VIIDES LUKU.
Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan, vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä osoittaneet.
Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri, punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli. Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna, kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa Riisen Kaarlon.
Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.
Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa syliinsä.
Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi, eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"
Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!" sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"
"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"
Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä hyväilet Eerikkiä."
Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä, jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"
"Hyi Aabel!" — sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.
Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta. Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään maailmassa ole mahdotonta.
Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta. Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen tapahtuman todellakin ihmeeksi.
Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: "se hetki on tullut, jota minä odotin!" aloitti hän. "Herra lannisti vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas Valdemar, Valdemarin poika!" jatkoi hän. "Te olette saavuttanut suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja — —"
Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.
Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: "Armon ja siunauksen hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne, niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot, ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan."
"Kauheata!" kuiskasi kuningatar. "Onko hurskas herra tullut mielipuoleksi?"
Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat kirkkoon ja rippituoliin.
Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta jäykästi pyhään ristilippuun. "Voi, voi!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä — katso, kiusaaja on lähelläsi — ja verivihollisesi valvoo" — — Hän olisi jatkanut, mutta ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.
Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.
Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan, silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä tuomiokirkon iltamessuun.
"Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!" sanoi Rigmor nyreästi. "Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan meidän nähden."
"Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!" sanoi Martta silitellessään pukunsa poimuja. "Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle juuri ennen kuolemaansa."
"Sitä minä en oikein ymmärtänyt", sanoi Rigmor, "mutta kuningatar sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut minkäänlaista järkeä."
"Ohhooh, niin, niin!" huokaili Martta. "Kuolevaisen puheessa on usein enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. — Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori Riisen Kaarlokin — ohhoi —" tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen yskänkohtaus.
"No, mitä hänestä?" kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.
"No, pakanat ovat lyöneet häneltä nenän ja korvan pois", huokaili
Martta. "Senvuoksi hänellä nykyään aina on kypäränsilmikko suljettuna."
"Taivaan Jumala!" huudahti Rigmor kalveten.
"Ohhoi, sellaista se sodankäynti on!" jatkoi Martta. "Hänen sisar-raukkansa ja äitinsä tulivat niin iloisina tänne vastaanottamaan häntä, ja sitten he tapasivat hänet näin surkeasti ruhjottuna. Mitä häntä nyt auttaa vaikka hän olisi päässytkin Kaarisen lääninherraksi! Ei ole kuitenkaan koko maassa ainoatakaan tyttöä, joka huolisi hänestä, vaikka hänellä olisi kymmenen linnaa ja tilusta. Sitäpaitsi kuuluu hänellä olevan raskas sydänsuru, poika parka! Heti kotiin palattuaan hän joutui vuoteenomaksi, ja se tauti taitaa olla hänen kuolemantautinsa: se kuuluu alkaneen salaisesta rakkaudesta erääseen kauniiseen, ylhäiseen neitoon. Ohhoi, niin, niin, paljon on huolta ja murhetta tässä syntisessä maailmassa."
"Kaarlo raukka!" huokasi Rigmor hiljaa. "Mutta kuka sinulle on kertonut kaikista näistä onnettomuuksista, Martta? Minä toivon sinun tapasi mukaan lisänneen siihen puolet."
"Olenpa totta totisesti kuullut sen itse Kristiina-neidolta, tuolta soimatulta tyttöraukalta, jota kerran niin pahasti paneteltiin. Minä jo luulin hänen kuolleen ja haudatuksi, mutta kulkiessani hevostorin yli kuulin jonkun huutavan: 'Martta, hyvä, hurskas Martta äiti!' ja kun katsahdin taakseni, niin tottamaar' seisoikin tyttöparka itkien mestari Troelsin ovella. Hän oli kutsunut minut luokseen vain kertoakseen veljeään kohdanneesta onnettomuudesta. Samalla hän kysyi tuletteko te tänä iltana tuomiokirkon messuun. Hän haluaisi niin hartaasti tavata teitä, mutta ei tahtoisi ilmaista itseään kenellekään täällä! Ja minä lupasin vaieta kuin muuri. Katkerasti itkien hän valitteli, ettei nyt tiennyt muuta neuvoa veljelleen kuin käydä kirkossa rukoilemassa hänen puolestaan. Hohhoi sentään!"
