"… Kuka sin‰ olet?"
Gaspar Ruiz polvistui hitaasti h‰nen eteens‰ ja kosketti h‰nen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi h‰n.
Tyttˆ sai silloin n‰kyviins‰ rauniokasan, joka oli ollut talo; ep‰selv‰sti h‰‰mˆtti se pˆlypilvest‰. "Voi!" parkaisi h‰n, painaen k‰dell‰‰n otsaansa.
"Min‰ kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja h‰nen jalkainsa juuressa.
"Ja he?" kysyi tyttˆ tuskaisesti nyyhkytt‰en.
Gaspar Ruiz nousi, tarttui h‰nt‰ k‰teen ja talutti h‰net hell‰sti rauniokasaa kohti jonka oli maanvierem‰ puolittain peitt‰nyt. "Tule ja kuuntele", h‰n sanoi.
Rauhallinen kuu n‰ki heid‰n kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle rˆykkiˆlle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.
Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sin‰ olet yksin."
Tyttˆ istuutui katkenneen hirren p‰tk‰lle ja laski toisen k‰sivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta l‰hensi sitte huulensa h‰nen korvaansa. "Menk‰‰mme", kuiskasi h‰n.
"En koskaan — en koskaan l‰hde t‰‰lt‰", huudahti tyttˆ, kohottaen k‰tens‰ p‰‰n yli.
Gaspar Ruiz kumartui h‰nen ylitseen, ja tytˆn kohotetut k‰sivarret putosivat h‰nen hartioilleen. H‰n kohotti tytˆn syliins‰, suoristi ryhtins‰ ja alkoi k‰vell‰, katsellen suoraan eteens‰.
"Mit‰ teet?" kysyi toinen heikosti.
"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keve‰‰n kantamukseensa.
"Minun kanssani?" huokasi tyttˆ avuttomasti.
"En ikin‰ ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sin‰ olet v‰kevyyteni."
H‰n painoi tytˆn rintaansa vasten. H‰nen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat h‰nen korvissaan et‰iset valitukset, huudot: Misericordia! Misericordia! H‰n asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ik‰‰nkuin kantaen jotakin pyh‰‰, haurasta ja kallisarvoista.
Aika-ajoin notkui maa h‰nen jalkainsa alla.
IX
Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen n‰kˆisen‰ sytytti vanha kenraali Santierra pitk‰n ja paksun sikaarin.
"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme l‰hetetyksi patrullin takaisin rotkolle", jatkoi h‰n. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia luhistuneena, muun osan j‰rkkyneen‰; yhteinen onnettomuus oli syˆssyt yht‰l‰iseen h‰t‰‰nnykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja kˆyh‰t. Toisten teeskennelty reippaus oli r‰ike‰n‰ vastakohtana toisten ep‰toivolle. Yleisess‰ sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eiv‰t pelj‰nneet Jumalaa tai ihmisi‰, koitui vaaraksi niille, jotka olivat saaneet kotinsa h‰viˆst‰ pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen 'Misericordia!' ‰‰nekk‰‰mmin kuin kukaan muu jokaisen t‰r‰hdyksen tullessa ja lyˆden rintojaan toisella k‰dell‰‰n n‰m‰ roistot rosvosivat onnettomia uhreja toisella, h‰ik‰ilem‰tt‰ murhaakaan.
"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan kaupungin tuhoutuneita osia noiden ep‰inhimillisten heittiˆiden tihutˆilt‰. K‰skyl‰isupseerin velvollisuuksien pid‰ttelem‰n‰ p‰‰sin vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. ƒitini ja sisareni olivat hengiss‰ pelastuneet tanssisalista, johon olin heid‰t j‰tt‰nyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttˆ‰ — Jumala heid‰n sieluilleen rauhan suokoon — kuin n‰kisin heid‰t t‰ll‰ hetkell‰, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina, auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena. ƒidill‰ni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lep‰si h‰n puutarhalavitsalla koristealtaan ‰‰ress‰, jonka suihkul‰hde oli sin‰ yˆn‰ ainiaaksi lakannut lirisem‰st‰.
"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleill‰ heit‰ kaikkia suunnattomassa riemastuksessani, kun p‰‰llikkˆni saapui paikalle ja l‰hetti minut muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmist‰ni, kuten h‰n sanoi, ja valjua tyttˆ‰.
"Mutta siell‰ ei ollut ket‰‰n noudettavaksemme. Maanvierem‰ oli peitt‰nyt talon rauniot; paikalla oli pelkk‰ multakumpu, josta siell‰ t‰‰ll‰ n‰kyi hirrenp‰it‰.
"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset p‰‰ttyneet. Valtainen ja vihkim‰tˆn hauta oli niellyt heid‰t el‰v‰lt‰, heid‰n onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan. Ja heid‰n tytt‰rens‰ oli tipo tiess‰‰n.
"Ett‰ Gaspar Ruiz oli vienyt h‰net mukanaan, sen k‰sitin hyvin. Mutta kun t‰t‰ tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut mit‰‰n m‰‰r‰yst‰ heid‰n takaa-ajostaan. Eik‰ minulla totisesti ollut siihen haluakaan. En en‰‰ luottanut v‰litykseeni. Se ei ollut koskaan tuottanut menestyst‰ eik‰ edes n‰ytt‰nyt kunniakkaalta. H‰n oli mennyt matkoihinsa. No, menkˆˆn. Ja h‰n oli vienyt mukanaan tuon kuningasmielisen tytˆn! Se sopi oivallisesti. Vaya con Dios. Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syyst‰ tai syytt‰ pit‰nyt olla kuollut, ja tytˆst‰, jonka olisi ollut parempi pysy‰ syntym‰ttˆm‰n‰.
"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.
"Muutamien p‰ivien kuluttua, kun j‰rjestys oli palautettu, muuttivat kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meill‰ oli siell‰ komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen asemapaikkaan l‰helle p‰‰kaupunkia. T‰m‰ muutos soveltui hyvin minun kotoisiin ja lemmentunteisiini.
"Er‰‰n‰ iltana, jokseenkin myˆh‰‰n, kutsuttiin minut p‰‰llikkˆni luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lep‰ilem‰ss‰, univormu riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista — varokeinoksi, kuten h‰nell‰ oli tapana selitt‰‰, unettomuutta vastaan, jota moskiitojen puremat tuottivat. H‰n oli kelpo soturi, ja h‰n antoi minulle k‰yt‰nnˆllist‰ kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta. Varmaankin on Jumala ollut armollinen h‰nen sielulleen, sill‰ h‰nen vaikuttimensa eiv‰t milloinkaan olleet muuta kuin is‰nmaallisia, jos h‰n olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen k‰ytt‰mist‰ h‰n taasen piti hentomielisen‰, h‰pe‰llisen‰ — soturille sopimattomana.
"Huomasin ensi silm‰yksell‰, ett‰ h‰nen jo melkoisesti punehtuneilla kasvoillaan oli erinomaisen hyv‰ntuulinen ilme.
"'Ahaa, senjor teniente', huusi h‰n kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'
"H‰n ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka n‰in osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylip‰‰llikˆlle'.
"'T‰m‰n', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla ‰‰nell‰‰n, 'tyˆnsi joku poika vartiosoturin kouraan p‰‰kortteerin edustalla, miehen seistess‰ siin‰ kai hempukkaansa ajatellen — sill‰ ennen kuin h‰n ‰lysi mit‰‰n oli poika kadonnut markkinav‰en sekaan, ja h‰n v‰itt‰‰, ettei h‰n henke‰ns‰k‰‰n pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'
"P‰‰llikkˆni kertoi minulle edelleen, ett‰ sotamies oli antanut kirjeen vartion kersantille ja ett‰ se oli lopulta joutunut ylip‰‰llikkˆmme k‰siin. H‰nen ylh‰isyytens‰ oli suvainnut ottaa omin silmin huomatakseen sen sis‰llˆn. Sitten oli h‰n kahdenkeskisen‰ luottamuksena kertonut asian kenraali Roblesille.
