Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä, ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut. Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta; se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein, että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia. Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.

Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti senjälkeen puhui käheä ääni.

— Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata… Tule sitte sanomaan, etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh… häh… Eikö kukaan poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan haukoteltuaan. — August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin heittiö… Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme. Aaah… No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.

Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi Jannusch taas:

— Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne kiehumaan… Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme… Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne haisevaa rahaa… Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini… No, siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä… Ehkä eukko vielä sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.

Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla muuttui hänen äänensä:

— Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala, mikä odottamaton onni, mikä kunnia!… Ja sinä tyhmeliini annat minun vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen kannesta kanteen… Mutta nyt kiireesti ylös!

Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen huoneeseen:

— Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa… Antakaa anteeksi, herra pastori, tulen paikalla… Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat ikkunalaudalla… Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori… Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?… Parin minuutin perästä, herra pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi… Etkö sinä vieläkään löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta odotahan, kun kotiin tulet!… Meillä on köyhää, herra pastori, mutta olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso… Anna pian vanha saali, niin menen sillä… Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.

Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.

— Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan… niin olisin pukeutunut sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.

Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan, joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka, joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin muistutti ruumista.

Hän teki hyvin syvän kumarruksen ja puhui taas:

— Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä tuoli on tosin vähän… Mutta minä heti… Fransiskan piti jo eilen viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia…!

Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.

— Niinkuin sanottu… meillä on vähän köyhää… mutta sydän… Kun Jumala vain katsoo sydämmeen, niin… Olen lukenut, ettei Vapahtajamme monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin! Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle… Kas, niin, nyt ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei talon rauha mene!

Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti Jannuschin esiintyminen.

— Olette varmaankin hurskas mies, Jannusch? kysyi hän.

— Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.

Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin käsin, kuin mitäkin kuormaa.

— Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja, virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.

— Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi Konrad äkkiä. — Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena, joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä rukoukseenkin sitte jää aikaa.

— Mutta, hyvä herra pastori… Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut. Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli mitä tyhmin ilme.

Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja rupesi sitte ääneen itkemään.

Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret, yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä, istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.

— Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch? kysyi hän. — Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä tiedän kaikki.

— Mutta, hyvä herra pastori… Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.

— Siihen on syynä huono ruoka… Tietysti, koska te olette sellainen juopporenttu, ettette mistään välitä!

Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin, osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.

Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra…? Tuossapa hän hoiteli noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan. Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.

— En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken kuluttua. — Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen, nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista. Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä… Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta. Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen… Kyllä hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut. Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun hän minulle tuli.

Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli, että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset risteilivät hänen päässään.

Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.

— He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä, alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. — He ovat niin juovuksissa, että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt häntä sellaisena… (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä kutsui "Pikuksi"). — Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat… Aijai kuinka juoksin!

— Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan! vaikeroi Jannusch. — Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä minä heti… — Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: — mutta mitä minä teen…? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta… Mutta mitä kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä pöytään päin. — Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin…

Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen aikaan.

— Mutta menkää sentään, isä, heitä vastaan ja rauhoittakaa heitä, sanoi Fransiska, ottaen kopasta kynttilän, jonka hän sytytti. Hän meni viereiseen huoneeseen, pani vanhan petroolilampun kuntoon, sytytti sen ja tuli sitte takaisin, asettaaksensa kynttilän pullon suuhun. Ulkoa kuului raakaa laulua, jota lapsijoukon huudot säestivät.

— Niin, sen minä teen. Saavat oppia minut tuntemaan sanoi Jannusch rohkeasti. Äkkiä kuului porstuassa kova räjähdys ja lasten hurraa-huudot; joku oli mahtanut langeta pitkäkseen. Heti sen jälkeen työnnettiin ovi auki ja August ja Bläsel horjuskelivat sisään käsi kädessä; heidän takanaan tuli "Pikku", punatukkainen poika viidentoista ijässä, joka hyvin oli isänsä näköinen. Pari tuntia sitte oli hän tavannut molemmat toiset, mitä parhaimmalla tuulella, ja liittäytynyt heihin; hänellä oli paha omatunto, jonkatähden hän vastaiseksi koetti piiloutua isänsä näkyviltä.

— Hiljaa, hiljaa, ei niin ääneen; täällä on vieraita, kuiskasi Jannusch, heti kun he olivat päässeet sisään ovesta. Mutta Bläsel, joka näkyi saaneen niin tarpeekseen, että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki, ei kuullut sillä korvallakaan.

    — "Augsburgiss' on viinikrouvi,
    Krouvin tyttö henttuni.
    Ja hei sutariisutarallallaa
    Ja hei sutarallalla!"

mylvi hän, jotta ikkunaruudut tärisivät. — Mutta missäs sitä nyt oikeastaan ollaan, veliseni? Onkos olutta? Hei, krouvista tahdon olutta! huusi hän kankein kielin, laulettuaan laulun loppuun.

Augustin täytyi asettaa hänet istumaan, sillä hän horjui sinne tänne niinkuin linnunpelätin.

— Hyvä herra, te olette täällä vieraitten ihmisten luona, sanoi
Jannusch vihoissaan. — Ja sinä heittiö, kääntyi hän puoliääneen
Augustin puoleen, — et käyttäydy ensinkään paremmin. Onko tuommoinen
juominen nyt laitaa, ja olet ehkä vielä muitakin vietellyt mukaasi?

Äärimmästä nurkasta kuului hiljaista naurua. "Paha poika" siellä huvittelihe sen johdosta, että lakana oli pudonnut isän olkapäiltä.

