Voimakasta väkeä

VOIMAKASTA VÄKEÄ

Kirj.

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

         Pojilleni,
      MALA-veljeksille

Äidiltä.

SISÄLLYS.

Lukijalle.
R. B. Cunninghame Graham.
J. Ramsay MacDonald.
Marion Phillips.
G. Bernard Shaw.
William Morgan Shuster.
Philip ja Ethel Snowden.
Kreivitär Warwick.
Sidney ja Beatrice Webb.
Miljoonamiehiä.

LUKIJALLE.

Tuntuu kuin pitäisi selittää taikka melkeinpä pyytää anteeksi, että lähetän maailmalle nämä pienet elämäkerralliset kuvaukset, sillä ne eivät ole suinkaan ankarasti puolueettoman analysoimisen tuotteita, vaan aivan subjektiivisen käsityksen luomia. Kaikki ne henkilöt, joista kerron, ovat tuttujani, monet heistä monivuotisia ystäviäni. Siksi minun on ehkä vaikeata olla aivan syrjästäkatsojana. Ymmärrän hyvin, että toinen henkilö voisi saada kuvattavistani aivan toisen käsityksen. Mies käsittäisi heidät toisin kuin nainen, vanhoillinen toisin kuin vasemmistolainen. Henkilö, joka lapsuudestaan saakka on liikkunut johtavissa valtiollisissa piireissä, ymmärtäisi varmaan heidät toisin kuin Suomen salomailla toimineen köyhän maalaispapin tytär, jonka Ukko Ylijumala on heittänyt suurkaupunkien humuun ja joka siellä on saanut nähdä ja kuulla niin paljon, että sydän ja sielu tulevat tulvilleen ja joskus vuotavat yli reunojen.

Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle.

Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja, ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan.

Siinä selitykseni ja puolustukseni!

Lontoossa, elokuussa 1926.

Aino Malmberg.

R.B. CUNNINGHAME GRAHAM.

Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat tutut… Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät…

Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa tsaarin väkivaltaa vastaan.

Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.

Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti kylmässä, hitaassa ympäristössä.

Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen, asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi, tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta, jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa.

Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija, taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta, laskematonta.

Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta. Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme, sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni:

"Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa missään parempaa puhujaa?"

"Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka epäluotettava hän on…

"Mitä tarkoitatte?"

"Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään, kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista, antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa…"

"Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?"

"Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa, ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa…"

Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta. Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä, että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon, oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa, ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti:

"Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun kauhuna ja joiden tihutyöt…"

Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham rauhallisesti hymyillen vastasi:

"Mene helvettiin ja kysy heiltä…" — Oli selvää, kenen puolelle naurajat tulivat.

Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen.

Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota…

Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita. Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa, että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen mukaan.

Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja, henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se tuottaa polttavaa tuskaa.

Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään, että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja sotaa seuranneesta "rauhasta".

Kun vuonna 1923, kotimaisesta virallisesta vastustuksesta huolimatta, vihdoinkin pääsin vanhaan kotiini Lontooseen, oltuani poissa lähes kahdeksan vuotta, oli kaikki niin muuttunut, että suru melkein voitti takaisintulon tuottaman ilon. Missä olivat melkein kaikki ne, joiden kanssa olin seurustellut tuttuna ja ystävänä? Missä oli vanhin ystäväni, joka oli niin läheisesti liittynyt elämääni Englannissa, että ensin en tiennyt miten aloittaa, kun en häntä enää löytänytkään? Missä oli lady Burne-Jones? Poissa. Kuollut. — Missä oli laajasydäminen, aina iloinen Annie Smith, jonka iltakutsut kaksi kertaa kuukaudessa olivat tulleet mieluisiksi tapaamistilaisuuksiksi suomalaisille ja hinduille? Hänen sydämensä oli aina kahtia jaettu, toinen puoli annettu Suomelle, toinen puoli Intialle. Missä oli uskollinen Annie Smith? Poissa hänkin. Kuollut. — Missä oli vanha ruhtinas Kropotkin, jonka hauskassa kodissa aina vietimme sunnuntai-iltapäivät? Poissa. Kuollut.— Missä oli vanha ukko Hyndman ja hänen hiukan eksentrinen puolisonsa, Rosalind Travers, joka kirjoitti niin erinomaisen hyvän ja hauskan kirjan Suomesta? Molemmat jo kuolleet. Ja ennen kaikkia, missä oli oma poikani, nuorimpani, jonka hilpeä ystävällisyys ja leikillinen sukkeluus oli voittanut niin monta sydäntä täällä? Missä oli Olli-poikani? Siellä missä muutkin ystäväni, toisella puolen rajaa.

