language: Finnish

VOIMATONTA VÄKEÄ

Kirj.

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

           Ystävälleni,
      SAXSON SYDNEY-TURNER'ille.
                   A.M.

SISÄLLYS:

Kohtalon oikkuja.
Lontoon suomalaisia.
Hale Makani – tuulien tupa.
Muuan katolinen pappi.
Yhteiskunnan pylväitä ja hylkyjä.
Entisen taistelun ajoilta.
Marttyyrit.
Tekokukkia.

LUKIJALLE.

Voimakkaat piirtävät elämän ilmiöiden ääriviivat, sillä sellaiseen työhön tarvitaan vakava käsi, varma silmä, selvä tietoisuus tarkoituksesta ja keinoista. Kuvio, jossa on ainoastaan ääriviivat, on kuollut, vaikka voimmekin nähdä mihin se tähtää. Siitä puuttuu valon ja varjojen jako sekä väritys. Silloin alkaa voimattoman väen työ. Voimaton on liian heikko luodakseen uusia ääriviivoja, mutta hän voi omaksua voimakkaan luoman kuvion ja voi koko sydämellään antautua luomaan eloa siihen. Hän voi johtaa valon oikeaan kohtaan, asettaa varjon paikalleen, panna väritäplän tähän, toisen tuohon. — Voimakas tietää täsmälleen, mitä hän tahtoo, kuinka syvälle hän painaa ääriviivat, miksi hän laittaa kuvion juuri tuollaiseksi eikä muunlaiseksi. Voimaton ei aina tiedä yhtä selvästi, miksi hän jakaa valon ja varjon juuri noin, miksi käyttää värivivahduksia juuri tuolla lailla. Häntä johtaa usein vaisto ja tunne enemmän kuin kylmä järki. Siksi sattuukin joskus, että hän ei selvästi seuraa ääriviivoja, vaan antaa varjon taikka värin luiskahtaa ulkopuolelle rajaa. Jos ääriviivojen luoja on saapuvilla, voi hän helposti korjata sellaisen erehdyksen, mutta jos häntä ei enää ole olemassa, saattaa käydä niin, että taitamaton värien käyttäjä turmelee koko kuvion, niin ettei alkuperäisestä luonnoksesta jää mitään jälelle. Silloin täytyy toisen voimakkaan tulla apuun ja joko luoda uusi kuvio, taikka etsiä vanhat ääriviivat esiin ja laittaa ne selviksi taas. Sillä lailla elämä kuluu ainaisessa vuorovaikutuksessa voimakkaiden ja voimattomien välillä. Molemmat ovat välttämättömiä elämän ilmiöiden luomiseen ja kuvaamiseen, ja molemmat ovat siis yhtä tärkeitä. Voimakkaita ihaellaan ja peljätään, voimattomia rakastetaan ja vihataan. Voimakkaiden ilmapiiri on ylimalkaan viileä, voimattomien lämpimämpi…

Minulta kysyttiin, sisältääkö tämä uusi kirjanen novelleja vai tosi-elämästä otettuja kuvauksia. Kaikki ovat otetut elämästä, muutamat aivan sellaisinaan, niinkuin elämä ne antoi, nimet vain muutettuina. Nimet ovat yhdellä ainoalla poikkeuksella kokonaan muutetut. Paitsi sitä huomasin pian, että muutamia piti muuttaa niin paljon, että ainoastaan ydin säilyi koskettamatta. Se oli välttämätöntä, jotta lukijat eivät yrittäisi ruveta arvailemaan, kuka kulloinkin on ollut "sankarina". Siksi luulen, että paria kolmea pätkää voi yhtä hyvin sanoa novelliksi kuin elämän valokuvaksi. Ytimen, s.o. sen kohdan tapahtumassa taikka ihmiskohtalossa, joka enin herätti mielenkiintoa, olen koettanut säilyttää ehyenä.

Muuta selitystä en osaa antaa.

Lontoossa, syyskuussa 1927.

Aino Malmberg.

KOHTALON OIKKUJA.

