"Eläköön kuningatar! — Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen joukko ääneen ja meluten.
"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"
Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.
"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä, pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri, ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei kukaan nähnyt mistä se oli tullut.
"Jumalan tuomio! — Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja tyytymättömyyden purkaukset.
Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar kuollut onnettoman kuninkaan syliin.
Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin, kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään "vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.
SEITSEMÄS LUKU.
Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille. Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin. Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva, päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia. Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa, nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.
"Ihana ilta, Rigmorini!" sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä — "nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?"
"Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!" vastasi Rigmor nyrpeästi. "Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo, ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? — Martta, pidä toki silmällä hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!"
"Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!" alkoi ritari Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. "Hän ei ole vielä saapunut Riibeen, eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena. Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi. Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen ja arkkipiispaan."
"Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan."
"Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar Berengariaa, hyvä Thorgeir?" näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken saapuneeseen vieraaseen. "Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi näitte?"
"Minä ihailen häntä sekä surussa että onnessa!" vastasi Thorgeir Danaskjald pannen kanteleen pois. "Kyllä hän on hyvin vanhentunut, hänen tukkansa on tuhkan harmaa ja hänen otsansa uurteinen; mutta hänen suurten sankarisilmiensä tuli ei ole sammunut, ja hän on ehkä näinä kolmena suruvuotena toiminut enemmän Tanskan kansan hyväksi kuin kaikilla voitollisilla sotaretkillään. Hän työskentelee päiväkaudet salakammiossaan arkkipiispa Anteron ja oppineen Gunnar-veljen kanssa uutta lakikirjaa valmistaen. Hän ei koskaan ole poissa valtakunnanneuvostosta eikä käräjiltä. Puhutaanpa paljon siitäkin, että hän aikoo vielä toteuttaa uhkarohkean suunnitelmansa uskaliaasta sotaretkestä Englantiin. Usein hän valvoo yökaudet ja hyvin harvoin hän lähtee virkistymään metsästysretkelle, niinkuin hän näinä päivinä kuuluu tehneen. Mutta kreivi Henrikin vierailu näyttää ilahduttaneen häntä."
"Schwerinin kreivi Henrik?" huudahti Kaarlo, ponnahtaen seisomaan. "Onko hän vieraillut kuninkaan luona? Sepä omituinen uutinen! Olivathan hän ja kuningas verivihollisia?"
"Niin he ovat usein olleet ja ovat taas sopineet. Kuninkaan suuttuessa viekas kreivi turvautuu aina rukoukseen. Tuon vanhan Juhana Ganzin jutun jälkeen kuningas on jo kaksi kertaa pakoittanut hänet alistumaan. Oletteko kuullut kuninkaan viimeksi Schwerinissä vieraillessaan ottaneen holhokkinsa puolesta puolen linnasta ja kreivikunnasta haltuunsa? Siinä hän ei kuitenkaan ollut aivan oikeudenmukainen, mutta ne sai kreivi tällä vierailullaan takaisin. Hän ei uskaltanut tulla ilman turvallisuusvakuutusta, mutta nyt he taas ovat kuninkaan kanssa parhaita ystäviä. Kreivi on reipas ja iloinen seuramies, ja kuningas tarvitsee vaihtelua ja hauskaa seuraa."
"Sanoitteko heidän todellakin lähteneen yhdessä metsästämään?"
"He metsästävät innokkaasti yhdessä, ja se on suureksi virkistykseksi kuninkaalle. Minä olin eilen heidän mukanaan, kun he purjehtivat Fyeniin, enkä minä ole näinä viime vuosina nähnyt kuningasta niin iloisena. Kreivi kertoili Egyptiin ja pyhälle maalle tekemästään pyhiinvaellusmatkasta sekä eräästä sieltä tuomastaan pyhäinjäännöksestä, jonka hän oli lahjoittanut Schwerin kirkolle. Hän vannoi pyhästi sen olevan Vapahtajan todellista verta. Hänen piispansa näyttää sitä aina helatuorstaisin kaikille Schweriniin saapuville pyhiinvaeltajille, jotka nyt voivat saada häneltä synninpäästön yhtä hyvin kuin Rooman paavilta. Hän on kyllä uskalias ja rohkea herra, mutta hänen hurskauteensa minä en paljoakaan luota."
"Minä vieläkin vähemmän, Thorgeir. No, mitä sanoi kuningas hänen kerskailustaan?"
"Hänen nauruhermojaan kutkutteli kehuessaan kreivin hurskautta. Kreivi vuorostaan taas mielisteli häntä, arvelemalla kuninkaan olevan erityisen taivaan suosikin, koska hänelle voitonliput putosivat suoraan taivaasta heti kun hän ja piispansa niin tahtoivat, eivätkä naisetkaan voineet häntä vaaratta katsella. Mutta tätä kohteliaisuutta ei kuningas sietänyt. Hän tuli äkkiä totiseksi ja pyysi kreivin muistamaan kaiken onnen ja siunauksen tulevan ylhäältä, sillä hänen maallinen rakkausonnensa oli nyt kolme vuotta ollut kuollut ja haudattu."
"Kuningas parka! Hän ei koskaan voi unohtaa kaunista Berengariaa."
"Tietysti hän ajatteli vain Berengariaa, mutta kreivi Henrik näytti ymmärtäneen hänet toisin, sen minä huomasin hänen karsaasta katseestaan. Tiedättehän te, että kreivi aina on ollut hiukan mustasukkainen. Olette kai tekin kuullut tuon typerän huhun, että kuningas viimeksi vieraillessaan Schwerinissä, vähän ennen kuningattaren onnetonta kuolemaa, kreivi Henrikin poissaollessa, olisi ollut rakkaussuhteessa hänen kauniin rouvansa kanssa? Minä uskon varmasti tuon huhun perättömäksi valheeksi."
"Se on häpeällinen valhe ja alhaista panettelua!" sanoi Kaarlo kiihkeästi.
"Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu", jatkoi Thorgeir. "Tuota silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen."
"Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?" kysyi Kaarlo kauan ääneti oltuaan.
"Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukkapoikia ja palvelijoita. Heillä oli mukanaan paljon koiria ja haukkoja, ja he aikoivat Fyenin luona oleville pienemmille saarille. Minäkin olisin seurannut heitä, jollen olisi katsonut tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi tuoda teille mitä pikemmin tiedon kreivi Albertin kotiintulosta."
Kaarlo vaipui syviin ajatuksiin. "Hm! Jospa olisin nyt kuninkaan luona!" sanoi hän lopulta. "Milloin aikoi hän taas palata Riibeen, ja milloin odotetaan kreivi Albertia?"
"Kolmen päivän kuluttua heitä kumpaakin odotetaan Riibeen. Teidän appi-isänne oli vielä Holsteinissa."
"Ja arkkipiispa kehoittaa minua pakenemaan?"
"Niin, elleivät hänen ja kuninkaan esirukoukset mitään auta, niinkuin hän pahasti pelkää."
Kaarlo istui hetken syviin ajatuksiin vaipuneena. "Jos olet samaa mieltä kanssani, Rigmor!" huudahti Kaarlo vakavasti ja päättäväisesti, "niin me matkustamme kaikki huomenna Riibeen. Heti kun kuningas palaa kotiin, heittäydymme me hänen jalkoihinsa ja pyydämme häntä lepyttämään sinun isäsi. Jos minä voisinkin puolustautua täällä häntä vastaan tai pakenemalla välttää hänen vihaansa, niin minä en voi enkä saa kauemmin olla poissa kuninkaan luota, etkä sinäkään tule tyytyväiseksi ja onnelliseksi, ennenkuin sinun isäsi on leppynyt meille ja antanut meille ja viattomille lapsille siunauksensa."
"Kyllä sinä taas ajattelet oikein", huokaili Rigmor, "ja minua suututtaa, että sinä aina olet minua viisaampi. Ei auta potkia tutkainta vastaan. Minä olen nyt kolme vuotta koettanut kaikkeni ollakseni niin rohkea ja iloinen kuin mahdollista. Mutta sinä et voi aavistaa missä määrin minä olen salaa kärsinyt. Minä en voi nukkua ainoatakaan yötä rauhassa, niin kauan kuin tämä pelko ja epätietoisuus minua kiusaavat. Ja kuitenkaan minä en ole arimpia mielestäni; mutta nyt minä en ymmärrä minkä vuoksi minä yhä enemmän pelkään sitä hetkeä, jona vaivaisena syntisenä saan seisoa hänen edessään. Minä uneksin niin usein hänen kiroavan minut ja riistävän minut pois sinulta ja lapsilta. Oi! miten pelkään nähdä häntä. Niin, minä varmasti kuolisin pelosta, jos näkisin isäni leppymättömänä edessäni niinkuin viime yönä unissani näin —"
"Sellaisena ei sinun tarvitse häntä tavata. Minä matkustan yksin, rakas Rigmor! Ja me emme tapaa, ennenkuin minä Jumalan ja kaikkien pyhimysten avulla tuon sinulle rauhan ja anteeksiannon sanoman!"
"Jeesus, Maria! Jäisinkö minä yksin tänne linnaan? Entä jos he tulevat riistämään minut täältä vankilaan tai luostariin?"
"Ole sinä vain rauhallinen, kyllä minä pidän huolen turvallisuudestasi! Thorgeir! Jalo Thorgeir!" näin sanoen Kaarlo tarttui hiljaisen runoilijan käteen. "Minulla on ollut todisteita teidän ystävyydestänne. Nyt on minun elämäni ja korkein onneni kysymyksessä. Te ette ole sotilas; mutta kun on kysymyksessä jalojen naisten ja näiden viattomien pienokaisten suojeleminen, niin minä tiedän teillä olevan rohkeutta ja miehekkyyttä kylliksi pitämään Kaarisentalo suljettuna vihollisilta siksi kunnes minä palaan."
