Voittamaton

language: Finnish

VOITTAMATON

Kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa

Kirj.

JUHO POUTANEN [Viljo Kojo]

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1924.

I.

Matti Lassila oli tavallinen suomalainen talonpojan poika. Ja häneltä, niinkuin monelta muultakin kansanlapselta, jäi koulunkäynti kesken. Ei siksi, ettei päätä olisi piisannut, vaan siksi, että kotitalo tarvitsi hänen nuoret voimansa.

Viisi luokkaa hän ennätti kuitenkin suorittaa läheisen maaseutukaupungin yhteiskoulussa, ja nämä viisi kouluvuotta vaikuttivat myöskin sen, että hän tahtoi joskus koetella voimiaan urheilijana suuremmissakin kilpailuissa kuin mitä koulukaupungin ja lähiseutujen seurat kykenivät järjestämään. Sillä se urheilu-innostus, joka kouluvuosina oli herännyt, ei laimentunut myöhemminkään, vaikka Matin olikin ponnisteltava kesät niityillä ja pelloilla, talvet tunkioiden teossa.

Hän osasi kuitenkin käyttää pienimmätkin väliajat harjoitukseen.

Kun oltiin heinäniityllä, kolmen kilometrin päässä kotoa, oli hänellä kuula ja keihäs mukanansa. Isäukko murisi. Sanoi, että joutaisivat jo sellaiset lapselliset leikittelyt jäädä.

— Etköhän tuosta vielä saane oikeastakin työstä tarpeeksesi, arveli ukko. — Elukat ja ihmisetkin lävistät vielä seipäinesi. Eipä toki ennen mokomista tiedetty, mutta nykyään niitä keksitään kaikenlaisia pirun kotkotuksia.

Matti hymyili vain, sanomatta sanaakaan, mutta kun toiset vetelivät ruokalepoja, työnteli hän kuulaa tai lennätti välkkyvän keihään kerran toisensa jälkeen yli laakean niityn.

Jos kotoa oli jotakin haettava, niin Matti oli aina ensimmäisenä valmis juoksemaan tuon kolmen kilometrin taipaleen edestakaisin, eivätkä olleet niityllä olijat uskoa silmiänsä, nähdessään hänen niin pian palaavan.

Ja kun illalla lähdettiin kotiin, eivät toiset nähneet Mattia kuin metsäpolun veräjällä. Ennenkuin he tulivat, oli Matti ennättänyt tehdä tekemättömätkin. Hän oli kantanut vettä, pilkkonut puita, muuttanut kotipellossa herkuttelevan, äsken poikineen lehmän uuteen, heinäsempään paikkaan ja korjaili jo aitan rapuilla kaikessa rauhassa haravia tai vuoleskeli muita tarvekaluja.

Pian huomasi ukkokin, että Matti ei suinkaan haaskannut työaikaa urheiluharjoituksiin.

Matin into tarttui jollakin tavalla myöskin palvelusväkeen. Rengit alkoivat hävetä vetelehtimistä, nähdessään, että Matti teki monin verroin enemmän kuin muut ja että hän kuitenkin aina hymyili, oli aina ensimmäisenä joka paikassa ja jaksoi vielä kaiken lisäksi heitellä keihäitään ja kuulaansa työntää ja juoksennella ja hyppiä kuin hirven vasikka.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut harjoitella säännöllisemmin ja perinpohjaisemmin ja välillä kunnollisesti levätä, mutta sellaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut. Hänen täytyi siis käyttää osa lepäämisajastaan harjoituksiin ja siten rasittaa ehkä liian paljon itseään. Toisaalta saattoi olla niinkin, että juuri nuo hänen jossain määrin liialliset ponnistelunsa kasvattivat hänen kestävyytensä lannistamattomaksi. Jos hänen lihaksensa olisivatkin voineet järjestelmällisen harjoittelun kautta hyötyä enemmän, niin tällä tavalla sensijaan kasvoi hänen henkinen jäntevyytensä, terästyi hänen tahtonsa, sitkistyi hänen sisunsa.

Hänen kotitalonsa lähellä oli korkea vaara, metsäinen ja jokseenkin jyrkkärinteinen. Sen kiireelle kiipeäminen, vaikkapa rauhallisesti kävellenkin, pani tottumattoman läähättämään, mutta Matti oli sinne jo pikku poikana niin monasti juossut, ettei hän ollut yhdestä kerrasta tietääksensäkään. Nyt hän kaiket kesät juoksi tuon rinteen joka aamu useampia kertoja ylös ja alas. Tuskinpa hän yhtenäkään aamuna unhoitti heti sängystä noustuaan tuota leikkiään.

Illalla hän meni ajoissa nukkumaan, mutta aamulla oli hän äitimuorin ja auringon kanssa kilvaten jalkeilla. Ja sill'aikaa kuin kahvipannu kiehui, Matti juoksi rinnettä ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes muori ilmestyi pihamaalle huutelemaan häntä.

Muori torui ja hymyili; joskus oikein vakavissaankin moitiskeli, että eihän mokomaa rässiä masinatkaan kestäisi.

— Onko tämä nyt ihmislapsen tehtävää, että tuolla tavalla heti herättyä rimpuilla, motkotteli muori. — Iankaikkiset vammat siitä vielä seuraavat, panehan mieleesi. Kaikkihan tuossa jo sisuksetkin ryllöytyvät sekaisin.

Niin se ennusteli muori, kävellessään laihana ja vähän jo kumaraisena solakan, suoravartisen poikansa edellä pirttiin, missä kahvikulta pöydällä odotteli.

Mutta Matilla oli omat ajatuksensa. Hän oli innokkaasti seurannut yhä kehittyvää urheiluelämää ja hänkin halusi saada jotakin aikaan. Ikävä vain, ettei hän itsekään ymmärtänyt, mihin lajeihin mahdollisesti olisi pitänyt keskittyä, eikä hän myöskään tiennyt, miten olisi pitänyt harjoitella, päästäkseen mahdollisimman hyviin tuloksiin. Hän yritteli umpimähkäisesti, mutta hartaasti, toivoen joskus saavansa tilaisuuden keskustella jonkun näitä asioita ymmärtävän miehen kanssa.

Se, mikä häntä eniten arvelutti, oli hiihto. Jostakin hän oli kuullut, että hiihto ei muka olisi suositeltavaa urheilua viisi- ja kymmenottelijalle. Itse hän ei tuota oikein uskonut, mutta kuitenkin hän oli varovainen. Ja kun hän tiesi, että kävely ei ainakaan vahingoita, niin häntä ei saatu millään hinnalla hevoskyytiin, vaikka matka olisi ollut pari kolme peninkulmaa.

Sattuipa kerran, että eräs tuntematon isäntämies näki Matin kävelevän paksussa lumessa pienen myllykuorman vieressä.

— Jos olisi kävellyt tiellä, niin vielähän tuon olisi jotenkuten ymmärtänyt. Mutta kun rämpii hangessa haarukoitaan myöten, niin tämähän on höperö, tällainen mies.

Niin oli isäntä sanonut.

Ne taas, jotka eivät häntä aivan hulluna pitäneet, arvelivat — olivatpa muutamat aivan vakuutettuja — että Matti on oikea kitupiikki; ja he ennustelivat Lassilaan sellaista isäntää, joka laskee pennin soikeana näpistään ja syömisajaksi menee haistelemaan mistä päin tuuli puhaltaa.

II.

Niin kului kaksi vuotta, kaksi vaiherikasta vuotta. Oli ehditty käydä vapaussotakin, jossa Matti teki tehtävänsä ihmeteltävällä sitkeydellä ja onnella. Ilman omituisia kestävyysharjoituksiaan ei hän olisi voinut kunnialla ja vahingoittumatta selvetä sellaisista tilanteista, joihin hän sodan aikana joutui.

Hän oli antautunut sellaiseenkin vaaraan, että lähti ehdoin tahdoin vakoilijaksi. Hän luotti itseensä ja vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt, oli hän varma, ettei kukaan rintamalla olevista miehistä olisi elävänä takaisin tullut.

Mutta näistä kokemuksistaan ei Matti koskaan huudellut. Hän oli aina sama vaatimaton, hiukan harvasanainen ja hymyilevä poika, jonka harmaat silmät vain tuikahtelivat tuimempina kuin tavallisen pojan. Mitään muuta merkkiä hän ei liioin vapaussodasta saanut kuin tuon aivan tavallisimman, jonka saivat melkein kaikki, nekin, jotka istuivat kotona ja ihmettelivät, että tykkien jyske saattoi sinnekin asti kuulua.

