Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua, ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut, ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi. Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle, mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa Rigmorin tässä juhlassa.
Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan linnanpihasta.
"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas — "mutta hän tottelee kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"
"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli sovitettu."
"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki, siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en mielelläni enää sekaantuisi asiaan. — Mutta mitä sinä arvelet minun sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne eivät ole säästäneet aarteitaan."
"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas — "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."
"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus", huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa: raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan: raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä. Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."
"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", — sanoi kuningas, "talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina; senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo, uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."
"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?" keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.
"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas, poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet isommaksi."
"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi, että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä! Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin sinä."
"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."
"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Minkätähden sinä sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan kristittyjä kiduttamasta?"
"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä minua, siitä annan sinulle sanani."
Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani", sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla, enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun olen kiusannut Nikolaita —"
"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi, painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."
Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen
Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.
Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.
"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, — kenties hän taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän kristikunnan nimessä. — Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin sinulle? — Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, — enkä minä tahdo teeskennellä itselleni. — Anna minulle anteeksi, hurskas sielu —. Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. — Voittoon ja onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."
Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.
"Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään", sanoi hän, "eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria. — Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian puolesta."
Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu peittää vanhalla panssarilla. "Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin, — täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan", sanoi kuningas miettiväisenä — "omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan — myöskin Berengaariaa. Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? — Onko Tanskalla Knuut Suuren päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä." — Sitten hän tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.
Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa, friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.
KOLMAS LUKU.
Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri siellä nousevan maihin.
Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista, vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta ja pelkäämättömyydestä.
Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään. Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa, missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä, ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.
Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt. Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien uhrien verellä.
Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto: "Tuolta he tulevat, he tulevat!" Ja nyt nähtiin suuren mastometsän liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.
"Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?" kysyi sotapäällikkö nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.
"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan pieniä."
"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"
"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa kultainen lohikäärme."
"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin, silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin kristityn koiran!"
"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara päällikkö."
"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu", sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"
Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta jakaakseen sotapäällikön käskyt.
Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan. Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan: itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.
"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas! Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.
Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.
"No, mitä te sanotte, hurskas herra!" keskeytti viimeinkin kuningas suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.
"Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja."
"Minun sieluni turvaa Herraan!" vastasi arkkipiispa juhlallisesti.
"Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani."
"Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju. Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden."
"Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!" sanoi kuningas kärsimättömästi. "Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä maihin?"
"Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?" vastasi arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta. "Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen. Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden pilkattavaksi."
"Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?" sanoi kuningas miettiväisenä. "Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?"
"Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!" huudahti kiihkeä piispa ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä. "Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa verisiksi uhreiksi, — katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne, jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa muserretaan, — he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit karkoittavat heidät pois, — heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, — se iloitsee hänen pelastamisestaan."
"Amen!" sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat sen.
Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.
"Aivan niin, uljas Pietari piispani!" sanoi kuningas iloisena ja mieli rohkaistuna. "Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!" kajahti hänen voimakas sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen, esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat kukkulat.
"Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia vastaan!" sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.
Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. "Vihollinen koettaa viekotella meitä satimeen", sanoi hän. "Tuskinpa he pelosta peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin sill'aikaa urkkia vihollisten liikkeitä."
Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi häntä turhaan puolen tuntia.
Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet, jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt henki-ilmestyksiä.
Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.
Sill'aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle, mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle vihollisen lakeuksilla.
Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia hänelle oli tapahtunut.
"Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja, ritari Kaarlo?" kysyi hän viimein. "Olettehan menettänyt siellä puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun puupölkyn seurassa."
"Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona", vastasi Kaarle; "hän tahtoo elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa. Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa."
"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä, niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta. Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."
"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa niin oppinutta miestä."
"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa, tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla. Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."
"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä arvokas kuin hän."
"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari; "hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei ollut muka valta avata — ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle kuolinhetkellään" — —
"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."
"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan, jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo. Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."
"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme, olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."
"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!" alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.
"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."
Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.
"Tietäkää siis", alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, "meitä uhkaa täällä suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen, lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme voittaa — ja minä", tässä hän pysähtyi punastuen, "elkää uskoko sitä ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen — minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta merkistä."
"Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!" vastasi Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. "Joko hurskas piispa on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!"
"Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista kuntoanne", vastusteli Kaarlo suuttuneena, "mutta minun täytyy suoraan sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä, missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!"
Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.
"Te olitte oikeassa!" huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti. "Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!"
Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen sulkea heiltä paluumatkan. "Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät kuoliaiksi tai antautua", sanoi Absalon Belg.
"Tai murtautua miehuullisesti läpi!" huudahti Kaarlo paljastaen miekkansa.
"Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin sen mahdolliseksi!" vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa. "Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan ihmeidentekijän."
"Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!"
Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti, katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. "Nyt joutuin eteenpäin!" huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan, mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.
"Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!" huusi Absalon Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.
"Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen", ärjäsi hurja Kyriawan. "Te olette jalompi uhri kuin sata härkää."
Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.
NELJÄS LUKU.
Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja miettiväisenä luolaansa.
Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä, kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla, minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli saattanut heidät.
Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat takaisin maanmiestensä luo.
Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen, mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.
Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut. Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman ainoaakaan miekanlyöntiä.
Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.
"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua. "Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti, keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."
"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään. Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui haarikkaan ja alkoi laulaa:
"Jo aamulla, ennen koittoa koin,
Hän huomenlahjaa pyysi noin:
'Herrani, Samsö mulle anna,
Ja joka immeltä kruunu kanna.'
