtaus.

(Entiset. Martti tulee portista.)

Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät laitoksessaan?

Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä tahdo mennä tupaan levähtämään?

Martti. En; minä odotan täällä vieraitani.

Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan.
Kauvanhan te olitteki poikessa.

Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.

Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.

Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo suutele — —

Hanna (sukkelasti kuiskaisemalla). Kalle on täällä.

Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No hulivili! Minneskä sinulla on kiire?

Kalle. Kylään, etten olisi tiellänne.

Martti. Mistä sinä olet niin tureissasi?

Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.

Martti. Ahaa, jopa se junkkari taitaa arvata jotakin.

Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa, mitä te minulle olette uskonut.

Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat tarvitse tietää kaikkia.

Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.

Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa — mutta kohtahan siitä saat sinäkin tiedon.

Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.

(Viepi menneenään Martin hatun ja kepin tupaan.)

Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin, nyt sinä suututit Hannan!

Kalle. Vai niin?

Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä tuota hyvää tyttöistä.

Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille muille kopea.

Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun, niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.

Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?

Martti. Niinpä kyllä. — Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen tehnyt työtä ja — työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. — Aatra ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt. Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa — en niin mitään — työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen tarkoitukseni perille pääsnyt.

Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä pitävätkin uutteruuden esikuvana.

Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun — tahi useammanki — niin sanoakseni — muutoksen.

Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?

Martti. No, minä mielin — mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni puhun, tahdon minä puhella sinusta.

Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä tarkoitatte.

Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. — Omaa muutostani ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä otat emännän.

Kalle (hämmästyen). Emännänkö?

Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.

Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte — eihän se vaan liene tuo meidän Hanna?

Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista ajattelet?

Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja lemmitellen taputtelitte.

Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. — Kaikki se näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; — sinun pitää naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.

Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!

Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?

Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.

Martti. Hä? Eikö? — Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on kuitenki oiva tyttö.

Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis kuin vanha koulumestarimme.

Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.

Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt — koska olemme niin pitkälle tulleet — täytyy minun sanoa teille, että — että —

Martti. No, mitä?

Kalle. Että minä rakastan toista tyttöä.

Martti. Hm, toistako tyttöä? Kuka se tyttö sitten on?

Kalle. Laura.

Martti. Mikä Laura.

Kalle. Laura Miettinen, veljenne tytär.

Martti. Mitä? Tuhat tulimainen! Viuluniekanko tyttö-lämiskö?

Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.

Martti. Maltappahan, — siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun paukuttajaksi.

Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä syystä minä en saa sitä rakastaa.

Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.

Kalle. No oma veljennehän se oli.

Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.

Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät kohtalot suoriaisivat.

Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä? — se kirottu viulu kädessä!

Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.

Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän — Jumala minua armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.

Kalle (totisena). En tässä elämässäni!

Martti. Joko minä otan kepin käteeni?

Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.

Martti. Hanna hoi! Tuoppa tänne keppini!

Kalle. Minullapa on pitemmät jalat kuin teidän keppinne.

Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?

Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen — minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.

Martti (julmana). Tuhat tulimainen! Hanna hoi! Missä mun on keppini?

Neljäs kohtaus.

Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on hätänä?

Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen naimiseensa sinun kanssasi.

Hanna ja Martti (yhtaikaa). Hä?

Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin, mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä. Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.

(Juosta hipsuttaa pois).

Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut johonkuhun aitovierelle.

Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan aavistellutkin — niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!

(Itkee.)

Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt; mutta maltappahan vaan! — No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?

Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.

Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.

Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin — niin koko seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.

Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.

Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. — Eikähän Kalle voi minua edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.

Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!

Hanna. Oh, isäntä kulta!

Martti. Koetappas nyt sanoa: sinä —

Hanna (oletellen). No — — sinä rakas Martti kultani!

Martti (iloissaan). Kas niin — ja sillä olkoot huoleni Kallesta hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!

Hanna. Aivan mielelläni!

(Syleilee ja suutelee vanhusta).

Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? — Tänään oli kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!

Hanna. Kyllähän sanoja löydämme — ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.

Viides kohtaus.

(Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura. Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa tulevat ilomielin portista sisään.)

Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan taloon!

Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät naapurit!

Kaikki. Me toivotamme onnea! Jumala siunatkoon isäntätä!

Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja iloiselta, kuin tammen terho!

Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!

Martti. Ja te olette laittautuneet niin koreeksl!

Lotta (niijaten). No niin!

Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne. Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!

Turunen (palvelijoille). Ja elkäätte suinkaan unhottako soittoniekkoja!

Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä — tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?

Lotta. Ei!

Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta tullekkin.

Neilikka (muristen). Olisihan se voinut olla kotonakin.

Kuudes kohtaus.

(Entiset. Pullonen tulee kiireesti esiin.)

Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.

Martti. No mitä?

Pullonen. Entäs nyt, kuin veljenne Olli on taas näillä seuduin.

Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?

Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä!
Etköhän pannekkin leikkiäsi!

Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä uutta sanomata ilmoittamaan.

Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii taas tulla tähän kylään!

Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.

Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut soittamaan viulullaan — ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja koskaan — oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset, jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.

Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin, kuin Enkelit taivaassa — niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla soittelija.

Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)

Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän rohkenee tulla teidän huoneesenne.

Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä vainajammekin.

Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?

Lotta. No niin!

(Soittoniekat alkavat silloin turuuttaa polskaa.)

Martti (itsekseen). Olli taas täällä — missä minun on pääni? Ja tuo Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule näköisällekkään.

Useammat pojat. Tanssimaan! Hei! Tanssimaan!

(Tungeikset tyttöinensä tanssia alkamaan).

Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.

Kaikki (iloissaan). Niinpä, niin, kummi Miettinen, teidän pitää alottaman!

Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?

Lotta (niijaten). Miks' ei!

(Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)

Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.

Pullonen. Vaimoniki Liisa kehoittaa siihen.

Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.

Pullonen. Niinpä se meidänki Liisa sanoo.

Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin alle.

(Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on? Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin. Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä, huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)

Seitsemäs kohtaus.

(Entiset. Olli.)

Olli. Hivoo! Kas niin! Hih, kuin on hupaista!

Kaikki (vähän aikaa hämmillä ja kummastellen katseltuansa). Olli! Olli!

Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä). Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa sinulle onnea — malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:

(Laulaa sävelellä kuin: Mun muistuu mieleheni nyt:)

    No Jumalapa jatkakoon
    Sun veikko vuosiais.
    Tää viuluni nyt vinkukoon
    Ja surut sulta sortakoon,
    Kun suot mun suojahais.

Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!

Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä kuin ennenki.

Neilikka. Nyt se narri tekee värsyjäkin.

Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte, herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.

Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?

Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan? (iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin maailmata.

Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.

Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.

Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään vertaiseksemme.

Olli. Hahhahhah! — Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa talossasi.

Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa minua!

Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei, vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, — tervehän se onki kuin karhu — koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa teillä koko mahan köllönen — (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.

Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön parjata ja puukkia vieraitanne?

Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. — Mutta minä olenki uusi Olli — ja sen minä vielä näytän, — kunhan tuo rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää nälkäisen mahani.

Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko kukaan vaatia sitä minulta.

Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen.
Ajakaatte hänet pois!

Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?

Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.

Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on — hän sysäsi minut ulos, sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä luopua. — Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä kumpaaki yhtäläisesti.

Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?

Olli (huutamalla). Veli hoi!

Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään — semmoiselle minun oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet kartanokoirilla tiehensä. — — Naapurit, elkäätte olko millännekään, soittakaatte soittoniekat yläällä — tanssimaan!

Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!

Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan? Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen, te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi. — Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut — jää nyt — ja Jumala sinua armahtakoon.

(Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)

(Lyhyt väliaika.)

Toinen näytös.

(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi, vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara; ilta hämärä.)

Ensimäinen kohtaus.

Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä, piplia pöydällä selällänsä.

Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin kuin pipliaki — sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.) "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli Miettisenne." Olla vaiti, — olla vaiti — ihan samalla lailla joka kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.

Toinen kohtaus.

(Anni. Laura tulee sivu-ovesta palava kyntteli kädessä.)

Laura. Tässä on nyt kyntteli.

(Laskee sen pöydälle).

Anni (kokee kätkeä kirjeen). No, mitenkä sinä taas lennät tänne?

Laura. Ka, mitä te nyt täti piiloittelette?

Anni. En mitään.

Laura. Vai niin, kirjeppä se näkyi olevanki.

Anni. No, kaikki sinä näetkin!

Laura. Minkä tähden te täti aina kätkette kirjeenne?

Anni. Kirjeenikö? Etköhän sinä Laura rukka nyt uneksi?

Laura. Eihän ne vaan liene rakkauden kirjeitä?

Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä — etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. — Minun pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)

Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti kuulkaapas.

Anni. Hä?

Laura. Jopa siellä taas oli enemmän rahaa.

Anni. Missä?

Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä ja nyt siellä on jo markka.

Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää — kyllä siellä ei kohta olekkaan rahaa.

Laura. No, kehräänhän minä.

Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Mitä nyt?

Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.

Laura. Ihii, — luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko siinä pipliassa niin?

Anni. No sinähän olet hupakko — aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Hm?

Anni. Sanoppas nyt, eikö Kalle ollut eilen täällä?

Laura. Oli kyllä. Käypihän se täällä joka päivä, niin kuin tiedätte.

Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.

Laura. Mutta Kallepa rakastaa minua.

Anni. Ei se kuitenkaan ole soveliasta siveälle ja siistille tytölle.

Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki
Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos
Kalle ja minä menisimme yhteen.

Anni. Vaikka kohta, mutta siveän ja siistin tytön pitää —

Laura. No mitä?

Anni. Sen pitää kehrätä eikä aina hupattaa joutavia.

Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.

Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."

Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?

Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta. Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.

Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne unehtui.

Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.

(Menee sivu-ovesta ulos.)

Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi — se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee saada? — nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha — — — mikäs se oli? — Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?

Kolmas kohtaus.

(Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)

Kalle (hiljaisesti). Laura kultaiseni!

Laura. Ka Kalle! Mistä sinä näin myöhään tulet?

Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas sisään.

Laura. Mutta eihän se nyt ole soveliasta, kun on jo melkein yö.

Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.

Laura. No, niinpä tule nyt!

(Aukaisee oven.)

Kalle (astuu sisään). Terve, terve, lemmityiseni!

Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä läähätät.

Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.

Laura. Puhu nyt vaan.

Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että — että minun pitää naida.

Laura. Naidakko.

Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.

Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut rakastavasi minua?

Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.

Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.

Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on vielä inhottavampaa.

Laura. Voi onnettomuutta!

Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!

Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta ajatellessani sinun naivan toisen — täytyy minun kuolla.

(Vaipuu Kallen rintaa vasten.)

Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa — muista min' en huoli, vaikka isäni päällänsä peppuroikoon — — sen min' olen jo hänelle sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.

Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.

Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina — vaan juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se minua varisti niin paljo — johan min' olen aika mies ja isä kuitenki käyttää semmoisia lauseita — ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!

Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä minua sillä lailla säikytät?

Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura, minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja viimenki koitua pariksi.

Laura. Niin se minustaki tuntuu — min' olin koko päivän niin ilomielellä — se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin vielä niin kaunista unta mennä yönä —

Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina niin kauniita unia —

Laura. Minä istuin — näät unissani — aivan yksinäni tässä huoneessa ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti. Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. — Kaikki näytti niin siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin — ne katsoivat minuun, ja se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? — Minkäslaista unta sinä näit?

Kalle. Maltappahan! aivan oikein — minä näin unta hyvin pitkästä makkarasta, — se — näät — merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee vaan pitkä makkara. — Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!

Laura. Niin kuin minäki sinua — minuun saat luottaa.

Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.

Laura. Se nyt on tietty — ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta.
— Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.

Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.

Laura. Aina, aina! Hyvästi, Kalle, hyvästi!

(Kalle menee; Laura seuraa häntä ovelle.)

Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura, hyvästi!

Laura. Hyvästi!

Kalle (ikkunasta.) Hyvää yötä!

Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin Kalle, — elä, taivaan herra, ota minulta Kalleani! — — Minua niin huolettaa — — nyt lähden jo vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan — — jos vaan voinen nukkua. —

Neljäs kohtaus.

(Laura. Olli jo vähää ennen sisään tulleena.)

Olli (rykäisten.) Köyhä matkamies rukoilee nyt yösiaa!

Laura (säikähtäneenä huutaen.) Ai Jeesus, kuinka te minua säikäytitte.

Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan mitään virkkamatta.

Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa on koputtamatta tulla sisään, varsinkin — —

Olli. Vaimonpuolen luokse — tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki, että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan toisenki miehen. — —

Laura (sukkelaan.) Se oli sulhaiseni.

Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset tyttäret löytävät sanoja!

Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?

Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä — sulhaisellanne piti sanoakseni — oli, minut nähtyänsä, niin kiire piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten yli.

Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko mitään pahaa!

Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni — mutta mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.

Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa. — — Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen, ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?

Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!

Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?

Olli (itsekseen.) Lapsi kurja — paraasen aikaanpa tulinki.

Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?

Olli. Niin, mitäkö tahdon — en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa. Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa huoneessanne?

Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin minun pitää tuoda teille ruokaa — jos teillä lienee nälkä.

Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää niin pitkän matkan kulettuani.

Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!

Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? — Minä olen sangen suuri mies enkä kuitenkaan paljon minkään arvoinen. — Aurinko, kuu ja tähdet palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. — Ihmiset ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä — ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta — mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa, merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani — ja kuitenki minä kerjäten rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka — jos niin tahdotte — mieron kulkija.

Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.

Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!

(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).

    Oon viuluniekka
    En houkko, en hurja,
    Mut huoneeton, hoikka
    Ja kulkeva kurja.
    Mä laulan ja soitan
    Ja leipäni voitan
    Ja kiitän Jumalaa.

    Mulla on yllä
    Nyt ainoa nuttu,
    Mut viuluni kyllä
    Jo maailman tuttu;
    Se kanssani laulaa
    Ja itkee ja nauraa;
    Se on mun ystäväin.

    Viimen kun laulu
    Jo suustani lakkaa,
    Ja kun tämä viulu
    Jo kielittä makaa,
    Niin kaikki on turha,
    Ja Tuonelan tarha
    Mun viuluniekan saa.

(Äänettömyys.)

Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te, rakas lapseni?

Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti minulle isääni.

Olli. Niin isäänne?

Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.

Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?

Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.

Olli. Tuskinko tuntisittekaan?

Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni itkenyt. — — Äiti kuoli. — — Ja sen minä vielä muistan niin kuin tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!"

Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!

Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen herättävän äitin nukkumasta, — ja ulkona soitti isä vielä kerran viuluansa — sen ääni vaikeni vaikenemistansa — ja silloin ne veivät äitiniki pois — ja minä jäin yksinäni — aivan yksinäni —

(Hiiskahtamattomuus.)

Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?

Laura. En mitään!

Olli. Lienee jo kuollut.

Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän kukkia hänenki haudallensa.

Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut lapsensa?

Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.

Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!

Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla nähnyt monenki tyttären tekevän — ja isälläni ei olisi mitään puutetta.

Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron kuleksimista, aivan niin!

Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän sammuttaa.) Tulkaatte nyt!

Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua, — kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä keinoin auttaa isääsi?

Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?

Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin — tässä se nyt on — — — minä olen isäsi! — —

Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.)
Isäni!

    (Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi,
    Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa
    kuulua näytöksen loppuun asti.)

Olli. Elä virka mitään. — Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. — Äitisi näkee nyt meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet sen — min' en ole enää köyhä viuluniekka — min' olen löytänyt sydämen, joka minua rakastaa — min' olen rikas mies! —

(Esirippu lankeaa.)

Toinen lohko.

Taide jo työ.

(Yhdessä näytöksessä.)

Kolmas näytös.

(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut osoittavat rikkautta.)

Ensimäinen kohtaus.

(Hanna kävelee rauhatoinna edestakaisin, ollen nyt kaupunkilaisessa puvussa.)

Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä — kas siitäpä minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin — ahaa, Aro jo tuopikin minulle muutamia tietoja.

Toinen kohtaus.

(Hanna. Aro tulee sisään alla päin ja kädet taskuissa.)

Hanna. Viimenki! Tuossahan sin' olet nyt Aro.

Aro. Niin olen!

Hanna. No sanoppas nyt, mitenkä se oli?

Aro (hämmillä.) Mikä?

Hanna. Mikäkö? — No etkös sinä tule Ollin tuvalta?

Aro. Niin. Sinnehän sinä minut laitoit kurkkumaan ja kuuntelemaan.

Hanna. Hyi! Vai kurkkumaan ja kuuntelemaan — miksikä sinä niin puhut?

Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään — käske vaan — ja minä teen sen.

Hanna. No nyt asiaan, — mitäs näit?

Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään. Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä — hänellä oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.

Hanna. Entäs sitte? —

Aro. Ja sitte hän soitti sitä. Hän sitä osaakin. —

Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?

Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja onnelliselta — minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja, kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta — sitä se viulun soitanto tekee.

Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.

Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!

Hanna. Hä?

Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana piilossa.

Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?

Aro. Niin minä vaan luulen.

Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.

Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi, ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.

Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.