Kaikki vaikenivat ja tuskallinen levottomuus kuvastui vanhojen herrojen kasvoilla.
"Tulkoon tämä varoitus joko viholliselta tai ystävältä", alkoi viimeinkin apotti Gunnar puhua, "niin me emme saa sitä ainakaan ylönkatsoa: kuningas ja hänen poikansa ovat hänen verivihollisensa vallassa. Jos tuo viekas petturi itse tällä varoitussanalla tahtoo sitoa kaikkien tanskalaisten kädet, niin on kuitenkin totta: vain yksi viittaus hänen kätyreilleen, ja silloin on Tanskan ylpeys ja viimeinen toivo menetetty. Vain pelkonsa keisaria ja toisia ruhtinaita kohtaan estää hänet murhaamasta, kuninkaallisia vankejaan. Minä neuvoisin senvuoksi, jalot herrat, että te viipymättä lähettäisitte pikaviestin tapahtuneesta rikoksesta keisari Fredrikille Capuaan, sekä hänen pojalleen, kuningas Henrikille Saksaan, vaatien heiltä avustusta. Sillä vaikka he salaisesti iloitsisivatkin meidän voittorikkaan kuninkaamme onnettomuudesta ja ehkä toivoivat siitä hyötyvänsä, niin täytyy heidän kuitenkin kunniansa säilyttääkseen ryhtyä asiaan, joka välittömästi koskee kaikkia voideltuja ja on rikos kaikkien laillisten kuninkaiden majesteettia vastaan."
Apotti Gunnarin myönnettiin olevan oikeassa. Mutta arkkipiispa arveli vieläkin tehokkaammaksi esittää asian paaville kaikessa kauhistavassa valossaan ja vaatia häntä jumalallisen virkansa nojalla julistamaan rauhan Herran voidelluille sekä murtamaan pannansäteellä hänen vankilansa.
Päätettiin seurata molempia neuvoja. Apotti Gunnar laati heti kirjeet keisarille ja hänen pojalleen. Hurskas arkkipiispa tarttui itse melkein nuorekkaan tulisesti kynään ja sommitteli kirjeen paaville esittäen mitä hehkuvimmin värein voittoisan Valdemarin suuret ansiot kirkon ja kristikunnan palveluksessa. Hän kuvaili Valdemarin kuninkaallisena ristiritarina, joka mahtavammin ja voimakkaammin kuin kukaan pyhän haudan puolesta taistelijoista oli lujittanut ja vahvistanut kirkon vallan Pohjolassa. Sitten hän kertoi kreivi Henrikin kunniattomasta ja törkeästä rikoksesta sillä voimalla, minkä hänessä herätti hänen rakkautensa kuninkaaseen ja hänen kauhistuksensa kreivi Henrikin menettelystä. Hän todisti, ettei Schwerinin kreivin käytöstä mitenkään voinut lieventää heikomman itsepuolustuksena ylivoimaista anastajaa ja pakollista lääninherruutta vastaan. Hän myönsi kyllä kuninkaan läänitysherruuden Schwerinissä perustuvan väkevämmän ylivoimaan ja aseonneen. Mutta samalla hän kuitenkin huomautti, että tämä oikeus oli saavutettu ritarilain mukaan avonaisessa ja rehellisessä taistelussa, eikä se ollut ainoastaan keisarin ja paavin vahvistama, vaan itse voitettu läänitysmieskin oli alistunut siihen uskollisuusvalallaan. Sitä valaa ei ainoakaan kristitty ritari ole oikeutettu omavaltaisesti rikkomaan. Hän todisti lopuksi, että kreivi Henrik sekä ritarikin että roomalaisen kirkontunnustuksen mukaan ehdottomasti oli tuomittava valapattoisena, kunniattomana ritarina ja jumalattomana petturina, koska hän, ilman kristikunnan pyhän isän vapauttamista valastaan, omavaltaisesti oli sen rikkonut, ja koska hän ilman muodollista sotajulistusta, jopa valheellisen ystävyyden nojalla, oli häpeällisesti pettänyt läänitysherransa ja kuninkaansa.
"Mutta jumalallisen totuuden nimessä!" sanoi hurskas arkkipiispa lakaten kirjoittamasta. "Minä en voi salata teiltä, hyvät herrat, sitä mikä kirjoittaessani joka rivillä tunkeutuu mieleeni, mutta josta minä en tahdo kirjoittaa pyhälle isälle. Niin totisesti, voimakkaampi ja vanhurskaampi käsi kuin Schwerinin kreivi Henrikin, on kohdannut meidän suurta mainehikasta kuningastamme. Samassa kun tuo viheliäinen turve vieritti kumoon suuren kuorman, kohtasi ankara Herran rangaistus jaloa sankarihenkeä, joka hurmautuneena suuruudestaan ja valtiasvoimastaan unohti korkeimman kunnian omansa tähden; mutta kuningasten tuomari on armahtavainen — elkäämme joutuko epätoivoon!"
Hän vaikeni ja sulki kirjeen.
"Oi, jospa olisin vielä voimakas ja terve!" huokaili hän luettuaan kirjeen ja annettuaan sen toisille. "Minun sanani ovat laimeat. Herra suokoon niille siunauksensa ja voimansa. Mikä olen minä, että tahdon pelastaa hänen voideltunsa? Olenko minä oikeutettu väistämään Herran rankaisevaa kättä kuninkaan pään päällä? Herra itse on rangaissut minut saastaisella taudilla, joka lamauttaa minun jalkani ja saattaa minut arvottomaksi astumaan Pyhän Pietarin valtaistuimen eteen puhuakseni herrani ja kuninkaani puolesta elävin ja hehkuvin sanoin. Kuka ottaa nyt viedäkseen pyhälle isälle tämän minun viimeisen rukoukseni hänelle ja kristikunnalle?"
"Minä, minä!" huudahti apotti Gunnar tulisesti ja hypähti paikaltaan. "Enhän ole läheskään niin arvokas tähän lähettilästoimeen kuin te, arvoisa Herra. Onnettomassa taudissannekin, josta huokailette, te olisitte kuitenkin tuhat kertaa puhtaampi kuin minä Pyhän Pietarin valtaistuimen edessä. Ainoastaan rakkauteni isänmaahan ja kuninkaaseen uskallan asettaa teidän rinnallenne. Jos Jumala ja pyhä neitsyt sen suovat, niin ei minulta puutu voimakkaita eikä sattuvia sanoja, silloin kun on kysymyksessä kuningas Valdemarin vapaus ja pelastus. Uskokaa minulle kirjeen vienti, arvoisa herra! Vielä tällä hetkellä minä lähden täältä, enkä minä lepää, ennenkuin olen nähnyt pyhän kaupungin! Enkä minä palaa Tanskaan enkä teidän hurskaiden kasvojenne eteen, ennenkuin minä, samoinkuin teidän uljas veljenne aikoinaan, voin kohdata kuningas Valdemarin verivihollisen taivaallinen salamansäde mukanani, sillä minä rusennan hänet, vaikka hän seisoisi korkeimman alttarin edessä!"
"Ainoastaan teille, apotti Gunnar!" vastasi arkkipiispa, "me voimme uskoa toivorikkaimmin ja suurimmalla luottamuksella tämän viestin. Menkää Jumalan nimeen! Herran enkelit olkoot mukananne tällä vaarallisella matkalla! Ehkä te ette enää näe minun kasvojani tässä maailmassa, mutta jos nerokkaasti toimitatte tämän työn, kiitän ja ylistän minä teitä siitä, kun kohtaamme toisemme taivaallisen valtaistuimen edessä viimeisenä tuomiopäivänä. Rauha olkoon teille!"
Näin sanottuaan hän ojensi apotille kirjeen tehden kolmella sormellaan siunauksen merkin häntä kohti kuitenkaan koskematta häneen.
Apotti Gunnar polvistui ja lausui liikutettuna tavanmukaisen kaavakkeen: "Kuolemaan!" [in articulo mortis] ja aikoi tarttua hurskaan arkkipiispan käteen painaakseen sen huulilleen; mutta arkkipiispa veti äkkiä pois kätensä: "Elä kosketa minuun!" sanoi hän surumielisesti ja tuskallisesti: "Elkää antako minun onnettoman tautini tarttua teihin ja estää teidän pyhää retkeänne! Minä toivon hänen kauttansa, joka spitalisetkin parantaa, että minä, kun me taas tapaamme, voin silloin ojentaa teille puhtaamman käden ja antaa teille veljessuudelman armiaan Isämme valtaistuimen juurella. Herra olkoon meidän ja kaikkien teidän kanssanne!" Näin sanottuaan hän purskahti itkuun, peittäen kunnianarvoiset kasvonsa piispanvaippaansa ja kumartui yhteenliitetyin käsin pöytää vasten rukoilemaan.
Apotti Gunnar nousi hyvin liikutettuna ja poistui kiireesti arkkipiispan ja äänettömän, vakavan valtaneuvoston luota.
Ennen tunnin kuluttua voimakas ja innokas Gunnar apotti ratsasti
Riibestä lukuisan aseenkantajajoukon saattamana, mukanaan ritari Juhana
Ganz ja herra Niilo Mule, joiden piti viedä kirjeet keisarille ja hänen
pojalleen.
KYMMENES LUKU.
Yhdeksäntoista pitkää kuukautta oli melkein kulunut, ja monet ihmettelivät, ettei vieläkään ollut ryhdytty ratkaiseviin toimiin kuninkaan ja hänen poikansa vapauttamiseksi. Koko kansaan oli levinnyt lamauttava pelko siitä, että kreivi Henrik ryhtyisi vieläkin väkivaltaisempaan rikokseen. Kreivi Albertin ankarat käskyt, kreivi Oton raju kiivaus ja Riisen Kaarlon väsymätön toimeliaisuus eivät kyenneet voittamaan tätä yleistä pelkoa, joka sai urhokkaimmatkin ritarit aroiksi ja epävarmoiksi, vieläpä lamauttaen sotapäälliköiden ja kuninkaan läheisempien miesten innon. Neuvottomuus kuvastui kaikkien kasvoilta, itse kreivi Albert epäili salaisesti ryhtyä tuohon ratkaisevaan toimenpiteeseen, jota hän kuitenkin alati näytti kiirehtivän.
