Vuonna 2000: Katsaus vuoteen 1887

Aamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä kunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen ulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä. Senpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan olevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja.

Kun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää oli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos, joka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi. Siellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä. Katujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt’yleensä katetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti suuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea sateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai vedenpitävää sadetakkia.

»Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?» kysyi hän.

»Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli niitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia», vastasin.

Hän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä suojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään ylös, kun niitä ei enää tarvita. »Olisihan typerää», arveli hän, »antaa ilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä riippuviksi».

Tohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut keskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi:

»Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa sangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla satoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa yhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla pingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia».

Kävellessämme eteenpäin sanoi Edit:

»Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä, kuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja perhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva yhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa ihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan, tiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on maalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan».

Astuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä. Suojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli oli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin edellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus varmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän yläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti.

Nousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä käytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni nimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa, jossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha komeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman.

»Näytte olevan täällä kuin kotonanne», sanoin kun olimme istuneet pöydän ääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa.

»Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme», vastasi hän, »vaikka tämä kotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva perhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen huoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty tilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä täällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme lajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla, joista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai yksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa halvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on toista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa määrässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että voimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista. Vaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta, luulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne kurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin rikas».

»Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt ainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin», vastasin minä.

Samassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään virkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista. Katselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran teollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen siitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin sivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän parhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä suhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori Leete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman alentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas käyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen saamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen käytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman sotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta.

Kun nuorukainen poistui, sanoin:

»En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin tyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä».

»Palkollisen!» kummasteli Edit. »Mitä sellainen sana merkitsee? En ole kuullut sitä koskaan ennen».

»Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana», selitti hänen isänsä. »Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka teki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli sentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?»

»Jotenkin», vastasin minä. »Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim. aterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä pidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet henkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin, kuin alentuivat sellaiseen».

»Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!» huudahti rouva Leete kummastellen.

»Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt», sanoi Edit.

»Luonnollisesti», vastasin minä. »Mutta me jätimme ne sellaisten henkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne tai nähdä nälkää».

»Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi siten, että osotitte halveksivanne heitä», huomautti tohtori Leete.

»En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte», sanoi Edit. »Ette suinkaan tarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä, joiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia, joita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä ette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?»

Minun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut siten. Tohtori Leete tuli avukseni.

»Käsittääksenne Editin kummastusta», sanoi hän, »tulee teidän ottaa huomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme kieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota emme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin. Tämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun ei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin pakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai puutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena rikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai sallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten kaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä erilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne yhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri rotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen, ei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole läheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää. Yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä vähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä, joiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas pitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun kuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen sivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät kaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän aikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli välttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja veljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen toiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo teidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä puheenparsia».

»Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?» kysyin.

»Eivät», vastasi tohtori Leete. »He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen työarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän osastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi erityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi, ja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen noin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä samassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä, joita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista arvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen yksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän ei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain kansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun toimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista, mutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin ammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija halveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä vähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee minua tarjoilijana».

Päivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla rakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni. Rakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri huvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli käytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot.

Kun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete:

»Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa keskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että menettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset: koristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat paikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin yksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme koru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii. Mutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei maailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja teollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin tämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja rannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten».

Huom.!

Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen, joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus siirtynyt kaikille palvelusaloille.

Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka kirjojen peitossa.[3]

»Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin kuolevaisista?»

»Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin.

»Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän. »Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin novellit».

»Tai Nesmythin», lisäsi Edit.

»Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai – voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena.

»Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen kirjallisuuteen nähden».

»Niin on», vastasi tohtori Leete. »Se oli tavattoman voimakkaan henkisen kehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut niin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa aineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa uudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli tapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet ainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan koko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine kehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko ihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika voi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei ole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt, taidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa».

»Koska sattui puheeksi kirjallisuus», lausuin, »niin sallinette minun kysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?»

»Tietysti».

»Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä kirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä sensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi näkee?

»Se ei tee kumpaakaan», vastasi tohtori Leete. »Painoasiain viranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän velvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he tekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa suorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä etuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen sanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen mielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita, voisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina, mutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys ainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen kokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden luotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on julkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi».

»Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin myyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana», arvelin.

»Ei juuri niin», vastasi tohtori Leete, »mutta jotenkin sinnepäin. Kirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle suoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos se on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei kukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen hyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista hänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa riittää hänen ylläpitoonsa.