— Mitäpäs tuosta! oli Matin tapana sanoa, jos joku tästä asiasta huomautti. — Eihän sinne sotaan sitä varten menty.

Ja kun siihen tahdottiin lisätä, että mitä varten sitten urheilukilpailuissa otellaan viimeistä nikaraa myöten, niin Matti pudisti hymyillen päätänsä ja sanoi:

— Minä en ainakaan kilpaile jonkun kupin tai lusikan takia. Sitä on vain utelias näkemään, mihin pystyy. Ja onpa niin hyvä olokin sellaisten ponnistusten jälkeen.

Sotakuukaudet olivat paljon miehistyttäneet häntä, niin että hän nyt ryhtyi harjoituksiinsakin entistä vakavammin ja perinpohjaisemmin. Kilpailuihinkin, maalaisseurojen järjestämiin, hän otti usein osaa. Tulokset olivat niihin oloihin nähden melkoisia, mutta eivät suinkaan yllättäviä. Hän voitti ja hävisi eikä siitä sen enemmän välittänyt, sillä hän piti näitä kilpailujakin ikäänkuin harjoituksina eikä hänessä siis palanut erikoinen voittamisen into.

Syrjästä katsoen olisikin saattanut päätellä, ettei hän koskaan kykenisi pusertamaan itsestään kaikkea mahdollista. Tämä johtui kuitenkin siitä, ettei hän milloinkaan tuntenut rinnallaan miestä, jonka kanssa olisi haluamalla halunnut kilvoitella. Siksipä hän ponnisti miten sattui ja siksi myöskin sattui, että hän ikäänkuin vahingossa jäi huonommaksi kuin toinen, joka tunsi kunnia-asiakseen koettaa voittaa hänet.

Mutta tulipa sitten kirkonkylään kaupanhoitaja, joka oli jo monet vuodet tottunut pitämään itsensä voittamattomana tällaisissa maalaisseurojen kilpailuissa. Hän oli pitkänpuoleinen, hyvinvoivan näköinen mies, jolla olikin kieltämättä hyvät edellytykset erinäisiin lajeihin, mutta jonka henkinen taso oli sentään siksi keskinkertainen, ettei hänestä ainakaan niillä ruumiillisilla edellytyksillä mitään mainittavaa urheilumiestä olisi voinut kehittyä.

Hänen herättävä vaikutuksensa niihin maalaisseuroihin, joitten keskuudessa hän esiintyi, oli kuitenkin hyvin merkitsevä. Siellä, missä urheiluseuraa ei ollut, hän perusti sellaisen, ja missä seura oli, siellä hän oli innokas toimija, kilpailujen järjestäjä ja kilpailija.

Niin kauan kuin hän oli ylivoimainen voittaja, oli hän muutenkin mukiinmenevä mies, mutta tappion pelko, jopa pieni epävarmuuskin, muutti hänet vastenmieliseksi kehuskelijaksi ja jos jonkinlaisten vammojensa valittelijaksi.

Tässä miehessä Matti tunsi ensi kerran kilpailijan, jonka voittamista teki mieli tavoitella. Kun hän nyt ajatteli kilpailuja, tunsi hän säkenöivää innostusta, niin että hän joskus aivan vavahteli otteluhalusta. Kaupanhoitaja, jota pidettiin erinäisissä lajeissa — kiekossa, keihäässä ja lyhyiden matkojen juoksussa — koko piirin voittamattomana mestarina, sai Matista arveluttavan vastustajan.

Juhannuksena oli Matin koulukaupunkiin järjestetty kaksipäiväiset laulu- ja urheilujuhlat, joista piti tulla tavallista merkittävämmät, sillä kilpailuihin oli kutsuttu sellaisiakin mestareita kuin Hannes ja Myyrä, joista jälkimmäinen oli varmasti lupautunut, edellinen antanut epävarman vastauksen.

Juhannusaattona kilpailtiin heitossa ja eräissä juoksuissa.

Kaupanhoitaja oli hermostunut. Myyrän saapuminen himmensi nyt hänen maineensa, hänen, joka ei ollut parhainta lajia urheilija, vaan kateellinen ja itserakas. Jos Hanneskin olisi tullut, olisi kaupanhoitaja luultavasti jonkun tekosyyn nojalla jäänyt pois koko kilpailusta. Nyt hän valmistautui tyytymään varmaan häviöön ainakin keihäässä. Muista lajeista hän ei ollut levoton. Ne hän uskoi kyllä hoitelevansa.

Mutta hän oli jättänyt erään tekijän huomioonottamatta, tekijän, joka aiheutti hänelle tarpeeksi harmia molempina päivinä.

Aattopäivä oli mitä kaunein keskikesän päivä, melkeinpä liiankin helteinen voidakseen pysyä yhtä kauniina iltaan asti.

Kansaa oli kertynyt enemmän kuin saatettiin edeltäkäsin aavistaakaan. Kaikki odottelivat jännityksellä kilpailujen alkamista, sillä olihan tämän päivän ohjelmassa muun muassa keihäänheitto, eikä niillä kulmilla oltu vielä siihen asti nähty sellaista miestä kuin maailmanmestaria.

Kaupanhoitaja jutteli Myyrän kanssa. Hän oli tullut tänne muualta ja koettanut saada "tässäkin läänissä" nuorta väkeä innostumaan.

— Ja kyllähän sitä alkaa innostusta ollakin, hän sanoi, — mutta ei täällä kohtakaan ennätyksiä pistellä.

— No, eihän se sentään tärkeintä olekaan, huomautti Myyrä vaatimattomasti.

— Eipä tietenkään, myönsi kaupanhoitaja, — minä vain luulen, että tämän kulman kansa ei koskaan kykene mihinkään erikoiseen.

— Sitä ei suinkaan voi mennä vakuuttamaan, sanoi Myyrä. — Kaikki kypsyy aikanaan.

— Toivottavasti.

— Eikö ole yhtään lupaavaa alkua!

— Eikä ole. Minä en ainakaan ole huomannut. Minähän en ole mikään erikoisempi urheilija — tällainen tiskin takana seisoja, jolla ei ole aikaa harjoitellakaan — mutta ei vain näy koko piirissä sen kummempaa miestä ilmestyvän, ei ainakaan sellaista, joka edes kutakuinkin kykenisi useampiin lajeihin. Täällä en tosin ole kilpailussa ollut, mutta piirimestaruuskilpailuissahan saa aina tavata parhaat miehet.

* * * * *

Ensimmäisenä lajina oli kuulantyöntö.

Kaupanhoitaja oli varma voitostaan. Hän katseli ylimielisesti hymyillen "yhdentoista metrin miehiä", ja kun hänen vuoronsa tuli, työnsi hän oikealla kahteentoista metriin ja vasemmalla melkein saman tuloksen.

Hänen hämmästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän näki Myyrän, joka otti osaa myöskin kuulaan ja kiekkoon, työntävän hänen äskeisen tuloksensa yli.

— Kas vain! hän teeskennellyn iloisesti huudahti, — lentääpäs niistä kourista rautakeräkin tavallista vinhemmin.

Mutta kun Matti Lassila lopuksi osoittautui kuulantyönnössä kilpailujen parhaaksi, kaupanhoitajan jäädessä kolmanneksi, silloin ei kaupanhoitajan suu ottanut enää pysyäksensä syyringillä. Hän huomautteli jalkansa nyrjähtäneen keväällä, sanoi sorminivelensä pahasti koskeneen, kun olivat kaupalla kilpailleet sormikoukun vedossa.

Sellainen oli hänen tapansa aina ollut, että jos hän jossakin lajissa hävisi, niin hän ei ollut oikein terve. Mitä tuntuvammin hän hävisi, sitä vaikeampia vammoja hänellä sattui silloin olemaan. Se oli hänen heikkoutensa, hänen sisäinen puutteellisuutensa ja lopultakin oli tuo ominaisuus hänen kehityksensä pahimpana esteenä. Sillä edellytyksiä hänellä tosiaankin olisi ollut. Jos hän ei olisi ollut niin raukkamainen, vaan olisi hävittyään uskaltanut avomielisesti tunnustaa, että oli pannut parastaan, mutta ei ollut onnistunut tai ei ollut enempään kyennyt, niin hänen henkisetkin voimansa olisivat kerta kerralta yhä enemmän vahvistuneet, ja kyenneet auttamaan hänen ruumiinsa ponnisteluja hyvinkin paljon.

