Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa. Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja Berengariaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa. Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta oli vähän joutunut harhaan.
Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta — eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata. Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.
Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.
"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan kapinallisten vasallieni kanssa."
Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan. Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän, kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti, tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.
"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa", vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni kanssa?"
Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin, jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän mielestänne olen rikkonut."
Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu. "Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä, minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa, sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, jos se tehdään riidanalaiseksi."
"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi, "se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi. Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä, mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."
Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä", sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä, tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"
Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa huoneessaan tärkeitä uutisia.
"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."
Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."
Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi. "Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"
"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea ihminen."
"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.
"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä, herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun asioihinne — —."
"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun tulee tehdä ja tekemättä jättää."
"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä, niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."
"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette, kukonpojat?"
"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa — —."
Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata! Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan henkivartijaini joukossa."
Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.
"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä. "Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta, jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"
Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä raitista ilmaa — niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa, joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla hautuumaan.
Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä. Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla, vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja. Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?" sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen, kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi. Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta; kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva. Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin, tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa, syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän — kuollut — —." Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy oli katkeran surumielinen, laulavan:
"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen; syliss' armasta hoivasin, — avaruus jäi allemme pilvineen."
Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"
"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua vihannut — mutta rakastan sinua kumminkin — olen luopunut maailmasta sinun tähtesi — ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa — en tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä — ja kumminkin — omasi olen — iäti omasi!"
Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.
Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet, kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta, voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty pergamentti.
Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan. Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa, jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa. Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia koski heitä eikä ketään muita.
Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta. Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti, että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä, kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren toisellekin puolen.
Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena, ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla. Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä — keisarin sopimuskirjaan nojautuen — slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi, eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.
Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan, mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani; ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa, ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."
Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen kanssaan.
Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa, ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.
Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa. Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan arvelemaan.
Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.
Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa. Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."
Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä ohi kulkenut.
"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle, kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa. "Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista, onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"
"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?" kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.
"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta — mitä me kutsumme nimellä fraus pia — saanen kuitenkin, Teidän luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."
"Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!" kysyi Henrik-kreivi puoleksi tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, "vaikka minulla vielä olisi mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana hätävalheena?"
"Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita", vastasi piispa. "Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran pyhää verta in natura mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois kokonaisen kansan synnit."
"Koko pullollisen tuon minä mukanani!" vastasi Henrik. "Mutta ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?"
"Puolittain!" vastasi piispa.
"Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa."
"Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille. Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne, kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta."
"Vai niin!" kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa yhteenpuristetuille huulilleen, "mutta se ei käy päinsä — se on liian rohkeaa" —
"Jättäkää se minun huolekseni!" sanoi kreivi, "se on joka tapauksessa vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää. Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin tiedämme, koska haukan pitää lentää!"
Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa saavuttaakseen hänet.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.
"Sytyttäkäämme soihtumme!" sanoi Junkker Strange, "nyt ei ole kuutamoa, ja tie on eksyttävä."
Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.
Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen Hanswurstteatteriksi.
"Tämä on liian hullua", sanoi Junkker Strange vihdoin, "jättäkää jo pila sikseen, kreivi Otto!"
"Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan", kuului Otto-kreivin ääni naisten keskellä, "minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla."
Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä. "Tanskanmaan kuningas! Tie auki!" kuului nyt suusta suuhun, ja hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti, kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi. Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan, hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill'aikaa kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään metsään.
"Petos! Konnan juonia!" huusi Junkker Strange! "Ajakaa heitä takaa, Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että harmittavaa."
Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan, metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi jännitetyn tarkkaavaisina.
Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön, kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa, pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen suullensa.
"Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille", sanoi väärä kreivi Albert "se on hänen kaltaistansa."
"Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti", mörisi valekuningas ja puhkui: "häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua."
He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.
"Onko hän teidän hallussanne?" kysyi toinen. "Hyvä! He ovat hänet saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie, kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan kuningas viettää häitä — kamarineitsyensä kanssa."
Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.
