Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodasta

VOIMAIHMINEN

Vaiheita Chilen vapaussodasta

Kirj.

JOSEPH CONRAD

Englanninkielest‰ ["Gaspar Ruiz"] suomentanut V. H‰meen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 17.

Arvi A. Karisto, H‰meenlinna, 1913.

O.-Y. H‰meenlinnan Uusi Kirjapaino.

Joseph Conrad on puolalaista sukujuurta, syntynyt jouluk. 6 p:n‰ 1857, ja varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan kauppalaivan kapteeni. Alituisilla kiertelyill‰‰n maapallon et‰isimmiss‰kin satamissa on h‰n harvinaisessa m‰‰rin tutustunut maailman eri seutuihin ja kansoihin, ja se tuntemus on luonut pohjan h‰nen v. 1895 alkaneelle jokseenkin tuotteliaalle kirjailijatyˆskentelylleen. H‰n on harvinaisen mielenkiintoinen kertoja, nyky‰‰n sill‰ alalla Englannin etumaisia, yleens‰ pyrkien esitt‰m‰‰n keskinkertaisilta n‰ytt‰viss‰ luonteissa olosuhteiden esillepakottamaa suuruutta, suuntautukoonpa se taholle tai toiselle. H‰n osaa luontevasti eritell‰ ihmisiss‰ ansiot ja viat, voimakkaat ja heikot piirteet, kuvaustensa n‰ytt‰mˆin‰ k‰ytt‰en enemm‰n tai v‰hemm‰n outoja oloja. H‰n on julkaissut n‰ytelm‰n, romaaneja ja novellikokoelmia, joiden viimeksimainittujen joukossa "Voimaihminen" on ilmestynyt "A Set of Six"-sikerm‰‰n kuuluvana v. 1908.

I

Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana h‰iriintym‰ttˆm‰ss‰ yhteiskunnassa.

Erityisi‰ yksilˆit‰ kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittens‰ johdosta, taikka pelk‰st‰‰n tekojensa takia, joilla saattaa olla tilap‰ist‰ t‰rkeytt‰, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden johtajien nimet s‰ilyv‰t aseellisen kiistan p‰‰tytty‰ ja j‰‰v‰t historiaan, niin ett‰ ne ihmisten suorasanaisesta muistista h‰vitty‰‰n esiintyv‰t yh‰ kirjoissa.

Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylm‰kiskoisen, paperilla ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. H‰n oli hyv‰sukuinen etel‰-amerikalainen, ja h‰nen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat h‰net sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.

Tuo pitk‰llinen kamppailu, jota k‰ytiin riippumattomuuden hyv‰ksi toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi ja ep‰inhimilliseksi ponnisteluksi el‰m‰st‰. Kaikki s‰‰lin ja armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon. Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on v‰himmin voitettavaa ratkaisusta, k‰rsi enint‰ raskautusta syrj‰isess‰ el‰m‰ss‰‰n ja vaatimattomassa asemassaan.

Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siin‰ is‰nmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen ker‰si kuuluisa San Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastik‰‰n oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies nimelt‰ Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso p‰‰ tekiv‰t h‰net huomatuksi vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtym‰ttˆm‰sti. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli h‰net huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten joukkojen riveist‰ tuollaisen kahakan j‰lkeen, joita sattui tihe‰‰n ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase k‰dess‰ kuningaspuoluelaisten joukosta ei h‰n voinut odottaa muuta kohtaloa kuin tulla ammutuksi karkurina.

Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; h‰nen mielens‰ saattoi tuskin olla kyllin vire‰ harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi olisi h‰n vaihtanut puoluetta? H‰net oli vain siepattu vangiksi, h‰n oli k‰rsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan puolella ei osotettu hell‰tuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli p‰iv‰, jolloin h‰net muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli tyˆnnetty h‰nelle k‰teen. H‰n oli ottanut sen. H‰n oli marssinut. H‰n ei tahtonut julmaa r‰‰kk‰yst‰ kuolintavakseen eik‰ senvuoksi kielt‰ytynyt marssimasta. H‰n ei ymm‰rt‰nyt sankaruutta, mutta h‰nen aikomuksenaan oli heitt‰‰ muskettinsa pois ensi tilaisuudessa. Sill‰v‰lin oli h‰n lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan kuninkaan aliupseeri ei olisi ensim‰isen vastaanhangottelun johdosta ampunut h‰nen p‰‰t‰ns‰ m‰s‰ksi. H‰n yritti selitell‰ n‰it‰ alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silm‰ll‰ h‰nt‰ ja pariakymment‰ muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa tuomittu ammuttavaksi.

Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana, jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli todentanut h‰net Ruiziksi, oli mennyt matkaansa h‰nen vastav‰itteit‰‰n kuuntelematta. H‰nen tuomionsa oli v‰‰j‰‰m‰tˆn; h‰nelt‰ oli k‰det kytketty tiukasti sel‰n taakse; h‰nen ruumiinsa oli kauttaaltaan hell‰n‰ monista muskettien kolhaisuista, joilla h‰nt‰ oli hoputeltu tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. T‰m‰ oli ainoata j‰rjestelm‰llist‰ huomaavaisuutta, mit‰ saattue oli osottanut vangeilleen nelip‰iv‰isell‰ matkalla vedest‰ kˆyh‰n seudun halki. Satunnaisten jokien yli ment‰ess‰ sallittiin heid‰n h‰t‰isesti lipoa janoonsa vett‰ kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita lihanrippeit‰ heid‰n keskeens‰, kun he ihan menehdyksiss‰‰n lys‰htiv‰t pys‰hdyspaikkansa kivetylle kamaralle.

Seistess‰‰n linnan pihalla varhain aamulla, kun h‰nt‰ oli tuimasti ajettu koko yˆ, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielens‰ kummallisesti paisuneeksi.

Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa suuttumusta, jota h‰n ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ik‰‰nkuin ei h‰nen henkinen tarmonsa olisi mitenk‰‰n vet‰nyt vertoja h‰nen ruumiinsa voimakkuudelle.

Toiset tuomitun ryhm‰n vangit tuijottelivat p‰‰ painuksissa hellitt‰m‰ttˆm‰sti maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yh‰: "Mink‰t‰hden min‰ olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mit‰ varten min‰ olisin karannut? Sanokaa, Estaban!"

H‰n oli k‰‰ntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta tienoolta kuin h‰nkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja olkap‰it‰ns‰ eik‰ sen enemp‰‰ v‰litt‰nyt takanansa kumisevasta ‰‰nest‰. Oli todellakin kummallista, ett‰ Gaspar Ruiz olisi karannut. H‰nen omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan mink‰‰nlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mit‰‰n syyt‰, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eik‰ ollut h‰n myˆsk‰‰n ollut erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. H‰n oli yhtynyt vapausmiehiin mit‰ j‰rjestelm‰llisimm‰ll‰ ja luonnollisimmalla tavalla. Joukko is‰nmaan yst‰vi‰ saapui er‰‰n‰ aamuna varhain h‰nen is‰ns‰ maatilalle, saarsi talon, keih‰sti vahtikoirat ja pisti lihoiksi pulskimman lehm‰n ihan k‰den k‰‰nteess‰, "Viva la Libertad!"-huutojen raikuessa. Pitk‰llisen ja virkist‰v‰n unen j‰lkeen puhui heid‰n upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia is‰ Ruizin parhaita hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, l‰ksi Gaspar Ruiz heid‰n matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti kutsunut h‰nt‰ samaan joukkoon.

V‰h‰n j‰lkeenp‰in tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa, poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten riistetty‰‰n vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden j‰tti heid‰t istumaan pensaan juurelle el‰m‰n arvaamattoman kalliin lahjan nautintoon.

II

Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntym‰seutuansa eik‰ vanhempiansa, joille h‰n oli ollut hyv‰ poika luonteensa s‰veyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti h‰nen is‰lleen viel‰ suurempaa etua k‰yt‰nnˆss‰ h‰nen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.

Mutta vastahakoisuus p‰iviens‰ p‰‰tt‰miseen kavaltajana oli nyt yllytt‰nyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. H‰n ei ollut kavaltaja. H‰n sanoi taas kersantille: "Te tied‰tte, ett‰ min‰ en karannut, Estaban. Tied‰tteh‰n, ett‰ min‰ j‰in j‰ljemm‰ puiden suojaan kolmen muun kanssa pid‰ttelem‰‰n vihollista, osaston juostessa pakoon!"

Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli viel‰ tottumaton sotatilan verisiin j‰rjettˆmyyksiin, oli viivyskellyt l‰hettyvill‰ ik‰‰nkuin lumoutuneena katselemaan noita miehi‰, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kuten commandante oli sanonut.

Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.

"Kymmenenk‰‰n miest‰ ei olisi riitt‰nyt h‰nen vangitsemisekseen, mi teniente. Ja p‰‰llep‰‰tteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pime‰n tultua. Miksi olisi h‰n, haavottumattomana ja kaikista v‰kevimp‰n‰, j‰tt‰nyt sen tekem‰tt‰?"

"Minun voimani eiv‰t merkitse mit‰‰n suopungilla varustettua ratsumiest‰ vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihke‰sti. "H‰n laahasi minua hevosensa per‰ss‰ puolen penikulman matkan."

T‰lle p‰tev‰lle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaan commandantea.

Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. H‰n oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. ƒnkk‰ilev‰ ‰‰ni soperteli latuskaisista, kelmeist‰ kasvoista. Kersantti kuuli h‰nelt‰, ett‰ tuomitut miehet ammuttaisiin vasta p‰iv‰nlaskun aikana. H‰n pyysi silloin m‰‰r‰yst‰, miten menetell‰ heid‰n suhteensa sill‰v‰lin.

Ajutantti t‰hysteli ‰ke‰sti pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin p‰‰si valoa ja ilmaa yhdest‰ tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."

Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota h‰n kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen k‰skyn rivakasti ja innokkaasti. H‰n hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, p‰‰h‰n ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettiv‰sti purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneen‰ — sitte h‰n kiirehtim‰tt‰ seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.

Puoleltap‰ivin oli kuumuus k‰ynyt siet‰m‰ttˆm‰ksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan t‰yteen. Vangit likist‰ysiv‰t ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyiv‰t veltoissa asennoissaan lojumassa, miss‰ muuri soi hiukankin siimest‰, vahdin istuessa selk‰ ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin j‰rkeilev‰sti kohautellen silm‰kulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla tyˆntynyt ikkunan ‰‰reen. H‰nen tilava rintansa tarvitsi enemm‰n ilmaa kuin muiden; h‰nen leve‰t kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pist‰ysiv‰t rautakankiin kiinni ja n‰yttiv‰t kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylˆs hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet ep‰toivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea h‰lin‰ pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.

"Mink‰t‰hden ette anna vangeille vett‰?"

Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, ett‰ olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.

Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heid‰t on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi h‰n. "Antakaa heille heti vett‰."

H‰nen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.

Mutta kun oli saatu k‰siin pari sankoa ja k‰yty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niit‰ rautakankien liian ahtaista raoista sis‰lle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyess‰ k‰viv‰t niiden kirkaukset syd‰nt‰s‰rkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksess‰ ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus viel‰ kamalampi.

Vapausarmeijan sotamiehet eiv‰t olleet kentt‰leileill‰ varustettuja. Saatiin k‰sille pieni tinapikari, mutta sen l‰hent‰minen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana s‰tkiv‰ss‰ raajakasassa, ett‰ luutnantti Santierra huudahti h‰t‰isesti: "Ei, ei — teid‰n t‰ytyy avata ovi, kersantti."

Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei h‰nell‰ ollut oikeutta avata ovea, vaikka h‰nell‰ olisi ollut avainkin. Mutta avainta h‰nell‰ ei ollut. Sit‰ talletti varusv‰en ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heid‰n t‰ytyi kumminkin kuolla p‰iv‰n laskiessa. Mink‰t‰hden heit‰ ei oltu ammuttu heti aamusella, sit‰ ei h‰n voinut k‰sitt‰‰.

Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. H‰nen hartaasta pyynnˆst‰‰nh‰n commandante oli lyk‰nnyt telotuksen. T‰m‰ suosionosotus oli suotu h‰nelle sen johdosta, ett‰ h‰n oli ylh‰ist‰ syntyper‰‰ ja ett‰ h‰nen is‰ll‰‰n oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylip‰‰llikˆn k‰yv‰n linnotuksessa johonkin aikaan ehtoop‰iv‰ll‰ ja toivoi yksinkertaisesti, ett‰ h‰nen lapsellinen v‰lityksens‰ saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni h‰nen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. H‰nest‰ tuntui p‰iv‰nselv‰lt‰, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan h‰nen anomustaan. H‰n ei mitenk‰‰n voisi pelastaa noita miehi‰, ja h‰n oli vain toimittanut vastuulleen k‰rsimykset, jotka olivat lis‰‰ntyneet heid‰n kovaan kohtaloonsa.

"Menk‰‰ siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.

Kersantti pudisti p‰‰t‰ns‰ ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrj‰silm‰yksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja ‰‰nettˆmiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien v‰litse toisten laihojen, v‰‰ntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.

H‰nen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos h‰net, kersantti, p‰‰stett‰isiinkin h‰nen arvoisuutensa luokse, saattoi h‰n odottaa tulokseksi ainoastaan hengellek‰yp‰‰ selk‰saunaa h‰nen arvoisuutensa levon julkeasta h‰iritsemisest‰. H‰n teki puolustelevan liikkeen k‰sill‰‰n ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.

Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta ep‰rˆitsi. H‰nen siev‰t soikeat kasvonsa, sile‰t kuin tytˆn, punehtuivat h‰vett‰v‰st‰ pulasta. Sen laatu tuntui h‰nest‰ kovin nˆyryytt‰v‰lt‰. H‰nen haiveneton yl‰huulensa vapisi; h‰n n‰ytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.

Viitt‰kymment‰ vuotta myˆhemmin kenraali Santierra, vallankumousp‰ivien kunnianarvoisa j‰‰nnˆs, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan tyˆl‰‰ksi k‰vell‰ puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestit‰ talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia h‰n suosi etusijassa, entisin‰ asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat h‰nen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syyst‰ ett‰ h‰n oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa is‰nmaallisessa laivastossa ottanut osaa pid‰tys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — n‰m‰ seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. H‰n tuli hyv‰nlaisesti toimeen kieliss‰, t‰m‰ viimeisi‰ vapausarmeijasta eloonj‰‰neit‰. Pitk‰n valkoisen parran silitys, aina kun h‰nelt‰ puuttui joku ranskalainen sana, antoi h‰nen muistelmiensa s‰vylle huoletonta arvokkuutta.

III

"Niin, hyv‰t yst‰v‰t", kertoili h‰n vierailleen, "mik‰s auttoi! Olin vasta seitsem‰ntoista t‰ytt‰nyt, maailmallista kokemusta vailla, ja saanut arvoni yksinomaan is‰ni loistavan is‰nmaallisuuden ansiosta, Jumala h‰nen sielulleen rauhan suokoon. K‰rsin suunnatonta nˆyryytyst‰, en niin suuresti tuon k‰skynalaiseni tottelemattomuuden takia, sill‰ kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etup‰‰ss‰ siit‰ kiusaannuksesta, ett‰ minua nuorella i‰ll‰ni pelotti itse l‰hte‰ pyyt‰m‰‰n ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut h‰nen raakaa ja pisteli‰st‰ puhetapaansa. Ollen aivan jokap‰iv‰inen mies, ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani h‰n minut tuntemaan halveksumistansa ja vastenmielisyytt‰‰n ensim‰isest‰ p‰iv‰st‰ alkaen, jona yhdyin linnotuksen varusv‰ken‰ k‰ytettyyn pataljoonaani. Siit‰ oli vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut h‰nt‰ vastaan miekka k‰dess‰, mutta minua arkailutti h‰nen ivansa ilkkuva tˆrkeys.

"En muista olleeni niin surkeana koko el‰m‰ss‰ni, ennen tai j‰lkeen. Herkk‰tuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, ett‰ min‰ toivottelin kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ‰llistelevi‰ sotamiehi‰ muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska en voinut h‰pe‰tt‰ katsella heit‰. Heid‰n pime‰st‰ s‰ilytyspaikastaan tuli lˆyhk‰‰v‰‰ kuumuutta kuin tuulahduksena helvetist‰. Ne ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mit‰ oli tekeill‰, pilkkasivat minua ep‰toivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka ep‰ilem‰tt‰ oli menett‰nyt j‰rkens‰, kehotti minua innokkaasti k‰skem‰‰n sotamiesten ampua ikkunaan. H‰nen mieletˆn puheliaisuutensa s‰rki syd‰nt‰ni. Ja jalkani olivat kuin lyijy‰. Ei ollut saapuvilla ket‰‰n ylemp‰‰ upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut edes sen vertaa mielenlujuutta, ett‰ olisin muitta mutkitta mennyt matkoihini.