Miks'ei hän muuten voinut yhtä hyvin pysyä vaiti, hymyillä ja vaieta, niinkuin esimerkiksi Matti, jonka kiekonheitosta ei tullut mitään. Sattui nimittäin ensimäisellä heitolla kiekko luiskahtamaan liian aikaisin, ja vähällä oli, ettei se sattunut syrjässä seisoskelevaan lapsilaumaan. Matti säikähti pahanpäiväisesti eikä uskaltanut enää seuraavia heittoja todenteolla yrittääkään. Mutta eipä hän siitä sanaakaan sanonut, hymyili vain ja näytti olevan yhtä tyytyväinen.

Niin, tyytyväiseltä hän kylläkin näytti, mutta sisimmässään hän lujasti päätti, että kiekko ei toisissa kilpailuissa lentele minne sattuu. Hän päätti harjoitella niin huolellisesti ja niin paljon, että voisi vaikka vannoa suunnan, heittää vaikka parin sylen kujannetta pitkin. Mutta visusti hän vaikeni. Ei etevinkään psykoloogi olisi kyennyt aavistamaan, mitä tuo hymyilevä nuorukainen hengessään hautoi.

Seuraavana päivänä, juhannuksena, oli neljänsadan ja tuhannenviidensadan metrin juoksut.

Kaupanhoitaja oli eilisten tappioittensa jälkeen hermostunut. Hän yritti neljällesadalle lähdettäessä kaksi kertaa varastaa, eikä hän kai aivan siivolla lähtenyt kolmannellakaan kerralla, mutta lähettäjä antoi hänen kuitenkin mennä.

Noin sata metriä piti hän sellaista vauhtia, että ymmärtämättömät katsojat alkoivat kesken kaiken huudella hänelle, mutta Matti, joka oli muusta jälkijoukosta tuntuvasti eroittautunut, alkoi nyt vasta hiljalleen lisätä vauhtiaan.

Kahdensadan metrin jälkeen oli hän kaupanhoitajan kintereillä. Tämä vilkuili taakseen ja yritti parantaa, mutta ennen viimeistä sataa metriä oli Matti kiristänyt ohitse, ja vaikka kaupanhoitaja pari kertaa yritti jälleen johtoon, piti Matti tiukasti paikkansa. Kaupanhoitajan yritykset olivatkin jo ylivoimaisia. Hänen kasvoillaan oli surkea irvistys, hänen jalkansa nousivat jo huomattavan jäykästi ja vähällä oli ettei hän jäänyt kolmanneksi.

Tietysti saivat urheilutoverit, vieläpä osa yleisöäkin kuulla uudestaan tuosta onnettomasta nyrjähdyksestä.

Mutta kun joku puoleksi pilkalla kysyi, voiko hän viidelletuhannelle yrittääkään, niin kaupanhoitaja vastasi, että tietysti hän juoksee.

— Kas, enhän minä ole niin lapsellinen, että välittäisin siitä, voitanko vai häviän, hän sanoi.

Itse asiassa hän oli kuitenkin varma voitostaan viidellätuhannella. Sillä vaikka hänellä oli hyvät edellytykset, ei hän osannut ollenkaan järkevästi arvioida toisten ansioita ja mahdollisuuksia.

Jos hän olisi ollut vähemmän itserakas, mutta sensijaan ymmärtäväisempi, olisi hän varmaankin jonkunverran epäröinyt viidelletuhannelle lähdettäessä ja koettanut viisaasti laskien säästellä voimiaan.

Olisihan hänen pitänyt huomata Matin leveä rinta ja viimeaikoina jäntevöityneet jäsenet. Olisihan hänen luullut ymmärtävän verrata omaa, hiukan liian hyvinvoipaa runkoaan tuohon kimmoisaan nuorukaisvartaloon. Lisäksi olisi hänen luullut aavistavan, mikä hellittämätön hengen jäntevyys piili tuon tiukoilla huulilla väreilevän, äänettömän hymyilyn takana.

Jos hän olisi sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi hän varmaan aavistanut saavansa tavallista tuimemman kilpaveikon.

Kaupanhoitajan ylpeys oli ennenkin ollut hänen lankeemuksensa. Eikä hän nytkään voinut olla pitämättä itseään muita parempana.

Nyt, kun matka oli pitempi, tahtoi hän näyttää, ettei hänellä ole mitään hengenhätää taipaleelle. Hän tahtoi vähän "piikata" lähettäjää, joka oli kahdesti keskeyttänyt neljällesadalle lähdön. Hän jättäytyi nyt tahallaan viimeiseksi, vieläpä lähtiessään katsahti merkinantajaan ikäänkuin kysyäkseen, onko lupa mennä vai onko ehkä nytkin »varastettu.

Helposti hän sentään saavutti toiset, mutta Matti oli ennättänyt tehdä niin pitkän "kaulan", ettei sen tasoittaminen käynytkään yhtä helposti. Yrittäessään päästä Matin kintereille hän ponnisti liikaa, ja kolmannella ja neljännellä kierroksella hänen täytyi hellittää, tyytyä säilyttämään saavuttamansa välimatka jälkijoukon kanssa ja antaa Matin vähitellen edentyä.

Matti sensijaan juoksi vaivattomasti samalla vauhdilla matkan puoleen. Silloin alkoi kaupanhoitaja, joka oli jäänyt Matista melkein kokonaisen kierroksen, kiristää vauhtiaan. Matti antoi hänen lähentyä muutamain kierrosten aikana, mutta sitten alkoi hän hellittämättömästi lisätä "kaulaa" ja kolmen viimeisen kierroksen ollessa jälellä, sivuutti hän kaupanhoitajan, ollen siis tästä kokonaisen kierroksen edellä. Kuitenkin jaksoi hän vielä viimeisellä kierroksella sellaisen loppupinnistyksen, että se lähenteli sadan metrin vauhtia.

Nyt sai kaupanhoitaja vihdoinkin tuntuvan todistuksen siitä, että oli niitä nousemassa tekijöitä, oli niitä miehiä muitakin kuin hän.

III.

Tämän kilpailun jälkeen Matti vasta tunsi, minkäverran hänellä on mahdollisuuksia, mutta samalla hän entistä selvemmin ymmärsi, että edistyminen oli ankaran työn takana.

Kunpa hän vain olisi tietänyt, mihin keskittyä ja miten harjoitella.

Hänen ensimäisenä päämääränään oli nyt päästä syyskesällä suuriin, pääkaupungissa pidettäviin urheilukilpailuihin, sillä hän aavisti siellä käydessään oppivansa monta tärkeätä seikkaa ja samalla hän toivoi saavansa tilaisuuden puhella itsensä Pihkalan kanssa. Ja jos Pihkala katsoisi hänet mahdolliseksi, niin eipä hän toiveita pettäisi. Ei! Hän tahtoisi alistua pilkulleen jokaiseen saamaansa määräykseen, hän haluaisi olla moitteeton esimerkki järjestelmällisen harjoittelun siunauksesta.

Yksi seikka häntä kuitenkin huolestutti: Mitä sanoisi isäukko? Mitä sanoisi hän ensiksikin koko pääkaupunkiin menosta ja kuinka hän myöntyisi, jos harjoitusten takia olisi uhrattava muutamia hetkiä parhaasta työajasta? "No niin", ajatteli Matti sitten, "se olkoon sen ajan murhe". Ja entistä innokkaammin jatkoi hän treenaustansa.

* * * * *

Heinä oli tehty, mutta ruis ei ollut vielä valmistunut silloin kun Matin olisi ollut lähdettävä Helsinkiin urheilukilpailuihin. Hän oli ahertanut kotona entistä enemmän. Hän oli tahtonut näyttää isäukolle miten pian heinäpelloista selvitään, jos vain oikein todenteolla yritetään.

Mutta kun hän sitten eräänä iltana uskalsi ilmaisia isälle aikomuksensa, niin tämä alkoi nauraa.

— Sehän se vielä puuttuisikin, että sellaisia matkoja tekemään kiireimpänä aikana. Etkö tännempänä saa siitä loikkimisesta tarpeeksesi.

Äitikin asettui vastahankaan, niin että koko matka näytti aluksi aivan mahdottomalta.

Matti ei olisi koskaan tahtonut antaa aihetta erimielisyyteen ja ikäviin kiistoihin, mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta:

— Ei suinkaan täällä nyt juuri mitään hengenhätää liene. Ruis on vielä vihanta, heinä on poikki, enkä minä siellä viivy kuin pari päivää.

— Kyllä tekijälle aina työtä löytyy, murahti isä.

— Onpa tuota jonkunverran tehtykin, sanoi Matti hiukan kiivastuneena ja käveli ulos.

