VIIDESTOISTA LUKU.

Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna, mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista, oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. "Katsokaapa vain nuorta Kaarlo-ritaria", sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; "Pyhän Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia; vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa."

"Jos nyt niin olisi, kreivi Albert", vastasi hurskas arkkipiispa, "niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari, eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä luulen" — —

"Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne." kysyi kreivi ihmeissään, "siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt, mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto, kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja arvoa."

"Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. — Jos itse olette tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen minä" — —-

"Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra", keskeytti kreivi Albert hänet synkän vakavana, "minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän, pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja jaloimmaksi."

"Vai niin!" huokasi arkkipiispa. "Vapahtajan morsian siis, tai ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! — Kaarlo parka!"

"Teidän Kaarlollanne ei ole hätää", vastasi Albert, "ja tyttärelläni vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?"

Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren, Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari, tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.

"Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti", sanoi hän nyt, tuskakseen tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä liian selvästi muistutti; "suokaa anteeksi, että muistutin teitä ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen nunna."

Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä, mutta silloin Rigmor nauroi.

"Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo", sanoi hän leikillään. "Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani. Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus."

Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta loppui kärsivällisyys. "Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa tanssittajaa", sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä enemmän.

"Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!" kuiskasi hän nyt ystävällisesti Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä. "Rigmor, Rigmor!" kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi: "Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että lopetamme."

Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia tai tehdä rynnäköitä.

Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa, kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa: "paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa", pääsi taas hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita. "Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!" kului Klaus Klumpen käheä ääni; "jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut mukaasi!"

"Mitä tarkoitat, vanha narri?" kysyi Kaarlo suuttuneena, "mene tiehesi; minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä."

"Kunniani kautta, ei minunkaan", vastasi kääpiö itkien ja otti, itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. "Nyt ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni, se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. — Mutta saapas nähdä, kuinka nyt käy."

"No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi Kaarlo.

"Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno", vikisi kääpiö. "Ei mitään narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi, kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni", jatkoi hän nyyhkyttäen, "sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva, jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka huutaisivat hänelle Vivat! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä tieheni."

"Täytyykö sinun raukan mennä pois?" kysyi Kaarlo osanottavasti. "Mihin sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta."

"Minä aion juosta ympäri maata", vastasi tuo pieni epäluoma olento ja vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; "minä aion laulaa lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan. Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:

"Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei kelpaa —

    "Beengjerdin hukka periköön!
    Kuningasta Herra suojaa!"

"Kas tästä tulee kaikkien laulujen kertosäe. Ja nyt hyvästi, Riisen Kaarlo. Jos korkeasukuinen sydänkäpysesi tekeytyy ylhäiseksi ja kopeaksi kuin ylpeä Beengjerd, elä kumminkaan hirttäydy, ennenkuin minut saat mukaasi. Sano hänelle: hyvää yötä, armaimpani, tervehdä vanhempiasi, sydänkäpyseni!" Näin sanoen viraltapantu hovinarri löi puumiekallaan kömpelösti Kaarloa jäähyväisiksi ja pötki tiehensä.

"Oi! narrinlohdutus ei paljoa auta!" huokasi Kaarlo. "Hyvästi, armaimpani, hyvästi, elämä ja onni, hyvästi, taivas ja paratiisi! Tätä on vaikea sanoa, kun ihmisellä on enemmän menetettävää kuin pelkkä narrinlakki."

Seisoessaan näihin raskaihin ajatuksiin vaipuneena näki Kaarlo naisolennon kävelevän edestakaisin ulkona linnan ikkunan kohdalla, silminnähtävästi mitä suurimman epätoivon vallassa. Se oli komeasti puettu neitonen, päässä hopeanvärinen päähine, ja purppurainen viitta yllä. Kaarlo unohti hetkeksi oman mielipahansa ja murheensa sekä lähestyi osanottavana onnetonta kaunotarta.

"Kaarlo, Kaarlo, sinäkö se olet?" kuului hellä ääni häneltä kysyvän. Kristiina-sisko juoksi hänen syliinsä ja painoi itkettyneet kasvonsa hänen rintaansa.

"Kristiina, rakas Kristiina, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän huolestuneena ja veti nopeasti vapisevan tytön mukaansa lehmuskujaan.

"En minä jaksa enää!" vaikeroi hän, "vie minut pois täältä, rakas veljeni! Kauas, kauas pois — luostariin, missä ei kukaan ihminen enää minua näe. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Se pilkka ja häpeä on kuolemaa katkerampi."