"Kirjett‰, senjores, en en‰‰ kykene tarkalleen muistamaan. N‰in Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. H‰n oli h‰ik‰ilem‰tˆn miekkonen. Maanj‰ristyksest‰ oli h‰n temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen s‰vy oli hyvin itsen‰inen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylv‰‰lt‰ — arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua v‰risytt‰‰ kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin valittamaan v‰‰ryytt‰, jonka uhriksi h‰n oli joutunut. H‰n vetosi aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisell‰ v‰lityksell‰ ei h‰n voinut ajatella mit‰‰n muuta kuin maineensa puhdistamista. T‰h‰n — kirjotti h‰n — ei h‰n voinut toivoa kykenev‰ns‰ riveiss‰, yh‰ ep‰luulon alaiseksi j‰‰v‰n‰ huonoon huutoon tulleena sotamiehen‰. H‰nell‰ oli tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja h‰n lopetti ehdottamalla ylip‰‰llikˆlle kohtausta puoliyˆn hetkell‰ vastap‰‰t‰ rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iske‰ tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silm‰‰npist‰v‰ tunnus, mutta riitti kuitenkin tekem‰‰n asian selv‰ksi.
"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehist‰. Sit‰paitsi oli h‰n oikeudentuntoinen ja s‰‰liv‰inen. Kerroin h‰nelle mit‰ miehest‰ tiesin ja sain k‰skyn tulla h‰nen mukaansa m‰‰r‰yˆn‰. Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyˆ, ja koko kaupunki oli pime‰n‰ ja hiljaisena. Lev‰ttiin verhoutuneina tapasivat molemmat miehet toisensa keskell‰ laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen loitompana kuuntelin heid‰n ‰‰ntens‰ sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte kenraali kutsui minua l‰hemm‰ksi, ja tullessani kuulin San Martinin, joka oli kohtelias sek‰ ylh‰isille ett‰ alhaisille, tarjoavan Gaspar Ruiz'ille p‰‰kortteerin vieraanvaraisuutta siksi yˆt‰. Mutta sotamies kielt‰ysi sanoen, ettei h‰n ansainnut sit‰ kunniaa, ennen kuin oli tehnyt jotakin.
"'Teid‰n ylh‰isyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne', huomautti h‰n naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja h‰visi yˆhˆn.
"Ylip‰‰llikkˆ virkkoi minulle, kun k‰‰nnyimme pois: 'H‰nell‰ oli joku matkassaan, Ruiz-yst‰v‰ll‰mme. N‰in vilahdukselta kaksi henkilˆ‰. Se oli h‰iritsem‰tˆn kumppani.'
"Min‰kin olin huomannut toisen haamun yhtyv‰n Gaspar Ruizin katoavaan varjoon. Se n‰ytti lyhytkasvuiselta miehelt‰, jolla oli yll‰‰n poncho ja p‰‰ss‰‰n iso hattu. Ja min‰ kummastelin ‰lyttˆm‰sti, kenen h‰n olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pit‰nyt arvata, ettei se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttˆ — sen pahempi!
"Miss‰ Gaspar Ruiz piilotteli h‰nt‰, sit‰ en tied‰. H‰nell‰ oli — kuten tuli j‰lkeenp‰in tiedoksi — eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa. Kenties sai orpo sielt‰ suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli h‰nen el‰m‰ns‰ kyllin kˆyh‰‰, katkeroittaakseen h‰nen ylpeytt‰ns‰ ja pit‰‰kseen vireill‰ h‰nen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa on, ett‰ h‰n ei seurannut Gaspar Ruizia urotyˆss‰, jonka t‰m‰ otti ensim‰iseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen v‰h‰isempi yritys kuin sotatarvevaraston h‰vitt‰minen, jonka espanjalaiset viranomaiset olivat salaa ker‰nneet etel‰ss‰ Linares-nimiseen kaupunkiin. Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika ei ollut suotuisa. Heid‰n t‰ytyi uida tulvineiden jokien yli. He n‰yttiv‰t kuitenkin nelist‰neen yˆt‰ p‰iv‰‰, edeten nopeammin kuin tieto heid‰n partioretkest‰‰n ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia kohti, sataviisikymment‰ kilometri‰ syv‰lle vihollisen maahan, kunnes p‰iv‰n sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka k‰dess‰, yll‰tt‰en pikku varusv‰en. Se pakeni ryhtym‰tt‰ vastarintaan, j‰tt‰en useimmat upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.
"Suuri ruutir‰j‰hdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka partioretkel‰iset olivat siekailematta sytytt‰neet. Vajaan kuuden tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia; he eiv‰t olleet menett‰neet ainoatakaan miest‰. Niin kelpo sotamiehi‰ kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi viel‰ paremmatta johtajatta.
"Olin p‰iv‰llisell‰ p‰‰kortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon menestyksest‰‰n. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille. Todisteeksi n‰ytti h‰n meille varusv‰en lipun. H‰n otti sen viittansa alta ja heitti pˆyd‰lle. Mies oli kerrassaan muuttunut; h‰nen kasvojensa ilmeess‰ oli jotakin ylv‰stelev‰‰ ja uhkaavaa. H‰n seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpe‰sti meit‰ kaikkia. H‰nell‰ oli ympyri‰inen sininen lakki p‰‰ss‰, hopeap‰‰rmeell‰ reunustettu, ja me n‰imme kaikki leve‰n valkoisen arpijuovan h‰nen p‰iv‰npaahtamassa niskakuopassaan.
"Joku kysyi h‰nelt‰, miten h‰n oli menetellyt vangittujen espanjalaisten upseerien suhteen.
"H‰n kohautti halveksivasti olkap‰it‰‰n. 'Kannattaako sit‰ nyt kysy‰k‰‰n! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heid‰n menn‰ — ja t‰ss‰ ovat heid‰n miekankannikkeensa.'
"H‰n viskasi kimpullisen niit‰ pˆyd‰lle lipun p‰‰lle. Silloin kenraali Robles, jonka saattolaisena min‰ olin siell‰, tokaisi kovalla, k‰re‰ll‰ ‰‰nell‰‰n: 'Vai niin! Sittep‰, uljas yst‰v‰, ette viel‰ tied‰, mill‰ tavoin tulisi johdella t‰llaista sotaa. Teid‰n olisi pit‰nyt tehd‰ n‰in.' Ja h‰n sivalsi k‰sisyrj‰ll‰ kurkkuaan.
"Voi, senjores! Oli liiankin totta, ett‰ t‰t‰ kamppailua, laatuaan niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella. Kenraali Roblesin sanojen her‰tt‰m‰ sorina ei suinkaan kuulostanut yksimieliselt‰. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti tuota ihmisellist‰ toimenpidett‰ ja osotti Ruizille sijan oikealla puolellaan. Nousten sitte seisaalle, t‰ysin‰inen lasi k‰dess‰, esitti h‰n maljan: "Caballeros ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennetty‰mme lasimme jatkoi ylip‰‰llikkˆ: 'Aion uskoa h‰nelle etel‰isen rajamme vartioimisen, sill‰v‰lin kun me l‰hdemme vapauttamaan Perussa asuvia velji‰mme. H‰n, jota vihollinen ei kyennyt pys‰hdytt‰m‰‰n iskem‰st‰ vastustajiansa suoraan syd‰meen, osaa kyll‰ suojella rauhallista v‰estˆ‰, jonka j‰t‰mme taaksemme, kun l‰hdemme pyh‰‰n teht‰v‰‰mme.' Ja h‰n syleili Gaspar Ruizia, joka oli ‰‰neti istunut h‰nen vieress‰‰n.
"Kun myˆhemm‰ll‰ kaikin nousimme pˆyd‰st‰, l‰hestyin min‰ armeijan uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lis‰sin, 'kenties kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin donna Erminia sin‰ yˆn‰ joutui?'
"H‰nen katsantonsa muuttui t‰st‰ yst‰v‰llisest‰ kysymyksest‰ni. H‰n loi minuun silm‰kulmiensa alta guasson, maalaisen, raskaan ja ilmeettˆm‰n katseen. 'Senjor teniente', sanoi h‰n k‰he‰sti ja ik‰‰nkuin hyvin apeana, '‰lk‰‰ kysykˆ minulta senjoritasta, sill‰ mieluummin olen laisinkaan ajattelematta h‰nt‰ teik‰l‰isten seurassa ollessani.'
"Otsaansa rypist‰en katseli h‰n ymp‰ri huonetta, joka oli t‰ynn‰ tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.
