Ja rouvat linnojen parvilla ne vuottivat herrojaan: palas orhit yksin, ja hyytynyt oli verta satulaan."
Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla, kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden hänelle tuon Jobin viestin.
Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja böömiläisten soturien kera.
"Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni", sanoi piispa Pietari. "Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani. Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni — minun kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy."
"Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa Pietari", lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen olkapäälleen, "niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin kun minä itse kerran menetän voiton, — ja voihan sekin päivä tulla. Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua, minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! — Reipas, rohkea Engelbrekt, Karl Grå, — Ove Dyre, kirkkaan torven ritari — ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani. Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän ruumiinsa vihollisten käsiin."
"Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni uskollisesta rinnasta."
"Antakaa tänne!" sanoi Valdemar. "Se talletetaan hänen muistokseen niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina päivinään."
"Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta", jatkoi piispa ja hänen voimakas äänensä värähti, "minä heitin multaa heidän ylleen verisellä miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!"
"Olkaa huoleti, hurskas herra!" sanoi kuningas liikutettuna. "Te olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin, mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi, niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! — Mutta nyt ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa takaisin." Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle, murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan, että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.
Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.
"On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle, herra kuningas", sanoi arkkipiispa. "Hampurissa on suuri sekaannus; etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista."
"Sitä minä en voi mitenkään uskoa", sanoi kuningas, "mutta yhdentekevää ovatko huhut tosia vai vääriä, meidän täytyy käyttää eduksemme sekaannusta. On heti puhallettava hyökkäykseen!"
Arkkipiispan ja kreivi Albertin viittauksesta alkoivat torvet soida leirissä. Nousi suuri touhu kun hevoset, sotaväki ja raskaat ryntäyskoneet alkoivat liikkua. Kuningas ja kreivi Albert hypähtivät hevostensa selkään. Piispa Pietari ratsasti jo paljastettu miekka kädessään järjestyneiden sotilasrivien joukossa, kehoitellen voimakkain sanoin, ja kohta ryntäsi koko sotajoukko hyvässä järjestyksessä kaupunkia vastaan.
Keskellä viholliskaupunkia kuljeksivat samaan aikaan kreivi Otto ja Riisen Kaarlo lyhyt miekka kauppiasviitan alla, sekaantuen suureen joukkoon hampurilaisia porvareita, laivureita ja jätkiä, joita virtasi parvittain raatihuoneelta.
"Hän on poissa", lausui eräs vakava porvari, "hän on voidellut polvijänteensä ja kauniisti jättänyt meidät ansaan. Sitä minä arvelinkin: tuollainen pannanalainen, vainottu piispa ei koskaan voi tuottaa meille muuta kuin tuhoa ja kirousta."
"Uskokaahan, piru hänet on nähtävästi perinyt", mutisi eräs laivuri. "Ja sen hän on hyvin ansainnut menettelyllään meitä kohtaan. Emmekö ole saaneet raataa ja laahata hänen tähtensä kuin luontokappaleet noilla kirotuilla varustuksilla, niin että veri pursui kynsien alta!"
"Mutta olihan hän lempo mieheksi!" tuumi muuan jätkä, jolla oli hurja ryövärinnaama. "Hän vähät välitti paavista ja uskalsi rakentaa tornin aivan Tanskan kuninkaan nokan alle."
"Hän kai luotti siihen, että hänellä oli tuo vastaleivottu keisari selkänojana", sanoi laivuri. "Mutta nythän piru on ottanut senkin hyvän ystävän; hän avasi suunsa liian suureksi aikoessaan niellä koko Saksan."
"Hän sai Pohjoisalbingin väärään kurkkuun, toveri", sanoi eräs vahva, vanttera merimies, jonka puheenparsi ilmaisi hänen syntyneen Elben toisella puolen, "taikka uskotteko, että hän on kuollut niihin vatsanväänteisiin, jotka hän sai kun kuningas Valdemar ruoski hänet takaisin Elben yli?"
"Ei, keisari Fiilip on saanut myrkytetyn tikarin kylkiluittensa väliin", sanoi porvari, "ja huhutaanpa että se on tullut hänen hyvältä ystävältään, pieneltä, hurskaalta Otto-keisarilta".
"Paremminkin se on Tanskan suurinenäisen kuninkaan oma!" sanoi eräs kovakourainen kauppapalvelua. "Hänhän pistää nenänsä joka paikkaan ja on saanut pippurin ja suolan hinnan nousemaan kovasti täällä kaupungissa."
Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään korvalle, niin että tämä keikahti maahan.
"Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan", huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja jätkäjoukko häntä vastaan.
"Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!" he huusivat. "Lyökää maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!"
Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen, mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.
"Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa niskat niiltä", huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä, ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät, vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita, ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla. Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati, jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.
Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen, että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta pannasta.
Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin. Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.
"Onni siis ei ole poistunut luotani", sanoi hän. "Tuskin se on koskaan ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa: Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi, ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen. Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani Regitzaa kuningattarekseen."
"Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen", lausui kreivi Albert, "pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni, kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta selkäpuoltanne."
"Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Jos Jumalan tahto on vakauttaa siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista."
"Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä", lausui Valdemar, "hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa. Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä, mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun poistaa kaikki epäilyt."
Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.
"Ja katsokaahan", jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä. "Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle! Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien perillisteni oikeuksia."
"Te olette onnen suosikki, herra kuningas!" sanoi kreivi Albert hämmästyneenä. "Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että taivaallisin asein."
"Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra kuningas", lausui arkkipiispa, ja "kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden, Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian yläpuolelle."
"Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi — se on nyt kuten ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!" sanoi Valdemar hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta vastaan. "Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. — No niin!" jatkoi hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Huomenna me lähdemme joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni."
Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta, kunnianhimoista kuningasta. "Pyhän Mikaelin nimessä!" lausui hän innostuneena. "Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!"
"Niinpä niin, korkeat herrat!" lausui korkea arkkipiispa. "Missä kerran evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan ja ristiinnaulitun on kunnia."
Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty. Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia pakanamaita kohti.
KAHDEKSAS LUKU.
Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti, mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene, jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä joelle.
Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta, keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista, joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta, ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia säveliä laulaen.
Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä ruohopenkillä laulaen:
"Näki peikkoja Villimetsän mies,
kun katsoi lasistaan.
'Nyt avuks, Jeesus ja Maaria!
Mua peikoilt vainotaan!'
Tuvan sopen käyden jokaisen
hän risti itseään;
ja peikot metsäin piilohon
ne pakeni hädissään.
Lens itään yksi ja länteen toinen,
joku kolmas pohjoiseen;
ja muiden laaksojen kätköihin
mä iäksi luulen painuneen — —"
"Mikä teidän on, jalo kuningattareni?" keskeytti Kristiina äkkiä laulunsa. "Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti tuijotatte?"
"Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja lapsuusleikkejäni!" sanoi Dagmar. "Mutta kun sinä lauloit pahoista peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä esiin joka pensaasta ja uhanneet minua."
"Kristus varjelkoon!" lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan ympärilleen. "Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata kristinuskoa."
"Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen edessä", sanoi Dagmar. "Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä? Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin — ja näetkö nuo märät kiharat ruohonseppeleineen?"
"Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää — ja iltailma — —"
"Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!" sanoi Dagmar. "Nyt minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa — hän katsoo minua, niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!"
"Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!" sanoi Kristiina sekä peläten että säälien. "Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan ja viittaa taivaaseen, — ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa —"
Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli seuraavat sanat:
"Dagmar! Kuningatar hurskahin!
Sun osaas tähdiltä tiedustin.
Sä poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen.
Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill' ei ole kauan seuranaan.
Lelun kalliin — kruunun — se hetkeks saa,
mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.
Salatieto kirjassa yks viel' on:
hänen eestään nuorena kuolohon;
isäst', äidistä kaukana käyt sä."
"Kuuletko, Kristiina!" huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. "Minun kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, — mutta maailmassa on kuitenkin niin ihana elää!"
"Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha, mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä." Kuningatar nousi horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi laulaa sydämellisen alakuloisesti:
"Turha, oi turha sun itkeäs
kun on auk' ovi taivaan edessäs.
— Ja Vellamo tanssien laulaa.
Koti taivaassa sulla on iäinen,
saat vasta siell' levon suloisen.
— Vaan Vellamo tanssien laulaa."
Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.
"Jesus Maria!" huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa, kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä merta kohti.
"Näinkö minä unta?" sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa. "Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?"
"Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!" rukoili Kristiina. "Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin säikähtäneet."
Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta, jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.
Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli itkenyt.
Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, — hän oli nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.
Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.
"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa kultakannukset tällä sotaretkellä.
Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut, ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin, että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen, vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä ilosanomia kuninkaalle.
Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa, sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen, mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.
Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen käsistään ottaa esikoisensa.
Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä, missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut, aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin saanut tiedon kirjeessä.
Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista. Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.
Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään hentoa lasta.
Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen, hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.
"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin; minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle voimakkaan ja reiman pojan."
Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja itki.
"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos, sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"
"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas, ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja iloiseksi!"
"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?" kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini, ja minä palasin nyt voittajana!"
"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! — Ottakaa nyt poika isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos voisi."
Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla. "Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria runoilijoita narreiksi."
Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.
YHDEKSÄS LUKU.
Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.
Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.
"Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta", kuiskasi Otto. "Enemmän on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla."
"Sepä oli huimapää teko", kuiskasi Kaarlo. "Miten hän siitä suoriutui?"
"Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi, ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä."
"Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu hyvin", sanoi Kaarlo, "niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa onneaan".
"Tuletko hulluksi, Kaarlo?" kysyi Otto. "Et toki ajattele sellaista seikkailua."
"Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari."
"Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin kenet ottaisin!" kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta. "Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria", lisäsi hän nopeaan. "Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni, kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin tytön veli."
"Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!" vastasi Kaarlo loukkautuneena.
"Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa."
"Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston kanssa!" sanoi Otto. "Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja ystävällinen kaikkia kohtaan."
"Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani", sanoi Kaarlo posket harmista hehkuvina. "Jos minä olisin ritari, kuten te kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!"
"Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin", sanoi Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää ympäröivien huomiota.
Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella, köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen. "Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan kanssa!" sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja sovittamaan tekonsa.
Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana, muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan, mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa kuninkaan läheisinten joukossa.
Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.
"Mitä tahdot, rakas veli!" sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen kättään. "Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen."
"Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet, varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa."
"Jeesus Maria, mitä sanot!" huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen kuolonkalpeaksi.
"No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan! Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan. Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä, tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!"
"Miten johdut siihen, rakas veli?" kysyi Kristiina ihmeissään.
"Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!"
"Ah en — teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen —"
"Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!" väitti Kaarlo aikoen pidättää häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.
"Ei siitä mitenkään tule hyvää!" sanoi Kaarlo levotonna itsekseen. "Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!"
Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.
Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa, eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa, niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui ja kalpeni.
"Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!" sai tyttö vihdoinkin sanotuksi. "Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko, että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!"
"Henkeni!" keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. "Vapauttani kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis Kristiina, mitä minä jätin — —"
"Ah, sinettisormuksenne!" keskeytti Kristiina nopeasti. "Tosiaan, se on minulla — minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!" Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä sormuksen. "Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille — —"
"Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!" keskeytti Otto hänet. "Ja sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina! Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se ole teille epämieluisa muisto!"
"Mutta Jumalani, herra kreivi!" sanoi Kristiina sävähtäen veripunaiseksi. "Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän ruhtinasvaakunanne?"
"Katsos, minulla on toinen!" vastasi Otto. "Ja jos todella tahdotte antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti, joka riippuu sen vieressä."
Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui neidon käteen ja painoi sen huulilleen.
"Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;", alkoi Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. "Kuulkaahan toki Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä — se on se kavala pappi, jota te kerran loukkasitte —"
"Mitä, Arnfredko?" kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden.
"Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!"
"Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän on tehtävä?"
"Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa, ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?"
"Ah en, herra Otto!" huokasi Kristiina. "Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä osaatte varoakaan!"
"Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan; kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä."
"Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia."
"Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa", sanoi Otto pudistaen lämpimästi tytön kättä. "Jumala teitä siunatkoon!"
"Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!" sanoi Kristiina ja vastasi kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä nopeasti takaisin. "En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa minua."
Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan hovitakkinsa alle rintahaarniskan.
Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle. Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa, jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun äänen:
"Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan!
Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa."
"Kaarlo", huudahti nyt Otto. "Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi! Sinä olet haavoittanut minua — minähän olen Otto. Sinä varoitit äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun ystävyyttäsi?"
"Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!" huudahti Kaarlo. "Tekö se olette, ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi. Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?"
Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen. Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.
KYMMENES LUKU.
Sykkivin sydämin ja posket hehkuvina Kristiina oli saapunut kuningatar Dagmarin luo, ja kuningatar oli lähettänyt luotaan muut seuraneidot, jotka hän siksi päiväksi oli valinnut suodakseen rakkaalle Kristiinalleen ilon olla mukana juhlassa. Kun Kristiina nyt oli kahdenkesken kuningattaren kanssa ihmetteli Dagmar hänen vaiteliaisuuttaan ja sitä ilmeistä mielenliikutusta, jota tämä turhaan koetti salata. Kuningatar katseli häntä hellällä osanotolla.
"Sinä et tule iloisena ja vapaana lintuna tämän päiväisestä juhlasta, hyvä lapsi!" sanoi hän ystävällisenä, tarttuen Kristiinan käteen. "Mielesi on liikutettu ja kätesi vapisee. Mikä sinun on?"
"Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti käytävän läpi."
"Kristiina!" sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. "Nyt sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua niinkuin omaa sisartani?"
"Ah, jalo kuningatar", huokasi Kristiina. "Kuinka köyhän ritarin tytär voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton ero välillämme." Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen silmistään.
Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. "Hyvä ja hurskas sydän, lapseni", sanoi hän rakkaasti, "tekee halvimman ja köyhimmän yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi, minä en voi nähdä sinua surullisena."
Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat kiharat pois hänen otsaltaan. "Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi", jatkoi hän, "jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia sydänsuruja, — joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun mieltäsi?"
Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa myöten. "Mies!" sammalti hän. "Jalo kuningatar miten siihen johdutte. Minähän olen vasta viisitoistavuotias."
Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. "Jäähän, pikku Kristiina!" sanoi hän. "Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun laulavan kauniita lauluja." Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin puoleen. "Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä minun poissaollessani."
"Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!" sanoi Dagmar, ojentaen Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. "Laula, lapseni, jos voit!" sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. "Elä pelkää. Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään aikaan niin iloisena", ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä kuninkaaseen. "Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan enkeleistä."
Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja hämillään nyplien vyötään.
"Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja perheenisän tavalla!" keskeytti Valdemar äänettömyyden. "Sinä näytät tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. — Mutta entä laulu? Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!"
"Laula, rakas Kristiina!" sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi ["Danske viser fra Medeltiden" ("Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja")] ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi nyt mitä satakieli vastasi ritarille:
"En taida kultasulkias ma kantaa edessäs. Oon outo, orpo lintu vain, mua tunne et ikänäs."
Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin sai esiin sanat:
"Mua nälkä ei murra, ei lumikaan, mi kattaa kaiken tien: mua suru salainen murtelee ja ma siihen sortuva lien."
Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää. "Sinä et voi hyvin, lapseni!" sanoi kuningatar. "Mene vahvistamaan itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja."
"Lapsi parka, mikä sinun on?" sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen hänen käteensä.
"Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra kuningas!" pyysi Kristiina. "Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle."
Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö riensi pois huoneesta.
"Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää minun läsnäoloani?"
"Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut, saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne, hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan. Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru on."
"Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin varhain olla sydänsuru", sanoi kuningas. "Mutta hänen surunsa ja ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan."
"Sinun jälkeesi, rakas Valdemar", sanoi Dagmar, "en ketään koko Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän hänellä on."
"Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?" kysyi kuningas miltei kärsimättömästi. "Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan. Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!"
"Kiihkeä armaani!" sanoi Dagmar hymyillen. "Sinä unohdat voimasi ja mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella."
Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan ja tuttavallisen hetken.
Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.
"Eikö siinä todella ollut muuta?" kysyi Dagmar "Luota minuun, hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan."
"Kuningas!" kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. "Tuo suuri, ihana sankari! — Ah, ei. Se ei ole mahdollista. — Sitä ei voi hän ettekä te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää — ja mitä ehkä myös on synti ja rikos ajatellakin."
"Synti ja rikos!" toisti kuningatar säpsähtäen. "Siitä sinua Jumala ja kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla udella sitä."
"Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!" rukoili Kristiina polvistuen hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren syliin. "Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua omakseni — maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea salaisuuttani silmistäni — —"
"Onneton!" huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön tarkoittavan Valdemaria.
"Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, — ja ennemmin minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun ainoa perintöni ja omaisuuteni."
"Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!" sanoi kuningatar syvästi, tuskallisesti huoaten. "Jumala sinua vahvistakoon ja lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää, mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!"
Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki. — Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut tällainen onnettomuus.
Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle. Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.
Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu —, mutta mistä nyt ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.
"Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?" huokasi Thorgeir. "Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla."
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun pitäisi laulaa:
"Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!"
"Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa ihmistä."
"Niinpä teenkin", vastasi Kaarlo. "Mutta jos näen oikein, niin silmäni ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä lienee."
"Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan."
"Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!" sanoi Kaarlo. "Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana ja kavaltajana. — Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä? Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet."
"Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet", sanoi Thorgeir. "Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään."
Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.
Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin, vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin. Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.
Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella. Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.
Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.
Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa, ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar toipuisi.
"Hänen hurskautensa, herra kuningas", sanoi lääkitystaitoinen pappi, "auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille. Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia, samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa."
Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut, ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan huoneessa.
"Mitä sinä siihen sanot, Strange?" lausui kuningas heittäen suuttuneena kirjeen pöydälle. "Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan. Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla."