"Jumalan nimessä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange iloisena. "Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on hänen ja paavin liitto lopussa."
"Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!" sanoi kuningas, heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. "Se on siellä hyllyllä ulkomaalaisten asiapaperien joukossa."
"Missä, herra kuningas!" kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.
"Schweriniläisten asiapaperien joukossa."
"En näe niitäkään."
"Mitä", huudahti Valdemar hypähtäen ylös, "oletko tullut sokeaksi?" Hän meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät paperinsa olivat kadonneet.
"Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?" huusi hän peloitta van vihaisena. "Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko kavaltajia keskellämme?"
Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik Harpesträngin läsnäollessa.
"Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!" sanoi lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. "Kotkan täytyy lentää, ja valaan uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa! Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen."
Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi, mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan, sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren tila mitenkään huononisi.
YHDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa, jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan. Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta silmäpari.
"Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?" lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja huudahti säikähtyneenä.
"Elkää pelätkö, jalo kuningatar!" sanoi kreivitär Ida. "Se on varmaan joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne, pikku muori", sanoi hän naiselle. "Täällä ei ole paikka puhutella kuningatarta."
"Kyllä, juuri täällä!" vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. "Oletteko unhottanut, mitä vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?" jatkoi hän puolittain alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. "Ei auta taistella virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin: Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko vellamoinen totta."
"Pois, pois!" sanoi Dagmar kalveten. "Minä en halua kuulla ennustuksia — en tahdo tietää kohtaloani — ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin. Tahdotko tappaa minut, paha nainen!"
"Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!" vastasi ennustajatar. "Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar. Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet. Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!" jatkoi hän hymyillen.
"Ei, — kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria — hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa, valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!"
Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. — Kalpeana ja vavisten tuijotti kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui voimatonna maahan.
Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. "Sytyttäkää valot!" sanoi hän. "Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen lauloi:
"Sa poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen."
"Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina —" nyt hän kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.
Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja syleili häntä.
"Jos voit lukea, lapsi", sanoi Dagmar, "niin ota Raamattu ja lue minun sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!"
"Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin pelastaa henkenne omallani — minä tekisin sen niin mielelläni." Hän otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. "Ah, taivaan isä Jumala auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on rautaa kovempi."
"Lue, lue, rakas Kristiina!" rukoili Dagmar tuskallisesti. "Kuulkaa, nyt Vellamoinen laulaa taas:
"Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill' ei ole kauan seuranaan."
"Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa ryöstää minulta häntä! Lue, lue!"
Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja kirjalle. "Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin", sanoi Dagmar vihdoin tyynemmin, "lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää herraani ja kuningastani palaamaan!"
Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty, mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo, kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.
"Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi", sanoi Valdemar. "Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka nyt on Dagmarin laita."
Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven rauta-aitaan niin että se taipui. "Jumala estäköön hänet kuolemasta, ennenkuin minä saavun!" sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli yksin.
Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta Kristiina-neidon sylissä.
Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle. "Kuollut — kuollut?" kysyi hän. "Ja sanomatta minulle viimeistä hyvästiä."
Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: "Elkää surko jalo kuningas!" sanoi hän. "Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne — hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran."
"Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!" sanoi kuningas polvistuen. "Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä elämässä hänen kanssaan."
Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Ah, ankara herrani ja kuninkaani!" sanoi kuningatar. "Miksi herätitte minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne? — Elkää minua pelätkö!" jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia omaisia. "Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini — ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa." Kaikki menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.
"Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi kyyneleistä. — Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu, niin kaikki vieras on unohdettu —"
"Dagmar, Dagmar!" huokasi Valdemar tuskallisesti. "Voitko sinä epäillä minun rakkauttani ja uskollisuuttani?"
"En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen minua?"
"Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?" sammalsi Valdemar, hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. "Taivaan Jumalan nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen — enkä minä ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle uskollisuutta."
"Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, — seuratkoon se sana minua hautaan — on kylliksi että minä vaivasin sinua eläissäni, — kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. — Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah, mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen, sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän maailman turmiollista suuruutta kohti!"
Valdemar vaikeni syvästi huoaten.
"Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa — niin ajattele sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä — ojenna Riisen Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!"
Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä hourivan: "Elä puhu siitä, rakas Dagmar!" sanoi hän surumielisesti. "Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, — mitä sinä olet ollut minulle ja Tanskalle, — ei mikään nainen voi maan päällä korvata."
"Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!" kuiskasi Dagmar. "Ja nyt voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan. Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja ikuisen lepoon!"
Nyt kuningattaren katse alkoi taas harhailla ja hänen kasvonsa tulivat tuskallisiksi: hän taisteli viimeistä, kevyttä taisteluaan. "Ah, kunpa en olisi tuona sunnuntaina sitonut hihojani ja pannut nauhoja niihin", huokasi hän. "Kunpa minun tunnollani ei olisi sitä syntiä, niin ei minulla olisi niin vaikeata yötä."
"Hurskas, viaton lapsi!" — huokasi Valdemar. "Siinäkö sinun koko syntitaakkasi on? Oi autuas, autuas ken niin voi kuolla!"
"Autuas, autuas!" kuului nyt selkeästi kuolevan huulilta. "Autuas, ken näkee, mitä minä nyt näen! — Autuas, ken kuulee, mitä minä nyt kuulen! — Tuolla ne istuvat, kaikki taivaan Herran enkelit — katso, ne odottavat minua — minä tulen. Ja kuule, minua kutsuvat taivaan kellot! Kuinka minä kaipaankin sinne!"
Kasvot taivaallisen kirkastuneina hän levitti kätensä; kun ne vaipuivat alas, olivat hurskaat silmät sulkeutuneet — ja hänen autuas sielunsa oli poissa.
Kauan seisoi kuningas ääneti ja murheellisena kauniin vainajan vuoteen äärellä, katsellen sitä taivaallista hymyä, millä kuningatar vielä kuoltuaankin näytti tahtovan lohduttaa häntä. Hän suuteli kalpeita, kylmiä käsiä, ja risti ne vainajan rinnan alle. Samassa hän pyyhkäisi kädellä kuuman kyyneleen silmästään.
"Hyvästi tuomiopäivään asti, rakas Dagmar!" lausui hän värisevällä äänellä. "Rukoile minun ja kaikkien tanskalaisten puolesta Ikuisen valtaistuimen edessä?" — Hän otti äidittömän lapsen kätkyestä ja astui hitaasti sivuhuoneeseen, vaikeroivien naisten luo. Hän ojensi lapsen kreivitär Iidalle ja pyysi tätä hoivaamaan sitä kuin omaansa. Sitten hän meni ääneti salakammioonsa eikä tahtonut koko päivänä nähdä ketään.
Suru kuningatar Dagmarin kuolemasta oli koko maassa niin suuri, että tuskin koskaan, ennemmin tai myöhemmin, on niin yleisesti itketty tanskalaista kuningatarta. Suusta suuhun kierteli nyt tarina vellamoisesta, joka oli ennustanut hänen kuolemaansa, ja pian se muuttui, mitä kummallisimmilla lisillä varustettuna, kansanlauluksi, joka on säilynyt kansan keskessä viime aikoihin asti. Hänen kuolemansakin ja ihmeellinen heräämisensä kuninkaan ja hurskasten naisten rukouksen tähden, samoinkuin muutamat hänen viime sanansa kuninkaalle, jotka kai kuuluivat sivuhuoneeseen ja levisivät kansanjoukkoon, antoivat kohta aiheen kansanlauluun, jota yleisesti pidettiin runoilija Thorgeirin sepittämänä. Eräät sen kauneimmat ja liikuttavimmat piirteet, kuten kuninkaan kiivas ratsastus Skanderborgista, hurskaan, lapsellisen kuningattaren tunnonlevottomuus siitä, että oli silkkihihoillaan rikkonut pyhäpäivän, sekä hänen viimeiset, sielukkaat sanansa, kun hän näki Jumalan enkelit ja kuuli taivaan kellojen soivan, ovat sanasta sanaan, niinkuin ne tässä kerrotaan, tuossa vanhassa kansanlaulussa. Se huolellisuus ja rakkaus, millä nämä tarinat ja nämä rakastettavat piirteet Dagmarin elämästä ja kuolemasta ovat säilytetyt, todistavat kyllin hyvin, ettei Tanskalla koskaan ole ollut kuningatarta, jonka osaksi olisi tullut suuremmassa määrin kansan rakkaus.