Jos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta useimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän tällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen virkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki oikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten hankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen kirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen tilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä suhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti teidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää eroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan arvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen arvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei nykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka voisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan on yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän aikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet tällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa».

»Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin aloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten soitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä keksinnöissä», tiedustelin häneltä.

»Kyllä pääasiassa», vastasi tohtori Leete, »vaikka menettely onkin yksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa ainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä veistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten saavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi tykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten kautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija kirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky tulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan avata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan kaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä. Vapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai palkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja arvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti eri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan etevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena kunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin arvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja uskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa äänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille, taiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla ainoastaan sata henkilöä yht’aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa viettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa kävi minullekin».

»Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit sen saanut!» huudahti Edit, lisäten: »vaikka en suinkaan tahdo kieltää, ettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa».

»Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi tohtori Leete. »Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja koettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin ei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut, että varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan».

Rouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle.

»Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?» kysyin. »En voi väittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa parempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia kykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden sellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja kynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa sanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa maksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden kerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden kustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme yksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin, ennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee sanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä varoilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen mielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos järjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten asiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita niin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön puutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai, tohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista huolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin pääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan, vaikka olettekin voittaneet toisella taholla».

»Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West», vastasi tohtori Leete nauraen. »Ensiksikään ei sanomalehdistö ole mielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa arvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat sanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta sekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne otaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono käsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat yleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa. Jos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai lentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen ei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä puuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty siten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien, että ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan äänenkannattajia».

»Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla», huomautin minä, »niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus aseta lehtien toimittajia?»

»Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä vaikuta vähintäkään niiden suuntaan», vastasi tohtori Leete. »Ne henkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset, valitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin tyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole yleisen mielipiteen avomielinen tulkki».

»En suinkaan», vastasin, »mutta miten on mainitsemanne menettely mahdollista».

»Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia. Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana. Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin teidän aikanannekin».

»Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?» kysyin.

»Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille. Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi, valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan. Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan».

»Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa».

»On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin».

Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle erään kirjan lausuen:

»Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia nykyaikaiset kertomukset ovat».

Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin »Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet – kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa, vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.

Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.

»Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme. »Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle, joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!»

»Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette, että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin», sanoin minä.

»Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin huomaavani, että hiivitte salaa alas».

»Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos».

Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli satunnainen, aloin kuitenkin epäillä – ja huomasin myöhemmin olleeni aivan oikeassa – että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen, mistä hän oli tullut.

»Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte eräänä aamuna?»

»En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin, ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin. Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä».

»En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän.

»Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä kiitollisuudenvelassa olen».

Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.

»Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän. Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo, ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää, ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä».

»Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun luokseni saapui».

Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas lumoavasti punehtuen.

»Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan jälleen elämään».

»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän. »Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua, unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty».

»Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän ääressä, kun tiedätte, kuka olen?»

»Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään, ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään».

»Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin. »Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?»

»Luulen, että he asuivat».

»Ettekö siis tiedä sitä varmaan?»

»Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä».

»Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat tiedot esivanhemmistanne?»

»Olisihan se hyvin hauskaa».

»Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?»

»Kyllä tunnen!»

»No mainitkaapa jonkun nimi?»

Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut perheen jäsenet saapuivat luoksemme.

»Ehkä joskus toiste», sanoi hän.

Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli minulle kertonut. Matkalla sanoin:

»Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä, ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin. Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani».

»Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista olentoa hevillä lasketa pois».

»Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa, sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä, olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä, määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi. Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta samanlaisesta yhteiskunnasta».

Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.

»Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin, mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin ajatella».

»Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin! Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!»

»Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä, huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme».

»Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo alkanut huolettaa minua.

»Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle, on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä».

Työ keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla olin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin monta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset järjestetty työ tuottaa. – Tavaravarasto oli mielestäni kuin jättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja laivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia kiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja sisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita. Kerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän laski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä säästi työvoimia.

Kotimatkalla sanoin hänelle:

»Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten mallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla näin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen täällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin rahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin mielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto on järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten työarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää tuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä, jotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä tuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta tehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä».

»Luuletteko todellakin niin?» kummasteli tohtori Leete. »Vakuutan, että niin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja nojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen hoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat suorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat, on tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja yksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä. Ainoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa häiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme tavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän aikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä samettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai perunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai päivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten käsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta, eivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos annettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka osottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden tarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti vaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun hallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan hiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston vastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi. Mainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi. Todellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden välttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma. Useiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin halutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan ainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan. Jakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset edellisen viikon numeroiden perusteella.

