Philip Snowdenin suorapuheisuus ja rohkeus on tullut melkein sananparreksi. Sodan aikana hän pani koko poliittisen uransa alttiiksi sillä, että ei hetkeksikään luopunut jyrkästä, sotaa vastustavasta kannastaan. Siinä suhteessa hän oli samaa mieltä kuin MacDonald, vaikka Snowdenin vastustus ylimalkaan oli jyrkempää, vailla kaikkea suvaitsevaisuutta. Siihen oli tietysti syynä molempien johtomiesten aivan erilainen luonne. MacDonald on uneksivampi, tekisi mieleni sanoa runollisempi, Snowden on terävämpi.
Philip Snowdenista puhuessa täytyy, aivan kuten Webbeistä puhuessa, myöskin kertoa hänen vaimostaan. Mutta aivan yhtä selvästi kuin Webbit ovat yksi ja erottamaton yhteys, aivan yhtä selvästi Philip ja Ethel Snowden ovat kaksi eri henkilöä, joilla kummallakin on oma henkilökohtainen käsityksensä maailman menosta, oma itsenäinen ura, jonka he ovat valinneet vakaumuksesta ja syvän harkinnan tuloksena. Sattumalta he ovat yhtä mieltä pääkysymyksissä, mutta jokainen saa heistä sen käsityksen, ettei kumpikaan ole toista sitonut, ettei toinen ole kaikuna toisesta, vaan oma järki on johtanut kumpaakin, ja onnellinen kohtalo on antanut heidän tulla samoihin johtopäätöksiin useimmissa asioissa. Ethel Snowden on epäilemättä merkillisimpiä naisia nykyisessä Englannissa, kaunis, harvinaisen nerokas, Annie Besantin veroinen puhuja, ihailtu, kadehdittu, rakastettu, vihattu. On kuin ihmiset eivät koskaan voisi häntä tyynesti arvostella, vaan häntä kohtaan täytyy aina "tuntea", jotakin. Tuollainen "tunteminen" on hirvittävän rasittavaa, mutta minkä sille voi. Toiset ihmiset ovat siten luotuja, että he panevat tunteet liikkeelle enemmän kuin kylmän järjen. Ethel Snowden on varmasti yksi heistä.
Muistan hyvin, mitä tunsin, kun ensikerran tapasin Ethel Snowdenin, monta vuotta sitten. Muistaakseni se oli kesällä 1910. Menin kuuntelemaan häntä suureen kokoukseen, missä hän oli pääpuhujana ja minne sen vuoksi oli kokoontunut väkeä niin paljon kuin saliin suinkin sullomalla mahtui. Ethel Snowden ei puhu milloinkaan tyhjille seinille. Olin vallan hurmaantunut hänen puheestaan, joka oli täydellisin puhe, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja sitten myöhemmin tulin hänelle esitellyksi enkä voinut lakata ihailemasta hänen kaunista ulkomuotoaan, yksinkertaista, mutta mitä aistikkainta pukuaan ja herttaista ystävällisyyttä, jolla hän heti vastaanotti tuntemattoman muukalaisen. Kaiken tuon naisellisen sulon ohessa hän tuntui uhkuvan voimaa ja rohkeutta niin suuressa määrin, että se, enemmän kuin mikään muu, herätti minussa suurta ihailunsekaista ystävyyttä, joka vuosien kuluessa on pysynyt muuttumatta. Monta kertaa on sattunut, että olemme olleet aivan eri mieltä, mutta se ei tietysti vähimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani ja ihailuani häntä kohtaan.
Ethel Snowden on kirjailijana — en tahdo sanoa tunnetumpi — mutta varmaan luetumpi kuin Philip Snowden. Hänen kirjansa ovat, niinkuin hän itsekin, rohkeita, suorapuheisia, vilkkaita. Vuonna 1920 hänet oli kutsuttu yhdessä muutamien muiden englantilaisten edustajien kanssa Venäjälle näkemään, millaiset olot siellä vallitsivat. Heitä kohdeltiin, kuten yksi heistä, tohtori Bertrand Russell, sanoo, "kuten Walesin prinssiä", ja heille näytettiin kaikkea, mikä arveltiin hyväksi heidän sieluilleen. Kuten tiedämme, ovat venäläiset Potemkinin ajoista saakka olleet taitavia kulissimaalareita. Mutta Ethel Snowden oli hankala vieras hoitaa, sillä hän alkoi vaeltaa yksin, minne halusi, ja pääsi siten kurkistamaan kulissien taaksekin. Naisten uteliaisuus on kauhea! Kotiin tultuaan hän kirjoitti kirjan matkastaan ja kokemuksistaan. Sekös herätti melua! Hukkaan olivat menneet kaikki bolshevikkien ponnistukset, hukkaan kaikki hyvät humalat, sillä Ethel Snowden oli, kuten jo sanoin, päässyt näkemään aivan liian paljon. Näkemistään hän kertoi vapaasti ja pelottomasti, siten raapien pois kaiken sen kauniin kultauksen, jota runsaalla kädellä oli sivelty kulissien koristukseksi.
Venäjän kysymyksessä Philip Snowden on aivan samalla kannalla kuin hänen vaimonsakin, ja vaikea on hänen teräviltä silmiltään peittää seläntakaisia juonitteluja, joilla koetetaan Englannin työväkeä johtaa harhaan.
Paitsi kirjaansa Venäjästä rouva Snowden on kirjoittanut useita muita kirjoja, naisasiasta, rauhan kysymyksestä y.m., mutta ei mikään niistä ole herättänyt niin paljon huomiota ja niin paljon katkeruutta. Sen lisäksi on tullut kaikenlaisia muita seikkoja, jotka ovat antaneet hänen vihamiehilleen aihetta ankariin hyökkäyksiin. Pääasiallisesti moititaan hänen seurapiiriään. Hän on hyvin suosittu hovissa eikä epäile pukeutua hovipukuun ja mennä hovikutsuihin eikä myöskään epäröi itse panna toimeen kutsuja, joissa kaikenlaisia prinsessoja y.m. merkillistä joukkoa on läsnä. Jos siitä hänelle jotakin sanoo, vastaa hän tyynesti, että hän määrää itse seurapiirinsä kysymättä neuvoja taikka lupaa keneltäkään. Se joka ei siitä pidä, olkoon pitämättä. Se ei tule millään lailla vaikuttamaan hänen toimintaansa.