— Äh sinä senkin lontti, joka luvatta menit panttaamaan takkini. Odotas, kun otan kepin. Onko se nyt laitaa, että pojat käyttävät parhaat vaatteet ja isän pitää istua kotona paitahihasillaan?… Miten paljon sinä sitte sait siitä? lisäsi hän rauhoittavasti.

— Mutta älä toki, isä, siitä välitä, sammalsi August, joka ei vielä kokonaan ollut kadottanut järkeään.

— Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon? Nyt meidän käy hyvin… Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en vielä eläissäni ole tavannut.

— Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa, taisteli unta vastaan.

— Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa tuijotti lamppuun.

— Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin.
— Ja Josefan kanssa puhuin… Se retkale on jo varastanut pastorilta.
Se pannaan putkaan… Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on
herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi… Eikö niin, herra
Bläsel?

— Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä, asentoaan muuttamatta.

— Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä seuraa!

Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi Jannuschiin.

— Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.

— Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta, olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. — Kuuluisa näyttelijä on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö istu mainiosti?… Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein kiiltäviksi… Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka siellä sitte on?

Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys. Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut. Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla enemmän, pidätti hänet.

Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan päässä pysyttelihe "Pikku".

— Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti Konradiin.

— Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä — miten tuo herra on tänne tullut?… Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen tunnin piti Josefaa huoneessaan… Vietellä lasta… hyi pahus!… Korea pappi… Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon… vieläkin kerran.

Hän sylkäsi eteensä ja päästi kätensä alas.

— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.

— Anna minun olla… niin on asian laita… Omin silmin sen olen nähnyt… Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.

Jannusch näki jo hengissä koko kirkollisen onnensa särkyneenä.

— Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan, haukkui Jannusch vaikeroiden. — Voi hyvä herra pastori, armahtakaa miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.

— Isäntä, heittäkää ulos tuo mies, puhui Bläsel liikkumatta paikaltaan.

Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti:

— Olet juovuksissa poika, siksi annan sinulle anteeksi!

— Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.

— Älkää valehdelko… selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.

— Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja tuuppasi häntä.

Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki kalpeat kasvot.

— Voi se on kuollut, se on kuollut, huudahti hän.

— Jumala, Jumala, miten minä saan sen maan alle!

Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:

— Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä kerran kätesi.

Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.

— Sisareni! kirkasi hän ja purskahti itkuun.

Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen kaikkia piti heti noutaa lääkäri.

— Pitäkäämme hiljainen rukous, lausui hän sitte.

— Jumala olkoon tälle pienelle sielulle armollinen.

August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut, niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.

— Poika, sanoi hän, — lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa, niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.

Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin, peittääkseen kasvonsa.

Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan ja syleili häntä. — Mitä on tapahtunut?

Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen ruumiin päälle.

Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi. Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.

Hän painoi lasten käsiä hyvästiksi, otti hattunsa ja sateenvarjonsa ja alkoi juuri lähteä, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan omituista laulua, jota seurasi narina ja kopina, ikäänkuin joku vaivalla olisi koettanut nousta. Bläsel, jonka uni vihdoin oli voittanut, oli herännyt, mutta huomaamatta mitä oli tapahtunut, ilmestyi hän horjuen kynnykselle, paljain päin, päällystakki avoinna, jotta kaikki alimmaisen takin puutteellisuudet tulivat näkyviin. Hänen esiintymisensä teki läpeensä rappiolle joutuneen miehen vaikutuksen. Kun lasisilmät senlisäksi putosivat nenältä ja hän huonosti näki ilman niitä, niin hänen katseensa oli hyvin samea.

— No lapset, mitä tänne kuuluu?… Eikö täällä sitte ole mitään juotavaa?… Kaikki te olette pässinpäitä, sammalsi hän, pitäen kiinni ovesta.

Kun Josefa hänet näki, päästi hän huudon ja kätkeytyi Konradin taakse, tämän suureksi kummastukseksi.

— Auttakaa minua, herra pastori, minä pelkään häntä, pyysi hän, kauhusta vavisten. Konrad ei voinut ymmärtää, miksi hän pelkäsi.

— No, ei hän sinulle mitään saa tehdä, puuttui Jannusch asiaan, mikä taaskin nauratti "pahaa poikaa". Bläsel oli vihdoin onnellisesti saanut lasisilmät nenälleen.

— Hei pikkunen… mehän olemme vanhat tutut, virkkoi hän nähdessään Josefan ja rupesi tavottelemaan häntä, mutta kaatui samassa pitkäkseen lattialle. Jannusch ja August haalasivat, toinen pää-, toinen jalkapuolelta, hänet viereiseen huoneeseen. "Pahaa poikaa", joka ei sormensa päälläkään ollut auttanut, huvitti tämä suuresti. Juopuneen silmät menivät taas pian umpeen. Kun Konrad pois lähtiessään astui hänen ohitsensa, niin ei hän uskaltanut katsoa häneen, pelosta, että mitä suloisimmat muistot hänessä heräisivät; vasta päästyään ulkoilmaan pysähtyi hän muutamaksi hetkeksi ja veti syvältä henkeään.

Hän ajatteli maalaispastoria ja Agataa.

TOINEN OSA

"Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa. Sillä hän opetti heitä voimallisesti ja ei niinkuin kirjanoppineet."

Math. 7: 28, 29.

Ensimmäinen luku.

Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa. Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli ainoa elävä olento lihaa ja verta.

Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia — hän ei olisi niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin, joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.

Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen. Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet kokonaan.

Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan. Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.

Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi. Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi. Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun Josefaan.

Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut, että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä; jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin… Ja jollei Jumala ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan kahta sielua yhtaikaa?

Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli eteensä… Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.

— Lapsi raukka, pääsi Konradilta ehdottomasti.

Seuraavana hetkenä muisti hän, mitä Jannusch oli kertonut Josefan syntyperästä. Hänen ajatuksensa tekivät nykyään sellaisia hyppyjä, että hänen väkisin piti suunnata niitä toisaalle, jotteivät ne uudestaan ja uudestaan joutuisi Julius-nimen yhteyteen. "Pastori pääkaupungissa tai sen ympäristössä", oli ukko sanonut. Konrad ei voinut selittää, miksi hän heti oli tullut ajatelleeksi veljeään. Mutta miksi sitte ei? Julius oli ihminen niinkuin kaikki muut, vieläpä ihminen, jolla muutamassa suhteessa oli tavattoman suuria heikkouksia. Parhaan todistuksen antoi siitä Klaudinan vaikutusvoima häneen. Lieneekö hänellä ollut aavistusta asiain keskinäisestä yhteydestä? Tai ehkä Klaudinalla? Ainakaan ei Julius Klaudinalta salannut mitään. Mutta oli se sentään omituista, että juuri hän oli esittänyt, että Josefa pidettäisin talossa — hän, joka ensi kerran nähdessään tytön, oli näyttänyt niin tyytymättömältä, ja joka epäluulolla katseli jokaista uutta tulijaa. Itse Juliuskin oli suuresti hämmästynyt, kun hän oli ruvennut puhumaan Josefan puolesta. Mutta ehkä he molemmat jo edeltäkäsin olivat sopineet asiasta? Ei, se ei sentään voinut olla mahdollista. Sellaiseen teeskentelyyn ei Julius olisi antautunut, siitä hän oli varma. Mutta tänään iltapäivällä oli hänen isänsä lausunut: "Jos neiti Schaff tekee jotakin epätavallista, niin hänellä on erityiset syynsä siihen."

Sekavaksi tämä kaikki jäi Konradille, mutta hän päätti perinpohjin tutkia asiaa ja ensinnäkin tehdä tarkkoja huomioita. Kun hänen vihdoin piti lähteä kotiin, huomasi hän kääntyneensä aivan väärälle tielle. Tosin hän isälleen oli luvannut, jos mahdollista, tulla heille jo samana iltana, mutta nyt ei hän tuntenut vähintäkään halua siihen; hän pelkäsi kohtaavansa maalaispastorin. Eikä hän ollut siinä mielentilassa, että hän jo tänään olisi voinut esittää tuota vanhaa kertomusta tuhlaajapojasta mitä synkimmillä toisinnoilla. Hän läksi siis ravintolaan, söi — paremmin tottumuksesta kuin nälkää sammuttaakseen, selaili noin tunnin ajan eri sanomalehtiä saadakseen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle ja läksi sitte vaatimattomaan kotiinsa, jossa aikaiseen panihe maata. Mutta kauvan viipyi ennenkuin hän sai unta, jota hän juuri tänä iltana niin hartaasti halusi.

Vasta seuraavana iltapäivänä tuli hän käyneeksi isänsä luona. Maalaispastorista ja Agatasta ei heidän ensimmäisen käyntinsä jälkeen ollut kuulunut mitään. Vanhus ja Hedvig ottivat Konradin riemulla vastaan. He tiesivät jo kaikki mitä eilen oli tapahtunut. Vanha pastori oli tunti sitte ollut Juliuksen luona, joka oli kertonut Josefan tiedonannoista.

Tyttö oli siis todellakin palannut! Konrad koetti tiedustella, oliko hän maininnut Bläseliä. Mutta kumma kyllä, ei hän hänestä ollut maininnut sanaakaan; hänen kertomuksensa oli vain keskittynyt Konradin tuomaan apuun.

— Hän ei saanut lakatuksi itkemästä, virkkoi vanhus. — Jumala siunatkoon hyviä töitäsi, poikani, lisäsi hän ja sulki hänet toistamiseen syliinsä.

— Olisinpa tahtonut nähdä sinut lapsenpiikana, huudahti siihen Hedvig, ja jatkoi hetken kuluttua: — Voi taivas, miten ne lapsiraukat ovat mahtaneetkaan kärsiä huonosta hoidosta!… Koko päivän elää vesisopalla! Mutta nyt tulee sinun sisaresikin rakkaus tekemään jotakin puolestaan.

Hänen tuumansa oli valmis. Hän oli päättänyt ensi tilassa käydä Josefan kodissa. Ja tätä tarkoitusta varten oli hän kaivanut esiin kokonaisen koperon vanhoja vaatekappaleita, joita hän nyt suurella tyydytyksellä näytti veljelleen.

— Muutahan ei tällainen köyhä pappilan-tytär voi tehdä, virkkoi hän hymyillen, johon Konrad vastasi painamalla sydämmellisen suudelman hänen huulilleen.

Sitte hän itsekseen mietti, pitikö hänen isälleen uskoa, mitä Jannuschilla oli tapahtunut, varsinkin mitä tuli Josefan syntyperään. Vihdoin hän sentään huomasi parhaaksi olla pääasiaan koskematta ja ainoastaan kertoa kohdanneensa Oskar Bläselin noissa mitä omituisimmissa oloissa. Eihän hän sitäpaitsi vielä ollut mistään varma, jonkatähden ei hän tahtonut tehdä vanhusta levottomaksi. Kuka saattoi tietää, miten aika sitäpaitsi asiat kehittäisi. Mitä taas tuli vanhimman pojan julkeuteen, niin hän olisi hävennyt sanallakaan siihen edes viitata.

