Tasma. Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon rukouksissani.
Maria. Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole maininnut. Miksi on hän tämän salannut?
Tasma. Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se viimeiseksi nousee.
Maria. Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?
Tasma. Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!
Maria. Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?
Tasma. Tahdotteko siis kuulla minua.
Maria. Oi, sangen mielelläni!
Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä äänellä kertoessa:
— Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan. Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään. Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi kiroukseksi, ja — tuskallista sanoa — mutta pahimpina heistä mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.
Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni, Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.
Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.
Maria. Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!
Tasma. Niin Anterokin uskoi.
Maria. Mitä teitte silloin?
Tasma. Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään, mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.
Maria. Entä te ja lapset?
Tasma. Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen. Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.
Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:
— Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut. Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa Venäjän metsiin.
Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille, miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen… Tasma vaikeni kauhun valtaamana.
— No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.
— Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.
— Kauheata!
Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. — Tulipunaisella kämmenenmuotoisella raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen. Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin. Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin, musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua. Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia. He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin. Arvatkaa kuka hän oli?
Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.
— Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.
Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.
— Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan, ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä parooni oli hyvä herra.
Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. — Oi Jumala kuinka olette kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä hengissä niin suuressa surussa?
Tasma risti kätensä. — Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.
Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana tuijotti hän yhä tietäjättäreen.
Maria. Milloin palasitte Suomeen?
Tasma. Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.
Maria. Oi, Tasma, oletteko orja?
Tasma. Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta. Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä sanova, että olen hänen niinkuin hekin.
Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen: — Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä. Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.
— Entä Attila? Onko hänkin orja.
— Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.
— Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen huomasi ja nousi ylös.
— Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle. Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset, mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva katkerasti: — Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne, niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.
Maria. Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä mielelläni näen luonani.
Leena. Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.
Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.
— Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua, mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.
Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:
— Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.
Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.
Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä, mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?
Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän, että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.
Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.
Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.
Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua, ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan, ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset ylhäisten tavan mukaan.
Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.
Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.
— Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää takaisin kreivinnan lahjaa.
Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt. Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: — Älkää hyljätkö onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.
Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: — Natalia Narishkin oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh, Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.
Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä. Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä viimeiseen yritykseen.
— Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.
Mutta neiti vastasi: — Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni, mutta silloin tässä puvussani.
Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.
— Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta. Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.
Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: — Älkää olko pahoillanne. Nähkää, suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.
Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran Marian luo.
— Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on. Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan, sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin saatte mitä anotte.
Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.
Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi riensi vanhus huoneesta.
Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi liikutettu.
— Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua nähtäväksi.
Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta —, kapteeninrouva laski hellästi kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt, jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.
Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.
* * * * *
Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi, vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä kuolla.
Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan. Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden? Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus antaa anteeksi.
Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon? Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta, eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa tähän tutkivaan levottomuuteen.
Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen täytyi kerran puhua julki.
Leena. Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.
Maria. En ymmärrä teitä.
Leena. Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja tavaroita vastaan.
Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä äänellään: — Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.
Leena. En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja hänen — —, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi — mutta —
Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.
— Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.
— Ei hän ollut muita huonompi.
— Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.
Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi levollisena: — En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei sellaista ikinä enään tapahdu.
— Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. — Maria kääntyi katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
— Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka liian myöhään.
— Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.
— Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä pyydätte.
— Ei minulla ole mitään pyydettävää.
Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla, kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja rukoilisi Jumalalta — mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru sekaantui kaikkeen.
Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän heille?
Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni muassa.
— Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin Ruotsille tärkeitä tapauksia.
Maria. Mitä on tapahtunut?
Buddenbrock. Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän valtaistuimelle.
Maria. Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?
Buddenbrock. Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se ehdottomasti täytettävä.
Maria. Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.
Buddenbrock. Siinäkö kaikki.
Maria. Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.
— Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella, koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa alamaistensa onnen.
Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi pää kenossa puolittain ylpeillen: — Minua ilahuttaa, jos keisarinna on tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.
— Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi parooni synkistyen synkistymistään.
— Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä, olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.
— Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock hymyillen.
— Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita teitä.
Buddenbrock. Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.
Maria. Mitä tarkoitatte?
Buddenbrock. Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se, keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman valtakunnan.
Maria. Venäjän avulla? En usko teitä.
Buddenbrock. Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat pysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä heille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina, sillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.
Maria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä vähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: — Teidän säätynne kutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta Hänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne tämän asiakirjan.
Hän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä lukemaan sen heille.