"N‰m‰ olivat viimeiset sanat, mit‰ kuulin h‰nen lausuvan pitk‰n pitk‰‰n aikaan. Ja seuraavana p‰iv‰n‰ me l‰ksimme meritse vaivaloiselle retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan omien taisteluittemme lomassa. H‰net oli m‰‰r‰tty etel‰isen maakuntamme sotilassuojelijaksi. H‰n ker‰si itselleen sissijoukon. Mutta h‰nen leppeytens‰ voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernˆˆri‰, joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja ep‰luuloinen mies. H‰n l‰hetti hallitukselle ep‰edullisia raportteja Gaspar Ruizista; er‰s sellainen ilmotti, ett‰ h‰n oli julkisesti ja prameasti viett‰nyt h‰it‰ns‰ kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten t‰ytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernˆˆri moittia h‰nen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mik‰ ei muka olisi kummeksittavaa sellaisesta entisyydest‰ tunnetussa miehess‰. Gaspar Ruiz sai t‰st‰ tiedon. H‰nen raivonsa leimahti, ja h‰nen vierell‰‰n aina v‰ijyv‰ nainen osasi kyll‰ kannustaa sit‰ kavalin sanoin. En tied‰, l‰hettikˆ hallitus todellakin k‰skyn vangita h‰net, kuten h‰n j‰lkeenp‰in valitti. Varmalta n‰ytt‰‰, ett‰ siviilikuvernˆˆri alkoi houkutella juoniinsa h‰nen upseerejaan ja ett‰ Gaspar Ruiz huomasi sen.
"Er‰‰n‰ iltana, kun kuvernˆˆrin luona vietettiin tertulliaa, ilmestyi Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin ja karautti kuvernˆˆrintalon ovelle. H‰n astui saliin aseissa, hattu p‰‰ss‰. Kun kuvernˆˆri pahastuneena astui h‰nt‰ vastaan, sieppasi h‰n onnetonta vyˆt‰isist‰, kantoi h‰net pois tyrmistyneiden vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi h‰net alas ulkoportaita kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitist‰m‰‰n hengen j‰ttil‰iselt‰kin; mutta h‰nen ratsumiehens‰ laukaisivat viel‰ pistoolinsa kuvernˆˆrin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana portaiden juurella".
X
"T‰m‰n — kuten h‰n sanoi — oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa v‰ke‰ns‰, ja linnotti tyyssijakseen er‰‰n kukkulan. H‰nt‰ vastaan ajattelemattomasti l‰hetetty komppania s‰‰nnˆllist‰ sotav‰ke‰ saarrettiin ja tuhottiin melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia j‰rjestettiin paremmin, mutta niill‰k‰‰n ei ollut menestyst‰.
"N‰iden veristen kahakkain aikana alkoi h‰nen vaimonsa ensin esiinty‰ ratsun sel‰ss‰ h‰nen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan ylpistyneen‰ ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz en‰‰ rynn‰nnyt sissiens‰ etunen‰ss‰, vaan j‰i korskeasti — niinkuin armeijan liikkeit‰ johtava kenraali — taamma jollekin yl‰nteelle vankan ratsun selk‰‰n ja liikkumattomaksi, sielt‰ l‰hetellen k‰skyj‰‰n. Donna Erminia n‰htiin tuon tuostakin h‰nen vierell‰‰n, ja kauvan aikaa luultiin h‰nt‰ mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaper‰isest‰ valkeakasvoisesta p‰‰llikˆst‰, jonka ansioksi meid‰n joukkojemme tappiot luettiin. H‰n ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin, k‰ytt‰en leve‰lierist‰ miehen hattua ja mustaa ponchoa, viittaa. J‰lkeenp‰in, heid‰n suurimman menestyksens‰ p‰ivin‰, t‰m‰ poncho kirjailtiin kullalla, ja h‰n kantoi silloin myˆskin Don Antonio de Leyva-paran miekkaa.
"T‰m‰ vanha chilel‰inen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli h‰n saanut surmansa arauko-intiaanien k‰siss‰, ne kun olivat Gaspar Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sit‰ surullista tapausta muisteltiin kauvan j‰lkeenp‰in 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan lahjotti donna Erminialle arauko-p‰‰llikkˆ Peneleo, sill‰ noihin intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut h‰nen katsantonsa, h‰nen kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mik‰‰n s‰‰ n‰kynyt pystyv‰n, ja h‰nen tyyni v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ luotisateessa, ett‰ he pitiv‰t h‰nt‰ yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. T‰m‰ taikausko suuresti lis‰si Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden tiet‰m‰ttˆmien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi maistavansa t‰ydellisesti kostoansa sin‰ p‰iv‰n‰, jona h‰n ripusti kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. H‰n ei siit‰ milloinkaan luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa — k‰ytt‰‰ h‰n ei sit‰ kyll‰k‰‰n tahtonut tai voinut, mutta h‰nt‰ miellytti sen heiluminen sivullaan tasavallan aseiden h‰v‰istyksen ainaisena muistuttajana ja vertauskuvana. H‰nen oli mahdoton saada kyll‰‰ns‰. Eik‰ k‰ynytk‰‰n pys‰htyminen sill‰ polulla, jolle h‰n oli johdattanut Gaspar Ruizin. Pelastuneet vangit — ja niit‰ ei ollut monta — kertoivat, miten h‰n kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehens‰ kasvojen ilmeen ja elvytt‰m‰‰n h‰nen vaimentuvan ‰k‰ns‰. He kertoivat, miten aina kahakan j‰lkeen, jokaisesta partioretkest‰ tai muusta menestyneest‰ hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi h‰nt‰ kasvoihin. N‰iden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. H‰nen syleilyns‰, senjores, oli varmaankin kylm‰ kuin patsaan. Ruiz yritti sulattaa h‰nen j‰ist‰ syd‰nt‰‰n l‰mpim‰ss‰ verivirrassa. Muutamat englantilaiset meriupseerit, jotka k‰viv‰t h‰nen luonaan siihen aikaan, panivat t‰hdelle h‰nen lumoutumisensa omituisuuden."
Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pys‰htyi kenraali Santierra toviksi.
"Niin — englantilaiset meriupseerit", toisti h‰n. "Ruiz oli myˆntynyt vastaanottamaan heid‰t j‰rjest‰‰kseen joidenkuiden teid‰n kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. H‰nen vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti, johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vett‰, kierretty‰‰n Kap Hornin. Siell‰ h‰n, houkutellen miehistˆn maihin, sieppasi ensin valaanpyyntipriki Hersalian ja j‰lkeenp‰in valtasi yll‰tyksell‰ kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.
"H‰nen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin h‰n miehitti prikin osalla sen entist‰ v‰estˆ‰ ja pani alukseen upseerin sek‰ useita omia miehi‰‰n, l‰hett‰en heid‰t Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernˆˆrin luo, mukanaan selostus h‰nen asetˆist‰‰n ja avunpyyntˆ sodan pontevammaksi jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernˆˆri ei voinut paljoakaan tehd‰ h‰nen hyv‰kseen; l‰hetti h‰n sent‰‰n kaksi keve‰‰ kentt‰tykki‰, kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin t‰m‰ lippu h‰nen talonsa katolle liehumaan arauko-maan syd‰mess‰. Eikˆh‰n vain lienekin donna Erminia sin‰ p‰iv‰n‰ v‰hemmin j‰ykk‰n‰ hymyillyt guasso-puolisolleen.
"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri teki n‰iden anastusten johdosta huomautuksia meid‰n hallituksellemme. Mutta Gaspar Ruiz kielt‰ysi ryhtym‰st‰ sovitteluihin meid‰n kanssamme. Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni, mukanaan l‰‰k‰ri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla sis‰maahan. Heid‰t otettiin hyvin vastaan; kolme p‰iv‰‰ olivat he sissip‰‰llikˆn vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista sotilaallista raakalaisj‰rjestyst‰. Se oli sisustettu ja kalustettu rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin p‰‰stess‰‰n p‰‰suojamaan n‰kiv‰t he h‰nen vaimonsa lep‰ilem‰ss‰ — h‰n ei ollut silloin oikein terve — ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkop‰‰ss‰. H‰nen hattunsa oli lattialla, ja k‰tens‰ oli h‰n laskenut miekankahvaan.