Kuninkaan poissaololla, ja maan hallinnon hajaannustilalla oli pian huolettavat seuraukset. Kaikilla aloilla, mistä voimakas ylempi hallinto puuttui, huomattiin turmiollista velttoutta. Merirosvot, joita ei miesmuistiin oltu nähty Tanskassa, tulivat nyt rohkeimmiksi, ahdistellen rannikoita nälkäisten kaarneiden tavoin niinkuin ennen kansalaissotien onnettomina aikoina, Sven Grathen hallitessa. Metsät olivat täynnä rosvoja ja ryöväreitä. Talonpoikien karja anastettiin laitumilta, luostareitakin ahdisteltiin ja rosvottiin. Maan sisäinen turvallisuus vaati kaksinkertaisen ponnistuksen ja tarkkaavaisuuden. Sotilaitten, jotka olivat kokoontuneet kreivi Albertin lipun ympärille, täytyi usein kiirehtiä sen luota rosvoja hätyyttelemään ja ottamaan kiinni rikoksellisia. Valtionrahasto oli tyhjennetty, ja kansa, joka oli köyhtynyt niin monissa sodissa, ei voinut suorittaa sotaveroa.
Oli surullinen jouluaatto vuonna 1224. Kaarisenkartanossa istuivat linnan asukkaat hiljaisina ja alakuloisina takkavalkean ympärillä, eikä edes Thorgeir Danaskjald löytänyt kanteleestaan yhtään säveltä, jolla olisi voinut ilahduttaa itseään tai muita.
Tuon onnettoman kevätillan jälkeen, jolloin ritari Kaarlo jätti heidät, oli heille samoin kuin kaikille tanskalaisille saapunut vain mitä pelottavampia ja huolestuttavimpia sanomia. Tuo suuri, yleinen maasuru kuninkaan ja prinssi Valdemarin vankeudesta näytti myöskin täällä syrjäyttäneen kaikki muut surut ja huolet. Julkisena tunnettuna tapauksena tiedettiin täälläkin miten kreivi Albert, tästä yhteisestä, suuresta hädästä huolimatta, oli vastaanottanut uskaliaan vävynsä, ja Rigmor-rouva näytti nyt luopuneen kaikista sovinnontoiveista. Kaarlo ei ollut nähnyt vaimoaan eikä lapsiaan tuon illan jälkeen. Hän seurasi ankaraa sotapäällikköä ääneti ja uskollisesti, kypäränsilmikko suljettuna, ollen väsymätön täyttäessään kaikki ne toimet, jotka olivat uskotut hänelle kuninkaan ja maan puolustuksessa. Isä Saxon koulussa nuori ritari oli oppinut sen taidon, joka niihin aikoihin vielä oli harvinainen eteviin millekin ritareille: hän kirjoitti sujuvasti kuin pappi, eikä ollut siten aivan eroitettu Rigmoristaan. Vanha Martti oli kylläkin hidas, mutta uskollinen ja varovainen rakkausviestien kulettaja, ja Kaarisenkartanon hiljaisen jouluillan vieton iloksi hän oli tuonut tervehdykset ja kirjeet nuorelta isännältään. Palkaksi hän senvuoksi istuikin takan ääressä kauniin emäntänsä vieressä ja hänen täytyi herransa sijasta, tervetulleena vieraana, tyhjentää viinipikarinsa ja aterioida rakkaan isäntäväkensä joulupöydässä.
Kaarlon kirje oli kirjoitettu Odenseessa, ja siinä puhuttiin niinkuin aina enimmäkseen kuninkaasta sekä niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty kuninkaan vapauttamiseksi. Hän kertoi kirjeessään ankaran, väsymättömän kreivi Albertin vihdoinkin koonneen sotajoukon, kulkien nyt Hampuria kohti. Hän oli synkkä ja äänetön kuten aina; ei kukaan aavistanut hänen aikeitaan; hän lähetteli usein sanansaattajia viemään kirjeitä ja toimittamaan salaisia asioita. Kaarlolle hän oli uskonut tärkeän sanansaattajatoimen kuninkaan uskollisille miehille Fyenillä ja sen pienemmillä saarilla. Parin päivän kuluttua Kaarlo palaisi takaisin pääjoukkojen luo. "Kreivi Henrik pelkää meitä", kirjoittaa hän edelleen, "hän vapisee mahtavan vankinsa tähden — ei mikään vankila ole hänelle kyllin varma. Kuningas ei ole enää Lesnitzin ahtaassa, pyöreässä vankilatornissa. Oi Rigmor!" kirjoitti tässä osanottavainen ritari, ja käsiala oli epäselvä ja vaikea lukea. "Siellä ei suurella kuningas Valdemarilla ole kuin kuuden jalan suuruinen huone vihaansa purkaakseen — ja ennen oli kokonainen kuningaskunta hänen suurelle sielulleen liian ahdas. Eikö jokainen uskollinen ja rehellinen sydän pakahdu suuttumuksesta ja häpeästä. Siten tuo katala juhtasielu kostaa vangitulle leijonalle! Ei edes tuo ahdas, lujasti varustettu häkki ollut kyllin varma petturin mielestä. Elben eteläpäässä olevaan Dannebergiin, lujaan ja luoksepääsemättömään rosvolinnaan, on nyt Tanskan ylpeys ja toivo suljettu. Puhutaan keisarin väliintulosta; mutta ei kukaan luota häneen; he ovat kaikki pettureita." Kirje päättyi innokkaasen rukoukseen onnettoman kuninkaan puolesta, sekä siunatessaan lopuksi Rigmoria ja lapsiaan kirjoittaja ilmaisi siinä mitä voimakkaimmin hillityn jälleennäkemisen ikävän ja salaisen pelon heidän turvallisuudestaan. Hän pyysi Rigmoria ja Thorgeiria noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta sekä pitämään linnan tarkasti sulettuna kuin ankarimman sotatilan aikana. Hän tuntui sillä varoittavan heitä ryöväreistä ja rosvoista. Lopuksi hän lisäsi vielä, että kreivi Albertin äänettömyys heidän asioistaan oli aivan hirvittävä.
Rigmor oli antanut sytyttää lampun ja luki kirjeen vielä uudelleen. Hän istui kauan ääneti pergamentti kädessään; sitten hän äkkiä nousi ja syleili lapsiaan harvinaisen kiihkeästi. Pikku Albert istui Thorgeirin polvella, ja hänen ilonansa oli heläytellä epävireisiin joutunutta kannelta. Pieni Hedvig istui nukkuen jakkaralla, pää hiljaisen Margareta neidon sylissä. Äidin kiihkeästä syleilystä hän säpsähtäen heräsi ja alkoi itkeä, mutta soma Margareta neito helisteli hänelle avainnippuaan, ja herttainen lapsi oli taas heti iloinen.
"Näinä rauhattomina aikoina, hurskas Margareta, sinä olisit hänelle melkein parempi äiti kuin minä!" sanoi Rigmor. "Minä ihailen myöskin teidän kärsivällisyyttänne, hyvä Thorgeir! Ettehän toki anna tuon vallattoman pojan aivan rikkoa kanneltanne?"
"Sellaisena se parhaiten soveltuu niihin lauluihin, joita nyt laulan!" sanoi Thorgeir alakuloisena. "Ei sentään", jatkoi hän, luoden hellän katseen Kaarlon ja Kristinan kauniiseen sisareen ja näytti häpeävän alakuloisuuttaan. "Jos Margareta neiti voi hurskaasti ja kärsivällisesti veisata virsiä teidän arvoisan anoppinne kanssa, ja vanha Martta äitikin voi rauhallisesti kertoa satuja lapsille, niin voinen kai minäkin laulaa toivorikkaita lauluja tänä ahdistuksen aikana, ainakin juhlallisena jouluiltana, jolloin koko maailma iloitsee suuresta Lunastaja-kuninkaasta."
"Aivan oikein, kunnon Thorgeir", sanoi Rigmor, "laulakaa meille hurskas, rauhallinen joululaulu, ennenkuin menemme levolle tänä iltana! Kyllä olemme saaneet tarpeeksi asti kuulla valituslauluja. Niin kauan kuin kansa vain kädet ristissä suree, ei kuningas Valdemaria vapauteta vankeudesta."
"Totisesti, te saatatte meidät kaikki häpeään, jalo rouva!" sanoi Thorgeir sydämellisesti ja nousi. "Seisoessanne tuossa edessäni te näytätte melkein sankarittarelta. Sill'aikaa kun minä laulan surulauluja, ja koko Tanska vaikeroi, on teillä tuhannen uskaliasta ajatusta, ja te olette tuhannella eri tavalla tahtonut pelastaa kuninkaan."
"Vahinko vain, että ne ovat ainoastaan ajatuksia ja kauniita unelmia!" vastasi Rigmor. "Ilmalinnoja kykenemme kaikki rakentelemaan; mutta mitä voi tehdä silloin kun minun voimakas läänikään ei uskalla liikahtaa peläten tekevänsä pahan pahemmaksi? Oletko sinä nähnyt Dannebergin linnan, vanha Martti?"
"Olen kerran autuaan herra vainajani kanssa kulkenut sen ohitse", vastasi Martti. "Se on kuin kotkanpesä vuoren huipulla, joka äkkijyrkästä kohoaa Elbestä, eikä sinne kissakaan kiipeä. Mutta jos tunnen oikein mustan kreivi Henrikin, niin ei hän jätä kuningasta sinne kovinkaan kauaksi aikaa, nähtyään teidän ankaran herra isänne meidän sotajoukkomme etunenässä Elben toisella rantamalla."
"Onko hänellä vielä muitakin vankilaluolia ja ryövärilinnoja?"
"Voi varjele! Niistä hänellä ja hänen ystävillään ei ainakaan ole puutetta, jalo rouvani! Pahin niistä kaikista lienee kuitenkin hänen oma kirottu koiranluolansa Schwerinin linnantornissa; se on kuuluisa kautta koko Saksanmaan. Hän on rakennuttanut tornin niin lujaksi, ettei perkelekään sitä valloita; se onkin ollut helppoa: sillä se on saarella, ja sitä on melkein mahdoton lähetä."
"Mutta minun isäni on kuitenkin kerran osoittanut, ettei se ole mahdotonta!" vastasi Rigmor rohkeasti. "Mutta sano minulle, Martti!" kysyi hän oltuaan ensin pitemmän aikaa vaiti. "Näittekö te tänne tullessanne rosvoja, sanotaan niitä vilisevän joka taholla?"