Suurella surusoitolla, ja kansan yleisesti kaivatessa ja murehtiessa kuningatarta, hänen ruumiinsa vietiin Ringstediin kuninkaan ja kaikkien hänen ritariensa saattamana, ja yli koko maan soivat hautauskellot. Pyhän Pentin kirkkoon, ensimäisen suuren Valdemarin ja hänen kuningattarensa Sofian haudan viereen, haudattiin kuningatar suurin juhlallisuuksin, rukousten ja sielumessujen kaikuessa, ja arkkipiispa Antero piti kuninkaalle ja kansalle puheen, jota kuullen ei kenenkään sydän pysynyt kylmänä, eikä kuivana yksikään silmä.
Kun surukulkue palasi kirkosta, ratsasti kuningas hiljaisena arkkipiispan ja Albert-kreivin välissä äänettömien, totisten kansanjoukkojen välitse. Mutta vain kuninkaan ratsastaessa ohi he vaikenivat kunnioittaen, tervehtiäkseen ja katsellakseen häntä. Sitävastoin kreivi Otto, joka nuorempien ritarien kera päätti pitkän surukulkueen, kuuli pysähdyttäessä monien sydämellisen säälin ja osanoton ilmaisujen ohella monimielisen väkijoukon keskeltä myös monta kevytmielisen uteliaisuuden ja laverteluhalun sanaa.
"Ah, niin kaunis ja nuori kuningas, ja leski jo!" sanoi eräs nuori, sievä myllärin vaimo eturintamassa.
"Ah, niin, lapseni, sellaisia iskuja maailma antaa!" sanoi hänen vierellään vanha, paksu eukko —. "Kun minä menetin ensimäisen miesvainajani, minä olin melkein yhtä murheissani — ja enemmänkin — tämähän ei itkenytkään. Mutta kun on nuori ja kaunis ja on jotakin takana, niin ei sitä, Jumalan kiitos, kauan istu yksin. Kuninkaalla ei ole mitään hätää: vaikkapa ei olisi kaunis eikä nuorikaan, kyllä hän saa satakin vaimoa yhden sijaan."
"Mutta niin lempeätä ja hyvää kuningatarta me emme sentään saa koskaan enää!" sanoi myllärin vaimo. "Jumala armollisesti varjelkoon meitä vain siitä Portugalin kopeasta prinsessasta."
"Siitä ei mitään huolta!" vastasi joku kolmas. "Kuninkaanhan piti vannoa, ettei koskaan enää näe häntä. Mutta se ruotsalainen Helena-rouva, joka jo niin kauan on ollut maanpakolaisuudessa ja epäsuosiossa, se voi taas kyllä päästä suosioon; vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan."
"Vähän te siitä tiedätte!" alkoi paksu eukko taas. "Hänhän on jo päästään vialla, ilkeä noita hän lisäksi onkin. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut jonkin linnun laulavan, niin ei kauan kestä, ennenkuin kuningatar-vainaan kaunein hovineito tulee hänen kruununsa perimään; häneen kuningas on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä, sanotaan, ja hyvä kuningatar-vainaa rukoili polvillaan kuningasta viime hetkelläänkin, ettei hän turmelisi tytön kunniaa, vaan ottaisi hänet todella kuningattarekseen."
Otto-kreivi tuli tarkkaavaisemmaksi. "Mitä kirottua lavertelua!" kivahti hän tähystäen niin suuttuneena suupalttia eukkoa, että tämä säikähtäen väistyi väkijoukkoon.
Kulkue läksi edelleen. Mutta Otto-ritari ei voinut unohtaa tuota lavertelua kuningattaren kauneimmasta neidosta, jota hän ei voinut ajatella muuksi kuin Kristiinaksi, tätä kun aivan yleisesti mainittiin siksi. Vaikka hän arvasi ettei tuossa puheessa ollut pontta eikä perää, teki se hänet kuitenkin levottomammaksi kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää.