Hän oli kovin pahoillaan siitä, että vanhukset eivät vähääkään ymmärtäneet hänen pyrkimyksiään. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä. Sillä tiesihän hän minkä verran monet muut talollisten pojat kotona ahertivat: koettivatpahan jotenkuten saada aikansa kulumaan. Ja kuitenkin he saivat lähteä milloin tahansa ja palata miten sattuivat joutumaan.

Seuraavana päivänä ihmettelivät palkolliset ja päiväläiset Matin totisuutta. Kävelihän hän töissä haluttoman näköisenä, sanattomana ja synkkänä. Eikä hän liioin koskenut urheiluvälineihinsä.

Rengit yrittivät illan tultua kuulantyöntöä, mutta eipä se vain tuntunut sujuvan, kun Matti ei ollut mukana.

Päivän kuluessa olivat isä ja äiti kuitenkin keskustelleet asiasta. Äiti oli jo kääntänyt kelkkansa niin päin, että täytyihän Matin joskus sallia päästä hiukan muutakin maailmaa katsomaan. Isä jarrutti vastaan, mutta ei enää ehdottomalla jyrkkyydellä: Hän lupasi lopuksi ajatella asiaa. Sen enempi ei äiti uskaltanut sillä kertaa tiukata. Tunsihan hän ukon sellaiseksi, että se saattaa liiasta kiusaa suutahtaa, ja silloin sen päätä ei mikään muuttamaan.

* * * * *

Ukko oli nyt jo pari päivää miettinyt puhumatta mitään.

Nyt oli lauantai, ja nyt olisi Matin pitänyt lähteä, jos olisi mielinyt sunnuntaiksi Helsinkiin.

Aamiaisen jälkeen hän pyysi Matin valjastamaan hevosen.

— Mennään pistäytymään kaupungissa, hän sanoi.

Tämä isän ehdotus ei ollut Matista mikään merkillinen, sillä usein ennenkin olivat he tehneet kaupunkimatkat yhdessä. — Onpahan rattoisampi kahdenkesken, oli isä aina sanonut ja niin hän nytkin sanoi.

Yöllä oli satanut, mutta nyt oli jälleen tyyntä ja kirkasta ja maailma tuoksua täynnä.

Ensimmäisessä ylämäessä Matti tapansa mukaan laskeutui kävelemään eikä hän noussut kärryihin vielä alamäessäkään, vaan lähti juoksemaan Ruunan rinnalla.

Isä naurahti, tiukkasi ohjaksia ja sanoi:

— No niin! Tässä sinun nyt sopii kilpailla.

— Mitäpäs tämä olisi, vastasi Matti. — Eihän tuollaisen elukan kanssa mitään kilpaa edes synnykään.

— Niinköhän luulet, innostui isä. — Jospa koitettais oikein toden teolla?

— Koitetaan pois!

Matti riisui juostessaan takkinsa ja heitti sen isälle. Sitten hän noin puoli kilometriä juostuaan, alkoi parantaa vauhtia.

Isä tiukkasi ohjaksia ja yllytti ruunaa, mutta siltä se vain näytti, että Mattia ei sellainen vauhti ollenkaan rasittanut.

— Kyllähän sinä jonkun matkaa… huusi isä. — Mutta juoksehan kaupunkiin asti.

Silloin pälkähti Matin päähän sanoa:

— Jos juoksen kaupunkiin asti, niin saanko astua kaupunkiin tultua suoraan asemalle ja matkustaa Helsinkiin?

— Kiinni on. Mutta jos et jaksa, ei koko asiasta enää virketa mitään.

— Ei siitä kannatakaan sitten enää… Kilpailut ovat huomenna. Mutta matka-rahat minun on saatava nyt heti, sillä minä en aio odottaa sinua enempää kuin ruunaakaan. Ja takki tänne!

— Hullu poika! huusi nyt ukko. — En minä anna sinun kuitenkaan juosta itseäsi hengettömäksi.

— So so! Sanasta miestä!

— No mutta ehdit sinne asemalle vielä hevoskyydilläkin.

— Se on eri asia.

— Nouse kärryille sitten!

— Eipä ole väliä. Kyllä minä sinun ruunallesi tahdon ensin antaa oikean lämpimän.

Niin mentiin kilometri toisensa perästä, kunnes ukko huuteli kauempana kiitävälle pojalleen:

— Annahan olla! Hei! Annahan olla.

Kun Matti sitten nousi kärryihin, naureskeli isä ja sanoi, ettei hän sentään mokomaa olisi uskonut.

Matti huomasi nyt, että ukko on hyvällä tuulella. Hän siis istui ukon mieliksi kärryissä ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen saadaksensa matka-rahoja mahdollisimman runsaasti.

— Kyllähän loput saat takaisin, hän sanoi. — Mutta minunhan täytyy ostaa puvut ja kengät ja…

— Oi-oi! säikähti ukko. — Sinähän teet vanhasta isästäsi yhdellä kertaa köyhän miehen.

— Säästetään sitten taas ja yritetään kovemmin.

— Hm. Hm, murahteli ukko kaivaessaan seteleitä vanhasta, kuluneesta lompakostaan. — Mutta rahan kanssa on oltava tarkasti, hän lisäsi vakavasti samalla huolestuneella äänenpainolla, jonka poika oli oppinut tuntemaan pienestä nulikasta asti.

* * * * *

Samalla junalla, jolla Matti lähti, lähti myöskin kaksi kaupungin nuorukaista, toinen Matin entisiä koulutovereita, toinen vasta viime syksynä kaupunkiin tulleen henkikirjurin poika.

Molemmat nämä nuorukaiset olivat innokkaita urheilijoita ja olivat jo useamman kerran käyneet pääkaupungin urheilukilpailuissa.

Alvar Sten, henkikirjurin poika, oli lupaava lyhyiden matkojen menijä. Olipa Pihkalakin kehoitellut häntä ottamaan asian vakavammin. Mutta hän oli liian välinpitämätön, tai oikeastaan hänellä ei ollut sitä sitkeyttä, jota säännöllinen treenaaminen kysyisi. Hän antoi ajan kulua ajatellen, että kylläpä hän ennättää joskus toiste. Ja jos hän joskus sai harjoituksensa alulle, ei hän malttanut jatkaa säännöllisesti. Hän oli tosin melko nuorikin vielä, mutta hänen laiminlyönneistään oli jo kehittynyt tottumus, josta hänen olisi myöhemminkin melkein mahdoton päästä.

Toinen pojista oli apteekkiharjoittelijana. Hänen nimensä oli Antti
Laukkanen ja kerran oli pituushyppy mestari Tuulos sanonut hänestä:

— Pankaahan mieleenne tuo nimi. Siitä saadaan vielä kuulla.

Sen jälkeen oli Antti innolla ja taidolla harjoitellut, kokeillut eri tyylejä ja koetellut keksiä uusia menetelmiä, joiden avulla voisi lisätä ponnistuksen antamaa vauhtia.

Matti oli kovin mielissään saadessaan matkaseuraa. Eihän hän ollut koskaan matkustanut niin pitkää matkaa, niin että hän oli täydellä syyllä pelännyt ikävystyvänsä.

Mutta enemmän kuin nuorukaisten tapaamisesta hän ilostui siitä, että samassa vaunussa istui sairaanhoitajatar, johon hän oli ihastunut jo vapaussodan aikana.

Sen jälkeen, kun hän sairashuoneella toivuttuaan oli joutunut marssimaan kohti Viipuria, ei hän ollut tyttöä nähnyt. Hän ei tietänyt tytön nimeä eikä ollut varma olisiko tämä enää tuntenutkaan häntä. Siksi hän ei uskaltanut tervehtiä eikä mennä puhuttelemaan.

Lisäksi hän pelkäsi, että tyttö saattaisi nousta junasta millä asemalla tahansa. Mutta tuossa epävarmuudessakin oli oma viehätyksensä, joka teki matkustuksen ja toverien kanssa juttelemisen kevyeksi ja rattoisaksi.

IV.

Ensimmäistä kertaa pääkaupungissa!

Olipa Matilla katselemista niin paljon, että asemasillan ihmisvilinään katosi hänen ihailemansa sairaanhoitajatar.

Kun hän huomasi kadottaneensa tämän näkyvistään, tunsi hän omituista alakuloisuutta. Näkisikö enää milloinkaan tuota tyttöä? Tuskinpa. Sen verran hän oli siellä maaseutukaupungin asemalla huomannut, että tytöllä oli paljon matkatavaroita. Hän ei siis palaisi sinne takaisin, vaan jäisi Helsinkiin, josta Matin täytyisi ylihuomenna lähteä.

