VII.
Muitten ihmisten mielestä ei sinä talvena tahtonut kunnollista jääkeliä tullakaan, mutta Matti sanoi:
— Mainio keli tuolla jäällä.
Toiset ymmärsivät sanat leikiksi, toiset ällistyivät. Mutta Matti antoi heidän miettiä asiaa.
Eihän sitä keliä tosiaankaan olisi voinut tavallinen ihminen missään tapauksessa hyväksi kehua, sillä lunta oli lähes metrin korkuudelta, se oli sitäpaitsi tullut liian aikaiseen ja painanut vettä jäälle, niin että kaikkialla sai kahlata ei ainoastaan lumessa, vaan hyyhmässäkin.
Sellainen se oli Matin hyvä keli.
Hän juoksenteli jään ristiin rastiin, ja oli sitä enemmän mielissään, mitä suuremmat tallat hänen kenkiinsä tarttuivat.
— Se, se opettaa jalkoja nostelemaan, hän naureskellen sanoi kotonaan.
Isä hymähti:
— Lapset tekevät lasten töitä. Ei minun nuorna ollessani tuollaisen miehen olisi annettu vapaana kuljeskella.
* * * * *
Vasta joulun jälkeen saatiin syntymään jonkunlainen hevostie. Ukot ajelivat sitä myöten ja kiroilivat. Heistä oli pirullinen rangaistus ajaa sellaista tietä pitkin, joka heitteli oikealle ja vasemmalle ja pudotti kuin kaivoon, jos oli väistettävä sivuun.
Naapurit eivät enää ihmetelleet Matin "konsteja." He olivat jo kyllästyneet puhumaan koko pojasta. Siihen heillä oli sellainenkin syy, että heidän omat poikansa olivat alkaneet innostuneesti jutella Matista ja tuollaisista "hullujen hommista" niinkuin mokomista juoksentelemisista ja hyppimisistä.
Mutta annahan olla, kun toisinaan sattui joku vieraspaikkakuntalainen ajelemaan talvitietä, jonka sivussa Matti, kengät muodottomiksi könttyröiksi hyyhmettyneinä, loikki ja hymyili. Silloin saattoi sattua jos jonkinlaisia hullunkurisia kohtauksia.
Kerran eräs isäntä kysyi:
— Miks'et tietä pitkin loiki?
— Ei huvita, sanoi Matti. — Täällä on tasaisempaakin.
Isäntä katseli ja katseli, antoi hevosensa pysytellä kohdalla ja lopulta hänen kävi sääliksi. Hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:
— Nouse rekeen.
— Enpä nouse.
— Heh! No mikä sinua riivaa?
— Ei mikään, sanoi Matti. — Mutta en toki suurilla surmillani tahtoisi istua reessä ja antaa seuloa sisuksiani sinne ja tänne.
Isäntä hymähti jotain, nykäisi ruunansa täyteen juoksuun, arvellen nähtävästi, kuten monet muutkin, että eipä ole pojan päässä kaikki ruuvit paikallaan.
Hetken kuluttua hän vilkaisi taakseen ja säikähti pahanpäiväisesti nähdessään, että poika juoksi aivan lähellä, melkein hänen rinnallaan. Kummastuneena mutisi hän jotakin käsittämätöntä, sivalsi ruunaansa piiskalla ja karjahti sille, vaikka kenties oli karjaisu tarkoitettu tuolle hullulle, joka kenties aikoi nitistää hänet.
* * * * *
Kylläpä ruoka maistui sellaisilta retkiltä palattua. Mutta ei auttanut appaa sisäänsä liian paljon, sillä jos hän alkaisi lihoa liiaksi, niin mikä helkkarin maratoonari hänestä silloin tulisi. Olipa siinä sitäpaitsi oma nautintonsakin jättää syönti makeimmilleen.
Vähitellen alkoivat harjoittelun ja säännöstellyn elämän tulokset tuntua. Kun hän, esimerkiksi kahden, kolmen viikon ankaran treenauksen jälkeen oli viikonpäivät kunnollisesti levännyt, niin sellaiset ponnistukset, jotka olivat aikaisemmin pyrkineet väsyttämään ja hengästyttämään, tuntuivat nyt leikinteolta vallan.
Kevättalvella, kun oli hankittava metsästä kesäpuut, oli mainio tilaisuus harjoitella siten, että koko matkan kotoa metsään ja metsästä kotiin rämpi hevosen vieressä pehmeässä hangessa. Kengille se ei kylläkään kestävyydeksi ollut, mutta mitäpä siitä. Illoin olivat kyllä jalatkin kosteat, toisinaan aivan likomärät, mutta ponnistelu oli ne pitänyt kuitenkin lämpöisinä ja olihan sitäpaitsi pari, joskus kolmekin kertaa viikossa tilaisuus hautoa raajojaan polttavan kuumassa saunan löylyssä.