Mikä on kohtalo? Mikä on tuo tuntematon voima, joka johtaa ihmiselämää ja joka näennäisesti on niin täpösen täynnä oikkuja, ettei kuolevainen sitä ymmärrä, mutta joka kumminkin lopulta näyttää osuvan oikeaan? Eivätkö ole totta nuo ylpeät sanat:

Haltia oon oman sieluni Kohtaloni itse johdan ma…

Eivät ole totta, mutta eivät vallan valhettakaan. Joskus Suuri Tuntematon antaa meidän itse hääräillä ja kulkea siihen suuntaan kuin toivomme vetää, ja silloin tuntuu meistä kuin olisimme itse ohjaksissa ja johtaisimme omaa kohtaloamme. Mutta äkkiä saattaa tulla käännös, ja taas kuljemme kohti tuntematonta päämäärää. Emme arvaa, minne tie vie, emme tiedä tulemmeko vuorille vai laaksoihin, mutta kulkea täytyy, yhä vain kulkea, kunnes loppuu tie…

* * * * *

Tutustuin Ellaan vuonna 1908 Lontoossa. Hän oli pikkunen tummatukkainen, suurisilmäinen tyttö, hyvin kaunis ja myöskin lahjakas. Hän sekä soitti että lauloi miellyttävästi, vaikka hän ei koskaan ollut ääntään taiteellisesti saanut kehittää. Jo kuusitoista-vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi ja pakoitettu ansaitsemaan oman leipänsä. Leivän ansaitseminen ei ollut hänelle läheskään niin vaikeata kuin monelle muulle, sillä hänestä oli hyvin pian kehittynyt erittäin taitava pikakirjoittaja, ja hänen synnynnäinen lahjakkuutensa auttoi häntä käsittämään asioita ilman pitkiä selityksiä. Kun minä häneen tutustuin, oli hänellä hyväpalkkainen paikka suuressa virastossa. Paitsi tätä vakinaista työtään, josta hän oli vapaa joka päivä kello neljä ja lauantaisin kello yksi, tuntui hänellä olevan himo sanomalehtityöhön, josta syystä hän joka päivä vietti tunnin tai pari erään pienenlaisen viikkolehden toimistossa, askarrellen siellä hiukan kaikenlaista. Ellei ollut muuta tärkeämpää tekemistä, hän keitti teetä päätoimittajalle. Kuten tiedämme, englantilainen voi ennemmin olla ilman päivällistä kuin ilman iltapäiväteetään, ja siksi onkin melkein joka toimistossa vesikattila ja muut tee vehkeet, joilla nopeasti voi laittaa kupin aito englantilaista teetä, mustaa kuin piki. Kupit ja kattilat häviävät sitten nopeasti johonkin piilopaikkaan, josta ne taas seuraavana iltapäivänä otetaan esille. — Ella oli erittäin taitava tuossa teen valmistamiskomennossa. Kaikki kävi ääneti ja nopeasti, niin että työ tuskin yhtään keskeytyi teen juonnin tähden.

Verraten pian aloin aavistaa, että viikkolehden päätoimittaja, eikä itse sanomalehtityö, oli suurena vetovoimana Ellalle, ja Ella tuntui myöskin olevan suurena vetovoimana päätoimittajalle, sillä hän juoksi alituiseen siinä talossa, missä Ella ja minä asuimme vuokralaisina.

Mies — hänen nimensä oli Bertrand — kehoitti innokkaasti Ellaa ja minua vuokraamaan oman pienen huoneiston, sillä molemmat olimme väsyneet täysihoitoon. Hänen avullaan löysimmekin sievän kolmihuoneisen asunnon ja vuokrasimme sen heti. Pian kyllä aloin katua koko hommaa, sillä Bertrand oli sen jälkeen meillä jokapäiväinen vieras. Hän oli pitkä ja komea mies, ja ehkä hän siitä syystä oli niin merkillisen "näkyvä". Hän tuntui olevan jokapaikassa läsnä, aivan kuin täyttäen meidän pienen asuntomme. Siellä ei suorastaan voinut päätään kääntää, näkemättä Bertrandia jossakin huoneen kolkassa.

Ei ollut vaikea huomata, että Ellan ja Bertrandin suhde kävi yhä kuumemmaksi, ja olin hyvin huolissani, mikä tulisi Ellan kohtaloksi, sillä hän oli sitä omituista ja harvinaista lajia, joka ei helposti kiinny eikä koskaan unohda, ja jolla voi olla vain yksi ainoa suuri rakkaus eikä mitään pikku rakkauksia. Bertrand taasen oli vallan toinen luonne, komea, kevytmielinen hetken lapsi. Hän oli paitsi sitä naimisissa, vaikka hän eli erossa vaimostaan.

Kerran Ella alkoi puhua kanssani Bertrandista ja sanoi, ettei Bertrand oikeastaan ollut ollenkaan hänen unelmiensa sankarin kaltainen. Kohtalo oli heidät vienyt yhteen, ja rakkaus häneen oli syttynyt aivan vähitellen, melkein kuin varkain, eikä hän itsekään ymmärtänyt, kuinka se oli saanut sellaisen vallan hänessä. Minkä sitä kohtalolleen taitaa…

"Kerroppas minulle, millainen sinun unelmiesi sankari oli", pyysin.