"Jos te uskallatte luottaa minun suojelukseeni, jalo rouva", sanoi Thorgeir kääntyessään huolestuneeseen Rigmoriin, "niin minä lupaan ritari Kaarlolle, ettei kukaan, joka tahtoo teitä vahingoittaa, astu jalallaan Kaarisen linnanmuurien sisäpuolelle, niin kauan kuin minun käsivarteni on vapaa teitä puolustamaan. Niin, vaikka kuningas itse käskisi minun avaamaan linnan — —"
"Kuningas, ei, häntä meidän täytyy totella. Vaikka hän vaatisi meidän henkemme, niin meidän on toteltava. Mutta siinä suhteessa minä olen rauhallinen: jos kuningas ei voi meitä pelastaa, niin hän ei myöskään ojenna kättään tuhotakseen meitä."
"Mutta isäni, minun isäni!" keskeytti Rigmor hänet tuskallisena.
"Hän ei etsi minua täältä. Minä tahdon itse mennä häntä vastaan. Minun poissaollessani hän ei kiivaimmassakaan vihassaan voi ryhtyä minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin sitä linnaa vastaan, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat. Kunhan vain pidätte linnanportit suljettuina, niin te olette täällä kaikki turvassa! Minä lähden ukkosilmaa vastaan, mutta elä pelkää, jalo vaimoni! Kuningas tahtoo ja voi pelastaa meidät. Minä etsin kuninkaan, missä hän lieneekin ja kohtaan sinun isäsi hänen rinnallaan!"
"Se liekin parasta!" sanoi Thorgeir. "Minä olen siis huomisesta alkaen
Kaarisen linnanpäällysmies."
"Ei, onko se mahdollista?" huudahti soma, sinisilmäinen Margareta neito, Kaarlon ja Kristinan nuorin sisar. Luotuaan Thorgeir Danaskjaldiin ihmettelevän ja rakastuneen katseen ja asetettuaan korin maahan hän astui lähemmäksi. "Tekö tulette tänne linnanpäällysmieheksi puolustamaan meitä kaikkia? Minä luulin teidän osaavan sepitellä vain kauniita runoja ja laulaa niitä kanteleenne säestyksellä."
"Minä en tosin voi kerskailla suurista uroteoista, jalo neiti!" vastasi Thorgeir punastuen, "mutta minä olin kuitenkin mukana Puolan ja Saksan voittoisalla retkellä. Sitäpaitsi tiedän palkinnon", lisäsi hän rohkeammin, "jonka saavuttaminen voisi tehdä minusta rohkeankin sankarin, jos se olisi tarpeen."
Margareta neito sävähti hehkuvan punaiseksi ja tarttui äkkiä koriin asettaakseen hinaile suolalihan sekä hillomaidon.
"Jos nyt haluatte illallista, lapset, niin on kaikki valmiina", sanoi nyt Kaarlon äiti, vanha, toimekas Ella-rouva niiaten niin kohteliaasti, että avainnippu kilahti hänen silkkitaskunsa vieressä. Hän oli jo melkein kuuro vanhuudesta, eikä välittänyt muusta kuin taloustoimista.
"Kiitos, kiitos, rakas äiti!" sanoi Kaarlo kovalla äänellä. "Ruvetkaamme Jumalan nimessä aterialle ja olkaamme iloisia, ettei hyvä, vanha äitimme mitään huomaisi!" sanoi hän toisille, ja kaikki asettuivat liinan ympärille. Margareta-neito luki iltarukouksen hurskaan sydämellisesti; kaikki koettivat näyttää rauhallisilta ja iloisilta. Kaarlon luotettava rauhallisuus ja Rigmorin herkästi vaihtuva mieliala sai pian tuon teeskennellyn iloisuuden muuttumaan todelliseksi ja luonnolliseksi. Erinomaisen viinin elähyttämänä ja istuen soman Margareta neidon vieressä, Thorgeir Danaskjald lauloi intoa hehkuvan laulun Tanskan ja tanskalaisen naisen ylistykseksi, saaden siitä ystävällisen hymyn palkakseen kauniilta vierustoveriltaan. Mutta Kaarlo oli taas vaipunut syviin ajatuksiin.
"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kuningasta!" huudahti hän äkkiä ja tarttui pikariin. "Suokoon Jumala, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu! Siunatkoon Jumala myöskin minun entistä herraani ja asemestariani, sinun ankaraa, kunnon isääsi, Rigmor kulta." Hän tyhjensi liikutettuna pikarin. Sitten hän nousi kiireisesti: "Ja nyt hyvästi, rakas Rigmorini! Hyvästi rakkaat lapsukaiseni ja te kaikki, hyvät ystävät! Minä en enää ole rauhallinen täällä — minun täytyy lähteä!"
"Jeesus, Maria! Joko nyt!" huusi Rigmor pelästyneenä.
"Minun täytyy lähteä! Tuntuu niinkuin maa polttaisi jalkojeni alla. — Minun täytyy joutua kuninkaan luokse! Ole hyvässä turvassa ja rukoile minun puolestani! Jos Jumala suo, niin palaan pian rauhan ja onnen sanoma mukanani."
"Minne, poikani?" kysyi vanha äiti, kootessaan kaikessa rauhassa illallisentähteet palvelijoilleen.
"Hoviin, äiti! Kuninkaan palvelukseen —"
"Mene Jumalan nimeen, poikani! Elä vain unohda lämmintä sotaviittaasi!
Yöt ovat vielä kylmiä."
Voimallisesti itseään hilliten Kaarlo syleili vielä kerran vaimoaan ja lapsiaan ja heitä kaikkia, sekä varoitti Thorgeir Danaskjaldia tarkasti huolehtimaan heidän turvallisuudestaan. Pitentämättä sen enempää tuskallista hyvästijättöä hän kiirehti oikotietä kartanoon ja antoi Thorgeirin lasten ja naisten kanssa tulla jälestä.
Kun ystävällinen runoilija, jonka käsivarteen Kaarlon äiti nojasi, sekä Rigmor rouva pieni, nukkuva Hedvig sylissään ja pidellen kädestä Albertia, Margareta neidin ja vanhan Martan saattamina, seisoivat linnanpihalla, viittaili ritari Kaarlo heille vielä sydämelliset tervehdykset ratsastaessaan nostosillan yli. Häntä seurasi vanha harmaahapsinen palvelija, joka oikealla kädellään nuorasta ohjaili kahta vilkasta, raskaasti kuormitettua ratsua. Vanha palvelija oli Pietari piispan uskollinen Martti, joka heti piispan kuoltua oli ruvennut Riisen Kaarlon palvelukseen.
Kaarlo ratsasti sanaakaan hiiskumatta kauan aikaa Martin rinnalla. Vanha, uskollinen palvelija tunsi herransa jo siksi hyvin, ettei hän enää kiusannut häntä puheliaisuudellaan, kun huomasi hänen olevan huonolla tuulella. Saadessaan käskyn varustaa mukaan suuren matkalaukun ja kaksi virkeää varahevosta, tiesi Martti heillä olevan edessä pitkän ja tärkeän matkan, sekä myöskin sen, ettei ritari Kaarlo aikonut hitaasti ratsastaa. Kun he nyt ratsastivat täyttä nelistä myöhään yöhön Korsööriin vievää tietä, kysyi Kaarlo mistä päin tuuli, ja silloin Martti arveli varmasti hänen aikovan Fyeniin tai Jyllantiin.
Näin he olivat ratsastaneet pitkän matkan ja ajattelematta lepoa he vain vaihtoivat hevosia.
"Miten kaunis, valoisa ilta!" sanoi Kaarlo. "Monesko päivä meillä on?"
"Tänään on kuudes päivä toukokuuta, ankara herra ritari, ja kohta on kai seitsemäskin", vastasi Martti, "sillä jos oikein katson kuuta, niin ei ole enää pitkältä keskiyöhön. Kuudennen päivän toukokuuta muistan niin selvästi aina autuaan herravainajani ajoilta", jatkoi hän huomatessaan ritari Kaarlon jo kyllästyneen pitkään vaitioloon. "Silloin hänen piti aina olla kuninkaan luona eikä hän saanut missään muualla rauhaa. Se oli yksi hänen omituisia päähänpistojaan. Kristus suokoon ijäisen ilon piispan sielulle! Kun se aika joutui, silloin oli hänen kanssaan tukalaa olla."
"Sepä omituista", sanoi Kaarlo, "etkö tiennyt siihen mitään syytä?"
"Kyllä hänellä siitä oli omat ajatuksensa; mutta sellaisen ymmärtää. Kerran kun olimme Velskien maassa, ja ryövärit olivat vähällä tappaa meidät, kertoi hän meille jotakin eräästä salaisesta kirjasta, johon hän oli kurkistanut; mutta minä melkein luulen, ettei se ollut hänelle onneksi. Se oli varmaankin tuo saakelin Cyprianus, tai mikä lienee ollut hänen nimensä. Mutta Jumala varjelkoon meitä puhumasta niistä tähän aikaan!" Näin sanottuaan Martti teki ristinmerkin ja alkoi mutista rukousta.
Martin sanoista Kaarlo oli taas tullut äänettömäksi ja vaipunut mietteisiinsä. Hän muisti tuon ihmeellisen tapahtuman Seebyyn linnantornissa, ja vaikka hän silloin vielä oli lapsi, näki hän ilmielävänä edessään tuon käsittämättömän ja pelottavan tapahtuman, jolloin kynttilät sammuivat, ja piispa kaatui lattialle. Hän muisti myöskin kaikki nuo omituiset tapahtumat elämänsä varrelta, jotka näyttivät siihen liittyvän. Hän kuuli taas Saxon puheet vuorimiehestä, joka oli seisonut hänen tuolinsa takana sinä yönä, jona kuningas Knuut kuoli; hän muisti salaisen, katkonaisen salaripin Pietari-piispan uudinten takana. Hän näki peloitta van vuorimiehen Saxon haudalla. Hän oli taas ajatuksissaan tuossa pimeässä kellarissa, mistä hän oli kuullut pannaanjulistetun piispan puhuvan uhkaavasti kuolevan murhaajan kanssa. Hän muisteli mitä Pietari-piispa omituisen kiihoittuneessa mielentilassaan, ikäänkuin profeetallisen hengen innostamana, oli puhunut Lindanissen luolassa vähän ennen Volmar-taistelua sekä Danebrog-lippuihmeen. Kaikki nämä risteilivät Kaarlon mielessä, ja heidän lähestyessään Slagelsetä hän muisti myöskin pyhän Andreaksen ja sen hämmästyksen, minkä tieto hänen kuolemanpäivästään oli herättänyt kreivi Albertissa ja Pietari-piispassa, hänen seuratessaan heitä Seebyyn kartanosta Helena-rouvan kanssa.