* * * * *
Milloinkaan ennen ei Matti ollut odotellut kevättä sellaisella malttamattomuudella kuin nyt. Hän olisi tahtonut päästä koettelemaan, missä ajassa hän voisi suoriutua neljänkymmenen kilometrin maantien matkasta. Hän olisi halunnut nähdä, saattaisiko hänellä olla mitään toiveita. Itse asiassa hän ei epäillyt; ja hän ajatteli jo itsekseen, että hänen koetuloksensa ei tarvitse olla kovinkaan loistava kelvatakseen todistukseksi hänen kuntoisuudestaan. Jos hän kykenisi katkaisemaan matkan kolmessa tunnissa, niin hän ajatteli, silloin hän olisi aivan loistavassa kunnossa ja kykenisi kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Ja jos hän häviäisikin, niin eipä vain sitä voittoa helpolla vietäisi. Sillä toisten kanssa juosten täytyy tuloksen ehdottomasti alentua. Sitäpaitsi hän ehtisi vielä pitkin kevättä harjoitella koko paljon.
Monta kertaa viikossa hän kävi "rataansa" tarkastelemassa, mutta kovin hitaasti tulikin kevät sinä vuonna.
Tuli se sentään kuitenkin, sulatti lumet vainioilta ja houkutteli maantien hiekan näkyviin.
Matti varustautui koejuoksuunsa. Hän sitoi ranteeseensa tavallisen taskukellonsa nähdäkseen millaisissa aikaerissä hänen matkansa osat katkeaisivat.
Oli keväinen, melkein tuuleton päivä. Koko maailma tuntui olevan ihmeellisiä aavisteluja tulvillaan. Aukeamattomat puunsilmut tuoksuivat, kevätpurot lirisivät siellä ja täällä maantien varrella. Olipa joku uskaltanut purkautua tien poikki jollakin hiukan ylävämmällä kohdalla.
Matti pikemmin tunsi kuin näki kaiken tämän painaltaessaan pitkin kosteasantaista tietä ohi talojen ja torppien, ohi punaisten kilometripylväiden yhä eteenpäin, eteenpäin; ei tällä kertaa kaupunkiin, vaan päinvastaiseen suuntaan.
Koko hänen olentonsa tuntui uhkuvan keväistä voimaa ja hänen mielensä oli kevyt ja puhdas kuin poutapilvi.
Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulijoista, jotka jäivät suu auki töllistämään, ei hän välittänyt uteliaista, jotka ikkunoistaan kurkistelivat. Hän hymyili vain ja iloitsi siitä, että kilometri toisensa jälkeen katkesi ilman vähintäkään vaivaa.
Olisipa ollut joku urheilumies seuraamassa hänen juoksuaan, olisipa ollut lääkäri määrättyjen matkojen päässä tunnustelemassa hänen sydämensä voimakkaita, mutta säännöllisiä iskuja, niin he olisivat alkaneet ennustella, että maailman merkillisin pitkäin matkain juoksija oli ilmestynyt.
Ja kuitenkin ovat ennustelut ja lausunnot aina enemmän tai vähemmän turhia ja pettäviä. Parhainkin fysiikka voi yks'kaks' pettää, varmimmallekin saattaa milloin tahansa tapahtua jotakin odottamatonta, sattua yllätys, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.
Hyvin teki Matin mieli vilkaista kelloaan jo viiden kilometrin jälkeen, mutta hän malttoi sentään ajatella, että näin, umpimähkään juosten hän voisi ehkä paremmin arvostella kuntoaan ja voimiaan. Siksi päätti hän katsoa ajan vasta juostuaan täyteen neljänneksen matkasta, kymmenen kilometriä.
Hän tiesi kyllä etukäteen, ettei se olisi mikään aika kymmenen kilometrin ajaksi, mutta hän tiesi myöskin voivansa vielä parantaa vauhtiaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi, että keskimatkalla ponnisteltu tuntuvampi parannus saattaisi kuitenkin kostaa lopussa.
Viimeiset kymmenet metrit hän juoksi maltittomasti päästäkseen näkemään käyttämänsä ajan. Se oli noin neljäkymmentäkaksi minuuttia.
Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, että oli sittenkin tainnut liiaksi kiirehtiä ensimmäisellä neljänneksellä. Samalla hän kuitenkin lohduttautui sillä, että erehdykset ovat opiksi. Hänhän oli lähtenytkin vain kokeilemaan, päästäkseen mahdollisuuksistaan selville ja tehdäkseen hyödyllisiä huomioita.