"Kyllä ne osaavatkin jaaritella!" sanoi hän Absalon Belgille, joka ratsasti hänen vierellään Riiben tietä. "Tuskin rakastettavin kuningattaremme on ehtinyt sulkea silmänsä, ennenkuin nuo roistot jo tietävät hänen ajattelevan uutta naimista. Eikä morsiamista kuulu olevan puutetta, heillä on jo ainakin kolme tiedossa. Teidän kaunista äiti-rouvaannekin on kunnioitettu ottamalla hänet luetteloon."
"Se on vanhaa juorua, jonka luulin jo aikoja unohtuneen", vastasi Absalon Belg suuttuneena. "Onnettomaan äitipuoleeni ne juorut koskivat pahemmin kuin olisivat ansainneet. Hän on nyt kokonaan luopunut maailmasta ja on syventynyt tähtitieteeseen, Kullenin vanhan Thord Knuutinpojan luona, niin että kansa luulee hänen menettäneen järkensä. — Itse melkein uskon samaa", jatkoi hän. "Hänestä saamani tiedot eivät juuri ole ilahduttavia. Veljeni ovat turhaan yrittäneet tuoda häntä ihmisten ilmoille; näissä haaveissaan hän on yhtä itsepäinen ja oikullinen kuin kaikissa muissakin. Ehkäpä hänen mielessään joskus on kruunu kummitellut. Kuningas osoitti aikoinaan erikoista suosiota hänelle. Mutta kertovat myöskin jostakin kamarineidosta, luultavasti sillä tarkoitettiin Riisen Kristina-neitoa. Kuningatar kuului todellakin viimeisillään ollessaan, luultavasti houreissaan, pyytäneen kuningasta ottamaan tämän puolisokseen."
"Onko se mahdollista?" huudahti Otto hämmästyneenä. "Mutta mistä tällaiset tiedot? Kuka siinä oli saapuvilla!"
"Minun tietääkseni ei ketään", vastasi Absalon Belg, "mutta hovissakin on seinillä ja ovilla korvat. Eikä tuo olisikaan niin ihmeellistä. Kristiina-neito on todellakin kaunein tyttö mitä tunnen, hän on kunnianarvoisen ritarin tytär ja jokainen tietää hänen olleen enemmän kuningattaren ystävän kuin kamarineitsyen. Kukapa voisi kieltää kuningasta korottamasta häntä jonakin päivänä herttuattareksi ja toisena kuningattareksi?"
"Uskotteko sen voivan olla mahdollista?" kysyi Otto-kreivi, posket hehkuvina.
"No, no, hyvä ruhtinas!" vastasi Absalon Belg hymyillen. "Elkää pelätkö halpa-arvoisia sukulaisia. Minä näen jo ruhtinaallisen verenne olevan kuohuksissa. Ehkei se todenteolla juolahdakaan kuninkaan mieleen, vaikka kuningatar täysin tietoisena on lausunut sitä toivovansa. Kuningas suree niin syvästi hurskaan Dagmarin kuolemaa, että kestänee kauan ennenkuin hän ryhtyy uuteen valintaan Jos se joskus tapahtuu niin saatte nähdä että hän vielä kosii ylpeätä Portugalin prinsessaa. Kuningas näki hänet Schwerinissä, ja tuodessani hänelle tiedon kuningatar Dagmarin saapumisesta, sain kuulla yhtä ja toista tästä tapaamisesta."
"Meidän ritarillisesta kuninkaastamme sepitetään yhtenään lemmentarinoita!" sanoi kreivi Otto mieli keveämpänä. "Uljas, nuorekas enoni käy aina vilkkaaksi kauniiden naisten seurassa, ja kenties lausuu heille silloin tällöin kohteliaan sanan, jonka merkitys käsitetään liian tärkeäksi. Näin on luultavasti käynyt Schwerinissäkin. Eipä epäilty myöskään sanoa kaunista Audacia-kreivitärtä hänen lemmityksensä."
"Mustan Henrik-kreivin puolisoako?" kysyi Absalon Belg. "No täytyypä sanoa ihmisten hyvällä halulla tahtovan tehdä kuninkaastamme Salomon sekä viisaudessa että hulluudessa. Mutta totta on: ei savua ilman tulta; se ainakin on varmaa, että teidän kuninkaallinen enonne on hyvällä tuulella ollessaan vaarallinen naisille, ja pahalla päällä ollessaan pelottava miehille."
