Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt, mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi…
Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan marttyyrejä… Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää koskaan pääse nousemaan…
Mutta kuka välittää marttyyreistä… Sortukoot, elleivät jaksa seurata ajan mukana… Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki esteet, ilkkuen kauniille unelmille…
TEKOKUKKIA.
Päivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin kokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi aivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut heikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin hoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan matalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille huvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi maalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei näkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri keltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien kuumista auringonsäteistä.
Metsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys oksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin piti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille ja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti suurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla kalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa kaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään huoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti pienempään huoneeseen.
Mirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät olivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi pyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä tuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin mielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti kaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri sairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä patjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi sinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät tummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin kalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti suoraan tytön syliin.
Tyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli säikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä selkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki ja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki järven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät noita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun asti.
Hän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon olevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän reunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven hymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:
"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon, mutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte niin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun puolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan kahvipöydän, tännekö vai kuistille?"
"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein minä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla… Paras on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma auringonpaiste tähän aikaan."
"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana päivänä… Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne sisään… Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut, ja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla keisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä suuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin, eihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä… Mutta kyllä hän saa olla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme…"
"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen, vaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen… Ei taida olla suurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä taulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi… Jos kerran maailmassa saisi nähdä niistä edes vilahduksen…"
Kaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta, milloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli häntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän pelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.
Niin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin ollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli silloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias poika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko, aina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen. Taitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan hän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä sidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti käyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta huoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu sankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti kuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti Ilman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin hänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan perästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja pelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin väsynyt.
Riston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat vanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat varatonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti ylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja varsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä oli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt, kun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen aikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta oli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä. Joulukortin hän aina lähetti "pikku prinsessalle", kuten hän vielä entistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää huolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli tarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.
Muutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan lyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän katkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.
Sitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo oli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi paljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua yhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt yksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin kukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka sijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen ohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin tällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär, Hilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän kuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan lausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen kuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle. Ehtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa tuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan, että hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan luettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi heti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin. Kaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta paljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua vapaasti huoneissa.
Ilman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut taitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin kukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen ilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa väliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli luontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla voinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle tyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja enemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja jotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten hänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia, mutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman mielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa. Kukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja, jotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot ja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin kirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä kirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan samoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada kuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä lailla ja miten tuo saattoi tapahtua?
Hilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka ensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen tutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä. Tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi hänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku Helsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras hattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää hyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi heti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin hän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se oli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.
Mutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka kehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli lähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen kuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä saanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi kaiketi hänet murtanut.
Nyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin entisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet. Silloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt, kun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun unelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma, nyt palasi Risto Vuori äkkiä… Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään tekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään paikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen täyttämässä maailmassa…
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului askeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana, auringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:
"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa… Tuntuu kuin olisin eilen sanonut hyvästi sinulle… Sinähän et ole muuttunut vähintäkään tällä pitkällä eroajalla!"
Hän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi, kuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.
Ilma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys, ja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että Ilma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen. Hyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti viisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä sairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli niin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin… Juuri oikealla hetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä, ja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle, kuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi, ettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista kahvia… Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut elinkautisen ihailijan ja ystävän.
Suomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella kiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta riistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!
Kahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna maailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian oli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat palanneet ja pitkä väliaika unohtunut…
Riston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä pitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet sisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa, kaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi Ilmaan:
"Tämähän tuntuu yliopistolta, mutta missä on professori?"
"Tässä hän istuu vangittuna sairastuolissa", vastasi Ilma.
"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja viisauslähteitä!" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta. "Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista mahdollisuutta."
Ilma nauroi iloisesti: "Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä talvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni…"
"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin minun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan vapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia… Minun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä luet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä, mitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain syvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan keksimistä…"
Ilma nauroi: "Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en pakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää… Älä säikähdä — minä laitan tekokukkia…"
Jos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi voinut enemmän hämmästyä… Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin keijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla — tekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi naisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa, olivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia! Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle tekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.
Ilma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö? Risto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta ymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli olemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä yhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena…
Ilma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän käänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi, niin juuri, säälivästi, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen ivallinen… Tuo ajatus koski kipeästi…
Mutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja tunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen takana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita, vaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat unelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja… Hän ymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien tunnustaman taiteen tuotteita…
"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia…" hän virkkoi vihdoin. Ilmasta tuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä puhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä anteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli miettinyt unelmakukkia luodessaan… Ilo oli melkein liian vaikeata kantaa. Se koski… Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui muutamia kyyneleitä.