Attila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta kalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään vähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi lukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta mitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän jatkoi.
— Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja asukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo Ruotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on ulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka aina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin Ruotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella nähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on kaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan palautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen rauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut Ruotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua samanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän tietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen suostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin, vastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän etukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä keisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole samonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset pysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä millään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että todellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin vakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat pitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan suojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin tavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se tahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista turmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden omanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään riippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi eduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa keisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii. Sillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja hallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on Ruotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän puolelta, jos se vast'edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä väleissä.
— No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli lopettanut.
Pilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän vastasi: — Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja venäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?
— Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen, että Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on myötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta kurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla, odottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette — hän viittasi Attilaan — ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi. Suojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen neuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa. Hän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.
Maria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen lopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama hänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti hän riemuiten: — Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen majesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa juureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän rajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän, johon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä julistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme, niin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!
Molemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen hurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä Leena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.
— Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän terävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli kunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun alle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo uskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte, jos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset sananne.
Maria. Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua petolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä esittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja avonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.
Leena. Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen antautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä kehotusta eikä siitä kiitä.
Maria. Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei muuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se kaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät kuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin mieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken, jotka vietiin Lappeenrannasta.
Leena. Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät kuulu.
Maria. Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on liian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.
Leena. Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka päästää meitä valastamme, emmekä me itse.
Maria. Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta? Muistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset Egyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa. Jumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä, kunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.
Leena. Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu mitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen asemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä millä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.
Maria. Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä sanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko surevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet valtakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään taistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten ja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme nyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme. Jäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja niinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet antanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme taistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat uuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse, kun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä loistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo voittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.
Leena. Voi sinua onnetonta lasta!
Maria. Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä palkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.
Leena. Parempaa emme saa, mutta kyllä —
Buddenbrock nousi kyllästyneenä. — Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän. Neiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren tehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen kansalle.
Parooni kääntyi Marian puoleen: — Huomenna tähän aikaan on kaikki valmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille jäähyväiset.
Keveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä kuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin odottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän ei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili avaruudessa.
Leena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila katseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut Marian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.
— Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin ikäänkuin herättyään.
Attila. Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen kanssansa.
Maria. Todellakin!
Attila. Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää tapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin hänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu Suomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen ymmärrätte.
Maria. Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat ja siunaavat hänen majesteettiansa.
Attila. Suokoon Jumala sen todeksi.
Maria. Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa, itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista perikatoa.
Attila. Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia. Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen, että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.
Maria. Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina, sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se, etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.
Attila. Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme. Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!
Maria. Oi niin!
Attila. Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me, antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.
Maria. Kiitos!
Attila. Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.
Maria. Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi samaa onnea.
Attila. Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.
Maria. Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi ratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät samoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on tulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä kuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.
Attila. Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos sorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee hänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus, johon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen profeetat kaatuvat marttyyreina.
Maria. Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi kuolla.
Attila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään niin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt yhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei ymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.
Innostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle: — Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa se kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan kruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on kätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule. Nyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.
Hän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas
Ruotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.
Maria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri: — Älkää vihatko häntä, pyysi hän liikuttavalla hellyydellä.
Leena. Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta kuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?
Maria. Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla onnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.
Leena. Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.
Maria. Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte musertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka onnellinen olen.
* * * * *
Buddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat sivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he tarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi seurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. — Rouva Löfving toimittaa sen yksinkin, sanoi hän.
Maria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän hyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä. Huomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin lattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi nojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.
— Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme avomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt ainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee raskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan murtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä taas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä. Uljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme maatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua katkerasti surettaa. — Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta vaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani saattaakseni teidät onnelliseksi.
Sanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan.
Hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.
— En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.
— Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön naista, joka sopii teille paremmin kuin minä.
— Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.
— En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin on helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on niin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä paroonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.
— Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on pirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki nuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi ilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen rakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. — Olette nuori, ehkä ette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.
Maria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: — Te olette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja ja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää mitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä ja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten tahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette oikein ja järkevästikin. Hyvästi.
SISÄLLYS.
I Osa.
Johdatus…………………………. sivu 3
I Luku. Vanhat ja nuoret…………. » 10
II » Marttilan leirissä……….. » 84
III » Lappeenrannan taistelu……. » 124
IV » Taistelun jälkeen………… » 170
V » Vangit………………….. » 206