"Odottakaa hiukan, jalo prinsessa", mörisi ritari ja kiinnitti hänen siteitään; "tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne."
Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti. Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra, lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.
"Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa", kuiskasi hän, "voitteko antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt? Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan; se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi." Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. "Ah, nainen on heikko astia", sanoi hän, "hän on pyörtynyt." Silloin näki hän vaatteen, joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän, höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.
Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan. Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto laski käden hänen suullensa. "Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt Te olette minun vankini;" sanoi hän, "ja lumoovat ruusukahleeni saatte heti tuntea."
Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin, hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä käytävistä.
Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen, kun paksu luostariveli lyhty kädessä tuli häntä vastaan. "Joko nyt, herra piispa?" kuiskasi hän.
Otto nyökkäsi ja painoi lakin syvemmälle päähänsä, matki papin piipittävää ääntä ja sanoi käskevästi: "Eteenpäin! Hevoseni! Suu kiinni!"
"Hetipaikalla, kunnianarvoisa herra", sanoi nöyrä luostariveli ja valaisi hänelle tietä käytävien läpi, kulkien edellä hiljaa, hiipivin askelin.
"Hevonen seisoo portin ulkopuolella ladon tykönä, minne itse sen jätitte."
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Otto aikoi pakoittaa munkkia laskemaan hänet ulos; hän kopeloi vyöstään pientä tikaria, jota hän aina siinä kantoi ja jota hän tällä ryöväysretkellä oli turhaan koettanut käsiinsä saada; ja nyt sitä etsiessänsä huomasi hän mielipahoikseen sen kadonneen.
"Oletteko unhoittanut sen, kunnianarvoisa herra?" kysyi munkki: "eikö se ole sivutaskussanne?"
"Avainko? Oikein, tässä se on!" huudahti Otto iloisena ja löysi vieraan viitan sivutaskusta suuren avaimen, mutta unohti vääristää ääntänsä. Munkki säpsähti ja alkoi aavistaa pahaa; hän antoi äkkiä lyhdynvalon langeta Oton puoleksi peitetyille kasvoille.
"Jesus Maria, petos!" huudahti hän ja hypähti syrjään. Silloin tempasi Otto äkkiä lyhdyn hänen kädestään ja tarttui samassa niin kovakouraisesti hänen kaulukseensa, ettei luostariveli voinut huutaa ääneen.
"Jos päästät ääntäkään, munkki, olet kuoleman oma", kuiskasi hän.
"Laske minut heti ulos, taikka ajan veitseni rintaasi!"
Otto huomasi paksun munkin vapisevan hänen käsissään; hän ei hellittänyt kaulasta, antoihan vain vapisevan oppaansa silloin tällöin vetää henkeä ja pakoitti hänen siten äänetönnä kulkemaan edellä viimeisen pimeän käytävän ja luostarinpihan läpi portille. Täällä täytyi hänen uskoa munkille avain, mutta yhä piteli hän häntä kauluksesta kiinni, sill'aikaa kun luostariveli väänsi auki lukon. Äkkiä liikahti paksu munkki, ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä irti; mutta Otto piti hänestä kiinni ja veti hänet mukaansa portista ulos. Hän pakoitti munkin lukitsemaan portin heidän jälkeensä, jonka jälkeen Otto otti avaimen takaisin ja pisti sen taskuunsa.
"Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin ja saatatte minut tielle", sanoi hän kohteliaasti; "muuten täytyy minun tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne."
Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen. Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka vyöllään.
Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä, kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta. Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen, Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi, ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina salaa rakasti kuningasta.
Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto tahtoi rakkauttansa masentaa.
Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä. Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla, ennenkuin Otto sen huomasi.
"Onko tuo tyttö lumonnut minut?" virkkoi hän vihdoin unelmistaan heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. "Enhän minä ole Valdemar, ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni Kristiinalle ja kuninkaalle" — —
Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta, levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.
"Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu", sanoi nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, "mutta hän on aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi henkeni paluumatkallamme Elben yli."