"Kyllä minä kuulin niistä puhuttavan, jalo rouva, mutta itse minä en nähnyt mitään. Kyllä minä olisinkin antanut heille sellaisen kyydin miekallani, että he olisivat maanneet otsa rusennettuna murskaksi. Muuten minä kehoittaisin teitä pitämään linnaa tarkasti suljettuna, ja elkää te Margareta neidin kanssa menkö kovinkaan kauas ilman vartijoita. Sillä, suokaa anteeksi suora puheeni, tuo typerä roistojoukko kuuluu mielivän melkein enemmän kauniita rouvia ja neitosia kuin karjaa, kultaa ja vanhaa luostariviiniä."
Rigmor hymyili; mutta Thorgeir Danaskjald kuunteli totisen tarkkaavasti. "Siten eivät meidän varovaisuustoimenpiteemme kuitenkaan olleet niin turhia, kuin te väitätte, jalo Rigmor rouva!" sanoi hän miettivästi. — "Eikä minun tarvitse hävetä ollessani täällä Kaarisenlinnan päällysmiehenä suojelemassa näitä jaloja naisia, silloin kun muut ritarit ja sotilaat kokoontuvat kreivi Albertin lipun ympärille."
"Minä olen kauan säälinyt teidän asemaanne täällä", vastasi Rigmor rouva. "Minä en itse puolestani usko vaaraa täällä kovinkaan suureksi, ainakin omasta puolestani voisin vapauttaa teidät lupauksestanne. Sekä linnanvouti että talonmiehet voivat pitää linnan suljettuna: olisi paljon tärkeämpää, että te nyt laulaisitte sotalauluja miehille kuin surulauluja naisille."
Mutta Rigmor katui heti sydämenpohjasta näitä loukkaavia sanojaan ja ojensi punastuen Thorgeirille kätensä. "Jalo, uljas Thorgeir!" sanoi hän lämmöllä. "Vaikka näytänkin kiittämättömyydellä palkitsevan teidän uhrauksianne tähteni, niin minä siunaan kuitenkin teitä viattomien lasteni puolesta, joille te olette melkein isää hellempi. Heidän ja tämän aran neitosen tähden minä kuitenkin pyytäisin teitä pitämään lupauksenne ja jäämään Kaarisenkartanoon siksi kunnes Kaarlo palaa takaisin."
Thorgeir suuteli ääneti hänen kättään. Hän tunsi lupauksensa sitovan itseään, ja vieläkin enemmän pidätti häntä Margaretan hellä ja ujo katse.
"Siis te jäätte?" kysyi Rigmor-rouva. "Tietysti, jalo rouva! Jos en voikaan kilpailla mainehikkaiden sankaritöiden ritaripalkinnoista, enkä innostaa sotilaita laulullani, mihin ehkä kykenisin, niin voinen kuitenkin täältä levittää lohdutusta ja uskallusta kansaan, eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minä en pitänyt sanaani vaan jätin ne, jotka olivat uskotut minulle hädässä."
Tähän selitykseen oli Rigmor tyytyväinen, mutta hän ei sietänyt Thorgeirin juhlallista puhetapaa. Hän ivaili ja nauroi taas viisasten miesten varovaisuutta, kiusaillen Thorgeiria tavallisuuden mukaan sillä väitteellä, ettei rakastuneesta runoilijasta ollut naisten suojelijaksi. Mutta säälien punastuvaa Margaretaa hän aloitti heti toisen keskustelun, ja pian vallitsi jotenkin iloinen mieliala. Nuori, oikullinen emäntä sai monta hauskaa pilanaihetta Margareta neidon ja vanhan Martan ryöväripelosta. Hän innostutti kasvattiäitinsä kertomaan vanhoja rosvojuttuja; kun sitten vanhan imettäjän ja Margareta-neidon jännitys oli ylimmillään, hypähti Rigmor äkkiä ylös huutaen: "tuolla he ovat!" nauraen heille sydämenpohjasta saadessaan heidät pelästyksestä kirkaisemaan. Mutta Rigmor muuttui usein kesken iloaan totiseksi, ja illalla lasten maata mennessä hän oli harvinaisen liikutettu; pantuaan lapsensa nukkumaan heidän pienoisiin korivuoteisiinsa hän palasi makuuhuoneesta kyynelsilmin.
Jouluiltasta alettaessa Margareta luki tavallisuuden mukaan pöytärukouksen, eikä kukaan kuunnellut sitä hartaammin kuin Thorgeir Danaskjald.
Vanha, kuuro anoppi istui ääneti kunniapaikallaan ylinnä pöydän päässä. Hän huokasi syvään, katsahtaessaan sille paikalle, missä hänen ritarillinen poikansa tavallisesti istui. Kaikki ymmärsivät hänen ajatuksensa. Rigmorkin huokasi; mutta samassa hänen tummat silmänsä loistivat niin veitikkamaisesti ja iloisesti, kuin näkisi hän taas miehensä istuvan omalla, paikallaan.
Margareta-neito oli, ennenkuin he istuivat pöytään, virittänyt salaa Thorgeirin kanteleen, minkä taidon hurskas mestari oli hänelle opettanut. Nyt hän ojensi sen Thorgeirille ja pyysi häntä laulamaan. Thorgeir otti mielellään kanteleen polvelleen ja lauloi ylistyslaulun kuninkaan ja hänen miestensä kunniaksi, kuvaillen innostuksella Volmar-taistelua sekä Dannebrog-lipun ihmetyötä. Senjälkeen hän tarttui pikariinsa, juoden ensiksi Valdemar Seierin vapauttamisen ja onnen maljan, ja sitten hänen uskollisten miestensä terveydeksi, etupäässä kreivi Albertin ja Riisen Kaarlon. Kun nyt näin rohkeasti muistettiin kaikkia poissaolevia ystäviä, puhelivat Margareta-neiti, Rigmor ja vanha imettäjä surumielin myöskin Kristina parasta, joka nyt vietti toisen jouluaattonsa vihittynä nunnana Vestervikin luostarissa.
Antamansa lupauksen muistaen Thorgeir lauloi vielä hurskaan, rauhallisen joululaulun, ja liikutettuina suuren taivaallisen kuninkaan kunniaksi viritetyistä sydämellisistä ja mieltä ylentävistä sävelistä kaikki toivottivat toisilleen rauhallista joulua sekä onnellisempaa uutta vuotta, mennen sitten kukin levolle.
Vanha Martti aikoi matkustaa aikaisin seuraavana aamuna. Ettei muka talossa siitä syntyisi minkäänlaista häiriötä, oli Rigmor asettanut niin, että hän voi kaikessa hiljaisuudessa poistua kartanosta niin aikaisin kuin halusi.
Kun Kaarisenkartanon asukkaat seuraavana aamuna kokoontuivat aamiaiselle, kaivattiin nuorta talonrouvaa. Häntä odotettiin messuaikaan asti, mutta häntä ei vain kuulunut, ja pelästyneinä etsittiin häntä turhaan kaikkialta.
Thorgeir oli epätoivoissaan. Hän kuuli nyt vasta linnanportin olleen Rigmor rouvan käskystä auki koko yön Martin vuoksi, ja hän pelkäsi joko ryövärien tai kreivi Albertin salaa antaneen ryöstää tyttärensä. Mutta sitten hän lopulta huomasi pienen kirjelapun kanteleensa kielten välissä ja luki hämmästyksekseen leikillisen soimauksen Rigmorilta siitä, ettei muka ollut paremmin suojellut häntä ryöväreiltä. Kirjeensä lopussa hän vakuutti vakavasti, että oli sekä turhaa, että hänelle ja heille kaikille vaarallista etsiä häntä. Hän kielsi myöskin heitä lähettämästä ritari Kaarlolle minkäänlaisia huolettavia tietoja Kaarisesta.
YHDESTOISTA LUKU.
Kirkkaana tammikuun pakkasaamuna aurinko kimalteli huurteisilla sarkateltoilla Elben varrella, minne kreivi Albert oli pystyttänyt leirinsä, ja missä tuhannet kiiltävät keihäät ja sotakirveet hohtivat vaunujen, vallilinkojen ja liehuvien lippujen välillä. Siellä tungeskeli edestakaisin ratsumiehiä, jousimiehiä ja haarniskasotureita. Suuren päällikköteltan eteen pystytteli nuori, kookas ritari valkorististä Danebrog-lippua. Kreivi Albert oli saanut tärkeitä sanomia Saksasta. Hän istui nahkatakki yllään telttapöydän ääressä, nojaten poskeaan käteensä ja tuijotti tärkeisiin kirjeisiin, aina vähän päästä puistellen arvelevasti päätään. Eräässä teltan nurkkauksessa seisoi hinterä sinisilmäinen poika, posket likaisina ja mullan värisinä, lakki syvään otsalle painettuna. Hänen vihreä asetakkinsa, oli tavallista pitempi, ja pitkäkarvaisten väljien nahkahousujen alta näkyivät pukinnahkaiset puolisaappaat, jotka näyttivät olevan aivan liian suuret, ollen sidotut hihnalla hoikan nilkan ympäri, etteivät putoaisi. Poika hieroi hyvin ahkerasti tomua ja likaa sotapäällikön kannuksista, mutta hän näytti olevan tottumaton tähän työhön, sillä hän pudotti usein nahkapalasen kädestään. Hänen liikkeensä olivat harvinaisen kepeät ja sulavat, mutta samalla ujot kuin lapsen, silloin kun se ensi kerran saa ylleen uuden puvun.
Kreivi Albert viittasi, ja ujo soihtupoika toi hänelle kultakannukset.
"Huonosti puhdistettu!" murahti päällikkö ja antoi hänen kiinnittää ne jalkaansa. "Jos et huomenna tee työtäsi huolellisemmin, saat mennä matkoihisi! Tänne haarniska!"
Soihtupoika juoksi kepeästi kuin lintu hakemaan mustaa haarniskaa ja kiinnitti vapisevin käsin sen hihnat.
"No, miksi vapiset?" kysyi kreivi lempeämmin. "Etkö uskalla katsoa minua silmiin? Poika, jos tahdot palvella kreivi Albertia, täytyy sinun olla rohkea ja pelkäämätön sekä voida sietää kovempiakin sanoja. En minä sinulle pahaa tarkoittanut. Hyvä on, anna nyt ritarin astua sisään!" Soihtupoika juoksi teltan ovelle ja sanoi muutaman sanan vahdille, jonka tehtyään hän palasi soppeensa ja alkoi puhdistella herransa kypärän töyhtöä.