"Koko tuon ensim‰isen keskustelun aikana ei h‰n ollenkaan siirt‰nyt isoja k‰si‰‰n miekankahvasta, paitsi kerran j‰rjest‰‰kseen vaimonsa peitteit‰ hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, ett‰ milloin hyv‰ns‰ donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa h‰neen ja oli jotenkuten odottavan ja j‰nnittyneen tarkkaavainen, n‰kˆj‰‰n unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. J‰‰hyv‰iskemujen aikana, joissa donna oli makuusijallaan lev‰ten saapuvilla, puhkesi Gaspar Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin l‰hdetty‰ oli h‰net piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet olivat h‰nt‰ panetelleet, h‰nen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun, chilel‰inen hallitus oli uhannut h‰nen vapauttaan ja henke‰ns‰kin. H‰n nousi pˆyd‰st‰, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia jyr‰ytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen, rinta kohoilevana, katse lattiaan t‰hd‰ttyn‰. Donna lep‰si puolittain istuvassa asennossa sel‰ll‰‰n, p‰‰ pieluksilla, silm‰t melkein ummessa.
"'Ja nyt min‰ olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lis‰si h‰n levollisella ‰‰nell‰.
"Englantilaisen fregatin kapteeni k‰ytti silloin tilaisuutta ilmottaakseen h‰nelle s‰ve‰sti, ett‰ Lima oli kukistunut ja ett‰ espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vet‰ytym‰ss‰ pois koko mantereelta.
"Gaspar Ruiz kohotti p‰‰t‰ns‰, ja ep‰rˆim‰tt‰, hillityn kiivaasti puhuen, vakuutti h‰n jatkavansa taistelua Chile‰ vastaan viimeiseen veripisaraan asti, vaikka koko Etel‰-Amerikaan ei j‰isi ainoatakaan espanjalaista sotilasta. Kun h‰n oli lopettanut tuon hullun sanelmansa, kohotti h‰nen vaimonsa pitk‰n valkoisen k‰tens‰ ja silitti juuri silm‰nr‰p‰yksen ajan sormenp‰ill‰‰n h‰nen polveaan.
"Juhla-aterian j‰lkeen viipyiv‰t upseerit en‰‰ puolisen tuntia, jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima p‰‰llikkˆ osottausi ylenpalttisen herttaiseksi ja hyv‰ntahtoiseksi. H‰n oli ollut vieraanvarainen ennenkin, mutta n‰ytti silti kuin ei h‰n olisi voinut kyllikseen pit‰‰ huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta matkustamisesta takaisin laivaan.
"Mik‰‰n, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana h‰nen ‰skeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle j‰ykkyydelleen. Ik‰‰nkuin odottamattoman onnen riemastuttamana yli kaikkien rajojen innostui h‰n leppe‰‰n ja syd‰melliseen huomaavaisuuteen. H‰n syleili upseereja kuin velji‰‰n, melkein kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkess‰ h‰n ‰kki‰ ilmotti, ett‰ h‰nen piti toki luovuttaa kauppalaivojen kapteeneille kaikki heid‰n yksityinen omaisuutensa takaisin. T‰m‰ aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytyst‰ seurueen l‰htˆvalmistuksissa, ja heid‰n ensim‰inen p‰iv‰matkansa oli hyvin lyhyt.
"Myˆh‰‰n illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heid‰n leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla s‰lytetyn muulin. H‰n sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten yst‰viens‰ kanssa, joita h‰n ei en‰‰ el‰m‰ss‰‰n tulisi n‰hneeksi. H‰n kertoili omia urotˆit‰‰n, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristiss‰ allaan ylen hienolla lev‰till‰‰n, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen eteen, lauloi h‰n vienolla ‰‰nell‰ talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte h‰nen p‰‰ns‰ painui rintaa vasten, h‰nen k‰tens‰ valahtivat maahan; kitara kier‰hti h‰nen polveltaan — ja syv‰ hiljaisuus seurasi leiriss‰ leppym‰ttˆm‰n sissip‰‰llikˆn lemmenlaulua, miehen, joka oli syˆssyt niin monet meik‰l‰iset itkem‰‰n h‰vitettyj‰ koteja ja t‰rveltyj‰ lemmentarinoita.
"Ennen kuin kukaan kykeni ‰‰nn‰ht‰m‰‰nk‰‰n kavahti h‰n jalkeille ja huusi hevostaan.
"'Adios, yst‰v‰t!' toivotti h‰n. 'Jumalan haltuun. Min‰ pid‰n teist‰. Ja kertokaa Santiagossa, ett‰ Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin ja Chilen tasavaltalaisten vareksien v‰lill‰ vallitsee sota viimeiseen hengenvetoon asti — sota! sota! sota!'
"H‰nen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat matkaansa; ‰‰nten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson et‰isyyteen.
"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siit‰, ett‰ Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? — kaira heltynyt? Mutta l‰‰k‰ri, tarkkasilm‰inen ja j‰rkev‰ skotlantilainen, sanoi minulle, ett‰ se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin h‰net useita vuosia j‰lkeenp‰in, mutta h‰n muisti sen kokemuksensa el‰v‰sti. H‰n mainitsi minulle myˆs mielipiteen‰‰n, ett‰ tuo nainen ei johtanut Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla, vaan her‰tt‰m‰ll‰ ja pit‰m‰ll‰ vireill‰ h‰nen yksinkertaisessa sielussaan polttavaa korjaamattoman v‰‰ryyden tunnetta. Kenties, kenties. Mutta min‰ sanoisin, ett‰ h‰n valutti puolet kostonhimoista sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhj‰‰n pikariin kaataa p‰ihtymyst‰, hulluutta, myrkky‰.
"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sit‰ h‰n sai toden teolla, kun voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. J‰rjestelm‰llisi‰ toimia suunniteltiin t‰t‰ vaivalla saadun itsen‰isyytemme kunnian ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja k‰ytettiin molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa. Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa kapteenina.
"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme er‰‰lt‰ pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiid‰tetty satanelj‰kymment‰ kilometri‰ vuoristoon kastetoimitukseen, ett‰ heille oli syntynyt tyt‰r. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz suoritti pari loistavaa partioretke‰ ihan joukkojemme takana ja hajotti osastot, jotka oli l‰hetetty katkaisemaan h‰nelt‰ paluutiet‰. Kenraali Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. H‰n sai muuta unettomuuden syyt‰ kuin moskiittojen puremat, mutta sit‰ vastaan, senjores, eiv‰t konjakkipikarilliset auttaneet sen enemp‰‰ kuin silkka vesi. H‰n alkoi piikitell‰ ja ahdistella minua voimaihmisest‰ni, ja k‰rsim‰ttˆmin‰ lopettamaan t‰m‰n nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit k‰yneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin vaaroihin teht‰viss‰mme.
"Verkalleen, ik‰‰nkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka h‰n oli saanut nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meit‰ vastaan. Sitte vuoden tai v‰h‰n enemm‰nkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestens‰ ja vakoojiensa v‰lityksell‰, ett‰ h‰n oli lyˆtt‰ytynyt liittoon Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko h‰n vain varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellitt‰m‰ttˆm‰sti jatkaessaan meit‰ vastaan k‰ym‰‰ns‰ yll‰tys- ja teurastussotaa, sit‰ en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle yrityksess‰‰n meid‰n etenemisemme ehk‰isemiseksi, tunkeutuessamme merenrannikolta p‰in, h‰n per‰ytyi vikkel‰sti kuten aina ja valmistausi uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi tyˆkseen l‰hett‰en vaimonsa ja pikku tytt‰rens‰ Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan etel‰rajana."
XI
"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli h‰nen puolueekseen ker‰ytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja murhaajien saaliina. H‰nell‰ oli ylev‰ ulkomuoto, mutta h‰n oli tyyten vailla s‰‰li‰, kunniallisuutta ja omaatuntoa. H‰n ei tavotellut muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka h‰n oli aikonut k‰ytt‰‰ Gaspar Ruizia kataliin vehkeisiins‰, oivalsi h‰n kuitenkin pian, ett‰ Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin h‰nen tarkotuksiaan. Minua h‰vett‰‰ sanoa, ett‰ h‰n teki hallituksellemme ehdotuksen h‰nen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta erin‰isill‰ ehdoilla vihollisille ja ett‰ t‰m‰ tarjous otettiin vastaan.