"Mitä sinä tuumiskelet?" kysyi vihdoinkin Kaarlo unelmistaan herättyään. "Sanoppas, uskotko sinä onnea ja onnettomuutta tuottaviin päiviin, tähtien vaikutukseen, ennustuksiin ja sen semmoisiin, joista minä niin paljon kuulin lapsuudessani?"
"Koska itse oppinut Pietari piispa ei uskaltanut kieltää niitä, herra ritari, ja kun te itse olette nähnyt Danebrog-lipun putoavan taivaasta, niin minä en tiedä olevan mitään niin käsittämätöntä, ettemme voisi sitä uskoa."
"Mutta Kaarisen linnan järkevä Vilhelm-isä väittää vaaralliseksi uskoa liian paljon moisiin asioihin. Hän on hyvin innokkaasti varoittanut minua liian paljon ajattelemasta näitä asioita, joiden hän arvelee tekevän meidät haaveilijoiksi ja uneksijoiksi, niin ettemme enää kykene mitään toimittamaan maailmassa. Näinä kolmena viime vuotena minä olen seurannut hänen neuvojaan, eikä minulla ja alustalaisillani ole siitä suinkaan ollut vahinkoa. Se, mihin ei järkemme ulotu, Martti, jättäkäämme omaan arvoonsa, elkäämme ruvetko sitä turhaan miettimään: Kaikki se, joka ei tee meitä paremmaksi tai onnellisemmaksi, on pahasta, sanoo isä Vilhelm."
"Olkoot isä Vilhelmin maalliset tiedot kuinka hyviä tahansa, ankara herra!" vastasi Martti, — "niin hän ei kuitenkaan ikinä saa minua uskomaan, etteivät pyhä apotti Vilhelm, autuas herra Andreas Slagelseesta sekä minun hurskas piispavainajani ymmärtäisi tuhat kertaa enemmän taivaallisista asioista kuin hän on uneksinutkaan, eivätkä he siltä ole niitä paholaiselta oppineet. Jos minun herravainajani vielä eläisi, niin hän varmasti olisi voinut antaa teille hyvän neuvon. Te olisitte voinut avata hänelle sydämenne eikä teidän olisi tarvinnut lähteä pahimpaan yönselkään ratsastamaan."
"Niinkö todellakin uskot, Martti? Minkä neuvon olisit luullut piispasi antaneen minulle, jos minä olisin sanonut hänelle kreivi Albertin tulevan kotiin näinä päivinä ja tahtovan eroittaa minut rakkaasta vaimostani sekä kuninkaan makaavan tänä yönä saman katon alla pahimman verivihollisensa kanssa?"
"Olivatpa ne pahoja uutisia, ankara herra! Mutta jälkimäinen — jälkimäinen, suokaa anteeksi, on totisesti pahin. Jos ette pahaksenne pane, ankara herra, niin kyllä minä tiedän mitä Pietari piispa olisi sanonut!"
"No, sano suoraan!"
"Ajatelkaa ensiksi kuningasta ja sitten vasta itseänne, niin hän olisi sanonut. Ja jos hän olisi vielä elänyt, niin varmasti hän olisi valvonut tänä yönä kuninkaan luona."
"Jumala antakoon anteeksi viisaalle rippi-isälleni, jos hän ei ole viisaampi kuin sekä sinä että minä ja sinun vanha piispavainajasi!" sanoi Kaarlo levottomana ja ratsasti kiireemmin. "Minä olen monasti aikonut lähteä, mutta hän on aina päivän selvään osoittanut minun haaveilevan turhia. Sinun hurskas piispavainajasi varoitti minua koskaan poistumasta kuninkaan luota toukokuussa, mutta hän oli niihin aikoihin sairas ja omituinen. Isä Vilhelm on vapauttanut minut siitä; hän on selittänyt sen minulle sekä paljon muutakin, samoin kuin kreivi Albert ja Absalon Belg puolestaan yrittivät, mutta terävästi ja pyhän raamatun avulla. Tänä vuonna on jo kolmas kevät, jolloin minä en ole nähnyt kuningasta; minä kuulin hänen olleen suutuksissaan minulle. Kuningattaren hirvittävän kuoleman jälkeen hän ei ole halunnut nähdä ketään."
"Niin, kyllä sekin oli katala teko", huokasi Martti. "Kuka enää tässä maailmassa on turvattu, kun ei edes kuningatar niin mahtavan kuninkaan rinnalla? Eikö vieläkään tiedetä kuka nuolen ampui?"
"Kyllä, totisesti, vanha Martti!" sanoi Kaarlo ja loi katseensa taivasta kohti. "On yksi, joka sen tietää eikä hän sitä unohda tuomiopäivänä."
"Siinä te olette oikeassa, ankara ritari. Kaikkitietävä Herra Jumala nujertaa kyllä kerran kaikki roistot ja murhaajat. No niin, kuningatar sai totisesti kamalan lopun, mutta eipä häntä tainnut surra muut kuin kuningas; mutta jos kuninkaalle sattuisi yhtä onnettomasti —"
"Siitä Jumala maata ja valtakuntaa varjelkoon!" huokasi Kaarlo ja kannusti ratsunsa. Mutta samassa se hypähti syrjään ja nousi pystyyn; myöskin Martin hevoset pelästyivät, ja hänellä oli täysi työ niitä kiinnipidellessä. He pysähtyivät kahden korkean kukkulan väliselle rotkotielle, ja nyt oli mahdoton saada hevosia kulkemaan eteenpäin. "Mitä ne pelkäävät?" huusi Kaarlo. "Herra siunatkoon! Ettekö te näe hirsipuuta tuolla ylhäällä! Ja katsokaa, kaksi paholaista tappelee siellä kuolleesta." Kaarlo katsahti ylös ja näki kauhukseen kukkulalla aivan rotkotien yläpuolella hirsipuun ja kahden hämärän olennon liikkuvan hirsipuun alla, missä he näyttivät paraillaan kaivavan hautaa.
"Siellä varmaankin haudataan salaa jokin pahantekijä", sanoi Kaarlo rauhallisesti. "Lue isämeitäsi, Martti, ja ajakaamme Jumalan nimessä edelleen!"
Mutta nyt hän kuuli naisäänen laulavan kimakasti ja kirkuen sieltä ylhäältä:
Hän meiltä saa vuotehen mullassa —
Vaikk' ennen multa aarteita sai kullassa:
Niin ylpeän hän voi masentaa!
Kaarloa kauhistutti ja hän koetti turhaan pakoittaa hevostaan eteenpäin, se seisoi kuin kiinninaulittuna maahan. Hän liitti kätensä yhteen ja loi hiljaa rukoillen katseensa taivaalle, missä hän näki pitkän, kauniin tähdenlennon kuin etäisen tulikuulan hitaasti liukuvan taivaanrantaan.
"Nyt putosi pohjoisen kruunun suuri tähti!" huusi naisääni hirsipuun alta. "Minä näin sen, vanhus! Minä näin sen. Sammuuko nyt myöskin tähti leijonan silmästä?"
"Ei vielä!" vastasi kolkko miehen ääni. "Mutta se himmenee, sillä vesimies hallitsee ja jousimiehellä on valta."
"Noituutta ja paholaisen metkuja!" sanoi Martti tehden ristinmerkin. — "Kunhan te vain saisitte kimonne eteenpäin, herra, niin kyllä minun hevoseni tulevat jälestä."
Kaarlo kannusti taas ratsuaan; salaman nopeudella se kiiti rotkotien kautta. Martti seurasi herraansa; ja pian molemmat olivat jättäneet hirsipuumäen ja sen oudot oliot taakseen.
KAHDEKSAS LUKU.
Samana kauniina kevätpäivänä, jona Thorgeir Danaskjald illemmalla oli tullut vierailemaan Riisen Kaarlon luo tuoden hänelle tärkeitä sanomia, oli kuninkaallinen metsästysseurue aikaisin aamulla, iloisten metsästystorvien raikuessa koirineen ja haukkoineen noussut maihin Fooborgia vastapäätä olevalle pienelle, somalle Lys-saarelle. Kuningas oli antanut pystyttää telttansa lähelle rantaa äsken puhjenneen pyökkimetsän laidassa olevan lähteen viereen. Kreivi Henrik oli muka edellisenä päivänä metsästäessään loukannut jalkansa ja oli senvuoksi tänään estetty tulemasta mukaan, jääden laivaansa, mutta kuningas ja hänen poikansa, nuori Valdemar, samoilivat saarella koirineen ja haukkoineen Junkker Strangen, Astrad Fracken ja muutamien metsästäjien kanssa.
Vanha kamarimestari Andreas oli sill'aikaa uutterasti puuhaillut koristaessaan kuninkaallista telttaa, missä kuningas ja prinssi aikoivat syödä illallisen ja viettää yönsä. Vanha, uskollinen kamarimestari oli koettanut parhaansa mukaan valmistaa kaikki kuninkaallisten hauskuudeksi ja mukavuudeksi. Hän oli koristanut teltan punaisilla matoilla ja somistanut sen kevään vihertävillä lehdillä, ja hän oli huolehtinut siitä, että kuninkaan ja prinssin vuoteet olivat mukavia ja pehmeitä. Hän oli Björn-juomanlaskijan auttamana täyttänyt hopeakannut viinillä ja hopeapikarit olivat kiilloitettuina pantu esille; sillä välin hän ei unohtanut toruskella kyökkimestaria ja kokkipoikia. Teltan eteen hän oli pystyttänyt lehtikujan suurista, lehtevistä pyökkipuunoksista, ja niiden välissä palaisivat tervasoihdut iltasella; vaikka tämä kaikki ei ollutkaan hänen mielensä mukaista, niin hän tiesi kuitenkin sen huvittavan kuningasta. Ja vaikka hän itse ei sietänyt soitantoa, oli hän kuitenkin kuninkaan torvensoittajille asettanut penkit ja virvokkeita teltan lähellä olevalle kukkulalle, mistä oli hyvä kaiku metsää vasten. Kuninkaan koirista jopa haukoistakin hän oli pitänyt huolta.