Pastori ja Hedvig hämmästyivät äärettömästi. Varsinkin vanhus, joka muutamaksi hetkeksi kävi vallan sanattomaksi. Ensinnäkin hän ajatteli, miten hirveästi pojan rappiotilan täytyi koskea hänen maalaiseen virkaveljeensä.

— Etkö sinä ensinkään puhunut hänen kanssaan? kysyi hän.

— En, niinkuin jo sanoin, vastasi Konrad. — Hän oli juovuksissa niinkuin pölkky. Olisi ollut turhaa lausua hänelle järkevää sanaa. Minun oli vaikea edes tuntea häntä, niin hän on muuttunut, eikä suinkaan edukseen… Sinä tiedät etten moneen vuoteen ollut häntä nähnyt. Muuten ei hänellä näyttänyt olevan aavistusta siitä, kuka minä olin. Lähtiessäni makasi hän pitkällään permannolla ja kuorsaili.

— Voi pyhä Pietari! huudahti vanha Baldus melkein leikillisesti. — Niin, hän kuuluu pitäneen hullua peliä, asuessaan tuolla Marta-kirkon luona. Mutta se saatiin vasta myöhemmin selville. Harvoin hän aamusin oli palannut kotiin ennen kello neljää. Hänestä kerrottiin mitä likaisimpia juttuja. Torin toisella puolen on kapakkaluola, jonkinlainen yökahvila, johon hän säännöllisesti oli mennyt, kun muut kapakat jo olivat suljetut. Saattaa ajatella kummoisessa seurassa hän siellä oli… Konjakki oli tullut hänelle oikein himoksi. Sitä hänen sanotaan juoneen tavattomia määriä. Jonkun ajan kuluttua oli hän käynyt kuuluisaksi kuin kirjava koira. Tyttöletukat kuuluivat kutsuneen häntä "herra pastoriksi"… Sanotaan hänen juopuneena pitäneen koesaarnansakin. Kirkon perällä oli istunut muutamia hänen juomakumppaleistaan; kun hän sitte alkoi puhua tämän maailman synnillisyydestä, nauroivat nämät ääneen. Superintendentti Thürmel oli vallan vimmoissaan. Hän teki asiasta lopun, käyttämällä kirkonkuria… Mutta seurakunta ei pitkiin aikoihin voinut unohtaa tuota onnetonta juttua. Hulluuden vanhus teki kun määräsi poikansa papin-ammattiin. Ja päävika oli, että hän kotoa sai liian runsaasti varoja.

Lopuksi huomautti pastori pitävänsä velvollisuutenaan paikalla toimittaa tiedon maalaispastorille, joka pappilassa oli sanonut, missä hän olisi tavattavissa. Konrad olisi kyllä mielellään jutelleet yhtä toista asiaa koskevaa, jollei hän olisi pelännyt sittenkin joutuvansa tuohon arkaan kohtaan. Hän siis ainoastaan lisäsi, että hän likeisinä päivinä toivoi voivansa antaa lähempiä tietoja Oskarista, ja sanoi jäähyväiset.

Loppuosan iltapäivää oli hän ahkerasti työssä. Oli pitänyt ruveta toimittamaan uutta painosta hänen kirjaansa vuorisaarnasta ja hän oli päättänyt kirjoittaa esipuheen, jossa hän asiallisella ja arvokkaalla tavalla torjuisi oikeauskoisen sanomalehdistön hyökkäyksiä. Kello kuusi oli hän ilmoittanut käyvänsä Pyhän Marta-seurakunnan ensimmäistä pappia tervehtimässä. Myöhemmin aikoi hän käydä Juliusta puhuttelemassa, sillä varkausjuttu oli taas juolahtanut hänen mieleensä. Hän tahtoi persoonallisesti vakuuttautua, miten paljon siinä oli perää jo senkin tähden, että Klaudina oli vakuuttanut kadottaneensa rannerenkaansa. Salaperäinen hämäryys, joka varjosi Josefan olentoa, herätti yhä enemmän hänen myötätuntoisuuttaan.

Lähdettyään talosta ja käydessään tietä kirkon ta'atse, näki hän Brennerleinin, joka jo hyvän matkan päässä nosti lakkiaan, antaen harvojen hiussuortuviensa liehua tuulessa. Hengästyneenä, niin paljon kuin hän lyhyiltä norsunjaloiltaan pääsi, kiiruhti Nikolaus suoraan häntä kohti.

— Hyvä, että vielä tapaan herra tohtorin, sanoi hän basso-äänellään, joka tällä kertaa oli viritetty hyvin syvältä. — Monet terveiset herra pastori Holtmannilta… joka pyytää, ettette tänään kävisi hänen luonaan… Herra pastori on äkkiä tullut pahoinvointiseksi. Hän pyytää teitä huomenna juomaan kahvia luonaan. Suokoon vain hyvä Jumala, että hän pian parantuisi, päätti Nikolaus tekopyhästi puheensa ja loi katseen kirkontornin huippuun.

— Kiitoksia paljon, hyvä Brennerlein, vastasi Konrad. Hetkeksi hän neuvotonna seisahtui, kysyen itseltään mihin hän nyt lähtisi? Sanoma tuli niin odottamatta ja viime hetkessä.