"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehist‰ annettu h‰nen suojeluksekseen, luovuttaen h‰net upseerille, joka piti hallussaan chilel‰ist‰ linnotusta yl‰ngˆll‰, Kordillerien p‰‰jonon juurella. T‰m‰ tunnoton teko olisi voinut k‰yd‰ kalliiksi minulle, sill‰ min‰ olinkin vankina Gaspar Ruizin leiriss‰, h‰nen saadessaan tiedon tapauksesta. Minut oli saatu kiinni er‰‰ll‰ tiedusteluretkell‰; h‰nen henkivartionsa intiaanit olivat keih‰st‰neet v‰h‰lukuisen ratsumies-saattueeni. Min‰ pelastuin samasta kohtalosta, kun h‰n tunsi viime hetkess‰ kasvonpiirteeni. Yst‰v‰ni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enk‰ koko aikana pit‰nytk‰‰n henke‰ni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen kohteli minua eritt‰in hyvin, syyst‰ — sanoi h‰n — ett‰ min‰ olin aina uskonut h‰nen viattomuuteensa ja yritt‰nyt auttaa h‰nt‰, silloin kun h‰nt‰ v‰‰ryys vainosi.
"'Ja nyt', takasi h‰n minulle, 'saatte n‰hd‰, ett‰ min‰ puhun aina totta. Te olette turvassa.'
"En pit‰nyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut er‰‰n‰ iltana kutsuttiin h‰nen luokseen. H‰n harppoi edes takaisin kuin vimmastunut peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'
"H‰n astahti k‰det nyrkiss‰ luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'
"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.
"'Ja lapseni!' ulvahti h‰n kuin mielettˆm‰n‰. H‰n heitt‰ysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'
"Vakuutin h‰nelle, ett‰ myˆskin h‰nen vaimonsa henki oli taattu, mutta min‰ en ilmaissut sit‰ vakaumustani, ett‰ h‰n ei ollut en‰‰ milloinkaan n‰kev‰ vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan h‰nen kuolemansa.
"H‰n loi minuun omituisen, selitt‰m‰ttˆm‰n katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heid‰n k‰siss‰‰n. Heid‰n k‰siss‰‰n.'
"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edess‰.
"ƒkki‰ h‰n kavahti seisaalle. 'Mit‰ min‰ t‰‰ll‰ teen?' h‰n huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos k‰skyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mit‰ se onkaan?' sopersi h‰n, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mit‰‰n. Min‰ hankkisin h‰net takaisin, vaikka h‰net olisi k‰tketty vuoren syd‰meen.' H‰n h‰mm‰stytti minua lis‰‰m‰ll‰ v‰kin‰isesti ponnistaen: 'Min‰ kannoin h‰net pois syliss‰ni, kun maa j‰rkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'
"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetell‰.
"'Teid‰n pit‰‰ tulla mukaan', sanoi h‰n rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menett‰isi p‰‰ns‰.'
"Se oli kyll‰ totta. H‰nen ja muun tulistuneen ihmiskunnan v‰lill‰ ei voinut olla mit‰‰n kunniallisen sodank‰ynnin tapojen mukaista neuvottelutiet‰.
"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yˆn selk‰‰n. H‰nell‰ oli p‰‰majassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta h‰n ei malttanut odottaa lis‰‰. Kuitenkin l‰hetti h‰n sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanip‰‰llikˆlle, jotta t‰m‰ toisi soturinsa yl‰maahan ja kohtaisi h‰net Vedensilm‰ksi nimitetyn j‰rven rannalla, jonka l‰helle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.
"Me samosimme alamaan halki niin v‰sym‰ttˆm‰n vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretki‰‰nkin. Seurasimme laaksoja alhaalta p‰in niiden jyrkille yl‰rinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttisein‰m‰‰n hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen k‰rjitse, ja vihdoin p‰‰simme syv‰n kuilun h‰myst‰ Pequenjan yl‰tasangolle.
"Tasanteella kasvoi sitke‰t‰ vihre‰t‰ ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yl‰puolellamme riippui lumip‰lvi‰ majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku j‰rvi oli ympyri‰inen kuin tuijottava silm‰. Varusv‰ki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus n‰ytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leve‰t, mustuneet, k‰rjist‰‰n terotetut paalut, jotka tuskin k‰tkiv‰t n‰kyvist‰ sis‰puolella olevien majojen ruohokatot.
"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin k‰skyst‰ ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sis‰puolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sek‰ hevosen ett‰ miehen. Kuulin Ruizin vieress‰ni kiristelev‰n hampaitaan. 'Ei v‰li‰', sanoi h‰n. 'Nyt te menette.'
"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin l‰hesty‰ puhelumatkan p‰‰h‰n; ja sitte minun t‰ytyi odottaa syyst‰ ett‰ muuan ampumarei‰st‰ iloa ja h‰mm‰styst‰ remuava ‰‰ni ei suonut minulle sananvuoroa. Siell‰ h‰lisi majuri Pajol, vanha yst‰v‰. H‰n oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.
"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi h‰n hyvin kiihtyneen‰, 'me avaamme h‰th‰t‰‰ portin sinulle.'
"Annoin ohjasten pudota k‰dest‰ni ja pudistin p‰‰t‰ni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.
"'H‰nelle!' huusi h‰n sanomattoman halveksivasti vastaan.
"'H‰n lupaa teille henkenne.'
"'Se on meid‰n omamme. Ja neuvotko sin‰, Santierra, meit‰ antautumaan mokomalle rastrerolle?'
"'En!' huikkasin. 'Mutta h‰n tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja h‰n voi katkaista teilt‰ vedensaannin.'
"'Silloin joutuisi h‰nen vaimonsa ensim‰isen‰ k‰rsim‰‰n. Sano h‰nelle se. Kuules — t‰m‰ on pelkk‰‰ hullutusta: me teemme rynn‰kˆn ja sieppaamme sinut kiinni.'
"'Ette ota minua el‰v‰n‰', sanoin lujasti
"'Tyhmyri!'
"'Jumalan t‰hden', jatkoin h‰t‰isesti, '‰lk‰‰ avatko porttia.' Ja min‰ viittasin Peneleon intiaaneihin, joita j‰rven rannat kuhisivat mustanaan.
"En ollut milloinkaan n‰hnyt noita villej‰ niin tavattomana liutana koolla. Heid‰n keih‰‰ns‰ n‰yttiv‰t lukuisilta kuin hein‰nkorret. Heid‰n k‰he‰t ‰‰nens‰ kuuluivat ep‰selv‰lt‰ meren meurulta.
"Pajol-yst‰v‰ni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte — hornan kitaan!' huusi h‰n tuskastuneena. Mutta k‰‰nn‰ht‰ess‰ni pois h‰n katui, sill‰ min‰ kuulin h‰nen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen ennen kuin h‰n livist‰‰.'
"H‰nell‰ oli hyvi‰ ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri k‰‰ntyess‰‰n horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman iskem‰n‰. Enn‰tin vet‰ist‰ jalkani pois jalustimesta ja kier‰hdin syrj‰‰n; mutta min‰ en yritt‰nyt nousta. Eiv‰tk‰ hek‰‰n uskaltaneet hyˆk‰t‰ laahaamaan minua varustukseen.
"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He ratsastivat esille osastottain, laahaten pitki‰ keih‰it‰‰n maassa; musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittiv‰t ylt‰‰n turkisviittansa ja s‰nt‰siv‰t alastomina rynn‰kkˆˆn, tˆmistellen jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru v‰l‰hti kolmasti pitkin varustuksen julkipuolta, ehk‰isem‰tt‰ heid‰n tasaista juoksuaan. He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveit‰ puukkojaan. Mutta t‰t‰ vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen nahkakˆytteill‰, vaan pitkill‰ rautanauloilla, joita he eiv‰t kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelyns‰ raukeamisesta nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen yhteislaukausten tavottelemina.
"Heti kun he varustusta kohti rynn‰tess‰‰n olivat sivuuttaneet minut, olin min‰ noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla harjanteella, joka pist‰ysi tasangolle. H‰nen omien miestens‰ muskettituli oli tukenut hyˆkk‰yst‰, mutta nyt h‰n antoi merkin, ja torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdess‰ katselimme ‰‰nettˆmin‰ villien tappiota.