Aurinko oli laskenut; oli jo myöhäistä, eikä kuningas ollut vielä palannut metsästämästä. Vanha kamarimestari alkoi olla kärsimätön ja toruskeli palvelijoita. Hän oli jo pari kertaa antanut sytyttää soihdut, mutta oli taas sammuttanut ne säästäväisyydestä. Viimeinkin kuultuaan koirien haukuntaa ja metsästystorven äänen hän kiirehti sytyttämään kaikki kynttilät ja soihdut.
Kuninkaallinen metsästysseurue läheni telttaa. Kuningas astui edellä prinssin ja Junkker Strangen välissä.
"Nyt minä olen sekä väsynyt että nälissäni", sanoi kuningas. "Kyllä minä huomaan meidän vähitellen jo vanhenevan, Strange. Eivät taida sinunkaan jalkasi enää jaksaa seurata?"
"Jaksavat kyllä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange päivitellen. "Kyllä te samoilittekin saaren tarkkaan: ei ole sitä suota, ei someroa tällä saarella, jolla me emme olisi olleet."
"Minä tahdoin vielä kerran koettaa jaksaisinko kestää koko päiväisen retken auringonlaskuun asti", sanoi kuningas.
"Minä luulisin teidän voivan jatkaa vielä kuunkin noustua!" virkkoi iloinen herra Strange. "Päivän säteilevä kuningas, Olavi Hvitaskjaldin sanoja käyttäen, on jo aikoja sitten häpeissään mennyt levolle."
"Mutta se kuningas kulkikin tänään vähän pitemmältä kuin Lys-saaren ympäri", vastasi kuningas. "Miten monta tuhatta vuotta hän onkaan kulkenut maailman ympäri rauhallisen loistavana ja majesteetillisena, ja tuhansien vuosien kuluttua hän paistaa yhtä rauhallisena ja ylpeänä meidän haudoillamme. Kun oikein ajattelen sitä, Strange", jatkoi kuningas totisena, "niin eipä meidän mahtavuutemme ja suuruutemme ole kovinkaan suuren arvoista, emmekä me tämän lyhyen elämämme aikana saa paljoakaan aikaan, mistä voitaisiin puhua vielä sadan vuoden kuluttua; mutta vasta vanhaksi tultua sen huomaa. Katso, enkö ole melkein saavuttanut sitä, mihin voimakkaana nuorukaisena pyrin, ehkä vähän enemmänkin? Mutta mitä siitä on? Eikö Valdemarin elämä ole enemmän arvoinen? Suoraan sanoen, Strange, keisarienkin valta ja mahtavuus näyttävät minusta aivan mitättömiltä ajettuani nuo kaksi keisaria Elben yli."
"Ehkäpä teidän mielenne lopulta tekee pyhän Pietarin korkealle istuimelle", jatkoi Junkker Strange taas entiseen leikilliseen tapaansa. "Täytyyhän teidän sentään tunnustaa pappiskeisarin vallan ja mahtavuuden jotakin merkitsevän maailmassa, ainakin niin kauan kuin kuninkaat ja keisarit eivät pidä itseään liian hyvinä pitelemään hänen jalustintaan."
"No niin, vanha Strange, sielujen hallitsija lienee kuitenkin mahtavin valtias maan päällä. Ne aivot, jotka tuon uskaliaan ajatuksen synnyttivät, olisivat ansainneet kantaa jalomman kruunun kuin kuninkaitten ja keisarien on. Senvuoksi minä aina olenkin kunnioittanut tuota mahtavaa roomalaispiispaa enemmän kuin kaikkia maailman vartijoita! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, etten ole hänen sijallaan."
"Miten niin, herra kuningas? Te ette totisesti nukkuisi pyhällä istuimella."
"Oikein, Strange, niin minäkin ajattelen. Herran huoneenhaltijan ei pitäisi koskaan nukkua, ja jos hän ei uskoisi sitä olevansa — niin nukkuisi hän vieläkin vähemmän."
"Minä en oikein tiedä, ymmärsinkö teidät oikein, herra kuningas!"
"Katsopas Strange!" jatkoi kuningas. "Pyhän Andreaksen ja pyhän Pietarin uskolla minä olisin siirtänyt vuoria, omallani saan tyytyä vain valtaistuimia siirtelemään, ja ennenkuin Knuut Suuren valtaistuin on kokonaan vanhalla paikallaan" —.
"Ei, mutta katsokaa!" keskeytti nuori Valdemar heidät viitaten taivaalle, "tulikuula!"
Kaikki katsoivat taivaalle ja ihmettelivät harvinaista luonnonilmiötä.
"Ihana näky!" sanoi kuningas, ja kuun valaistessa hänen voimakkaita, mutta syväuurteisia hallitsijakasvojaan ja tuulen liehuttaessa hänen harmahtuneita kiharoitaan, surumielinen ilme levisi äkkiä hänen otsalleen, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän pilvissä ystävävainajansa. Ääneti ja vakavana kuningas astui Junkker Strangen kanssa edelleen.
Dagmarin neljäntoista vuotias poika seisoi vielä kirkkaat, siniset silmät luotuina taivasta kohti. Hän oli nojautunut metsästyskeihääseensä, ja seisoessaan siinä pienillä kultakruunuilla koristettu nahkamekko yllään, kultareunainen purppurabaretti peittäen vain osaksi hänen tuuheat, kellertävät hiuksensa, jotka kiharoina somasti kiertyivät liinakaulukselle ja terveille, hienohipiäisille poskille, hän oli melkein kauniin, valepukuisen tytön näköinen. Nuorukaisen kasvoilla ilmeni puhtaimpien lempeyden piirteiden ohella myöskin rohkeuden ja herkän kuvastumisen ilme, joka osoitti hänen olevan Valdemar Seierin pojan. Hän oli vaipunut katselemaan tähtikirkasta taivasta ja ihmettelemään sitä suurta, ääretöntä rauhaa, missä kuningasten kuningas hallitsee levotonta maailmaa. Hänen täytyi kiirehtiä askeleitaan saavuttaakseen isänsä.
He seisoivat nyt kuningasteltan luona, ja kuningas oli ihastuksissaan odottamattomasta kauniista tulituksesta.
"No, mutta kas vain meidän vanhaa kamarimestariamme!" sanoi kuningas. "Hän on unohtanut säästäväisyysintonsa ja on puuhannut edestämme laittamalla tänne oikean juhlaillan! Se oli oikein, kunnon Andreas!" sanoi hän kamarimestarille, joka lähestyi jäykkänä, ja kuninkaan taputtaessa häntä ystävällisesti olkapäälle hän kumarti nöyrästi.
"Illallinen on valmis, kaikkein armollisin kuningas!" sanoi vanhus, ja kuninkaan tyytyväisyys ja ystävällinen puhuttelu saivat hänen silmänsä kyyneltymään.
Kuningas astui seurueineen telttaan.
"Ikävä, ettei kreivi Henrik ollut mukana!" sanoi hän ja heittäytyi väsyneenä pöydän ääreen leirituolilleen. "Tänään minun Turvani saavutti mestaruuden, eikä hänen rinnalleen kykene ainoakaan schweriniläisistä koirista!"
"Ja minun uljas haukkani lensi niin korkealle, etten minä enää voinut sitä nähdä", sanoi nuori Valdemar.
"Mutta se ei tuonut sinulle mitään saalista, poikani! Ei sinusta koskaan tule metsästäjää!"
"Minusta on hauskempaa nähdä lintujen lentävän kuin putoavan, herra isäni, ja samoin tekin ajattelette: kun lennosta osuitte ylpeään kotkaan, surkuttelitte sitä kuitenkin kun se putosi."
"Sinä taidat olla oikeassa, Dagmarini poika!" sanoi kuningas vakavana. "On raakaa ja itsekästä iloa pysäyttää kotka lennossaan ja katsella kuningaslinnun putoavan petollisen, kurjan nuolen satuttamana. Minä en enää koskaan ammu kotkaa. Mutta missä viipyy meidän iloinen kreivimme? Kas, tuossapa hän onkin."
Kreivi Henrik astui kuninkaan telttaan, yllään vihreä samettinen metsästysnuttu, ja kaulassa rubininen ja smaragdinen rukousnauha, sekä kädessä Gardarikesta tuomansa töyhtöhattu. Hän ontui hiukan toisella jalallaan. Hänen synkät kasvonsa olivat rauhattomat, hänen katseensa levoton ja karsas, ja hän näytti vaivoin voittavan salaisen levottomuutensa, koettaessaan näyttää ystävällisen näköiseltä. "Anteeksi, armollisin herrani ja kuninkaani!" sanoi hän epävarmalla äänellä tervehtiessään kuningasta tavallista nöyremmin. "Minun on täytynyt koko päivän maata jalkakääreissä ja vähällä olin jäädä vaille tätä kunniaa ja onnea, että pääsin teitä tervehtimään."
"Tulkaa istumaan kreivi ja elkää kursailko!" vastasi kuningas. "Elkää rasittako jalkaanne seisomalla! Kun tulemme Riibehuusiin, niin saa mestari Harpestreng kyllä teidät pian kulkemaan tasaisesti molemmilla jaloilla. Hän on erinomainen luumurtumien parantaja; hän tietää kyllä, etten minä kuolemakseni siedä nähdä kenenkään ontuvan."