Ei ollut kumma, jos ensin palattuani Lontooseen kaikki tuntui tyhjältä siellä. Ensin en uskaltanut kaikkia kysyäkään, sillä pelkäsin aina saavani saman vastauksen. Kerran sitten, kesällä 1923, näin sanomalehdissä jonkin uutisen Cunninghame Grahamista. Siis ainakin hän oli vielä joukossamme. Menin heti puhelimeen ja soitin hänelle. Hän tuli itse puhelimeen, tunsin heti hänen äänensä. Hän ei puhelimessa saanut selkoa kuka olin, mutta päätimme tavata seuraavana päivänä hänen luonaan, sillä minulla ei silloin vielä ollut pysyväistä kotia.

Olin niin iloinen, että ainakin Cunninghame Graham oli vielä elossa, että vasta sen jälkeen kuin olin sopinut tapaamisestamme, aloin miettiä, mitä oikeastaan olin kuullut hänestä sodan aikana. Muistin, että sodan alkupuolella sanomalehdet olivat kertoneet hänen lähteneen Argentinaan ostamaan hevosia Englannin hallitukselle. En voinut tuota silloin käsittää, sillä olin aina ymmärtänyt, että hän, kuten hänen vanha ystävänsä John Burnskin, oli kaikkia sotia vastaan. John Burns, joka sodan puhjetessa oli ministerinä, erosi heti hallituksesta pannen vastalauseen Englannin sotaan osanottoa vastaan. Entä Cunninghame Graham? Oliko sotakiihko häneen tarttunut, kuten niin moneen muuhunkin? — Huomenna kai saisin siihen vastauksen.

Hän otti itse sota-asiat puheeksi melkein heti.

"Uskoitteko sotaan?" kysyin häneltä.

"Tarkoitatteko, uskoinko sodan tuovan jotakin hyvää mukanaan? — En, sitä en uskonut. Sota ei koskaan voi tuoda muuta kuin kurjuutta… Vai sanoinko nyt liikaa? Välillisestihän tämäkin onneton sota toi hyvää mukanaan, tosin aivan toisenlaista hyvää, kuin koskaan oli tarkoitettu. Sehän toi vapauden Suomelle. Uskokaa minua, olen iloinnut siitä niin paljon, että se on melkein korvannut kaiken tuskan, jonka kurjuus synnytti…"

Kysyin häneltä, mitä hän oli sodan aikana tehnyt, ja odotin saavani kuulla kertomuksen hevosten ostosta.

"Tietysti minä olen kaikkia sotia vastaan, ja tietysti te arvelette, että minä toimin aivan vastoin periaatteitani, kun läksin Argentinaan ostamaan hevosia armeijalle… Ei asia sentään ollut niin… Muistakaa, että sota oli jo alkanut, eikä sitä voinut mikään hillitä. Arvelin silloin, että koska sota on jo käymässä, niin tulkoon sitten edes voitto meille. Siksi läksin omalta vähäiseltä osaltani edistämään sen saavuttamista… Hallitus pyysi minua menemään Argentinaan, noille vanhoille, tutuille seuduille, missä olin viettänyt kuusitoista vuotta elämästäni, silloin nuorena. Ne seudut ovat minulle hyvin rakkaita…"

Selitys ei tietysti ollenkaan kestänyt lähempää arvostelua, mutta ymmärsin kumminkin muutamat seikat siinä: Sota oli herättänyt kuuman seikkailijaveren, ja satumaiset seudut, joista hän niin usein oli kirjoittanut, vetivät puoleensa. Samalla hän tietysti hyvin tunsi, vaikka ei mitenkään tunnustanut, että kaikki tuo ei sopinut yhteen hänen usein tunnustettujen periaatteittensa kanssa, ja hänen oli paha olla.

Hän alkoi sitten kertoa Argentinasta ja Meksikosta, ja silloin tunsin hyvin entisen Cunninghame Grahamin. Siellä oli seikkailujen maa, ja siellä hän oli kotonaan.

Kysyin häneltä, oliko hän koskaan kirjoittanut mitään tapahtumista
Burnsin ja William Morrisin kanssa.

"En ole, enkä koskaan tule niistä kirjoittamaan taikka kertomaan", hän vastasi kiivaasti.

Olimme vaiti hetken, ja huomasin, että olin tahtomattani koskettanut arkaan kohtaan. Sitten hän jatkoi tyynemmin:

"Ne ajat ovat olleet ja menneet, ja uudet ajat, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, ovat nyt vallalla. Millaisia ovat nykyiset niinsanotut työväen johtajat? Hakevat omaa etuaan, riitelevät paikoista! Jokainen ajattelee vain itseään eikä välitä sen enempää työväen kohtalosta."