"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. ƒlk‰‰ luulkokaan, ett‰ t‰t‰ kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi sielullisen k‰rsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta — pitempi aika kuin on ollut koko el‰m‰ni siit‰ asti. Ei, varmaankaan ei sit‰ kest‰nyt edes minuuttia. Kurjien vankien k‰he‰ kirkuna kuoleutui heid‰n kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten ‰kki‰ puhui ‰‰ni, levollisesti mutiseva kumea ‰‰ni. Se pyysi minua k‰‰ntym‰‰n.

"Se ‰‰ni, senjores, l‰ksi Gaspar Ruizin p‰‰st‰. H‰nen ruumiistaan en n‰hnyt mit‰‰n. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt h‰nen selk‰‰ns‰. H‰n kannatteli heit‰. H‰n r‰pytteli silmi‰‰n, katsomatta minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan h‰nen kaikkena mahdollisenaan noin kytketyss‰ tilassa. Ja k‰‰ntyess‰ni t‰m‰ p‰‰, joka n‰ytti inhimillist‰ kokoa isommalta monien muiden alapuolelta paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.

"Min‰ myˆnsin kiihke‰sti ja astuin ihan l‰helle ikkunaa. Olin kuin lapsi, enk‰ tiennyt mit‰ oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytyst‰ avuttomuudessani ja tuskittelussani.

"'Onko teill‰ valta, senjor teniente, kirvottaa siteist‰ ranteeni?' kysyi minulta Gaspar Ruizin p‰‰.

"H‰nen kasvonpiirteens‰ eiv‰t ilmaisseet mit‰‰n huolestumista, mit‰‰n toivoa; h‰nen raskaat silm‰luomensa r‰v‰hteliv‰t silmille, jotka katselivat ohitseni suoraan pihalle.

"Puhuin kuin ilke‰ss‰ unessa sopertaen: 'Mit‰ tarkotatte? Ja miten voin yltt‰‰ k‰siksi rannesiteisiinne?'

"'Yrit‰n sovittaa', sanoi h‰n; ja sitte tuo iso tuijottava p‰‰ vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot katosivat, sortuen alas. H‰n oli pudistanut pois kuormansa yhdell‰ liikkeell‰, niin v‰kev‰ oli h‰n.

"Ja h‰n ei ollut ainoastaan pudistanut sit‰ pois, vaan p‰‰si erilleen tungoksesta ja katosi n‰kyvist‰ni. Hetkiseksi ei ket‰‰n n‰kynyt ikkunassa. H‰n oli heilahtanut ymp‰ri, puskien ja hartioillaan tyˆnnellen sek‰ siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla se k‰vi p‰ins‰ k‰sien ollessa sidottuina sel‰n taakse.

"Lopulta h‰n, selk‰ edell‰ ikkuna-aukkoon tyˆntyen, ojensi rautakankien lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli kˆytetty monella kierroksella. Turvonneet ja solmusuoniset k‰det n‰yttiv‰t muodottomilta karhun k‰p‰lilt‰. N‰in h‰nen kumaran selk‰ns‰. Se oli tavattoman leve‰. H‰nen ‰‰nens‰ oli kuin h‰r‰n mˆrin‰‰.

"'Leikatkaa, senjor teniente. Leikatkaa!'

"Vedin miekkani, uuden tylsym‰ttˆm‰n miekkani, jota ei oltu viel‰ mihink‰‰n k‰ytetty, ja katkaisin nahkanuoran kierteet. T‰m‰n tein ihan koneellisesti, ik‰‰nkuin sen uskon pakottamana, jota mies oli her‰tt‰nyt mieless‰ni. Kersantti n‰ytti olevan huudahtamaisillaan, mutta h‰mm‰stys lamautti h‰nelt‰ ‰‰nen, ja h‰n j‰i seisomaan suu auki kuin ‰killisen tyls‰mielisyyden yll‰tt‰m‰n‰.

"Pistin miekkani huotraan ja k‰‰nnyin sotamiehiin. Pelj‰styneen odotuksen s‰vy oli tullut heid‰n tavallisen haluttoman unteluutensa sijalle. Kuulin Gaspar Ruizin ‰‰nen huutavan kopissa, mutta sanoja en erottanut selv‰sti. Luultavasti lis‰si h‰nen voimakkuutensa vaikutusta se, ett‰ h‰net nyt n‰htiin vapain k‰sivarsin: tarkotan sit‰ henkist‰ vaikutusta, joka tiet‰m‰ttˆmien ihmisten keskuudessa kuuluu poikkeuksellisiin ruumiillisiin voimiin. Itse asiassa ei h‰n ollut pahemmin pelj‰tt‰v‰ kuin ennen, k‰sivarsiensa ja k‰siens‰ puutumisen takia, jota kesti jonkun aikaa.

"Kersantti oli saanut puhelahjansa takaisin. 'Kautta kaikkien pyhimysten!' huusi h‰n, 'meid‰n tulee pakko hankkia ratsumies taas kytkem‰‰n h‰net suopungilla, jos tahdomme saada h‰net telotuspaikalle. H‰nt‰ ei pysty taltuttamaan sen v‰hempi kuin hyv‰ enlazador hevosen sel‰ss‰. Teid‰n arvoisuutenne suvaitsi tehd‰ kovin hullun tempun.'

"Minulla ei ollut mit‰‰n sanottavana. Olin itsekin ihmeiss‰ni ja lapsellisen utelias n‰kem‰‰n, mit‰ tapahtuisi. Mutta kersantti ajatteli, miten vaikeaksi k‰visi pit‰‰ kurissa Gaspar Ruizia sitte kun rangaistushetki oli k‰siss‰.

"'Tai kenties', pitkitti kersantti kiusaantuneesti, 'joudumme ampumaan h‰net, kun h‰n rynt‰‰ ulos ovea avattaessa'. H‰n aikoi edelleen purkaa huoliansa tuomion kunnollisesta t‰yt‰ntˆˆnpanosta, mutta keskeytti puheensa ‰killisell‰ huudahduksella, sieppasi viereiselt‰ sotamiehelt‰ musketin ja seisoi valppaana, katse kohdistettuna ikkunaan."

IV

Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen, jalat paksua sein‰‰ vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei ollut aivan kyllin leve‰ h‰nen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle havaitsemukselleni n‰ytti silt‰, ett‰ h‰n tahtoi pit‰‰ koko ikkunan yksin hallussaan. H‰n n‰ytti ottavan mukavan asennon. Sis‰puolelta ei kukaan uskaltanut l‰hesty‰ h‰nt‰ nyt, kun h‰n kykeni iskem‰‰n nyrkeill‰‰n.

"'Por Dios!' kuulin kersantin jupisevan vieress‰ni, 'min‰ lasketankin luodin h‰nen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. H‰n on hengilt‰ tuomittu mies.'

"Vilkaisin h‰neen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota', sanoin — vaikka syd‰mess‰ni hyvin tiesin, ett‰ ne olivat vain turhia sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mit‰‰n vahvistusta. 'Teill‰ ei ole oikeutta ampua h‰nt‰, jollei h‰n yrit‰ paeta', lis‰sin lujasti.

"'Mutta sangre de Dios!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin olkaansa vasten, 'h‰n on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'

"Mutta ik‰‰nkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut lˆin min‰ musketin ylˆsp‰in, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti aseensa maahan ja tuijotteli. H‰n olisi voinut k‰ske‰ sotamiesten ampua, mutta sit‰ h‰n ei tehnyt. Ja jos h‰n olisi k‰skenytkin, niin h‰nt‰ ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.

"Jalat sein‰‰ vasten ja karvaiset k‰det rautakankeen kiertynein‰ istui Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mit‰‰n ei tapahtunut v‰h‰‰n aikaan. Ja ‰kki‰ valkeni meille, ett‰ h‰n oli suoristamassa kumaraa selk‰‰ns‰ ja vet‰m‰ss‰ k‰sivarsiaan kokoon. Huulet olivat v‰‰ntyneet irviin. Seuraavana ilmiˆn‰ havaitsimme, ett‰ takorautainen kanki oli alkanut verkalleen taipua h‰nen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko paahtoi t‰ydelt‰ ter‰lt‰‰n h‰nen kyyristynytt‰, vavahtelematonta vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryˆppyn‰ h‰nen otsalleen. Katsellessani rautakangen k‰yristymist‰ huomasin hiukan verta tiukkuvan h‰nen kynsiens‰ alta. Sitte h‰n hellitti. Tuokion pysyi h‰n lyyhistyneen‰, p‰‰ riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeit‰ k‰mmeni‰‰n. H‰n ihan n‰ytti torkahtaneenkin. ƒkki‰ h‰n k‰‰nn‰hti taaksep‰in ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista keskitankoa vasten ja taivutti senkin, p‰invastaiseen suuntaan kuin edellisen.