"Tuo tänne vaippani, Martta! Seuraa minua joutuun kirkkoon! Miksi sinä et sitä heti kertonut minulle?"
"Olinhan minä luvannut vaieta, rakas sydänkäpyni. Minä ajattelin myöskin, että te hurskaana kristittynä ette laiminlöisi iltamessua." Hän heitti pikaisesti komean vaipan neidon olkapäille ja seurasi häntä ovelle. "Kristiina-neito tahtoisi niin kovin mielellään puhella teidän kanssanne", jatkoi hän. "Ehkäpä hänen veljensäkin vielä voi parantua, jos me kaikki rukoilemme hänen puolestaan, ja sen te mielellänne teette, rakas neitini. Kyllä minä olen huomannut, että te ainakin hiukan olette pitänyt tuosta uljaasta, kauniista pojasta! Mutta pahus vieköön! nyt hän onkin suuri ja kuuluisa ritari. Hän juuri tarttui tuohon pyhään lippuun, jonka enkeli lentäen toi taivaasta. Hän on varmaankin hurskas ja jumalinen herra, koska niin suuri armo tuli hänen osakseen, — ja nyt hänellä on sekä linna että varustukset. Kun vain nuo jumalattomat pakanat eivät olisi häntä niin pahaksi ruhjoneet! No niin, kukapa tietää, mitä vielä voi tapahtua. Minä näin viime yönä hänestä unta ja teistä myös, Rigmor-neiti! Hän oli minusta aivan eheä ja niin terve ja virkeä kuin kala vedessä. Kuka tietää vaikka taivaan enkeli antaakin hänelle nenän ja korvan takaisin, yhtä hyvin kuin tuon siunatun lipun, ynnä kaiken onnen ja kunnian?"
Martta jatkoi näin juttelemistaan Rigmorin kiirehtiessä vaiti ja huolestuneena hänen edellään tuomiokirkkoon. Helläsydäminen neitonen ajatteli vain rakasta lapsuudenritariaan, jota oli näin pahasti runneltu, moittien itseään sydämessään siitä, että voi niin paljon ajatella hänen ulkonäköänsä, silloin kun Kaarlo makasi hengenvaarallisesti sairaana rakkaudesta häneen, ja kuitenkin hän oli itse niin sydämen pohjasta rakastanut. Martalla oli täysi työ seurata levotonta Rigmoria, jota hän ei hämärässä uskaltanut jättää. "Odottakaa hiukan, sydänkäpyni!" huohotti hän rykien. "Kunniallisen neidon ei sovi juosta noin kovaa, vaikka matka kulkisikin kirkkoon, enkä minä totta totisesti jaksa seurata teitä. Te ette kuitenkaan löydä Kristiina-neitoa, ellen minä ole teidän kanssanne."
Rigmorin täytyi nyt tyytyä astumaan hitaammin. "Sinä käveletkin tänään verkkaan kuin vanha etana, Martta!" sanoi Rigmor kärsimättömästi. "Iltamessu on pidetty ennenkuin me ehdimme sinne."
"Tällä tavalla minä en ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen!" ähkyi Martta. "Suokoon Jumala, että aina olisitte yhtä harras rukouksiin ja laupeudentöihin, sydänkäpyseni! Ohhoi, kyllä minäkin nuorena ollessani olisin juossut kilpaa teidän kanssanne."
Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen. Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan, yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja rukouskirja kädessään.
"Tuolla hän on!" kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat, ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti Kristiina heti hunnun kasvoilleen.
Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. "Kristiina, rakas Kristiina!" kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.
"Oi, rakkahin Rigmor neito!" kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja
Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi.
"Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla:
minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä."
"Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?"
"Oi, ikävä kyllä!" huokaili Kristiina. "Mutta vielä ikävämpää on, että hän kuolee rakkaudesta teihin."
"Kaarlo parka!" huokasi Rigmor.
"Virgo amata, ora pro nobis" [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat huomiota herättämättä poistua kirkosta.
Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja
Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin
Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen
kädenpuristuksen.
"Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä."
"Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne."
"Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään."
"Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä" —
"Mitä? Eikö muuta?" huusi Rigmor iloisena. "Se ei häntä kovinkaan rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?"
"Rakas, siunattu Rigmor!" kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.
"Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi." Näin sanoen Rigmor työnsi syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.