Heti senjälkeen Riisen Kaarlo astui sisään kypäränsilmikko suljettuna, seurassaan kaksi voimakasta ritaria, jotka hänen viittauksestaan kantoivat raskaan nahkasäkin sisään ja poistuivat laskettuaan sen sotapäällikön jalkojen juureen.
"Tässä on kultaa ja hopeaa pyhän Knuutin kiltaveljeksiltä!" sanoi Kaarlo. "Nyborgin vanha linnanherra Ludolph oli kuollut; mutta kirje täytti tehtävänsä. Minun käskettiin palauttaa se teille takaisin, ankara herra, sekä sanomaan, että kahta vertaa isompi summa voidaan vielä saada kootuksi, kun sama kirje lähetetään pormestari Yvaldille Roskildeen tai Odenseen kiltaveljille. Sitäpaitsi seuraa mukanani 400 hyvin asestettua ratsumiestä porvareita ja talonpoikia."
Kreivi Albert kuunteli Riisen Kaarlon kertomusta kertaakaan häneen katsomatta, tai vastaamatta hänelle sanallakaan. Hän ojensi vain kätensä vastaanottaakseen kirjeen sekä nyökäytti hänelle ja näytti senjälkeen liikutettuna katselevan suurta vahasinettiä, mihin pyhän Knuutin kuva ynnä valtikka, ja kruunu olivat kuvatut.
Kaarlo kumarsi ääneti ja poistui hiljaa, syvästi huoaten.
Kreivi Albert jäi joksikin aikaa istumaan samaan asentoon. Sitten hän viittasi vartioille, ja nyt kokoontuivat päälliköt ja ritarit telttaan. Riisen Kaarlo oli myöskin heidän joukossaan, mutta hän jäi seisomaan kaikkien takimaiseksi. Soihtupoika asettui nöyrästi ylipäällikön tuolin taakse. Nyt kreivi Albert nousi ja tervehti kokoontuneita ritareita.
"Jalot ritarit ja Tanskan miehet!" sanoi hän. "Te ihmettelette luultavasti kaikki, että niin monta kuukautta on kulunut, enkä minä ole vielä vienyt teitä kuningas Valdemarin vankilaan irroittamaan hänen kahleitaan ja rusentamaan kuoliaaksi hänen verivihollistaan. Minä olisin voinut sen tehdä: sydän on polttanut rinnassani ja miekka kädessäni, mutta salainen viittaus on lamauttanut käsivarteni voiman ja täyttänyt sieluni pelolla — voitonkin suhteen. Mitä auttaisi meitä ja Tanskaa, jos murtaudumme kuninkaan vankilaan ja löydämme hänet ja hänen kuninkaallisen poikansa salamurhattuina kahleissaan? Ei ole niin alhaista konnantyötä, ettei Schwerinin kreivi Henrik uskaltaisi ryhtyä siihen. Katsokaa, senvuoksi minä olen epäillyt. Voiko joku ritari tai jalosukuinen mies syyttää minua velttoudesta tai pelkuruudesta?"
"Ei, ei kukaan maailmassa!" vastasivat kaikki. "Kuninkaan henki ennen kaikkia."
"Niin, ennen kaikkea!" toisti kreivi Albert katkerasti. "Vieläpä ennen omaa hyvää nimeämme ja ajallista kunniaamme. Mutta pyhän Mikaelin nimessä, se uhri on minulle kalliimpi kuin tuhat ihmishenkeä. Aikakirjat mainitsevat ehkä nimeni häpeän tahraamana; ehkä soaistut jälkeläisemme sanovat pilkaten ja ylenkatsoen: Pohjoisalbingin kreivi Albert antoi kuninkaallisen enonsa, nääntyä vankilassa eikä ottanut askeltakaan pelastaakseen häntä. Haa, jos se, joka niin sanoo, tietäisi mitä rehellisen ritarin täytyy kärsiä nähdessään paljastettu miekka kädessään käärmeen veljensä kaulalla, mutta ei voi murskata sitä rusentamatta heitä molempia! — Kuningas ei ole enää Dannebergin linnassa: hänet on viety Schweriniin" — —
"Schweriniin!" huusivat kaikki. "Voi, sitä linnaa on mahdoton valloittaa."
"Ei mikään linna ole voittamaton, Schwerin kaikkein vähimmin, sen olen kokenut", jatkoi ylipäällikkö. "Mutta missä pyövelinmiekka riippuu hiuskarvasta jalon vangin pään päällä, siellä on kurjinkin hökkeli mahdoton valloittaa."
"Mutta suokaa anteeksi, ruhtinaallinen serkkuni!" keskeytti kreivi Otto hänet kiivaasti. "Miksi me seisomme täällä? Miksi seisomme miekka kädessä, kun emme uskalla sitä käyttää? Minkävuoksi olemme suurilla ponnistuksilla koonneet tämän sotajoukon? Mitä varten Riisen Kaarlo kokosi kiltaveljesten kullan? Mitä tekemistä on kaikilla näillä urhokkailla miehillä, jotka nyt ovat kokoontuneet teidän lippunne ympärille?"
"Rauhoitu, uljas serkkuni!" vastasi ylipäällikkö. "Kuulkaa minua loppuun, aseveljeni! Arkkipiispa ja valtakunnanneuvosto on kiinnittänyt kaiken toivonsa neuvotteluihin. Kaikki sellainen on minulle vastenmielistä. Mutta minä kyllä myönnän sen tähän asti näyttäneen järkevimmältä. Te tiedätte, että jo kauan sitten lähetettiin pikaviestit sekä keisarille että paaville. Paavilta ei vielä ole saapunut minkäänlaisia kuulumisia; mutta keisari neuvottelee kreivi Henrikin, uskollisen, rakkaan miehensä kanssa, joksi hän kutsuu häntä, ja viekas Hildesheimin piispa Konrad on välittäjänä. He vaativat kaikkien vendiläisten ja pohjois-saksalaisten maiden luovuttamista, mutta kuningas kieltäytyy jyrkästi suostumasta. Kuulkaa edelleen!" jatkoi hän katkerasti nauraen. "Nordhausenin valtiopäivillä keisarin poika on tinkinyt kuin hevoshuijari kruunatuista päistä, tarjoamalla kreivi Henrikille viisitoista kannua Reininviiniä molemmista kuninkaista. Eivätkö ole arvokkaita neuvottelijoita ja jaloja ystäviä?"
"Häpeä ja häväistys molemmille ystävyksille!" huusivat katkeroituneet ritarit.
"Ja mitä luulette heidän ystävyytensä ja sovittelunsa tarkoittavan?" jatkoi kreivi Albert. "Kuninkaan vapauttamistako? Ei, siitä on ollut vain näön vuoksi puhetta. Ei, keisarillinen vankeus kreivillisen sijaan — se on tarkoituksena" — —
"Kuolema ja kirous niille roistoille!" huusivat kaikki.
"Täytyykö meidän siis odottaa siksi kunnes mokomakin kunniallinen sovittelu on allekirjoitettu ja sinetillä varustettu?" alkoi kreivi Albert taas puhua. "Holstein on eronnut heistä; kreivi Henrik piirittää Lauenborgia; Nuori, maanpakolainen kreivi Aadolf, Werlen Henrik sekä Bremenin uusi piispa ovat yhtyneet häneen. Vihollinen ei enää piile, vaan uskaltaa ryhtyä meitä ahdistamaan. Sitä vain minä olen odottanut. Taivas olkoon kiitetty! Nyt se on tapahtunut. Kun nyt etenemme, täytyy taistelun syntyä, ja silloin on hetki käsissä, jolloin me voimme kostaa ja vapauttaa suuren, onnettoman kuninkaamme!"
"Eteenpäin, eteenpäin, taisteluun!" huusivat kaikki ritarit ja päälliköt, ja kreivi Albertin käskystä koko leiri ryhtyi lähtövalmistuksiin.
Keskellä pahinta, yleistä hälinää, ratsumiesten ja vaunujen lähtiessä leiripaikalta, kreivi Albertin uusi soihtupoika seisoi ylipäällikön teltan edustalla, pidellen suitsista herransa sotaoritta, ja hänellä oli täysi työ hillitessään tulista eläintä. Samassa tuli vanha Martti, hyvin pelästyneenä ja hätäisenä ja alkoi rauhoittaa kärsimätöntä ratsua.
"Taivaan Jumalan nimessä, jalo rouva!" kuiskasi hän. "Elkää toki enää jatkako tätä vaarallista leikkiä! Ette suinkaan te aio taisteluun?"
"Luulitko sinä minun lähteneen tänne vain saappaita ja kannuksia puhdistamaan?" kysyi Rigmor, jonka vain vanha, uskollinen palvelija tunsi tässä valepuvussa. Rigmor oli vastustamattomalla puhetaidollaan ja melkein ruhtinaallisella mahtavuudellaan pakoittanut Martin olemaan hänen uhkarohkean yrityksensä äänettömänä auttajana.
"Voi sentään, jos minun nuori herrani saa tämän tietää, olen minä kuoleman oma!" valitteli Martti ja väänteli käsiään. "Minä rukoilen teitä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien nimessä, armollinen rouva, sallikaa minun viedä teidät turvalliseen paikkaan, ennenkuin taistelu alkaa!"
"Uskotko sinä kreivi Albertin tyttären pelkäävän nähdä paljastettuja miekkoja?"
"Voi en, te olette liiankin rohkea! Mutta jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus, rakkahin, armollisin rouva!"
"Vaiti, vanhus! Minä en enää ole lapsi. Voin kai minäkin suorittaa yhtä paljon kuin jokin soihtupoika. Tuo vain tänne pieni norlantilaiseni! Kyllä minä sill'aikaa pitelen ratsua".
"Mutta sehän potkii teidän päänne puhki, armollisin rouva! Te pitelette suitsia liian tiukalla. Voi minua typerää pöllöä, kun en ymmärtänyt mikä onnettomuus tästä seuraisi!"
"Jos et vaikene kuin muuri, niin on sekä minun että nuoren herrasi henki vaarassa!" kuiskasi nyt Rigmor nähdessään isänsä täysissä sotavarustuksissa astuvan teltasta.