"Kuka sinua on pilkannut ja häväissyt? Rakas sisareni, puhu suusi puhtaaksi, ja, niin totta kuin Jumala elää, minä kostan sinun puolestasi! Kreivi Otto — eikö totta? Onko Otto-kreivi se konna? Niin totta kuin minä elän, saa hän sen sydänverellänsä maksaa."

"Ah ei, ah ei, rakas veljeni! Minä rakastan häntä sittenkin kuin omaa sieluani. Hän oli varmaankin juovuksissa. Hän tuijotti minuun hurjana ja pelottavana ja ehkei itsekään tiennyt mitä sanoi" —

"Haa, mitä hän sanoi, sisareni? Jokaisesta sanasta hän saa tilin tehdä."

"Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen Saksassa — sanoi hän nauraen — jottei enää joutuisi kenenkään tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen — sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti — sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat — minua hän pitää sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan — koko maa kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!"

"Kirottua!" huusi Kaarlo jalkaansa polkien; "mutta kuinka sinä olet antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle tunnustanut?"

"Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa; hän saattoi sen jo nähdä minusta — hän pyysi ja pakoitti minun tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi, sen sanoin myöskin, ja kuningas — Jumala varjelkoon! — hänestä en milloinkaan ole edes uneksinut!"

"Siskoseni, siskoparkani!" huokasi Kaarlo. "Mitä oli sinulla ja minulla tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. — Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen. Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto — minä ymmärrän hänetkin — niin, siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen — mutta" —

"Veljeni, veljeni!" Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena masentuneesta mielentilastaan. "Puhutko totta? Onko mahdollista? Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista — ilmaisivathan sen minulle jo aikoja sitten hänen silmänsä — sanoihan hänen äänensä sen minulle — sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään — ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa — niin, nytpä sen tiedän — hän on rakastanut minua — hän rakastaa minua vieläkin, niin syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua. Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä onnettomuuteni — nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut, sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut — hänen tähtensä pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan; sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä, ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen, niin silloin, kun olen kuollut! — Ja nyt pois, pois täältä, tänä yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän, hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan, siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla — hänhän rakastaa minua kuitenkin."

"Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut", huokasi Kaarlo, "sydäntäni vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua, voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi. — Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin. Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua linnan portilla."

"Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo", vastasi Kristiina pyyhkien silmiään keltaisilla palmikoillaan.

"Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän kuin luuletkaan."

"Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin", huokasi Kaarlo, "se uni on mennyt."

Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.

KOLMAS OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.

Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi, ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita. Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta, uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa eivät hyväksyneet.

Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen. Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs henkensä näytti herättäneen.

Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti Valdemarille pojan.

Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill'aikaa kun keisari Fredrik kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan, piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta, noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä vasallina.

Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.

Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.

Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan, mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000 miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.

"Mikähän ihmeellinen nainen hän on?" sanoi keisari levottomasti, ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. "Pitkä — kalpea — musta — säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko maailman."

"Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!" sanoi vanha rajakreivi. "Tuo nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!"

"Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!" vastasi keisari. "Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä, etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!"

"Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken onnellista päättymistä?" kysyi rajakreivi. "Me emme tarvitse kuin puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian."

"Sotaonni on oikullinen ja epävarma", vastasi keisari alakuloisesti, "sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!"

"Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!" murahti kreivi suuttuneena. — "Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari, että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä, niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät."

Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska. Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa, ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu käyräsauva. "Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin", sanoi hän, "ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä antanut hänet sinun käteesi."

"Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar", vastasi keisari, "niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää."

"Minä ymmärrän teidät, herra keisari!" vastasi piispa Valdemar. "Te olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta. Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, — eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä, väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille, ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle, annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun. Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!"

"Se neuvo ei ole hullumpi!" sanoi keisari. "Jos te muutamalla voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä paljonkin verta."

"Ilveilyjä!" — murahti vanha rajakreivi. "Minä uskoin meidän kulkeneen Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi."

"Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!" sanoi keisari loukkaantuneena. "Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, — ja niin on asia päätetty!"

"Se on siis teidän käskynne, herra keisari?" — kysyi piispa Valdemar, joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. "Voitteko te luottaa turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon noustessa kaksintaistelu ja ottelu."

"Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!" sanoi keisari ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. — "Uskokaa minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen."

Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa
Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.

Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä, eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi. Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa, niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.

Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi. Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.

Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan — keisarin, hänen herransa suostumuksella — antaa tanskalaisille osoituksen siitä, mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan molempien sotajoukkojen nähden.

"Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne", vastasi Valdemar, "että minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta, vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa kanssa ennen taistelua."

Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo. Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut, päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.

Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa olo kielsivät hänen mainitsemasta.

Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti päätänsä. "En voi laskea ketään teistä!" — sanoi hän päättäväisesti. "Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert, te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen, Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Mutta, herra kuningas!" huudahti kreivi Albert. "Nekö kaksi raakaa, friisiläistä hevoshuijaria?"

"He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!" vastasi kuningas. "Ja vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän kanssaan."

"Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!" sanoi Absalon Belg, "mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?"

"Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja tanskalaisten välillä!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jokainen, joka mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen vai saksalainen väkevämpi, — sellaiset lapsellisuudet jääkööt koulupoikien asiaksi!"

Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut tunnettu.

Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki; tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi. Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan; senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa, eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas ei välittänytkään heidän raa'asta, epäritarillisesta olennostaan, vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä kömpelösti ja avosydämisesti: "Mitä kuuluu, herra kuningas!"

"Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä ritaria?" kysyi Valdemar.

"Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!" tokaisi Sven Väkevä välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan. "Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme yhdellä haavaa, — mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!" lisäsi hän suopeasti.

"Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!" alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. "Heitettyäni kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan kiitos taas täysissä voimissani!"

"Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?" kysyi kuningas rotevalta soturilta. "Et sinä ainakaan ole sen näköinen."

"Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!" vastasi veli Gamling. "Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin nimellä."

Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan, ilman mutkikkaita ritaritemppuja.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne", vastasi kuningas, "ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää."

Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he äsken olivat lähteneet.

"Ja nyt, jalo Berengariani!" sanoi Valdemar kääntyessään hellästi kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. "Lupaa minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin. Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun olevan hyvässä turvassa."

"Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas Valdemar!" vastasi Berengaria. "Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena."

"Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua", —

"Elä senvuoksi ole levoton!" keskeytti kuningatar hänet punastuen. "Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus, josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme."

"No hyvä, seuraa siis minua, uljas, voittamaton lumoojattareni", vastasi Valdemar syleillen häntä tulisesti. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi. — Nähdessäni tulen silmissäsi tunnen tähtien puhuneen totta, enkä minä epäile voittoa ja onnea."

Seuraavana aamuna auringon noustessa molemmat sotajoukot seisoivat taisteluvalmiina vastatusten. Näiden välillä seisoi yhtä suuri joukko saksalaisia ja tanskalaisia ritareita turnausten kilpatuomareina. Kaksi niinsanottua asekuningasta, töyhtöhatut päässä ja valkoiset marsalkansauvat kädessä, mittailivat taistelupaikan yhdessä airueiden ja niinkutsuttujen persevanttien kanssa. Keisarillisista riveistä astui nyt esiin pari uljasta ritaria, joiden komeus ja aseloisto näyttivät häikäisevän kaikkien silmät. He ohjasivat mustia ratsujansa hyvin taitavasti, antaen niiden tehdä mitä rajuimpia käänteitä, ja samalla he heiluttivat keihäitänsä vaatien kovaäänisesti vastustajiaan taisteluun.

Kuningas pysyttelihe rauhallisena Berengarian rinnalla tanskalaisten joukkojen keskustan etunenässä, ja heitä ympäröivät arkkipiispa Antero, Pietari piispa, Ivar Glug, Absalon Belg sekä sata etevintä tanskalaista ritaria. Junkker Strange ja Riisen Kaarlo pysytteleivät lähinnä kuningatarta: he olivat saaneet kuninkaalta käskyn olla väistymättä hänen luotaan, sekä hengellään ja kunniallaan vastaamaan hänelle kuningattaren turvallisuudesta. Kreivi Albert istui hiljaisena ja totisena oikealla sivustalla hevosensa selässä, yllään musta sotisopansa, ja vasemmalla sivustalla Otto kreivi ohjaili kärsimättömästi korskuvaa sotaorittansa.

Kuninkaan viittauksesta Sven Väkevä ja Veli Gamling ratsastivat friisiläisten sotarivistä pienillä, vilkkailla hevosillaan, pitkät keihäät käsissään. Heidän pienet, ympyriäiset kilpensä riippuivat hihnasta heidän selässään, ja heidän lyhyet, leveät miekkansa olivat yksinkertaisilla rautaketjuilla vyöhön kiinnitetyt. Heillä oli yllään tavalliset pukunsa eikä heillä ollut ei kypärää eikä haarniskaa.

"Lähettääkö Tanskan kuningas vastaamme kaksi halvinta aseenkantajaansa?" kysyi toinen keisarin ritareista. "Te olette kaiketi tottuneet taistelemaan kantapäillänne, koska kannatte kilpeä selässänne. Sellaisten miesten kanssa me emme ryhdy taistelemaan."

"Emme tahtoneet peloittaa teitä kilpiemme vaakunoilla", sanoi Veli Gamling, "senvuoksi me asetimme ne selkäämme. Kantapäillä me ahdistamme muuten vain nautojamme."