Kaikesta hovihullutuksesta huolimatta hän voi myöskin olla hyvin vaatimaton ja koristelematon. Eräs sanomalehtimies kertoo, kuinka hän kerran, kesällä 1924, oli Victoria-asemalla ja näki kahden henkilön astuvan ulos junasta. Toinen oli köyryselkäinen, hiukan ontuva ukko-rähjä, joka kulki kahden sauvan varassa, toinen nuorehko, kaunis nainen, joka kantoi matkalaukkua ja lukemattomia kääröjä. "Kaksi maalaisserkkua, jotka ovat tulleet Lontoota katselemaan", ajatteli sanomalehtimies, ja vasta kun he tulivat aivan lähelle, hän huomasi, että mieshän oli pääministerin lähin mies, Englannin mahtava valtiovarainministeri, eikä asemalla ollut edes sihteeriä häntä vastassa, vaan yksin ja huomaamattahan sai kauniin rouvansa kanssa hakea auton, joka kuljetti hänet ja rouvan sekä kaikki matkalaukut ja kääröt pois asemalta. Ethel Snowden on käynyt esitelmöimässä Amerikassa toistakymmentä kertaa ja matkustanut ristiin rastiin Yhdysvalloissa. Siellä satuin yhteen hänen kanssaan vuonna 1917, ja yhdessä me sitten kävimme muutamissa kaupungeissa. Sain monta kertaa tilaisuuden nähdä, kuinka suosittu hän oli esitelmöitsijänä. Huoneet olivat aina aivan täynnä ja suosionosoitukset myrskyisät. Täällä Englannissa hänelle on kertynyt nyt niin paljon työtä, ettei hän ainakaan ensitilassa ajattele Amerikkaan menoa.
Monet ovat kysyneet, mikä on syynä siihen, että Ethel Snowden ei ole parlamentissa. Siellähän hänen puhujataitonsa voisi tuottaa hyvinkin arvokkaita hedelmiä. Vastaus on, että hän on jyrkästi kieltäytynyt ottamasta vastaan ehdokaspaikkaa, vaikka hänelle on sitä tarjottu monta kertaa. Hän sanoo voivansa toimia paljon enemmän, kun hän jättää parlamentin miehelleen ja on itse vapaa toimimaan, missä milloinkin tarvitaan. Snowdenit asuvat maalla ostamassaan huvilassa ja pitävät kaupunkiasuntonaan vain huoneen suuressa Victoria-hotellissa. Ennen, pari vuotta sitten, heillä oli vakinainen asunto Lontoossa, ja silloin heillä oli usein erittäin miellyttäviä kutsuja. Muistan erityisesti yhden, jonne Ethel Snowdenin iloinen kirje minut kutsui ja vakuutti, että siellä tulee olemaan läsnä kaikki, joihin maksaa vaivaa tutustua. Vakuutuksessa oli totta toinen puoli. Englantilaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, unkarilaisia, melkeinpä kaikkien valtakuntien jäseniä vilisi huoneissa. Tuossa seisoi Rockefellerin marmoritemppelin kuuluisa saarnaaja tohtori Aked, tuossa pääministeri Baldwinin vasemmistolainen vanhin poika Oliver Baldwin. Tuossa oli hirvittävän varovaisen näköisiä vanhoja diplomaatteja, joille oli vaikea olla sanomatta, että rauhoittukaa vain, ei täällä kukaan pure. Nuorehko mies nousee puhumaan ja kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kaikki jää sulaa heti, ja vilkkaassa keskustelussa kuluu ilta nopeasti. Emäntä on suorastaan hurmaava, ja kuulin erään läsnäolijoista sanovan, että ehkä siinä kumminkin piili jokin syvä aate, että sinne oli kutsuttu kokoon mitä sekalaisin seurakunta. Varmaan hän oli oikeassa. Kun Snowdeneilla on kutsut, he eivät ollenkaan kysy, mihin valtiolliseen puolueeseen kukin kuuluu, yhtä vähän kuin he tahtovat tietää, mitä uskontoa kukin tunnustaa, vai tunnustaako mitään ollenkaan. Iloiset ja hyväluontoiset, intelligentit ja rehelliset ihmiset ovat tervetulleet siihen taloon, mutta eivät koskaan happamet, pahansuovat ja juoruavat.
Sekä Philip että Ethel Snowdenilla on se maine, että he aina tarkoittavat juuri sitä mitä sanovat ja että he sanovat sanottavansa niin selvästi, ettei mitään väärinkäsitystä voi syntyä. Molemmat ovat parlamentaarisuuden ankaria puoltajia, ja se seikka yksin tekee heistä bolshevismin leppymättömiä vastustajia.
Onnettomana asianhaarana, pienten rajakansain kannalta katsoen, on se, että parlamentteja vastustavan ja bolshevismia suosivan ryhmän mielestä rajakansat ovat pahana vastuksena bolshevismin leviämiselle. Siitä syystä on huomattavissa hyvin selvä vihamielisyys rajakansoja kohtaan niiden taholta, jotka erittäin innokkaasti moittivat parlamentteja ja kiittävät venäläistä järjestelmää. On kyllä ilahduttava tosiasia, että Työväenpuolueen jättiläiset, sellaiset kuin Bernard Shaw, MacDonald, Webbit, Snowden ja monet muut, ovat yhtä uskollisia pienten kansojen ystäviä kuin konsanaan ennenkin. Vaarallista olisi kumminkin mielestäni sulkea silmänsä siltä tosiseikalta, että työtä tehdään ja rahoja pannaan likoon, jotta Englannin Työväenpuolue saisi väärän käsityksen rajakansojen asemasta ja toiminnasta Venäjään nähden. Järjestetty, itsetietoinen työ rajakansojen aseman selvittämiseksi on tietysti nykyhetken jyrkkä vaatimus. Sellaiset henkilöt kuin Philip ja Ethel Snowden, joilla on terävä kynä ja loistava puhelahja, voivat olla siinä työssä arvaamattomana apuna.