— Meneekö herra pastori ehkä takaisin kotiin? kysyi Nikolaus nöyrästi. — Muuten minä voisin… jos herra pastorilla olisi jotakin toimitettavaa äidille… menen nimittäin nyt hänen luokseen, lisäsi hän samassa kiireesti, ikäänkuin sovittaakseen tunkeilevaisuutta kysymyksessään.

— En vielä tiedä… mutta luultavasti en mene kotiin, vastasi Konrad hajamielisenä. Sitte hän asteli eteenpäin, sillä hänen piti viedä pari kirjettä postiin. Hän päätti vielä kerran tavata isänsä, ennenkuin hän menisi Juliuksen luo. Ehkä sitäpaitsi maalaispastori samana iltana tulisi ystävänsä tykö käymään; tulisi Agatan kanssa, — lisäsi Konrad ajatuksissaan. Hän ei voinut itselleenkään selittää, minkätähden tuon nuoren naisen kasvot yhtämittaa sukelsivat hänen eteensä.

Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.

Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää, poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta. Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.

Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse. Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän. "Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea… meidän täytyy kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä… kaikkihan he tahtovat kumota… Ja sitte tämä likainen juttu… saammepa nähdä…"

"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda", puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi, että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.

Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?" Eihän toki…? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti. Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli kirjoittanut?

Miettien tätä uutta arvoitusta, astui hän luukulle toimittamaan asiaansa.

Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja "oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut sentneripainoa.

— Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa. — Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.

— Voi taivas…! Äiti… hovi… hovi, ähki hän vaivalloisesti. Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti etäisyydessä.

— Pitääkö noiden elukoiden nyt aina olla tiellä, ärisi Nikolaus.

— Mutta Niilo… elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu… Onko lukkari Magner taas sinua suututtanut?… Mutta eihän hän kuitenkaan koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.

— Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko ensimmäisestä ja toisesta luokasta… ja se on hyvä, sillä kirkonkin täytyy elää… Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva kävi itse ilmoittamassa… ja siitä… olehan hyvä ja vedä vasen saapas jalastani… ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa… Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää… kyllä sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja anna kengät… mutta pian… sillä hovisaarnaaja… sai hän vihdoinkin sanotuksi.

— Mitä, onko hän kuollut? Taivaan tähden, se olisi kamalaa!

— Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa, kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu… Herra hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne… seminaarintirehtori Kickertin kanssa… He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra pastorista, joka asuu meillä.

— Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!… Ja minkä näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni… Herra hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo, tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen… Missi ja Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään… Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta, ajettuaan kissat kyökkiin.

— Kyllä… tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin, ettei tohtori ole kotona… Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?

Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti hän hämmästyi.

— No, mitä hän sitte tahtoo tietää minulta? kysyi hän.

Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti huoneen läpi.

— Hm… se on ikävä juttu, virkkoi hän. — Mutta täytyyhän sinun se parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan… Kunhan eivät viipyisi kauvan… Minun on niin nälkä.

Äkkiä kävi hän levottomaksi, avasi kyökin oven ja nieli ruuanhajua.

— Äiti, voinpa lyödä vetoa, että tänään olet ajatellut minua.

— Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin, niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle… Juutalaisryökäleestäkö tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä… Kun se neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.

— Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti Bläselin kanssa.

Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet ristissä.

— Miksen voisi? vastasi Ulrika. — Tietysti voin sanoa mitä tiedän.
Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.

— Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä… vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi uskoa mitään naisoppilaita.

Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui
Ulrika:

— Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma. Ja loput saattaa ajatella… Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan palveluksessa… Herrajestas, tuossa ne tulevat!

Kello soi kimakasti.

— Ota lamppu, Niilo, huusi hän ja kiirehti hänen saattamanaan ulos etehiseen, vetääkseen nyöriä, joka oli yhteydessä alaoven lukon kanssa.

Se oli todellakin hovisaarnaaja. Molempien toisten herrojen seurassa astui hän ylös portaita.

— Hyvää iltaa, virkkoi hän kovalla äänellä, ennenkuin hän vielä oli päässyt ylös asti. Nöyryydessään meni Ulrika miltei kaksinkerroin.

— Mikä kunnia, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän syvästi kumartaen. — Olkaa hyvät, astukaa likemmä.

Hän oli vuosien kuluessa oppinut, miten tuollaista herrasväkeä tuli kohdella. Bock ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, nyökytti armollisesti päätään, antaen tavallisen hymynsä välkähtää kasvoille ja astui sitte edellimmäisenä vieraskamariin. Nikolaus pani lampun pöydälle ja poikkesi muutamia askeleita taappäin, kunnes Bock ja Kickert olivat istuutuneet sohvaan. Ulrika asetti kandidaatille tuolin ja silmäili sitte odottaen hovisaarnaajaan.

— Poikanne on varmaan teille kertonut, miksi olen tullut tänne, alkoi Bock. Ulrika antoi siihen myöntävän vastauksen ja Bock jatkoi: — voimme siis muitta mutkitta käydä asiaan käsiksi… Mutta istukaa, hyvä rouva… Ja ehkä te, Brennerlein, toimitatte meille mustetta ja kynää.

Nikolaus läksi, palatakseen muutaman hetken kuluttua.