Tämä viimeinen huomautus sai Otto-kreivin taas vakavaan mietiskelyyn, eikä hän enää puhunut sanaakaan matkalla Riibeen. Hän huomasi vasta nyt, miten suuresti hän rakasti kaunista Kristiina-neitoa, ja häntä kiusasi ajatus, että hän mahdollisesti joutuisi jonkun toisen miehen kanssa kilpailemaan tuon rakastettavan naisen sydämestä. Hän oli näihin asti nähnyt kauniissa ritarintyttäressä ainoastaan kuningattaren hienoimman hovineidon, jota hän, muistaen ylhäisen syntyperänsä, kohteli alentuvasti, antautuen kevytmielisenä ja huolettomana sen miellyttävän tunteen valtaan, että oli Kristiinassa herättänyt rakkautta. Tämä puoleksi tiedoton tunne muuttui nyt äkkiä vakavammaksi, ja hän alkoi pitää ruhtinaallista kreivinkruunuansa ja kuninkaallista syntyperäänsä kylläkin kauniina, mutta tilapäisenä ylellisyystavarana, jonka Kristiina-neidon sulous kuitenkin kokonaan himmensi.
Kuin unissa saapui Otto-kreivi Riiben linnaan. Kuninkaan puheille ei voinut päästä ensi päivinä hänen kotiin tulonsa jälkeen. Hän oli Dagmar-kuningattaren muistoksi alkanut rakennuttaa Dronningholmin linnaa, seudulla, johon kuningatar siellä matkustaessaan oli erikoisesti mieltynyt.
Tuskin oli kuningas hilpeännäköisenä näyttäytynyt taas kansalle sekä valtaneuvostolle, kun Otto-kreivi pyysi saada häntä puhutella hänen salakammiossaan. Tärkeät valtioasiat täyttivät taas kuninkaan mielen. Hän oli hiljattain vastaanottanut sanoman Otto-keisarin pannaanjulistuksesta, jonka ankara ja voimakas paavi oli suorittanut viime pitkänäperjantaina tavanmukaisin pelottavin juhlamenoin, koska keisari vastoin valaansa ja sopimustaan yhä oli jatkanut sotaa Sisilian kuningas Fredrikkiä vastaan. Olipa myöskin Böömistä saapunut tuo tärkeä tieto, että kuningas Fredrik oli valittu Saksan keisariksi, ja että mahtava puolue kannatti häntä, koska sekä Böömin kuningas, että Baijerin ja Itävallan herttuat, samoinkuin Thüringin maakreivi ja Magdeburgin ja Trierin arkkipiispat olivat julkisesti menneet hänen puolelleen pannaan julistettua Otto-keisaria vastaan. Suuri, sisällinen sota oli pakostakin syttyvä Saksanmaalla, ja Valdemar oli päättänyt jättää epäluotettavan Oton ja mennä uuden keisarin puolelle. Tärkeät neuvottelut kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa olivat varmentaneet häntä päätöksessään, ja keisari Fredrikin kanssa hän parhaillaan solmi liittoa. Valdemarin päätöstä eivät saaneet horjumaan nekään huhut, joiden mukaan viekas keisari Otto aikoi sopia pohjoissaksalaisten ja murhatun Fiilip-keisarin puolueen kanssa, naimalla tämän jälkeenjääneen tyttären. Hän näki niissä vain uuden todisteen juonittelevan Otto-keisarin Tanskalle vihamielisistä aikeista, samoinkuin hänen kieroudestaan. Sillä tosin Otto-keisari oli julistanut keisari Fiilipin murhaajan valtiokirouksen alaiseksi ja henkipatoksi, mutta moni arveli hänen itsensä olevan liitossa murhaajan kanssa, ja jos tässä epäluulossa oli perää, niin täytyihän kauhistua sitä rakkautta, jota hän nyt teeskenteli murhatun vihollisensa tyttärelle. Valdemarin mieltä kuohutti liittonsa ja ystävyyssuhteensa pannaanjulistettuun keisariin, johon niin synkkä epäluulo kohdistui, ja hän tahtoi Otto-keisarista mieluummin saada ilmivihollisen kuin petollisen ystävän.