Samaa vauhtia pitäen painalsi hän eteenpäin. Hengitys oli taajentunut, sydän löi nopeammin, ja hiki virtasi, mutta pienintäkään häiriötä hän ei tuntenut missään paikassa.
Loppumatkaa päätti hän seurata viiden kilometrin erissä.
Ennen viidettätoista kilometriä tunsi hän sentään lievää pistosta selässään.
Katsoessaan kelloaan, huomasi hän käyttäneensä näillä viidellä kilometrillä ainoastaan kahdeksantoista minuuttia ja parikymmentä sekunttia. "Liian kova vauhti", ajatteli hän. "Pistos johtuu kenties siitä."
Seuraavien viiden kilometrin aikana hän aluksi aikoi hiukan hiljentää vauhtiaan, mutta kun pistosta ei enää vähääkään tuntunut, kun jalat eivät ottaneet väsyäkseen eikä hengästystä ollut, tiukensi hän vauhdin entiselleen, ehkä jonkunverran lujemmaksikin, niin että tämän viidenkilometrin erään tuli käytetyksi ainoastaan tasan kahdeksantoista minuuttia.
Nyt oli hän käännekohdassa; jäljellä oli siis puolet matkasta. Ensimmäiseen puoliskoon oli siis kulunut tunti ja kahdeksantoista minuuttia. Jos hän jaksaisi toisenkin puolen siinä ajassa, voisi hän olla tyytyväinen.
Mutta toinen puoli, etenkin lopputaival, oli koko lailla tiukempaa. Jaloissakin alkoi viimeisten kymmenen kilometrin aikana tuntua väsymyksen oireita ja hengitys kävi liian lyhyeksi. Mutta jälleen tasaantui hänen kuntonsa ja matka katkesi entisellä vauhdilla. Hänen jalkansa eivät tosin kohonneet yhtä huomaamattomasti, eikä hänen tajuntansa jaksanut enää seurata ympäristön ääniä eikä keväisiä tuoksuja. Hän juoksi koneellisemmin. Pää humisi lämpöisenä, jäsenet toimivat ikäänkuin tiedottomasti. Mutta ne toimivat kuitenkin vaivattomasti vielä.
Vasta viimeisillä kilometreillä laukesi ruumiin ja hengen jäntevyys huomattavasti, ja Matista tuntui niinkuin hän olisi juossut aivan liian hitaasti. Asian paikalla olisi hänellä tosin ollut varaa parantaa, mutta nyt hän ei välittänyt. Hän tiesi jo, että hänen tuloksensa oikeuttaa hänet toivomaan; vieläpä hän väsymyksestään huolimatta jaksoi luottaa itseensä niin paljon, että hän suoriutuisi varmasti karsintakilpailuissa hyvin ja pääsisi olympialaisiin.
Kun hän tämän jälkeen lepäili kaikessa rauhassa ja ruumiinsa vähittäisestä vetreytymisestä nauttien, mietiskeli kokeensa yksityiskohtia, huomasi hän ilokseen, että hän oli paljonkin hyötynyt. Vielä muutamia samanlaisia koejuoksuja, ja hän olisi selvillä ansioistaan ja puutteistaan, tietäisi miten hänen olisi juostava ja milloin olisi edullisinta tiukata, milloin muista välittämättä hellittää otettaan.
VIII.
Matin viime kesäistä alkumenestystä, toista sijaa kymmenellä kilometrillä, ei monikaan enää muistanut karsintakilpailujen alkaessa.
Mutta saatiinpa nähdä, että hän oli mies, joka ensimmäisten joukossa määrättiin mukaan.
Nyt alettiin hänestä jo puhua. Urheilulehdessä oli kirjoitus, tavallaan haastattelu, jossa tehtiin kunniaa Matti Lassilalle, yhdelle niistä harvoista, joihin kiinnitetyt toiveet eivät kaikesta päättäen petä. Jokapäiväisetkin lehdet mainitsevat hänestä urheiluartikkeleissaan "nuorena, paljon lupaavana kykynä."
Tuo hälinä, tosin verrattain vaatimaton ja varmasti parhaassa tarkoituksessa nostettu, oli Matista joutavaa hölyämistä, jota hän ei olisi tahtonut. Itsekseen hän aivan pahoitteli sitä. Sillä nuo "toiveet" ja tuo "lupaava kyvykkyys" painostivat häntä; ne ikäänkuin orjuuttivat, velvoittivat ja tekivät tavallaan epävarmaksikin.
Jos hän olisi jo todellakin saanut aikaan jotakin erinomaista, voittanut muutamia hämmästyttäviä, ihmeellisiä voittoja, silloin sen olisi voinut ymmärtää jotenkuten, mutta näin ollen se oli aivan liian aikaista.