Näissä ikävissä mietteissään hän oli kävellyt Alvar Stenin ja Antti Laukkasen mukana, jotka vihdoin huomasivat Matin levottoman pälyilemisen oikeaan ja vasempaan ja hänen huolestuneen ilmeensä.

— No! Mikäs nyt on? huudahti Alvar.

— Ei mitään, vastasi Matti yrittäen naurahtaa ja samalla kokien irtautua tuosta kiusallisesta ajatuksesta. Pian hän saikin tarpeeksensa muuta miettimistä, sillä he saapuivat samalla erääseen aseman läheisyydessä olevaan hotelliin, johon heille ja eräille muualta tulleille urheilijoille oli varattu asunnot.

Saatuaan tilaamansa teen, joka hyvän leivän kanssa olikin sangen virkistävä matkan rasittamille, alkoi puhekin luistaa. Vanhoja urheiluvitsejä alkoi virrata esille ja niitten ohella koeteltiin parhaan ymmärryksen mukaan arvailla vuoden perästä olevien olympialaisten kisain mahdollisuuksia.

— Parasta vain, ettei liikoja odotella, arveli Alvar Sten.

— Niin, pisti siihen Antti Laukkanen, — mistäpä niitä odottelemisia olisikaan, kun sellaiset miehet niinkuin sinäkin, jättävät yrittämisenkin sikseen.

— Mitäpä minun yrityksistä! epäsi Alvar Sten.

— Ole vaiti! Jos sinä olisit harjoitellut edes silläkään tavalla kuin minä, olisit varma olympialaismies! Sellaista lähtönopeutta ei ole monella. Tuskin yhdelläkään suomalaisella, jos ei vähän varasta. Mutta mitäpäs sinä! Sinä vain huilailet, makailet kauneimmat aamutunnit ja ajattelet, että koska pari miestä juoksee niin monta kymmenessekunttia nopeammin, niin ei sinun kannata enää yrittääkään. Ikäänkuin toiset heti synnyttyään pudottelisivat ennätyksiä.

— Älähän taas turhia intoile.

— Turhia! Sen minä vain sanon, että sinä, joka voisit olla Suomen toivo juuri lyhyillä matkoilla, joissa tavallisesti saamme päihimme, sinä olet huono mies, ellet vieläkin ala ankarata treenausta.

— Pikemminhän sinä voit karistaa puuttuvat sentit pituushypyssä ja ajaa ohi Tuuloksesta.

— Ei se niin vain käy. Mutta minä ainakin yritän miehen tavalla. Enkä ollenkaan kainostele tunnustaessani, että sellaiset meiningit minulla onkin.

Antti Laukkanen oli tosiaankin aina avomielinen, aina innostuva ja valmis toisiakin innostuttamaan. Alvar Sten sensijaan rakasti liian paljon mukavuutta, jota rikkaassa kodissa oli yllin kyllin tarjolla. Toistaiseksi hän urheilikin pääasiassa siksi, että sillä syyllä oli helppo päästä liikkumaan milloin mihinkin, tehdä viehättäviä huvimatkoja ympäri Suomen.

Matti kuunteli hymyillen toveriensa ystävällistä kinastelua. Hänellä oli aivan erilainen luonne kuin toisilla. Hän oli hitaampi syttymään; mutta alkuun päästyään hän oli ehdottomasti taipumaton, sanalla sanoen hymyilevä itsepäisyys.

* * * * *

Oli tyyni ja kuuma sunnuntaiaamu, kun toverukset — ainoastaan pari tuntia matkan vaivoista levähdettyään — kiiruhtivat Eläintarhan urheilukentälle. Kilpailujen oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, mutta Matille tahdottiin jo sitä ennen näyttää kenttä ja kertoa paikan päällä niistä otteluista, joita toiset toverukset olivat olleet seuraamassa tai joihin olivat ottaneet osaa.

Tuskinpa he kertoillessaan aavistivatkaan millaisen vaikutuksen heidän kuvauksensa tekivät Matin mielialaan.

Hän sai kuulla loistavista ennätysotteluista, jolloin pari kolme maailman parasta yhteen sattuneina kiristivät kaikkensa. Joskus oli kilpailu syystä tai toisesta muodostunut jokseenkin mitättömäksi. Toisinaan oli sattunut huvittavia kohtauksia, tai oli aina iloinen Tatu pitänyt huumorista huolta.

Matti olisi mielellään katsellut ja kuunnellut miten paljon tahansa, mutta — vaikka olikin voimakas halu pysähtyä seuraamaan radalla harjoittelevien urheilijain tuloksia ja keskusteluja — täytyi heidän toki ennättää levähtämään muutamaksi tunniksi vielä. Sillä eihän pitkän matkan rasitus tasaannu parin tunnin istuskelulla ja muutamalla teelasilla. Olihan heillä aikaa lyhyeen nukahdukseenkin.

Nukkumistarve tuntuikin kohta kun vain oikaisi itsensä sänkyyn. Mattikin, vaikka oli luullut, ettei häntä ollenkaan nukuta, oli heti valmis kun oli silmänsä ummistanut. Eikä hän suinkaan uneksinut ihailemastaan tytöstä, joka oli asemalla kadonnut, vaan kovassa juoksemisen touhussa hän oli olevinaan ja silloin tällöin hänen jäsenensä liikahtelivat kuin jänisjahdista uneksivan ajokoiran.

Kilpailut näyttivät muodostuvan suurenmoisiksi. Suuri joukko maan parhaita urheilijoita oli saapunut, ja kaunis ilma oli houkutellut yleisöä tavattoman runsaasti.

"Helsingin kisaveikot" olivat järjestäneet nämä kilpailut, ja koettaneet panna kaikkensa saadakseen ne hyvin onnistumaan. Toistakymmentä parhainta maalaisseuraakin oli lähettänyt edustajiaan. Sitäpaitsi olivat useimmat kaupunkilaisseurat mukana. Saattoi siis odottaa hyvinkin ankaraa kilpailua.

Matti oli ilmoittautunut viisiotteluun ja sitäpaitsi kymmenentuhannen metrin juoksuun.

Alvar Sten otti osaa sadan ja kahdensadan metrin juoksuihin, ja Antti
Laukkanen hyppyihin, jotka olivat hänen erikoisalansa.

Sten, jonka lähtö oli moitteeton, vieläpä esimerkiksi kelpaava, ei kuitenkaan liian vähän treenanneena kyennyt seuraamaan parhaita, vaan jäi neljänneksi sadalla ja kuudenneksi kahdellasadalla.

Antti sensijaan kunnostautui paremmin. Tuloksella 6,90 hän ei pituushypyssä tosin kyennyt Tuuloksen tasalle, joka ponnahti yli 7, mutta toisen paikan hän kuitenkin piti. Sama järjestys oli kolmiloikassa ja suhteellisesti sama tuloserokin. Korkeushypyssä hänkin epäonnistui.

Viisiottelussa jäi Matti neljännelle sijalle. Eikä se ihme ollutkaan.
Hänhän oli saanut sittenkin harjoitella vain epäsäännöllisesti.
Sitäpaitsi hän oli ehkä ymmärtämättömyydessään rasittanut itseään
liikaa ja oli lisäksi matkastakin jonkunverran väsynyt.

Viisiottelun tulokset eivät muuten olleet ensiluokkaisia. Vilen oli ainoa tunnettu tekijä tässä lajissa.

Sitten kymmenentuhannen juoksu.

Siinä tunsi Matti jo etukäteen kilpailun toivottomaksi, sillä Nurmi ja Tatu olivat mukana. Hanneksenkin olisi pitänyt tulla, mutta joku voittamaton este olikin viime tingassa tullut väliin.

Tämä kilpailu näytti kuitenkin pitävän katselijoita kovasti jännityksessä. Useimmat olivat kyllä varmat Nurmen voitosta, mutta muutamat arvelivat, että ei siinä Tatussa ole takeita. Sitäpaitsi oli meillä nähty sellaisiakin ihmeitä, että yks'kaks tulee joku ennen tuntematon nuorukainen, joka pisteleekin vanhoja tekijöitä päihin.

Tatu, nenäliina päässä, otti alussa johdon. Nurmi asettui tyynenä hänen kantapäilleen. Toisen kierroksen lopussa Nurmi näytti pitävän Tatun vauhtia riittämättömänä ja ponnistautui edelle. Tatu ei kuitenkaan sallinut ohimenon tapahtua aivan sovinnolla, vaan pani alaraajansa nopeammin vaihtumaan. Näin juoksivat miehet rinnatusten lähes neljänneksen kierrosta, toisten jäädessä yhä kauemmaksi.