Koko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen käsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa erityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä työskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla sitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät luettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen hallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien toimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen toimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota asianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät jakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja vaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta kuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut tuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus ei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat ovat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat uuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten ja koneiden valmistukseen».

»Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla tyytymättömyyden aiheena», huomautin. »Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä enää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla tulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet yhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen määräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää tällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään sentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän».

»Se olisi todellakin sangen julmaa», vastasi tohtori Leete, »mutta voin varmasti vakuuttaa teille, ettei sellaista satu meidän keskuudessamme, sillä pidämme vapautta yhtä suuressa arvossa, kuin veljeyttä ja vertaisuutta. Kunhan opitte paremmin tuntemaan meidän yhteiskuntajärjestelmämme, tulette huomaamaan, että viranomaiset ovat täällä kansan palvelijoita todella, eikä vain nimeksi. Hallinnolla ei ole oikeutta estää minkään tuotteen valmistamista, jos sitä vielä kysytään. Jos kysyntä vähenee niin paljon, että tavaran valmistaminen tulee kalliiksi, täytyy sen hintaa tietysti korottaa vastaavassa määrässä, mutta niin kauan kuin kuluttaja on valmis maksamaan tuotteesta vastaavan hinnan, ei sen valmistamista lakkauteta. Jos taasen kysytään tavaraa, jota ei vielä ole valmistettu, ja jos viranomaiset ovat epätietoisia kysynnän todellisesta suuruudesta, ryhdytään tavaraa valmistamaan, jos käyttäjät pyytävät sitä ja samalla takaavat määrätyn menekin. Jos hallitus tai enemmistö tahtoisi määrätä kansalle tai vähemmistölle, mitä se saa syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa, kuten teidän aikananne luullakseni oli laita Amerikassa, pidettäisiin sitä kummallisena taantumuksena. Teillä oli ehkä syytä kärsiä näitä persoonallisen vapauden rajoituksia, mutta meistä olisi sellainen menettely sietämätöntä. On hauskaa että otitte tämän kysymyksen puheeksi, joten sain tilaisuuden osottaa teille, kuinka paljoa suoranaisemmin ja tehokkaammin yksityinen kansalainen nykyjään voi vaikuttaa tuotantoon, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin niinkutsuttu yksityisyrittelijäisyys oli vallalla. Sitä olisikin oikeammin kutsuttava kapitalisti-yrittelijäisyydeksi, sillä yksityisellä kansalaisella oli siinä yleensä sangen vähän sananvaltaa».

»Mainitsitte äsken, että kalliiksi tulevien tavarain hintaa voidaan korottaa», huomautin hänelle. »Mutta miten voitte yleensä määrätä hintoja maassa, missä ei ole laisinkaan kilpailua ostajain ja myyjäin kesken?»