KREIVITÄR WARWICK.
Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät?
Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa, jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin.
Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia, huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron myöhemmin enemmän.
Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut. Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin.
Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki — oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden.
"Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän alkoi kertoa "kääntymyksestään".
Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä, jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää. Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista, jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea.
Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani. Mitä vielä saatoin tehdä?"
Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään. Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien.
Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892 oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat käytäntöön.
Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto, virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja runsaudessa.
Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys tuotti hänelle iloa ja tyydytystä…
Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "Warwick Castlen suuret pukutanssiaiset." Kaunis kreivitär hymyili… Kas vain: Blatchfordkin tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän istui mukavasti lukemaan…
Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää ajoissa Lontoon junaan.
Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään nääntymässä… Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan…
Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville. Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä…
Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi. Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi. Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta. Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava. Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän.
Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa. Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman, silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla.
Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä, kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme!
"Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. — Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi. Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella. Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset, keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille, niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten.
"Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen, eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista. Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta…
Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut", alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa, tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä hänen terveytensä ei kestänyt…"
Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän, ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään."
Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima, Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää, joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta, joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren kaunottaren linnaansa.
Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä, neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha, niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen ylt'ympäri heitellyt.
Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty, ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät…
Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita. Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset käherrettyinä, hiukan punaa poskilla… Se ei tietysti ole luontoa, mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen tyynnyttävää…
Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti, että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin, avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset, joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha.
Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti". — Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin, mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä, estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava vanhentuneen parlamentin sijaan.
Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle: "Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman diktatuurin…"
Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä, että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton Lodgen Ammattiyhdistyksille, jotta sinne perustettaisiin Työväen Yliopisto. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin valtiollinen ihanne.
Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa, tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja, niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi. Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja. Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle.
Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen. Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät maalaukset.
Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain selityksen.
Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia "viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä? Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen, että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko! tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän siksi keskeyttää työnsä viikoksi.
Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä "Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät". Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri, teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta.
Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja, jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua, jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä.
Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka, sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita, ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi.
Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan. Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa, sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta, jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys, ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää, että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina on kuulunut.
Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan. En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä. On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista, että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia. Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus, tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas. Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista tiedettiin mitään.
Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos, ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen, vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä tyytyväisyydellä.
Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan, että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto, sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär Warwickille.
Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon, joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen, että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon, että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi, sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana.
Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset, jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua? Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi. Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin kommunismia kuin myrkkyä.
Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto!
SIDNEY JA BEATRICE WEBB.
Aina kun näen Sidney ja Beatrice Webbin tai puhelen heidän kanssaan, johtuu mieleeni Helsingin suomalainen tyttökoulu 1880-luvun alkupuolella. Sielläkin oli Sidney ja Beatrice Webb, vaikka heidän nimenään oli lehtori ja rouva Godenhjelm. Henkinen yhtäläisyys näiden välillä on niin selvä, että vallan tekee mieli ruveta sedittelemään ja tädittelemään Webbejä, niinkuin ennen Godenhjelmejä. Ja Webbien parissa tunnen olevani aivan yhtä tuhma koulutyttö kuin ennen Godenhjelmien parissa.
Lieneekö ketään senaikuista henkilöä, joka voi ajatella "lehtoria" muistelematta samalla "lehtorskaa"? Myöhemminhän heistä kyllä tuli "professori" ja "professorska", mutta ne nimitykset tuntuivat aina vierailta meille, entisille oppilaille. — Olipa heillä mitkä arvonimet tahansa, he kaksi olivat yksi.. Samoin Webbit. Sidney ja Beatrice Webb merkitsee yhtä kokonaisuutta eikä kahta eri henkilöä. Pessimistitkin, jotka ovat tunteneet Godenhjelmit taikka Webbit, alkavat vähitellen uskoa, että jos miehellä ja naisella on juuri samat harrastukset, jos he ovat samalla kehitys- ja sivistysasteella, jos heillä ei ole lapsia jakamassa heidän rakkauttaan ja huolenpitoaan sekä vetämässä heidän mieltään pois yhteisistä harrastuksista, ja jos heillä sen lisäksi ei ole jokapäiväisiä leipähuolia ja molemmat ovat luonteeltaan rauhaa rakastavia, niin voi ajatella, että nuo kaksi ehkä saattavat elää varsin onnellisessa avioliitossa. Webbit täyttävät kaikki nuo ehdot, kuten ennen Godenhjelmitkin, ja molemmissa tapauksissa on seurauksena ollut ihanteellinen avioliitto.
Yleinen mielipide, s.o. kaikista puolueväreistä riippumaton, intelligenttien ihmisten mielipide, on se, että Sidney Webb on kuin elävä tietosanakirja. Hänen tietojensa laajuutta ja täsmällisyyttä on tavallisen ihmisen mahdoton mittailla. Sanotaan kyllä, että hän kaikesta laajasta opistaan huolimatta on hiukan kuiva, mutta kuiviahan ovat tietosanakirjatkin. Se aivan kuin asiaan. Meillä Suomessa se seikka ymmärretään paremmin kuin Englannissa. Englantilaiset vaativat aina edes jonkin määrän huumoria julkisilta henkilöiltään. Huumorin puute ehkäisee hämmästyttävässä määrässä muuten loistavalla intelligenssillä varustetun henkilön uraa.