"Niin suuri oli h‰nen voimakkuutensa, joka t‰ss‰ tapauksessa huojensi tuskallisia tunteitani. Ja mies ei n‰ytt‰nyt tehneen mit‰‰n. Lukuunottamatta jalkojen k‰ytt‰miseksi tapahtunutta asennonmuutosta, joka h‰tk‰hdytti meit‰ kaikkia nopeudellaan, j‰i muistiini pelkk‰ liikkumattomuus. Mutta h‰n oli v‰‰nt‰nyt rautakanget leve‰lle toisistaan. Ja nyt saattoi h‰n tyˆnty‰ ulos, jos tahtoi; mutta h‰n pudotti s‰‰rens‰ sis‰puolelle ja olkansa yli katsoen viittasi sotamiehille. 'Ojentakaa t‰nne vett‰', h‰n sanoi. 'Min‰ annan heille kaikille juoda.'

"H‰nen pyyntˆ‰‰n noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon katoavan kiihke‰n rynn‰kˆn painosta; luulin heid‰n repiv‰n h‰net maahan hampaillaan. Vangit tekiv‰tkin rynn‰kˆn, mutta pit‰en sankoa syliss‰‰n torjui h‰n poloisten hyˆkk‰yksen pelkill‰ potkuilla. Kivusta kiljuvina poukkoilivat he taaksep‰in, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan ikkunaan.

"He nauroivat kaikin kylki‰‰n pidellen, paitsi kersantti, joka oli synkk‰n‰ ja yrme‰n‰. H‰n pelk‰si vankien nousevan kapinaan ja karkaavan ulos — ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta, ja min‰ seisoin itse ikkunan edess‰, paljastettu miekka k‰dess‰. Kun Gaspar Ruizin j‰ntevyys oli heid‰t riitt‰v‰sti taltuttanut, saapuivat he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon laidalle, jota v‰kev‰ mies kallisti heit‰ kohti sylist‰‰n erinomaisen armeliaana, hell‰n‰ ja s‰‰littelev‰n‰ s‰vylt‰‰n. Tuo n‰enn‰inen suopeus johtui luonnollisesti siit‰, ett‰ h‰n varoi l‰ikytt‰m‰st‰ vett‰, ja h‰nen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sill‰ jos joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut v‰hint‰k‰‰n hellyytt‰ tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla h‰net ‰hkyen ja kaksin kerroin v‰‰nn‰ht‰neen‰ sinkautettiin tyrm‰n taustalle, miss‰ h‰n tˆlm‰si kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He tulivat h‰nen luokseen uudestaan ja yh‰ uudestaan; n‰ytti silt‰ kuin olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan; mutta sotamiehi‰ huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin j‰rjestelm‰llinen puuha, ett‰ he reippaina kanniskelivat vett‰ ikkunaan.

"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi t‰st‰ jutusta metakkaa, sen takaan. Ja pahinta oli, ett‰ odottamamme kenraali ei laisinkaan saapunut linnotukseen sin‰ p‰iv‰n‰."

Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa siit‰, ett‰ noin voimakas ja k‰rsiv‰llinen mies ei ollut pelastunut.

"H‰n ei pelastunut minun v‰lityksell‰ni", sanoi kenraali. "Vangit vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen p‰iv‰nlaskua. Vastoin kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mit‰‰n pulaa. Ei tarvinnut toimittaa ket‰‰n ratsumiest‰ lannistamaan h‰nt‰ suopungilla, niinkuin olisi h‰n ollut villi h‰rk‰. Luullakseni marssi h‰n k‰det vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Min‰ en n‰hnyt. Min‰ en ollut paikalla. Minut oli pantu arestiin siit‰ syyst‰, ett‰ olin sekaantunut vankivartion velvollisuuksiin. H‰m‰r‰n tullen, kun surkeissani v‰rjˆttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar Ruizin ainiaaksi h‰vinneen tietopiirist‰ni. H‰n kaatui muiden mukana. Mutta kuitenkin jouduimme viel‰ kuulemaan h‰nest‰, vaikka kersantti kerskui vihlaisseensa h‰nelt‰ niskan poikki miekallaan, h‰nen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettˆm‰n‰ teurastettujen kasassa. T‰m‰n sanoi h‰n tehneens‰ varmemmaksi vakuudeksi, jotta maailma p‰‰sisi eroon niin vaarallisesta petturista.

"Tunnustan teille, senjores, ett‰ ajattelin tuota rotevaa miest‰ jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. H‰n oli k‰ytt‰nyt voimakkuuttaan kunniallisesti. H‰nen sielussaan ei siis ollut mit‰‰n rajuutta ruumiin j‰ntevyyden vastineena."

V

Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpim‰hk‰iseen telotukseen. "Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme yll‰tys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meid‰t saa uskotelluksi ‰llistys.

Meid‰t yll‰tt‰‰ muoto, ei sis‰ltˆ. Sananlaskut ovat taidon tuotteita — halvan taidon. Yleens‰ ne eiv‰t ole tosia, elleiv‰t satu suorastaan olemaan typeri‰ selviˆit‰, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin leiv‰ttˆmyys", tai: "n‰lk‰inen syˆ j‰nist‰kin". Jotkut sananlaskut ovat kerrassaan ‰lyttˆmi‰, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren ven‰l‰isen kansan yksinkertaisesta syd‰mest‰ sukeutunut v‰ite: "ihminen laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrk‰ss‰ ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen k‰sityksen kanssa. Kˆyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin ep‰johdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun is‰n syd‰meen.

Gaspar Ruiz oli lapseton, h‰nell‰ ei ollut vaimoa, eik‰ h‰n ollut koskaan rakastunut. H‰n oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista, paitsi ‰iti‰ns‰ ja talon i‰llist‰ neekeripalvelijatarta, jonka kurttuinen hipi‰ oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin syd‰meen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sent‰‰n sipaisi palan h‰nen korvastaan, ja toinen nirhasi olkap‰‰t‰.

Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetˆn aurinko katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston j‰ttil‰ismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, ett‰ se olisi n‰hnyt noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heid‰n j‰rjettˆmiss‰ ja mit‰ttˆmiss‰ tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden perusteet olivat yleens‰kin lapsellisia, mutta lis‰ksi vaillinaisesti ymm‰rrett‰vi‰. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selki‰ ja tuomittujen kasvoja. Jotkut n‰ist‰ olivat vaipuneet polvilleen, toiset pysyiv‰t seisaallaan, muutamat k‰‰nsiv‰t p‰‰ns‰ ojennetuista pyssynpiipuista poisp‰in. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heit‰ kaikkia kookkaampana, iso pˆrrˆinen p‰‰ painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko huikaisi h‰nt‰ hiukan, ja h‰n piti itse‰ns‰ jo kuolleena miehen‰.

H‰n kaatui ensim‰isest‰ laukauksesta. H‰n kaatui syyst‰ ett‰ ajatteli olevansa hengetˆn. H‰n m‰tk‰hti raskaasti maahan. T‰r‰hdys kummastutti h‰nt‰. "En taida kuollut ollakaan", tuumi h‰n itsekseen, kuullessaan telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa k‰skysanan johdosta. Silloin kajasti h‰nelle ensi kertaa pelastuksen toive. H‰n j‰i virumaan pitkin pituuttaan, kankein j‰senin, kahden ruumiin painamana, jotka olivat kaatuneet poikittain h‰nen selk‰ns‰ yli.

Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut n‰kyvist‰, ja melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltah‰m‰r‰ nuoren tasavallan rannikolle. Alankomaan h‰myn yl‰puolella pysyiv‰t Kordillerien lumiset huiput pitk‰n aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.

Paljastettu miekka k‰dess‰‰n k‰yskenteli kersantti yksin‰‰n loitommaksi, pitkin ruumisrivi‰. H‰n oli hyv‰syd‰minen mies ja t‰hyili, n‰kyikˆ miss‰‰n liikahdusta tai j‰senen v‰rv‰hdyst‰, siin‰ s‰‰liv‰isess‰ mieless‰, ett‰ h‰n syˆksee s‰il‰ns‰ k‰rjen v‰hint‰kin elonmerkki‰ osottavaan kaatuneeseen. Mutta n‰ist‰ ei ainoakaan suonut h‰nelle tilaisuutta t‰m‰n armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eiv‰t Gaspar Ruizinkaan lihakset, h‰nen yritt‰ess‰‰n n‰ytt‰‰ muita elottomammalta naapuriensa veren tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneen‰.