»Se tapahtuu aivan samoin kuin teidän aikanannekin», vastasi tohtori Leete. »Haluatte luonnollisesti tarkempaa selvitystä», jatkoi hän, kun katsoin häntä hiukan epäillen. »Mutta selitys on aivan helppo. Teidän aikanannekin jo pidettiin jonkun esineen hinnan perusteena niitä työkustannuksia, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Nyt menettelemme aivan samalla tavalla. Silloin vaikuttivat erilaiset palkat myöskin eroa hinnoissa. Nyt, jolloin kaikkien palkka on sama, vaikuttaa hintaan ainoastaan se tuntimäärä, mikä kullakin alalla työskennellään päivässä. Ammateissa, jotka ovat niin vaikeita, että päivässä ollaan työssä ainoastaan neljä tuntia, jotta saataisiin kylliksi vapaaehtoisia, on luonnollisesti päivätyön kustannukset kaksi kertaa suuremmat kuin ammateissa, missä työskennellään kahdeksan tuntia. Tulos on, kuten huomaatte, työkustannuksiin nähden sama, kuin jos neljä tuntia työskentelevä olisi teidän aikakaudellanne saanut kaksi kertaa suuremman palkan kuin muut. Kun tämä lasku sovitetaan kaikkeen työhön, minkä jonkun tuotteen valmistaminen vaatii, saadaan tuotteen suhteellinen hinta, s. t. s. sen hinta muihin tuotteisiin verrattuna. Valmistus- ja kuljetuskustannusten lisäksi täytyy muutamien tavaralajien hintoja määrättäessä ottaa myöskin lukuun valmistukseen käytetyn raaka-aineen harvinaisuus. Tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen välttämättömissä elintarpeissa eikä tuotteissa, mitä valmistetaan joukkokulutusta varten, koska niihin tarvittavia raaka-aineita on yllin kyllin saatavissa. Tällaisia tavaroita pidetään sitäpaitse aina runsaasti varastossa, jotta ollaan aina valmiit ottamaan vastaan vaihteluja, mitkä syntyvät lisäytyneestä kysynnästä tai pienemmästä valmistuksesta, jopa väliin kadostakin. Näiden tuotteiden hinnat alenevat vuosi vuodelta, mutta kohoavat ainoastaan aniharvoin, tuskinpa koskaan. Sen sijaan on sellaisiakin tuotteita joita ei koskaan voida saada tarpeeksi, ja toisia taas, joita on määrättyinä aikoina vähemmän kuin kysytään. Sellaisia ovat esim. tuoreet kalat ja maitotalouden tuotteet, kun taas edellisen ryhmän muodostavat sellaiset tavarat, joiden valmistamiseen tarvitaan harvinaista taitoa tai harvoin tavattavaa raaka-ainetta. Ainoa, minkä tässä tapauksessa voimme tehdä, on koettaa tasoittaa tavarain satunnaisesta vähyydestä johtuvia epäkohtia. Tämä käy siten, että korotetaan hintaa toistaiseksi, jos puute on ohimenevää laatua, tai pysyväisesti, jos se tulee kestämään pitemmän aikaa. Korkea hinta merkitsi teidän aikananne, että ainoastaan rikkaat voivat saada kysymyksenalaista tavaraa, mutta nyt, kun kaikilla on samat tulot, vaikuttaa kallis hinta ainoastaan sen, että tuotetta ostavat vain ne, joita se aivan erityisesti miellyttää.

Kuten kaikille liikemiehille jää luonnollisesti kansallekin toisinaan varastoon sellaisia tavaroita, joista ei enää huolita, koska ne ovat joko muodin vaihtelun, ilman muutosten tai muiden syiden tähden menettäneet arvonsa. Sellaisia tuotteita luovutetaan kuluttajille toisinaan alle valmistuskustannustenkin, kuten liikemiehet teidänkin aikananne tekivät. Tappio lasketaan liikekustannuksiin. Kun kuluttajajoukko, jolle näitä jätteitä voidaan tarjota, on peräti suuri, ei yleensä olekkaan vaikeata saada niitä menemään ainoastaan vähäisellä tappiolla. – Tällainen on pääpiirteissään meidän tuotanto- ja jakamisjärjestelmämme. Onko se itse asiassa niin monimutkainen, kuin äsken arvelitte?»

Sanoin, että järjestelmä oli mielestäni mitä yksinkertaisin.

Tohtori Leete virkkoi:

»Enpä luule liioittelevani väittäessäni, että jonkun lukemattomain yksityisliiketten päällikön työ oli teidän aikananne paljoa vaikeampaa, kuin nykyjään niiden Washingtonissa toimivain miesten, jotka johtavat koko kansan tuotantoa, sillä täytyihän edellisten sanomattoman tarkasti valvoa markkinain vaihtelua, kilpailijain juonia ja velallistensa maksukykyä. Tämä kaikki osottaa, paras ystäväni, kuinka paljoa helpompaa on hoitaa oikeasta kohdasta alettua kuin väärin alulle pantua asiaa. Kenraalin, joka voi ylhäältä ilmapallosta nähdä koko taistelutantereen yli, on helpompi ohjata miljoona sotamiestä voittoon, kuin alaupseerin menestyksellä johdattaa plutoonaansa tiheikössä».

»Mahtava lienee mies, joka johdattaa tätä koko kansan parhaiden voimain muodostamaa työarmeijaa», huomautin. »Hän lienee maansa ensimäinen, arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen presidentti?»

»Hän on Yhdysvaltojen presidentti», vastasi tohtori Leete, »tai oikeammin sanoen teollisuusarmeijan johto on presidentin tärkeimpiä tehtäviä».

»Miten presidentin vaali toimitetaan?» kysyin.