— Kas niin. Kiitos…

— Mutta istukaa toki tekin, Brennerlein, kääntyi Bock alentuvasti Nikolauksen puoleen. — Ja te, hyvä rouva, tulkaa likemmä, jotta voin katsoa teitä silmiin. Nyt on hyvä… Eihän minun tarvinne sanoa teille, että jokaisen jumalaapelkääväisen ihmisen pitää pysyä totuudessa. Totuus on ennen kaikkia välttämätön… Eihän herra Baldus toki lie kotona? Ainakaan en nähnyt valoa ikkunoissa, keskeytti hän oman puheensa ja jatkoi sitte rauhoittuneena: — Totuus on ennen kaikkia kirkolle välttämätön ja hyödyllinen, ymmärrättekö rouva Brennerlein? Sanon sen vieläkin kerran: hyödyllinen. Kertokaa siis tästä asiasta ainoastaan se, mikä kirkolle saattaa olla hyödyksi. Edellytän ettette unohda, mistä kaikesta olette kirkolle kiitollisuuden velassa.

— Aivan niin, uskalsi seminaarintirehtori huomauttaa. Tapansa mukaan oli hän laskenut lasisilmänsä punertavan nenän päähän ja tutki niiden päällitse tarkkaavaisesti Ulrikan kasvoja. Akka oli kytkenyt kätensä ristiin syliinsä ja kalvennut.

— Tiedän, teidän korkea-arvoisuutenne, mistä kaikesta minun on kirkkoa kiittäminen, vastasi hän vapisevin äänin.

Mutta Nikolaus istui käsivarret rentoina, lausumatta sanaakaan.
Mieluinten olisi hän ollut kyökissä.

— No, siis… Hovisaarnaaja nojausi mukavasti sohvaan, loi silmänsä kattoon ja leikitteli lasisilmillään. — Kirjoittakaa, herra kandidaatti, virkkoi hän: — Kirkonpalvelijan-leski Brennerleinin todistus pastori Baldus nuorempaa vastaan.

Kandidaatti oli avannut laukkunsa ja riensi kiireen kautta noudattamaan käskyä. Sitte alkoi kuulustelu.

Toinen luku.

Samaan aikaan istui Klaudina huoneessaan Josefan kanssa. Se oli hauska, keskinkertaisen suuri huone, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Klaudina oli sinne koonnut kaikki, mikä hänestä näytti saattavan sulostuttaa yksinäisyyden hetkiä. Kodikkaisuuden tunne oli hänelle sitä suurempi, koska huonekalut olivat hänen omansa. Ne olivat hiukan vanhanaikaiset, mutta tanakat ja raskaat ja kotoisin erään pastorin kodista hänen syntymäkylässään. Se oli pieni kaupunki Schlesiassa ja pastori oli hänkin ollut poikamies, jonka talouden järjestystä Klaudina oli hoitanut viisi vuotta ja joka vähää ennen kuolemaansa oli lahjoittanut huonekalunsa hänelle, koskei hänellä ollut mitään omaisia. Klaudina piti tavattomasti papeista. Kun hän pian senjälkeen muutti Berliiniin ja tuli Juliuksen taloon, niin hän jo muassaan toi ikäänkuin oikean hengen; sillä tunsihan hän naimattoman papin tarpeet perinpohjin, eikä siis ollut neuvomisen puutteessa. Miehelle, joka niinkuin Julius rakasti mukavuutta, oli se erittäin edullista.

Tietysti Klaudina oli pitänyt parhaana kertoa, että huonekalut olivat olleet hänen isänsä, erään alemman virkamiehen, omat, jonka kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt ruveta viettämään elämäänsä taloudenhoitajattarena. Sillä jos kuultiin poikamiehen lahjoittaneen tavaraa nuorenpuoleiselle naiselle, niin siitä tavallisesti jouduttiin kaikenlaisiin johtopäätöksiin. Olivathan ne kyllä varsin oikeutetut, mutta oliko hänen velvollisuutensa heti ensimmäiselle seuraajalle mennä antamaan aihetta epäilyksiin? Se olisi vain pannut uskon hänen hyveisiinsä horjumaan ja jokainen nainenhan tahtoo loppuun asti säilyttää hyveensä edes näennäisesti.

Julius katseli siis huonekaluja jonkinlaisella kunnioituksen tunteella, kun Klaudina hänelle kertoi miten hänen äitinsä oli niistä pitänyt, varsinkin telttakattoisesta vuoteesta. Tuo mahtava laitos, joka täytti miltei koko seinän, saavutti aina hänen täydellisen ihailunsa; se näytti olevan tehty vartavasten sellaista jättiläisnaista varten kuin Klaudina.

Olisipa Julius tietänyt, että siinä kaksi pappispolvea yöksi oli laskenut levolle väsyneet päänsä! Ehkä hän silloin olisi katsonut sitä vieläkin suuremmalla kunnioituksella — mutta mahdollisesti myöskin ei.

Klaudina istui tuolilla uunin ääressä. Hänen edessään oli avattu kirja.
Lamppu seisoi niin likellä, että se heleästi valaisi hänen kasvonsa.
Josefa, joka istui etempänä, jäi puolihämärään.

— Mutta älä toki enään itke, sanoi Klaudina ja nosti harmistuneena katseensa. — Täytyyhän meidän kaikkien kuolla ja sisaresihan oli vain pieni lapsi. Ja sinä pääset nyt hautajaisiin… Sitäpaitsi sinun pitää muistaa mitä pastori sanoi: että pikku Maria nyt on onnellinen, sillä nyt hän paratiisissa saa leikkiä enkelien kanssa.

— Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi saanut leikkiä Eemilin ja
Fransiskan kanssa, vastasi Josefa nyyhkyttäen.