Eipä siksi, että hän olisi pienestä kehuskelusta pilautunut. Ei ollenkaan. Hänhän ei piitannut julkisesta kiitoksesta eikä moitteesta. Hän tahtoi tehdä voitavansa ja hän oli hyvillään ainoastaan muutamien harvojen tunnustuksesta.
* * * * *
Isäukko oli naureskellut Matin haaveille päästä Parisin olympialaisiin, mutta nyt hän tuli totiseksi, kun poika ilmoitti pääsevänsä.
Eihän ukko ilmoisna ikänä olisi tuota uskonut. Hänellä oli ollut joku hämärä käsitys sellaisista merkillisyyksistä, jotka saavuttavat huipputuloksia. Hän oli vain kuullut niistä puhuttavan ja ajatellut, että ne ovat eri miehiä kuin muut miehet, jollain tavalla ikäänkuin tavallisiin ihmisiin kuulumattomia. Ja nyt yksi sellainen on muka hänen oma lihallinen poikansa, tuo piimäsuu poju, joka vielä äsken ikään oli kapalovauvana. Eikö mitä!
Täytyihän se tietysti vihdoin uskoa, eihän siinä mikään auttanut, mutta se ei käy päinsä kuitenkaan, että parhaana heinäntekoaikana livistetään sellaisille huvireissuille. Ohoh! Saadaanpas nähdä.
— Mikäs "Urheilu" se sitten maksaisi minulle rivakan heinämiehen? kysyi ukko.
Matin olisi tehnyt mieli ryhtyä selvittelemään ja kiistelemään, mutta hän huomasi ukon olevan nyt sillä päällä, ettei siitä mitään murene. Siksi päätti hän jättää asian toistaiseksi, ehkä äidin ajettavaksi. Mutta samalla hän ajatteli: "Mitähän tästä tuleekaan. Eihän se tiedä vielä sitäkään, että valmennusleirille olisi jo aikaisemmin mentävä."
* * * * *
Mutta ukko oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut jostakin selvän koko jutusta ja eräänä kauniina päivänä hän yllätti poikansa kysymällä:
— No, eikös sinun jo pitäisi alkaa manöveerata sinne leirillesi?
Matti ällistyi pahanpäiväisesti. Hän oli kuin puusta pudonnut eikä oikein ymmärtänyt mitä olisi pitänyt sanoa.
Vihdoin hänen oli kuitenkin jotain sanottava, sillä kyllä ukko osaa joskus ymmärtää vaitiolon muuksikin kuin myöntämisen merkiksi.
— Kyllähän sinne tietenkin mentävä olisi.
— Niin no, mitäs siinä sitten enää jahkailet? Pillit pussiin vain ja mars matkaan. Kyllähän täällä jotenkuten pärjätään.
Sillä se oli sovittu.
Parin päivän perästä Matti lähti, käytyään sanomassa jäähyväiset neiti
Salmelle, joka huusi hänen jälkeensä:
— Parisissa tavataan.
IX.
Harjoitusleirillä oli toverillinen ja ystävällinen mutta ankara komento, johon jokainen suostui vapaaehtoisesti ja ilomielin.
Tällainen säännölliseen elämään, valmentajain neuvomaan ja silmälläpitämään harjoitteluun kokoontuminen on varmasti erinomainen keino miesten kuntoisuuden kohottamiseksi suurten kilpailujen edellä.
Rahoja sellaisen joukon ylläpitäminen kysyy, mutta kansan käsi on karttuisa, jos vain hyvää tahtoa löytyy. Ja olihan sitäkin ollut. Emmehän me tosin koskaan voi kilpailla kaikenlaisten mukavuuksien kustantamisessa, kuten mahdollisesti amerikkalaiset ja monet muut rikkaat kansat, mutta onhan miehissämme sensijaan suhteellisesti enemmän spartalaisuutta kuin monen muun kansan miehissä.
Olipa vihdoin lähtöpäivä käsissä. Se oli oikea juhlapäivä, jonka juhlallisimmaksi hetkeksi muodostui kotimaan rannasta eroamishetki.
Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä oli saattelemassa noita poikia, joitten lihasten voimaan ja sitkeyteen, hengen joustavuuteen ja sisun pettämättömyyteen tahdottiin luottaa nyt niinkuin usein ennenkin.
Seisoihan siellä suuren laivan kannella koko kansan valiojoukko, suureksi osaksi jo aikaisemmin koeteltuja sankareita, mutta osaksi sellaisia, jotka nyt vasta ensimmäistä kertaa saivat lähteä tulikastettansa kohti.
Tuohon uljaaseen joukkoon katsoi tuhatlukuinen ihmismeri, ja jokaisen katsojan mielessä paloivat parhaat toivomukset.
Soittokunnat, puheet, laulut! Ne vaikuttivat yhtä valtavasti, liikuttavasti ja innostuttavasti niin lähtijöihin kuin saattajiinkin.