Meillä Suomessa on asian laita jokseenkin päinvastainen. En ole milloinkaan kuullut, että kehenkään ura olisi siitä kärsinyt, että häneltä puuttuu huumoria, mutta kyllä varmaan siitä, että hänellä on sitä vallan riittävästi, ehkä liikaakin. Huumori ei kuulu kansallisiin ominaisuuksiimme. Ernst Lampén kyllä väittää, että savolaisilla sitä on yleensä oikein runsain mitoin, ja saattaapa se olla tottakin. Mitäpäs minä hämäläisenä siitä tietäisin! Sen vain tiedän, että kuivahko ja hitaanpuoleinen asiallisuus on meillä syvyyden ja luotettavuuden varma merkki. Mitäs leikinlaskijoista ja ilveilijöistä, joita Albionin merkillinen kansa niin hartaasti näkyy suosivan!
Sidney Webbille huumori ei ole mikään helposti esiintyvä lahja, eikä sitä saa ilmoille muuta kuin puristamalla. Mutta siitä huolimatta hän aina kumminkin saa jonkin pienen komman syntymään, vaikka tosin hiukan ähkimällä ja puhkimalla. Sellainen hyvä tahto vaikuttaa kuulijoihin vallan liikuttavasti.
Molemmista Webbeistä loistaa hyväntahtoisuus kaikkia kohtaan. Siitä ei voi kukaan erehtyä. Kukapa Godenhjelmeistäkään saattoi siinä suhteessa erehtyä. Tuntuu hyvältä olla samassa huoneessakin kuin Webbit. Ihminen hengittää heidän seurassaan parempaa ja puhtaampaa ilmaa, joka antaa rohkeutta ja uskoa elämään.
Kun sodan jälkeen jälleen muutin Lontooseen ja niin moni seikka oli suuresti muuttunut, oli minulla jonkinmoinen lohduttava varmuus siitä, että Webbit eivät olleet muuttuneet. Olin arvannut oikein. He eivät olleet muuttuneet eivätkä edes muuttaneet. Sama talo, jossa he olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta, oli vieläkin heidän kotinsa. Yhtä vähän kuin kenenkään mieleen olisi pälkähtänyt, että Godenhjelmit olisivat keksineet muuttaa pois tuosta tutusta pienestä puutalosta Ludviginkadun varrelta, yhtä vähän kukaan saattoi kuvitella, että Webbit olisivat jättäneet vanhan kotinsa Grosvenor Roadin 41:ssä. Sinne siis suuntasin kulkuni, Thamesin rannalle, lähelle parlamenttitaloa.
Koputin ovea, kuten Englannissa on tapana, ja palvelustyttö, joka avasi oven, pyysi minua astumaan toiseen kerrokseen. Tietysti toiseen kerrokseen, aivan niinkuin ennenkin! Eikö liene ollut sama palvelustyttökin kuin silloin ennen, monta, monta vuotta sitten. — Toisessa kerroksessa, salissa, istuivat isäntä ja emäntä vilkkaasti keskustellen neljän vieraan kanssa, jotka olivat saapuneet ennen minua. Kaksi heistä oli italialaista, yksi japanilainen ja yksi englantilainen. Keskustelu oli vilkkaassa käynnissä, ja japanilainen selitti juuri, kuinka taas oli Japanissa ilmestynyt uusi painos Webb-puolisoiden viimeistä kirjaa. Se antoi aihetta emännällemme kertoa, kuinka kiitollisia he ovat japanilaisille, sillä kaikista kansoista maailmassa juuri japanilaiset ovat osoittaneet enimmän ymmärtämystä ja ystävyyttä Webb-puolisoille. Kaikki heidän kirjansa käännetään heti japaninkielelle, tavallisesti jo käsikirjoituksesta, niin että ne ilmestyvät samaan aikaan Japanissa kuin Englannissakin.
Isäntämme puheli kohteliaasti jokaisen kanssa, ilman erikoista mielenkiintoa, mutta herttaisen ystävällisenä. Muistui mieleeni, kuinka tosi Beatrice Webbin kuvaus Sidney Webbistä on, kun he ensikerran tapasivat toisensa, vuonna 1890. Päiväkirjassaan siltä ajalta Beatrice Webb, siihen aikaan Beatrice Potter, kaunis, seuraelämässä ja tieteellisissä piireissä tunnettu perijätär, kertoo tapauksesta näin:
"Sidney Webb, sosialisti, söi päivällistä täällä tänään. Hän on merkillinen pikku mies, jolla on äärettömän suuri pää ja hyvin pieni ruumis ja jonka otsan leveys on aivan riittävä selittämään hänen tietojensa sanakirjamaista luonnetta. Juutalainen nenä, huomiota herättävät silmät ja suu, musta tukka, hiukan kampaamaton, silmälasit ja mitä porvarillisin musta takki, käyttämisestä kiiltävä. Minä pidän siitä miehestä. Hänen puheensa suoruus, hänen laajanäköisyytensä ja mielikuvituksellinen lämminsydämisyytensä voi kantaa hänet kauaksi. Hänessä on sellaisen henkilön varmuus, joka aina ajattelee nopeammin kuin hänen naapurinsa ja jota epäilykset eivät paina ja jolle yksityistietojen hankkiminen on yhtä helppoa kuin asioiden käsittäminen. Mutta hänessä ei ole mitään turhamaisuutta, ja hän on täysin vapaa käytöksessään. Siksi hän ei myöskään huomaa, jos hän tulee astuneeksi naapurinsa liikavarpaille. Ennen kaikkea hän on aivan epäitsekäs sekä, niin luulen, aivan varma uskoessaan, että yhteinen tarkastus ja yhteinen hallinto ainakin vähentää, ellei kokonaan hävitä, köyhyyttä."
Tuo kuvaus sopii häneen vieläkin aivan tarkasti. Pilalehdet esittävät hänet aina hirmuisen suuripäisenä ja pieniruumiisena, ja hänen vakaumuksensa ytimenä väitetään olevan "asteittaisuuden välttämättömyys". Arvattavasti se on aina tiedemiesten vakaumus, ja Sidney Webb on ennen kaikkea tiedemies. Kansantaloudellisten aineiden tutkimus hänet johti "välttämättömällä asteittaisuudella" ja myöskin asteittaisella välttämättömyydellä sosialismiin.