Kuninkaan miettiessä näitä valtioasioita, ilmoittautui Otto-kreivi ja sai kutsun astua sisään. Mutta Valdemarin ajatukset olivat niin kaukana siitä mitä hänen tulisella ja rakastuneella sisarenpojallaan oli hänelle sanottavana, ettei hän kotvaseen saanut selville mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Eikä Ottokaan halunnut suoraan tuoda esille sydämenasiaansa, vaan puhui niin peitetyin sanoin kunniasta ja onnesta, kuninkaallisesta verestä ja sydämen aatelista, ennakkoluuloista ja vapaasta päättämisvallasta elämän tärkeissä kysymyksissä, että kuninkaalta viimein loppui kärsivällisyys.
"Mitä hemmettiä sinä oikein tahdot?" keskeytti hän tuon sopertelevan nuorukaisen. "Onko sinusta tullut pappi tai runoilija, tai oletko järkesi menettänyt? Sillä niin totta kuin olen kunnian mies, niin minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanot."
"Aikomukseni oli vain sanoa teille, kuninkaallinen enoni", — sai Otto sanotuksi, "että teidän luvallanne aion kosia rakastettavaa nuorta naista."
"No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!" sanoi
Valdemar hymyillen. "Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani.
Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei
valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää."
"Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!" jatkoi Otto. "Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi valintani olevan teille vastenmielisen, — ja koska te tunnette sen nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää —"
"Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?" keskeytti Valdemar hänet kärsimättömänä. "Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt suoraan, kuka se on?"
"Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua", — vastasi Otto, "mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä —"
"Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?" kysäsi kuningas säpsähtäen. "Jos olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!"
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysäsi Otto äkkiä ja katseli Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. "Hänen siveyttään ja kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa —"
"No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!" keskeytti hänet Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. "Tosin sinä olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin sydämen."
"En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas", vastasi
Otto kuohahtaen, "silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja
jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei
Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin."
"Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas Ottoseni!" vastasi kuningas. "Myönnän nähneeni sinun suorittaneen suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään. Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse — ei, en sentään — en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, — minulla on tärkeämpää ajateltavaa!"
"Kuninkaallinen enoni!" virkkoi Otto kiihkeänä. "Elkää käskekö minua noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä! Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen kilpakosijani?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Valdemar kiukustuneena. "Mitä sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen kruunuansa kamarineitsyelle!"
"Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!"
"Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan keskuuteen? — Kuka on sinulle sen kertonut?"
"Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?" kysyi Otto, posket mustasukkaisuudesta hehkuen. "Teillä on syytä uskoa että te, herra kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. — Te sanotte minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä, herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!"
Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja surumielisenä.
"Rakastunut poika parka!" sanoi Valdemar. "Ehkäpä olen puhunut hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista, nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa Berengarian!" — Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin. Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä häirinnyt.
Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä. Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen kruunuansa kenenkään muun päässä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta.
Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.
Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214. Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen Kaarlo.
"Huomenna siis rynnätään linnaan!" — sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin — ja tästä päivästä kaksi vuotta taaksepäin —"
"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi helisevän!" vastasi Otto.
"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla, olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen tukka ja hänen siniset silmänsä."
"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä sisareni tähän kuuluu?"
"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa. Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis! ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; — olisitpa kuullut hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei tottele? — niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja kultakannuksistasi."
"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo miekkaani."
"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle: se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa, kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen eteensä, — niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."
"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta saavuttamastani kunniasta."
"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"
"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun sisareni kuninkaalle kuuluu?"
"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat, että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä Riiben linnassa — tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin kasvatusäitinä — mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena, jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja kaikella kunnialla se josta hän käy."
"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan, jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous, se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä hetkestä lähtien olette te veriviholliseni — te olette riistänyt minulta rauhani ja kunniani!"
Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa; hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.
"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat, kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä —"
"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani. Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta papilta" — — —
"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa? Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle — josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; — olisitpa kuullut, mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" —
"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas. "Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka oma veljeni — niinkuin olit paras, ainoa ystäväni — hengelläsi saat maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran, jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.
Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.
"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert, kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi tietoisuus ylivoimastaan. — "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto, Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt leikitteleminen.