"Kirottu muisto!" mörisi vanha herra. "Otto, Lüneburgin kreivi", huusi hän äreästi, "laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi." Samassa viittasi hän kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.
"Hyi!" huusi nuori, mustatukkainen ritari. "Tämä ei voi olla isäni tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja ruhtinaita varten."
"Olen aseeton, kuten näette", sanoi Otto ratsumiehille; "tämän vikurikaakin selässä en suinkaan pääse teiltä pakoon. Antakaa minulle lakkini."
Ratsumiehet katselivat noloina ja epäröivinä herraansa, mutta yksi heistä hyppäsi heti alas ratsultaan ja ojensi kunnioittavasti Otolle pudonneen lakin.
"Sattuma on tehnyt minut vangiksenne, herra rajakreivi", sanoi Otto, kääntyen avomielisesti vanhan herran puoleen. "Tiedän, ettette tahdo väärinkäyttää satunnaista ylivoimaanne. Jos olisitte saanut minut kiinni taistelukentällä keihäs ja miekka kädessä, saisitte vaatia miekkaani ja ratsuani sekä pitää minua vankinanne, kunnes minut lunastettaisiin. Nyt Teidän korkeintaan sopii vaatia, että olen vieraananne tänään, ja siihen minä olen valmis."
"Teitä kohdellaan niinkuin ruhtinaalliselle säädyllenne ja arvollenne sopii", vastasi rajakreivi, "ja jos annatte minulle ritarillisen kunniasananne ettette aio paeta, kohtelen minä Teitä enemmän kunnioitettuna vieraana kuin vankina."
"Täksi päiväksi saatte sanani, herra rajakreivi", vastasi Otto, "mutta kuningas Valdemarin hääpäivänä aion minä tanssia Riiben linnassa."
"Viettääkö Tanskan kuningas häitä?" kysyi rajakreivi säpsähtäen. "Siksi hän siis läksi paluumatkalle; — minusta luulee hän kaiketi jo olevansa selvä. Hän kai luulee minun noudattavan Schwerinin kreivien kaunista esimerkkiä ja nöyrtyvän edessään, ikäänkuin hän olisi Saksan keisari? — Ei toki! Ylpeä enonne pelaa rohkeata peliä, kreivi Otto. Tapausta, joka tänään toi meidät yhteen, minä pidän onnellisena enteenä niin minun ja Pohjois-Saksan asialle kuin Teille itsellennekin. Te olette Tanskan kuninkaan sisarenpoika, se on totta, ja se puolustaa nuoruutenne erehdystä. Mutta oletteko unohtanut, että olette suuren Henrik Löven pojanpoika ja laillisen keisarimme veljenpoika? Te olette syyllä enemmän Saksan kuin Tanskan oma, uljas nuorukainen, ja minä iloitsisin, jos voisin Teidät jälleen voittaa isänmaallenne ja avata silmänne näkemään sitä kuilua, jonka partaalle olette joutunut, sokeasti ihaillessanne rohkeaa anastajaa ja vallanhimoista tyrannia".
"Ei yhtään loukkaavaa sanaa kuninkaallisesta enostani, herra rajakreivi", keskeytti Otto hänet nopeasti.
"Olenko saksalainen vai tanskalainen, omistanko työni ja elämäni isän vai äidin suvulle, keisarille vai kuninkaalle sen saa sydämeni ja hyvä miekkani osoittaa maailmalle viimeiseen hetkeeni asti. Vaikka olenkin Teidän vankinne, ette Te voi saada minusta laillisen herrani ja kuninkaani pettäjää." Hän kääntyi nyt syrjin vanhaan rajakreiviin ja tervehti kunnioittavasti kahta nuorta ritaria, rajakreivin Juhana- ja Otto-poikaa.
Juhana ritari, joka oli nuorempi ja Otto-kreivin kanssa yhdenikäinen, puristi lämpimästi hänen kättään ja oikeinpa iloitsi saadessaan tehdä lähempää tuttavuutta nuoren, kuuluisan sankarin kanssa, jonka hän ennen oli nähnyt vain miekka kädessä kepeän sotaratsunsa selässä voittoisan vihollisen puolella.