H‰n makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi h‰net koosta, ja ollen itse hyvin pienikasvuinen katseli h‰n kateellisena ja halveksivana noin suuren voiman loppua. H‰nest‰ oli se erityinen sotamies aina tuntunut vastenmieliselt‰. Vaistomaisen ‰keyden valtaamana sivalsi h‰n Gaspar Ruizia niskaan pitk‰n haavan, ep‰m‰‰r‰isesti ollen siten varmistautuvinaan tuon v‰kev‰n miehen kuolemasta, ik‰‰nkuin olisi voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sill‰ kersantti ei ollenkaan ep‰illyt, ett‰ Gaspar Ruiz oli saanut monta reik‰‰ ruumiiseensa. Sitte h‰n asteli edelleen ja marssi piankin pois miehinens‰, j‰tt‰en ruumiit variksien ja korppien huostaan.

Gaspar Ruiz oli pid‰tt‰nyt kiljahduksen, vaikka h‰nest‰ oli tuntunut kuin olisi h‰nelt‰ p‰‰ isketty irti; ja pime‰n tullen h‰n pudisti pois ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryˆmi matkaansa tasangon yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin haavottunut peto kˆmpi h‰n pystyyn ja hoippui eteenp‰in sekap‰isen‰ ja tyls‰n‰, ik‰‰nkuin eksyneen‰ selke‰n yˆn t‰htien tuikkeeseen. Pieni talo n‰ytti nousevan maasta h‰nen edess‰‰n. H‰n kompuroi kuistille ja kolkutti oveen nyrkill‰‰n. Ei n‰kynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sielt‰, niinkuin monista muista ymp‰ristˆn taloista, jollei h‰nen jyskytykseens‰ olisi vastattu s‰ttivin huudahduksin. H‰nen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan tuntui tuo vihainen ‰r‰htely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi h‰nen aavistamattomasta kuolemantuomiostaan ja johti siet‰m‰ttˆm‰n janontunteen j‰lkeen laukauksiin jotka oli t‰hd‰tty h‰neen viidentoista askeleen p‰‰st‰, kunnes h‰nelt‰ oli kaula katkaistu yhdell‰ iskulla. "Avatkaa ovi!" huusi h‰n. "Avatkaa Jumalan nimess‰!"

Raivokas ‰‰ni ilkkui sis‰puolelta: "Tulkaa sis‰lle, tulkaa sis‰lle. T‰m‰ talo kuuluu teille Koko t‰m‰ maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."

"Jumalan rakkauden t‰hden", mutisi Gaspar Ruiz.

"Eikˆ koko maa ole teid‰n is‰nmaanmiesten omaa?" kirkui ‰‰ni oven toiselta puolelta. "Ettekˆ ole is‰nmaanmies?"

Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi h‰n tyls‰sti.

Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sis‰llep‰‰syst‰ ja laskeutui pitk‰kseen kuistille ihan oven eteen. H‰n ei huolehtinut rahtuakaan siit‰, miten h‰nen k‰visi. Kaikki h‰nen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota s‰jˆili tuimasti. H‰nen v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ kohtalostaan oli todellista.

Aamu sarasti, kun h‰n havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon h‰n oli kolkuttanut pime‰ss‰, oli nyt selki selj‰ll‰‰n, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin k‰sivarsin pysytellen tasapainossa. Selj‰ll‰‰n lojuen tuijotti Gaspar Ruiz h‰neen. Kasvot olivat vaaleat ja silm‰t hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat t‰ytel‰iset ja punaiset. H‰nen takanaan n‰ki haavottunut toisen p‰‰n ja sen pitk‰t harmaat hiukset sek‰ laihat ryppyiset kasvot ja k‰det, jotka olivat h‰t‰‰ntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.

VI

"Min‰ tunsin ne ihmiset ulkon‰ˆlt‰", kertoili kenraali Santierra vierailleen p‰iv‰llispˆyd‰n ‰‰ress‰. "Tarkotan sit‰ v‰ke‰, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Is‰ oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut h‰viˆˆn vallankumouksen takia. H‰nen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sill‰ h‰n oli meid‰n itsen‰isyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan j‰sen tuli h‰nest‰ v‰h‰p‰tˆisempi henkilˆ kuin h‰nen omat orjansa, jotka meid‰n kunniakas vallankumouksemme vapautti. H‰nell‰ ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehd‰. On mahdollista, ett‰ h‰n kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkens‰, jonka h‰n oli saanut pit‰‰ v‰liaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti k‰vellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksin‰inen paikka. Taloon ei n‰kynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.

"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheli‰isen ranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan er‰‰n naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymm‰rr‰tteh‰n… H‰n oli hyv‰ is‰nmaanyst‰v‰, sen vakuutan. Caballeros, uskokaa tai ‰lk‰‰, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, ett‰ kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"

Pˆyd‰n ymp‰rilt‰ kuuluva leikkis‰n ep‰uskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kest‰ess‰ h‰n siveli valkoista partaansa totisena.

"Senjores", intti h‰n, "kuningaspuoluelainen oli meid‰n ‰rtyneille tunteillemme hirviˆ. T‰m‰n huomautan teille, jotta minua ei ep‰ilt‰isi v‰h‰isimm‰st‰k‰‰n hellyydest‰ tuon kuningaspuoluelaisen tyt‰rt‰ kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten sanottu. Mutta min‰ en voinut olla huomaamatta h‰nt‰ niin‰ harvoina kertoina, jolloin h‰n seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.

"Se vanha kuningaspuoluelainen, tiet‰k‰‰s, oli p‰hk‰hullu. Valtiolliset vastoink‰ymiset sek‰ t‰ydellinen kukistuminen ja h‰viˆ olivat h‰mment‰neet h‰nen j‰rkens‰. Osottaakseen ylenkatsettaan meid‰n is‰nmaanmiesten saavutuksille oli h‰n nauravinaan vankeuttansa, tiluksiensa menetyst‰, talojensa polttamista ja sit‰ kurjuutta, mihin h‰n oli joutunut naisv‰kens‰ kanssa. T‰m‰ naureskelu oli h‰nell‰ kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyˆttym‰ksi, niin ett‰ h‰n alkoi hohottaa ja hihkua heti kun vain n‰ki jonkun vieraan. Se oli h‰nen hulluutensa muotona.

"Min‰ en luonnollisesti ollut mill‰nik‰‰n mielipuolen h‰lyst‰, sill‰ asiamme menestys oli her‰tt‰nyt meiss‰ amerikalaisissa ylemmyyden tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni h‰nt‰ syyst‰ ett‰ h‰n oli vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne eiv‰t tietenk‰‰n olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen, mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet halveksivansa meit‰ amerikalaisia — yht‰ hyv‰‰ syntyper‰‰ kuin hekin — pelk‰st‰‰n syyst‰ ett‰ me olimme heid‰n m‰‰ritelm‰ns‰ mukaan siirtolaisia. Meit‰ oli pidetty nˆyryytetyss‰ asemassa ja pantu tuntemaan alemmuutemme seurael‰m‰ss‰. Ja nyt oli meid‰n vuoromme. Turvallisesti saimme me is‰nmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin min‰ tuota vanhaa espanjalaista enk‰ senvuoksi ottanut huomioon h‰nen r‰iv‰yst‰‰n, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eiv‰t kenties olisi olleet niin suvaitsevaisia.

"H‰n tapasi alottaa huikealla huikkauksella — 'min‰ n‰en is‰nmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' — aikaa ennen kuin saavuin talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelem‰t j‰rjettˆm‰t s‰ttimiset kaikuivat v‰liin s‰hisev‰n k‰hein‰. Sulaa hulluutta kaikki, mutta min‰ tunsin arvoni vaativan pid‰tt‰m‰‰n hevoseni k‰velyyn, vilkaisemattakaan taloon p‰in, niinkuin olisi tuon miehen herjaava h‰ly kuistilla ollut mit‰ttˆm‰mp‰‰ kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, s‰ilytt‰en korskean v‰linpit‰m‰ttˆmyyden s‰vyn kasvoillani.

"Se oli kyll‰ sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pit‰‰ silm‰ni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikett‰, jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa. Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten hehku kunnian ja inhimillisyyden pid‰kkeet monilta miehilt‰ sek‰ herkk‰tuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset kerran heitt‰v‰t sukupuolensa arastelun ja erist‰ytymisen, tulevat he vilkkaan ‰lyns‰ ja s‰‰lim‰ttˆm‰n ‰keytens‰ rajuuden johdosta vaarallisemmiksi kuin aseistetut j‰ttil‰iset."