Martti vaikeni äkkiä ja kiirehti hakemaan pientä norlantilaista, jolla hänen itsepäinen rouvansa oli paennut hänen kanssaan Kaarisesta.
"Sallitteko te, ankara herra, minun kantaa ja puolustaa pyhää ristilippua?" sanoi nyt Riisen Kaarlo, astuen kypäränsilmikko suljettuna kreivi Albertin eteen.
"Meidän aikomuksemme ei ole tällä kertaa voittaa taivaallisilla merkeillä ja ihmeillä!" vastasi kreivi Albert katkeran ylenkatseellisesti. "Se joka omavaltaisesti toi tuon ihmelipun Slesvigistä, säilyttäköön sen, ja vastatkoon siitä kuninkaalle ja kirkolle. Mutta, joka tahtoo taistella minun johdollani — seuraa Pohjoisalbingin herttuan lippua!"
"Jos uskotte nokkoslehden onnea tuottavammaksi kuin ristin, ankara päällikkö", vastasi Kaarlo tukahuttaen suuttumuksensa, tuntien samalla syvää surua, "niin sallikaa siis Riisen Kaarlon puolustaa Pohjoisalbingin herttuan lippua sydänverellään!"
"Hyvä on, herra ritari!" vastasi synkkä ylipäällikkö, "puolustakaa siis nokkoslehteäni, mutta elkää pudottako sitä vaikka se polttaisi!"
Riisen Kaarlo kumarsi äänettömänä, käsi uskollisella rinnallaan, ja poistui molempien lippujen luokse. Alakuloisena hän otti suuren ristilipun ja säilytti sen huolellisesti kokoonkäärittynä nahkakoteloon, minkä hän kiinnitti satulansa taakse. Senjälkeen hän tarttui vihreiden nokkoslehtien koristamaan herttualliseen lippuun ja hypähti reippaasti sotaratsunsa selkään.
"Sinä rakas, uskollinen Kaarlo!" kuiskasi valepukuinen soihtupoika. "Jos tietäisit missä Rigmorisi nyt seisoo, niin taitaisipa lippu polttaa kättäsi" — —
"Poika, kuinka kauan annat minun odottaa!" huusi kreivi Albert äreästi.
"Mitä sinä siinä jaarittelet ratsulleni?"
Rigmor talutti heti rauhoittuneen ratsun lähemmäksi telttaa. Sotaratsu tunsi isäntänsä äänen, seisoen hiljaa kuin lammas, siksi kunnes hän oli päässyt sen selkään; sitten se hirnahti ylpeydestä ja ilosta. Salaman nopeudella ylipäällikkö ratsasti kokoontuneen sotajoukon etunenään. Häntä seurasi hinterä soihtupoika norlantilaisellaan sekä vanha Martti, joka ei tällä kertaa epäillyt jättää isäntäänsä.
* * * * *
Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa Mölnin luona, ja siellä oteltiin aamusta iltaan kestävä taistelu, jonka onnettomat seuraukset ovat kylläkin tunnetut, oteltiin toinen, vaikka salainen taistelu vangitun kuninkaan vapauden puolesta erään naisen sydämessä, jota yhteinen hätä ja onnettomuus vastustamattomasti vetivät tuon ennen niin mahtavan sankarin puoleen.
Onneton kreivitär Audacia, joka varomattomasti ihaillessaan kuningasta oli menettänyt sekä rauhansa että maineensa, huokaili nyt myöskin jonkinlaisessa vankeudessa melkein saman katon alla kuin kuningas. Mustasukkainen kreivi Henrik oli hirmuhaltian julmuudella antanut sulkea puolisonsa samaan syrjäiseen, vankilantapaiseen huoneeseen Schwerinin linnassa, missä kreivitär Ida ennen oli asunut. Kreivittären peittämätön osanotto vangittua kuningasta kohtaan tämän istuessa vangittuna Lesnitzissä ja Dannebergissä oli yhä vain vahvistanut kreivi Henrikin epäluuloja hänen uskottomuudestaan. Kiusatakseen häntä vieläkin enemmän hän oli sulkenut kuninkaan juuri siihen torniin, joka oli aivan vastapäätä sitä huonetta, minne kreivitär oli lukittu. Sieltä hän joka päivä näki miten kurjasti ja nöyryyttävästi ylhäistä vankia kohdeltiin.
Siitä hetkestä asti, jolloin kreivitär Audacia omin silmin oli nähnyt kuljetettavan suurta kuningasta kahlehdittuna kuin alhaisinta pahantekijää ristikkoikkunansa ohi torniin, siitä hetkestä oli kaikki usko hänen hirmuvaltiaan puolisonsa ihmisyyteen sammunut hänen sielustaan. Hän ylenkatsoi ja vihasi häntä nyt yhtä paljon kuin hän sääli vangitun kuninkaan surkuteltavaa alennustilaa. Hän näytti vapautuneen kaikista velvollisuuksista puolisoa kohtaan, joka oli niin halpamaisesti häväissyt ja kohdellut häntä, ja hän mietti vain miten voisi pettää hirmuvaltiaan ja vapauttaa sekä itsensä että kuninkaan julmasta vankeudesta.
Kreivitär Audacia ei ollut enää sama kaunis, kukoistava nainen, jonka miellyttävä olento ihastutti raainta, huimapäistä soturiakin. Huolet ja surut olivat vuosien kuluessa voimakkaasti vaikuttaneet hänen ulkomuotoonsa; siihen vaikutti osaltaan myöskin salainen katumus suuren kuninkaan osoittaman suosion aikaansaamasta turhamaisesta itserakkaudesta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää. Hänen kärsimystensä jalompi puoli loi usein hänen olentoonsa ylevän, hiljaisen ristinkantajan leiman. Mutta hänen miehensä raaka mustasukkaisuus ja häpeällinen kohtelu oli tehnyt hänen mielensä katkeraksi, samalla antaen hänen kärsiville kasvoilleen terävän ja vähemmän kauniin ilmeen, ja vahvistaen monessa tuon yleisen epäluulon, ettei hän ollutkaan aivan syytön kärsimyksiinsä. Hänen käytöksensä ja koko olentonsa ylevyys herätti kaikkialla osanottoa ja kunnioitusta. Erittäinkin linnan naispalvelijat tunsivat syvää sääliä häntä kohtaan, ja hänen salaisena suosijanaan oli Kunz Punanenän veli, vanha rajavahti, joka tuolla tärkeällä ryöstömatkalla tekemiensä ansiokkaiden palveluksien palkaksi oli korotettu linnan pihavoudiksi. Sinä päivänä, jona kuningas vangittiin, hän oli vienyt kreivin salatut palvelijat hyvin varovasti laivasta metsään, mistä hyökkäys tehtiin. Hän oli ollut poraamassa reijät kuninkaallisiin laivoihin sekä viemässä pois kaikki kalleudet ja kultaa ja hopeaa sisältävän arkun, joita uskollinen kamarimestari Antero oli puolustanut viimeiseen asti. Mutta kun hän ja hänen veljensä eivät saaneetkaan niin suurta osaa kuin heille oli luvattu, alkoi myöskin tästä raa'asta hurjasta miehestä kreivi tuntua liian ankaralta sekä puolisoaan että vangittua kuningasta kohtaan. Erään uskollisen palvelijattarensa avulla kreivitär oli nyt, puolisonsa poissaollessa, ryhtynyt neuvottelemaan pelastuskeinoista viekkaan pihavoudin kanssa, ja lupaamalla hänelle suuret palkinnot hän oli kokonaan voittanut tämän puolelleen. Kreivitär oli lopullisesti ilmaissut hänelle pakosuunnitelmansa, pannen sen viekkaaseen ja varovaiseen täytäntöönpanoon kaiken toivonsa.
Juuri kun tähän uhkarohkeaan yritykseen salaisesti valmistauduttiin, tuotiin linnaan tieto Mölnin luona syntyneestä suuresta taistelusta, vain muutaman peninkulman päässä Schwerinistä — kerrottiinpa voiton epäilemättä kallistuneen kreivi Henrikin ja hänen liittolaistensa puolelle. Nyt täytyi kiirehtiä, ja pako määrättiin samaksi illaksi, pari tuntia Ave Marian jälkeen. Vanha pihavouti oli toimelias ja varovainen; hän lörpötteli tuttavallisesti äreän vanginvartijan kanssa ja kutsui hänet hauskoihin juominkeihin kreivi Henrikin voiton kunniaksi. Kreivitär vietti koko päivän mitä tuskallisemmassa jännityksessä. Vangitulla kuninkaalla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, miten uutterasti työskenneltiin hänen vapauttamisekseen.
Oli ilta. Neljä satuloitua hevosta oli piiloitettu linnansillan lähelle. Ankara, sydämetön vanginvartija makasi päihtyneenä vuoteellaan. Linnan palvelijat ja vartijat laulelivat iloisina linnantuvassa, juoden niin innokkaasti herransa terveydeksi, ettei yksikään heistä enää pysynyt jaloillaan. Pihavouti oli ottanut haltuunsa vankilan avainkimpun sekä sulkenut vahtikoirat talliin, kreivitär Audacia käveli matkapukimissa, kalleutensa kainalossaan, edestakaisin huoneessaan. Ovi oli raollaan, hän odotti vain uskollisen kamarineitonsa viittausta, lähteäkseen omasta vankilastaan, ja ystävällisenä vapaudenjulistajana astuakseen vangitun kuninkaan luo hänen vankilaansa. Toinen tunti Ave Marian jälkeen oli melkein kulunut loppuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Kärsimättömänä ja tuskallisesti kreivitär katseli ristikkoikkunastaan linnanpihalle. Laulu linnatuvassa oli vaiennut. Linnanvartijat ja juopuneet palvelijat liikkuivat levottomina rappusilla; heti senjälkeen hän näki soihtuja sytytettävän; hän kuuli kavionkopsetta linnanpihalta, ja kauhukseen hän tunsi puolisonsa äänen, joka kamalasti kiroillen huusi luokseen pihavoutia ja vanginvartijaa.
"Kaikki on menetetty! Minä olen hukassa!" voivotteli hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.