Matista tämä kaikki oli niin suurenmoista, ettei se enää tuntunut oikein todeltakaan. Hän pysyttelihe syrjemmässä neiti Salmen kanssa, joka myöskin oli lähtenyt mukaan, niinkuin oli aikaisemmin luvannutkin. Mutta heidän syrjäiseen soppeensa, jonka he olivat valinneet laivan irtautuessa satamasta, sinnekin näkyi liinojen liehunta rannalla ja kuuluivat nuo loppumattomat eläköön-huudot.
Tämä hetki oli Matin tähänastisen elämän suurenmoisin hetki. Kaiken tuon juhlallisen rannasta lähdön lisäksi tunsi hän ihmeellisiä aavisteluja kaikesta siitä, mikä odotteli kaukana vieraassa, oudossa maassa, johon ei muutamia vuosia sitten voinut edes uneksia pääsevänsä.
Nyt oli hän matkalla Pariisiin ja hänen mukaansa oli lähtenyt toinen, jonka hennot sormet silloin tällöin sivelivät hänen kättänsä.
Jos hänelle olisi pari kolme vuotta sitten ennustettu näitä elämyksiä, ei hän olisi viitsinyt vaivautua loppuun asti kuuntelemaan. Niin mahdottomilta ne olisivat tuntuneet.
* * * * *
Pariisiin saavuttua oli Matin sanottava neiti Salmelle hyvästi ja mentävä muun joukon mukana yhteiseen hotelliin.
Olipa se eri meteliä ja mutinaa, mikä kohtasi heidät maanalaisen rautatien asemalla.
Matista tuntui, etteivät he sieltä ikinä mihinkään selkenisi. Ihmisiä kaikenkarvaisia ja -kielisiä aaltoili sakeana merenä hälisten ja hätäillen. Kaikilla näytti olevan tulenpalava kiire.
Kun he vihdoin saapuivat hotelliinsa, joka oli varattu yksinomaan suomalaisille urheilijoille, olivat he koko lailla väsyneet. Ei tahtonut oikein sujua leikinlaskukaan, vaikka pojat olivatkin siihen valmiit melkein milloin tahansa. Jokainen halusi nyt hiukan jotakin suuhunpantavaa, ja sitten levolle. Huomennahan oli oleva ensimmäinen kilpailupäivä.
* * * * *
Seuraava aamu valkeni kuumana, helteisenä ja aivan tyynenä.
Koko aamupäivä meni lähtö-valmisteluissa, ja tuntuipa olevan jotakin tavallista levottomampaa tuossa muuten rauhallisessa joukossa. Jonkunlainen "urheilukuume" oli siis kuitenkin tarttunut. Eikä se säästänyt niitäkään, jotka jo ennenkin olivat olleet mukana.
Kolmen tienoissa iltapäivällä oli oltava stadionilla. Silloin järjestettäisiin juhlakulkue.
Olipa sitä kulkuetta nautinto katsella. Olihan siinä noin kolmenkymmenen kansakunnan parhaat edustajat. Eikä tarvinnut suomalaisten hävetä ryhdikkäitä poikiaan, joita olikin nyt lähetetty tavallista runsaammin, nyt, kun varoja oli saatu tarpeellinen määrä kootuksi.
Sitten alkoivat kilpailut.
Matti sai olla syrjästäkatsojana monta päivää, sillä maratonjuoksu, johon hänet oli ilmoitettu, oli vasta kisojen viimeisenä päivänä.
Hän seurasi kilpailuja kuvaamattomalla mielenkiinnolla, ja rajaton oli hänen riemunsa nähdessään tovereittensa uljaita voittoja. Miten ylpeä hän olikaan heidän puolestaan, miten ylpeä siitä, että oli suomalainen. Ja jokainen voitto, jonka toiset saavuttivat, oli velvoittamassa häntä itseään. Kymmenet hiljaiset valat hän itseksensä vannoi, ja kuitenkin, aina kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän saisi seisoa neljänkymmenen kilometrin rajaviivalla ja niitä tunteja, joitten kuluessa hän saisi näyttää, mihin kykenee, aina tunsi omituisen levottomuuden. Se oli vain aivan hyvin ymmärrettävää kilpailukuumetta, jonka ilmestymistä eivät teräksisimmätkään hermot voisi estää.