Tietysti se ei ollut totta, mutta oli selvää, että hän uskoi tuohon luomaansa synkkään kuvaan. Ei ollut ensikertaa, kun huomasin tuon saman ilmiön, että kun rikas ylimys, jonka ei koskaan ole tarvinnut tehdä tuntiakaan työtä elääkseen, innostuu työväenkysymykseen, hän on aivan valmis antamaan tarmonsa ja kykynsä edistääkseen asiaa, niin kauan kuin innostusta kestää, mutta hän kadottaa uskonsa heti, kun asiat alkavat mennä toista tietä kuin hän on haaveillut. Niin oli käynyt nytkin. Ja kumminkin — kuinka olin voinut kuvitellakaan Cunninghame Grahamia toisenlaiseksi. Siinä hän oli, juuri samanlaisena kuin ennenkin: ylimys ja maailmanmies kiireestä kantapäähän, jalosydäminen, hienostunut, humoristi, uneksija, mutta aivan mahdoton karkeaan, jokapäiväiseen elämän taisteluun. Kaikenlaista väkeä tarvitaan maailman kokoonpanossa, ja paikkansa on Cunninghame Grahamillakin. Englanti olisi köyhempi ilman häntä.

Kirjailijana Cunninghame Graham on hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Parhaimpanaan hän esiintyy pienissä, herkästi havaituissa pätkissä, niissä, jotka sanovat sanoin vähän, mutta tunnelmallaan paljon. Siitä syystä niitä on kovin vaikea kääntää toiselle kielelle. Paitsi kaunokirjallisia teoksia hän on kirjoittanut useita historiallisia, elämäkerrallisia y.m. esseitä ja kirjoja.

Nuoruudessaan hän meni naimisiin kauniin espanjattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Meksikossa. En tavannut tätä naista koskaan, sillä hän kuoli jo monta vuotta sitten, mutta paljon kuulin hänestä kerrottavan Skotlannissa, Ardochin lähitienoilla. Hän oli ollut tumma kaunotar, mustasilmäinen etelän lapsi, joka istui kuin valettu hevosen selässä, olipa hevonen kuinka hurja tahansa, ja joka hurskaiden skotlantilaisten kauhuksi poltteli meksikkolaisia paperosseja, Viktorian ankarana hallituskautena, jolloin naisten tupakoimista pidettiin suurena syntinä. Nythän se on jo Englannissa yhtä tavallista kuin miestenkin tupakanpoltto, eikä sitä kukaan enää katso karsain silmin. — Nuori rouva oli myöskin kirjailija, ja ainakin yksi hänen kirjoistaan, kertomus Pyhän Teresan elämästä, on käännetty espanjankielestä englanniksi. Se on hyvin harras ja syvää ymmärtämystä osoittava kuvaus tuon merkillisen naispyhimyksen elämästä ja vaikutuksesta. Siitä on jo kappale toistakymmentä vuotta, kun Cunninghame Graham kerran kysyi minulta, olinko lukenut hänen vaimonsa teosta Pyhästä Teresasta, ja kun häpeissäni sanoin, etten ollut, hän rupesi siitä puhumaan sellaisella lämmöllä ja hellällä ihailulla, että mielelläni lupasin täyttää hänen pyyntönsä, lukea sen ja sitten kertoa hänelle arveluni siitä. Hankin sen kohta sen jälkeen, ja sen lukeminen oli nautintoa alusta loppuun saakka. — Nuori rouva auttoi usein miestään kirjallisissa töissä, ja useat esseet ovat heidän yhteistyötään.

Nuoren vaimon kuolema oli kova isku Cunninghame Grahamille, ja taas näemme saman merkillisen ilmiön uskollisuudesta, joka täällä Englannissa usein herättää ihmettelyämme. Vaikka Cunninghame Graham on tunnustettu suosikki naismaailmassa ja vaikka hän hauskana ja huvittavana seuramiehenä on aina tervetullut jokaiseen seuraan, ei kenenkään ole onnistunut kietoa häntä pauloihinsa, vaan hän on pysynyt leskimiehenä kymmeniä vuosia, uskollisena tumman kauniille espanjalaiselle vaimolleen.

Entä hänen ikänsä? kysyy joku. Kun vastaan siihen kysymykseen, en oikein tahdo uskoa elämäkerrallisia tietoja hänestä, ja kumminkin tiedän, että ne puhuvat totta. Jos minun pitäisi arvata hänen ikänsä, sanoisin, että vaikka hän onkin solakka ja komea kuin nuorukainen, ja vaikka hän istuukin hevosen selässä kuin Velasquezin hidalgo, on hänen tukkansa siksi harmaa ja hänen hymynsä siksi syvää maailmantuntemusta osoittava, että arvaan hänen ikänsä olevan siinä viidenkymmenen paikkeilla. Katson sitten kirjaan ja näen, että hän on syntynyt vuonna 1852. Siis yli seitsemänkymmenen! Ei pidä pohjoismaalaisen koskaan yrittää arvata kenenkään ikää Englannissa, tässä urheilun ja ulkoilman ihailijain maassa.