»Kertoessani teille, kuinka tärkeä vaikutin kilpailuhalu on kaikilla teollisuusarmeijan asteilla», sanoi tohtori Leete, »mainitsin jo, että erityisen ansiokkaat henkilöt kohoavat kolmen alemman asteen kautta upseerin arvoon ja tässä piirissä taas luutnantista päälliköksi tai »esimieheksi» sekä vihdoin everstiksi. Sitte seuraa – suuremmilla teollisuusaloilla vasta yhden väliasteen kautta – jonkun yksityisalan kenraalin arvo. Hänen välittömän johtonsa alaisena on koko teollisuushaaran työ. Hän on sen toimiston päällikkö, jonka alaisena hänen ammattitoverinsa työskentelevät, ja hän on myöskin vastuunalainen sen toiminnasta. Ammattialan päällikkönä olevan kenraalin asemaa pidetään loistavana, ja se tyydyttääkin jo useimpain kunnianhimon. Mutta häntä, osaston kenraalia – jatkaakseni vertausta sotilasjärjestelmän kanssa – ylempänä on noiden kymmenen teollisuusryhmän päälliköt, kukin hoitaen useampia toisilleen sukua olevia tuotannon haaroja. Nämä työläisarmeijan kymmenen pääryhmän päälliköt vastaavat jotenkin teidän aikanne armeijaa komentavia kenraaleja, sillä jokaisen heidän alaisinaan on kymmenkunta jopa parikymmentäkin yksityisten teollisuusalojen päällikkönä olevaa kenraalia. Nämä kymmenen upseeria muodostavat ministeristön, jonka esimiehenä on armeijan korkein päällikkö, Yhdysvaltojen presidentti.

Teollisuusarmeijan ylipäällikön tulee käydä kaikkien arvoastetten lävitse työmiehestä alkaen. Katsokaamme, kuinka se tapahtuu. Kuten olen jo sanonut, voi työntekijä ainoastaan osottamansa kyvyn kautta kohota upseerinkokelaaksi. Luutnantista hän kohoaa everstiksi tai päälliköksi äsken mainitsemassani järjestyksessä. Kokelaiksi pääsevät ainoastaan ne, joilla on parhaat todistukset. Ammattialan päällikkö nimittää kaikki alaisensa toimimiehet, häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan äänestyksellä».

»Äänestykselläkö!» huudahdin kummastellen. »Eikö se ole omiaan heikontamaan järjestyksenpitoa ammattialalla, sillä kokelaat tietysti koettavat hankkia niiden työntekijäin kannatusta, jotka ovat heidän johdettavinaan?»

»Niin epäilemättä kävisi», vastasi tohtori Leete, »jos työntekijöillä olisi ääni-oikeutta tai vaikutusvaltaa näissä vaaleissa. Mutta niin ei ole laita. Juuri siinä on eräs järjestelmämme omituisuus. Ammattialan päälliköksi valitaan joku eversti, ja vaalin toimittavat kunkin alan kunniajäsenet, siis ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja saaneet eron. Kuten tiedätte, pääsemme me vapaiksi teollisuusarmeijasta neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina ja voimme käyttää lopun elämäämme joko kehittääksemme itseämme tai kaikenlaisiin virkistyksiin. Siitä huolimatta on jokainen yhä edelleen lujilla siteillä yhdistetty ammattialaan, johon hän aikoinaan kuului, ja seuraa sitä harrastuksella. Ystävyyssuhteet, joita siellä olemme solmineet, kestävät kuolemaan saakka. Jäämme edelleen ammattialallamme kunniajäseniksi ja valvomme tarkasti sekä innokkaasti, että se menestyisi ja pysyisi maineessa nuoremman sukupolvenkin käsissä. Klupeissa, joihin samaan ammattiin kuuluvat »vanhat herrat» kokoontuvat seurustelemaan keskenään, on yleisimpänä keskusteluaineena ammattialaa koskevat asiat, ja nuorten päällikönkokelaitten täytyy olla sangen kyvykkäitä, jos mieli kestää tämän »vanhan kaartin» arvostelua. Tähän seikkaan on kansa luottanut jättäissään kunkin ammattialan päällikön valitsemisen sen kunniajäsenten huoleksi. Ja luulenpa olevani oikeassa väittäessäni, ettei mikään aikaisempi yhteiskunnallinen järjestö ole voinut muodostaa ihanteellisempaa valitsijajoukkoa, kuin tämä on. Se on tykkänään puolueeton, tuntee aivan tarkkaan ehdokasten kyvyn ja kunnon, harrastaa asiaa ja koettaa parhaansa mukaan ottaa sen edut huomioon vaalia toimittaessansa. Kun se ei sen lisäksi ole minkäänlaisten itsekästen vaikuttimien alainen, on se kaikin puolin täysin sopiva toimeensa.