"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista. Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo, ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"
Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.
Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä, kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.
"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni! Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa — hänhän ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä — ah, hänen surullista katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin — ei, en tahdo enää koskaan häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.
Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin, jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan sisarenpoika — mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen minä hänelle vielä näytän, — en minä saanut ritarilyöntiä sisareni tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."
Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin, intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä, hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä ratsastajaa kohti.
"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun iankaikkiseen tuleen."
"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"
Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse; suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois. "Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte minut — haa, kuka olette?"
"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään. Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"
Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.
"Pidä suusi, saatana!" huusi Kaarlo nyt. "Jos vielä lausut ainoankaan jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle kaarneiden syötäväksi!"
"Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!" kuiskasi kiusanhenki ja kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. "Jos jaksoin saada voiton Tanskan kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!"
Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt, että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta, ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana kaatumataudin kouristuksissa.
"Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?" kysyi mies ja teki ristinmerkin. "Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne krouviin?"
"Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut hirsipuusta", sanoi Kaarlo. "Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!"
Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.
Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra, kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan. Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet voittaa.
Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. "Lupasin teille pikaisen ripityksen!" sanoi hän, "sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla, mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia helvettiin!" Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä hetkenä hyvänsä.
"Hohoo!" sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, "olenko minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut — minä keitin sen vain — ja siitä synnistä minulla on jo päästökirja" — —
"Kuollut — kuningas Valdemar kuollut — myrkytetty!" — vaikeroi Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"
"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! — Murha! Apua!"
Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.
"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa? Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!" huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella, olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja riistäneet aseen häneltä.
"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä, outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet voi kaikkien nähden hirttää!"
Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.
Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän saattoi kuulla oudon ritarin äänen.
"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" — kuului syvä, voimakas ääni lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille. Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja tomusta! Armon ovi on leveä."
"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä; mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi sittenkin jää liian soukaksi."
"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no, siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."
"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas, "sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi? Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä, sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."
"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua. Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on vetoa — panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän painaa?"
"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja kaunis — ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen — mutta mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"
"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" — lausui syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"
"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase — käsi, joka minua käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa, rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes siedettävä kiirastuli siitä synnistä! — Mitä tulee kuninkaaseen, joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja pannaanlasketun piispan palaman."
"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka minulle vannoit?"
"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni — "tekö se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin — sen yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte kirkonkiroukseen."
"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, — olen joutunut uudelleen kirkonkiroukseen."
"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu — teidän sormenne polttavat ilmassa —. Voi, voi, te olette vihkinyt minut ikuiseen tuleen!"
"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas syvä ääni lausuvan, — "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."
Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt, että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa, joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin. Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen "niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, — sama rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! — Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"
Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun. Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä. Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi, itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.
"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."
"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"
"Mikä piispa?"
"Outo ritari, aioin sanoa."
"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. — "Tuli tieto, että rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä, kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa, haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!" lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei, kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."
"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."
"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.
"Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä", sanoi Kaarlo. "Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin omantunnontuskiin."
"Eikö sen kummempaan?" sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. "Se tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä. Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö ainakin, maksaa mielenne mukaan." Näin sanoen pisti hän kukkaron taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.
Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.
Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen, komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin, Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.
Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat, joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat hänen mielessään synnyttäneet. "Mutta mitä kuningas sitten Gentissä tekee?" kysyi hän Junkker Strangelta, "minä luulin hänen vielä olevan Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä Flandernista."
"Sitä on kyllä lupa kysyä", vastasi Junkker Strange, "mutta ihmetellä ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä, jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville, että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en tiedä, sopiiko siitä puhua."
"Miksi ei?" sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, "maanmiesten kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo, kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua."
"Prinsessa Berengaria?" kysyi Kaarlo säpsähtäen. "Kerrottiinhan pari vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa."
"Se kai tapahtui vain kokeeksi", sanoi Absalon Belg, "niin ylpeä ja kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin hänellä on kruunu odotettavissa."
Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän.
"Ah, kunpa olisi niin hyvin!" huudahti hän ja ajatteli vain, että jos
kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan
Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.
"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."
Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin, rehellisiin silmiinsä.
"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."