Cunninghame Graham ei kyllä itse usko, että Englannin ilma on niin suotuisaa ihmisille kuin kuumien maitten ilma, mutta hän on arvattavasti puolueellinen. Kun kesällä 1923 hänet tapasin, hän sanoi minulle, että hänen piti vielä samana iltana lähteä Ardochiin, sillä hänen äitinsä odotti häntä siellä. Luulin kuulleeni väärin ja näytin kaiketi kysymysmerkiltä, sillä hän alkoi selittää:

"Ettekö tiedä, että äitini on vielä elossa? Hän on nyt 96 vuoden vanha, mutta virkeämpi kuin moni nykyaikainen 30-vuotias. Mutta hän onkin syntynyt kuumassa ilmanalassa ja oleskellut aikoinaan vuosikymmeniä etelässä, kaukana kolkosta Skotlannista…"

"Väitättekö siis, että ihminen pysyy nuorena kuumassa ilmanalassa kauemmin kuin täällä?"

"En tiedä mitä tiedemiehet siitä sanovat, mutta sen tiedän, että siellä etelässä tapaa satavuotiaita tuhkatiheässä… Elämä on siellä…"

En voinut olla hiukan hymyilemättä. Eikö hän tietänyt, että elämä oli siellä, missä tuollaiset elämää uhkuvat henkilöt kuin hän elivät ja loivat loistoa ympärilleen, olipa siellä kuuma tai kylmä.

Hän rupesi sitten kertomaan äidistään. Aivan äskettäin hän oli Ardochissa käynyt autoretkellä äitinsä kanssa. Kun he palasivat kotiin, oli Cunninghame Graham hiukan levoton siitä, että vanha äiti ehkä oli liiaksi rasittunut, ja hän virkkoi, että äidin piti nyt heti panna maata ja levätä kunnollisesti.

"Maatako?" kysyi äiti hämmästyneenä, "en mitenkään nyt jouda lepäämään, sillä minun on mentävä puutarhaan katsomaan, onko puutarhuri jo saanut valmiiksi lavat, joista hänelle aamulla puhuin". Ja puutarhaan hän meni viipyi siellä kauan täydessä työssä. — Pian hän täyttää siis sata vuotta, jos saa elää niin kauan. Kysyin puhuisiko hän piakkoin jossakin, mutta vastaus oli kieltävä.

"Eikö teitä edes saa kuulla Trafalgar Squarella, joka on niin täynnä muistoja?"

"Niin, Trafalgar Square on täynnä muistoja… Muistatteko, kuinka kerran siellä yhdessä puhuimme?"

Niinkuin olisin sitä voinut koskaan unohtaa… Se oli niinä entisinä "hyvinä" aikoina, jolloin meillä, Lontoon suomalaisilla, oli kaikilla yhteinen työ: taistelu maamme vapauden puolesta ja selittäminen tsaarin sadoille tietämättömille kannattajille, kuinka asiat Suomessa olivat ja mikä vaara uhkasi meitä idästä. Ne ajat ovat olleet ja menneet, mutta työtä melkein samaan suuntaan vielä tarvitaan, ja hyvä on, että entiset ystävät Lontoossa vielä seuraavat ajan merkkejä ja ovat valmiit astumaan työhön, jos tarvitaan. Cunninghame Graham on uskollisimpia heidän joukossaan.

J. RAMSAY MACDONALD.

Kesällä 1908 matkustin Lontooseen, pääasiallisesti tapaamaan ystävääni Rosea, sillä hänen tapaamisensa ja keskustelut hänen kanssaan olivat käyneet minulle melkein elinehdoksi silloisina hirvittävän vaikeina vuosina.

Rose oli minua King's Crossin asemalla vastassa, ja hän oli tuskin tervehtinyt minua, ennenkuin hän huomattavasti tyytyväisenä huudahti: "Vielä tänä iltana sinun täytyy tulla kanssani suuriin kutsuihin Ramsay MacDonaldin luo. Hän ja hänen rouvansa ovat maailman suloisimpia ihmisiä, ja olen varmasti luvannut tuoda sinut kanssani illalla."

Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan.

Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan. Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta, naurua ja leikinlaskua.

Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen, kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.

Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen, silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin. Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat seuranneet Suomen vaiheita."

Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle muuttaneita.

Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin, muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa. Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.

Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan, asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja, että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana minulle moninaisissa vaiheissa.

Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille, ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.

Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana. Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus — siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.

Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse tahtoneet niitä noutaa.

Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani, koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan, mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle, etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.

Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi. Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" — Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa, oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa. Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.

Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla. Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia, Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona.

Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina, varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin. Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen, joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä.

Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama entente cordiale Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni, joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut.

Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika, David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua, ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi, tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut. Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois joukostamme.

En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman kulutettavaksi.

Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava? Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa, joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi, ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset ja johtanut asiat oikeaan suuntaan.

Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori, vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "hän nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään", kuten hänen miehensä kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus.

Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä, voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta, että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina, kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja menneet, että niihin ei pidä koskea…

Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät. Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin kuvaava.

Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita, joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään, on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton. Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä… Silloin hänkin rohkenisi puhua…" Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa!

Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi. Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta.

Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä, ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille ulkomuodolle.

Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana syyskuun päivänä…

Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa. Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni: "Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) — juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää, miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa.

MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, — nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa.

On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen.

MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan, koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut. Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an voitonriemun aikana.

Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä. Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten, lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei tosiaankaan!

Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis, vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa. Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään.

MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän, ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa, olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein ensimmäisiä.

Englannin työväenliikkeessä on aivan sama ilmiö huomattavissa kuin muuallakin maailmassa, nimittäin Venäjältä levinneen kommunismin hajoittava vaikutus. Käyttämällä vapaasti suuria sanoja sekä loistavia lupauksia ja antamalla rahojen vyöryä runsaasti kommunistit ovat saavuttaneet jonkinmoisen menestyksen siinä osassa puoluetta, joka tietää ja käsittää kaikkein vähimmän liikkeestä ja jonka aivot eivät kestä ajattelemisen ponnistusta. Toisin sanoen, kommunismi kukoistaa parhaiten kaikkein kurjimmissa oloissa eläjien ja vähimmin tietoja saaneiden parissa sekä degeneroitujen, ylimpiin ylimystöpiireihin kuuluvien henkilöiden seassa, joita merkillinen muodin oikku on ajanut työväenpuolueeseen. Kysymättäkin voi sanoa, että lordi X. ja markiisi C, jotka kauhuksemme ovat liittyneet työväenpuolueeseen, ovat hartaita kommunisteja. Se luultavasti antaa enemmän kiihoitusta väsähtäneille hermoille eikä tule kalliiksi, koska siinä pääsee huutamalla, tekemättä mitään tosi työtä. — Mitään vakavaa vaaraa työväenliikkeelle Englannissa kommunismista ei ole, ei ainakaan niin kauan, kuin ohjakset ovat MacDonaldin käsissä. On kuitenkin myönnettävä, että jonkinmoinen häiritsevä vaikutus tuolla kommunistien alituisella huutamisella on ollut. Se ei milloinkaan ole tullut selvemmin esille kuin kesällä 1925, jolloin työväenpuolueen kokous pidettiin Liverpoolissa. Kommunistit olivat koko vuoden ajan pitäneet sellaista melua MacDonaldin mahdottomuudesta, kuinka hän oli täysi porvari, kuinka hän oli pettänyt työväen asian ja kuinka ei kukaan enää häneen luottanut, että hiukan jokainen alkoi epäillä, miten kävisi Liverpoolissa. MacDonaldin pelottomuus ja lahjomaton totuudenrakkaus oli ehkä saattanut hänet joukkojen epäsuosioon. Ja sotamuistot eivät olleet vielä aivan hälvenneet, muistot noilta ajoilta, jolloin MacDonald henkensä uhalla oli asettunut sotaa vastustavalle kannalle. Kaikkia noita asioita oli huudettu ja toitotettu ympäri maan. Raskaalla mielellä hänen ystävänsä odottivat, miten kävisi Liverpoolissa. Ja miten kävi? Tuli, näki, voitti, toteutui taas koko loistossaan. Harvoin, jos milloinkaan, on MacDonaldilla ollut voittoisampaa riemukulkua kuin Liverpoolissa. Hänen ensimmäinen puheensa siellä saattoi kaikki, sekä ystävät että vastustajat, antautumaan hänen johtaja sauvansa alaisiksi.

MacDonald on kommunistien vaarallisin vihollinen. Tapa, jolla hän vastustaa heitä puheessa ja kirjoituksissa, on useimmiten täynnä huumoria, jonka läpi kuultaa verraten hyväluontoinen ylenkatse. Hänen on vaikeata pidellä vakavasti "lastenkamaripolitikoitsijoita", ja hyvin harvoin muuttuu pila pistäväksi satiiriksi, ja silloinkin ainoastaan niitä kohtaan, joiden luulisi ymmärtävän enemmän. Liverpoolin kokous tuntuu antaneen sellaisen iskun brittiläiselle kommunismille, ettei se näy ollenkaan ottavan tointuakseen siitä. On nähtävästi vaikeata aloittaa uudestaan, kun kaikki ankarat ponnistukset menivät noin hukkaan, ja MacDonald istuu paikallaan entistä paljon voimakkaampana. MacDonaldkin näyttää unohtaneen koko kommunismin olemassaolon, koska hän ei sen jälkeen ole siitä sen enempää puhunut. Entiset kommunistit kiirehtivät nyt selittämään olevansakin oikeita sosialisteja eivätkä suinkaan mitään kommunisteja.