"Hm… Tiedätkö, että luulin kerran hänet nähneeni…"

"Oliko hän yhtä komean näköinen kuin Bertrand, ja jos kerran tunsit hänet omaksesi, miksi et ottanut?"

"Ei, ei hän ollut komean näköinen eikä ollut omani liioin… Kerran käydessäni Cambridgessä, söin vanhan tätini kanssa aamiaista eräässä ravintolassa. Silloin hänet näin viereisessä pöydässä. Luulen, että hän oli sikäläisessä yliopistossa. En häntä tuntenut eikä hän minua… Sitten — niin en tiedä, miten minun pitää sitä selittää — kaikki tuntuu niin järjettömältä, niin suorastaan mielettömältä, kun koetan pukea sen sanoihin, kylmiin, järkeviin, selviin sanoihin…"

"Unohda kaikki selvät ja järkevät sanat ja puhu pelkkää järjettömyyttä, jos se helpottaa… Elämän suuret tapahtumathan aina tuntuvat olevan täynnä järjettömyyttä, kun niitä rupeaa selittelemään…"

"No niin, — hän sattui katsomaan minuun ja minä häneen… Sellaista sähköiskua en ole ennen enkä jälkeenpäin tuntenut… Minä tunsin kuin joku olisi minulle sanonut, että tuossa minun onneni oli… Hänen silmänsä sanoivat, että meidän kohtalomme kuului yhteen… Siinä kaikki. — Kun täti sitten nousi lähteäkseen ja minun piti häntä seurata, tunsin tuskaa, vihlovaa tuskaa. Siihen se lyhyt tarina loppui…"

"Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?"

"Ha-ha-haa, sinä käytännöllinen ihminen! Mistä minä sen tietäisin! Ei ole aavistustakaan nimestä — ehkei hänellä nimeä olekaan! Usein arvelen, että ehkä se kaikki oli vain unelma, joka kerran minulle näytettiin… Todellisuus on Bertrand, ja häntä minä rakastan…"

"Mutta muistat kai minkä näköinen hän oli, että tuntisit, jos vielä kerran tiellesi sattuisi?"

"En tiedä tuntisinko… Silmät kai tuntisin… Mutta en tahdo koskaan häntä tavata… Jos tietäisin hänen tulevan, pakenisin vaikka kuinka kauas! Hän häiritsisi rauhaani, hän häiritsisi rakkauttani — ja sitä ei saa kukaan häiritä…"

Siinäpä se oli. Tulin vähitellen vakuutetuksi, että, kaikesta huumauksesta huolimatta, Ella epäili rakkauttaan Bertrandiin, ja tahtoi juuri siksi itsepäisesti vakuuttaa sekä itselleen että minulle, että Bertrand oli ainoa, josta hän koskaan saattoi välittää.

Tapahtui sitten kerran, että saimme kirjeen yhteiseltä ystävältä New Yorkissa. Hänkin oli huolissaan Ellan kohtalosta ja pyysi häntä hartaasti tulemaan New Yorkiin, jossa hänellä sattumalta oli Ellalle tarjona hyvä paikka suuressa lakitoimistossa. Siellä oli kaikenlaisia etuja tarjona m.m. puolta suurempi palkka. Keskustelimme asiasta hyvin tarkkaan, ja omasta puolestani kehoitin Ellaa hartaasti heti suostumaan tarjoukseen. Hän suostuikin, ja kuukauden perästä hän oli jo New Yorkissa.

Bertrand kävi sen jälkeen yhden ainoan kerran luonani. Hän syytti minua katkerasti siitä, että hän oli Ellan kadottanut, ja vakuutti minulle, että Ella ei olisi koskaan lähtenyt Amerikkaan, ellen minä olisi häntä niin innokkaasti kehoittanut. Myönsin, että hän luultavasti oli oikeassa, ja vakuutin hänelle, että olin asiasta yksinomaan hyvilläni. Meidän suhteemme kylmeni sen jälkeen kokonaan, enkä nähnyt häntä muuta kuin sattumalta pari kertaa. Ellan kirjeistä kumminkin ymmärsin, että Bertrand usein kirjoitti Amerikkaan ja koetti houkutella Ellaa tulemaan pois Lontooseen. Se saattoi minut ensin hiukan levottomaksi, sillä ymmärsin hyvin, että jos Ella tulisi takaisin, ei hänellä olisi mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan Bertrand saisi kaiken vallan hänen ylitseen. Rauhoituin vähitellen, koska ei asiasta sen enempää kuulunut.