"'Siit‰ tulee siis piiritys', jupisi h‰n. Ja min‰ n‰in h‰nen salavihkaa v‰‰ntelev‰n k‰si‰‰n.
"Mutta millainen piiritys saattoi siit‰ koitua? Minun tarvitsemattani kertoakaan Pajolin terveisi‰ ei h‰n rohjennut katkaista vedensaantia piiritetyilt‰. Heill‰ oli ylt‰kyllin lihaa. Ja jos heid‰n varastonsa olisivat olleet v‰hiss‰kin, olisi h‰n ollut liiankin halukas l‰hett‰m‰‰n paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin olikin asia, ett‰ me tasangolla viivyskelev‰t sit‰ aloimmekin tuntea n‰l‰n kiristyst‰.
"Peneleo, intiaanip‰‰llikkˆ, kyyrˆtteli nuotiomme ‰‰ress‰ v‰lj‰‰n guanaco-nahkaiseen viittaansa k‰‰riytyneen‰. H‰n oli harvinaisen vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan ja kooltaan olkista mehil‰ispes‰‰, ja kasvonpiirteet olivat totiset, yrme‰t ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielell‰‰n h‰n hoki, muristen kuin puolikesy peto, ett‰ jos vaajoitukseen teht‰isiin vain pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat h‰nen miehens‰ sis‰lle ja toisivat senjoran — muutoin olisi mahdotonta.
"Istuen vastap‰‰t‰ h‰nt‰ piti Gaspar Ruiz katseensa t‰hd‰ttyn‰ varustukseen melkein yˆt‰ p‰iv‰‰, kamalan vaiteliaana ja liikkumattomana. Sill‰v‰lin saapui jokseenkin joka p‰iv‰ alamaasta pikal‰hettej‰, ja heilt‰ kuulimme, ett‰ muuan h‰nen luutnanttinsa oli k‰rsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas l‰hetetyt vakoojat toivat tiedon, ett‰ muuan jalkav‰en kolonni oli tulossa et‰isten solien kautta linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi heid‰n vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylˆsp‰in. Minua kummastutti, mink‰t‰hden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja h‰vitt‰m‰‰n t‰t‰ uhkaavaa joukkoa jossakin v‰ijytykselle sopivassa rotkopaikassa, sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta h‰nen ‰lyns‰ n‰ytti hylj‰nneen h‰net ep‰toivoon.
"Minulle oli ilmeist‰, ett‰ h‰n ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen n‰kyvist‰. Vakuutan teille, hyv‰t herrat, ett‰ minun tuli melkein surku n‰hdess‰ni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella, pit‰m‰tt‰ lukua p‰iv‰paisteesta, sateesta, kylm‰st‰, tuulesta — k‰det liitettyin‰ polvien ymp‰ri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen — tuijotellen — tuijotellen.
"Ja varustus, johon h‰n piti silm‰ns‰ suunnattuina, oli yht‰ hiljainen ja ‰‰netˆn kuin h‰n itsekin. Varusv‰ki ei antanut itsest‰‰n mit‰‰n elonmerkki‰. He eiv‰t edes vastanneet ampumareikiin t‰hd‰ttyihin hajalaukauksiin.
"Er‰‰n‰ iltana astellessani h‰nen ohitseen h‰n aavistamattomasti puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen l‰hett‰nyt noutamaan kanuunaa', sanoi h‰n. 'Enn‰t‰n ottaa vaimoni takaisin ja per‰yty‰ ennen kuin Roblesinne saa ryˆmityksi t‰nne.'
"H‰n oli toimittanut miehi‰ kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.
"Sit‰ kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli seitsennaulainen kentt‰tykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain kˆytettyn‰ kahteen pitk‰‰n salkoon oli se kahden muulin v‰liss‰ helposti saatu ylˆs soukkia polkuja. Korvissani kaikuu viel‰kin h‰nen hurja riemuhuutonsa p‰iv‰n koittaessa, kun h‰n n‰ki kanuunasaaton pist‰ytyv‰n n‰kyviin laaksosta.
"Mutta, senjores, en voi sanoin kuvata h‰nen h‰mm‰styst‰‰n, raivoansa, ep‰toivoaan ja avuttomuuttaan, kun h‰n kuuli, ett‰ tykkilavaa kantava juhta oli edellisen‰ yˆn‰ jotenkuten suistunut jyrk‰nteelt‰ alas. H‰n syd‰ntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattov‰elle. Pysyttelin poissa h‰nen tielt‰‰n kaiken p‰iv‰‰, makaillen muutamien pensaiden takana ja kummastellen, mit‰ h‰n nyt aikoi tehd‰. Per‰ytyminen oli j‰ljell‰; mutta h‰n ei voinut per‰yty‰.
"N‰in alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin, rakentavan jonkunlaista telinett‰ p‰‰llitysten pinotuista satuloista. Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.
"Sen enemp‰‰ ei yritetty. Ampumavaroilla s‰lytetyist‰ muuleista oli toinen niinik‰‰n joutunut hukkaan, ja heill‰ oli k‰ytett‰viss‰‰n ainoastaan kuusi panosta — mik‰ kyll‰ hyvin riitti portin pommittamiseen m‰s‰ksi, jos tykki t‰hd‰ttiin tarkoin. T‰m‰ oli mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eik‰ keinoja tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.
"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena istahti Peneleo hetkiseksi l‰helleni murisemaan vanhaa virtt‰ns‰.
"'Tehd‰ entrada — aukko. Jos tehd‰ aukko, bueno. Jos ei tehd‰ aukko, silloin vamos meid‰n t‰ytyy menn‰ pois.'
"P‰iv‰nlaskun j‰lkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien valmistautuvan n‰ht‰v‰sti uuteen rynn‰kkˆˆn. Heid‰n rivins‰ olivat j‰rjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla n‰in varustuksen portin edustalla miesryhm‰n h‰ilyv‰n paikallaan.
"Astuin alas harjanteelta kenenk‰‰n ottamatta huomatakseen minua. Yl‰maan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin p‰iv‰nvalo, mutta sankat varjot h‰iritsiv‰t n‰kˆ‰ni, joten en kyennyt erottamaan, mit‰ he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella, ep‰ilev‰ll‰ ‰‰nell‰: 'Ladattu on, senjor.'
"Sitte toinen ‰‰ni ryhm‰ss‰ lausui lujasti sanat: 'Tuokaa riata t‰nne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.
"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusv‰en pamahtelevat laukaukset r‰iskyiv‰t kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhm‰n. Mutta v‰limatka oli liian pitk‰, ja multaa ryˆps‰yttelevien v‰s‰ht‰neiden musketinluotien ropseessa ryhm‰ avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen minulle keskell‰‰n hyˆriv‰t kumaraiset olennot. Vet‰ysin l‰hemm‰, ep‰tietoisena ihmetellen, oliko t‰m‰ kummallista harhan‰ky‰, todelliselta tuntuvaa j‰rjetˆnt‰ unta.
"Omituisen tukahtunut ‰‰ni k‰ski: 'Vet‰k‰‰ silmukat kire‰mm‰lle.'
"'Si, senjor', vastasivat useat muut ‰‰net, kuulostaen pelonsekaisen vireilt‰.
"Sitte sama tukahtunut ‰‰ni virkkoi: 'Sill‰ tavoin. Minun t‰ytyy saada vapaasti hengitt‰‰.'
"Monta huolestunutta ‰‰nt‰ puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa h‰nt‰ ylˆs, hombres. Riitt‰‰! Toisen kainalon alitse.'
"Tuo soinnuton ‰‰ni m‰‰r‰si: 'Bueno! Astukaa syrj‰‰n, miehet.'
"Tunkeusin per‰ytyv‰n piirin l‰pi ja kuulin viel‰ kerran tuon rasittuneen ‰‰nen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani el‰v‰ ihminen, Jorge. Unohda minut tykk‰n‰‰n ja aja teht‰v‰‰si.'
"'Olkaa huoletta, senjor. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja min‰ en haaskaa ainoatakaan laukausta.'
"Kuulin sytytinpuikon r‰iskett‰ ja haistoin salpietarin katkua. ƒkki‰ n‰in edess‰ni oudon olion nelinkontan kuin el‰in, mutta miehen p‰‰ riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja sel‰ss‰ kiilteli liere‰ pronssiryhmy.