"Istu, rakas, hyvä Kristiina!" sanoi hän äkkiä. "Oletpa sinä aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään? Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa, vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä, että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi."
Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.
Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut. "Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia, joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä asettaa."
"Jo riittää, Rigmor neiti!" huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. "Te olette hirvittävästi pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!"
"Hyvänen aika! Mitä minä näen? Voinko uskoa silmiäni? — — Kaarlo herra! Mikä tyhmänrohkeus!" huudahti Rigmor, muka hämmästyneenä ja loukkaantuneena. "Uskallatteko näin pitää minua pilkkananne?"
"Suokaa minulle anteeksi tämä viimeinen, epätoivoinen yritykseni tutkia sydämenne tunteita minua kohtaan, neiti Rigmor! Nyt minä vasta tiedän miten onneton olen. Niin, te olette oikeassa: minä olin typerä, haaveileva uneksija, kun muistaessani ihanaa lapsuuttamme painoin nämä kuihtuneet lehdet sydäntäni vasten. Ne olivat ainoan ja parhaan ystäväni hautajaiskukkia, ja minä hullu luulin niiden vielä virkoavan ja seuraavan mukanani hääpäiväni iloon ja onneen." Näin sanoen hän otti poveltaan pienen, kuihtuneen seppelen, aikoen repiä sen rikki, mutta hän pysähtyi äkkiä ja painoi sen huulilleen. "Ei, seuratkoon tämä ainoa katoavainen muisti teidän hyväntahtoisuudestanne minua hautaani!" sanoi hän. "Ja kohta peittäköön Kaarisen hautausmaa tai taistelukenttä minut ja turhat unelmani. Rigmor, Rigmor! Jumala suokoon sinulle anteeksi sen! Minä tahdoin Hagbartin lailla kuolla autuaana sinun puolestasi, mutta uskollista ja hellää Signeä ei ole enää tässä maailmassa. — Hyvästi!"
Hän astui nopeasti ovea kohti, aikoen poistua, mutta samassa Rigmor heittäytyi hänen kaulaansa, yhtaikaa itkien ja nauraen. "Kaarlo, rakas Kaarloni!" huudahti hän. "Olisitko todellakin tahtonut antaa hirttää itsesi minun tähteni! — minä olen kauheasti kiusannut sinua. Suo minulle anteeksi! Kaikki mitä sinulle kirkosta tullessamme puhelin, on totta. Mutta miksi et ajanut paremmin leukaasi, kun tahdoit neitosta näytellä?"
"Rigmor, rakas siunattu Rigmorini!" huudahti Kaarlo ilon huumauksessa ja sulki rakastettunsa syliinsä. "Voinko uskoa sinua? Sinä siis tunsit minut ja tahdoit rangaista minua?"
"Usko minua, usko minua Kaarlo!" kuiskasi Rigmor hellästi ja suuteli häntä, "Vaikka kiduttaisin sinut kuoliaaksi, niin en kuitenkaan rakasta ketään niinkuin sinua. Mutta miten uhkarohkea olet! jos joku sattuisi näkemään meidät täällä? — Jos Martta tulee" —
"Martta tietää kaikki, Rigmorini! Tuo hyvä vanhus ei voinut nähdä minun kuolevan rakkaudesta."
Nyt tuli Martta kiireellä sisään ja tapasi molemmat rakastuneet hellässä syleilyssä. "Joutuun pois, Kaarlo herra! Viitta ylle! Harso ja päähine kiireellä päähän. Minä kuulin jonkun tulevan — ja voi, voi!" päivitteli hän levottomana, "sitä nuoruutta, sitä nuoruutta!" Sitten hän taas puki Kaarlon ylle naispukimet, sipsutellen aina vähin ovelle kurkistamaan.
"Hyvästi, hyvästi, Kaarlo!" kuiskasi Rigmor. "Sinun täytyy mennä, ja näin me emme uskalla, enää milloinkaan tavata! Minun hyvän maineeni ja nimeni vuoksi — ja isäni tähden —"
"Hänen suostumustaan me emme saa, ennenkuin sinä olet minun aviovaimoni Jumalan ja maailman edessä. Jos sinulla on rohkeutta, rakas Rigmorini, niin näytä se minulle nyt. Antakaamme papin vihkiä meidät salaa vielä tänä yönä, nyt heti! Anna minä vien sinut Kaariseen, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa!"