Toisin oli muutama vuosi sitten. Vuonna 1921 kirjoitti MacDonald selityksen omasta kannastaan, "Kirjeen eräälle kommunistille" Lainaan siitä otteen, sillä se mielestäni esittää hänen kantansa paljon paremmin kuin pitkät selitykset. Se on samalla valtiomiehen selvä uskontunnustus:

"Minä olen demokraatti, ja siitä syystä minun täytyy uskoa yleiseen mielipiteeseen ja kasvatukseen. Olen sosialisti, ja, siksi minun täytyy uskoa yhteiskunnan tasaisesti tapahtuvaan muuttumiseen, siitä syystä, että se kasvaa, eikä siksi, että se tottelee käskyjä. Minulla täytyy olla jonkinmoinen sopusuhtaisuus keinojen ja tarkoitusten välillä, jonkinmoinen huomioonottaminen, millaisia aseita eri toimituksiin on käytettävä. Minä en käytä leipäveistä teroittaakseni lyijykynääni enkä vaateharjaa harjatakseni hampaitani. Minä en anna selkään lapsilleni, kunnes he viisastuvat, enkä anna heidän nähdä nälkää, kunnes heistä tulee siveitä — ja syynä siihen on se, että selkäsaunat ja viisaus, nälkä ja siveys eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Muutamissa tapauksissa tottelevaisuus itsessään on hyvä asia, ja silloin voi vaatia käskyjä täytettäviksi, mutta Neuvosto-Venäjän historia — (luopuminen neuvostoaatteesta, tapa käsitellä maakysymystä, työpajojen tarkastuksen hävittäminen, myönnytykset amerikkalaisille rahamiehille y.m.) — on selvään osoittanut, että jos odotamme kokonaisen kansan käskystä käyttäytyvän hyvin ja käskystä ajattelevan ja toimivan oikein, niin se on vallan yhtä järkevätä, kuin jos otaksumme jokaisen skotlantilaisen pelastuneen kiusauksista, siksi että hän osaa ulkoa pikku katekismuksen. Intohimot huutavat 'pakkoa', järki huutaa sosialismia. Tunteet sanovat, että nuo kaksi seikkaa ovat yhteistyössä, järki sanoo, että niiden välillä on sota.

"Jos joku toivoo uudestaan muodostavansa yhteiskunnan, niin hänen ensimmäinen velvollisuutensa ei suinkaan ole aseiden hankkiminen, vaan ymmärtäminen-, mitä hän tahtoo tehdä. Kun hän sen ymmärtää, voi hän valita aseensa, joko tapparan tai leikkausveitsen, taikka saarnan. Esi-isiltä peritty, pahuutta ja typeryyttä osoittava tapa saattaa meidät yhä vielä kaikkein ensimmäiseksi ajattelemaan tapparaan tarttumista. Minä toivoisin, että syntyisi aivan uudet suhteet yhteiskunnan toimintamuotojen välillä ja aivan uusi näkökanta yhteiskunnallisten arvojen laskemisessa. Sitä ei milloinkaan aikaansaada nyrkki voimalla…"

Monelle on varmaan tunnettu se seikka, että viimeisten parin kolmen vuoden kuluessa on tullut melkein muotiasiaksi Englannin vasemmistopiireissä pitää Venäjää joka suhteessa mallimaana. Seurauksena tästä on ollut m.m. se, että maat, jotka maailmansodan jälkeen vapautuivat Venäjän ikeen alta, ovat niissä piireissä saaneet osakseen paljon ynseyttä, melkeinpä vihaa. Työväen lehdissä näkee vallan usein valituksia siitä, että nuo pahat pienet maat pitävät hallussaan kaikki satamat, jotka ennen kuuluivat Venäjälle, arvostelevat ankarasti rakkaita bolshevikkeja, pitävät itsepäisesti kiinni itsenäisyydestään eivätkä tahdo uudestaan alistua Venäjän hallittaviksi! Ilmiö olisi vallan peloittava, ellei pienillä mailla olisi horjumaton puolustaja, jonka ääni kuuluu kauemmaksi kuin kenenkään muun. Se puolustaja on Ramsay MacDonald. Hänelle pienten kansakuntien itsenäisyys on tullut sydämenasiaksi — ja tuskinpa hän lienee montakaan valtiollista puhetta pitänyt, joissa hän ei olisi sitä asiaa painostanut. Erityisesti hän valittaa Georgian kovaa kohtaloa, jonka hän tuntee hyvin tarkkaan, sillä hän on itse käynyt Georgiassa ja omin silmin nähnyt sen paljon kärsineen kansan kohtalon. Georgia on hänelle opettanut, mikä meitä muita odottaa, ellemme pidä tinkimättä kiinni itsenäisyydestämme.

Aivan äskettäin, juuri tätä kirjaa kirjoittaessani, kysyin häneltä, miksi hän oikeastaan niin lämpimästi puolusti meitä pikku kansallisuuksia. Oliko se hänelle puhtaasti oikeudellinen kysymys, vai oliko hänellä muitakin syitä?