Matti pysyttäytyi sitkeästi neljäntenä miehenä.

Nurmi, joka osaa kuumimmankin kilpailun kestäessä laskea voimansa ja vauhdin nopeuden, antoi Tatun jälleen johtaa. Tatulla näytti olevan aikomus päästä Nurmesta eroon, mutta siinä hän ei onnistunut. Sensijaan hänen liiaksi ponnistettuaan, täytyi hiljentää vauhtiaan. Nurmi painui kuitenkin ohi hänestä ja eteenpäin yhä samalla vauhdilla.

Tatu ei tällä kertaa yrittänytkään seurata, vaan alkoi naureskella syrjässä istuville katselijoille ja heitellä kompasanojaan sivulla seisoskeleville kierrosten laskijoille.

Jälkijoukon etumiehenä vilisti koko ajan Porvoon Liimatainen. Kun hän huomasi Tatun jo hellittäneen, katsoi hän tilaisuuden tulleen asettautua kakkoseksi. Ne kaksi, joitten takana Matti pysyttäytyi, eivät kyenneet seuraamaan Liimataista ja välimatka alkoi huomattavasti suurentua.

Matti koetti parhaansa mukaan ajatella, miten olisi tehtävä. Hän tiesi, että äkkinäinen pinnistys saattaa helposti kostaa. Mutta kun matkaa oli jo tehty kuusi kilometriä, eikä Matti tuntenut mitään väsymystä, niin hän — sivuutettuaan kaksi edellään olevaa — alkoi kiriä Liimataisen vanaveteen päästäkseen.

Aluksi ei Liimatainen näyttänyt välittävän vähääkään pojan lähentelemisistä, mutta kun hän vihdoin huomasi, että tuo veitikka oli jo aivan hänen kintereillään eikä ollenkaan näyttänyt siitä karisevan, silloin teki hän virheen, jota ei olisi uskonut hänen tekevän, hänen, joka oli monasti ennenkin sellaisissa löylyissä ollut. Hän yritti hämmästyttää Matin hirveällä vauhdilla. Hän otti yhtäkkiä sellaisen tahdin, että Nurmikin, joka tuolloin tällöin vilkaisi tyynesti taaksensa, alkoi jo arvella ja epäillä omia laskelmiaan.

Matti pysytteli kuitenkin melkein yhtä lähellä; ja nyt alkoi hänessä kasvaa halu sivuuttaa. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta.

Juuri kun laskijat ilmoittivat vain kaksi kierrosta olevan jäljellä, tuli Matti yht'äkkiä ajatelleeksi, että tyttö, joka häipyi asemalla, on luultavasti täällä kentällä ja kenties suurellakin jännityksellä seuraa parastaikaa hänen otteluaan.

Tuo ajatus aivankuin tulvahdutti hänet voimaa täyteen. Hänen jalkansa eivät tuntuneet enää väsyneiltä ja raskailta, vaan jänteviltä, joustavilta jälleen; ja nyt alkoi niin jännittävä loppupinnistys, että muutamat epäilivät jo Nurmenkin voittamattomuutta.

Liimatainen, vaikka olikin Mattia jätättäessään välillä vallan hengästynyt, ponnisteli kuitenkin ihmeellisellä kestävyydellä loppuun asti, ja nuo molemmat alkoivat lyhentää Nurmen tekemää välimatkaa.

Viimeisen kierroksen puolivälissä oli vauhti hurjimmillaan. Ei kukaan olisi niinä hetkinä voinut etukäteen arvata, miten tämä taistelu tulisi päättymään.

Yhtäkkiä syöksyi Matti ohitse. Liimatainen tunsi olevansa voimaton parantamaan, vaikka hänelle huudettiin: "Hei, kiristä! Kiristä!" Hän ei enää voinut. Sellainenkin hetki tulee määrätyissä tapauksissa, ettei uljainkaan ponnistelu auta.

Nurmi oli saapunut maaliin ehkä viisi-, kuusikymmentä metriä aikaisemmin. Hänelle oli alettu huutaa ja hurrata, ja nyt kun Matin yllättävä, ankarasti taisteltu voitto nähtiin, ei huudosta ja melusta tahtonut tulla loppua. Molemmille annettiin yhtä sydämellinen tunnustus.

Liimatainen ja Nurmi onnittelivat Mattia. He ennustelivat hänestä aivan ensiluokkaista menijää ja olivat hänelle niin ystävällisiä ja veljellisiä, että Matti tunsi aivan nolostuvansa.

Pihkala, katseltuaan ja hiukan puhuteltuaan häntä, kääntyi toisiin päin ja sanoi:

— Uskokaa pois, tämä matka oli liian lyhyt tuollaiselle pojalle. Siitä saadaan oikea maratoonari.

Samalla hän pyysi, että Matti seuraavana aamuna kävisi hänen luonaan, ja lupasi neuvoa niin paljon kuin taitaisi.

Mutta kuka seisoikaan hänen tiellään, kun hän vihdoin oli pukeutunut ja yritti Alvar Stenin ja Antti Laukkasen kanssa poistua kentältä? Kukapa muu kuin neiti Salmi, sama sairaanhoitajatar, jota hän oli tullut ajatelleeksi juuri tiukimmalla hetkellä.

Neiti Salmi tuli erään ystävättärensä kanssa suoraan poikia vastaan ja sanoi:

— Päivää!

Ojensi kätensä kuin vanhalle tutulle, kuin ystävälle, lisäten:

— Ja onneksi olkoon! Me olemme jo ennättäneet kuulla senkin, että
Pihkala ennustaa teistä maratonjuoksun voittajaa.

Matti torjui hämillään:

— No eihän toki! Voittaminen on vielä kaukana juoksemisesta.

— Muita hyvänen aika! huudahti neiti Salmi tyttömäisen vallattomasti. —
Ettehän te taida tietää minun nimeänikään.

Hän esitteli myöskin ystävättärensä, neiti Lindénin, joka oli niinikään sairaanhoitajatar ja jonka kanssa he asuivat yhdessä, ollessaan Helsingissä täydennyskursseilla.

* * * * *

Seuraavana päivänä Matti kävi ensi töikseen Pihkalan puheilla. Heillä olikin pitkät keskustelut, ja yhä enemmän Pihkala tuli vakuutetuksi siitä, mitä oli edellisenä päivänä otaksunut. Hän oli ennenkin ajatellut, että tuollainen hymyilevä mies, jolla on kuitenkin sisua ja sitkeyttä, voisi olla voittamaton pitkillä matkoilla, erittäinkin maratonmatkalla.

— Te olette kai ennenkin juossut pitkiä matkoja? hän kysyi.

— Ei sentään kovin pitkiä. Kaksitoista kilometriä on ollut pisin matka.

— Useampia kertoja?

— No kyllä… melko monta kertaa.

Mattia pyrki naurattamaan, kun hän muisti kuinka oli viimeksi juossut tuon saman matkan, kaupunkiin, kilpaa ruunan kanssa.

— Onko teillä kotona harjoitusmahdollisuuksia?

— Kyllä, kun vain tahtoo.

Saatuaan jos jonkinlaisia ohjeita ja varoituksia ja luvattuaan käydä useammin kilpailuissa, Matti kiitti ja lähti.

Vielä ovella sanoi Pihkala:

— Ja muistakaa koko aika pitää mielessänne sitä, että jo ensi keväänä on karsintakilpailut olympialaiskisoja varten. Teillä, joka olette jo niin paljon ja kutakuinkin soveliaasti treenannut, on epäilemättä suuret mahdollisuudet päästä mukaan.

V.

Mielellään olisi Matti viipynyt Helsingissä useampiakin päiviä, mutta kun oli tullut isäukolle luvattua, ettei matka kestä kuin kaksi, korkeintaan kolme päivää, niin eipä ollut muuta neuvoa kuin lähteminen.

Neiti Salmi arveli kylläkin, ettei parin päivän ylimääräinen viipyminen niin kovin vaarallista ole, ja että hänkin olisi niin "hirveän mielellään" tahtonut Matin viipyvän, mutta Matti ei ottanut niinkään houkuttelevaa viettelystä kuullakseen.

Asemalla antoi neiti Salmi Matille ruusuja, näytti tosiaankin surulliselta ja pyysi, ettei häntä sentään unhotettaisi ja että kirjettä hän odottaa hyvin pian.

— On niin ihanaa saada kuulla, miten maalla ollaan ja eletään, kun on itse tuomittu tänne "kiven sisään".

Junan lähdettyä tunsi Matti omituisen haikeuden jäävän mieleensä. Hän olisi melkein halunnut hypätä takaisin laiturille, ja siinä hän jo teki vakavan päätöksen kirjoittaa heti kotiin tultuaan.

* * * * *

Kotona oli muuten kaikki entisellään, mutta ruispelto loisteli nyt jo kullankeltaisena.

Sekin pieni muutos vaikutti nyt melkein uskomattomalta. Tuntui ikäänkuin olisi ollut kotoa poissa monta, monta viikkoa. Jokainen soppi, jokainen rakennus ja puu tuntui entistä rakkaammalta. Ikäänkuin hyvää unta nähden Matti käveli ympäri pihamaiden ja kautta kaikkien rakennusten. Ja joku hellästi hyväilevä tunne lämmitti hänen sydäntään.

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muisto tytöstä, jolle hän oli luvannut kirjoittaa. Sekin antoi tietysti osan siitä kullanhohteesta, jossa hän nyt koko maailman näki.

Kuitenkin oli mentävä juomaan muorin keittämät tulokahvit ja sitten tartuttava jälleen arkiseen työhön. Arkiseen? Niin, tavallaan. Oli alettava arkijuhlat, jotka ovat siitä hupaisat, että niitä on aina viikossa kuusi päivää perätysten. Työnteko oli Matista aina ollut mieluista, työpäivät tavallisesti viihtyisämpiä kuin sunnuntait. Vaikka hän toisinaan oli aivan loppuun väsynyt, niin mahtava ilon laine huuhteli hänen sieluaan. Ja kun hän sellaisen päivän jälkeen oli nukkunut yön, oli hän tuntevinaan ikäänkuin kaikki lihakset olisivat entisestään paisuneet ja tiivistyneet. Hänen ruumiinsa oli vielä niin nuori, ettei se pahimmistakaan ponnisteluista kangistunut.

Sellaisina aamuina hän tunsi itsensä pedoksi, kesyksi ja lempeäksi, joka liiaksi ärsytettynä voisi kuitenkin olla arvaamattoman vaarallinen. Hän ojenteli jänteviä, sopusuhtaisesti kehittyneitä jäseniään, ei ylpeydellä vaan ilolla. Hän tarkasteli lihasten kaunista, vaihtelevaa paisuilua ruskeaksipaahtuneen ihon alla ja totesi tyydytyksellä niitten nopeuden ja voiman. Ei itserakkaalla tyytyväisyydellä, vaan mielissään siitä, että kaikki hänen ponnistelunsa oli palkittu hänelle paremmin kuin rahalla: joustavilla ja vahvoilla lihaksilla, joista hänellä oli iloa joka päivä, joka hetki.

* * * * *

Kirjeen kirjoittaminen ei ollut Matille mikään helppo asia. Eipä hän ollut tottunut sellaiseen hommaan.

Olihan hänellä paljonkin mielessään, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Kouluaikanakin oli ainekirjoitus tuottanut hänelle monta harmia.

Pyrki aivan tuskastuttamaan koko kirje. Jos hän yritti kuvailla kotiintulotunnelmaansa, huomasi hän heti, että kuvaus oli kaikkea muuta kuin uskottava. Siitä tuli kodin ja maalaiselämän kömpelö, hempeämielinen ylistys. Parempaan tulokseen hän ei päässyt tahtoessaan ilmaista sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Siitä tuli — jos mahdollista — vielä hullumpaa.

Revittyään pari arkkia hän alkoi kirjoittaa leikkisästi minkä mitäkin sellaista, mitä ajatteli keskustelussakin voivansa sanoa. Siitä tulikin siedettävä, vaatimaton sepustus, jonka hän lähetti, alkaen jo seuraavana päivänä odotella vastausta.

Mutta eipä kuulunut vastausta vielä muutamien viikkokausienkaan kuluttua.

Aluksi hän oli levoton ja ihmetteli, mutta toivoi yhä täydellä luottamuksella. Sitten alkoi mieli käydä surulliseksi ja vähitellen katkeraksikin, kunnes hän huomasi hautovansa aivan tavallisia onnettoman, epäluuloisen rakastajan ajatuksia. "Onhan siellä lähempänäkin", hän ajatteli… "arvaahan sen… pääkaupungin iloissa ei enää tule mieleen kaikki mitättömät maalaistuttavuudet".

Pahinta oli, että tämä asia kiusasi hänet haluttomaksi kaikkeen. Hän huomasi sen kyllä itsekin, mutta samalla hän ikäänkuin nautti siitä, että niin oli. Se tieto tuntui ikäänkuin lievittävän hänen suruaan.

Näihin aikoihin sattui hän kaupungissa käydessään tapaamaan erään koulutoverinsa, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin.

Matti oli tapansa mukaan jalkaisin kaupunkiin menossa. Se olikin muutamien viikkojen aikana ollut hänen ainoa treenausmatkansa. Lähellä kaupungin porttia ajaa huristi auto hänen ohitseen. Siinähän istui joku tuttavan näköinen mies. Samassa auto pysähtyi. Toinenkin oli huomannut kävelijän tutuksi.

— Heipä hei! Eipä ole eilen nähty Lassin-Mattia. Käy kyytiin!

— No peeveli! huudahti nyt Matti. — Sehän on Rantalan Kalle! Terve mieheen!

Ja samaa kyytiä hypähti Matti autoon.

Muutamissa sekunneissa oli ajettu Seurahuoneelle, ja ennenkuin Matti huomasi vastustellakaan, oli hänet johdettu ravintolaan.

— Missä päin maailmaa sinä olet viime vuosina liikuskellut? kysäisi
Matti sill'aikaa kun he odottelivat kahvia.

— No en voi sanoa ihan ympäri maailmaa liikkuneeni, mutta onhan tuota tullut oltua paikassa jos toisessakin.

— Ja nyt?

— Vakituisesti olen erään suuren puutavaraliikkeen palveluksessa. Ja sinä jäit sitten lopullisesti turvetta puskemaan.

— Niinpä tuli jäätyä.

— Mikäs sen sievempää.

Puhelin soi.

Vahtimestari tuli kutsumaan "johtaja Rantalaa".

Kun Kalle hetken kuluttua palasi, tapasi hän Matin totisena, surullisena.

— Mikäs sinua vaivaa? hän kysyi.

Matti koetti naurahtaa ja väittää, että hän muuten vain tuntee itsensä hiukan väsyneeksi. Mutta Kalle sanoi:

— Älä valehtele! Kyllä niinä näen, että jotakin on vinossa. Eikä ole kovin vaikea arvata sitäkään, mistä kohdasta kenkä likistää. Se rakkaus, se rakkaus!

— Rakkaus!

— Niin. No mikäpäs sitten? Mutta kuulehan nyt. Minä olen tässä maailmassa nähnyt minkä mitäkin ja ollut kaikkena muuna paitsi puuronsilmänä, ja minä tiedän, että jos nainen on rakastamisen arvoinen, niin se tahtoo tutkistella olemmeko mekin sellaisia. Mutta minkä sille voi, että nainen tutkii asioita omalla tavallaan, meidän mielestämme aivan hullusti. Kaikessa tapauksessa sallikaamme heidän tutkia ja tuomita niinkuin he haluavat. Kyllä asiat selkenevät, jos ovat selvitäkseen, Ei koskaan maksa vaivaa murehtia ja mietiskellä naisen takia. Se ei kuitenkaan asiaa paranna. Pikemmin pahentaa.

Näin puhuessaan oli hän kaivanut matkalaukustaan puolikkaan oikeata ruotsalaista punssia, asetti sen nyt pöydälle ja jatkoi:

— Niin, että otetaan pois tästä vähän virvoitusta.

— Minä en kumminkaan ota, sanoi Matti.

— No mikä on ettet?

— Muuten vain. Ei ole halua.

— Älä lörpöttele. Eihän tätä halun takia otetakaan. Otetaan vain ajan kuluksi ja mielen kevennykseksi. Älä luule, että minä tahdon sinua millään tavalla vietellä, mutta siitä minä olen varma — olen sen itse kokenut — että tämä parantaa lapselliset haaveilut, antaa elämänhalua ja iloa. Ja mitä muuta ihminen enemmän kaipaisikaan! Sehän on juuri kaiken alku ja loppu; että säilytämme elämänhalumme ja -ilomme.

Matti ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tuolla tavalla. Ja kun ei hän liioin ollut tehnyt vakavaa päätöstä — ei ollut sellaista uskonut koskaan tarvitsevansa — niin hän alkoi vähitellen taipua. Hän tahtoi nyt ainakin kokeilla.