Kenraalin ‰‰ni kohosi, mutta h‰nen iso k‰tens‰ siveli valkoista partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneytt‰. "Si senjores! Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille saavuttamattomaan hell‰n kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan sellaiseen alennuksen kuiluun, joka h‰mm‰stytt‰‰ miehisi‰ ennakkok‰sityksi‰. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista…"

Muuan vieraista huomautti, ett‰ h‰n ei ollut viel‰ milloinkaan tavannut naista, joka ei olisi kyennyt k‰‰ntym‰‰n aivan poikkeukselliseksi tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen huimap‰isyyden ylemmyys, mik‰ heill‰ on meihin verraten", lopetti keskeytt‰j‰, "tekee heist‰ ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".

Vakavasti kuunnellut kenraali nyˆkk‰si kohteliaaksi myˆntymykseksi. "Si. Si. Olosuhteiden johdosta … aivan. He voivat aikaansaada suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sill‰ kuka olisi osannut kuvitella, ett‰ nuori tyttˆ, h‰viˆlle joutuneen ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiink‰‰n j‰‰neen kuningaspuoluelaisen tyt‰r, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja h‰vityst‰ kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia vallankumouksen johtajille juuri heid‰n menestyksens‰ hetkell‰!" H‰n pys‰htyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.

"Kuolemaa ja h‰vityst‰", jupisi joku kummastuneena; "sep‰ kamalaa!"

Vanha kenraali katsahti ymp‰rilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin. Sotaa nimitt‰in — turmiota. Mutta minusta, joka olen n‰hnyt h‰net ja puhellut h‰nen kanssaan, tuntuu viel‰ luonnottomammalta se keino, jolla h‰n sai vallan tuottaa t‰t‰ tuhoa etel‰isell‰ rajallamme. Se seikka her‰tti minussa j‰rkytt‰v‰‰ ‰llistyst‰, jota kaikki el‰m‰nkokemukseni runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikent‰nyt." H‰n silm‰si vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme ja jatkoi, ‰‰nens‰ s‰vyn muuttuessa: "Min‰ olen, kuten tied‰tte, tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton ‰itini — Jumala h‰nen sielulleen rauhan suokoon — oli ranskatar, kiihke‰n tasavaltalaisen tyt‰r. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten tasa-arvoisuuteen; ja heid‰n veljeytens‰ taasen on mielest‰ni viel‰kin varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat erimielisyyksiss‰‰n! Ja mit‰ tied‰tte maailmassa katkeramman kiukkuista kuin veljesten riidat?"

Huomautuksessa ei ilmennyt v‰h‰ist‰k‰‰n ivan s‰vy‰, joten seurue ei saanut hymyillyksi t‰lle ihmiskunnan veljeyden k‰sitykselle. P‰in vastoin tuntui puhujan ‰‰ness‰ kaihomielisyytt‰, luonnollista miehelle, joka oli s‰ve‰n‰ ja hyv‰syd‰misen‰ joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja v‰ltt‰m‰ttˆmyyden ajamana, esitt‰m‰‰n osaansa armottoman v‰kivallan kohtauksissa.

Kenraali oli n‰hnyt paljon veljesvihoja. "Niinp‰ niin. Ei ole ep‰ilyst‰k‰‰n heid‰n veljeydest‰‰n", vahvisti h‰n. "Kaikki miehet ovat veljeksi‰ ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa p‰‰ss‰, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, v‰l‰htiv‰t mustat silm‰t leikkis‰sti — "jos olemmekin kaikin veljeksi‰, eiv‰t kaikki naiset ole sisariamme".

Nuoremmista vieraista kuultiin er‰‰n mutisevan tyytyv‰isyytt‰‰n sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteit‰. Suom.], joka otti kerj‰l‰istytˆn valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kyll‰kin kaunis silt‰ kannalta kuin me miehet ajattelemme itsest‰mme ja rakkaudesta. Mutta ett‰ nuori tyttˆ, ylv‰‰st‰ kauneudestaan kuuluisa ja viel‰ hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseen guasson, tavallisen maalaisen, se on siet‰m‰tˆnt‰ meid‰n mielipiteellemme naisista ja heid‰n rakkaudestaan. Se on mielettˆmyytt‰. Niin k‰vi kuitenkin. Mutta t‰ytyy sanoa, ett‰ h‰nen tapauksessaan se oli vihan eik‰ rakkauden mielettˆmyytt‰."

Ritarillisen oikeudentunnon nimess‰ esitetty‰‰n t‰m‰n puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka p‰iv‰", alotti h‰n taas, "ja t‰llaista tapahtui sis‰ll‰. Mutta miten se kehittyi, sit‰ ei yksik‰‰n ihminen kykene oivaltamaan. Tytˆn toivottomuuden t‰ytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. H‰n oli ollut kuuliainen soturi. H‰nen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenj‰rk‰le, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa k‰dell‰.

"On selv‰‰, ett‰ h‰n kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja h‰n kaipasikin kipe‰sti apua. H‰nen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta h‰n oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimitt‰m‰, mutta molemmat naiset j‰rjestiv‰t haavottuneelle piilopaikaksi yhden niist‰ mˆkeist‰, joita oli hedelm‰puiden joukossa talon takana. Se hˆkkeli, ylt‰kyllin raikasta vett‰ kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia s‰‰liv‰isi‰ sanoja — siin‰ kaikki, mit‰ he kykeniv‰t antamaan. Arvatenkin sai h‰n osuutensa ruuasta, mit‰ oli tarjolla. Ja niukastihan sit‰ tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leiv‰nkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpe‰t ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."

VII

Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliselt‰ perheelt‰, sitte kun tyt‰r oli avannut heid‰n viheli‰isen turvapaikkansa oven ‰‰rim‰iseen h‰t‰‰n ahdistetulle. Tytt‰ren synkk‰ p‰‰tt‰v‰isyys hallitsi is‰n hulluutta ja ‰idin vapisevaa h‰mminki‰.

H‰n oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teit‰ haavotti?"

"Sotamiehet, senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla ‰‰nell‰ vastannut.

"Is‰nmaanmiehet?"

"Miksi?"

"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen sein‰‰n tytˆn tummien silmien tarkastelemana. "Minut j‰tettiin kuolleeksi tuonne."

Tyttˆ ohjasi h‰net talon l‰pi pieneen savesta ja ruo'oista kyh‰ttyyn mˆkkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelm‰puutarhan pitk‰‰n heinikkˆˆn. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.

"Kukaan ei hae teit‰ t‰‰lt‰", sanoi tyttˆ, katsellen h‰nen avuttomuuttaan. "Yksik‰‰n ei tule l‰hellemme. Meid‰tkin on j‰tetty kuolleiksi — t‰nne."

Mies liikahti levottomasti likaisella olkil‰j‰ll‰‰n, ja niskan kirvellys pusersi h‰nelt‰ houreisen voihkauksen.

"N‰yt‰n min‰ viel‰ Estabanille, ett‰ olen elossa", jupisi h‰n.

H‰n vastaanotti tytˆn avun ‰‰neti, ja monet kivun p‰iv‰t kuluivat verkalleen. Tytˆn k‰ynnit mˆkiss‰ tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyiv‰t kuumeisiin unelmiin enkeleist‰, jotka saapuivat h‰nen sairasvuoteensa ‰‰reen, sill‰ Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaper‰isiss‰ kysymyksiss‰ — ja olipa kyl‰n pappi yksin vaivoin opettanut h‰nelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. H‰n odotteli hoitajatartaan k‰rsim‰ttˆm‰sti ja tunsi syv‰‰ mielipahaa, kun n‰ki h‰nen poistuvan pime‰st‰ hˆkkelist‰ ja katoavan kirkkaaseen p‰iv‰paisteeseen. Siin‰ kovin heikkona viruessaan huomasi h‰n kykenev‰ns‰ melkoisen selv‰sti kuvittelemaan esille tytˆn kasvot, kun ummisti silm‰ns‰. Ja t‰m‰n kyvyn keksiminen vieh‰tti h‰nen toipumisaikansa pitki‰ yksin‰isi‰ hetki‰. Myˆhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili h‰n h‰m‰r‰n tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksell‰.

Sekap‰inen is‰ k‰yskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. K‰yt‰v‰ss‰ istui tuolilla ‰iti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain k‰tkeytynein‰ halpaan mantaan seisoi tyt‰r nojaillen oven pihtipieleen. Kyyn‰sp‰‰t polviin tuettuina ja p‰‰ k‰sien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla ‰‰nell‰ noille kahdelle naiselle.