Yllätyksestä tupertuneena pihavouti oli heti luovuttanut vankilan avaimet ankaralle isännälleen. Mutta hän koetti kuitenkin viekkaasti tehdä tästä onnistumattoman yrityksen merkistä uskollisuuden ja varovaisuuden todisteen, teennäisellä palvelevaisuusinnolla kertoessaan huhun armollisen herran voitoista saattaneen kaikki hänen uskolliset palvelijansa hulluiksi ilosta, olipa vanginvartija juonut itsensä niin juovuksiin, ettei hänen haltuunsa voinut uskoa tärkeitä avaimia. "Sinä et siis ole uskollinen palvelija, koska yksin olit viisas, senkin vanha kettu!" murisi kreivi, luoden häneen karsaan ja epäluuloisen katseen. "Sinä menet nyt koiranluolaan, siksi kunnes asia on tutkittu. Viekää hänet sinne, miehet!" Pari aseenkantajaa kreivin seurueesta vei heti pois pihavoudin. Kreivi sieppasi tulisoihdun erään soihtupojan kädestä ja kääntyi sitten sen tärkeän sotavangin puoleen, jonka hän toi mukanaan.
"Suvaitkaa nyt seurata minua enonne luo, arvoisa ruhtinas! Luulenpa teidän jo ikävöivän häntä", sanoi hän pilkallisen kohteliaasti. "Teidän hieno hovipalvelijanne voi seurata teitä, kyllä sinne mahtuu vaikka koko Tanskan hovi." Ylpeä, voitonriemuinen hymy kasvoillaan kreivi Henrik puhdisteli tulisoihdun karstan kiviseinää vasten, niin että säkenet singahtelivat hänen mustanruskeille poskilleen; sitten hän astui lujin askelin vankitornin ovelle. Yllään musta haarniska ja ilman kypärää, verinen olkavyö köytettynä otsan ympäri, sekä kädet ja jalat kahleissa, tärkeä sotavanki seurasi aseellisten ratsumiesten ympäröimänä linnanherraa. Hento soihtupoika tuki hänen horjuvia askeliaan.
Näin läheni ylpeä, tähän asti voittamaton kreivi Albert kuninkaan vankilaa.
Kokonaisen päivän kestäneen rasittavan taistelun jälkeen uljas sotapäällikkö oli haavoittuneena ja verta vuotaen joutunut kreivi Henrikin vangiksi. Hän ei ollut siitä asti puhunut sanaakaan eikä tuonut ilmi tuskiaan tai suuttumustaan. Hän näytti liikkuvalta ritaripatsaalta astuessaan hitaasti vankilaan soihtupoikaansa nojaten, joka uskollisesti oli ottanut osaa hänen kohtaloonsa, ja jota hän ei vielä ollut tuntenut tyttärekseen.
Rigmor huomasi saavuttaneensa surullisella tavalla uhkarohkean yrityksensä vaarallisen päämäärän. Hän oli nimittäin ensin ajatellut etsiä tien kuninkaan vankilaan, jonka hän silloin luuli olevan Dannebergin linnassa. Uskaliaassa innostuksessaan hän toivoi sillä kertaa todellakin naisen oveluudella saavansa aikaan yksin enemmän kuin kaikki miehet pitkillä neuvotteluillaan. Mutta heti leiriin saavuttuaan ja kuultuaan, että kuningas oli viety Schweriniin, hän oli muuttanut suunnitelmansa, ja seuratessaan sotajoukkoja ratkaisevaan taisteluun kuninkaan vapauttamisen puolesta hän toivoi voivansa halpana palvelijana voittaa isänsä rakkauden ja anteeksiannon. Hänellä oli ollut suuri kiusaus voitettavanaan siinä, ettei ilmaissut itseään rakkaalle Kaarlolleen. Mutta hän pelkäsi Kaarlon tulisuudellaan ilmaisevan hänet ja siten estävän hänen uskaliaiden suunnitelmiensa toteutumasta. Hän oli nähnyt Kaarlon taistelevan rohkeasti lippu kädessään. Vielä silloinkin kun Rigmor polvistui haavoittuneen isänsä viereen, hän oli kuullut Kaarlon huutavan ja taistelevan lähellään. Kun samassa vihollinen piiritti heidät, sitoen sekä hänet että hänen tainnoksiin menneen isänsä, oli hän niin tuskan huumaama, ettei hän ollut tointunut, ennenkuin huomasi olevansa sidottu vieraan hevosen selkään ja matkalla Schweriniin isänsä kanssa.
Kun hän nyt lähestyi nöyryytetyn isänsä rinnalla vankihuonetta, välähtivät taas hänen sieluunsa nuo ensimäiset uskaliaat aikomukset, jopa huolensa Kaarlonkin suhteen täytyi väistyä näiden rohkeiden, uljaiden unelmiensa tieltä. Kreivi Henrik oli kulettanut uutta vankiaan pimeän tornikäytävän kautta alas jyrkkiä kiertoportaita. Nythän seisattui vaskihelaiselle ovelle, kolistellen lukkoja ja kankeja. Ovi aukeni, ja vangit astuivat suureen, mutta kosteaan ja pilkkosen pimeään holviin. Kreivi Henrik jäi soihtua pidellen seisomaan ovelle, kasvoillaan ilkeämielisen ilon ilme, katsoakseen sieltä mikä vaikutus uudella tulokkaalla olisi vangittuun kuninkaaseen, ja myöskin senvuoksi, ettei kreivi Albertilta valon puutteessa jäisi näkemättä oma ja kuninkaansa kurjuus.
"Nukutko sinä, poikani!" kysyi matala ääni holvin perältä. "Onko tuo helvetillinen harhakuva, vai seisooko minun uljas Albertini vangittuna ja verisenä minun edessäni?"
Vasta nämä sanat kuultuaan kreivi Albert näytti heräjävän horrostilastaan; hän tuijotti soppeen, mistä voimakas ääni kuului, ja nyt valaisi soihdun valo jalon kuningasvartalon: rääkätty kuningas istui rauhallisena ja majesteetillisena suurella kivellä, kaulassa kahle, joka oli seinään kiinnitetty, raskaat rautakahleet käsissä ja jaloissa; hänen vaatteensa olivat rikkirevityt ja likaiset. Hänen vieressään makasi hänen nuori, kalpea vankeustoverinsa. Hän oli samalla tavalla muuriin kahlehdittu ja näytti nukkuvan rauhallisesti.
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti kreivi Albert, ja ensi kerran eläessään hän notkisti polvea ihmiselle.
"Elä pilkkaa minua vasten tahtoasi!" sanoi kuningas. "Tule minun syliini, rakas Albert! Valtaistuimesta, johon minä olen kahlehdittu, minä en voi ylpeillä. Sinä viivyit kauan, sisareni poika!" jatkoi hän katkeran surullisesti, "mutta tuonlaisena sinä kuitenkin tulit liian aikaisin. No niin, senkin minä kestän!" lisäsi hän rauhallisena, "vielä minä olen kuningas. Minun vihollisteni ei tarvitse kuulla minun valittavan! Tervetuloa onnettomuustoverini!"
Kreivi Albert nousi ja horjui kuninkaan syliin, jota helähtelevät kahleet estivät liikkumasta. Samassa katosi soihdunvalo; vankilan ovi romahti kiinni, ja kiukkuinen ivanauru ulkopuolelta osoitti kreivi Henrikin turhaan iloinneen.
"Hän ei ole meitä onnellisempi", sanoi kuningas. — "Rauhoitu, uljas ystävä! Milloin oli taistelu? Ketkä kaatuivat? Kerro minulle kaikki. Minä jaksan sen kuulla!"
Kuninkaan tyyneys palautti masentuneen sotapäällikön levollisuuden ja rauhan, ja hän kertoi nyt kuninkaalle tarkasti mitä oli tapahtunut, kuvaillen ensiksi voittamattomat esteet sekä yleisen pelon kuninkaan ja prinssin hengestä, jotka olivat estäneet toteuttamasta kaikki vapautussuunnitelmat. Syvän surun valtaamana hänen täytyi vielä kertoa huonosta sotaonnestaan tässä taistelussa, mihin hän ja tanskalaiset olivat kiinnittäneet heidän viimeisen toivonsa, ja kuninkaan täytyi lohduttaa häntä sillä, ettei hänellä itselläänkään olisi voinut olla parempia suunnitelmia, ja ettei rohkeinkaan päällikkö voinut määrätä voittoa itselleen.
"Isä, kenen kanssa sinä puhut?" kysyi nyt lempeä, ystävällinen ääni. "Minä näin unta, että sinä istuit valtaistuimellasi, ja kreivi Albert toi sinulle voittosanoman. Onko kreivi Albert todella täällä?"
"Teidän unenne oli tosi, kuninkaallinen herrani!" vastasi sotapäällikkö. "Minä tapasin kuninkaani vankeudessaan suurempana kuin maailman suurimmalla valtaistuimella, ja vaikka minä toin hänelle sanoman tappiostamme, niin minä sain kuitenkin nähdä voiton, jota suurempaa minä en koskaan ole voittanut: sankarin voiton onnettomuudestaan."
Prinssi Valdemar huokasi syvään, myöskin valepukuinen Rigmor osoitti kuuluvasti osanottoaan.
"Sinä et tullut yksin, Albert!" sanoi kuningas. "Kenen toit mukanasi?
Minä kuulen täällä olevan vieraan häväistyksemme todistajana."
"Uskollinen palvelijani ja soihtupoikani seurasi minua tänne. Hänen nimensä on Kaarlo. Jos ei hänellä olisi tuota inhottavaa nimeä, olisi hän miellyttävä poika."
"Albert, Albert! Eikö vielä onnettomuuskaan ole opettanut sinua anteeksi antamaan?"
"Antaisitteko te anteeksi verivihollisellenne? Herra kuningas!" vastasi hän syvällä ja soinnuttomalla äänellä. "Jos tunnen teidät oikein, niin eivät mitkään kahleet voi masentaa teitä niin syvästi, että te voisitte unhoittaa teidän suonissanne virtaavan kuninkaallisen veren."
"Onhan ero uskollisen ystävän ja kirotun verivihollisen välillä.
Joutuiko myöskin Riisen Kaarlo vangiksi?"