"Minkä vuoksi se on niin vastenmielistä teidän armollenne?" kysyi kreivi Henrik lähestyessään kuninkaan vasemmalla puolen olevaa kenttätuolia, mutta hän ei istuutunut, ennenkuin nuori kuningas Valdemar oli asettunut paikalleen isänsä oikealle puolelle.
"Kysytte miksi ontuminen on minulle vastenmielistä", jatkoi kuningas. "En sitä oikein tiedä itsekään. Mutta kaikenlainen horjuvaisuus ja epävakaisuus, kaikenlainen epäsuhtaisuus ja karsaus sekä käytöksessä että kasvojenilmeessä johtuu sisällisestä huonoudesta, niin sanoi arkkipiispa Antero, ja vaikka minä en sitä usko, niin johtuu se kuitenkin usein mieleeni."
Kreivi Henrik kalpeni, ja Junkker Strange iski hämillään salaisesti silmää kuninkaalle; mutta Valdemar ei sitä huomannut, eikä hän näyttänyt muistavan kreivi Henrikin silmien synnynnäistä karsauden vikaa.
"No, tuhat tulimmaista, miksi te ette istu?" sanoi kuningas kärsimättömästi, kun kaikki vielä seisoivat hänen ympärillään. "Emmehän me täällä ole hovissa. Täytä pikarit, Björn! Me tarvitsemme sydämen vahvistusta."
Kaikki asettuivat nopeasti paikoilleen. Björn juomanlaskija täytti pikarit, ja kuningas, joka nähtävästi oli hyvin janoinen, tyhjensi heti omansa.
"Nyt vasta minä ymmärrän", jatkoi kuningas, joka laskettuaan pikarin kädestään ryhtyi syömään suuresta suolalihavadista odottamatta paistettua metsänriistaa, "nyt vasta minä ymmärrän, miten Esau voi myödä esikoisoikeutensa hernekeitosta; hän oli varmaankin käytellyt jalkojaan ylitä innokkaasti metsästäessään kuin mekin. Jos te olisitte ollut mukanamme tänään, kreivi Henrik", jatkoi hän hetken kuluttua, "niin ettepä taitaisi niin hienostellen maistella pikaristanne ja lautaseltanne."
"Koska te ette voi kärsiä ulkonaisia karsauksia, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik hymyillen, "niin suonette minun, katuakseni sisäisiä, paastota tänä iltana. Minä tein lupauksen pyhällä maalla, ja sen suorittamisen minä olen laiminlyönyt tähän iltaan asti."
"No, antaa kuulua! Mikä lupaus se oli?"
"Etten minä olisi iloinen enkä nauttisi rypäleen mehua, niin kauan kuin minun armollisen herrani ja kuninkaani otsassa on ainoakin ryppy, mihin minä olen syyllinen."
"Se oli kaunis ja hurskas ajatus, uljas kreivi Henrik, vaikka se nyt vasta johtuikin mieleenne. No hyvä, ne rypyt, joista te puhutte, ovat jo silinneet, ja jälellä olevat eivät koskaan siliä, vaan syventyvät vain päivä päivältä. Kuitenkin tänä iltana me tahdomme iloita ja unohtaa kaikki vanhat surut. Eläköön arvoisa vieraamme, kreivi Henrik!"
Kuningas tyhjensi pikarinsa, ja kaikki hänen miehensä tekivät samoin, paitsi vanha, kuiva kamarimestari Andreas, joka ei koskaan rikkonut mestari Henrik Harpestrengin lääkekirjan kohtuudensääntöjä.
Kuningas antoi taas täyttää pikarit ja alkoi leikillisen keskustelun Junkker Strangen ja Astrad Fracken kanssa, jota kreivi Henrik hyvin viisaasti ja hienosti osasi pitää vireillä. Pikarit tyhjenivät sillävälin nopeasti, ja kaikki tulivat iloisiksi paitsi vanha kamarimestari, joka tavallisuuden mukaan istui harvasanaisena pöydän päässä, syrjempänä muista. Mutta sieltä hän piti tarkasti silmällä kaikkia, ja erityisellä huolella hän tarkkasi viekasta kreiviä, joka kyllä hyvin ahkerasti kohotteli maljaa huulilleen, mutta ei juonut melkein yhtään, näyttäen kuitenkin olevan iloisin heistä kaikista.
Kamarimestarin toimesta torvensoittajat nyt alkoivat teltan vieressä olevalta mäeltä soittaa iloisia metsästyskappaleita ja reippaita sotalauluja. Vanha Andreas huomasi tämän yllätyksen miellyttävän kuningasta, ja hänen teräville kasvoilleen ilmeni omituinen ilme siitä aiheutuneesta ilosta, mihin sekautui se vastenmielisyyden tunne, joka hänellä aina oli soittoa kuullessaan. Kuningas uneksi nuoruutensa onnellisista päivistä; hän näki teltan edustalla olevat tulisoihdut vihertävien oksien välistä, ja onnellisten sotaretkien sekä Riibehuusissa vietettyjen loistavien voittojuhlien monet vanhat, rakkaat muistot välähtelivät elävinä hänen sielussaan. Mutta nyt torvensoittajat alkoivat soittaa kuninkaan lempikappaletta, sitä uljasta, espanjalaista ritaritanssia, jota hän oli tanssinut Berengarian kanssa tavatessaan hänet ensi kerran Schwerinin linnassa, ja jonka hän oli toistanut hänen kanssaan heidän hääiltanaan. Omituinen surumielisyys sekautui kuninkaan iloon; hän tarttui pikariin ja tyhjensi sen ääneti kuolleen nuoruuden morsiamensa muistoksi.
"Tämä elämä on kuitenkin vain ihmeellinen seikkailu", sanoi hän hiljaa laskiessaan pikarin kädestään, "mutta korkein onni ja ilo ovat kuitenkin vain kesäyönunelman ihania taikalinnoja."
"Se oli tosi sana, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik tekopyhästi hymyillen. "Mutta mitä vaihtelevampia seikkailut ovat, sitä hauskempia ne ovat minusta", lisäsi hän. "Kun minä näen oikein hauskaa unta, niin minun täytyy olla vuoroon taivaassa ja vuoroon helvetissä. Ei mikään ole ikävämpää kuin yksitoikkoinen onni; ei, ylös, alas! se on luonnonlaki, ja kristittynä me saamme tyytyä kaikkeen."
"Mutta ei kuitenkaan helvettiin menemiseen, hyvä kreivini. Elkäämme toki pilkatko niin julkeasti!"
"Onnesta ja onnettomuudesta sallittakoon kunnon kristityn laskea leikkiä!" sanoi kreivi Henrik. "Ja mitä muuta ovatkaan taivas ja helvetti? Ennen pyhiinvaellusmatkaani minäkin tulin usein tyytymättömäksi kesken iloani ajatellessani miten vaihtelevaa ja katoavaista se oli; mutta katsokaa, herra kuningas, tässä minulla on kaksi kalleutta, jotka minä sain pyhällä haudalla eräältä erakolta. Niitä katsellessa oppii oikean kristityn tavoin huomaamaan onnen vaihtelevaisuuden olevan meille sekä tarpeellisen että hyödyllisen. Katsokaa, tässä on jäännöksiä niistä palmunlehdistä ja jätteitä niistä purppuravaatteista, joita heitettiin meidän Herramme tielle hänen ajaessaan Jerusalemiin. Hurskas erakko vannoi minulle sakramentin kautta niiden olevan oikeita ja hän vakuutti varmasti, että se, joka kantoi niitä, ei joutuisi koskaan epätoivoon, vaikka hänen onnensa maailmassa vaihtelisikin. Jos tahdotte vastaanottaa ne minun kädestäni, herra kuningas, niin minä en ole tehnyt turhaan pyhiinvaellusmatkaani."
"Kiitos, kiitos!" sanoi kuningas miettiväisenä, ottaen vastaan kuihtuneet ja valjenneet pyhäinjäännökset. "Mutta oletteko niin varmasti vakuutettu siitä, hyvä kreivi, ettette itse tule niitä tarvitsemaan?"
"Minulla on monta samanlaista, herra kuningas, ja minä suon niin kernaasti ne teille", vastasi kreivi, "mutta te, joka olette niin onnellinen taivaan suosikki, ette tietysti koskaan niitä tarvitse. Mutta, jos sallitte, niin minä laulan teille hauskan laulun, jonka sama hurskas erakko lauloi minulle; kun hän, eräänä iltana pitkän paastoamisen jälestä kaikesta pyhyydestään ja hurskaudestaan huolimatta oli joutunut pieneen hutikkaan." Vastausta odottamatta kreivi Henrik alkoi naurettavan kimakalla lauluäänellään laulaa puoleksi hengellistä, puoleksi pilkallista juomalaulua, jonka mukaan aina joka värssyn loputtua oli juotava. Laulu oli hullunkurinen sekoitus saksaa ja latinaa. Kaikki nauroivat kreivi Henrikin sukkelasti sorahtelevalle äänelle, eikä kukaan muu kuin kamarimestari huomannut sen sopimattomia sanoja, joista hän vain osaksi sai selvän. Kaikki nauroivat ja joivat ahkerasti, niin että pian sekä kuningas, Junkker Strange että Astrad Fracke olivat päihtyneet; myöskin nuori Valdemar joi tavallista enemmän, mutta hän tuli siitä uniseksi eikä iloiseksi. Paksu Björn juomanlaskija ei ollut laiminlyönyt pitää huolta sekä omasta että muiden pikareista; nauraen ja hoiperrellen hän innokkaasti täytti virkatehtävänsä. Ainoastaan vanha kamarimestari oli selvä ja hän istui hiljaisena paikallaan, ottamatta osaa yleiseen iloisuuteen.
"Nyt on jo myöhäistä!" sanoi kuningas lopulta, tarmokkaasti saaden entisen arvokkaan ryhtinsä. — "Hulluudella on aikansa niinkuin kaikella muullakin. Nyt me lopetamme, niinkauan kuin leikki vielä on hyvä — onhan huomenna pyhäpäivä."