Siihen aikaan kuin Sidney Webb muuttui sosialistiksi, tuollainen oppi vallan kauhistutti yleisöä. Oli suorastaan häpeä ruveta sosialistiksi, ja vielä päällepäätteeksi niin oppineen ja yleistä kunnioitusta nauttivan miehen kuin Sidney Webbin! Nythän ajat ovat täydellisesti muuttuneet Englannissa, jopa niin, että on pelättävä sosialismin käyvän muotiasiaksi, kun kreivit ja markiisit ja vieläpä herttuatkin alkavat pyrkiä työväenpuolueen jäseniksi.
Semmoiselle miehelle kuin Sidney Webb ei mikään tietysti voi olla muotiasia, vaan syvän harkinnan vähitellen synnyttämä vakaumus. Ja kun hän tuon vakaumuksen saavutti, on vallan selvää, ettei hän seurannut samoja sääntöjä kuin moni muu uuteen uskoon kääntynyt eikä alkanut kiihkeästi ajaa sosialismin asiaa tuomitsemalla kaikkia, jotka ajattelivat toisin, vaan hän alkoi hiljalleen äärimmäisestä oikeanpuolisesta rajasta ja siirtyi siitä hiljalleen vasemmalle. Hänestä tuli muutamien samoin ajattelevien kanssa Fabian-seuran perustaja. Sosialismi oli tuleva kasvatuksen kautta eikä millään muulla tavalla. Vasta silloin, kun ihmiset olivat alkaneet aapisesta ja vähitellen päässeet syvempiin totuuksiin kiinni, vasta silloin alkoi aika kypsyä sosialistisille yhteiskunnan muutoksille. "Asteittaisuuden välttämättömyys" oli hänelle alusta alkaen selvillä elämäntyössään.
Kun tavallinen ihminen lukee Sidney Webbin elämästä, mitä hän on tehnyt, mihin ottanut osaa, mitä saanut aikaan, alkaa melkein päätä pyörryttää. Kaikkialla, missä on tarvittu kansantaloudellisia ja tilastollisia tietoja, on aina käännytty Sidney Webbin puoleen. Milloin hän on ollut työssä sotaministeriössä, milloin siirtomaiden ministeriössä. Milloin hän on ollut jäsenenä Lontoon hallinnossa, milloin Lontoon yliopiston johtokunnassa. Sittemmin hän on luennoinut kansantaloutta Lontoon yliopistossa ja työväenopistossa. Sitten hänet nimitettiin yleisen hallinnon kunniaprofessoriksi Lontoon yliopistoon. Tuskin löytynee sitä kuninkaallista tutkijakuntaa, jonka on otettava selkoa taloudellisista seikoista, missä Sidney Webb ei ole jäsenenä. Koska hän on myöskin suorittanut korkean lainopillisen tutkinnon, toimi hän yhteen aikaan lakimiehenäkin. Hänen tieteelliset harrastuksensa tulivat ehkä selvimmin näkyviin silloin, kun hän yhdessä muutamien avustajien kanssa perusti sittemmin niin kuuluisan "London School of Economics and Political Sciencen", josta on tullut ehkä tärkein osa Lontoon yliopistoa. Yhdessä Bernard Shawn kanssa hän myöskin perusti viikkolehden "The New Statesman", jonka johtokunnan puheenjohtajana hän yhä vieläkin on.
Bernard Shaw ja Webb olivat yhteistyössä nuoruudestaan asti. Yhdessä he olivat myöskin Fabian-seuran tärkeimmät pylväät. Siihen aikaan he edustivat radikaalisen maailmankatsomuksen äärimmäistä huippua, vaikka heitä ei suinkaan enää pidetä kovinkaan etäällä vasemmalla olevina. Englantilainen kirjailija St. John Ervine kirjoittaa Bernard Shawn 70:nnen syntymäpäivän johdosta, että vaikka kyllä on vallan totta, että Shaw on vanhoillinen, on Webb hänen rinnallaan kivettynyt tory, joka jyrkästi kieltäytyy käyttämästä uudenaikaisia keksintöjä, semmoisia kuin puhelimia taikka täytekyniä. St. John Ervine väittää myöskin Webbin, kuten Shawnkin, olevan mitä kiihkeimpiä individualisteja, vaikka hän sanoo itseään sosialistiksi. Samaan ryhmään hän lukee myöskin H.G. Wellsin. Ei kukaan noista kolmesta alistu koskaan komennon alle, vaikka kuulee Englannissa väitettävän sellaistakin, että he muka ovat ottaneet vaikutelmia Venäjältä päin. Näin kirjoittaa St. John Ervine: "Jos Englannissa nyt perustettaisiin neuvostotasavalta, niin ensimmäinen henkilö, joka hirtettäisiin juonittelusta sitä vastaan, tulisi olemaan Bernard Shaw, toinen H.G. Wells ja kolmas, jota potkien kuljetettaisiin hirsipuuhun, Sidney Webb. Sillä nuo kolme ovat meidän aikamme suurimmat individualistit!" — Sellaista on tämä elämä! Ensin heitä pidetään kauhistuttavina kiihkoilijoina, vasemmistolaisina, vallankumouksellisina, joiden kanssa ei kukaan mainettaan menettämättä edes voi seurustella, ja sitten tulee uusi sukupolvi ja syyttää heitä rutivanhoillisuudesta! Väkisinkin tulee ajatelleeksi tarinaa ukosta, pojasta ja aasista, joita ihmiset aina moittivat, ajoipa aasin selässä ukko tahi poika tai ei kukaan, Aina oli näkijöillä moittimisen syytä.