"Hän taisteli urhoollisesti, sitä en voi kieltää. Hän on ollut kiihkeämpi kuin minä kiiruhtamaan ratkaisevaa askelta. Luultavasti hän taas odotteli ihmeitä. En tiedä kaatuiko hän vai joutuiko hän vangiksi. Mutta jos te ette tahdo tehdä tätä helvetin kuilua minulle vieläkin synkemmäksi, kuninkaallinen sukulaiseni, niin elkää enää mainitko hänen nimeään!"
Kuningas mukautui leppymättömän ystävänsä pyyntöön; hän kyseli nyt arkkipiispasta, apotti Gunnarista, kreivi Otosta ja kaikista muista uskollisista miehistään. Mutta Rigmor huokaili syrjäisessä sopessaan ajatellen uskollista Kaarloaan, joka nyt ehkä makasi kuolleena taistelukentällä, ja viattomia lapsiaan, jotka hän oli jättänyt. Pimeys ja vankilan tukahuttava ilma lannistivat hetkeksi hänen rohkeutensa; hän kietoutui hiljaa vaippaansa ja itki; mutta hän ei antanut vankilatoveriensa huomata alakuloisuuttaan. Uupuneena liiallisesta jännityksestä ja ponnistuksesta hän nukahti lopulta soppeensa ja uneksi taas onnellisesta elämästä Kaarisessa, paosta ja uskaliaista yrityksistä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Lähellä pientä Mölnin kaupunkia, Lauenburgin maakunnassa, missä tuo suuri, verinen taistelu oli oteltu, aivan taistelukentän vieressä oli köyhän talonpojan mökki. Sen olkinen katto oli ränstynyt, ja viheliäisen saviseinän parittomien ikkunoiden rakkoruudut olivat rikki. Keväisenä maaliskuun päivänä, kaksitoista viikkoa taistelun jälkeen, ratsasti vanha, harmaapartainen mies taistelukentän poikki korkealla, raskaasti kuormitetulla ratsulla. Hänellä oli yllään lauenburgilaisen talonpojan puku, nahkalakki ja lyhyet häränvuotahousut. Hän piteli suitsia oikeassa kädessään, ja hänen karvaisen lammasnahkanuttunsa vasen hiha heilui tyhjänä ja hervottomana hänen sivullaan, missä hänen vyöstään näkyi suuren puukon varsi. Hän pysähtyi usein tarkastamaan surumielisesti sellaisia paikkoja taistelukentällä, missä maata oli kaivettu tai kumpuja luotu. Kaikilla sellaisilla paikoilla hän laskeutui hevosensa selästä polvistuakseen rukoilemaan ja piirtääkseen ristejä kosteaan hiekkamaahan.. Tullessaan ränstyneelle mökille hän näki vanhan vaimon istuvan kynnyksellä villoja kartaten. Hän säpsähti katsellessaan tämän omituista pukua: vaimolla oli yllään hienoimmasta keltaisesta nahasta tehty ritarillinen asetakki, ja hänen viheriäraitainen sarkahameensa oli sidottu asenutun päälle kallisarvoisella sinisilkkisellä olkavyöllä. "Kirottu rosvojoukko!" mutisi vanha ratsumies tanskaksi. "Vai tuolla lailla te olette ryöstäneet meidän ritariemme ruumiit! Kuolema ja kirous!" huudahti hän astuessaan lähemmäksi, ja ratsukin alkoi hirnahdella ja korskua. "Eikö tuo olekin minun entisen herrani olkanauha?"
Ratsumies oli vanha Martti, ja korkea hevonen, jolla hän ratsasti, oli Riisen Kaarlon sotaratsu, jonka uskollinen palvelija oli löytänyt taistelun jälkeisenä yönä haavoitettuna taistelukentältä, herätessään käsivarsipuolena tainnoksista, ja verenvuodosta uupuneena etsittyään turhaan herraansa tuhansien ruumiiden joukosta. Jalon eläimen hän oli kuitenkin saanut pelastetuksi ja hän oli erään säälivän kyläsepän luona saanut suojaa ja hoitoa, sekä itselleen että uskolliselle kimolle. Kun nyt käsivarrennysänsä oli parantunut, vaihtoi hän varovaisena sepän vanhat, likaiset vaatteet omiinsa ja noustuaan vasta tautivuoteelta hän ensimäiseksi suuntasi kulkunsa taistelukentälle. Hän pelkäsi herransa kaatuneen tappelussa; jos Riisen Kaarlo oli saanut hautansa taistelukentällä, niin tahtoi jumalinen Martti kuitenkin lukea rukouksen hänen haudallaan ja paraimpansa mukaan puhdistaa vihkimättömän maan ristinmerkillä.
Kun hän nyt luuli tunteneensa herransa olkanauhan vanhan vaimon hameenvyötärellä, hyppäsi hän aivan raivostuneena hevosensa selästä ja ryntäsi eukkoa kohti. "Tänne herrani olkavyö, kirottu vorovaimo!" huusi hän tanskaksi ja tarttui naisen hameeseen.
"Hullu ihminen!" huudahti vaimo pelästyneenä, pudottaen villat ja toisen kartan sylistään. Hän hypähti ylös koettaen puolustautua toisella kartallaan ja terävillä kynsillään.
Martti tointui kuitenkin ja häpesi ahdistaneensa vanhaa, heikkoa naista. "Mitä hyötyä minulle on hänen vyöstään, jos hän itse kuitenkin on kuollut ja haudattu?" mutisi hän ja huonolla saksankielellään hän alkoi nyt lepytellä eukkoa, selittäen hänelle aikoneensa pyytää häneltä vain vettä janoaan sammuttaakseen.
"Kyllä minä vain sen sanon, ettei sitä viisas ihminen tuolla lailla juomista pyydä?" ärähti vaimo rohkaistuneena. "Jos minun poikani olisi kotona, niin totisesti hän antaisi teidän itse nostaa juomisenne kaivon pohjalta. Jos olette siivosti", lisäsi hän lempeämmin, "niin olisipa synti kieltää teiltä tuopillista vettä; jos osaatte olla oikein hiljaa, niin annan teille kohta maitoa. Mutta onko teidän hevosennekin tullut hulluksi? Sehän päristelee ja vinisee kuin paholainen!"
"Vanha, uskollinen elukka! Sinäkin taidat tuntea olkanauhan?" sanoi Martti ja taputti levotonta, ratsua sitoessaan sen kiinni ikkunan vieressä olevaan vanhaan aidanjäännökseen. "Sietääpä puhella koreasti tuon eukko vietävän kanssa", murahti hän. "Jos hän on ryöstänyt isäntäni, niin silloin hän myöskin tietää missä hänen hautansa on. — Enkö saisi levähtää hetkisen teidän tuvassanne, muoriseni?" sanoi hän nyt ääneen ja niin rauhallisesti kuin taisi huonolla saksallaan.
Vähän aikaa nureksittuaan ja epäröityään vaimo suostui kuitenkin hänen pyyntöönsä. Mutta tuskin Martti oli saanut jalkansa kynnyksen yli ja astunut matalaan tupaan, niin hän jo hyökkäsi kuin hullu ison arkun luo, jonka päällä oli terässininen ritarihaarniska, ja nähtyään takan luona herransa punaisen, kolmikulmaisen ja valkoisen ristin koristaman kilven ei hän voinut kauemmin pidättää kiukkuaan. "Kirottu voroeukko! Minne olette pannut hänet?" huusi hän, ja vaimo alkoi huutaa ja voivotella. — "Oi, auttakaa minua, rakas herra?" huusi hän, "täällä on hullu mies, joka aikoo murhata minut." Samassa vetäistiin nurkassa olevan korkean vuoteen viheriäraitaiset villauutimet syrjään, ja sieltä näkyivät keltaisten hiusten ympäröimät kalpeat, nuorekkaat kasvot.
"Martti, vanha Martti!" huusi Riisen Kaarlon tuttu ääni, ja uskollinen palvelija heittäytyi ilosta huudahtaen herransa vuoteen eteen ja suuteli hänen käsiään ilokyyneliä vuodattaen.
Kun nyt eukko näki heidän ilonsa ja kuuli kuka seppä oli, tuli hänkin niin iloiseksi, että hän hyppäsi Martin kaulaan ja suuteli häntä. Senjälkeen hän sipsutteli ulos hakemaan maitoa ja olutta sekä kaikkea hyvää mitä vain talosta löysi. Sill'aikaa ritari Kaarlo ja vanha Martti avasivat sydämensä toisilleen.
Kaarlo kysyi ensiksi kuninkaasta ja kreivi Albertista, ja oliko totta, että he molemmat nyt istuivat vangittuina Schwerinin linnassa. Martti huokaili ja vahvisti tämän surullisen totuuden, mainiten joukon uskollisia ritareita, jotka olivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi.
"Entä minun Rigmorini!" huokasi Kaarlo. "Hän istuu varmaankin
Kaarisessa surren minun kuolemaani. Näithän sinä hänet jouluaattona,
Martti? Mutta miksi et tuonut minulle häneltä kirjeitä? Olihan hän
terve ja hyvällä mielellä?"
"Terve kuin kala!" vastasi Martti ja pyyhkäisi salaa kyynelen silmästään, kääntyessään hämillään ja alakuloisena selin vuoteeseen.
"Entä viattomat lapseni?" kysyi Kaarlo.
"Terveitä, reippaita ihmisenalkuja!" sanoi Martti. "Mutta antaa nyt taivaan Isän pitää huolta vaimosta ja lapsista, siksi kunnes te paranette, rakas herra! Sanokaa te nyt vain minulle mitenkä te itse voitte? Jos oikein näen, niin taisittepa jo kolkutella pyhän Pietarin ovelle."
"Jos ei tämä kunnon eukko olisi tahtonut pitää huolta minusta", sanoi Kaarlo, "niin minut olisi varmasti elävänä haudattu. Hän oli juuri poikansa kanssa ryöstämässä minua, kun makasin siellä ruumiiden keskellä; mutta eukko huomasi minussa vielä elonmerkkejä ja ponnisteli kourin hampain vastaan, kun toiset aikoivat heittää minut kuoppaan. Minä kuulin kyllä koko kiistan, mutta en voinut liikuttaa muuta kuin vasenta silmääni, ja sen oli kunnon eukko huomannut. Hän pakoitti poikansa laahaamaan minut tänne mökkiin, ja niin henkihieverissä kuin olinkin, olen minä nyt, lähinnä Jumalan apua, tämän vaimon taitavalla hoidolla melkein parantunut ja terve. Minulta puuttuu vielä vain voimia voidakseni nousta satulaan. Oi, rakas, uskollinen kimoni" —
"Ratsunne on täällä, terveenä kuin kala!" huudahti Martti iloisena.