"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyr‰n‰, jonka edess‰ ampumakoje kyyrˆtti yksin‰‰n, takanansa Jorge ja vieress‰‰n torvensoittaja hievahtamattomana, torvi k‰dess‰.
"Kaksin kerroin kyyristyneen‰ mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen: 'Tuuman verran vasemmalle, senjor. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte hiukkasen alemmaksi, antaen kyyn‰sp‰ittenne taipua, niin min‰…'
"H‰n hyp‰hti syrj‰‰n, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus leiskahti miehen selk‰‰n kytketyn tykin suusta.
"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyv‰ laukaus?' kysyi h‰n.
"'Maaliin meni, senjor.'
"'Lataa sitten uudestaan.'
"H‰n makasi siin‰ edess‰ni, rinta maassa, himme‰sti kimmeltelev‰n luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista mink‰‰n ihmisrakkauden tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa historiassa. H‰nen k‰sivartensa olivat ojentuneet lev‰lleen, ja h‰n muistutti maan tomuun heitt‰ytynytt‰ katumuksentekij‰‰ kuutamoisella kamaralla.
"Taas n‰in h‰net kohotettavan k‰siens‰ ja polviensa varaan, miesten vet‰ytyv‰n syrj‰‰n ja vanhan Jorgen kumartuvan t‰ht‰‰m‰‰n.
"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. Por Dios, senjor, lakatkaa tuosta vapisemisesta. Miss‰ on vankkuutenne?'
"Vanhan tykkimiehen ‰‰ni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. H‰n astui sivulle ja painoi kipin‰n sankkireik‰‰n nopeasti kuin salama.
"'Oivallista!' huudahti h‰n kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi pitk‰n tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.
"'V‰sytt‰‰', sopersi h‰n viimein. 'Riitt‰neekˆ kolmas laukaus?'
"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen h‰nen korvaansa kohti.
"'No — lataa sitte', kuulin h‰nen lausuvan selv‰sti. 'Torvensoittaja.'
"'T‰‰ll‰ olen, senjor, odottaen sanaanne.'
"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen t‰r‰hdys, ett‰ se kuuluu toisesta p‰‰st‰ Chile‰ toiseen', sanoi h‰n erinomaisen lujalla ‰‰nell‰. 'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki t‰m‰ kirottu riata, sill‰ silloin on aika minun johtaa teit‰ rynn‰kkˆˆn. Kohottakaa minut nyt ylˆs, ja sin‰, Jorge — t‰ht‰‰ joutuin.'
"Varustuksen muskettitulen r‰iske miltei kuolettanut h‰nen ‰‰nt‰ns‰.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.
"'Ponnistakaa voimanne eteenp‰in takaisinpotkauksen varalle, mi amo', neuvoi vanha tykkimies vapisevalla ‰‰nell‰. 'Kaivakaa sormenne maahan. Noin. Nyt!'
"Riemastunut huudahdus puhkesi h‰nen huuliltaan laukauksen j‰lkeen. Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta miehelt‰ ei kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa.
"'Katkesi jostain', kuiskasi h‰n, nostaen hiukan p‰‰t‰ns‰ ja k‰‰nt‰en silm‰ns‰ minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.
"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.
"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ‰‰ni kuoleutui h‰nen kurkkuunsa, ja min‰ olin apuna vieritt‰m‰ss‰ tykki‰ h‰nen taittuneesta sel‰st‰‰n. H‰n oli tajuttomana.
"Min‰ luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eiv‰t saaneet hyˆkk‰ysmerkki‰. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja j‰nnittyneen‰ odottanut kuullakseni — hirmustuttaen yll‰tetyt vihollisemme kuin kutsumus viimeiselle tuomiolle.
"Tuulisp‰‰n‰, senjores, todellisena hirmumyrskyn‰ pyyh‰lsiv‰t s‰ik‰ht‰neet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit ohitseni, kyyristelless‰ni maassa Gaspar Ruizin vieress‰, joka virui yh‰ ristin muotoiseksi levitt‰ytyneen‰ kasvoillaan. Henkens‰ edest‰ nelist‰v‰ Peneleo sohaisi minua pitk‰ll‰ keih‰‰ll‰ns‰ ohimenness‰‰n — vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selitt‰‰, miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian aikaisin olivat minut v‰h‰ll‰ seiv‰st‰‰ pistimiins‰ muutamat 17:nnen Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan jotakin el‰v‰‰. He n‰yttiv‰t hyvin pettyneilt‰, kun jotkut paikalle karauttaneet upseerit karkottivat heid‰t miekkojensa lappeilla.
"Kenraali Robles siin‰ saapui esikuntansa kanssa. H‰nen teki kovasti mielens‰ saada vankeja. H‰nkin n‰ytti hetkiseksi pettyneelt‰. 'Mit‰! Sin‰kˆ siin‰?' huudahti h‰n. Mutta h‰n laskeusi heti ratsailta, syleill‰kseen minua, sill‰ h‰n oli perheeni vanha yst‰v‰. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain n‰m‰ kaksi sanaa:
"'Gaspar Ruiz.'
"H‰n kohotti k‰tens‰ h‰mm‰styneen‰.
"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eip‰ v‰li‰. H‰n pelasti henkemme, kun maan j‰rkkyminen sai urheimmatkin pyˆrtym‰‰n pelosta. Min‰ silloin s‰ik‰hdin ihan suunniltani. Mutta h‰n — ei! Que guape! Miss‰ on se sankari, joka sai h‰nest‰ voiton? ha! ha! ha! Mik‰ h‰net tappoi, chico?'
"'H‰nen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin min‰."
XII
"Mutta Gaspar Ruiz hengitti viel‰. Toimitin h‰net lev‰tiss‰‰n kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta h‰n oli niin kiinte‰sti t‰hystellyt varustusta, n‰kym‰ttˆm‰n kuoleman jo liihotellessa h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰.
"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ‰‰reen varustuksen ymp‰rille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, ett‰ minut oli m‰‰r‰tty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten l‰hte‰ viem‰‰n er‰st‰ vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.
"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles, — 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion t‰hden, mit‰ h‰n on tasavallalle tuottanut.'
"Ja kun min‰ tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi h‰n:
"'Nyt ei h‰n merkitse mit‰‰n, kun Ruiz on mennytt‰ kalua. Ties miten nyt menetell‰ h‰nen suhteensa — mutta hallitus h‰nt‰ kuitenkin haluaa haltuunsa.' H‰n kohautti olkap‰it‰‰n. 'Luultavasti on Ruiz haudannut suuret m‰‰r‰t saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan h‰nen vaimonsa tiet‰‰.'
"P‰iv‰n koittaessa n‰in h‰nen tulevan ylˆs harjanteen rinnett‰, kahden sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa k‰sivarrellaan.
"Min‰ k‰velin h‰nt‰ vastaan.
"'El‰‰kˆ h‰n viel‰?' kysyi vanki, k‰‰nt‰en minuun nuo valkoiset, j‰hmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti katsella.
"Min‰ kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin h‰net pensasryhm‰n taakse. Gaspar Ruizin silm‰t olivat auki. H‰n hengitti tyˆl‰‰sti ja lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.
"'Erminia!'
"Vaimo polvistui p‰‰puoleen. Is‰st‰‰n tiet‰m‰ttˆm‰n‰ ja suurilla silmill‰‰n katsellen ymp‰rilleen alkoi pikku tyttˆ ‰kki‰ leperrell‰ iloisella, hennolla ‰‰nell‰. H‰n viittasi pienoisella sormellaan, nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta — k‰sitt‰m‰tˆnt‰ ja korvalle suloista — kesti, pysyiv‰t nuo kaksi ‰‰neti: kuoleva mies ja polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa ‰‰nt‰. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski p‰‰ns‰ ‰idin rintaa vasten ja vaikeni.
"'Se tapahtui sinun t‰htesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' H‰nen ‰‰nens‰ petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En ollut kyllin voimakas.'
"Vaimo katseli h‰nt‰ tavattoman kiinte‰sti. Toinen yritti hymyill‰ ja toisti nˆyr‰sti: 'Anna anteeksi. Ett‰ j‰tin sinut…'
"H‰n kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla ‰‰nell‰: 'Koko maan p‰‰ll‰ en ole rakastanut mit‰‰n muuta kuin sinua, Gaspar.'