Huolimatta siitä, että Sidney Webbin elämä on melkein kehdosta saakka ollut ankaraa työtä ja toimintaa, tuntuu monesta kuin hän saisi nimittää kaikkia vuosia aina vuoteen 1892 oppivuosikseen, aivan niinkuin Beatrice Webb nimittää elämäkerrassaan elämäänsä tuohon merkilliseen vuoteen asti. V. 1892 Sidney ja Beatrice Webb yhdistivät kohtalonsa avioliiton sitein, ja vasta silloin alkaa heidän paras työaikansa, heidän syvin vaikutuksensa Englannin yhteiskunnalliseen elämään. Beatrice Webbin kirjoittama merkillinen oma elämäkerta "My Apprenticeship" (Oppivuoteni) ilmestyi keväällä 1926 ja on alusta alkaen saanut sen tunnustuksen, että jokaisen, joka tahtoo tutustua Englannin yhteiskunnalliseen kehitykseen viime vuosisadan loppupuoliskolla, on luettava se. Kirjan toinen osa, jonka nimeksi on mainittu "Yhteistyömme", ilmestynee verraten pian, ja vasta se tulee antamaan meille tietoja työstä, jonka tuo merkillinen pariskunta on tehnyt.
Beatrice Webb tuntuu, ainakin muukalaisesta, vilkkaammalta, vähemmän tietosanakirjamaiselta, kuin hänen oppinut puolisonsa. Eipä silti, että häneltä puuttuisi oppia, mutta hänessä on samalla paljon pehmeyttä, paljon suloa. Hänen "oppivuotensa", ennenkuin hän tapasi Sidney Webbin, olivat vielä merkillisemmät kuin hänen miehensä oppivuodet, etenkin siitä syystä, että häntä naisena ja vielä lisäksi Viktorian aikalaisena ympäröivät jos jonkinlaiset kahleet, joilla ei miehiä koskaan koetettukaan kietoa.
Beatrice Webbin tyttönimi oli Beatrice Potter. Hän oli syntynyt hyvin rikkaassa kodissa ja oli lähinnä nuorin yhdeksästä sisaresta. Lapset olivat kaikki tavattoman lahjakkaita, ja kun sisarussarjassa ei ollut veljiä, jotka olisivat voineet anastaa vanhempien kaiken huomion ja huolenpidon, saivat nuo yhdeksän tyttöä mahdollisimman täydellisen kasvatuksen. Hiukan hymyillen luemme Beatricen äidin päiväkirjassa sanat: "Kaikista tyttäristäni on Beatrice ainoa, jonka lahjakkuus ei tunnu olevan keskinkertaista ylempänä…" Väkisinkin täytyy kysyä, millaisia vuosisadan neroja nuo muut sitten mahtoivatkaan olla, jos Beatrice oli vähälahjaisin heistä! — Paitsi lahjakkuuttaan tytöt olivat myöskin kauniita ja joutuivatkin siitä syystä pian hyviin, joskus suorastaan loistaviin naimisiin. Beatrice oli ainoa, joka muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ehtineenä ei vielä ollut kenestäkään huolinut. Näytti tosiaankin siltä, kuin hän olisi aikonut pitää päätöksensä olla menemättä naimisiin ja uhrata koko elämänsä yhteiskunnalliseen työhön.
Hän sanoo itse muistelmissaan, että Lontoon seurapiiri, ei suinkaan sivistyksellään ja loistollaan, vaan typeryydellään antoi hänelle ensimmäisen herätteen, halun tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän oli mainittuun seurapiiriin jo aivan nuorena tuiki kyllästynyt ja haki jotakin parempaa, tyydyttävämpää. Hän kuvaa purevasti Lontoon seurapiirin neljää pääryhmää. Ensimmäinen ja loistavin sekä rajoitetuin oli hovipiiri, toinen oli vallassaoleva sekä sitä edeltänyt hallitus ja näiden pääkannattajat, kolmas oli miljoonamiesten ja rahamaailman ryhmä ja neljäs kilpaurheilupiiri. Noihin neljään piiriin kuuluvat henkilöt muodostivat "Lontoon seurapiirin". Tytöille tuota seurapiiriä pidettiin täysin riittävänä kasvatuslaitoksena. Jos tyttö oli siinä asemassa, että hänen ei tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä leivästään, oli hänellä ainoastaan yksi huoli: päästä naimisiin niin pian kuin suinkin.
Beatrice Webb, kuvatessaan Lontoon seurapiiriä, huomauttaa eräästä piirteestä, josta verraten harvoin puhutaan: tuon seurapiirin vallanhimosta. Tietoisesti tai tietämättä tuntui jokaisen päämääränä olevan hankkia itselleen niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin. Helpoimmin sen sai tietysti rahalla. Miljoonamiehillä oli aina suunnaton valta, mutta myöskin terävät aivot saivat aina tunnustuksen. 1880-luvulla ja aikaisemminkin, kun ensin alettiin puhua taitavista työväenjohtajista, näitä henkilöitä heti koetettiin vetää Lontoon seurapiiriin, ja vain heidän oma varovaisuutensa ja myöskin vaatimattomuutensa pelastivat heidät hukkumasta siihen joukkoon.
Beatrice Webbiä huvitti suuresti tuo havaintojen kerääminen, mutta samalla hän alkoi yhä huonommin viihtyä sellaisessa ympäristössä ja pyrkiä sieltä pois. Se ei ollut niinkään helppo asia, sillä äitinsä kuoltua hänen täytyi emäntää hoitaa isän komeata kotia.