Suuremmalla jännityksellä kuin mitään muuta kilpailua seurasi Matti pituushyppyä ja kolmiloikkausta, sillä Antti Laukkanen oli niissä mukana, ja se, että Antti sijoittautui toiseksi, oli Matille riemun hetki. Ensimmäinen, Tuuloksen tulos, oli vain muutamia senttejä parempi, niin että saattoi yhtähyvin pitää sattumana Antin jäämistä toiseksi. Kolmas mies sensijaan sai kaksitoista senttiä huonomman tuloksen, joka kaikesta päättäen johtui huonosta onnesta enemmän kuin ensiluokkaisen amerikkalaisen hyppääjän kykenemättömyydestä. Olihan tuo sama amerikkalainen kotimaassaan — niin olivat lehdet jo aikaisin keväällä kertoneet — hypännyt yli Tuuloksen maailmanennätyksen.
Maratonjuoksijoista kuuli Matti ihmeellisiä huhuja. Niitä oli haalattu indianien, neekerien ja kreolien joukosta. Ties Herra mistä kaikista maailman ääristä.
Maratonkilpailun aattopäivänä kerrottiin huikeita juttuja noista kuuman ilmanalan miehistä. Yksi oli juossut viisikymmentä kilometriä alle kolmen tunnin. Toinen oli aivan ehdottomasti jonkunlainen kone eikä ollenkaan ihminen, sillä ei tullut muka koskaan kysymykseenkään, että hän olisi vähääkään hengästynyt; neljän, viidenkymmenen kilometrin jälkeen hän oli yhtä tasaisesti hengittelevä poika kuin lähtiessäänkin.
Liika on tietysti aina liikaa. Tuollaiset kehumiset huomaa kyllä kuka hyvänsä lörpötykseksi. Mutta kaikessa on totta toinen puoli, ja aina sai odottaa ihmeellisiä löytöjä ja yllätyksiä. Saattoihan tosiaankin joku neekeri esimerkiksi tehdä ihmeitä — neekereistä on ennenkin tullut maailmanmestareita — saattoihan joku etelä-afrikalainen, tai meksikkolainen yhtäkkiä lyödä koko maailman hämmästyksellä. Niin, saattoipa kyllä. Mutta suomalainen ei usko ennenkuin koettaa.
X.
Onneksi se päivä, jolloin olympialaisten kisojen kunniakkain kilpailu oli ratkaistava, oli viileämpi kuin edelliset. Näyttipä sadekin mahdolliselta, ja vilpoisa tuulenhenki puhalteli yli stadionin.
Suomea edustamassa oli kaikkiaan neljä miestä, joista kolme vanhoja tekijöitä.
Kello kolmen tienoissa annettiin lähtömerkki.
Kiivasveriset etelämaalaiset syöksyivät heti johtoon. Suomalaiset pysyttäytyivät keskivaiheilla. He eivät piitanneet siitä kunniasta, minkä stadionilla juostavan, ehkä noin tuhannen metrin matkan johtaminen olisi mahdollisesti tuottanut.
Juoksijain poistuessa stadionilta oli järjestys melkein muuttumaton.
Nyt alkoi jännittävä odotus, kenties jännittävämpi kuin milloinkaan uuden ajan olympialaisissa kisoissa.
Sillä nyt oli mukana puolenkymmentä edellisinä vuosina pienin aikaeroin keskenänsä kilpaillutta juoksijamestaria, jotka kaikki kuuluivat olevan hyvässä kunnossa.
Meidän tunnettu ja rakastettu Hanneksemme ja Viron ylpeys Lossman näyttivät tuntevan toisensa ja pysyttäytyivät toistensa lähettyvillä. Heidän seuraansa painautui myöskin Matti, ajatellen, ettei silloin ole huonossa seurassa.
Neekerit ja indiaanit sekä etelä-afrikalainen Gitsham, Antwerpenin ajoilta tunnettu, juoksivat yhä johdossa. Etukärkenä Gitsham.
Näitten miesten ihmeellisistä saavutuksista levitettyjä huhuja ei tietenkään uskottu, mutta olivatpa ne kuitenkin vaikuttaneet niin paljon, että ensimäisen viiden kilometrin aikana ei kukaan uskaltanut seurata omia laskelmiaan, vaan paineli noiden villittyjen perästä sellaista vauhtia, että tarkastuspaikassa ilmoitettiin ensimäisille tuon viiden kilometrin taipaleen ajaksi seitsemäntoista minuttia ja kolmekymmentäkaksi sekunttia.
Nyt seuraavien kilometrien aikana annettiin noitten "ihmemiesten" huhkia keskenään. Ainoastaan eräs italialainen ja eräs espanjalainen katsoivat velvollisuudekseen pitää heitä ainakin näkyvissä.
Kun kymmenen kilometrin tarkastuspaikalta ilmoitettiin juoksijain järjestys, oli ensimmäinen suomalainen, Hannes, vasta kahdeksantena, ja kun aikaerokin oli melkoinen, alkoivat suomalaiset epäillä miestensä puolesta. Kuului keskustelua siitä, että Hanneskin on tullut vanhaksi. Oltiin suoraan sanoen hiukan pettyneitä ja masentuneita, vaikka toivo elikin yhä.