Kaikki kymmenen komentavaa kenraalia, toisin sanoen kymmenen ammattiryhmän päällikköä valitaan niiden eri alojen kenraalien keskuudesta, jotka muodostavat ryhmän. Vaalin toimittavat kaikkien ryhmään kuuluvain ammattialojen kunniajäsenet. Kukin erikoisala koettaa saada oman päällikkönsä valituksi, mutta ei yhdelläkään ole niin paljon ääniä käytettävinään, että se voisi saada kokelaan yksinään lävitse, ellei hän saavuta muiden erikoisalojen enemmistön kannatusta. Voin vakuuttaa, että nämä vaalit ovat peräti vilkkaita».

»Presidentiksi valitaan luonnollisesti joku noista kymmenestä eri ammattiryhmien päälliköstä», huomautin.

»Niin tehdään», vastasi tohtori Leete, »mutta he voivat päästä ehdokkaiksi vasta sitte, kun ovat olleet jonkun ajan poissa tästä toimesta. Harvoin ehtii kukaan suorittaa kaikki asteet aina ammattiryhmän päällikön toimeen saakka ennenkuin hän on täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Ja suoritettuaan tässä toimessa vaadittavan viisivuotisen palveluskauden, on hän jo neljänkymmenenviiden vuotias. Jos hän on vanhempi, pysyy hän kuitenkin toimessaan, kunnes palveluskausi on lopussa. Jos hän taasen on nuorempi, pääsee hän siitä huolimatta vapaaksi tämän viisivuotisen palvelusajan suoritettuaan. Ei olisi asialle hyödyksi, että hänet lähetettäisiin uudelleen entiseen paikkaansa riveissä. Tarkoituksena on saada hänet tottumaan siihen ajatukseen, että hän taas kuuluu kansan suureen joukkoon ja on sen jäsen samalla kuin teollisuusarmeijankin. Sitäpaitse tulee hänen koettaa tällä väliajalla perehtyä muidenkin ammattiryhmien yleisiin tuotantosuhteisiin, eikä ainoastaan sen, jonka johtajana hän on ollut. Presidentti valitaan ammattiryhmien entisten vaalikelpoisten johtajain joukosta. Vaaliin ottavat osaa kaikki ne kansalaiset, jotka eivät kuulu työ-armeijaan».

»Eivätkö työarmeijan jäsenet saa äänestää presidentin vaalissa?» kysyin.

»Eivät», vastasi tohtori Leete. »Se vaikeuttaisi järjestyksenpitoa armeijassa, joka on presidentin toimia koko kansan edustajana. Tässä häntä auttaa tehokkaasti tarkastusvaliokunta, jolla on sangen tärkeä tehtävä järjestelmässämme. Sen ratkaistaviksi jätetään kaikki valitukset tai muistutukset, jotka koskevat tavarain laatua, päällysmiesten sopimatonta käytöstä tai kunnottomuutta sekä kaikenlaisia toimessa sattuneita epäkohtia. Tarkastusvaliokunta ei kuitenkaan ryhdy toimiin yksinomaan vasta sitte, kun sille on jätetty valitus. Se panee toimeen tutkimuksia myöskin kuulemiensa virkavirheitä koskevain huhujen johdosta, sekä ennen kaikkea koettaa järjestelyn ja alituisen, kaikkia aloja käsittävän valvonnan kautta huomata ja poistaa epäkohtia, joita ei vielä ole keksitty.