Paitsi omaa luontaista taipumustaan vakavampaan toimintaan vaikutti häneen paljon hänen läheinen ystävyyssuhteensa Herbert Spenceriin. Näyttää siltä, kuin tuo kuuluisa filosofi olisi ollut enemmän kiintynyt tähän nuoreen ystäväänsä kuin kehenkään muuhun ihmisolentoon. He olivat hyvin paljon yhdessä, ja heillä oli pitkiä syvämietteisiä keskusteluja. Nuori Beatrice Potter kirjoitteli arvosteluja kreikkalaisten filosofien teoksista, ja Spencer korjaili ystävällisesti niitä ja keskusteli niistä neitosen kanssa. Spencerin ystävyys kesti koko hänen elinaikansa, ja vielä kuolinvuoteellaan hän kaipasi Beatrice Potterin seuraa. Ennen kuolemaansa hän pyysi Beatrice Potteria rupeamaan hänen teostensa julkaisijaksi ja hänen kirjalliseksi perijäkseen. Kauan epäröityään neitonen suostui siihen, mutta sitten tuli isku, joka koski hirveästi Herbert Spenceriin, nimittäin Beatrice Potterin kihlautuminen Sidney Webbin kanssa. Spencer pyysi tavata nuorta ystäväänsä ja ilmoitettuaan ensin, ettei mitenkään voinut onnitella Beatricea, sillä silloin hän puhuisi vastoin vakaumustaan, hän rupesi huolestuneena puhumaan entisestä sopimuksestaan, jonka mukaan Beatrice Potter tulisi julkaisemaan hänen jälkeenjääneet teoksensa ja kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Nyt häntä peloitti se, että hänen maineensa tulisi kärsimään, kun hän oli noin lämpimässä ystävyyssuhteessa johtavan sosialistin kanssa! Hiukan ivallisesti neitonen heti tarjoutui luopumaan työstä, mutta se ei ollenkaan tyynnyttänyt Spenceriä. Hän ei tuntenut ketään muuta, jolle hän olisi voinut uskoa työn, sillä Grant Allen, joka ehkä olisi siihen kyennyt, oli juuri liittynyt Fabian-seuraan ja oli siis myöskin sosialisti! Vihdoin sovittiin asia siten, että eräs henkilö, joka Spencerin mielestä ei pystynyt työhön, sai sen tehtäväkseen, ja Beatrice Potter lupasi avustaa tätä niin paljon kuin saattoi, mutta hänen nimensä ei saanut näkyä, jotta filosofin maine ei menisi! — Kaikessa suuruudessaan ja kuuluisuudessaan Spencer usein osoitti varsin hämmästyttävää pienuutta. Monessa suhteessa hän muistuttaa Hans Christian Andersenia, jonka turhamaisuus oli jokseenkin samaa laatua. Mutta kaikista Herbert Spencerin heikkouksista huolimatta hänen ystävyytensä Beatrice Potteria kohtaan säilyi. Se ei koskaan horjunut, ennenkuin kuolema siitä teki lopun.
Toinen Beatrice Potterin senaikuinen ystävä, jonka vaikutus häneen oli vielä suurempi kuin Spencerin, oli kuuluisa englantilainen sosiologi Charles Booth. Beatrice Webb pitää Charles Boothia yhdeksännentoista vuosisadan suurimpana sosiologina, jonka vaikutusta ei voi liian suureksi arvioida. Charles Boothin seitsemäntoista nidettä, jotka käsittelivät elämisen ja työn ehtoja Lontoossa ja jotka olivat kirjoitetut seitsemäntoista vuoden kuluessa, olivat Beatrice Potterin voimakkaimpana herätyksenä. Hän käsitti nyt, että hänen päätehtäväkseen täytyi tulla yhteiskunnallisten olojen ja työläisten elämän tutkiminen.
Beatrice Webbillä on aina ollut selvillä, että kauniit teoriat eivät auta, vaan jokaisen täytyy itse ottaa selvä olevista oloista, jos mielii saada todellisia ja paikkansapitäviä tietoja. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen! Hän jätti hienot vaatteensa ja pukeutui työläisnaisen pukuun sekä otti nimekseen "Jones", joka on mitä tavallisin nimi Englannissa. Sitten hän läksi etsimään työtä, jota saikin. Hän työskenteli sekä Lontoon köyhissä osissa että muualla ompelijana ja sai siten itse nähdä ja kokea, millaista köyhien ompelijain elämä oli.
Charles Booth opetti hänelle sitten, kuinka tieteellistä tutkimustyötä oli tehtävä, ja pian kehittyi Beatrice Potterista mitä taitavin yhteiskunnallisten olojen tuntija Englannissa.
Hänen terveytensä oli noihin aikoihin verraten heikko, ja sisälliset taistelut heikonsivat sitä vielä yhä enemmän. Hän valittaa, että "Ego, joka kieltää" ja "Ego, joka käskee" olivat ainaisessa riidassa hänen sydämessään. Jonkinmoinen alakuloisuus pääsi tuon tuostakin vallalle hänessä, ja sen vallassa hän joskus teki sellaista, jota hän jälkeenpäin suuresti katui. Niinpä hän m.m. allekirjoitti mrs. Humphrey Wardin anomuksen, jossa pyydettiin, että hallitus ei antaisi naisille äänioikeutta. Hän muuttui sittemmin innokkaaksi feministiksi ja kertoo myöhemmin tuosta tempusta pahana harha-askelena — kuten se epäilemättä olikin.
Hän alkoi olla jo varsin tunnettu kirjailijana ja Lontoon olojen tarkkana tuntijana. Hallitus alkoi käyttää hänen apuaan, ja monet olivat ne komiteat, joissa hän oli tärkeänä jäsenenä ja joiden tarkoituksena oli saada aikaan parannuksia Lontoon hallinnossa. Vuonna 1891 hän julkaisi kirjan Britannian osuustoiminnasta, ja tämä kirja saavutti heti erittäin suuren menestyksen. Sitten seurasi vuosi 1892, joka lopullisesti määräsi hänen kohtalonsa, sillä silloin hän meni naimisiin Sidney Webbin kanssa. Itse hän kertoo, että mainittuna vuonna hänen oppiaikansa päättyi ja yhteistyö alkoi.
