HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.
Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.
Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan. Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai alkunsa:
Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan. Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun, kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa. Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja. Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon, valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan. Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin selviää.
Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin avustamana:
Hale Makanin huoneet ja lanait:
1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai. 10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.
Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.
"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?" kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä. "Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin — vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia, sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin…"
Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava "oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille. Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen alttarille…
Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen "aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle, aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!
Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta, ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä. Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi vuosikausia yhdessä.
Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa, että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.
Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta… Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste… Kuka voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?
Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa, että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt… Nuoret onnen unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen…"
Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?
Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan, miksi eivät olleet menneet naimisiin… Eikö se oikea ollut heitä löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon, mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan ketään voi tuhaksi polttaa…"
Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä, niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa sammuttamaan tunteitaan.
"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava olisi ollut miten syvä tahansa.."
"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä paranee…"
Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä. Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen kiihoittaa ja pian sitten haihtuu… No niin, yksi 'oikea' läksi San Fransiskoon… Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta… Sitten ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan… Kuka voisi täällä olla ikänsä onneton!"
"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme kuukautta!"
"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!"
"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä paratiisissa…"
Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset. Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta ne lakkaavat kokonaan… Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia maanjäristyksiä ja ukkosilmoja…"
"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'?
En suinkaan… Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi
Chikagoon…"
"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein kadotettuna olentona."
"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä saa kuulla…"
Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois, sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua… Ja sitten seurasi sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada "sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi. Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.
Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se, että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.
Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta vaatii, yhä vain vaihdosta…
Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä, että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.
Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!
Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä, jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät menesty missään… Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.
Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää, nähdäkseen uutta, kokeakseen… Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä, melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen lanai Hale Makanissa… Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä… Ruth hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä… Ei sujunut puhe enää. Olimme kaukana merten takana…
Kolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.
Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:
"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden, joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta, löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen… Sitten istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman asiat halki… Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita etelän hedelmiä… Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme uudet tuumat…"
Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy. Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka paljon tahansa…
MUUAN KATOLINEN PAPPI.
Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa, josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin, että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni, että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet vaikuttavat.
Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan, kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä. Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.
Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni, "muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on, mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!
Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut, tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.
Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä, jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista, vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta saavuttaa.
Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista, täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla… Vaikka en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.
"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä.
"Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"
Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa, että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.
Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.
Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä ja keskustelemaan.
Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun. Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"
Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan. Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole pitkä…" Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena: "Roma Quare". — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!
Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat, kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta. Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista…" Minun piti myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.
Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä, varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.
Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi, mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti, melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen, innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen…
Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon, ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.
"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.
"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa, kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi…"
Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi… Yritin kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni, kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:
"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään elämästä…" Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.
Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin sopukkoihin… Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän elämästä kuin useimmat muut…"
Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin… Kysyin häneltä, olivatko ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa… Aina vain samaa… Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"
Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta: "Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa, joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena jo parin tunnin ajan… Ja kumminkin se on yhä vaihdellut…" Hän osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat… Monta vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen. Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina ihanin, pyhin… Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi. Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden… Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu… Siksi ovat nämä Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot vaikenemaan… Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta…"
Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta, varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen. "Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen ystäväni… Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä…
"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia ennenkuin juna lähtee New Yorkiin… Annattehan nuo viisi tuntia minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" — Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä toimittamista.
Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia. Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja. Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan, sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan. Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa. Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä, komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.
Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies, joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin, ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!
Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta. Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?
Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen: "Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on tästälähin Leo Greenvood."
Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi? Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia: "Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa!
Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua… Muistattehan, että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen… En hakenut teidän seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt… Annatteko minulle anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi, ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan puheeseen.
Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä, että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin… Mielelläni vastaan kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin, ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää… Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä… (Minun piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut… Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut, mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina… On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko ajatussuuntaan… En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina… Ja hänen täytyy ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia… Minä pyydän teitä hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi tuntuu mielettömältä… Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona…"
"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut mainittavan.
"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian pelkää kuin kuolemaa…"
Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä, vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä, että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä! Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen, tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan luonnollisesti..
"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin kirjoittaa piispalleni."
"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"
"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta elämän silmillä katsoen hän ei häiritse… Mutta tietysti ymmärrän aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen… Ei saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa nauttia… Se on vallan oikeudenmukaista…"
Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos sinulle elämä, tästäkin päivästä!"
Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan, kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja. Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.
"Pidittekö runoista?" kysyin häneltä.
"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein mahdottomia ymmärtää."
"Sellainen oli mieskin…"
Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu kynttilä oli palanut loppuun…
YHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.
Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.
Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni, varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa, kahviloissa ja ostoksilla.
Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti: "Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä mitään sen vaarallisempaa.
Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa. Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.
Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä, pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt. Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä, että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa, että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"
Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin, jos uusi koettelemusten aika tulee!
Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti. Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!
Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.
Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan vankilaan.
Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu. Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole vapautta… Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila sijaitsi.
Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä. Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..
Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös, portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.
Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten jälestäkinpäin usein huomannut.
Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia. Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi läiskähti kiinni perässäni.
Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit, joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö, vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun, ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka. (Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin… Oli tänne eksynyt…
En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn… Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.
Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?" kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan, taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa englanninkieltä.
Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt. Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.
Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa pienessä huoneessa.
Sitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.
Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta. Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.
Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä, jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään, jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen verraten.
Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen. Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee huomenna, tänään hän vain kertoo ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden? Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan luonnollisesti keskustelu sujua.
Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa. M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin, rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa. Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja, saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa, kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.
Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee, ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!
Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen, ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää, ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää, sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!
Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea, hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.
Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle, taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista, jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun. Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö. Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli puhtauden ja mukavuuden perikuva.
Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän, jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä, ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin, mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta vuoteelleni.
Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa, rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan. Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että sivistystaistelussa.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää. Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä, mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen. Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt. Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään muodossa.
Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti, että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin, mitä oli tapahtunut.
Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni, joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut, kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.
Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!" taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva, muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!
Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi, missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui. Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa", kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. — Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki olivat vangitut.
Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään, että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää heikkoutta… Ette saa itkeä… Muille tulee vaikeampi olla…" Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin kärsimyksistä!
Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa, kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.
Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:
Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin, jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus, joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.