Hän hymyili: "Ettekö ymmärrä, että pienet maat ovat maailman ainoat vapaat maat? Ette kai te usko, että suuret valtakunnat ovat vapaita?" Luultavasti näytin kysyvältä, koska hän innokkaasti alkoi selittää, että suuret valtakunnat eivät milloinkaan voineet olla oma itsensä kuten pienet maat. Alituisesti piti tasoittaa jotakin erityistä särmää, jotta Intia tyytyisi, piti kiilloittaa toista puolta, jotta Etelä-Afrikka tyytyisi, piti hiekkapaperilla hioa toista sivua, ettei Egypti suuttuisi, j.n.e. Ja entä kaikki eurooppalaiset naapurit, joiden mieltä piti noudattaa! Pienet maat olivat ainoat, joiden ei tarvinnut kysyä kaikkien mieltä, ennenkuin he uskalsivat elää… Pienet maat kehittyivät vapaasti, ja niistä vanhat maat tulivat imemään uutta voimaa, uusia aatteita, elämän viisautta.

Oli helppo nähdä, että hän tosiaankin uskoi joka sanan ja mahdollisesti hiukan kaipasi pienten maiden "vapautta". Mies, jonka hartioilla; brittiläisen jättiläismaan johto jo kerran on levännyt ja varmasti vielä tulee lepäämään, ei ole vapaa, se on kyllä varma.

Moni sanoo, että MacDonald on uneksija ja idealisti — ja mitä hyötyä hänestä siis voi olla kylmässä, käytännöllisessä elämässä? Voineeko kukaan mainita maailmanhistoriaan jälkensä jättänyttä miestä, joka ei sydämensä syvyydessä olisi ollut uneksija ja idealisti? Ja voineeko kukaan mainita suurta, maailman kehitystä muovaelevaa aatetta, joka ei ole unelmana alkanut?

MARION PHILLIPS.

Taloustieteen tohtori Marion Phillipsin virallinen arvonimi on "Työväenpuolueen Johtava Naisvirkailija". Mitä kaikkea tuohon viattomalta näyttävään nimitykseen sisältyykään! Siinä on vaatimus, että milloin tahansa pitää olla valmis uhraamaan päivien työ ja öitten lepo, pitää kaikkitietävänä osata vastata vaikka millaisiin kysymyksiin, pitää milloin tahansa matkustaa sinne, missä satutaan tarvitsemaan, pitää järjestää mikä vielä ei ole järjestetty, paikata mikä on mennyt hajalle, j.n.e. aina lukemattomiin asti.

Kuinka on mahdollista, että kukaan kuolevainen voi kaikki nuo vaatimukset täyttää? Se tuntuukin vallan mahdottomalta, ja kumminkin sujuvat kaikki nuo lukemattomat työt kuin voideltuina Marion Phillipsin käsissä. Siihen vaaditaan tietysti erinomainen terveys, harvinainen sekä tietopuolinen että taitopuolinen kyky, suuri innostus työhön ja rajaton antaumus. Henkilö, joka on joutunut niin pitkälle yleisessä taidossa ja kehityksessä kuin tohtori Phillips, voi aina olla varma siitä, että hänen työtään maailmassa kaivataan ja että hänen ei koskaan tarvitse olla jouten. Yhtä varma hän myöskin saa olla siitä, että voi hankkia itselleen hyvän aineellisen toimeentulon tekemällä vähemmän kuin puolet siitä työstä, jonka hän nyt tekee. Mistä syystä siis tuo riehuminen? Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.

Minkä sille nyt voi, että ihmisellä ei ole ainoastaan järkeä, vaan myöskin sydän! Minkä sille voi, että sydän alituisesti ilkkuu järjelle, kiintyy intohimoisesti asioihin ja toimiin, jotka tuottavat loppumatonta huolta ja jotka saattavat kokonaan unohduksiin sellaiset seikat kuin oman mukavuuden, rikkauden, loistavan aseman j.n.e. — Niin on käynyt Marion Phillipsillekin.

Marion Phillipsiin tutustuin jo alkupuolella vuotta 1910. Minulla oli jotakin asiaa rouva MacDonaldille ja läksin siitä syystä Lincoln's Inn Fieldin kolmeen. Sinne tultuani huomasin, että siellä olikin kokous, ja koetin livistää tieheni eteläisestä, mutta liian myöhään: rouva MacDonald oli jo minut huomannut ja vei sisään esitelläkseen minut "hyville ystäville". Noita hyviä ystäviä oli kolme, tohtori Phillips, tohtori Bentham ja neiti Longman. He olivat yhdessä vuokranneet suurenlaisen talon, ja se muuttui melkein toiseksi kodiksi sekä minulle että parille hyvälle toverille, joiden kanssa olin asettunut yhdessä asumaan. Kaikki nuo kolme englannitarta ovat siitä lähtien olleet, ei ainoastaan minun, vaan koko maamme lämpimiä ystäviä. Yksi heistä, neiti Mary Longman, tuli kokonaan meidän omaksemme, koska hän meni naimisiin Suomen Matkailijayhdistyksen sihteerin, Wolter Stenbäckin kanssa ja asettui asumaan Suomeen. Ikävä vain, että molemmat tohtorit eivät seuranneet hänen hyvää esimerkkiään! [Sen jälkeen kuin tämä on kirjoitettu, on saapunut viesti rouva Stenbäckin kuolemasta.]

