Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän kohtalostamme.
Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu" täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä. Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.
Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen "Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen, sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan. Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti, että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.
"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki."
"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."
Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää, mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli helposti tyydytetty.
Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi, sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa vastaan.
Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää. Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin…" — Jo seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen huutavan siellä…
Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.
Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa, ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa, minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää. Vankila opettaa nopeasti…
Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin, lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa itki pikkunen lapsi… Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea, uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin vuoteelleni… Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä… Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä tahtonut herättää!"…
Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea…
Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.
Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä. Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty. Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on vapaa!"
En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin, niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.
Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti hakea pieniä muistolahjoja… Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri mitään… Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni, kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti… Kaikki, kaikki minun piti saada. Sitten nopeat jäähyväiset… Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat…" Jotain lienee tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata… Puristin vain hänen kättään…
Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät… Silmien eteen oli muodostunut harso… En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin tuliset säveleet… Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön… Säveleet häipyivät hiljaa…
ENTISEN TAISTELUN AJOILTA.
Puolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan alkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia henkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä, että Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat asettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten apu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin venäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka piiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon vuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi, kuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja venäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä säännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut sisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan, että voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa venäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin aikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa, pelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään suoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.
Oli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa sanomalehtiä ja "Vapaita Sanoja", jotka saivat kertoa Venäjän oloista sellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat käyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan yrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti ja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi. Kaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi joka paikassa… Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!
Samassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori kuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen hän huusi:
"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En totta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt paikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!"
"No, no, mikä hätänä? Selitähän ensin, mistä on kysymys."
"En mitenkään jouda selittämään… Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä
Luojan ihmeellistä taideteosta…"
"Koetapas nyt vaihteeksi sanoa järkevä sana. Kenestä sinä nyt raivoat?"
"Maailman ihanimmasta tytöstä… Joudu nyt kaiken järjen nimessä pian!"
"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja sano sitten, mitä minulta tahdot?"
"Apuasi tahdon, en mitään muuta… Apua, apua, ja nopeaan!"
"Millaista apua?"
"Meidän täytyy värjätä hänen tukkansa…"
Ymmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä ja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa seurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan toipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin asia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella tai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset vallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä, jonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin puin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten Heikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki oli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli häneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain salaperäisestä.
Heikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut muuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä savimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa itämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa. Sieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt, että Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä kauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi unohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.
Vaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä samassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään itkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni vastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka olivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan hän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen hento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että hän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin Heikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että Heikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.
Heikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen kuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa, voileipä ja höyryävä omeletti.
Tyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme hänelle Heikin laittaman aamiaisen.
Me olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä puhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja hän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut huolehtia.
"Miten voimme teitä auttaa lapsi?" kysyin vihdoin, kun hän näytti hiukan tyyntyneen.
Hän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä. Huulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: "Minä olen Olga Karsky."
Olga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä sanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä kertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että viranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga Karskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen päästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja pari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä vastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen sieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!
Ja edessämme seisoi hento tyttönen, taivaallisen ihana ja avuton kuin lapsi!
Huomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja pelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen nauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.
Heikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus oli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista kokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento todisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään puolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla syyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen nimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on rauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.
Mitä nyt oli tehtävä?
Aluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti pysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.
Kun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo tuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen pyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa värjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena venäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun luokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen ensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä, sillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.
Tukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla kysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia aineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi vaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga Karskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta ei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin neljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se muutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos mahdollista, vielä entistään kauniimpi.
Noina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme tyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän olemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat tunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen epäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet, jotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti saattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha. Kuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella sellaista kauneutta!
Heikki, joka näkyi arvaavan ajatukseni, sanoi kerran tyynesti:
"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan liian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta taiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi…"
Minun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia hänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:
Hänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin kahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien rakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri ja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen vanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli kaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.
Olga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan mitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä Vanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja rakastivat…?
Kun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja itki eikä osannut mitään selittää.
Hän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että muoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja oli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut, enemmän kuin kuollut…
Tietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän rakasti Vanjaa.
Vihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli opettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja…
"Mutta mitä pahaa siinä oli", kysyi Olga. "Sehän oli hyvää vain."
"Ah, sinä et ymmärrä, sisko. Kirjat olivat tsaaria vastaan…"
Tsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa kuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut koskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä nuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.
Vanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky, selitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän vapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.
Kuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran innokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia huhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti aikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan. Kerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris Karsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti vanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he aikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät vanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut heille, niinkuin Vanjakin.
Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla onnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan ympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta kertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen sattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa, jonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä oli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja siitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.
Kaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he olivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn mielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan. Boris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti yksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa tehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut terroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun Boris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.
Heillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut vuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut mitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli tekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina! Olgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti murtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen aikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson peitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä vaarana.
Eräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin hellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä kiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka kasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi Olgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos. Ehkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari katuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita särkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko kaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.
Ihmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän teki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli heittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus sanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. "Ministeri elää vielä!" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.
Äkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun toverin. "Joudu pian pois… Siellä vangitaan kaikki", kuiskasi valepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta. "Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit", kuiskasi valepoliisi ja poistui kiireesti.
Vaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja kallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta. Sitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa luo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen tunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.
Entä Boris Karsky?
Hän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse surmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä kaikki.
Olgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin liikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja sielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät tekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko liikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen vangitsemisestaan.
Melkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu, milloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä. Poliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga rukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.
Meidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan parempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta. Hiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin, jossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari viikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen merikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta hän verraten helposti pääsi Parisiin.
Pariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan unohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä oli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään Venäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä, joka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja päinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus ja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!
Kerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä kuulimme surullisen tarinan:
Olgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen epäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa kaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut hermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan nopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta pian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö. Venäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä hän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt hänet kokonaan.
* * * * *
Suomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli lisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.
Eräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun kuulin jonkun koputtavan ovelleni:
"Come in, please!"
Sisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui epäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin heti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut muistaa nimeä.
"Ettekö tunne minua enää?… Ettekö muista Olga Karskya?"
"Olga, pikku Olga!" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten ensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.
Hän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää koskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen ja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään Venäjälle.
"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta päästä Venäjälle."
"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen ystävien osoitteita Pietarissa."
"Lapsi raukka, en voi teitä auttaa. En tunne ketään siellä."
"Kuinka ette tunne?"
"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on nyt Lontoossa."
"Onko vanha Aleksander Aleksandrovitsh vielä Lontoossa?"
"On kyllä."
"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun, rukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki minua epäilevät ja ylenkatsovat…"
"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme sitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo."
Menin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä, jonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä juodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina seitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli tavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin ja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta sama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas kiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin häntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja kohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen Olga.
Kello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn kaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha harmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli Lontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa Bloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui venäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista ja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo herännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!
Olin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona, sillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä "kotona", mutta se toivo petti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa kahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari höyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri teetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa pöydän ääressä.
"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa henkensä… Silloin teet hänestä sankarin…" selitti ukko Volodjalle.
Kun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja
Volodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti,
mutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander
Aleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:
"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi kysyä neuvoa teiltä."
Ukko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän ääreen.
"Vera lapseni, annapas teetä tälle uudelle toverillekin."
Vera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän ojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain hiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle, ikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi yhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli hyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti selittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän nyt pyrki takaisin Venäjälle.
Näin että sekä Vera että Volodja katsoivat minua, omituinen ilme silmissä.
"Niin", alkoi Olga, "tahdon välttämättä palata Venäjälle…"
"Venäjälle!" huudahti Vera selvällä ivalla, ja Volodja purskahti nauruun…
Nyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui kiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:
"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen musta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne koettamalla auttaa minua ylös loasta… Mitä te tiedätte elämästä ja kärsimyksistä?… Mitä te tiedätte epätoivosta?… En ole tehnyt mitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen tiedän! Sen tiedän, te sydämettömät… Enhän muuta pyydä kuin sovittaa hengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle…"
Hän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun panin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.
Vanha isäntämme oli kuin puusta pudonnut.
"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti…
Sehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme
Venäjän edestä… Lapseni, kyyhkyseni… Ei pidä itkeä, ei pidä
itkeä…"
Ukko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä… "Nuoret, nuoret… Ne ovat aina niin kärsimättömiä…"
Olgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: "En minä, en minä mitään tarkoittanut… Olen pahoillani."
Vera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran silmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.
Olgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän selitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään keskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän ja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut… Nyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret pakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat natsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja… Nyt ei saanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku iskettävä…
Me muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja Olgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen…
Oli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran "anteeksi, toveri", kun hän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli täynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.
Parin päivän perästä Olga läksi.
* * * * *
Kului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta. Kerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka arvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin oliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.
Olga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi entiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.
"Entä sitten?"
"Sitten… sitten… Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä osannut olla kyllin varovainen…"
"Ja sitten?"
"Viikon perästä hänet vangittiin… ja… älä kysy enempää…"
"Jatka."
"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä heräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä…"
En uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa.
Sitten hän jatkoi hiljaa:
"Sitten vihdoin hänen kärsimyksensä loppuivat… Hänet ammuttiin…"
MARTTYYRIT.
(Satu)
Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi, mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.
Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen. Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi, että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi perillinen.
Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.
Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri, uskaltaisivat — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.
Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla, kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa, että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse, oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.
Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia oikeuksia kaikille, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle. Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen? Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia tuumia synnyttää.
Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana. Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta. Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä moittineet.
Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin. Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät ottamasta sen johtoa käsiinsä?
Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja kunnianhimoa.
Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi. Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä eteenpäin.
Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä, joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.
Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää, joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo "puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.
Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää. Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.
Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille — niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa — mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille, piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.
Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi, mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan. Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.
Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys, että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden, rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen hyväntekijäksi…
Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.
Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.
Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada itse hoitaa omia asioitaan.
Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.
Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty. Heille hymyiltiin.
Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21 vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.
Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut, on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei mitään toivomuksia.
Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä: Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää, kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja. Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty, unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa, turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.
Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan, heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin…
Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan… Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä syrjään…
Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen… Ajutantti siis kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta… Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut. Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin kypsille valituille…
Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin…
Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon…
Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä taistelijoista hälvenivät…
* * * * *
Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan koputti… Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia, pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi, jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta… Daisy oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.
Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle, että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin…"
"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?"
"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot. Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki…"
Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat…
"Ovatko ne hyvin pitkät?" keskeytin Daisyä…
"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy, mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.
Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka, että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia siihen työhön uhrannut.
Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä, "hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin…
"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?" pyysin.
"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta… Siinä on hänellä työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha… Kohta hän muutoin aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä kuin täällä Euroopassa…"
"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa…"
Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton, ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että ruhtinaskin tulee sinne…"
"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin sopiva ruhtinaillekin…"
Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään. Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.
Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle puolen katua.
"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?" kysyi
Daisy.
"En. Oliko hän tuttu meille?"
"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio sellaiseen herraan tutustua."
"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että hän ei ole bolsheviki."
"Ei ole, voit siitä olla varma… Hän on kansansa petturi, mies, joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat välinpitämätöntä ylimystä…"
"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta, näyttävän hirviön nimeä…"
Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi, joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.
Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi nauraa… Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn, omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!
Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana… En jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä sanat:
"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten rahoilla…"
"Vaikene, lapsi, vaikene… Älä sano sanaakaan asioista, joita et ollenkaan ymmärrä…"
Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään…
Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät. Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?
Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan. Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa. Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.
"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous, joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön…"
"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain kestäisi…"
"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa vapaassa Venäjän tasavallassa!"
"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun loppupuolella…"
"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti… Kaikki on valmistettu pienimpiä yksityiskohtia myöten… Puolueella on luotettavia asiamiehiä ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"
"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä
Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä…"
"Ah, se on sula mahdottomuus… Melkein koko intelligentsia kuuluu meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää uudestaan rakentamaan…"
"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"
Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on maataviljelevien talonpoikien luvattu maa… Mutta ymmärrättehän, että meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka koettavat estää rakennustyötämme…"
En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli! Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu…
Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä Pietariin… "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.
Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään… Enhän minä vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun saada itse päättää…"
Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria! Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin, niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään…
Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta. Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten eteenpäin… Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana tervehtimässä uutta päivää…
Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä…
Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi loppua… Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan. Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat…
Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä, pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja toiset — muuttuneet!
En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita. Näin hän kertoi:
"Brown raukka on vallan mahdoton… Luulen, että hänen aivonsa ovat joten kuten hiukan nyrjähtäneet… Hän puhuu alituiseen siitä, että tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" — Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen: "Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän sanoo."