"Mitä näen! Onhan teillä oikein kultakannukset. Milloin teidät ritariksi lyötiin?" kysyi toinen keisarillinen ritari ivallisesti hohottaen.

"Sen minä kyllä sanon teille", vastasi Sven Väkevä. "Kultakannukset me voitimme hyvin helposti kun viimeksi ajoimme keisarilliset Elben yli."

"Hävytön roisto!" murahti keisarillinen turnausritari ja kääntyi toverinsa puoleen. "Ryhdymmekö taisteluun heidän kanssaan vai ei?"

"Tämä on häpeällistä ilveilyä", vastasi toinen, "mutta jos te olette yhtä mieltä minun kanssani, herra ritari, niin annamme noille tyhmänrohkeille karvajusseille selkään, olkoot he ritareita tai ei. Vannoimmehan kalliisti piispalle nutistavamme kenen hyvänsä, joka meitä vastaan tulisi, eikä tässä sovi kuluttaa aikaa turhaan. Ottakaa te tuo, jolta saitte niin törkeän vastauksen, minä otan osalleni tuon pukinnahkalakkisen."

Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan. Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill'aikaa kun turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.

Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet, silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.

Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.

Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar: "Eteenpäin!" Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen oikeaa sivustaa vastaan, sill'aikaa kun kreivi Albert malttavaisena teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.

Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut. "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin, että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.

Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill'aikaa täydessä toimessa; mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan, ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren, jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan, joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. "Nousevatko kuolleetkin minua vastaan?" mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä, ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta, joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.

Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.

"Tämmöistäkö sota onkin?" sanoi Berengaria. "Vai oliko keisari Oton tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi ollut tilaisuutta pyörtyä."

Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään: "Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!" sanoi hän. "Täällä seisoi meitä vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?"

Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren purppuravaippaan. "Elkäämme pilkatko vihollista!" sanoi hän vakavasti. — "Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan, kuningattareni." Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti nuolen asetakkiinsa.

"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi. "Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."

"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!" sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen taistelun häviö."

Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.

Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.

Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä. Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta, joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"

Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli, ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä suojelijoita Saksanmaalla.

TOINEN LUKU.

Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti. Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja. Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka vielä piiritti Hampuria.

Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen, ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin, hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia, laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja hehkuvilla kivillä.

Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."

"Mutta, herra kuningas!" huomautti kreivi Albert. "Malttakaa mielenne oikeutetussa vihassanne —"

"Minkävuoksi!" keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena. "Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin."

Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.

Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään. Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä miehittämään kaupunkia. "Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria, ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle." Mutta monet hurjistuneista sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan, ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.

Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla, minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni, ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä, hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden kaupunkiin.

Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat pelastettavissa.

"Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Valdemar kauhistuksella aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.

Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. "Pedot!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? — Kiirehdi!"

Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli käskenyt.

Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. "Dagmar, hurskas Dagmar!" huokasi hän. "Itketköhän sinä nyt minun tähteni rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty." Hän kuuli etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.

"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! — Minä sallin heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."

Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä, alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista, kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!" sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."

"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."

"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."

"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille, niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."

"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, — mutta te olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."

"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä. "Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen, mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja meidän olisi täytynyt se estää."

Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.

* * * * *

Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä. Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä, jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.

Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.

"Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita vastaan Liivinmaalle!" sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun päätyttyä. "Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo. Sill'aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle."

"Te olette oikeassa, kreivi Albert!" vastasi kuningas. "Te tunnette nyt minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää, lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert. Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina. Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä: hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!"

Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen lippuaan Liivinmaalle.

Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin, ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen, niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä, niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin. Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.

Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.

Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.

Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona ja saivat taistelutantereen haltuunsa.

Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut vaarassa.

"Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?" kysyi Kaarlo. "Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen huomasi aikanaan."

"Uskollinen, uljas Kaarloni", sanoi kreivi Albert liikutettuna. "Sinun kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni. Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule, minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!"

"Kiitos, kiitos, rakas herra!" sanoi Kaarlo. "Ei se mitään ole. Kunhan vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon herran tahansa!"

"Miten niin?" kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. "Olenko minä koskaan sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen."

"Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra", sanoi Kaarlo, "vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta."

"Hm!" murahti kreivi Albert synkkänä. "Sen aarteen, jota ikävöit, minä kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset sopivat parhaiten toisilleen."

"Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan", sanoi Kaarlo, "enkä minä unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista, joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika."

"Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!" vastasi kreivi Albert tulisesti. "Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi, jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, — niin ei suinkaan mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä. Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita. Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun ajattelemattomat puheesi!"

Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.

Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.

Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi, ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.