"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua kiusaan…" — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli aikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia viikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos väsytti… Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina asunut ja jossa häntä odotti paljon työtä… Jos Ilma sen salli, hän aikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat muistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku leikkitoveriaan entisiltä ajoilta… "Muistatko sinä vielä, kuinka usein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?" hän hymyili iloisesti Ilmalle…
Ilmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta… Hän oli tullut takaisin lapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin ennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan… Vieläköhän Risto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu kuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää…
Risto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt, sillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi yksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli saatava taas ennalleen…
Risto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari tuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti mennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä raajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin olleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän sitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle tytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman nurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta… Sitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin kaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon… Lapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana keijukaiskuningatar… Voi että hänen piti olla raajarikko… Mitä olisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!
Hänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän kesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas ja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi. Lontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä värivivahduksillaan… Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin pohjolan kovat ääriviivat… Siitä tulisi hänen paras kuvansa…
Risto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut odottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman tunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa: "Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa istut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan sitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista siellä on."
"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata… En ole koskaan nähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut… Et voi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran näkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en mitään tietänyt…"
Ilma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen kaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta etäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin Ilma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä, lihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä…
Tämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä kiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin verroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän asioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan uneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia, joita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta kiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui. Hän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli muuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi itseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut, kaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha lapsi…
"Ilma, luetko sinä koskaan romaaneja?" hän kerran kysyi.
"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita nähnyt", vastasi Ilma rauhallisesti.
"Kenen kirjoittamia romaaneja sinä olet lukenut?"
"No esimerkiksi Walter Scottin… Pidin niistä kovasti paljon."
"Etkö sinä kaikkitietävä olento lue uusimpia nykyajan kirjailijoita?"
"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin kovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää… Ajattelen, että kaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja ymmärtää, ja minähän en tunne ketään… Ne tekevät minut niin typeräksi ja onnettomaksi…"
"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä etäämmällä sinusta…"
"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott kirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin hyvin ymmärsin…"
"Mi-mi-mitä? Kirjoitatko sinä, ihmeellinen prinsessa?"
"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan tekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut…"
Risto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei ollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana ymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat tuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi saada tietää enemmän.
"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen tietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?"
Ilma puhkesi nauruun. "Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää? Eikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi sinulle… Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella sinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä näe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin — saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka mistä, sillä sinä ymmärrät kaikki…"
"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle taiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme…"
Risto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä oli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi. Sen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi todellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta… Äkkiä hän muisti jotain:
"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä.
Kuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?"
Ilma punastui hiukan: "Se on pitkä juttu… Sinä oikeastaan ensin toit Sinin minulle… Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä en vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten Andersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille retkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä Matiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä Siniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi, kasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin ystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen kasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että voin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on yhä vieläkin… Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja lohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita minun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän kertovan… Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!"
"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt olosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli vilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden ja mielikuvituksen välille… Eikö totta, että entinen leikkimme vangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?" "Tietysti se oli aivan todellisuutta… Entä sinulle?"
"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti suggeroit sen minullekin…" Ilma hymyili iloisesti, ja hänen merkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se olikin ja totta ne ovat unelmatkin… "Sanoppas Ilma vielä yksi asia: Oletko sinä uskonnollinen?" kysyi Risto.
Ilma näytti levottomalta: "Jospa tietäisin mitä se on", hän valitti.
"Mitä merkitsee olla uskonnollinen?"
Risto nauroi. "En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en ole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut ihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain, joka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat… Eikö Sini ole siitä sinulle kertonut?"
"Ei ole… Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee minut ottamaan luokseen… Ei ole kuolemaa… Se on vain muuttamista toiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo… Ehkä se on uskontoa. Siihen minä ainakin uskon…"
Sillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja kainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti kertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua, hän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä kukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi elävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse oli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin matkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi, mitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi hänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto hymyili hiukan surullisesti:
"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka neuvoisi… Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee helposti henkisen kauneuden… Olen iloinen, että sinä et ole matkustellut…"
Sitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin pienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista oloista.
"Ilma, kaipaatko sinä milloinkaan matkoja?"
Ilma naurahti iloisesti: "Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin tuomittu aina olemaan Mäntymäellä… Siitä on nyt hyvin pitkä aika. Olin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein… Nyt tiedän, että voin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne. Sinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden välille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa… Sini ja Sinin maailma ovat totta minulle…"
"Sinä onnellinen!… Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille, joka on aina seurassasi.."
Ilma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan, pitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet hiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä. Taas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen tyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla hänen kanssaan… Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja Ilma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä kyvyllään… sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin täydellisiin taideteoksiin… Loistava todellisuus olisi silloin masentanut unelmaelämän… Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla ikipäiviksi sairauden sitoma…
* * * * *
Mäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin rauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut ainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä vielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija oli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori oli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori oli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat he toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän oli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt väsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän ei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli kaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta maailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja luvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies rauhaan.
Alussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin tahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan voinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää uteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko kainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä hän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat aikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei suinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen oli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten kanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen, j.n.e.
Tuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa
Kaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että
"Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa."
Tuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta… Mitä se tohtori tyhjiä höpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan… Jaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata tuntikausia yhtämittaa.
Tullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten kiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat. Nyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä vielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä kaipaavaa… Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa…
Vanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien henkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti voimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää aikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja merkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin… Ja entäs ne silmät! Suuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat… Ei sopinut tosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen vallan ihmisten yli… Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta täytyy oppia… Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon hyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista…
Silloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa syntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli tottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki. Tietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta ne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei näyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän kannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä. Mutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli tehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.
Parin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret laulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä keinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli selittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä syntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi koettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis vaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut peikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston ihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon tyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan voinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään vaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli pelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo pelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa…
Kutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin lähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään ja pahalla päällä. "Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?" huusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. "Kaikki tietävät, että minä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos jonkinlaisia kutsuja…"
Tohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi olla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän selitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten kuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin ihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko seurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli maankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli valmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän saisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja mukanaan?
Kääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin epäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se epäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta syntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä. Kuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää… Ovat oikullisia kuin primadonnat…
Riston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon äkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä miesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi ja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti hänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan Mäntymäelle.
"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen vallankumoukseen, jonka aion panna toimeen", huusi Risto iloisesti astuessaan sisään. Ilma hymyili: "Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi toimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa… Mistä nyt on kysymys?"
Risto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi rikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan mukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa oli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka hän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen juhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko maailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa vangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän oli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana, että juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle unelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi…
Ilma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin hän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli epäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma? Hän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma unelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän enää toisella maailmalla teki?
Ilma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä ja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt niin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi vapauttaa vangitun prinsessan…
Aika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli paljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä Ilmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin sievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että Kaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua, sillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä maailmasta kuin koskaan ennen.
Vihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä oli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että kaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput tangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin puolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä laaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa juhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja kaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.
Jo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat melkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen mustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi huomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut paikkakuntalainen.
Tytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren uutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut tulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin kanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä hän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että lähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa, ja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat haettavat.
Hermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin auton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä nuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen, jonka kasvoja hatun lierit peittivät… Johan nyt vallan ihmeitä kuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli loukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja Ilma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun, ennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto ollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku oli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se oli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan aisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.
Ruustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin saisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman äitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten käydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko, vai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät olivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka kenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi… Nyt tuli Ilma itse hänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi estää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan…
Risto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta saattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä enemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin seisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: "Jumala ompi linnamme", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi…
Tämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta, ihmeellistä, ihanaa taivasta… Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin Ilman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston sydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava, henkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas raajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen. Ilma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi, että hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan luoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.
Laulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan puhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi ryhtyä "täyttämään velvollisuuttaan", kuten hän mielellään nimitti suunniteltua kiduttamispuuhaansa.
"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen toivonut tätä hetkeä!" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä molemmilla omillaan. "Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet ollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan kaivannut seuraa…"
Ilma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa, kiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin ystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. "Risto Vuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani… Häntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta laulujuhlaankin…" Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka juuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna kiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta, niin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja tervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle ilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja vakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi puhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen menoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa kädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!
Vihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa. Hän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä oli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi sitten: "Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut ystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata… Ja myöskin tarvittaessa suojata… Mutta saat olla varma siitä, että olen sinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan, rakas lapsi…"
Ilma ei voinut olla hymyilemättä: "Miksi sinä olet minua puolustanut, täti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään vihollisia…"
"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat puhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren miehen kotonaan… Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään pyhimysmainetta… Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra on rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että olet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu sairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman turhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa… Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää mielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa viljellyt…"
Ilma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain kylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen maailmaansa…
Ruustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: "Älä sure sitä liian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää, kuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän maalliset ilot sinua kiinnostavat… Tietysti sinun täytyy tästä lähin olla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle sopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että lueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään henkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle, jonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin…"
Ruustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä pilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä hänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet peloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka siinä samassa palasivat auton luo.
"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä tuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun en ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!" Risto näytti kovin huolestuneelta.
Ilma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua. "Nyt mennään kotiin", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin Ilman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi kaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa hän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi. Risto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin, kun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.