— Johan minä olen sanonut sinulle, ettet saa epäillä sitä mitä pastori sanoo, alkoi Klaudina ankarasti. — Jos pastori on sitä mieltä, että pikku sisaresi taivaassa on onnellinen, niin sinun ehdottomasti täytyy uskoa se. Tahdothan sinä tulla kristityksi ja silloin sinun ennen kaikkea tulee olla kuuliainen eikä panna vastaan.

— Saanhan minä mustan leningin? uskalsi Josefa arasti kysyä, pyyhkien silmiään nenäliinalla. Saatuaan tämän lupauksen, oli hän lakkaamatta miettinyt sitä, että hän surupuvussa esiintyisi hautausmaalla. Hänellä ei pitkiin aikoihin ollut ollut uutta sunnuntaileninkiä ja ajatellessa sellaisen omistamista, tunsi hänen surunsa jonkinlaista lievennystä. Hän oli jo miettinyt sitäkin, kuinka olisi hauska, jos molemmat toisetkin sisaret saisivat samallaiset tamineet. Hän päätti ensi tilassa lausua pyyntönsä, jos neiti Schaff vain pysyisi yhtä hyvällä tuulella kuin hän koko aamupäivän oli ollut.

Josefa ei ehkä ensinkään olisi palannut, jollei hän olisi toivonut, että pastori ja Klaudina häntä auttaisivat. Ihme kyllä että he niin ystävällisesti olivat ottaneet hänet vastaan. Varsinkin kun juuri ennen hänen lähtöään Klaudina oli ollut vihoissaan ja ankarin sanoin oli ajanut häntä työhön.

Muutos oli tapahtunut siitä syystä, että Klaudina oli löytänyt rannerenkaansa ja pastori senjohdosta oli tullut huomanneeksi kuvan itse asiassa olleen vähäarvoisen kappaleen. Sitäpaitsi ei Josefa vielä milloinkaan ollut käynyt etehisessä. Klaudina oli äkkiä ruvennut puhumaan hänen puolestaan ja arvellut, että joku toinen yhtä hyvin oli saattanut ottaa kuvan; ehkä se jo oli ollut useita päiviä poissa, vaikkei sitä ollut huomattu. Ja ehkä pastorin rippikoululaisten joukossa oli sellaisia, joihin ei ollut luottamista. Tämä kaikki oli pastorillekin selvinnyt. Hänessä oli päässyt voitolle hänen virkansa velvollisuus: älä tuomitse vierasta palvelijaa.

Kummallista kyllä, ettei hänen epäluulonsa langennut August Jannuschiin; tosin hän pari kertaa tuli ajatelleeksi häntä, mutta poika oli tehnyt häneen niin erinomaisen vaikutuksen, että hän paikalla kumosi epäilyksensä; jo sekin olisi ollut ikävää, jos hän olisi tuhlannut hyvyyttään arvottomaan esineeseen.

— Tietysti sinä saat leningin, vastasi Klaudina — Ja kyllä sinun hyväksesi vielä tehdään paljonkin, jos osoitat sen ansaitsevasi… Mitä sinä sitte pidät tuosta hameesta?

Eilen oli hän nimittäin Juliuksen suostumuksella ostanut halvan jokapäiväisen leningin, joka tänään ensi kertaa oli Josefan yllä. Se oli sinisestä, kukillisesta karttuunista ja muistutti suuresti orpolapsien pukuja. Josefa oli siitä äärettömästi ilostunut.

— Hirveän paljon. Ja nyt minä vanhasta leningistäni voin laittaa jotakin Fransiskalle, vastasi hän.

— Kastamisesi päiväksi sinä saat kultaisen ristin, sanoi Klaudina taas. — Herra pastori aikoo jo huomenna mennä hankkimaan isäpuoleltasi lupaa että saat tulla kristityksi. Hänhän kuuluu olevan hurskas mies, joten ei hänellä suinkaan mahtane olla mitään sitä vastaan.

— Isä Jannuschko hurskas?! Kuulisipa hän sen, niin ei itsekkään uskoisi.

Se oli Josefan mielestä niin hullunkurista, että hänen hiljaa piti naurahtaa, vaikkeivät kyynelten jäljet vielä olleet kuivaneet.

— Kas, lapsi kulta, siinä se sinun valheellisuutesi taas tulee ilmi, josta velipuolesi eilen pastorille kertoi niin kauniita juttuja. Se ei minua hämmästytä, sillä odotin jo sitä. No, toivottavasti meidän onnistuu karkoittaa sinusta pois pahe. Ainakin olet viimeisen kerran sitä käyttänyt minun läsnäollessani. Kyllä minä vielä tiet ja keinot keksin… Mutta ruvetaanpa nyt lukemaan.

Hänen kasvoissaan oli hetken ajan viipynyt ystävällisyyden välähdys, mutta se katosi äkkiä, ja sijaan tuli jonkinlainen ilkkuva julmuus, joka loisti hänen silmistään. Hän oli lausunut sanansa korkealla äänellä, mutta hitaasti ja tyynesti. Josefa hämmästyi niistä niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Liikkumatonna kuin vahakuva tuijotti hän Klaudinaan, joka ilman minkäänlaista sisällisen liikutuksen merkkiä oli kumartunut selailemaan kirjaa, Sentähden siis August eilen oli tullut pastorin puheille! Josefa oli arvellut hänen tulleen itseään hakemaan. Ja nyt hän aika lailla oli panetellut häntä. Veri oli karannut hänen kasvoilleen. Minä en milloinkaan valehtele, oli hän vimmastuneena huutamaisillaan, mutta Klaudina virkkoi samassa:

— Toivon ettet toki aio ruveta itseäsi puolustamaan, sanoi hän tyynesti, katsettaan kohottamatta. — Sillä sinä vain pahentaisit asiaa. Sinussa piilee vielä äitisi henki ja se pitää hävittää juurta jaksain… Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.