"Armias Jumala! Siitä ei onni seuraa —"
"Minä olen turhaan kosinut sinua isältäsi, hän on taipumaton — —"
"Mitä? isältäni, ennenkuin minulta?" Tämän sanoessaan Rigmor pui pientä nyrkkiään uhkaavasti hänelle. "Jos olisin sen tiennyt, niin olisin kiusannut sinua kahta vertaa kauemmin. No, mitä hän sitten sanoi?"
"Hän luotti niin varmasti sinun kuuliaisuuteesi ja kunnioitukseesi hänen ankaruuttaan kohtaan, että hän puoleksi pilkalla lupasi sinut minulle, jos minä ilman hänen suostumustaan voisin voittaa edes merikivisydämen, jota kannat."
"Tuossa sinä sen saat, senkin toisen ohella!" sanoi Rigmor rohkeasti ja uhmaillen. "Jos hän todellakin uskoo minun olevan sellaisen pelkurin ja hänen itsepintaisten ja turhanpäiväisten oikkujensa orjan, — niin tule, Kaarlo, me uskallamme! Jos ei minulla ole omaa tahtoa, niin en ole kreivi Albertin tytär. Olisipa toki ihme, jos minä en saisi häntä lepytetyksi. Olkoon hän vaikka kuinka ankaran näköinen, niin hän ei kuitenkaan ole muuta kuin mies."
"Minun morsiameni, rohkea, uljas morsiameni!" riemuitsi Kaarlo iloissaan ja syleili häntä kiihkeästi.
"Voi, Rigmor, lapseni! Rakkahin paras Rigmor neiti! Ei iki maailmassa se käy päinsä!" valitteli nyt Martta tuskissaan ja väänteli käsiään juostessaan edestakaisin huoneessa. "Mitä sanoo teidän ankara herra isänne? Minä olen onneton, — minä olen kuoleman oma, kun hän saa sen tietää."
"Sinä tulet meidän mukanamme Kaariseen!" sanoi Kaarlo, "kuningas ja arkkipiispa saavat sovittaa kreivi Albertin."
"Sinä jäät ainiaaksi meidän luoksemme, rakas, hyvä Martta!" — sanoi
Rigmor ystävällisesti ja taputti hänen ryppyistä poskeaan.
"Voi sentään, olenhan minä aina uneksinut niin käyvän, ja tapahtukoon taivaan tahto!" huokaili hyväntahtoinen vanhus poistuessaan hakemaan Rigmorin vaippaa. "Mennään sitten, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen!" jatkoi hän palatessaan mytty kainalossaan. "Jos te itse uskallatte vastata siitä, voi sentään — niin, kyllähän minulla olisi eräs sukulainen kapitulitalossa, joka voi vihkiä teidät nyt heti. Mutta minä pelkään, että meidät on saatu ilmi. Minä kuulen jonkun tulevan käytävässä."
"Sulje käytävän ovi!" sanoi Rigmor hädissään. "Ja seuraa meitä keittiön kautta takapihalle. Voi Kaarlo, Kaarlo! minua kuitenkin pelottaa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi" — —
"Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme. Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!" — Sen sanottuaan hän otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.
* * * * *
"Kirottu kepponen!" huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren huoneessa. "Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista, ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal'auta! Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii paavin ja papiston kumoamaan avioliiton."
"Minä säälin kaunista Rigmoria!" sanoi kuningatar. "Jalo kuninkaani, miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?"
"Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet. Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi."
"Kiitos, Valdemarini!" sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen kättään. "Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä, hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa, jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis, oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa."
"Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu", sanoi kuningas osanottavasti, "enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen, oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta", jatkoi hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren kauniissa silmissä, — "elä luule minun sillä tekevän mitään uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan laeista."
"Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi tulla takaisin."
"No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta teen kaiken voitavani."
Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään, kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.