Puutteen yhteinen kurjuus olisi k‰‰nt‰nyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn yll‰pit‰misen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi t‰m‰n. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi h‰n uutisia ihmisist‰, joita he tunsivat. H‰n kertoili heid‰n vaiheitaan, ja kun h‰n kuvaili taistelua, jossa h‰net oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa k‰rsim‰‰ iskua ja salaisten toiveittensa h‰viˆt‰.

Gaspar Ruizilla ei ollut mit‰‰n puoluekantaa. Mutta h‰n tunsi syv‰llist‰ kiintymyst‰ nuoreen tyttˆˆn. Haluten osottautua h‰nen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui h‰n hiukan ruumiillisista voimistaan. H‰nell‰ ei ollut muuta ylv‰stelt‰v‰‰. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit h‰nt‰ yht‰ suurella huomaavaisuudella, selitti h‰n, kuin olisi h‰n ollut kersantti, sek‰ leiriss‰ ett‰ taistelussa.

"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itse‰ni minne hyv‰ns‰, senjorita. Minusta olisi pit‰nyt tehd‰ upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."

H‰nen takanaan ‰‰nn‰hti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; j‰rkens‰ menett‰nyt is‰ marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin t‰llˆin katseensa n‰iden ihmisten tytt‰reen.

H‰n silm‰ili tyttˆ‰ uteliaasti syyst‰ ett‰ t‰m‰ oli el‰v‰ olento, mutta myˆskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin h‰n oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. H‰nen asemansa oli kovin vaikea.

H‰n ei voinut ikuisesti piileksi‰ puutarhassa. H‰n tiesi myˆs varsin hyvin, ett‰ ennen kuin h‰n olisi p‰‰ssyt puoltakaan p‰iv‰matkaa millek‰‰n suunnalle, sieppaisi h‰net kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuv‰en patrulleista ja toisi johonkin niist‰ leireist‰, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt is‰nmaallinen armeija oli kokoontunut. Siell‰ h‰net lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja ep‰ilem‰tt‰ telotettaisiin tehokkaasti t‰ll‰ kertaa. Maailmassa ei n‰kynyt olevan mit‰‰n sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja t‰t‰ ajatellessaan h‰nen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.

H‰nest‰ oli tehty v‰kisin sotamies. H‰n ei pit‰nyt sotilas-urasta. Ja h‰n oli ollut asialleen hyv‰ sotamies kuten vanhemmilleen hyv‰ poikakin s‰veytens‰ ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut k‰yt‰ntˆ‰. H‰net oli riistetty vanhemmiltaan, eik‰ h‰n voinut en‰‰ olla sotamiehen‰k‰‰n — ei ainakaan kunnon sotamiehen‰. Kukaan ei tahtonut kuulla h‰nen selityksi‰‰n. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!

Ja murheellisesti mutisten selosti h‰n kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte h‰n kohotti katseensa oviaukossa seisovaan ‰‰nettˆm‰‰n tyttˆˆn. "Si, senjorita", pahotteli h‰n syv‰‰n huoaten, "v‰‰ryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enk‰ pid‰ v‰li‰, kuka sen riist‰‰ minulta."

Er‰‰n‰ iltana, h‰nen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttˆ huomauttamaan, ett‰ jos h‰n olisi mies, ei h‰n pit‰isi arvottomana mit‰‰n el‰m‰‰, jossa oli j‰ljell‰ koston mahdollisuus.

H‰n n‰ytti puhuvan itsekseen. H‰nen ‰‰nens‰ oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ik‰‰nkuin haaveellisesta ‰‰nest‰, tuntien siit‰ kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla l‰mmitt‰v‰‰ rinnassaan.

"Totta, senjorita", sanoi h‰n, hitaasti kohottaen kasvonsa h‰nt‰ kohti; "Estabanille pit‰‰ n‰ytt‰‰, ett‰ min‰ en lopultakaan ole kuollut".

Hullun is‰n jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva ‰iti oli vet‰ytynyt johonkin tyhj‰‰n huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin p‰iv‰ helotti kuutamo mustien varjojen t‰plitt‰m‰ss‰ pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz n‰ki donna Erminian tummien silmien katsovan alas h‰neen.

"Hm! Kersantti", ‰‰nn‰hti tyttˆ v‰h‰ksyv‰sti.

"Ka, h‰n haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen h‰mment‰m‰n‰, joka n‰ytti paistavan h‰nen valjuista kasvoistaan.

Tyttˆ musersi h‰net katseellaan. H‰nen tahtoessaan tulla ymm‰rretyksi oli t‰m‰ tahto niin voimakas, ett‰ se her‰tti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.

"Mit‰ muuta odotitte minun tekev‰n?" huudahti h‰n kuin ‰kki‰ ep‰toivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enemp‰‰n? Olenko min‰ kenraalina johtamassa armeijaa? — min‰ vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teid‰n ruveta halveksimaan."

VIII

"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon n‰keminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksin‰isyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti k‰ytin edelleenkin rotkon reunaa myˆten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyv‰kseen; mutta jonkun ajan kuluttua h‰n lakkasi ilmestym‰st‰ kuistille, ik‰‰nkuin kyll‰styneen‰ v‰linpit‰m‰ttˆmyyteeni. En tied‰, miten h‰net saatiin herke‰m‰‰n. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pid‰tt‰‰ h‰net v‰kisinkin. Varovaisuus vaati heit‰ nyt v‰ltt‰m‰‰n kaikkea, mik‰ saattoi ‰rsytt‰‰ minua. Niin ainakin arvelen.

"Vaikka Chilen s‰ihkyvin silm‰pari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. N‰in meni taas muutamia p‰ivi‰. Aloin ajatella, ett‰ nuo kuningasmieliset olivat kenties l‰hteneet jonnekin muuanne. Mutta er‰‰n‰ iltana, kiirehtiess‰ni kaupunkia kohti, n‰in taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan h‰nen tytt‰rens‰. H‰n seisoi pidellen puupylv‰‰st‰, solakkana ja valjuna, isot silm‰t puutteen ja surun painamina syv‰lle kuoppiinsa. Katselin h‰nt‰ tiukasti, ja h‰n kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyv‰ll‰ silm‰yksell‰. Kun sitten ohitse ratsastettuani k‰‰nsin p‰‰ni, n‰ytti h‰n kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.

"Min‰ tottelin, senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli h‰mm‰stykseni. Viel‰ suuremmaksi k‰vi se kuullessani, mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa. H‰n alotti kiitt‰m‰ll‰ minua is‰ns‰ heikkouden suvaitsemisesta, niin ett‰ minua h‰vetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enk‰ suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti h‰nen huuliansa, mutta h‰n ei kertaakaan horjahtanut s‰ve‰st‰ ja surumielisest‰ arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni. Senjores, meiss‰ ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun h‰n p‰‰si varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti h‰n, n‰ytti s‰ilytt‰neen henkiin tuon v‰‰ryytt‰ k‰rsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja s‰‰liv‰isyyteeni.

"'V‰‰ryytt‰ k‰rsinyt mies', virkoin min‰ kylm‰kiskoisesti. 'No, samaa ajattelen min‰kin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.

"'H‰n oli onneton kristitty, joka Jumalan nimess‰ rukoili apua ovellamme, senjor' vastasi h‰n yksinkertaisesti.

"Aloin ihailla tyttˆ‰. 'Miss‰ h‰n on nyt?' kysyin j‰yk‰sti.

"Mutta h‰n ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai h‰n muistutetuksi minulle ylpeytt‰ni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yritt‰nyt pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henke‰. H‰n tietysti tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi h‰n, rukoili minua hankkimaan nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. H‰nell‰ oli muka t‰rke‰ ilmotus teht‰v‰n‰ ylip‰‰llikˆlle.

"Por Dios, hyv‰t herrat, h‰n pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen esiintyvin‰‰n mies-paran pelkk‰n‰ puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yht‰ paljon jalomielisyytt‰ kuin oli h‰nelle osottanut kuningasmielinen perhe, jolta h‰n oli saanut turvapaikan.

"Haa! Se oli hyvin ja ylv‰‰sti sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin h‰nt‰ suurena. Voi, h‰n oli vain leppym‰tˆn!

"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes n‰hd‰kseni Gaspar Ruizia, jonka p‰‰ttelin oleksivan talossa.

"Mutta tyynemmin harkitessani aloin n‰hd‰ muutamia vaikeuksia, joiden kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut helppo l‰hesty‰ ylip‰‰llikkˆ‰ sellaisella kertomuksella. Pelk‰sin huonoa menestyst‰. Vihdoin katsoin paremmaksi esitt‰‰ asian oman divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni yst‰v‰lle, joka oli hiljakkoin m‰‰r‰nnyt minut ajutantikseen.