Ilma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä Kaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka johtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut kuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi, vaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen poissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään Ilman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman hartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.
Vihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin, enemmän yksin kuin koskaan ennen… Hän koetti ajatella, mutta aivot kieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko hänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin hartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle sanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä…
Vihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki lakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla, kunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista horrostilaa… Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto pois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta "todellisuudesta". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä. "Älä itke, Ilma rakkaani", puhui Sini, "sen piti tapahtua juuri niin. Muutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta et olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani, täydelliseksi…" Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi Ilma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti, mutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että hän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut kokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen elämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut… Hän vaipui syvään, virkistävään uneen…
Kello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien peittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja Kaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle onnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan ollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän oli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän tiesi sen itse ja oli onnellinen.
Kaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja hän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli näyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut vielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli jotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:
"Sinä näytät hiukan miettivältä, Kaisa. Mikä on hätänä?"
"Kaikki Ilma-neiti huomaa… Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka minusta tuntui ikävältä… Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen kirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata Lontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta…"
"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin asiasta… Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt…"
Ilman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti oman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että hän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä Risto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan…
Kun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan. Vihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa. Tohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin, sillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi sillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi, ellei tahdottu peloittaa pois tuota "kotiseudun ylpeyttä", kuten paikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin viittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä muodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän ymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää…
Kaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle tahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta ei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti paljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa, ja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis tyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä miellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan hermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset oikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka pikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun velvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen merkitsi?
Tohtori nauroi hyväluontoisesti: "Sellaista on olla maailmankuuluisuus! Ei saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa… Ei tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että Ilma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi… Ja koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme kuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt apunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut tuhansista kirjoistaan… Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla ei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä…"
"Totta on, täydellisesti totta!" nauroi Risto. "Sano heille, että Ilma on totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen tähän asti… Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa, jonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä huolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta kuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa avuttomuudessaan…"
"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua!
En tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän
Ilma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun
— ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä…"
Risto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma piti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista… Ja kuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan… Hän sopersi jotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen, kauhea…
"Itsepähän parhaiden tiedät", sanoi tohtori kuivasti, "mutta mennään nyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi…"
Risto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta. Hän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria kohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän väsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi… Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan tuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä Parisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa tuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän koetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt niistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli oudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko ruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän oli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle…
Ennen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän minne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta näyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää hälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä totta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt täytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.
Aamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka pakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä huolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna kokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö Mäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle varmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.
Kun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti hymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa paljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut aivan turha.
"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin sinun pahasti kylmettyneen eilen… Oli ajattelematonta houkutella sinut mukaan laulujuhlaan…"
"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa tähän asti on merkinnyt… Sinä hymyilet… Kaikki tapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain, ovat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän…" — Ilman hymy oli omituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut sittenkin oikeassa…
Risto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen ja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois… Ilma helähti iloiseen nauruun:
"Kirjekö se oli ainoana syynä lähtöösi, vai oliko siinä jotain muutakin?"
"En ymmärrä, mitä tarkoitat…" sopersi Risto kovin nolon näköisenä…
Ilma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: "Voi sinua, kun ovat panneet sinut vaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi… Älä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua lähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto… Se on unelmien ja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme siellä… Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan…"
Risto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että joku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se muutos oli?
Ilma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli selvillä niistä:
"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi… Ihmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun maailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset rakastavat… Risto, se on totta… Miksi sinä painat pääsi käteesi? Koeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa… Etkö sinä käsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla myöskin henkiseksi raajarikoksi… Ja jokainen, joka ei koskaan ole tuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko… Sinä pelastit vangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin…"
Risto istui yhä vielä pää käden nojassa… Vähitellen hän alkoi aavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla kuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla mitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää sanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö karhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. "Ilma, minä jätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa ymmärtääkseni, eikö niin?"
"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän asian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään väärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?"
"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa kömpelölle karhullesi… Hyvästi muutamaksi tunniksi."
Ilma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa ja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle rohkaisevasti… Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia vain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran ymmärtävä…
Iltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. "Ilma, en yritäkään sanoa, että vielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee, jolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut… Nyt minä ainoastaan aavistan hämärästi… Lähden pois, kuten olin aikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että ymmärrän. Olenko oikeassa?"
"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se hetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?"
"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee… Silloin myös saan valmistaa kuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan, että siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt sen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu…"
Hän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että hänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin piti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun… Tuliko Risto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se molemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään, että rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se saattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia todellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat tuotteet…
Syksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta ei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui sähkösanoma: "Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta. — Risto."