— Eipä siksi, hän sanoi — että olisin mitään päätöksiä tehnyt…

— Sen minä kyllä tiesinkin, sanoi Kalle. — Jos päättää jotakin, silloin on eri asia, mutta mitä varten sellaisia päätöksiä tekisimme. Ikäänkuin ei meillä olisi voimaa määrätä aina aikanaan milloin otamme milloin jätämme, miten monta ryyppyä tai eikö yhtäkään.

Hän oli jo kaatanut Matin lasiin, kohotti nyt omansa ja sanoi:

— Vanhojen muistojen kunniaksi!

Matti tunsi suussaan omituisen kylmähkön, makean maun.

— Eipä se hullummalta maistukaan, hän sanoi. Ja huomaamattaan hän vähitellen tunsi olonsa kevyemmäksi, mielensä iloiseksi ja rohkeaksi. Kokemattomana hän ei laskenut muutosta sittenkään punssin ansioksi. Hän luuli, että vanhan koulutoverin tapaaminen oli vaikuttanut häneen virkistävästi.

Onneksi ei Kallella ollut punssia kovin paljon. Se oli pian lopussa eikä se ehtinyt erikoisemmasti vaikuttaa. Mutta hauska heidän oli ollut istua, jutella vanhoja kouluajan juttuja ja naureskella. Ja ihme kyllä, Matti oli vähäksi aikaa kokonaan unohtanut surunsa.

Kun hän sitten lähti taas patikoimaan kotia kohti, ajatteli hän hiukan viisaammin tätä asiaa. Hän alkoi nyt vihdoinkin harkita ja päätellä, minkä verran tämä juttu merkitsi hänelle. Tämä harkitsemiskyky ei suinkaan liene ollut punssilasien herättämä, vaan johtui tietenkin siitä, että Kalle oli hänelle lausuillut muutamia totuuksia, joita punnitessaan hän joutui luonnollisesti tähänkin kysymykseen, Lopuksi hän itsekseen naurahteli mokomalle surulle ja teki vakaan päätöksen, että tästä hetkestä lähtien olisi hänen tärkeimpänä ajatuksenaan Pihkalan antamien ohjeitten mukaan harjoitteleminen.

Tällä matkalla hän muuttui aivankuin toiseksi mieheksi, entiseksi hyväntuuliseksi Lassin-Matiksi, joka arvelematta tietää mitä tekee.

Loppumatkalla haihtui punssi hänen päästänsä, ja hän ajatteli: "Onpahan tuokin koettu, mutta siihenpä joutaa jäädä." Sillä hän tunsi, että muutamista tuollaisista maistelemisista saattaa tulla tapa, joka voittaa ja vie turmioon!

VI.

Koko syksy kului ankarassa harjoituksessa sikäli kuin suinkin kotityöt sallivat.

Vielä ensimäisten hallojen tultua kumisi kylmänyt maantie Matin joustavain askelten alla. Hän juoksi edestakaisin tuon kahdentoista kilometrin taipaleen. Ja hulluna pitivät häntä varmaan monet maalaisisännät, jotka köröttivät kaupunkiin pönäköinä, lihavain hevostensa vetäminä.

Sattuipa eräänä tyynenä syyspäivänä, jolloin aurinko sulatteli hallaisia metsiä ja tantereita, että Matti, aikoessaan kääntyä kaupunginportilta, kuuli takanaan kirkkaan naisäänen huutavan häntä. Ja kun hän pysähtyi katsomaan, näki hän neiti Salmen viittoilevan hänelle kauempaa.

Hänen sydämensä ei olisi jyskyttänyt kiivaammin, vaikka hän olisi yhtä mittaa juossut takaisin kotiin asti. Hetkisen hän empi, jäisikö vai kääntyisikö taipaleelle, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi hiljalleen kävellä tulijaa vastaan.

Neiti Salmi oli yhtä iloinen, yhtä raikkaan tyttömäinen kuin ennenkin. Mutta Matti tervehti väkisinkin hiukan jörösti. Hänen mieleensä tuli tuo onneton kirjejuttu ja hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus odottaa neiti Salmelta jotakin selitystä.

Tällä oli kuitenkin aluksi niin paljon kyselemistä ja kertomista, että
Matti huomaamattaan oli aivan unohtanut kirjeen.

Senkin he olivat unohtaneet, ettei Matti ollut oikein soveliaasti puettu kävelläkseen aivan keskelle kaupunkia. Niinpä tulikin eräässä kulmassa virkaintoinen järjestyksen valvoja huomauttamaan, että eihän se ole oikein sopivaa kuljeskella melkein alasti pitkin kaupungin katuja.

Matti katsahti nyt nolostuneena lyhyitä urheiluhousujaan, sääriään, jolle päivänpaisteen paikoitellen sulattamaa kuraa oli roiskunut, sekä paitaansa, jota poliisi ei luultavasti paidaksi uskonutkaan.

Neiti Salmi naurahti iloisesti.

Poliisi sanoi vakavasti:

— Ei se ole naurun asia.

— Ei niin, myönsi Matti, mutta alkoipa nyt hymyilyttää häntäkin.

Mutta neiti Salmi selitti, että tämä on tunnettu maratoonijuoksija, joka asuu parin penikulman päässä kaupungista ja harjoittelee ensi kesän olympialaisia kisoja varten, voittaakseen maallensa kunniaa ja mainetta.

Poliisi seisoi hetkisen katsellen Mattia melko tylsänä. Sitten hän sanoi:

— Mitäs neiti. Kyllä minä tämän pojan tunnen. Lassilan poika.

— No eikö Lassilan poika saattaisi olla kuuluisa maratoonin juoksija? kysyi neiti Salmi iloisesti.

— Noo, sanoi poliisi, — enpä tiedä. Vaikka se nyt onkin eri asia.

— Takaisinhan me tästä käännymmekin, sanoi Matti.

Samalla hänelle tuli mieleen sekin kirje.

Kun he lähtivät jälleen kaupunginporttia kohti, kysyi Matti:

— Saitteko minun kirjeeni pari kuukautta sitten? Vai onko siitä jo enemmänkin?

Neiti Salmi katsoi häneen hattunsa reunan alta, hymyili herttaisesti ja vaikeni hetkisen.

— Oletteko kovin vihainen? kysyi hän sitten.

— Ei, vastasi Matti. — Mitäpä minä siitä vihoittelisin, mutta kyllä minä kauan ja hartaasti sitä vastausta odottelin.

— Minä olen kovin huono kirjeitten kirjoittaja, enkä usko koskaan vastausta luvanneenikaan.

Sitä ei Matti tosiaankaan jaksanut muistaa, oliko neiti Salmi luvannut vastata.

— Hm, murahti hän, — vai huono kirjoittaja. Luuletteko, että minä mikään kirjailija olen? Juoksen paljon vähemmällä vaivalla viisi kertaa tämän kaupungin välin, ennenkuin kirjoitan yhdenkään kirjeen. Jospa tietäisitte, mikä työ ja touhu siitäkin vaivaisesta "preivistä" oli, jonka teille lähetin, Huhhuh! Tuskan hiki siinä pusertui, mutta kirjoitinpas vain. Sillä eihän mitään voiteta vaivatta ja tuskatta, ja minun teki kovin mieleni voittaa teiltä kirje.

— Tosiaanko! huudahti neiti Salmi. — Mutta se oli muuten hirveän hauska kirje, jonka lähetitte. Ja minä kun odotin ja odotin useampia sellaisia. Lopulta jo uskoin, että sellaisia ne miehet ovat, ei niitä ole uskottava.

Molemmat olivat siis ajatelleet toisistaan jokseenkin samalla tavalla. Mutta nyt he vihdoinkin olivat oppineet tuntemaan toistensa ominaisuuksia vähän enemmän. He tiesivät, että kirjeiden kirjoittaminen oli kumpaisellekin melkein ylivoimainen asia.

— Teidän pitää kuitenkin luvata käydä useammin tapaamassa minua, sanoi neiti Salmi, kun he vihdoin hyvästelivät.

— Entäs poliisi? kysyi Matti naurahtaen.

— No, eihän teidän aina tarvitse noin ohuesti puettuna juoksennella.

— Niinhän se on sekin, myönsi Matti, alkaen hiljalleen juosta kotiin päin.

Kun hän tien mutkassa vilkaisi taaksensa, seisoi neiti Salmi yhä samalla paikalla ja vilkutti hänelle jäähyväisiksi.