Ellan ensimmäinen kirje New Yorkista oli hyvin iloinen. Hän oli heti ryhtynyt työhönsä, joka tuntui häntä paljon miellyttävän, ja tuloja hänellä oli niin paljon, että jokseenkin puolet joutui kuukausittain säästöön. Pienen ystäväryhmän hän oli myöskin löytänyt ja viihtyi heidän seurassaan erittäin hyvin. Tunsin jokaisen heistä ja tiesin, että he olivat "oikeata laatua", kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, joilla oli itsenäinen kanta, ja jotka uskalsivat asettaa elämänsä sen mukaan, pyytämättä lupaa keneltäkään.

Ellan kirjeiden sävy alkoi sitten myöhemmin hiukan muuttua. Hänellä oli ikävä, ei koti-ikävä, vaan "ikävä kotia", kuten hän sanoi. Toisin sanoen, hän ikävöi omaa pesää, jossa hän olisi kotonaan, ja jonka edestä maksaisi vaivaa tehdä työtä. Olin aina ollut Ellan kanssa samaa mieltä siinä, että tuollainen koti saattoi olla missä paikassa maailmaa tahansa. Paikka oli aivan toisarvoinen, mutta ihmiset olivat tärkeitä. Kun matkustelee paljon ja näkee mitä maailmassa on kauneinta luonnossa, kyllästyy luonnon kauneuteen, taikka, ehkä on oikeampi sanoa, alkaa pyytää liikoja. Kuusien asemesta toivoo palmuja, koivujen asemesta kukkivia akaasioita ja hybiscus-puita. Ja kun ne sitten saa tahtoo takaisin karuun luontoon kuusten suojaan kanervakankaille. — Mutta ihmissielun rikkauteen ei koskaan kyllästy. Ihmissielussa tapaa kaikki, mitä voi uneksia, humisevat kuuset, huojuvat palmut, kukkaset, erämaat, polttavat auringot, jäätävät revontulet. Ihmiset, ystävät, ne ovat elämän onnelle tärkeitä, vähätpä saarista ja salmista, puista ja pensaista.

Ella pyysi pyytämistään minua tulemaan New Yorkiin, jotta perustaisimme siellä yhteisen kodin. Monesta syystä täytyi minun aivan jyrkästi kieltäytyä. Lujemmat siteet sitoivat Eurooppaan. Sitten, jonkun ajan perästä sain häneltä kirjeen, josta lainaan tähän otteen:

"Ymmärrän sinut vihdoinkin hyvin ja tiedän, että muuttosi tänne olisi ollut joka suhteessa erehdys. Asiat eivät koskaan paikkaamalla parane. Tiedän nyt varsin hyvin, että jos tahdon elää onnellista elämää, pitää minulla olla oma koti ja oma lapsi. Niin juuri, ennen kaikkea, oma lapsi. Elämäni, sellaisena kuin se nyt on, ei merkitse mitään. Teen työtä, säästän rahoja — ketä varten? Minkä hyväksi? Olen terve ja voimakas, ja ihmiset sanovat, etten ole tuhmakaan. Siis minun ei tarvitse pelätä, että lapseni tulisi saamaan huonoja perintöjä. Ymmärrätkö sinä, että tahdon lapsen? Ymmärrätkö sinä, että kaipaan, että janoon lasta niin kiihkeästi, etten kestä tällaista tilaa enää kauemmin? Lapseni isä ei voi olla kukaan muu kuin Bertrand, sillä hän on ainoa, jota koskaan olen rakastanut, ja jota koskaan tulen rakastamaan. Kaikki mitä minussa on elämän voimaa; tahtoa työhön ja elämään, sen säästän lapselleni, omalleni… Bertrand tulee kohta Amerikkaan, ja sitten aiomme muuttaa maalle lähelle New Yorkia, miehenä ja vaimona, kunnes toivoni toteutuu… 'Sitten eroamme'…"

Kuinka hyvin tunsin Ellan joka sanassa tuossa merkillisessä kirjeessä. Minua melkein peloitti hänen kylmän kirkas järkensä, joka oli kaikki edeltäkäsin laskenut. Jokainen, joka tunsi Ellan, tiesi hyvin, että hän oli lämminsydäminen, suloinen olento. Miksi siis tuo kylmä laskeminen heti, kun tuli puhe Bertrandista, jota hän kumminkin väitti rakastavansa. En voinut löytää siihen muuta selitystä kuin sen, että Ella ei tiennyt mitä rakkaus mieheen merkitsikään. Hän piti Bertrandista enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta rakkautta, kaikki voittavaa, kaikki uhraavaa rakkautta, hän ei ollut koskaan tuntenut. Arvattavasti hän, omien sanojensa mukaan, "säästi sen lapselleen".