Kahdenkymmenen kilometrin tarkastuspaikka ilmoitti jo aivan uusien miesten olevan johdossa. Ensimmäisenä oli Lossman, sitten englantilainen Piper, sitten Hannes ja Matti. Seuraavien välillä oli jo sievä "kaula", ja jälleen virittyi suomalaisten mieliala reippaammaksi. Mutta yksikään jännityksellä tietoja odottavista ei aavistanut mikä tuikea ottelu pitkin matkaa tapahtui.
Jo kahdenkymmenenviiden kilometrin asemalta lähetetyn ilmoituksen mukaan oli järjestys jälleen muuttunut; Ensimäisenä oli nyt etelä-afrikalainen Gitsham. Mutta Hannes ja Matti olivat kuitenkin hänen kantapäillään. Sitten seurasi Lossman. Toisten välimatka oli jo pidentynyt koko lailla.
Jännitys stadionilla kasvoi kasvamistaan kolmenkymmenen kilometrin tuloksia odoteltaessa. Voittaisiko tosiaankin etelä-afrikkalainen?
Hannes tunsi Gitshamin entisenä kilpaveikkonaan. Hän tiesi, että tässä olisi loppuun asti taisteltava jokaisesta metristä, sillä Gitsham oli nähtävästi päättänyt maksaa velkansa, hyvittää aikaisemmat tappionsa. Lossman oli myöskin laskuihin otettava.
Mutta pitkin matkaa Hannes ihmetteli että sitkeyttä millä Matti pysyi matkassa. Samalla hän kuitenkin epäili, että lopussa saattaisi tulla lamautuminen, niinkuin oli käynyt monelle muullekin.
Noin kaksikymmentäkahdeksan kilometriä oli juostu, kun Lossman teki totisen yrityksen päästä johtoon. Lähes kilometrin hän juoksi Hanneksen ja Matin välissä, ja Matti huomasi, ettei hän suinkaan näyttänyt väsyneeltä.
Gitsham koetti sill'aikaa kiristää välimatkaa Hanneksen kanssa, mutta
Hannes polki askel askeleelta hänen jälessään askelen mittaa taaempana.
Kahdennenkymmenennenyhdeksännen kilometrin alkaessa Hannes ponnistautui Gitshamin rinnalle. Tämä yritti päästä eroon, yritti kaikin voimin ja monta kertaa, mutta Hannesta huvitti juosta hänen rinnallaan ja odotella vain, milloin saisi päähänpiston mennä ohitse.
Matti ei tuntenut erikoisempaa väsymystä eikä jäykkyyttä. Sydän tuntui toimivan moitteettomasti ja keuhkot työskentelivät tasaisesti, voimakkaasti kuin parhaat palkeet. Miks'ei hän siis uskaltaisi lisätä vauhtia? Mutta hän oli liian vähän kokenut. Ehkä hän tarvitsee kaikki voimansa ennenkuin ollaan takaisin stadionilla. Hän päätti siis tyytyä seuraamaan tiukasti toisia.
Vähää ennen kolmenkymmenen kilometrin tarkastusasemaa Hannes painautui auttamattomasti Gitshamin edelle.
Siinä järjestyksessä juostiin vielä viisi kilometriä, Hannes näytti aikovan ryhtyä jättämään toisia. Gitsham ei näyttänyt sillä hetkellä halukkaalta pitämään puoliaan, mutta Lossmanin siirryttyä hänen rinnalleen, hän alkoi päättäväisesti laajentaa askeleitaan ja seurata Hannesta.
Lossman jättäytyi rauhallisesti hänen ja Matin väliin, mutta kuitenkaan hän ei hellittänyt, niin että välimatkat pysyivät samoina, kunnes noin kolmen kilometrin päässä stadionilta Matti ajoi helposti sekä Lossmanin että Gitshamin ohi.
Hän tunsi tosin jalkansa koko lailla väsyneiksi, mutta hänen tahtonsa oli sitä jäntevämpi.
Nyt alkoi Hannes todellakin loppuspurtin. Matti seurasi tiukasti, mutta
Gitsham ja Lossman jäivät nyt auttamattomasti.
Hannes oli erinomaisessa kunnossa. Hän ei näyttänyt ollenkaan liiaksi rasittuneelta, vaikka ymmärrettävästi olikin väsynyt. Olisikin muuten leikkiä puhua väsymättömyydestä kun on kysymys maratonjuoksun viimeisistä kilometreistä.
Harvoin lienee sattunut maratonmatkalle neljä näin tasaväkistä miestä. He juoksivat nyt parittain, edellä Hannes ja Matti, kahdensadan metrin päässä heistä Gitsham ja Lossman.