Oton täytyi nyt seurata rajakreiviä ja hänen poikiansa Primbergin lujaan linnaan, ja hänestä tuli pian niin hyvä tuttava Juhana-ritarin kanssa, että hän tälle kertoi, kuinka hän oli joutunut pukeutumaan hengelliseen valepukuun, ja kuinka hän epäilemättä näin omituisella tavalla oli vapauttanut Berengaria-prinsessan joutumasta luostariin.
Iloinen Juhana-ritari nauroi sydämestään tälle sukkelalle seikkailulle eikä hartaammin toivonut muuta, kuin että kerta saisi uljaasta Lüneburgin Otto-kreivistä ystävän ja aseveljen.
Absalon Belg ja nuo kymmenen tanskalaista ritaria olivat sillävälin tuloksetta harhailleet sinne tänne metsässä. Lopulta olivat ritarit hajautuneet ja eksyneet toisistansa, niin että Absalon Belg ja ritari Glug nyt aamulla huomasivat olevansa kahden ulkopuolella metsää tiellä, josta eivät oienneet, minne se vei. He eivät vielä olleet nähneet ketään ihmistä, kun yht'äkkiä saivat näkyviinsä monilukuisen ratsujoukon, jonka kiiltävät aseet loistivat jonkun matkan päässä. Jott'eivät olisi joutuneet ylivoimaisen vihollisen käsiin, hyppäsivät he nopeaan satulasta ja kätkeytyivät hevosineen tienviereiseen pensaikkoon, josta huomiota herättämättä saattoivat tarkata ohikulkevia.
Ratsujoukon lähetessä tunsivat tanskalaiset ritarit siinä Brandenburgin rajakreivin poikinensa, ja suureksi ihmeeksensä näki Absalon Belg Otto-kreivin papin valepukuun puettuna, keskellä näitä kuninkaan julkisia vihollisia sekä kuuli hänen hilpeästi ja tuttavallisesti haastelevan Juhana-ritarin kanssa. Hän ei tiennyt, mitä tästä sai uskoa; sillä niin epäiltävältä kuin tämä seura näyttikin, ei hän millään ehdolla osannut epäillä Otto-kreivin rehellisyyttä ja uskollisuutta kuningasta kohtaan. Ritari Glug ei ollut tuntenut Otto-kreiviä hengellisessä puvussa, eikä Absalon Belg puhunut havainnostaan mitään. Hän kehoitti nyt ritari Glugia pyrkimään vain Junkker Strangen ja hänen ritariensa pariin tai ainakin Riibeen päin ja jättämään Oton etsimisen hänen huolekseen. Sitten he nousivat taas ratsuilleen ja läksivät kumpikin omaa tietänsä. Absalon Belg kulki loitolta Brandenburgin rajakreivin jälkiä suoraan Primbergin linnalle ja kätkeytyi linnan lähellä olevaan talonpojan majaan, tietämättä vielä itsekään, mitä tekisi.
Seuraavana aamuna hän mietti, ratsastaisiko ylös linnaan vai eikö. Hän seisoi talon pihalla tallin luona ja asetti kuolaimia hevosen suuhun. Täältä hän saattoi puoliavoimen portin läpi nähdä ylös linnaan asti. Hän näki nyt kahden reippaan ritarin ratsastavan alaslasketun nostosillan yli ja tunsi piilopaikastaan pian toisen Otto-kreiviksi, toisen nuoreksi rajakreiviksi, Juhanaksi, jotka molemmat, kepeään metsästäjäpukuun puettuina, laskivat virkeillä oriillansa hyvää vauhtia alas tietä pitkin, nauraen ja leikkiä laskien kuin hyvät ystävät ainakin; heidän jälessään tuli joukko brandenburgilaisia ratsumiehiä.