"Mutkattomasti otti h‰n sen heti k‰sist‰ni.

"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi h‰n halveksivasti. 'Sinun olisi pit‰nyt menn‰ miekka k‰dess‰ sis‰lle ja vaatia h‰nt‰ antautumaan, sen sijaan ett‰ pakisit kuningasmielisen tytˆn kanssa kuistilla. Nuo ihmiset olisi pit‰nyt h‰‰t‰‰ tiehens‰ aikaa sitten. Kuka tiet‰‰, kuinka monta vakoojaa on majaillut heid‰n luonaan ihan leirimme keskell‰? Suojeluskirja ylip‰‰llikˆlt‰! Sen miekkosen julkeutta! Ha! ha! Nyt sieppaamme h‰net t‰n‰ yˆn‰, ja sitten otamme ilman mit‰‰n suojeluskirjaa selville, mit‰ h‰nell‰ on niin ylen t‰rke‰t‰ sanottavaa. Ha, ha, ha!'

"Kenraali Robles — rauha h‰nen sielulleen — oli lyhyt, pˆn‰kk‰ mies, tuima ja rattoisa, pyˆreiss‰ silmiss‰ kova tuijotus. Surkeuteni n‰hdess‰‰n h‰n lis‰si:

"'No, no, chico — lupaan sinulle h‰nen henkens‰, jollei h‰n tee vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmeh‰n toki nitist‰ hyv‰‰ soturia, jos asiasta muulla p‰‰see. Maltas! Olen utelias n‰kem‰‰n voimaihmist‰si. Veitikalle ei kelpaa v‰hempi kuin kenraali — hyv‰, h‰n saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! L‰hdenp‰ itse pyyntiin, ja sin‰ tulet tietysti mukaan.'

"Ja se tehtiin samana yˆn‰. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myˆhemm‰ll‰ l‰ksimme kenraali ja min‰ tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevytt‰ laukkaa taipaleelle. Pys‰hdyimme v‰h‰n matkan p‰‰h‰n talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehi‰, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo n‰ytti kuutamossa autiolta.

"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sis‰lt‰ naisen ‰‰ni, kuka koputti. P‰‰llikkˆni tˆlm‰si minua lujasti kyyn‰sp‰‰ll‰‰n. Min‰ ‰hk‰isin.

"'Min‰ t‰‰ll‰ olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'

"Ovi avautui hitaasti. N‰hdess‰‰n toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttil‰‰ pitelev‰ tyttˆ per‰yty‰ vitkallisesti edell‰mme, varjostaen valoa k‰dell‰‰n. H‰nen j‰hmettyneet, valjut kasvonpiirteens‰ n‰yttiv‰t aavemaisilta. Min‰ astuin sis‰‰n kenraali Roblesin per‰ss‰. H‰nen katseensa olivat t‰hd‰tyt minuun. Tein p‰‰llikkˆni sel‰n takana avuttoman liikkeen, yritt‰en samalla kertaa antaa tyynnytt‰v‰‰ s‰vy‰ kasvoilleni. Yksik‰‰n meist‰ kolmesta ei ‰‰nn‰ht‰nytk‰‰n.

"Olimme huoneessa, jonka lattia ja sein‰t olivat paljaat. Siell‰ oli j‰re‰tekoinen pˆyt‰ ja pari tuolia, ei yht‰‰n mit‰‰n muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, v‰‰nteli k‰si‰‰n meid‰n ilmestyess‰mme esille. ƒ‰nek‰s naurun r‰h‰hdys kajahteli tyhj‰ss‰ talossa kovin h‰tk‰hdytt‰v‰n‰ ja kaameana. T‰llˆin yritti vanha vaimo p‰‰st‰ ohitsemme.

"'Ket‰‰n ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.

"Heilautin oven kiinni, kuulin s‰pin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.

"Ennen kuin sen enemp‰‰ enn‰tettiin virkkaa huoneessa kuulin h‰mm‰styksekseni et‰isen ukkosen jymy‰.

"Huoneeseen tullessani oli minulla selv‰ vaikutelma kauniista ja selke‰st‰ kuutamoyˆst‰; pilven hattaraakaan ei ollut n‰kynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin l‰hetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiˆˆn. Sanomattomaksi ihmetyksekseni n‰in p‰‰llikkˆni silmien kuvastavan kauhistusta. ƒkki‰ tunsin p‰‰t‰ni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttˆ n‰ytti huojuvan keskilattialla, vahakynttil‰ kirposi h‰nen k‰dest‰‰n ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kime‰ kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopime‰ss‰ kuulin laastin rapisevan seinist‰ lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidelless‰ni oven s‰pist‰ kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan p‰‰ni yll‰. T‰r‰hdys oli p‰‰ttynyt.

"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tied‰tteh‰n, senjores, etteiv‰t meid‰n maassamme urhoollisimmatkaan h‰pe‰ pelkoa, jolla maanj‰ristys j‰rkytt‰‰ ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettˆm‰n kauhun valtaa.

"Se oli minun ensim‰inen maanj‰ristykseni, ja olin levollisin heist‰ kaikista. K‰sitin ulkopuolelta kuuluneen jysk‰hdyksen johtuneen siit‰, ett‰ kuisti oli sortunut puupylv‰ineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava t‰r‰hdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy l‰heni taas. Kenraali rynt‰ili ymp‰ri huonetta, tavotellen kai ovea. H‰n rapisteli kuin yritellen kavuta ylˆs seini‰, ja selv‰sti kuulin h‰nen rukoilevan useitakin pyhimyksi‰ avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui h‰n.

"Ainoastaan tytˆn ‰‰nt‰ en kuullut.

"'Kenraali', huusin min‰, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'

"En tuntenut h‰nen ‰‰nt‰‰n siin‰ sadatuksen ja ep‰toivon huudossa, joka puhkesi h‰nelt‰. Tied‰n maassani — etenkin niiss‰ maakunnissa, joissa maanj‰ristyksi‰ sattuu useimmin — monia ihmisi‰, jotka eiv‰t suostu syˆm‰‰n, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipˆyt‰‰n suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, ett‰ seinien liikkuminen saattaa likist‰‰ oven kerrassaan avaamattomaksi. N‰in oli meille k‰ynyt. Me olimme loukussa, ja kenelt‰k‰‰n emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.

"H‰n oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrin‰n yli kuulin mahtavan ‰‰nen huutavan j‰ttil‰iskeuhkoin: 'Erminia!' Maanj‰ristys on suuri s‰‰tyerotusten tasottaja. Ker‰sin kaiken p‰‰tt‰v‰isyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'H‰n on t‰‰ll‰' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ik‰‰nkuin raivostuneen pedon karjahdus — sill‰v‰lin kun p‰‰t‰ni pyˆrrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.

"H‰n jaksoi nostaa raskaan kannatuspylv‰‰n aseekseen. Pidellen sit‰ kainalossaan kuin peist‰, mutta molemmin k‰sin, h‰n vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyˆk‰ten p‰‰t‰pahkaa sis‰lle meid‰n kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja min‰ kavahdimme jalkeille ja s‰nt‰simme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin p‰‰simme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme n‰imme sitte talon ‰killisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meit‰ kohti, kantaen naista syliss‰‰n. H‰nen pitk‰ musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski h‰n kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.

"Senjores, me p‰‰simme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hyp‰hteliv‰t hevosemme rajusti, sotamiesten pitelemin‰, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja el‰inten silm‰t kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini l‰hestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttˆ‰. H‰n antoi pudistaa itse‰‰n hartioista, siirt‰m‰tt‰ katsettaan tytˆn kasvoista.

"'Que guape!' huusi kenraali h‰nen korvaansa. 'Sin‰ olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Min‰ olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meid‰n n‰hd‰ sen p‰iv‰n.'

"Toinen ei hievahtanutkaan — ik‰‰nkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.

"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, yst‰vist‰mme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieress‰. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."

Gaspar Ruiz n‰ki tytˆn avaavan silm‰ns‰. Silm‰luomien kohoaminen n‰ytti her‰tt‰v‰n h‰net horroksista. He olivat yksin‰‰n; kodittomien ihmisten kauhun- ja h‰t‰huudot kuuluivat rannikkoalangoilta et‰isen‰ ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heid‰n yksin‰isyyteens‰.

Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mit‰ nyt?" huudahti h‰n heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Miss‰ olen?"

Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen p‰‰ns‰ alas.