Vanha kamarimestari Andreas, jota kuninkaan nälkä oli estänyt lukemasta ruokarukousta ennen ateriaa, tahtoi nyt tavallisuuden mukaan lukea ruokakiitoksen; hän nousi kädet ristissä paikaltaan pöydän päästä, odottaen hiljaisuutta ja rauhaa. Mutta kuningas viittasi hänelle ja puisti päätään. "Antaa olla!" sanoi hän. "Tänä iltana meidän täytyy tulla toimeen ilman sitä, me emme tahdo pilkata Herraa sopimattomalla rukouksella! Viini on nyt melkein meidän mestarimme."
Kreivi Henrik hymyili ja vakuutti hänkin saaneensa osansa; hän nousi hoiperrellen muiden mukana, näyttäen ylenmääräisessä ilossaan ottaneen esittääkseen Klaus Klumpen entisiä ilveitä, lisäten hullunkurisilla liikkeillä ja kaikenlaisilla hovinarrin eleillä yleistä iloisuutta. Hän toivotti kuninkaalle ja kaikille heille hyvää ja rauhallista yötä poistuen teltasta muka nukkumaan kohmelonsa laivalla.
Junkker Strange, Astrad Fracke ja Björn juomanlaskija hoipertelivat nauraen ja leikkiä laskien kuningasteltan vieressä olevaan telttaansa. Kuningas ja nuori Valdemar poistuivat kuninkaallisen teltan sisimpään osaan, missä he, malttamatta riisuutua, heittäytyivät huolettomina ja väsyneinä vuoteilleen.
Kuningasteltan ulkopuolella olevat tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Junkker Strangen ja Atsrad Fracken sekä syrjempänä olevassa palvelijoiden teltassa olivat kynttilät sammutetut. Kaikki kuninkaan palvelijat nukkuivat; he olivat seuranneet herransa esimerkkiä eivätkä olleet säästellen maistelleet olutta tai simaa. Pienellä, rauhallisella saarella oli hiljaista kuin makuuhuoneessa. Kun ei minkäänlaista rauhattomuutta ollut odotettavissa, ei ollut ollenkaan asetettu vartijoita. Ainoastaan kuningasteltan uloimmassa osassa paloi vielä yksinäinen tulisoihtu. Vanha kamarimestari Andreas askarteli siellä hiljaa ja aavemaisena, puoleksi riisuutuneena valmistellen yksinkertaista, kovaa vuodettansa aivan kuninkaan ja prinssin vuodeosastoon johtavan käytävän eteen. Ennenkuin hän ajatteli levolle menoa, hän laski huolellisesti hopeapikarit ja viinikannut, ja talletti ne suureen, vaskihelaiseen kirstuun, missä sitäpaitsi säilytettiin iso joukko hopeaa ja kultaa. Senjälkeen hän otti kuninkaan rahat sekä jalokivet ja muut kalleudet ja muutamat tärkeät paperit, jotka kuningas oli jättänyt hänelle talletettaviksi, kätkien nämä tärkeät kapineet päänaluksensa alle. Sitten vasta, kun kaikki oli mitä huolellisemmin järjestetty, heittäytyi hän vuoteelleen, liitti laihat kätensä ristiin rinnalleen ja luki iltarukouksen. Hän nousi vielä kerran katsomaan tarvitsivatko kuningas tai prinssi hänen palvelustaan. Hän veti teltan sisemmän osan edessä olevan purppura esiripun syrjään ja kuultuaan heidän nukkuvan rauhallisesti, hän palasi hiljaa takaisin vuoteelleen, mutta jätti kuitenkin tulisoihdun palamaan.
"Syntinen, jumalaton ilta!" mutisi hän. "Ovathan sentään kuninkaat ja ruhtinaatkin ihmisiä! Ei pöytärukousta, ei siunausta! — Mutta kreivi nauroi häjysti. — Hm! Jos minulla tänä yönä olisi täällä valveilla edes yksi selvä mies! Ei edes valpas Turva ole täällä, — minkävuoksi koiratkin vietiin kreivin laivaan?"
Oli kulunut jo pitkältä yli puolen yön. Tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Vanha kamarimestari nousi taas huolestuneena vuoteeltaan. "Mitä hyödyttää minun täällä maata?" mutisi hän. "Onhan teltalla tuhannen aukkoa, joista voi pujahtaa sisään — hm, musta kreivi lauloi ja nauroi kuin oikea piru." Teltassa oli pilkkosen pimeä. Hänen mielestään joku kuiskasi hänen läheisyydessään, ja kauhukseen hän kuuli jonkun liikkuvan aivan vieressään. Hän tarttui miekkaansa, mutta samassa hän tunsi neljän väkevän käsivarren tarttuvan itseensä, ja ennenkuin hän ehti huutaa, oli kapula hänellä suussa. Hän löi hurjasti ja epätoivoisesti ympärilleen; mutta hän oli vanha ja heikko eikä voinut mitään äänettömille, väkeville vastustajilleen.
Samaan aikaan, jolloin tämä tapahtui teltan uloimmassa osassa, makasi kuningas vielä ensi unessaan. Prinssi Valdemar nukkui levottomasti ja oli juuri huutanut unissaan. Silloin kuningas heräsi hiljaiseen kahinaan ja aseiden helinään: hän nousi unen horroksissa vuoteelleen puoleksi istumaan ja hapuili miekkaansa.
"Auttakaa, auttakaa, isä! minut on sidottu!" huusi nyt prinssi Valdemar; ja samassa kuningas tunsi jääkylmän, rautapanssarisen käden tarttuvan kaulaansa. "Vaiti, tyranni! tai te olette kuoleman oma!" kuiskasi kreivi Henrikin tuttu ääni. — — "Pankaa kapula pojan suuhun, miehet!"
"Meidät on kavallettu!" huusi kuningas ja vapautti voimakkaalla liikkeellä itsensä väkivaltaisesta otteesta. Hän hypähti ylös ja työntäsi kavaltajan luotaan, mutta tunsi samassa syvän tikariniskun oikeassa sivussaan. Hän suistui maahan, ja lyödessään raivoisasti väkevillä, aseettomilla käsillään ympärilleen pimeässä, hän tunsi jalkansa köytettävän lujasti kiinni, ja hänen päänsä kiedottiin niin tiukasti vuodepeitteeseen, ettei hän voinut äännähtää ja tuskin hengittää. Pian hänen kätensäkin olivat sidotut, ja hän tunsi kahdeksan väkevän käsivarren kantavan itseään kylmään yöilmaan. Oli kirkas kuutamo, mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut mitään; hän oli melkein tukehtua. Suuttumus ja tuska olivat uuvuttaneet kaikki hänen aistimensa. Neljä aseellista miestä kantoi myöskin nuorta prinssiä, jonka kasvot olivat ilman peitettä; hänenkin kätensä ja jalkansa olivat sidotut, ja kapula teki hänet mykäksi. Kuu paistoi hänen silmiinsä, ja hän näki, että hänet ja isänsä vietiin metsään. Hän tunsi kreivi Henrikin, joka tarkasti kietoutuneena viittaansa ja paljastettu miekka kädessään, kalpeana ja vapisten astui heidän rinnallaan sekä matalalla äänellä kiirehti palvelijoitaan.
"Saitteko ne toiset sidotuiksi?" kysyi kreivi kuiskaten.
"Ne kolme ylhäistä herraa me sidoimme ja kapuloimme nukkuvina, ankara herra!" murahti raaka, karkea ääni. "Palvelusväki oli myöskin hyvässä hutikassa ja helposti ne käsiteltiin; meiltä pääsi pakoon vain pari pientä poikaa."
"Puhu hiljaa, hiidessä, koira! Jos joku on päässyt pakenemaan, niin meidät saadaan pian ilmi. — Vanhan lohikäärmeen saitte toki kuitenkin?"
"Hän löi ja puri minua kuin paholainen. Hän sai kapulan pois suustansa, ja minun täytyi tukkia hänen suunsa tikarillani. Veljeni otti arkun ja rahat."
"Hyvä on, kelpo Kunzini! Jos pääsemme kunnialla täältä, niin saat sinä veljesi kanssa puolet aarteesta. Nyt rivakasti ja varoen, Kunz! Ensiksi metsään — sitten viidakon läpi laivaan! Tuuli on aivan vastainen — kylläpä tuuleekin aivan kirotusti. Teidän täytyy soutaa niin, että veri tirskuu sormienne päistä, mutta sitä ette tulekaan katumaan!"
"Siitä te saatte itse vastata taivaalliselle isällemme!" mutisi vanha metsästäjä. "Minä pesen käteni, ankara herra! Jos joku tämän tähden joutuu helvetin paloon" — —
"Ole vaiti, koira! Se on minun asiani!" kuiskasi kreivi. Ja metsä peitti levottoman kuninkaanryöstäjän ja hänen saaliinsa.
"Näitkö sinä heidät? Näitkö sinä heidät?" kuiskasi pieni kymmenvuotias poika, yllään vihreä, lyhyt nuttu ja vuohennahkalakki päässä, juostessaan viidakosta haukka molemmissa käsissään. "Hui, ne olivat rosvoja, Jens! Kenenkä he mahtoivat viedä mukanaan saaliina?"
"Oi, armias Jumala!" valitteli hänen toverinsa, vieläkin pienempi poika, joka piteli kädessään nuoraa ja tyhjää haukanhäkkiä. "Minä annoin kuninkaan haukan lentää, — oi, armias Jumala! Toinen oli nuori kuningas Valdemar, minä näin hänen kasvonsa, sillä kuu valaisi ne aivan selvästi. Hän oli aivan samannäköinen kuin Pietari Jenssenin Olavi, kun hän oli kirstussa."