Voi häntä Bengjerdiä, voi!"
[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa kansanlauluissa.]
"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."
"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä kuningas vastasi?"
"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:
"Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää:
Ei naiset saa punakangasta käyttää
Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee,
Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee!
Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"
"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas siihen vastasi?"
"Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen laitaan niin että jyrähti." Näin sanoessaan puoleksi humaltunut ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:
"Mun taattoni ennen vallitsi maan,
Ja hän peri valtikan taatoltaan.
Tavaroita talonpoikain, porvareiden
Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan."
"Hyvin vastaakin Valdemar kuningas — eläköön kuningas Valdemar! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!" huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja tyhjensivät haarikkansa.
"Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!" sanoi veli Gamling ja joi haarikkansa tyhjiin. "Eläköön kuningas, mutta totta totisesti kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun uljaasta, jalosta kuningattaresta — niin kaikkien pyhimysten ja perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!" Hän löi samalla niin voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.
"Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!" huusi nyt eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. "Noilla friisiläisillä suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!"
"Laula, laula!" huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten paikoiltaan.
"Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?" sanoi vanha soturi epäröiden, luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.
"Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?" huusi nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. "Kyllä meitä on täällä siksi monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!" Ja nyt hän lauloi rehennellen:
"Mitä tarvitseisi talonpoika enempää
Kuin vitsasoven sekä veräjän?
Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen
Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan?
Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"
Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun, ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu, että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.
Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:
"Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"
tai niinkuin muutamat lauloivat:
"Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"
Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi, kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!" ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä. Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä, myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin. Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan, luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on kaatunut!"
Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin yleisempi.
Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän. "Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"
"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava katseensa melkein hirvitti kuningasta.
"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää, herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli sen voimien! — Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli julkeaa kirkonryöstöä!"
"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.
"Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!" — huusi nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. "Elkää tehkö väkivaltaa Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin totisesti me kaikki hukumme."
"Jumal'auta, ovatko he kaikki riivattuja", mutisi kuningas. "No niin, kunnianarvoisa herra!" sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. "Minä lupaan katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä ei ole aikaa katumusharjoituksiin. — Minkä neuvon voitte te antaa minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?"
"Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä" [15 päivä kesäkuuta], alkoi Pietari piispa taas puhua. "Se on oleva merkkipäivä Tanskan historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!"
"Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!" huudahti kuningas kärsimättömänä. "Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?"
"Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne jo nyt nähdä", vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen aamunsarastuksen valo levisi leiriin, "ja katsokaa tuonne, herra kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana."
"Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!" sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.
"Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!" huusi kuningas ja käänsi ratsunsa.
"Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!" huusi Pietari piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella. "Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset! Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole tullut."
"Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?" huudahti kuningas ihmeissään. "Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty olkoon Herra!"
"Iankaikkisesti, amen!" lisäsi Pietari piispa. "Mutta turvatkaa Häneen, ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, — osoittakaamme heille mistä me etsimme voimaa!"
"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu, jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."
"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas, ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja — välittämättä vähääkään vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen voimakkaista hyökkäyksistä — hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä tavanmukaiseen aamuvirteen.
Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.
Samassa aurinko nousi.
"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä vaikutus Vironmaan kohtaloon.
Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista, jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.
Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.
Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma, joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset, Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.
Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.
Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle, kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"
Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän ylitsensä.
"Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!" kaikui voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.
"Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!" huusi Pietari piispa. "Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin, niin silloin me olemme totisesti hukassa!"
"Ihme! ihme!" huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi piispa. "Pelastakaa taivaallinen lippu!" ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.
Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa; mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he vielä saivat elää.
Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän aivan päänsä päällä. "Merkki! Merkki! — Taivaan lähettämä pelastus!" huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä innostuneena päänsä ylitse.
Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät, keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget jalkainsa alla.
Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. "Katsokaa! Katsokaa!" huusi Pietari piispa. "Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä vihollisten leiriä!" Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa, ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä, makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset ratsumiehet ympäröivät kukkulan.
Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla, ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill'aikaa seisoi arkkipiispa Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu; täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran, mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.
Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot:
"Tanskalaiset voittavat! — Vihollinen väistyy!"
Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: "Voi, tanskalaiset väistyvät!" Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. "Armias, suuri Jumala!" rukoili hän, "kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!" Ja hän kohotti taas vapisevat kätensä taivasta kohti.
"Vihollinen pakenee! — Kuningas voittaa!" huusivat nyt piispat ja papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui, ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas, — silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.
"Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!" sanoi arkkipiispa, aikoen nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin. Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.
Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.
Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin, sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä, kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä. Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä rakastavan.
Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo uusi, kunniakas merkki.
"Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan, kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan läänitystiluksensa haltuunsa.
"Te olette onnen suosikki!" sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. "Arkkipiispan kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte toimittaa meille voiton taivaasta."
"Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara herra!" vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. "Tuo outo lipun ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa: minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille lähetettiin."
"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön. Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa pappinensa seisoi."
"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä, tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua, että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten joukkoja."
"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"
"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä sopimuksena ja harkittuna ilveilynä — niin" —
"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen! Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina mestauspaikalta ruumispaarille."
"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla, maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä; ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka kuninkaan ja papiston suosikki."
Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen
Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta.
Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi
Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.
Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.
Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla. Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.
"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"
"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden olevan pelkoa voimakkaamman."
"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!" kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.