Josefa pysyi yhä sanattomana. Kaikki mitä hän vasta oli kuullut, tuntui hänestä niin käsittämättömältä, että hän miltei oli kuin pahojen voimien vallassa. Hän sortui tuon pirullisen naisen taikakeinojen alle; ja niin oli ollut siitä asti kuin hän joutui hänen käsiinsä. Tänä hetkenä oli hän ikäänkuin tahdotonna. Tuska, suuttumus kärsitystä nöyryytyksestä, se tieto, että hänen pitää tulla kristityksi ja alkaa uutta elämää — kaikki pyöri hänen päässään. Jo kahtena päivänä hän oli huomannut olevansa aivan sekaisin ja nyt hänen siitä huolimatta piti koota ajatuksensa ja oppia "uusi uskonto", niinkuin hän sitä nimitti.

Klaudina aikoi tänään alkaa valmistaa häntä kasteeseen, selittämällä hänelle pyhiä sakramentteja. Hän tunsi sellaiset asiat erittäin hyvin, sillä kun ihminen saman vuosikymmenen aikana on palvellut kahta pastoria, niin onhan hän silloin tällöin tullut vilkaisseeksi hänen ammattiinsakin. Sitäpaitsi Klaudinan elämään sillä tavalla tuli vaihtelua ja hänen siveellinen voimansa pantiin koetuksen alaiseksi. Ja lopuksi: hän tahtoi Juliukselle näyttää, että hän henkisessäkin suhteessa saattoi olla hänen arvoisensa. Mutta pääasiallisesti häntä johti kunnianhimo: hän tahtoi taivuttaa lapsen täydellisesti valtansa alaiseksi; sotkea sen kuin savikappaleen, voidakseen sitte muodostella siitä mitä tahtoi. Hän ei ollut ruvennut Josefan uskonnonopettajaksi sentähden, että hän olisi ollut niin vakuutettu kristillisen opin totuudesta tai rakastanut kirkkoa, vaan saadakseen tytöstä aseen Konradia vastaan.

— Kristityn ensimmäinen velvollisuus on kirota kaikki epäkristilliset teot ja pysyä kirkolle uskollisena kuolemaan asti, alkoi hän, katsoen Josefaa suoraan silmiin. — Kaikki kirkon viholliset ovat samalla kristittyjen vihollisia; tekisit siis suuren synnin, jos puolustaisit tuollaista vihollista, sensijaan että sinun kaikin voimin pitäisi koettaa vahingoittaa häntä. Ymmärrätkö?

— Luulen että ymmärrän. Kaikkien ihmisten, jotka vastustavat kirkkoa, tulee olla vihollisiani, vastasi Josefa, joka pelosta koetti kuunnella niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

— Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan ystävällisesti. — Tiedätkö mitä kiirastuli on?

— Kai se on helvetti, vastasi taas Josefa.

— Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain parastasi… Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.

Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan. Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut, joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa, mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa. Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja lapsellisuutta.

— Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. — Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta. Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan heittää tuleen, on sama pappi… Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren papin näköinen, jonka sinä tunnet… erittäin hyvin tunnet… ja joka vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?

Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.

— Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys, että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää teeskentelyä.

— Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. — Ajattele toissapäiväistä iltaa.

Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.

— Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. — Sitä nyt ei ole ensinkään vaikea ymmärtää.

Äkkiä hän muutti äänensä. Sillä hän tuli ajatelleeksi, että hyvällä ehkä saisi aikaan enemmän.

— Ole hyvä ja koeta ajatella. Etkö ollut puoleksi tainnoksissa, kun tohtori Baldus sinut löysi?

— Olin. En ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut.

— Vai niin. No kas, se on jo paljon. Mutta kai sinä toki muistat, että hän kävi sinuun kiinni…

— Niin, kyllä kai. Niin minusta ainakin tuntui… olin äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että tuskin pysyin pystyssä.

— Entä sitte, kun olitte päässeet huoneeseen? Siellä hän suuteli sinua, eikö niin?

— Suuteliko herra pastori minua? En todellakaan tiedä.

Tyttö tuijotti eteensä, koettaen väkisinkin koota ajatuksensa.

— Totisesti hän sen teki. Älä sinä siinä koeta kieltää ettei se olisi totta! Muut ihmiset sen kuulivat. Minä huomaan jo, että tahdot minua aika lailla pettää. Ajattele kiirastulta. Lopulta sinut varmaankin täytynee viedä laitokseen, missä pakkopaita opettaa sinulle tottelevaisuutta. — Tämän lausui Klaudina niin pontevasti ja ääneen, että Josefa säpsähti. — Ajattele vielä kerran tarkkaan asiaa, jatkoi hän samaan tapaan. — Eikö tämä pappi kuvassa ole ihan tohtori Balduksen näköinen?

— Taitaa olla, vastasi Josefa, uudestaan tarkasteltuaan kidutettua miestä.

— Ajattele nyt, että sinä olet synnillinen tyttö, ja riiput tuossa pyörällä. Ja sitte kai ymmärtänet asiat.

Josefa pudisti päätään.

— Ei minua kuitenkaan ripusteta pyörään, sanoi hän vihdoin hymyillen.
Mutta Klaudina suuttui niin, että hän pöydälle antoi aika kolauksen.
Hän tunsi rintaansa ahdistavan.