"Herra siunatkoon! Juostaan kuninkaan luo. Huudetaan apua! — Auttakaa, auttakaa! Ryövärejä, ryövärejä!" huusivat nyt molemmat voimiensa takaa ja juoksivat kuningasteltalle. Siellä makasi kamarimestari Andreas verissään kuninkaan tyhjän vuoteen vieressä. Pelästyneet pojat pudistelivat häntä; hän hengähti vielä kerran syvään hapuillen kuninkaan vuodetta ja heitti henkensä. He juoksivat viereiseen telttaan. Siellä olivat Junkker Strangen ja Astrad Fracken vaatteet sekä aseet, ja Björn juomanlaskijan suuri tuppipuukko, mutta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Meluten ja huutaen pojat juoksivat rannalle. Siellä seisoi kaksi kuninkaan palvelijoista neuvottomina ja alakuloisina käsiään väännellen, sill'aikaa kun eräs reipas, nuori venemies koetteli saada kuningaslaivaa tai jotakuta veneistä vesille, mutta kaikkiin oli porattu reijät, ja ne olivat vettä täynnä. "Mihin se musta saatana on kätkenyt oman veneensä!" huusi venemies.
"Tänne viidakkoon — mutta kuuletteko airojen loiskeen!
He ovat jo vesillä. Jumala armahtakoon. Mitä nyt teemme?"
"Heidän jälestään! Heidän jälestään!" huusi venemies.
"Pieni vene kestää kyllä myrskyn. Tulkaa miehet, tarttukaa kiinni!
Tulkaa mukaan, pojat! saatte äyskäröidä vettä!"
Sen enempää arvelematta molemmat palvelijat sekä vanhin haukkapojista hyppäsivät veneeseen. Nuorempi pelkäsi ja viivytteli. Hänen annettiin olla. Vene työnnettiin rannasta, ja he soutivat voimiensa takaa. Voivotellen juoksenteli pieni poika yksin rannalla. Myrsky riehui kauheasti. Kirkkain kuutamo ja sysimustin pimeys vaihtelivat nopeasti, mustien pilvenhattaroiden riidellessä aivan saaren yläpuolitse. Nyt poika kuuli etempää hätähuutoja. Vuotava vene oli uponnut, mutta moniairoinen laiva eteni tuimasti taistellen kuohuvien laineiden halki.
Huhu tuosta kuulumattomasta petoksesta ja kamalasta väkivallanteosta levisi kulovalkean tavoin maahan, eikä koskaan ole suurempi ja musertavampi suru kohdannut Tanskan kansaa. Huhut vielä suurentelivat onnettomuutta, ja muutamina päivinä jo kerrottiin kuninkaan ja hänen poikansa tulleen murhatuiksi. Nyt vasta huomattiin miten suuresti kansa oli rakastanut voittorikasta Valdemaria, hänen ankaruudestaan huolimatta. Kaikki jokapäiväiset askareet pysähtyivät. Näytti kuin salama olisi iskenyt kaikkiin linnoihin ja mökkeihin; lapset ja naiset vaikeroivat. Syvän surun ja kiihkeän suuttumuksen valtaamina miehet kokoontuivat kyläkokouksiin ja käräjille neuvottelemaan — ei uudesta kuningasvaalista eikä siitä, miten maata nyt hallittaisiin — vaan ainoastaan kostosta ja kuninkaan vapauttamisesta, jos hän vielä oli elossa.
YHDEKSÄS LUKU.
Neljä päivää tuon suuren, onnettoman tapahtuman jälkeen oli valtakunnan neuvosto koolla Riibehuusin suuressa ritarisalissa, ja monet kuninkaan uskollisimmista läänitysmiehistä ja ritareista riensivät sinne. Keskellä neuvotonta ja pelästynyttä valtakunnanneuvostoa seisoi Pohjoisalbingin kreivi Albert, yllään musta sota-asunsa ja kasvoillaan mitä syvimmän surun ja pelottomimman vihan ilme. Hänen vieressään seisoi kreivi Otto hehkuvin poskin ja käsi suonenvedontapaisesti pusertaen miekan kahvaa. Vanha arkkipiispa Antero istui äänetönnä ja kalpeana nojatuolissa, kyynelet himmeissä silmissään. Paitsi sitä raskasta surua, joka painoi hänen mieltään, rasitti kunnianarvoisaa vanhusta sen lisäksi myöskin vaikea ruumiillinen tuska. Parantumaton ihotauti oli pakoittanut hänen pyytämään eron, ja hän oli jo jonkun aikaa vain odottanut paavin suostumusta luopuakseen arkkipiispansauvastaan ja kokonaan eroittautuakseen ihmisten yhteydestä. Tämä suuri, yleinen hätä oli nyt kutsunut hänet tänne kapitulihuoneen yksinäisestä lukukammiosta. Hän istui yksinään pöydän päässä syviin ajatuksiin vaipuneena, apotti Gunnarin kävellessä vihasta säihkyvin silmin kiivaasti edes takaisin liuskakivilattialla.
"Hän elää! Hän elää! Kreivi Albert tietää sen!" kuiskasi toinen toiselle; ja kaikki odottivat jännityksellä mitä äsken saapunut sotapäällikkö puhuisi.
"Niin, hän elää, meidän herramme ja kuninkaamme elää", sanoi kreivi
Albert vihdoinkin matalalla äänellä. "Minulla on varma tieto siitä.
Hän on tuotu vaarallisesti haavoitettuna, mutta elävänä Meklenburgiin.
Kaikkien arveluiden mukaisesti he nääntyvät prinssin kanssa nyt
jossakin tuon paatuneen Henrik Borwinin vankilatorneista, ehkä
Lentzenissä tai Lesnitzissä."
Yleistä osanoton huudahdusta seurasi syvä alakuloinen äänettömyys, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
"Jalot herrat ja tanskalaiset miehet", alkoi kreivi Albert taas puhua — "Tämä on kauhistuttava onnettomuus, ei koskaan ole suurempi onnettomuus kohdannut Tanskanmaata. Tuskin historia mainitsee tämän veroista tärisyttävää konnantyötä; senvuoksi tämä ennenkuulumaton rikos onkin lamauttanut meidät kauhulla ja pelolla. Mutta niin kauan kun Valdemar Seier elää, ja uskollisia Tanskan miehiä on olemassa, ei hätä ole toivoa suurempi — niin kauan kun on pisarakin uskollista ja rehellistä verta meidän suonissamme, olisi häpeä kysyä: mitä on Tanskan tehtävä vapauttaakseen ja kostaakseen suuren kuninkaansa? — Kaikkeen me olemme valmiit! — Minä näen sen teidän kasvoistanne, jalot Tanskan miehet! Me olemme valmiit kaikkeen, ei ole niin suurta uhria, ettemme me siihen kantaisi viimeistä ropoamme, viimeisen veripisaramme me olemme valmiit vuodattamaan" — —
"Kostoa! Kostoa!" huusivat läsnäolijat kuin yhtenä miehenä, ja kaikkien kädet kohosivat, ja kaikkien silmät säkenöivät.
"Eivät mitkään ajatukset omasta rauhasta, omasta onnesta ja menestyksestä, ystävistä ja sukulaisista, vaimosta ja lapsista — eivät mitkään suhteet, ei rakkauden eikä vihan — ei edes meidän oma ajallinen kunniamme, jos niin sattuisi, saa estää tästä hetkestä asti meidän käsivartemme voimaa, meidän henkeämme ja sieluamme antautumasta suuren kuninkaamme palvelukseen hänen suuressa hädässään ja onnettomuudessaan, — sen minä vannon, ja sen vannoo jokainen uskollinen tanskalainen minun kanssani! Ennemmin joutukoon maa ja valtakunta häviöön — ja ennemmin kuihtukoon kätemme, ja tanskalaisten uskollisuus ja miehuus joutukoon maailman pilkattavaksi — ennemmin kuihtukoon sydämemme, ja meidän silmiemme valo sammukoon iäisen kadotuksen yöhön — ennenkuin jätämme sen häpeän ja häväistyksen kostamatta, ja suuren herramme ja kuninkaamme muukalaisten valtaan ja häpeälliseen vankeuteen. — Siihen auttakoon meitä Jumala ja hänen pyhä sanansa."
"Amen!" sanoi arkkipiispa ja nousi — "Amen!" huusi apotti Gunnar. Kaikki vahvistivat tämän hirvittävän valan ja synkkä sotapäällikkö jatkoi: "Te vanhat, kunnianarvoisat herrat ja valtakunnan neuvosto, jotka ette enää miekalla ja keihäällä voi kostaa ja vapauttaa kuningasta! Hallitkaa te maata viisaudella, sill'aikaa kun minä ja jokainen tanskalainen mies, joka voi keihästä ja kilpeä kantaa, kuin yhtenä miehenä yhdistymme poistamaan tuon häpeätahran Tanskanmaan kunniasta. Me tahdomme kostaa tuolle kunniattomalle ritarille, me tahdomme oikeudenmukaisesti rangaista koko kristikunnan alhaisimman petturin, jonka vertaa maan päällä ei ole ollut, siitä asti kun se nielasi hirviön joka kavalalla suutelolla petti meidän taivaallisen herramme ja kuninkaamme! — Kuolema ja kirous Schwerinin kreivi Henrikille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen ja suojelijoilleen!"
"Kuolema ja kirous heille!" toistivat katkeroituneet ja kiihoittuneet ritarit.
"Eikä kyselkö mitenkä sen toteutamme!" jatkoi uljas kreivi Albert. "Tässä minä seison, petetyn kuninkaan ystävä ja sisarenpoika. Tässä seisoo urhoollinen serkkuni Otto, Lüneburgin kreivi; tanskalainen äiti on meidät molemmat synnyttänyt; Tanska on meidän syntymämaamme ja Tanskan suuri kuningas meidän sukulaisemme ja herramme. Me olemme hänen rinnallaan monta kertaa johtaneet Tanskan sotajoukot kunniaan ja voittoon, ja kreivi Henrikin ystävät, ruhtinaat ja keisarit ovat häveten paenneet Pohjoisalbingin rajoilta. Jokainen ritari ja mies joka nyt tahtoo taistella meidän lippumme alla kuninkaan vapauden ja Tanskan kunnian puolesta, hänet me otamme avosylin vastaan, ystävänä ja aseveljenä, vaikka hän olisi verivihollisemme. Tästä lähtien, siihen asti kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi verivihollinen, yksi viha ja yksi tahto: Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen!"