"Mitähän tuokin matka taas maksanee köyhälle maallemme!" ihmetteli paksu, pyylevä porvarismies, yllään lyhyt nahkanuttu, painaessaan vihaisesti likaisen lakkinsa syvemmälle otsalleen. Hän oli Riiben lukuisien rautaseppien ammattivanhin. "Nämä ovat nyt taas niitä kuningattaren juonia!" jatkoi hän. "Emme me typerät tanskalaiset ymmärrä niin kalliin helmen arvoa, pitäkööt sen saksalaiset hyvänään! Kyllä me nyt kohta saamme kuulla millä kirkunalla ja rähinällä siellä on ylistelty hänen ihanuuttaan ja ylevää olentoaan. Siellä häntä käsin kannetaan, jotavastoin me täällä vain voivottelemme hänet nähdessämme."
"No, no, mestari Klaus!" sanoi pieni, korea mies, joka seisoi hänen vieressään valkoinen puuvillalakki kädessään.
"Mitä onnettomuutta siitä on, jos hän tahtoo nauttia hiukan raittiista ilmasta ja katsella ympärilleen maailmassa? Ei suinkaan kuningattaren tarvitse vuodet läpeensä istua rukkinsa ääressä niinkuin teidän vaimonne. Jos ei kuningatarta sen enempää kunnioiteta ja rakasteta, niin eipä ole ihme, että hän kaipaa ystäviään ja sukulaisiaan. Katkeraa hänen on tuntea itsensä vieraaksi ja vihatuksi siellä, missä hänen pitäisi tuntea olevansa kotonaan."
"Kyllähän teidän on hyvä häntä ylistellä", vastasi paksu rautaseppä. "Vuoden kuluessa te ansaitsette aika rahat hioessanne hänen jalokiviään ja hänen kultakoristeitaan takoessanne. Teidän valmistaessanne rannerenkaita ja kultakoristeita ylpeälle kuningattarellemme, minä saan puolesta hinnasta takoa kahleita ja kaularautoja niille talonpoikaraukoille, jotka eivät tahdo maksaa hänelle kuningatarveroaan. Ei, toista oli Dagmar kuningattaren aikana: silloin rikas talonpoika maksoi minulle enemmän auranterästä kuin nyt saan sadasta kahlerenkaasta."
"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!" laulettiin nyt joka kadulla heti kun saattue oli kulkenut ohi.
"Kuulkaa noita hävyttömiä!" sanoi pieni kultaseppä. "Eivätköhän vain taas laula tuota häpeällistä laulua kuningattaresta!"
"Se oli hänen jäähyväisiksensä, ja hän saa kiittää onneaan, jos tervetuliaistervehdys ei ole sen pahempi", mutisi seppä. "Onpa hyvä, että he ovat jo kaukana!" lisäsi hän. "Olisi sääli, jos kuningas sen kuulisi: hänellä on kuitenkin jo tarpeeksi ristiä hänestä."
"Onpa onni noille hävyttömille nulikoille, että kuningas ei kuule mitä he laulavat", sanoi kultaseppä. "Kyllä hän on mies, joka osaa pitää sekä pienet että suuret kurissa."
"Elkää laverrelko kurista, mestari kultasirkka!" murisi seppä. "Ellette halua laulaa vertaistenne lintujen joukossa, niin varokaa, etteivät ne nypi teiltä höyheniä! Menkää vain kotiin takomaan kultasanka espanjalaiseen maljakkoonne! Kyllä se kantaa siihen asti vettä, kunnes korvatonna kotiin palaa."
Kiukkuinen seppä palasi ahjonsa ääreen, ja hieno kultaseppä livahti viisaana pian pois väentungoksesta.
KUUDES LUKU.
Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas, katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun, joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot, melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.
Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin. "Väisty edestäni, saatana!" mutisi hän. "Tuotko sinä taas kirotun kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu! Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa, silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko sekin harhakuva — sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni — ettei vain musta pääse sisään — se on kuitenkin pahin."
Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.
"Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys", sanoi pilkallinen ääni nauraen. "Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria pyhimysnahastanne!"
"Väisty minusta, saatana!" huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena yölliseen vieraaseensa.
"Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?" sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. "Elkää toki pitäkö hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne, tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?" Hän heitti päähineen ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin edessä.
"Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?" sopersi piispa hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen pois ruumiskirstusta. "Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi."
"Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä. Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme, ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin, jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?"
"Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo haihtuneet minun mielestäni."
"Mutta, jos te kuulisitte, että tarvitaan vain hiukan rohkeutta pannaksemme jonakin suotuisana yönä täytäntöön sen, mitä me turhaan kymmenen vuotta olemme ajatelleet."