Eräs yhteinen ystävämme New Yorkista kirjoitti minulle puhuneensa Ellalle ja varoittaneensa häntä, sillä jos hän todellakin panisi aikeensa käytäntöön, saattoi hänen yhteiskunnallinen asemansa turmeltua kokonaan. Ella oli puhjennut iloiseen nauruun. Mikä oli tuo mystillinen "asema", jonka tähden hänen olisi pitänyt uhrata onnensa mahdollisuuden? Tietysti oli mahdollista, vieläpä luultavaakin, että jotkut hänen n.s. ystävistään tulisivat kauhistumaan ja jättäisivät hänet, mutta he saivat jättää, sillä hyvä… Oikeat ystävät eivät luopuisi, vaan pysyisivät entisellään…

Kaikki kävi juuri kuten Ella oli suunnitellut. Häntä seurasi onni.
Samana päivänä kun sain hänen kirjeensä, näin sanomalehdistä, että
Bertrand oli lähtenyt edellisenä päivänä Amerikkaan "tutkimaan
sikäläisiä sanomalehtioloja".

Sitten en kuullut Ellasta mitään pitkiin aikoihin, kunnes kerran sain kirjeen Roselta, jossa hän ilmoitti, että Ella oli jättänyt Bertrandin ja muuttanut takaisin New Yorkiin, missä hän asui yhdessä kahden ystävämme kanssa. Nämä molemmat olivat kansakoulunopettajia, jotka tunsin erittäin hyvin, ja tiesin, että heillä oli sydän kultaa. Ella odotti kohta tulevansa äidiksi.

Kului taas aikoja ennenkuin kuulin Ellasta. Seuraava uutinen oli, että hänelle oli syntynyt poika, jonka nimeksi oli pantu John. — Sen jälkeen sain usein kirjeitä Ellalta itseltään. John oli hänellä kaiken alku ja loppu. Johnin kasvaessa tuntui Ellan onnikin kasvavan ja hänen mielensä oli täynnä tuumia Johnin tulevaisuudesta. Aloin yhä selvemmin käsittää, kuinka voimakas luonne pienellä tummasilmäisellä Ellalla oikeastaan oli. Ja kuinka paljon korkeammalla tasolla hän oli kuin Bertrand! Ella käsitti vallan pian, että John oli Bertrandin mielestä yksinomaa rasitus, jonka olemassaolo ei tuottanut muuta kuin vaivaa ja harmia. Tavallaan Ella oli siitä melkein hyvillään, sillä se saattoi Johnin yksin hänen omakseen, josta ainoastaan hän oli vastuunalainen ja joka oli kokonaan riippuvainen hänen huolenpidostaan, hänen rakkaudestaan. Rakkaudesta ei suinkaan ollut puutetta. Ei mikään työ eikä uhraus tuntunut Ellasta vaikealta, jos siitä oli Johnille hyötyä. Koko Ellan elämä oli loppumatonta työtä Johnin onnen edestä.

Muutamia vuosia myöhemmin kävin Amerikassa ja tapasin Ellan, joka yhä vielä asui New Yorkissa samojen ystäviensä kanssa. John oli harvinaisen kaunis poika, ja yksissä neuvoin kaikki kolme häntä hoitivat. Ella sanoi kaipaavansa länteen, jonnekin maalle, sillä elämä New Yorkissa ei varmaankaan ollut hyvä Johnille. Hyvien ystävien avulla hän saikin hyvillä ehdoilla pienen kanafarmin Kaliforniassa ja muutti sinne noin vuoden kuluttua. Usein en hänestä kuule, mutta kun hän kirjoittaa, ovat kirjeet aina täynnä surumielistä onnea. Tavallisesti hän kirjoittaa yksinomaan Johnista ja kanoistaan, mutta kerran hän minun hartaasta pyynnöstäni kertoi hiukan itsestäänkin. — Näin hän kirjoitti:

"Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että minun pitäisi olla perheen äitinä, jolla olisi puoli tusinaa lapsia sekä kissoja ja koiria, lampaita ja porsaita. Mutta oletko ajatellut, että niiden mukana seuraisi myöskin Bertrand, ja — usko minua — se olisi onneni loppu. Tuntuuko sinusta vallan luonnottomalta ja hullulta, suorastaan epäsiveelliseltä, kun puhun noin? Tiedätkö, en usko enää rakkauteeni Bertrandiin. — Sinähän et siihen koskaan uskonut. John se oli, John ja yksinomaan John, jonka tuloa odotin ja jolle rakkauteni oli säästyvä. En tiedä, osaanko selittää tilaani sinulle ja osaanko selittää sitä itsellenikään. Minusta tuntuu kuin entinen minä olisi kuollut ja uusi minä eläisi ainoastaan Johnissa ja Johnin kautta. Käyn läpi uuden kehityksen lapsuudesta täysi-ikäiseksi. Minun sieluni elää Johnin sielussa. Ajattelen hänen ajatuksiaan, tunnen hänen tunteitaan, suren hänen surujaan ja iloitsen hänen ilojaan. Tiedän, että on niitä, jotka sanovat, että jos John minulta otettaisiin pois, pitäisi minunkin mennä pois elämästä, sillä sen jälkeen en enää voisi elää. Niin ajattelin yhteen aikaan itsekin, mutta nyt tiedän, että se ei ole niin. Viime kesänä, kuten muistat, se mahdollisuus oli hyvin lähellä. Yhteen aikaan lääkäri jo luuli, että John ei jaksaisi voittaa sitä hirveätä tautia. Silloin minulle selvisi, että mitä John on minulle antanut, on aina minun. Jos se isku minua olisi kohdannut, että olisin Johnin menettänyt, olisi elämäni jatkunut kuten ennenkin, sillä minä olisin elänyt Johnin elämää. Elämässä on niin paljon, jota ei voi sanoin selittää. Sinun täytyy ymmärtää tämä, huolimatta minun sekavista n.s. 'selityksistäni', jotka eivät mitään selitä. — Sinä sanoit kerran minulle, että minä en ole luotu rakastajattareksi, vaan äidiksi. Se on kai totta. Bertrand raukka erehtyi pahasti, luullessaan minussa löytäneensä ikuisesti uskollisen ihailijan. Joskus hän on minusta melkein vastenmielinen — — — Joskus myöskin tuntuu, että jos se tuntematon siellä Cambridgessä olisi tullut luokseni, olisivat asiat toisin… Mutta se on tietysti naurettavaa mielikuvitusta vain… Olen tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ylimalkaan tässä elämässä voi olla. Aamupäivät kuluvat pian täällä kanojeni parissa, ja sitten tulee John kotiin koulusta… Nyt olen kertonut niin paljon itsestäni, että se saa riittää pitkiksi ajoiksi. En tahdo puhua näistä asioista sen enempää sinunkaan kanssasi. Se ei ole hyvä sinulle eikä minulle. Sano, että ymmärrät tämän, sano…"

* * * * *

Melkein samaan aikaan kun Ella läksi Amerikkaan, tutustuin Lontoossa nuoreen mieheen, joka tuli luokseni kysymään, suostuisinko opettamaan hänelle suomenkieltä. Tietysti suostuin, vaikka kovasti epäilin, että hän oli noita verraten tavallisia englantilaisia, joilla on rahaa tarpeeksi ja aikaa liiaksi, ja jotka siksi keksivät jos jonkinlaisia päähänpistoja, joita he rientävät heti tyydyttämään. Tietysti olin vallan varma siitä, että yksi ainoa tunti olisi kylliksi tyydyttämään hänen innostustaan suomenkieleen. Se tunti tuli, ja menin hämmästyksestä vallan sanattomaksi, kun hän kantoi kainalossaan Järnefeltin "Isänmaata" ja sanoi sitä lukeneensa, mutta siinä oli paikkoja, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Varsin pian sain selville, että hän ymmärsi suomea kuin aito suomalainen ja osasi selittää kieliopillisia ongelmia monta vertaa paremmin kuin minä, joka en kieliopista tiedä mitään. Hän tahtoi kumminkin jatkaa tuntejaan, ja tulimme siten tapaamaan toisemme usein. Vähitellen kehittyi meistä hyvät ystävät, niin että haimme toistemme seuraa aivan riippumatta suomenkielestä.