"Kuolevan p‰‰ liikahti. H‰nen silm‰ns‰ elpyiv‰t. 'Vihdoinkin!' huokasi h‰n. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta … onko se totta?'
"'Niin totta kuin ett‰ t‰ss‰ maailmassa ei ole armoa eik‰ oikeutta', vastasi h‰nelle vaimo kiihke‰sti. H‰n kumartui puolisonsa kasvojen yli. T‰m‰ yritti nostaa p‰‰t‰ns‰, mutta se putosi takaisin, ja toisen suudellessa h‰nen huuliaan oli h‰n jo kuollut. H‰nen lasittuneet silm‰ns‰ tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita hyvin korkealla. Mutta min‰ huomasin ‰itins‰ rinnalle puristuneen lapsen silm‰luomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttˆ oli uinahtanut.
"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa h‰net pois kyynelt‰k‰‰n vuodattamatta.
"Matkustusta varten olimme j‰rjest‰neet h‰nelle sivusatulan hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta h‰nen lev‰hdytt‰‰kseen jalkojaan. Ja ensim‰isen p‰iv‰n h‰n ratsasti virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksik‰‰n siirt‰en silmi‰ns‰ pois pikku tytˆst‰, jota h‰n piteli helmassaan. Ensim‰isess‰ leiriss‰mme n‰in h‰nen k‰yskentelev‰n yˆll‰ tuuditellen lasta k‰sivarsillaan ja katsellen sit‰ kuun valossa. L‰hdetty‰mme toiselle p‰iv‰matkallemme h‰n kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensim‰iseen asutun maan kyl‰‰n.
"Vastasin tulevamme sinne puoleltap‰ivin.
"'Ja onko siell‰ naisia?' kysyi h‰n.
"Selitin h‰nelle, ett‰ se oli iso kyl‰. 'Siell‰ on miehi‰ ja naisia, senjora', sanoin, 'jotka ilahtuvat syd‰mens‰ pohjasta kuullessaan, ett‰ kaikki h‰iriˆ ja sota on nyt lopussa.'
"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti h‰n. Sitte tovin kuluttua: 'Senjor upseeri, mit‰ tehnee hallituksenne minulle?'
"'En tied‰, senjora', vastasin. 'Ep‰ilem‰tt‰ saatte hyv‰‰ kohtelua. Me tasavaltalaiset emme ole villej‰ emmek‰ kosta naisille.'
"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' h‰n loi minuun katseen, jonka kuvittelin olevan kuolematonta vihaa t‰ynn‰. Mutta noin tuntia myˆhemmin, kun pys‰hdyimme antaaksemme kuormamuulin menn‰ edelt‰ pitkin syv‰n kuilun partaalla kiert‰v‰‰ ahdasta polkua, katsoi h‰n minuun niin valjuin, vaivautunein kasvoin, ett‰ minun k‰vi h‰nt‰ suuresti s‰‰liksi.
"'Senjor upseeri', h‰n sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on j‰rjetˆnt‰ pelkoa.' Ja h‰nen huulensa tosiaan v‰risiv‰t, h‰nen yritt‰ess‰‰n hymyill‰, kun vilkaisi alkup‰‰h‰n polkua, joka ei lopultakaan ollut kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti henkenne, muistattehan… Ottakaa h‰net minulta.'
"Otin lapsen h‰nen ojennetuista k‰sist‰‰n. 'Sulkekaa silm‰nne, senjora, ja luottakaa muuliinne', kehotin.
"H‰n teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena n‰ytti h‰n haamulta. Polun k‰‰nteess‰, miss‰ iso punainen porfyrihuippu sulkee n‰kˆalan alatasangoille, n‰in h‰nen avaavan silm‰ns‰. Ratsastin ihan h‰nen takanaan, pidellen pikku tyttˆ‰ oikealla k‰sivarrellani. 'Lapsi on hyv‰ss‰ turvassa', huudahdin rohkaisevasti.
"'Niin', vastasi h‰n heikosti; ja silloin n‰in suunnattomaksi kauhukseni h‰nen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirve‰sti tuijottaen, ja heitt‰ytyv‰n eteenp‰in oikeallamme ammottavaan kuiluun.
"En voi kuvata teille ‰killist‰ ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se kamala n‰ky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput tuntuivat huojuvan p‰‰lleni. P‰‰t‰ni huimasi. Puristin lapsen kylke‰ni vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli kahlittu, kylm‰t v‰reet karmivat selk‰piit‰ni. H‰nen muulinsa horjahti, astahtaen kalliosein‰m‰‰n kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni vain heristi korviansa ja korskahti. Syd‰meni oli salpautuneena, ja rotkon syvyyksiss‰ kohisevaan virtaan vieriv‰t kivet olivat tehd‰ minut mielettˆm‰ksi kolinallaan.
"Seuraavana hetken‰ olimme k‰‰nteen takana, leve‰ll‰ ja ruohoisella rinteell‰. Ja silloin min‰ kiljuin. Mieheni juoksivat h‰t‰‰ntynein‰ takaisin. Minun kerrotaan ensim‰lt‰ vain parkuneen: 'H‰n antoi lapsen minun k‰siini! H‰n antoi lapsen minun k‰siini!' Vartio luuli minun tulleen hulluksi."
Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pˆyd‰st‰. "Ja siin‰ kaikki, senjores", lopetti h‰n, kohteliaasti vilkaisten nouseviin vieraisiinsa.
"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.
"Niin aivan — lapsi, lapsi."
H‰n astui ikkunan ‰‰reen, joka avautui h‰nen kauniiseen puutarhaansa, vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen k‰sivartensa meid‰n pysy‰ksemme taampana huusi h‰n ulos: "Erminia! Erminia!" ja odotti. Sitte h‰nen varottava k‰sivartensa painui alas, ja me tungeksimme ikkunoihin.
Er‰‰st‰ puuryhm‰st‰ oli nainen ilmestynyt leve‰lle kukkasien reunustamalle k‰yt‰v‰lle. Kuulimme h‰nen kangistettujen alushameittensa kahinan ja panimme merkille h‰nen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa laskoksien v‰ljyyden. H‰n katsoi ylˆs ja n‰hdess‰‰n monet tuijottavat silm‰t vastassaan h‰n pys‰htyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi sormeansa kenraalille, joka nauroi t‰ytt‰ kurkkua, ja veti p‰‰hineen‰ns‰ olevan mustan pitsikudoksen osittain peitt‰m‰‰n ylv‰it‰ kasvonpiirteit‰‰n, k‰vellen j‰yk‰n arvokkaasti pois n‰kyvist‰mme.
"Olette n‰hneet vanhan miehen suojelusenkelin — ja h‰net, jota saatte kiitt‰‰ kaikesta siit‰, mik‰ vieraanvaraisuudessani on s‰‰dyllist‰ ja mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt syd‰mess‰ni, senjores, niin olen jotenkuten j‰‰nyt naimattomaksi. Ja siit‰ syyst‰ kenties eiv‰t sen pyh‰n tulen kipin‰t ole viel‰ sammuneet t‰‰lt‰." H‰n lˆi leve‰‰n rintaansa. "Viel‰ vireill‰, viel‰ vireill‰", h‰n sanoi vakavan leikkis‰sti. "Mutta nyt en mene naimisiin. H‰n on kenraali Santierran kasvattityt‰r ja perij‰t‰r."
Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi h‰net j‰lkeenp‰in "lyhyeksi, tanakaksi, noin nelj‰nkymmenen vuoden ik‰iseksi immeksi". Me olimme kaikin huomanneet, ett‰ h‰nen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua ja ett‰ h‰nell‰ oli hyvin sielukkaat mustat silm‰t.
"Eik‰ h‰nk‰‰n ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisiinmenosta kenenk‰‰n kanssa", pitkitti kenraali Santierra. "Vahinko kerrassaan! Syd‰mellinen, k‰rsiv‰llinen, harras vanhan miehen seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta min‰ en neuvoisi ket‰‰n teist‰ pyyt‰m‰‰n h‰nen k‰tt‰ns‰, sill‰ jos h‰n ottaisi teid‰n k‰tenne omaansa, niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, h‰n ei laske leikki‰ siit‰ asiasta. Ja h‰n on is‰ns‰ oma tyt‰r, voimaihmisen, joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa — rakkautensa voimakkuuteen!"