Tanskalainen ritari oli hetken epätietoinen siitä, pitikö lähestyä heitä ja ilmaista itsensä; mutta pian hän jätti kaikki arvelut sikseen ja luottaen Otto-kreivin rehellisyyteen, jota hänen joka tapauksessa oli mahdotonta epäillä, vaikkakin asiat näyttivät niin paljon häntä vastaan todistavan, pyörähti hän ratsulleen ja ratsasti heidän luokseen.
"Mitä näen? Tanakka ystäväni, Absalon Belg!" huusi Otto ylimielisenä ja tervehti häntä ystävällisesti.
"Minä olen kauan turhaan etsinyt Teitä", sanoi Absalon Belg vakavana, "enkä suinkaan arvannut saavani nähdä Teitä näin."
"Minulla on siis ilo valmistaa Teille yllätys", vastasi Otto; "Olen ollut brandenburgilaisten vankina, tietäkääs, ja jaloa ritarillista rajakreivi Juhanaa, jonka tässä näette, saan kiittää nopeasta vapautuksestani. Lähden nyt rajakreivin suojelusluvalla Riibeen ja toivon ajoissa ehtiväni kuninkaan häihin."
Absalon Belg tervehti nyt nuorta rajakreiviä kylmän kohteliaasti ja seurasi heitä. Hänen saapumisensa näkyi saaneen heidät totisiksi ja äänettömiksi. Näin ratsastivat he hetkisen yhdessä.
"Minun täytyy nyt jättää sinut, rakas Otto", sanoi vihdoin nuori rajakreivi pysähtyen ja ojentaen kätensä Otolle. "Mutta minä toivon, että se veljellinen liitto, jonka olemme solmineet, kestää kaikki riidat ja että kerran tulee aika, jolloin ei mitkään epävarmat ehdot meitä eroita."
"Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua", vastasi Otto, "mutta tiedän, ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei."
Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi linnaan.
Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.
"Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto", sanoi nyt Absalon Belg, "näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat yhtä pitkät kuin elämänne lanka."
"Se oli oma sukkela päähänpistoni", vastasi Otto. "Minä en halunnut nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni."
"Hänkö Teidät ryöväsikin?" kysyi Absalon Belg. "Taitaapa hän olla väkevä ja reima nainen."
"Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole", vastasi Otto ja nauroi "hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina kauniiden impien silmissä."
"En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!" sanoi Absalon Belg; "tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai oletteko saanut vamman aivoihinne?"
"En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua. Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni Braunschweigiin —."
"Entä kunnianne?"
"En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat kuninkaan."
"Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?"
"Se on Tanskan ja vapauden oma", vastasi hän kiivaasti, "ja kaikkien kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin kahdeksanvuotias morsiameni." Nyt hän kannusti orittaan ja lähti menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.
Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen. Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen omituisesta seikkailustaan.
Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää, loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä kasvojenilmettä eikä hän osannut — mikä oli luonteenomaista Dagmarille — yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä. Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut uuden kuningattaren.
Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat, enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen Vivat [eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.
Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä. Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon. Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia. Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k. Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill'aikaa kun arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista onnettomuuksista ja maanvaivoista. — Tosin vartija ajoi hänet pois, ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän kuningattaren historiallinen muisto liittyy.
Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa häävieraissa.
Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna, kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen, kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa, kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.
Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. "Muistatko tanssia, jonka yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?" hän kysyi hellästi. "Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja lemmetöntä."
Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. "Niin, tule, oma Valdemarini!" kuiskasi hän, "tanssikaamme sisälle siihen elämään, jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja petollisia virvatulia." Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta, jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa ritarillista tanssia.
Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.
Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. "Nyt oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!" keskeytti hän äkkiä äänettömyyden, "antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun säestyksenä!"
Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan kertosäe kuuluu näin:
"Maa kavioista kumisee, miss' ajaa Tanskan ritarit!"
"Ihanaa!" sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät. "Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan."
"Nyt vasta", vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, "nyt vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar voittaja]."