Hän oli omituisen hiljainen olento, tuo mies. Kun hän tuli käymään luonani, saattoi hän istua aivan ääneti poltellen piippuaan juuri niin kauan kuin annoin hänen olla ääneti. Puheliaan emännän parissa ei vaitiolo kylläkään kestänyt kovin kauan, mutta hän ei koskaan puhetta alottanut, vaikka kyllä kiltisti vastasi, kun kysyttiin. Kolme seikkaa tässä maailmassa tuntui tuottavan hänelle suurta tyydytystä: musiikki, piippu ja väkevä kahvi. Kun hän istui poltellen piippuaan taikka maistellen mokka-mysore kahvia, tuntui syrjästä katsojasta kuin ei mikään maailmassa voisi hänen englantilaista tyyneyttään järkyttää. Ellei hänellä olisi ollut erittäin paljon puhuvat, ilmehikkäät silmät, olisi voinut luulla, että hän oli ääneti siksi, ettei hänellä ollut mitään sanomista. Silmät pettivät hänet.

Olisi luullut, että hänen seurassaan tuli ikävä, mutta niin ei suinkaan ollut asian laita. Hän oli niitä ihmisiä, joissa viisaus loistaa läpi, puhuivatpa he tai olivat vaiti. Sellaisiakin ihmisiä tapaa monta lajia. On sellaisia, joiden viisaus meitä hämmästyttää, peloittaa, masentaa. Meistä tuntuu kuin he lukisivat pienimmätkin sopukat sielussamme, ymmärtäisivät kaikki, mutta eivät mitään antaisi anteeksi. Stuart Lane — se oli ystäväni nimi — toi mukanaan miellyttävän varmuuden ja rauhan tunteen. Hän kyllä ymmärsi kaikki, mutta ei koskaan tuominnut. Hänen tietonsa mitä erilaisimmilta aloilta olivat hämmästyttävät, mutta hän ei koskaan niitä pyytämättä tyrkyttänyt. Hänellä oli vastuunalainen toimi eräässä ministeriössä, ja virkansa ulkopuolella hänen aikansa meni pääasiallisesti musiikkiin ja kirjallisuuteen, joilla molemmilla aloilla hän oli, ei ainoastaan nauttijana, vaan myöskin tuottajana. Ystäviä hänellä oli koko joukko, mutta niistä hän oli valinnut muutamia harvoja, joiden seurassa hän vietti muutamia hetkiä melkein joka viikko.

Se mikä minua alituiseen hämmästytti ja samalla veti puoleensa, oli hänen aito englantilaisuutensa. Kaikki ne ominaisuudet, jotka me, Englannissa kauan asuneet, olemme oppineet pitämään täysiverisen englantilaisuuden merkkinä, olivat hänessä synnynnäisiä. Kylmäverinen tyyneys ja, huolimatta kaikista hänen hyvin vapaista mielipiteistään, muutamien tapojen tarkka seuraaminen aina huvittivat minua. Kuka englantilainen voi, esimerkiksi, olla vetoa lyömättä? Ei kukaan. Stuart Lane, jossa ei kukaan kuolevainen olisi voinut arvata mitään mielenkiintoa kilpailuihin, säännöllisesti löi vetoa hevoskilpailuissa ja suurella nautinnolla meni ihailemaan Derby-kilpailua, jos suinkin pääsi irti virastaan sinä päivänä. Ja tietysti hän aina pääsi.

Kerran tulin maininneeksi Elsa Kainoselle, joka sattui olemaan Lontoossa, että Stuart Lanen piti tulla luokseni samana iltana kun Elsakin oli luvannut tulla. Elsan ensimmäinen kysymys oli: "Sano, onko hän naimisissa, vai onko hän rikas vanhapoika?" — Kysymys huvitti minua paljon, sillä en tosiaankaan ollut sitä puolta asiasta miettinyt. Sanoin Elsalle, että mikäli tiesin, Stuart Lane ei ollut naimisissa, mutta ei hän ollut kovinkaan vanha poika ja tuskinpa hän oli rikaskaan. Viimeksimainittua seikkaa en kumminkaan voinut taata. Saattoi olla vaikka miljoonamies, mutta hyvin vaatimattomasti hän asui ja eli.

"Voi sinua viaton karitsa!" huudahti viisas Elsa. "Jos hän elää vaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa hevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on niin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat säälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän korot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon epäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa niin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle kontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää hänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia elatuksensa palmujen latvoista… Tunnusta pois, että sinä vuodatit säälin kyyneleitä…"

"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä monesta muustakaan syystä…"

"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme hämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin ainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä periaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia. Hän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää kuin kuusi penceä päivässä…"

"Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä Stuart Lanen kanssa?"