Ensimmäinen vaikutelma Marion Phillipsistä, jonka selvästi muistan, oli, että hän mielestäni oli hyvin kaunis. Silmät suuret, tummat, ilmehikkäät, tukka tummanruskea, aaltomaisesti taipuva, iho hyvin hieno ja hyvin helposti punastuva. Hän tuli heti minua tervehtimään, kuin olisimme olleet vanhat tutut, ja siitä lähtien hän on aina pysynyt uskollisena ystävänäni.

Henkilö, joka tahtoo tutustua Englannin työväenliikkeeseen ja nähdä sen kehitystä ikäänkuin sisästäpäin, ei voi uneksiakaan parempaa opasta kuin on Marion Phillips. Hän ei ole noita asioita oppinut kirjoista taikka keskusteluista, hän on ne elänyt. Siksi ovatkin ne tiedot, joita hän antaa, elävän elämän tietoja, joita ei muulla lailla voi saada kuin tulemalla Marion Phillipsin kaltaisen henkilön lähelle. Muuan tapaus, yksi monista, todistaa selvästi, kuinka tarkkaan hän tuntee pienimmätkin sykähdykset puolue-elämässä: Aina ennen parlamentin vaaleja, joko täytevaaleja taikka varsinaisia vaaleja, kaikkien puolueiden lehdet kehuvat omia ehdokkaitaan ja vakuuttavat lukijoilleen, ettei kellään muulla ole pienintäkään toivetta tulla valituksi kuin juuri omalla ehdokkaalla. Työväenpuolueen lehdet eivät suinkaan ole mitään poikkeuksia siinä suhteessa. Eräässä tärkeässä täytevaalissa työväen lehdet vakuuttivat S:n varmasti tulevan valituksi. Tapasin samana päivänä Marion Phillipsin, joka juuri oli lähdössä kyseessäolevaan vaalipiiriin puhumaan S:n puolesta. Hän valitti väsymystä ja sanoi, ettei hän ollenkaan nyt viitsisi sinne matkustaa, koska se kumminkin oli vallan turha vaiva. Kysyin tarkoittiko hän sillä, että S. kyllä tulisi valituksi ilman ulkoapäin tulevia puuhiakin. Marion naurahti ja sanoi, ettei hän suinkaan sitä tarkoittanut, vaan sitä, että S:n asema oli siksi huono, ettei hän missään tapauksessa voinut tulla valituksi. Olin tietysti hämmästynyt, koska juuri olin lukenut, kuinka varmoja kaikki olivat hänen vaalistaan — ja sanomalehdet tietysti eivät koskaan valehtele!

"Valituksi tulee Y., vanhoillisten ehdokas, eikä kellään muulla ole vähintäkään mahdollisuutta", vastasi Marion lyhyesti. — Ja niin kävikin. Y. tuli valituksi suurella ääntenenemmistöllä.

Tämän jälkeen olen alituisesti käyttänyt häntä profeettanani, kun on ollut kysymys tapahtumista työväenpuolueessa. Hän tuntee puolue-elämän kuin oman elämänsä, sillä hän itse on osa siitä.

Marion Phillips ei ole syntyperältään englantilainen, vaan austraalialainen. Siellä, aurinkoisessa Melbournessa, hän vietti aikaisimman nuoruutensa, ja siellä, Melbournen yliopistossa, hän suoritti tutkinnon, joka lähinnä vastaa meidän maisterinaryoa. Sen jälkeen hän muutti Lontooseen ja jatkoi opintojaan Lontoon yliopistossa sekä suoritti siellä tohtorintutkinnon.

Kysyin häneltä kerran, kuinka hän tuli liittyneeksi työväenpuolueeseen ja kuka oli se henkilö, joka häneen siinä suhteessa oli vaikuttanut. Hän vakuutti, ettei häneen ollut vaikuttanut muu kuin kirjat. Erityisesti hän mainitsi Beatrice ja Sidney Webbin teokset ja myöskin J.A. Hobsonin syvämietteiset kirjat. Taloustieteellisten teoksien tutkiminen vei vallan johdonmukaisesti hänet askel askelelta lähemmäksi työväenliikettä, kunnes hän tuli niin pitkälle, että liittyi ensin Fabian-seuraan.

Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia, mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_ seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään, joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita ei ennen oltu pohdittu.

Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa. Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli oikeiksi huomannut!

Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti, työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion Phillipsin toimisto.

Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä, eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia, sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se, että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä.

Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna 1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia. Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. — Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä järjestävän keskuskomitean jäsenyys.

Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa, että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi, ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen.

Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta, täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen välinpitämättömyys muodoista. —

Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia, j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä, kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa. Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö. Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta… Astun lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —