Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta. Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa alkavat silmät aueta täälläkin.
Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä, johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa kirjaviisautta.
Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen, jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.
Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen. Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia, ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja säännöllinen keskustelu alkaa.
Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan, sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta, jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.
Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin ymmärretty.
Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa, sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.
Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan, että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä, luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin muutamia vuosia parlamenttityöhön.
Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi. Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa suuhunsa", hän vakuutti.
Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään. Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.
En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.
Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.
G. BERNARD SHAW.
En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta. Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi rivin ensimmäisenä.
Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän, mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä kuin miestä.
En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä, sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan "Ihminen ja Yli-ihminen": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.
Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi. Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja… Niin on Shawkin, täynnä ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua…
Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon, olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne nyt ovat ristiriitoja…!
Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva, millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa, sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa, ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.
Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen, mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt, etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen, jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan, salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin: "Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi.
Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään, millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa, taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen.
Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa, joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja, ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään, joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut, että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään. Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan.
Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa: olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi. Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald, joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva, niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti pitäisi sanoa Mr. Shaw.
Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa. Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on aina ankarat syyt.
Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän, että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen, minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan.
Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia.
"Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert
Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa
Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä
heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa.
Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin ja liharuokien kiihoituksesta.
Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa.
Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi miljoonittain.
Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli. Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia asiasta suoraan rouva Shawn kanssa.
Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan. Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä. Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi. Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras, jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta. Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa…"
Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä. Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo". Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma, kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin kyseessäolevalle henkilölle.
Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja, hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö, vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa.
Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä. En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä. Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen, joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa kuulijoitaan.
Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa. Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta. Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään, sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta. Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun, vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa, mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria — ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo kaikki oli ymmärrettävä.
Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa.
Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan on se, että miehen ja naisen suhteessa nainen on se, joka valitsee uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen, niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai myöhemmin auttamattomasti satimeen.
Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi, kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui.
Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään. "Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain, että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee. Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika, jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä hän tarkoittaa.
Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella 1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon, että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä." — "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.
En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä, jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa, että Shawn vanhentuminen on rikollista.
Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin. Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän vanhuuden merkkiä.
Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden, mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä, ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.
Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja, se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi, kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota, hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin. Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija, vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.
Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä, että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän, sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön, mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers' Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta, että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.
Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle aasialaiselle kielelle myöskin.
Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi. Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä, joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat huulille ja hyvän mielen sydämeen.
Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919 Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa, repiä rikki maine, tahrata kunnia… Siitä saivat tietysti etupäässä kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette vielä elossa. Se on suuri ennätys…" Kuinka hyvältä tuo leikillinen, erittäin shawmainen tervehdys tuntui!
Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko. Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia. Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut. Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina puhuu Ruotsista.
Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa. Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi, että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus, että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea, ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään, vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.
Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me muut kuolevaiset.
Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli maailman.
WILLIAM MORGAN SHUSTER.
Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen, joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa…"
Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla… Thames kuiskii historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa, voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä hän saa lyhyen hetken kuunnella.
Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että parlamentissa:
"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen, josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty meille… Nuoren yankeen nimi on Shuster…"
"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut…"
"Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti, elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa…"
"Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat."
"Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat. Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä on jotakin varastettavaa… Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja, jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa. Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli… Sitten tulee meidän vuoromme…"
"Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa elämäänsä…"
"Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia."
"Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli ihmisvoimien?"
"En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero, henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset, joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa. Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa… Ei, kyllä minä mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään…"
"Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?"
"Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi… Ymmärrättehän, että sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa palaa. Se tarttuisi kurkkuun…"
Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys, ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja pää pystyssä hän jatkoi työtään.
Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään. Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa, suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.
Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi", olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.
Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti, että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä pelkäisivät Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati, että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli hänelle tuntematon.
Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista.
Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.
Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.
Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.
Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla!
Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.
Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova?
Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?
Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua?
Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "He is a jolly, good fellow", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä — sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.
Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä, mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.
Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu, omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys, melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja se on iskenyt merkin herkkään mieleen.
Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren kirjansa, "The Strangling of Persia", Persian kuristaminen. Siihen kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä, lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.
Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä, jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset, joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi, marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja puolustamaan Persian itsenäisyyttä.
Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat, eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.
"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi kirjoittaa vain kerran elämässään.
En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.
Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö, kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen:
Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista. Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä, kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt, kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä… Mies oli näet suomalainen, ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli helpompi…
Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi.
Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen,
Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun
"The Century Magazine" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta?
— Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi.
Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn — muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla, ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea, jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt…
Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata. Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä… Morgan Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn 'historiallista' kuvausta… Minä sanoin sanottavani silloin, kun kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen."
Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle.
Sellainen on maailma…
PHILIP JA ETHEL SNOWDEN.
Philip Snowden on puolueensa terävin mies, nopeasti ajatteleva, pureva satiirikko. Hänessä on paljon huumoria, mutta vielä enemmän satiiria, eikä ole hyvä joutua hänen uhrikseen, sillä hän puree niin että koskee. Harva ihminen herättää mielestäni niin paljon uteliaisuutta kuin hän. Ainakin minun, joka kerta kun hänet tapaan, tekisi mieli lukea, mitä noissa merkillisissä aivoissa mahtaa piillä. Kalpeat, kolmikulmaiset, teräväpiirteiset kasvot, jotka eivät ilmaise mitään, silmissä joskus pieni ivallinen välähdys, siinä kaikki.
Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla.
Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan. Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet mitkään puheet eivätkä väittelyt.
Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä, jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen kestävyyden lisäksi.
Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä, saaden käsityksen, että hän ei voi erehtyä, ja sellainen tunne peloittaa… Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen! Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden.
Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta, luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti. Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin vahva vakaumus.
Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut.
"Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin.
"Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus.
Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä. Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä, vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia. Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen paljon muutoksia ja aloitteita aikaan.
Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen. Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin, joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa, huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten, että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi, elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous.
Mainitsin, että Philip Snowdenilla on heikko terveys. Sillä seikalla on oma historiansa, joka on erittäin tärkeä hänen elämänsä kehitykselle: Vuonna 1893 hän kärsi vakavan polkupyöräonnettomuuden, joka teki hänestä osittaisen raajarikon. Ensimmäisenä seurauksena siitä oli, että hän sai maata vuoteessa toista vuotta, jonka ajan hän vietti lukemalla ja yhä uudestaan lukemalla. Kirjat avasivat hänen silmänsä ja määräsivät hänen tulevaisuutensa.
Blackburnissa, jota Snowden on kauan edustanut parlamentissa, hän on erittäin suosittu. Tehtaalaiset nimittävät häntä aina lempinimellä "pyhimys", ja hänen kaunista vaimoaan he sanovat "enkeliksi".
On varsin luonteenomaista Snowdenille, että hän on voinut herättää yhtä lämmintä ihailua kuin katkeraa kritiikkiä. Kaikki, mikä koskee sitä miestä, on joko polttavaa tulta tai jäädyttävää pakkasta.
Työväen hallituksen astuttua ohjaksiin puhuttiin paljon siitä; että MacDonaldin ja Snowdenin välit eivät olleet ollenkaan lämpimät. Ensimmäisenä merkkinä siitä pidettiin sitä — syrjästä katsojista mitättömältä näyttävää seikkaa —, että MacDonald ei pyytänyt Snowdenia asumaan naapuritaloon Downing Streetillä, vaan otti siihen paljon mitättömämmän miehen, Clynesin, ja antoi Philip Snowdenin pysyä vanhassa, yksinkertaisessa kodissaan. Myöhemmin kävi varsin selväksi, että MacDonald ja Snowden eivät vetäneet yhtä köyttä monessa ulkopolitiikkaa ja raha-asioita koskevassa kysymyksessä. Snowden vastusti jyrkästi kaikkea lämmintä tunnetta, mutta epäkäytännöllistä raha-asiain käsittelyä osoittavaa lähentelemistä Venäjään ja Saksaan. Sanomalehtimaailma siihen aikaan — ja melkein yhä vieläkin — oli yhtä mieltä siinä, että Snowden on järjellään voimakkaampi MacDonaldia, mutta MacDonald on voimakkaampi ruumiilliselta terveydeltään. Mistä Philip Snowden on perinyt tuon terävän järkensä? Tietysti äidiltään. Hänen äitinsä oli hyvin merkillinen nainen, joka korkeasta iästään huolimatta — hän kuoli muutama vuosi sitten 91 vuoden vanhana — oli harvinaisen vilkas ja täynnä eloa. Hänen muistinsa oli koko ajan verraton, ja hänen huumorinsa, joka joskus saattoi muuttua purevaksi satiiriksi, oli hyvin tunnettu hänen ympäristönsä ulkopuolellakin. Philip on kokonaan äitinsä poika. Hänen isänsä oli tavallinen yorkshireläinen kankuri, joka kutomatehtaassaan oli kerännyt sen verran omaisuutta, että poika saattoi päästä ainakin kansakouluun, sillä Philipistä ei näkynyt kumminkaan kehittyvän kunnollista kankuria.
Philip Snowdenin syntymäkaupungissa, Cowlingissa, kerrotaan paljon kaskuja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sattui kerran, että kun kutojat menivät päivällislomalleen, he huomasivat väkijoukon seisovan korkean kivimuurin vieressä tarkkaan kuuntelemassa puhujaa, joka piti mitä kiihkeimmän puheen vapaamielisen parlamenttiehdokkaan puolesta. Ääni oli vallan kuuluva, mutta silti kovin lapsellinen. He menivät lähemmäksi, ja kenet he tapasivat? Siinä istui yhdeksänvuotias Philip Snowden korkealla kivimuurilla pitämässä ensimmäistä valtiollista puhettaan! Vielä tänäkin päivänä Snowden selvällä mielihyvällä muistelee tuota ensimmäistä, tulevaa valtiomiestä ennustavaa yritystään.
Philip Snowden on kirjailijana aina hauska, kirjoittipa hän mistä aineesta tahansa. Hänen kirjoitustapansa on hyvin lyhyttä ja sattuvaa ja aina selvää. Sanomalehtiin hän nähtävästi kirjoittaa kaikkein mieluimmin kaikenlaisiin ja kaikenvärisiin lehtiin. Siinä on myöskin englantilainen omituisuus: sosialistit eivät suinkaan ole sidottuja kirjoittamaan ainoastaan sosialistisiin lehtiin, vaan he saavat aivan vapaasti kirjoittaa minkävärisiin lehtiin tahansa. Pääasia on, että heidän kirjoituksensa osoittavat heidän sosialistisen värinsä. Melkeinpä pidetään suotavana, että sosialistit kirjoittavat porvarillisiin lehtiin ja tekevät siten oman puolueensa kannan tunnetuksi. Ja koska Englanti on maailman ensimmäinen kulttuurimaa, kilpailevat kaikki lehdet hyvästä kirjoittajasta, välittämättä siitä, mitä mielipiteitä hän edustaa.