"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko hän varakas sekä muutoin sopiva."

"Sopiva mihin?"

"Sittenpähän näet… Siis hyvästi huomiseen."

Huomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane luonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina oli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän oli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä sellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että hän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti päättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista olosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta silmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta syrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin vakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard Shawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti erehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.

Tällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan. Stuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä hämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät kirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken lisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista sokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli, hän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi hiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle, joka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen ollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa piippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi liian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella viimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei ollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä polttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä, sallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin hänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi taskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset aina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita tupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme varsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain sikarien puolesta.

Tämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut maailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi meistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla sanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen kotiystävän sijaan.

En voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua huvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?

Selityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja hänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen rakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin lähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani ihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti iskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti ja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi olisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle syrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin tuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja kumminkin kaikki ymmärretään…

Elsa oli masennuksissa tappiostaan. "Että sinä viitsit olla tuon itserakkaan narrin ystävä", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan kerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka oli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä vastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi heti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä lähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.

Elsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran myöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: "Sellaiset miehet, jotka eivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä." Kun sitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä minä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.

Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea, kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se olla hyvinkin totta!

Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia, heliseviä, mutta ilman tulta…

Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta, sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.

Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä, eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.

Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta", joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja monta muuta asiaa.

Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen" nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen enempää en siitä viisastunut.

Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva! Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän, oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää? Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.

Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana? Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin innokkaasti selitystä arvoitukseen.

Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi, että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!

Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.

Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä. Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti, ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis mustakiharainen Judith oli toisen oma!

Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti, hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta, joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut molempien onnen särkyä.

Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa, eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies, jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli kuin olisin astunut pyhälle maalle… Mutta olemmehan kokeneet, eikö totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme tiedämme asioita, joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset… Kysyin itseltäni, oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää. Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja hyvin kiillotettu!

Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa. Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet. Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta eikä revi rikki… Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?

Mikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon…

LONTOON SUOMALAISIA.

On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla. Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä. Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa kuvastimessa.

Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua. Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita kansalaisiamme.

Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi, sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen sotaa.

West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa, ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä. Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat, joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.

Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet, vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta, että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä, toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia. Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.

Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset. Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan von taikka de taikka af. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava, että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.

Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.

Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei tosin aina sekoittamaton "Queen's English", mutta kumminkin kieli, jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.

Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää, mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että "Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla. Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.

Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja helma hänelle avautuu.

Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.

Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys alaspäin. Näin kertoo tarina:

Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä, sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon. Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin, katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla." Kumarsi ja läksi.

Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä… Tuo tuntui melkein uhkaukselta… Mitä hän mahtoi tarkoittaa?… Kuka niitä suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia ja ampumisia… Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan… Ellei hän nyt mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen harmi… Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin heikkoa asemaa… Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin, joka voi öiseen aikaan vaikka ampua… Voi tätä kurjaa elämää, kun eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon minnekään…

Samassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui sisään:

"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.

"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja kertoi rouvalleen papin käynnistä.

Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä. Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien juuri heidän tähtensä täytyy olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.

"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun kanssasi en pelkää mitään."

"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan", vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.

"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla, jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.

Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.

Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan tulevaisuudelle.

Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä vähääkään."

Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?

Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä. Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä. Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia, ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja, suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan. Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä, että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.

Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen. Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille. Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.

Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa. Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.

Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan. Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.

Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee, ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.

Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat uudet ja puhtaat, entistä ehommat.

Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.

Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on, että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki…" Monen pojan on Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.

Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo, valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja. Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.

"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä… Sievä ja hyvä tyttöhän sinä olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin…"

"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan… Uu-uhuu…"

"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen…"

"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan minusta huoli, uhuuu-uu…"

"Miksi ei kukaan sinusta huoli?"

"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu…"

Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli
Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei
Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään
voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:

"Halloo, herra Janne… Kuinka teillä jaksetaan?" aloitti Miina-täti.

"Kiitoksia kysymästä… Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain."

"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa."

"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan pitkään aikaan… Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"

"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana… Tiedättekö te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä…"

"No, johan nyt kummia kuuluu…" Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru. "Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista oikein voi puhelimessa järjestää…"

Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa… Kyllähän hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä, joka olisi kuin luotu Katrille…

"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa… Ei Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin… Kaksi nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin he rakastavat…"

Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se ikuisen onnen alku.

Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas, miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.

Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista. Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita. Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia huveja.

Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää. Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja saunaa? Ei koskaan?

Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien tyydytykseksi.