Vieläkään ei olisi voinut ennustaa kuka näistä neljästä selviytyisi voittajana. Olihan ennenkin nähty, että ratkaisu oli tapahtunut vasta stadionilla. Saattaisi siis nytkin tapahtua samalla tavalla.
Oli enää kaksi kilometriä jälellä.
Lossman kiristäytyi Gitshamin rinnalle ja yritti ohi. Mutta Gitsham ei ollut halukas paikkaansa luovuttamaan. Sensijaan hän näytti saaneen päähänpiston tavoittaa Hannesta ja Mattia.
Se oli kuitenkin ylivoimainen tehtävä, sillä nämä olivat alkaneet välien selvittelyn keskenään.
Gitshamin ponnisteluja kesti melkein kilometrin matkan, mutta sitten hänen oli hellitettävä. Ja hetken perästä oli Lossman jälleen hänen rinnallaan.
Pari-kolmesataa metriä he juoksivat rinnan. Sitten painautui Lossman eteen ja kiristi välimatkaa niin paljon, että Gitsham katsoi parhaaksi luopua yrityksistään.
Lossman oli nyt saanut innon saavuttaa suomalaiset, mutta näillä oli liian murhaava vauhti ja liian suuri etumatka.
Gitsham oli kaikesta päättäen väsynyt. Hän ei enää tehnyt yritystäkään saavuttaa toisia.
Nyt oli vain kilometri jälellä.
Hannes koetti vähän tästä irtautua Matista, mutta tämä pysyi sitkeästi joko aivan lähellä tai rinnalla.
He olivat jättäneet Lossmania yli kolmesataa metriä tullessaan stadionille.
Suomalaisten riemu oli rajaton, kun he näkivät kaksi pojistaan ensimmäisinä.
Mutta kumpi heistä voittaisi? Olisiko todellakin niin, että tuo tähän asti tuntematon nuorukainen voittaisi olympialaisten suurimman, mainehikkaimman ottelun?
Nyt olivat viimeiset viisisataa metriä kysymyksessä. Niiden katketessa ratkaistaisiin, kenen päähän painettaisiin maratonsankarin kultalehväinen seppele.
Molemmat kilpailijat olivat väsyneitä. Kumpaisenkaan jalka ei noussut vaivattomasti, mutta kumpi tahansa voisi viimeisillä metreillä koota voittamiseen tarvittavan lisän.
Tuskin sata metriä maalinauhasta teki Matti sisukkaan ponnistuksen, otti johdon ja jatkoi yhtä kovalla vauhdilla. Hannes teki parhaansa vastatakseen, mutta onnistumatta. Hän jäi neljä tai viisi metriä voittajasta, jota jo kannettiin käsillä riemukkaiden huutojen kaikuessa.
Niin pian kun lähelle pääsi, kiiruhti Hannes onnittelemaan nuorta voittajaansa. Ja Matti tunsi, että se oli sydämellinen, toverillinen, vilpitön kädenlyönti.
Yht'äkkiä oli Matista tullut mies, jonka nimi pian tiedettäisiin kaikissa maailman kolkissa. Mutta miten kauniisti hän suhtautui tuohon sankarilliseen saavutukseensa! Hän hymyili ja vaikeni. Hän näytti avuttomalta kuin kaino poika, niin että monet ulkomaalaiset ihmettelivät, miten sellaisella kilttiydellä siunattu poika saattoi selvitä maratonjuoksun voittajana.
Suomalaiset sitä eivät ihmetelleet. He tunsivat Lassin-Matin niinkuin kaikki muutkin Mattinsa. He tiesivät, että sen kiltin kuoren alla on kirkas sisu.
Eräässä Parisin puistossa käveli kaksi kaukaisen pohjolan lasta.
Ei heillä ollut paljon keskenänsä juteltavaa, mutta silloin tällöin yhtyivät heidän kätensä kenenkään näkemättä sydämelliseen puristukseen.
Eilisen maratonjuoksun vaatimaton voittaja ja pieni suomalainen sairaanhoitajatar. He kävelivät siinä kuin kaksi eksynyttä lasta jättiläismäisen maailmankaupungin melussa ja vilinässä.
Vähäksi aikaa he istahtivat läheiselle penkille ja katsoivat toisiaan silmiin.
Ei ollutkaan sairaanhoitajatar tällä hetkellä punaposkinen, vallaton, naureskeleva tyttölapsi. Hän oli kalpea, hänen silmänsä katsoivat suurina ja kosteina. Ja hänen huulillaan väreili puoliksi itku ja hymy, kun hän toisen puoleen painautuen kuiskasi:
— En minä olisi sittenkään uskonut, että sinä voitat.