"Kiusaaja, kiusaaja! Tuoko on hurskaus, jonka pyhältä maalta toitte mukananne?"
"Minä olin myöskin viisaiden maassa, arvoisa isä. Egyptin ihmemaassa opin tietämään mitä ihmisvoima ja ihmistahto voi, kun se on luja ja kestävä."
"Entä käärme, joka ei kuole, — tuli, joka ei sammu, minkä neuvon siihen saitte viisaiden maassa?"
"On silläkin neuvonsa, arvoisa isä. Minä tuon mukanani aarteen, joka korvaa minulle kaikki pyhiinvaellukset ja katumusharjoitukset. Jos tietäisitte minkä arvaamattoman kalliin mehun tämä kallisarvoinen jalokivi sisältää, ja jos teillä olisi vain pisarakin sitä — niin voisitte säästää syntistä ruumistanne eikä teidän koskaan tarvitsisi pelätä sielunne puolesta." Näin sanoen kreivi Henrik otti esille kirkkaan, hiotun kiven, minkä sisään punaista nestettä oli suljettu ja piteli sitä lampun valoa vasten.
"Verta, verta!" huusi piispa. — "Haa, eikö jo ole kylliksi verta sielujamme polttamassa."
"Mutta tämä veri, kunnianarvoisa isä, sammuttaa iäksi kaiken verenpalon — se sammuttaa kaikki kiirastulen ja helvetin liekit, — se sovittaa kaikki vanhat ja uudet synnit; niin sanoi minulle hurskas Pelagius. Eikö sellainen aarre ole kuningaskunnan arvoinen veljesten kesken?"
"Haa, mitä sanotte, mutta onko se todellista?" Piispan laihat sormet kouristuivat suonenvetoisesti, ja hän koetti tarttua pyhäinjäännökseen, jonka kreivi äkkiä sieppasi pois.
"Uskotteko te paavillisen lähettilään — uskotteko te, hurskaan piispa Pelagiuksen Albasta vannoneen minulle autuutensa kullasta? Sieluni autuuden kautta, veri on todellista, ja kalliisti minä sen olenkin maksanut. Joko Pelagius ja pyhä kirkko ovat iäti kirotut — tai minulla on meille molemmille synteinanteeksiantamus ja autuus."
"Yksi pisara, yksi ainoa pisara vain polttavalle päälaelleni!" huudahti piispa polvistuen. "Kaksinkertainen pannansäde välähtelee yhäti siellä, taistellen pyhimyskehän kanssa."
"Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä", vastasi kreivi Henrik kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, "sitten, kun taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni, silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!"
"Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja. Vain pilkkasanasi olivat tosia —, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!" — Onnettoman piispan katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.
"Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!" mutisi kreivi Henrik suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti nauraen.
"Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!" murahti piispa Valdemar tehden ristinmerkin. "Sinun täytyi kuitenkin väistyä!" Senjälkeen hän vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.
Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.
* * * * *
Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa kautta Schweriniin.
Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan; sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen, kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.
"Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!" huusi Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. "Huhu teidän onnellisesta kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja, niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät tervetulleeksi teidän — oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!" Hän tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.
"Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja veljeni?"
"Ohhoi, kyllä toki, miltä puolin vain asia otetaan. Mutta teidän on sanottu kuolleen, ankara herra! Vahinko että te ette" — —
"Mitä, perhana vieköön! ettäkö minä en ollut kuollut, ethän suinkaan aikonut niin sanoa?"
"Pyhä Augustinus kieltäni varjelkoon! Vahinko, ettette tullut kotiin kolme kuukautta sitten, oli aikomukseni sanoa. Silloin olisi moni asia jäänyt tapahtumatta!" — —
"No, huuda suusi puhtaaksi, turmanlintu! Mitä onnettomuuksia täällä sitten on tapahtunut?"
"Kuningas — Tanskan kuningas on ollut täällä!"
"Kuningas Valdemar? Haa! Yksinkö!"
"Ei, hänen ylpeä kuningattarensa oli mukana tervehtimässä teidän puolisoanne."
"No, mikä onnettomuus siinä oli? Oli kai veljeni kotona? Ja heidät tietysti vastaanotettiin kohteliaasti?"
