Voittojen päiviltä

VOITTOJEN PÄIVILTÄ

Kirj.

Verner von Heidenstam

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 11.

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1911.

SISÄLLYS:

Protestantit tarttuvat aseihin.
Protestanttien päällikkö.
Lytzen.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Itämeren avain.

Protestantit tarttuvat aseihin.

Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin, mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha böhmiläinen kuninkaankruunu.

Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui monta protestanttia.

Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit, loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen, miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa, eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan mustelmistaan.

Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta. Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.

Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä. Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija, jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?

Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä. Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja kellarit ryöstettävinä.

Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen, ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään. Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä oli Wallenstein.

Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla, saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle, seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.

Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon? "Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"

Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg, ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla, että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra, eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla. Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa läpi.

Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella, jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää Tillyn leiristä.

"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan. Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit." Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi. Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista, kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim. Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen, punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat vahdit nopeasti surmattiin.

Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua. Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti kaasi.

Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja, nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita? "Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää, hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina. Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa, halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.

Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei lainkaan houkutellut häntä.

Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään. Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa. Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa, jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa selkään ja koetella ennustuksen totuutta.

Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.

He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan. "Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä, että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. — Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"

Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä, nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.

Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi. "Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa. Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät, musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.

Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja mustana värinä sekä iholle että vaatteille.

Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas, että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää, urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi päiviksi ja vuosiksi!"

"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa. Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista. Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan. Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään, paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi millekään äkkihyökkäykselle.

Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi. Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä, kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.

Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin lepäsi aseineen poljetulla maalla.

Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika, sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka. Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."

"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut. Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi: "Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."

"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies, pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.

Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen. Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi ystävikseen.

Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille. Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.

Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.

Protestanttien päällikkö.

Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi, mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.

Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän. "Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.

Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.

Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.

Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa, kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien ympäröiminä.

Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti, olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa myrskyjen riehua ulkona.

Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun kuningas vihdoinkin meni levolle.

Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö), joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää kopeata kieltä.

Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä kuulin kellon lyövän neljä."

23

"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.

Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen. Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa, että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita. Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois, olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle, se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen, sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa, se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla. Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden maiden edellä.

Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin, joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat, asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen taistelukentällä.

Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.

Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.

"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa selon joen syvyydestä!"

Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä. Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."

Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.

Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet, luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.

Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä. Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.

Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen. Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan. Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin, että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin ruotsalaisten kukkaroihin.

Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein, joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria, huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen, askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin jonkun selittämättömän taikuuden avulla.

Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin, josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.

Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin. Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen. Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.

Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki. Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta. Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.

Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa, ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla taistelemaan.

Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan, että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.

Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa, menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän oli itse sytyttänyt.

Nyt tuli äkkiä saksilaisilta sanoma sanoman jälkeen, että Wallenstein oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta, Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.

Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti, oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla. Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema. "Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa." Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja ratsasti pois.

Lytzen.

Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä. Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille: "Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien ympärilläni sitä kaipaavan."

Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen, mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä, jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse, vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin, taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta. Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."

Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata, maksoi mitä hyvänsä.

Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen, ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen. "Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!" huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"

Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus, Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.

Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä, mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen. Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa, mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas." Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa. Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää", huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan, ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä, kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.

Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.

Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa. Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman päänsä.

Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään, asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli ääntäkään päästämättä.

Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.

Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta, saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät. Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan. Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain, paarien ja surun ja leskienkyynelten."

Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.

Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli, tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika. Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan, ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna, maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata päätään.

Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.

Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut, jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär, joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan sulhaseksi.

Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen, aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan, tahtomatta enää elää siellä.

Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa, hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.

Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut, vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.

Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.

Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa
Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa
juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka
Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.

Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.

Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa. Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea. Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu ammolla seisomaan.

Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä, mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja morsiamena.

Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi, että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan. Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein. "Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.

Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."

Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.

Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."

Musta tukka oli sileäksi suittu ja laitettu jakaukselle keskelle otsaa ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.

Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan, saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten seikkailu päättyi.

Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen, ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.

Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen, että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle, jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena, kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa. Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä, ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat oikeudet kuin katoliset.