Meluava hyväksymishuuto kajahti salissa.
Nyt astui lattian yli kookas ritari sininen teräspanssari yllä, kypäränsilmikko suljettuna ja valkoinen risti punaisessa kilvessään. Hän tervehti kokoontuneita jääden seisomaan kreivi Albertin vastapäätä. "Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kadotus hänen vihollisilleen!" sanoi hän lyöden auki kypäränsilmikkonsa. Riisen Kaarlo seisoi säkenöivin silmin peloittavan appensa edessä, ja synkän kreivin silmistä osui häneen salamoiva katse; ehdottomasti kreivin käsi puristautui miekankahvan ympäri. Mutta Kaarlo katsoi rohkeana ja rauhallisesti hänen ylpeisiin, katkeroituneisiin kasvoihinsa. "Ankara kreivi Albert! Minun entinen asemestarini ja herrani!" sanoi hän. "Te näette sen miehen silmienne edessä, joka odottaa kiroustansa teidän suustanne ja kuolemaa teidän voimakkaasta kädestänne. Minä annan teille ritarisanani siitä, etten minä tahdo välttää tuomiotanne ja kostoanne sitten kun sen aika joutuu. Mutta Jumala taivaassa ja teidän jalo, tanskalainen ritaristonne on kuullut teidän valanne ja ritarillisen sananne: Tästälähtien siihen asti, kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi tahto, yksi viha ja yksi verivihollinen!"
"Oikein, se on vannottu!" vastasi kreivi kolkolla äänellä ja kalpeni hillitessään suuttumustaan. "Mutta jos ette tahdo ärsyttää minua yli voimieni, Riisen Kaarlo", jatkoi hän äänellä, joka tuntui kuuluvan kuin maan alta — "niin sulkekaa kypäränsilmikkonne ja elkää näyttäkö minulle teidän vihattuja kasvojanne, ennenkuin minä autuuteni valaa rikkomatta koko maailman nähden voin rusentaa julkean otsanne."
Kaarlon silmissä kiilsi kyynel; mutta hän kumarsi ääneti ja sulki kypäränsilmikkonsa sekä palasi hiljaa hämmästyneiden ritarien joukkoon.
Yleinen äänettömyys seurasi; vasta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kreivi Albert toipunut ja voittanut entisen rauhallisuutensa. Vanha arkkipiispa Antero oli lähestynyt sanoakseen muutaman sovittavan sanan, mutta nähdessään sotapäällikön raudankovilla kasvoilla leppymättömän vihan ilmeen, hän liitti kätensä yhteen ja näytti rukoilevan; mutta hänen huuliltaan ei kuulunut ainoaa sanaa.
Kreivi Albert jakoi nyt lyhyesti ja vakavasti tarpeelliset käskyt päälliköille, johtajille ja ritareille. Jätettyään valtakunnanneuvostolle ja arkkipiispalle huolenpidon sotaveron lähettämisestä kansalle hän poistui kokouksesta.
Kreivi Albertin musta ratsu odotti levottomana linnanpihalla. Synkkä sotapäällikkö astui lujin, kiivain askelin alas linnan portaita. Hänen raskas sotamiekkansa kilahti kiviä vasten, ja hänen ankarasta katseestaan loisti suuren ja kamalan koston toivo. Hän hypähti satulaansa, ja nuori aseenkantaja, joka piteli oritta, hypähti syrjään, pelästyen sen rajuja liikkeitä. "Seis!" huusi kreivi äreästi, ja tulinen eläin seisoi liikkumattomana. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän ihmetellen avatessaan ja lukiessaan pienen viestikapulan, joka oli silkkilangalla kiinnitetty hänen satulaansa. Kreivi tuijotti kapulaan ja kalpeni: "Poika, kuka on käynyt hevosen luona?"
"Ei kukaan, ankara herra!" vastasi aseenkantaja vavisten. "Ei kukaan muu kuin eräs mielipuoli naisparka, joka äsken teitä kysellessään taputteli oritta. Hän poistui heti, enkä minä nähnyt minne hän meni."
"Helvetillinen ajatus!" mutisi kreivi ja ratsasti hitaasti linnanpihalta.
Kun Riisen Kaarlo astui ulos ritarisalista, antaakseen kreivi Albertin käskyn mukaan heti koota ja varustaa lippumiehistönsä, tunsi hän voimakkaan kädenlyönnin olkapäällään. Hän kääntyi, ja kreivi Otto seisoi hehkuvin poskin hänen edessään katsellen häntä ystävällisesti ja osanottavasti. "Uskollinen, kunnon Kaarlo!" sanoi Otto. "Emmekö enää koskaan voi tulla ystäviksi niinkuin ennen? Yhdistäähän onnettomuus nyt kaikkien sydämet ja kädet."
Kaarlo löi kypäränsilmikkonsa auki, ja hänen rehellisillä kasvoillaan oli syvän tuskan ilme; hänen sielussaan risteilivät kaikki vanhat muistot omituisen sekavien ystävyyden ja suuttumuksen tunteiden ohella. "Te olette ollut minulle hyvin rakas, kreivi Otto!" sanoi hän liikutettuna. "Ja, elävän Jumalan kautta, minä rakastan teitä vieläkin kuin omaa veljeäni. Tässä on käteni: siksi kunnes kuningas on vapaa ja kostettu, kunnes tämä suuren onnettomuuden aika on ohitse, olemme me ystäviä elämässä ja kuolemassa" — —
"Aivan oikein, uljas Kaarlo, elämässä ja kuolemassa!" toisti Otto ja puristi lämpimästi ja kiihkeästi hänen kättään.
"Mutta jos elävinä pääsemme tämän kuninkaan ja maan kovan koetusajan läpi", jatkoi Kaarlo, ja hänen kasvoillaan oli taas synkkä, intohimoinen ilme, "eikä kreivi Albertin leppymätön käsi ole saanut minua rusennetuksi — niin minä olen ritari ja veli, ja onnettoman sisareni kunnian puolesta minä taistelen teidän kanssanne elämästä ja kuolemasta. Ottakaa siitä pantiksi tämä minun ritarillinen hansikkaani!"
"Mitä? Oletko tosissasi, Kaarlo!" kysyi Otto. "Tahdotko matkia asemestariasi olemalla yhtä leppymätön ja itsepäinen kuin hän? Eikö tuo vanha, typerä juttu jo voi unohtua?"
"Ei, ylpeä Lüneburgin kreivi!" vastasi Kaarlo heittäen hansikkaansa hänen jalkoihinsa. "Ei ennenkuin häpeä on poistettu, ja se häväistys on tehty voimattomaksi, jolla te hurjassa ylimielisyydessänne loukkasitte puhdasta ja rehellistä ritarinimeä. Jos te olette mielestänne liian ylhäinen ja hieno vastaanottamaan halvan ritarin hansikasta, ja jos te kuninkaallisen syntyperänne nojalla tahdotte välttää minun loukatun kunniani puhdistamista, niin totta totisesti minä tahdon sinä päivänä, jona näen kuninkaan vapautettuna, julistaa teidät hänen ja koko Tanskan ritariston nähden kunniattomaksi ritariksi."
"Haa, kuolema ja kirous!" huudahti Otto ja tarttui kiivaasti hansikkaaseen. "Uskallatteko te näin puhua minulle! No, tulkaa siis heti! Teidän ei tarvitse hetkeäkään kauemmin epäillä, ettei Lüneburgin kreivi Otto uskaltaisi vastaanottaa teräshansikasta!"
"Sitä en ole milloinkaan epäillyt, uljas Otto!" vastasi nyt Kaarlo rauhallisena. "Ilman panttiakin minä uskon sinua. Mutta anna nyt minulle hansikkaasi niinkuin sinäkin sait minun, ja siihen asti kunnes aika joutuu, jolloin miekka, ratkaisee välimme niin, Pyhän Mikaelin kautta, sinun ei tarvitse kuulla ainoaakaan loukkaavaa sanaa huuliltani. Minä luotan myöskin siihen, että sinä et mainitse sitä nimeä, joka meidän välillämme olkoon kuolemantaistelun tunnussana! Siihen hetkeen asti olkaamme yksimielisiä aseveljiä, ja vaikka minä kaatuisinkin miekkasi kautta, säilyy ystävyyteni sinuun kunniani kanssa!"
"Omituinen haaveilija!" sanoi Otto leppyneenä, vetäessään hansikkaansa kädestään ja ojentaessaan sen hänelle. "Tuossa saat panttini! Minä lunastan sen milloin sinä vain tahdot. Mutta jos meidän todellakin täytyy taittaa niska toisiltamme, niin olet aivan oikeassa siinä, että se voi tapahtua muulloinkin, sillä nyt meillä on muutakin tekemistä." Sitten he syleilivät sydämellisesti toisiaan ja poistuivat käsitysten linnasta.
Vasta senjälkeen kun kreivi Albert ja nuo molemmat nuoret, kiivaat ritarit olivat poistuneet valtaneuvostosta, voi rauhallisempi ja vakavampi neuvottelu alkaa. Kreivi Albertin ja kaikkien ritarien kiihkoinen into vapauttaa ja kostaa kuningas katsottiin sekä turhaksi että vaaralliseksi.
"Minä sain aamulla salaisen viittauksen", sanoi arkkipiispa, "enkä minä tiedä onko se vihollisen tai ystävän lähettämä: tämä viestikapula oli rukouslavitsallani; minä pyydän teidän pitämään sen sisällön salassa, ettei minkäänlainen perätön huhu lamauttaisi kansan intoa kuninkaan pelastamisessa. Kuulkaa mitä siinä sanotaan!" Ja nyt hän luki ne samat sanat, jotka samanlaisessa viestikapulassa olivat pelästyttäneet kreivi Albertin: "Elä härnää sutta, niinkauan kun sinun kätesi on sen kidassa!"