"Ohhoi, erinomaisen kohteliaasti, ankara herra! Ei teitä itseännekään olisi voitu sen kohteliaammin vastaanottaa. Kuningas oli kuin isäntänä talossa, ja ennen lähtöään hän oli, herra veljenne sekä teidän myöntyväisen puolisonne suostumuksella, holhokkinsa puolesta ottanut puolen kreivikuntaa ja Schwerinin linnan haltuunsa, teidän sisarenpoikanne, nuoren Nikolai-kreivin laillisena perintönä ja omaisuutena."
"Mitä! Oletko hullu? Onko hän uskaltanut esittää sellaisen vaatimuksen?
Ja typeryydessään he ovat tainneet suostua?"
"Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut mitään kieltää häneltä — sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen."
"Ei mitään, — hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous!
Sinä valehtelet senkin saatana!"
"Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. — Pyhä Augustinus varjelkoon kieleni panettelemasta! — Minä puhuin ainoastaan hänen vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua —"
"No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani: minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar katkerasti katuu, mutta mitä vielä?"
"Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te voitte vaatia hänet edesvastuuseen."
"Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän."
"Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat sen maksaa hengelläsi!"
"Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle, kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä, ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin."
"Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan hätään ja onnettomuuteen."
"Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä. Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille viittauksen" — —
"Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! — Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!"
"Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne ensiksi minua!"
Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen epäilyttävän syyttäjän kurkulle: "tunnusta nyt kaikki, tai joutuun helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!" huusi hän vaahtoavan vihan vimmassa.
Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä rikkomaan pyhä virkavalansa.
"Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi: jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. — Vanno, että joudut iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!"
"Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä. Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten ketä haluatte. Minä lausun sanan — olkoon se kiroukseni, jos minä valehtelen! — syyllinen! Syyllinen!"
"Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa. Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule sitä katumaan!"
"Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara herra!" sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin hevosella linnaa kohti.
"Minä saan hänet mihin vain tahdon!" mutisi Arnfred hiipiessään hitaasti hänen jälessään — "Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin: syyllinen, syyllinen, — sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin toinenkin. — Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin. Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko häntä. Ja kuningas haa, — kunpa saisin elää niin kauan, että voisin kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys."
"Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!" kuiskasi ääni aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa, joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. "Kiitos viimeisestä, käyräleuka saatana!" kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen. "Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!" Sen sanottuaan nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä, niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!" Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun valtaamana kaatui tiedotonna maahan.
"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.
"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut mitään onnettomuutta."
"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun tähteni kuitenkaan valehdelleet."
"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin.
Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"
"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"
"Ne seisovat tuolla aidan luona."
"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli skorpioni jousimiehen kanssa, — mutta ei tässä vielä uljasta otusta kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"
"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän kuuluu olevan niin kaunis!"
"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, — nyt minä olen helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli käsiään silmillään ja itki katkerasti.
"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis, enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen kaikki, mitä vain tahdotte."
"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani! Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki — mutta auta minua kostamaan!"
"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte olla niin julma, kun ajattelen" —
"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele mitään, tottele vain, — siihen sinä olet syntynyt ja luotu, — minun silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä! Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua. Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään, rapisevaan pensaikkoon.
Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään, aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa. Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.
* * * * *
Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän keskusteluaan.
"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja ojentaessaan hänelle kätensä. — "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"
"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" —-
"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi. Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu häneen."
"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan kauniit, ystävälliset naiset."
"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"
"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"
"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa, että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset, joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle. Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme. Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme, ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin. Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi naisviettelijäksi."
"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua. Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä sinun rinnallasi, — heti kun tulemme Riibeen" — —
"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse odottavat minua."
"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua, ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, — niin sinä näkisit miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä ylpeydeksi."
"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!" vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo rakastaa minua — niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"
"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan, ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse. sinun rakkauttasi vihalla!"
Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen. Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi, Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"
Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen maailman onnellisin kuningas."
Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.
"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange. "Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he meluavat ja huutavat!"
"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."
"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina ja hilpeinä rientävät vastaani."
"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."
"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani meidän omien alamaistemme joukossa?"
Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen. Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin jäykempi ja kankeampi.
"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:
"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"
"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?" kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.
"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"
Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului. Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään syyllisten kanssa.
Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja kuningas vaati hiljaisuutta.
"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.
Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo kunnioittaa ja rakastaa?"