On vallan merkillistä, kuinka helposti ihmiset näyttivät unohtavan, että Beatrice Potter ja Sidney Webb olivat alkujaan kaksi eri henkilöä, jotka eivät edes tunteneet toisiaan ja joista kumpikin kulki omaa uraansa, kaukana toisistaan. On melkein mahdoton käsittää, että nuo molemmat, jotka niin selvästi kuuluvat yhteen, ovat ollenkaan tulleet toimeen erillään. Nyt se olisi aivan mahdotonta. Ne lukuisat kirjat, jotka sen jälkeen ovat ilmestyneet, ovat kaikki yhteistyötä, samoin kaikki ne laajat yhteiskunnalliset tutkimukset, joita he sen jälkeen ovat toimittaneet. Yhdessä he ovat tehneet työtä Fabian-seurassa, joka oli englantilaisen luonteenomainen, ensimmäinen sosialistinen yhdistys, jonka vaikutus on tuntunut yhteiskunnallisessa elämässä. Fabian-seura osoittaa mielestäni selvästi sekä heidän vahvat että heikot puolensa. Vahvana puolena on aina tunnustettava, että he ovat tehneet mitä vakavinta tieteellistä tutkimus- ja aatteiden selvittämistyötä. Heikkona puolena taas on, että Fabian-seuran työ on ollut yksinomaan kirjallista, tieteellistä laatua. — Kysyin kerran eräältä hyvältä tuttavalta, joka kuului tuohon seuraan, kuuluuko siihen yhtään työmiestä. Hän näytti hiukan nololta ja sanoi, että siihen kuului kyllä yksi työmies, mutta he eivät tietäneet, mitä kummaa hänelle olisi tehtävä. Varminta kai olisi sulkea hänet lasikaappiin ja näytellä muille todisteena, että kyllä seuraan kuului työläisiäkin! — Sosialisti-aristokraatit eivät ole mikään tuntematon ilmiö Englannissa!
Ensimmäisessä työväen hallituksessa Sidney Webb oli kauppaministerinä. Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi tulla toimeen, kun hänellä ei aina voinut olla Beatricea turvanaan. Parlamentin ulkopuolella heidän yhteistyönsä kyllä oli ehkä entistä selvempää. Beatrice Webb perusti heti parlamentaarisen työväenklubin, joka on siksi lähellä parlamenttitaloa, että parlamentin jäsenet voivat käydä siellä syömässä lunchia kello yhden aikaan. Mainittu klubi muistuttaa hieman Fabian-seuraa, sekään ei suinkaan ole avoinna kaikille työväenpuolueen jäsenille, vaan verraten harvoille valituille.
Kuten tiedämme, pikku seikat vaikuttavat usein ihmisiin paljon enemmän kuin tärkeät pääseikat. Se seikka esimerkiksi, että työväen hallituksen jäsenet pukeutuivat hovipukuun käydessään ensikerran kuninkaan hovissa, herätti mitä kiusallisinta huomiota, varsinkin Skotlannissa, ja siitä keskusteltiin kauan. Totta on, että Sidney Webbiä arvosteltiin vähemmän ankarasti kuin muita, sillä kaikki tiesivät hänen olevan kaikissa seikoissa, pienissä yhtä hyvin kuin suurissakin, vakuutetun "asteittaisuuden välttämättömyydestä", ja että hän ei siis ilman muuta voinut muuttaa vanhoja hovisääntöjä. Ja häneen nähden iloinen nauru lievensi katkeruutta. Sattui näet niin, että leikillinen kohtalo asetti Sidney Webbin astumaan ulos Buckingham-palatsista yhdessä maanviljelysministeri Buxtonin kanssa, ja valokuvaajat käyttivät hyväkseen tilaisuutta saadakseen erittäin huvittavan kuvan. Sidney Webb on, kuten jo olen maininnut, hyvin lyhyt, ja Noel Buxton on pitkä kuin jättiläinen. Molemmat kävelivät vieretysten, puettuina polvihousuihin, silkkisukkiin ja hullunkuriseen hattuun. "Times" painatti kuvan palstoilleen, eikä totisinkaan voinut olla hymyilemättä sitä katsellessaan. Sama asteittaisuuden välttämättömyys, jota Sidney Webb saarnaa, estää kaiketi Englantia luopumasta monista ikivanhoista tavoista, jotka syrjäisestä tuntuvat lievimmin sanoen naurettavilta. Tuo sama asteittaisuuden välttämättömyys on tehnyt molemmista Webb-puolisoista mitä ankarimmat parlamenttien puoltajat. Jos parlamenttien arvoasema ja valta vähenee, vähenee samassa määrässä kansojen vapaus. Se on heidän luja vakaumuksensa. Parlamenteilla on brittiläisessä työväenpuolueessa ankaria vastustajia, mutta niin kauan kuin molemmat Webbit, Bernard Shaw ja Ramsay MacDonald johtavat parlamenttien puolustusliikettä, lienee tuskin syytä pelätä parlamenttien kukistumista.
Webb-puolisot ovat erittäin tuotteliaita yhteiskunnallisia kirjailijoita. Harva se vuosi ilmestyy heiltä yhteinen kirja milloin mistäkin taloudellisia kysymyksiä taikka paikallishallintoa koskevista aineista. Merkillisin mielestäni on heidän kirjansa: "Perustuslaki Suur-Britannian sosialistiselle valtakunnalle", joka ilmestyi vuonna 1920. Se on liikuttava todistus siitä, kuinka he vielä haudastakin tahtovat auttaa sen yhteiskunnan muodostamista, josta he ovat kauneimmat unelmansa unelmoineet, sillä he voinevat tuskin odottaa, että nuo unelmat tulevat toteutumaan heidän eläessään.
Molemmat puolisot ovat lähellä seitsemääkymmentä. Mutta molemmat ovat vielä täysissä voimissa ja täydessä työssä. Bernard Shaw valitti äskettäin, että hän on jo päässyt samaan luokkaan kuin Pyhän Paavalin katedraali, Tower-silta ja Wembleyn näyttely, joita jokaisen Lontooseen-tulijan täytyy käydä katsomassa ja ihailemassa. Melkein samaa voi jo sanoa Webbeistäkin. Sellaisten Lontoossa-kävijäin lukumäärä, jotka mielellään uhraavat minkä katedraalin tahansa, jos vain pääsevät Webbejä tapaamaan, alkaa kasvaa peloittavassa määrässä. Sidney ja Beatrice Webb kuuluvat, niinkuin Shawkin, siihen esitaistelijain valiojoukkoon, joka on uhrannut neronsa ja koko elämäntyönsä toteuttaakseen ihanteita, joiden he uskovat tuovan onnea tälle ja tuleville sukupolville.