Presidentti on toimeensa astuessaan tavallisesti lähes viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen toimikautensa kestää viisi vuotta, joten hän on kunniakas poikkeus säännöstä, että neljänkymmenenviiden vuoden ikä oikeuttaa asettumaan lepoon. Kun hänen toimiaikansa on lopussa, kutsutaan kokoon kansankongressi, joka ottaa vastaan presidentin toimintakertomuksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Edellisessä tapauksessa valitaan presidentti tavallisesti edustamaan maatansa viideksi vuodeksi kansainvälisessä liittoneuvostossa. Kongressi tarkastaa myöskin toimestaan eroavain ammattiryhmäin johtajain toimintakertomukset, ja sen lausuma moite tai paheksuminen riistää asianomaiselta oikeuden päästä ehdokkaaksi presidentin vaalissa. Mutta aniharvoin on kongressilla syytä muuhun kuin kiitollisuuteen näitä korkeimpia toimimiehiään kohtaan. Jo se seikka, että he ovat kohonneet syvistä riveistä ja käyneet niin monien ja vaikeiden kokeitten lävitse, todistaa kyllin selvästi heidän erinomaista kykyään ja kuntoaan. Mitä taas heidän rehellisyyteensä tulee, on yhteiskuntajärjestelmämme jo takeena siitä, että heidän ainoana toimintaohjeenaan on ainoastaan kansalaistensa kunnioituksen saavuttaminen. Lahjominen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa ei ole köyhiä lahjottaviksi eikä rikkaita lahjojiksi, jota paitse korkeampain virkojen täyttämistapa jo tekee vaalikiihotuksen ja kannatuksen hankkimista tarkoittavan keinottelun mahdottomaksi».

»Yhtä seikkaa minun täytyy vielä kysyä», sanoin. »Ovatko taiteen tai tieteen palvelukseen antautuneet oikeutetut ehdokkaiksi presidentin vaalissa? Ja jos näin on laita, niin mihin ryhmään he kuuluvat siinä arvoasteikossa, joka on vallalla teollisuusarmeijassa?»

»He eivät kuulu siihen ensinkään», vastasi tohtori Leete. »Insinöörit, arkkitehdit ja muut käytännöllisten alojen oppineet kuuluvat teollisuusarmeijaan, mutta muut taiteen ja tieteen edustajat, kuten opettajat ja lääkärit sekä palveluksestaan teollisuusalalla vapautetut taiteilijat ja kirjailijat eivät kuulu teollisuusarmeijaan. Sentähden he ovatkin oikeutetut ottamaan osaa presidentinvaaliin, mutta eivät voi itse tulla valituiksi toimeen. Kun presidentin tärkeimpänä tehtävänä on valvoa teollisuusarmeijan työtä ja ylläpitää järjestystä, on välttämätöntä, että presidentti itse on suorittanut kaikki asteet siinä, kyetäksensä täydellisesti toimeensa».

»Se on aivan paikallaan», vastasin. »Mutta jos eivät lääkärit eivätkä opettajat ole kyllin perehtyneet teollisuuteen päästäksensä presidentiksi, ei presidenttikään luullakseni ole kyllin selvillä lääketieteestä tai kasvatuksesta, voidakseen asettua johtamaan näitä aloja».

»Sitä hän ei teekkään», sanoi tohtori Leete. »Hän on vain vastuunalainen yleensä siitä, että lakeja noudatetaan kaikilla aloilla. Muuta tehtävää hänellä ei ole lääketieteen eikä kasvatuksen alalla. Niitä johtavat erityiset, alan omien jäsenten keskuudesta valitut vanhimpain neuvostot, joissa presidentti on puheenjohtajana ja käyttää ratkaisevaa äänivaltaa. Jäsenten valitsemisen näihin neuvostoihin, jotka myöskin tekevät tilin toimestaan kongressille, toimittavat opettaja- tai lääkärikuntien kunniajäsenet, siis kaikki maassa olevat palveluskautensa suorittaneet lääkärit tai opettajat».

»Kun jätätte kunkin alan johtokuntain jäsenten vaalin sen entisten jäsenten toimitettavaksi», huomautin, »olette itse asiassa vain sovittaneet koko kansaan saman menettelyn, jota meidän aikakaudellamme väliin käytettiin pienemmässä mittakaavassa eräissä yliopistoissa. Niidenkin hallinnon vaalin toimittivat laitoksen entiset oppilaat».

»Vai niin, oliko teillä todellakin sellainen tapa jo käytännössä?» kummasteli tohtori Leete. »Sitä en ole tiennyt, eivätkä luullakseni muutkaan meikäläiset. Tuo tieto huvittaa meitä, sillä kysymyksenalaisen menettelytavan synnystä on paljon keskusteltu. Olemmepa jo luulleet, että siinä kerrankin on ilmiö, joka on »uutta auringon alla». Vai yliopistoissanne? Sepä on hauskaa! Kerrotte kai siitä joskus toiste lähemmin?»

»Siitä on sangen vähän kerrottavaa», vastasin. »Olen jo sanonut kaikki, mitä siitä voi sanoa. Aate on tosin sieltä kotoisin mutta silloin se oli vielä kehdossaan, täällä se on vasta kehittynyt täyteen kukoistukseensa».