"Tuolla se seisoo päristellen ulkona."
Kaarlo nousi vuoteelta ja hoiperteli ikkunaan, minkä rikkinäisestä rakkoruudusta hän nyt näki tutun valkotäpläisen kuonon.
"Aina uskollinen kimoni!" huudahti hän, ja hänen taputellessaan rakkaan ratsunsa kuonoa se työntäsi koko päänsä raihnaisen ikkunan läpi ja oli vähällä repiä koko talon hajalleen hillittömässä ilossaan.
"Voi, joko tekin tulette hulluksi, herra ritari!" huudahti hänen emäntänsä vetäisten hänet takaisin vuoteeseen niin käskevästi kuin hän olisi ollut hänen isoäitinsä. "Jos toivotte saada sisälmyksenne oikein paranemaan, niin minä kehoittaisin teitä makaamaan selällänne vielä kokonaisen kuukauden. Ja onko tuo nyt laitaa, päästävät hullaantuneen elukan ikkunasta huoneeseeni!"
"Sehän on minun vanha kimoni!" sanoi Kaarlo. "Elkää olko vihainen, muori kulta, nythän minä taas makaan hiljaa. Martti, mene toki ulos tyynnyttämään hevosta!"
Martti meni ulos ja ohjasi hevosen pois ikkunasta, Kaarlo makasi taas hiljaa ja uupuneena, emäntänsä päivitellessä tanskalaisten hurjuutta. "Jos Tanska on täynnä teidän ja palvelijanne kaltaisia miehiä", sanoi hän, "niin hiisi heidät vieköön! He taitavat tulla niin hurjiksi ja rajuiksi vain paljosta kalan syönnistä. Sillä sen minä kyllä tiedän, että teidän kuningastanne kutsutaan suureksi kalakuninkaaksi, ja jos hän tahtoisi myödä koko maansa ja ostaa sillä rahalla lautasia, niin hän ei saisi mahtumaan kaikkia kalojaan niille lautasille. Mutta mikä teitä taas vaivaa? Näettekö te kummituksia keskellä päivää? Minun täytyy laittaa teille sydäntävahvistava juoma tämän mellakan tähden." Näin sanoen eukko kiirehti ulos tuvasta. Kaarlo ei ollut kuullut hänen puhettaan, vaan makasi hiljaa katsellen levottomana ja huolestuneena ritarikilpensä valkoista ristiä.
"Voi Martti!" sanoi hän kalpeana ja tuskaisena vanhan palvelijan astuessa taas tupaan. "Minne joutui lippu?"
"Sekö kirottu nokkoslippu?" kysyi Martti. "Tuossahan se riippuu teidän vuoteenne vieressä."
"Niin, tuon pahan onnen lipun minä kuitenkin pelastin!" sanoi Kaarlo. "Se oli jo vähällä joutua kunnon emäntäni esiliinaksi, mutta minä annoin hänelle sensijaan olkanauhani. Mutta pyhä ristinlippu, Martti! Maan ja valtakunnan kallein aarre — sen minä olin omavaltaisesti tuonut Slesvigin tuomiokirkosta — jos se on joutunut viholliselle, niin minä olen hukassa."
"Heraa siunaa, pyhä lippu!" huudahti Martti, "sitä minä en nähnyt taistelussa. Jos se olisi liehunut edessämme tuon mokomankin nokkosrievun asemasta, niin olisi ehkä kuningas nyt kostettu ja vapaa."
"Meidän ei sallittu sitä käyttää!" huokasi Kaarlo, "syynä siihen olivat kreivi Albertin ennakkoluulot ja hänen onneton ylpeytensä. Minun täytyi kääriä se kokoon ja sitoa se satulani taakse."
"Jumalan tähden, olkaa sitten huoletta, herrani!" huusi Martti iloisena, "silloin se on varmassa tallessa. Kaikki teidän tavaranne ovat yhtä koskemattomina kimon selässä kuin ne olivat hänet löytäessäni."
Tuossa tuokiossa Martti oli poistunut tuvasta ja pian hän palasi tuoden mukanaan huolellisesti kokoonkäärityn lipun; hän kieritti sen auki kotelostaan ja levitti sen kaikessa komeudessaan rauhoittuneen herransa vuoteelle.
"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt! Kääri se nopeasti takaisin, rakas Martti!" sanoi Kaarlo katsahtaen ovelle. "Elä näytä sitä kunnon emännälleni. Niin vanha kuin eukko onkin, ovat koristukset ja komeat vaatteet hänen heikko puolensa — jos hänen päähänsä pälkähtäisi leikata siitä itselleen kirkkoesiliina" — —
Martti totteli ja pisti kokoonkäärityn lipun Kaarlon käskystä hänen päänaluksensa alle.
Samassa toimelias emäntä palasikin keittiöstä, tuoden Kaarlolle virkistävän juoman, ja uudelle vieraalleen vadillisen lihakeittoa. Hän pakotti Kaarlon juomaan kitkerän juoman viime pisaraan asti ja kielsi häntä enää puhumasta sanaakaan. Sitten hän toimitti Martin istumaan pöydän päähän, kehoittaen häntä syömään ja juomaan sekä jättämään herransa rauhaan näiden rasittavien yllätysten jälkeen.
KOLMASTOISTA LUKU,
Ei ainoastaan Riisen Kaarlolla ollut kovia ja pitkällisiä kärsimyksiä haavoistaan, jotka jäytivät elämän jaloimpia ja syvimpiä juuria. Koko Tanskan kansa kärsi ikäänkuin yhtä ainoaa parantumatonta haavaa sairastaen, koko kansan voima oli välillisesti liittynyt suureen kuningas Valdemar Seieriin. Tulinen kreivi Otto, joka hädin tuskin oli pelastunut Mölnin onnettomasta taistelusta, oli suuttumuksen ja syvän surun valtaamana turhaan ponnistaen koettanut koota sotajoukkoa. Maan sotavoimat olivat tyhjennetyt, ja kaikkialla vallitsi mitä suurin kurjuus. Jos ei kuningas ennen vuoden loppua tulisi vapautetuksi, näytti kansa ja maa ehdottomasti joutuvan perikatoon.
Senjälkeen kun kreivi Albert oli joutunut vankeuteen, ei Tanskalla ollut sotapäällikköä, joka yleistä luottamusta nauttien olisi voinut johtaa uutta sotaretkeä. Sillä, joskin kreivi Otto oli tunnettu rohkeaksi ja uljaaksi, niin ei hänellä kuitenkaan ollut sitä maltillisuutta, jota ylipäälliköltä vaadittiin. Kaikki uudet, väkivaltaiset yritykset osoittautuivat sitäpaitsi nyt hyvinkin vaarallisiksi, sillä kreivi Henrik oli ylimielisen uhmailevana sotaonnestaan, ja tietäen tärkeiden vankiensa olevan täydellisesti vallassaan, lausunut mitä kamalimpia ja raaimpia uhkauksia.
Nyt täytyi suostua kaikkiin ehtoihin. — Kuninkaan elämää ja vapautta ei voitu liian kalliisti ostaa. Tähän surulliseen tulokseen oli valtakunnanneuvosto tullut päättäessään ruveta kreivi Henrikin kanssa neuvottelemaan kuninkaan vapaaksi lunastamisesta. Tiedettiin veli Gunnarin saapuneen Schweriniin mukanaan paavin uhkauskirjeet. Useat saksalaiset ruhtinaat näyttivät nyt vakavasti ryhtyneen asiaan, ja kreivi Otto otti suorittaakseen katkerimman tehtävän kaikista: hän lähti rauhallisena lähettinä Schweriniin. Marraskuussa hän ratsasti Riibestä, kuninkaan uskollisimpien ritarien saattamana, joiden joukossa myöskin Riisen Kaarlo oli. Tämä uskollinen, uljas ritari oli nyt täydellisesti parantunut; mutta paitsi suurta, yleistä maasurua, joka painoi syvästi häntä niinkuin kaikkia tanskalaisia, oli hänellä vielä toinenkin sydänsuru kannettavana, joka yksinään oli kyllin voimakas lannistamaan rohkeimmankin mielen. Hänelle oli saapunut tuo melkein musertava tieto, että hänen vaimonsa oli äkkiä kadonnut Kaarisesta. Ei tiedetty oliko hän paennut vapaaehtoisesti, mihin Kaarlo ei voinut keksiä minkäänlaista syytä, tai olivatko rosvot hänet ryöstäneet, ehkäpä hänen oman isänsä toimesta. Martti ei uskaltanut kertoa herralleen asioiden todellista kulkua, niin kauan kuin hän, ollen osallinen Rigmorin uhkarohkeaan yritykseen, ei tiennyt oliko hänet vangittu kreivi Albertin kanssa, vai oliko hän kaatunut taistelussa.
Kreivi Oton matkaseurue Schweriniin muistutti hiljaista, surullista ruumissaattuetta. Moni maan rikkaimmista ja ylhäisimmistä miehistä seurasi häntä, ostaakseen tiluksillaan ja koko omaisuudellaan kuninkaan vapaaksi tai mennäkseen hänen edestään panttivankeuteen. Näiden kuninkaan uskollisten miesten joukossa oli myöskin arkkipiispan veli, harmaatukkainen herra Jaakko Sunenpoika Monesta. Hän oli Möenin herra ja hän oli elänyt aivan eristettynä muusta maailmasta aina Lenen tappelusta asti, missä hän oli taistellut yhtä uljaasti kuin onnettomasti Pietari-piispan rinnalla, sekä nähnyt molempien uljaiden veljiensä kaatuvan.
Vanha arkkipiispa ei enää kyennyt tälle matkalle; mutta hän osaltaan vaikutti enemmän kuin kukaan muu kuninkaan vapauttamiseksi sekä järkevillä neuvoillaan että lukuisilla kirjeillään paaville ja Euroopan mahtavimmille ruhtinaille. Tämän kuninkaan ja maan uskollisen ystävän kohtalo oli ehkä vieläkin säälittävämpi kuin kuninkaan. Parantumaton spitalitauti, jonka vuoksi hän oli ollut pakoitettu luopumaan arkkipiispan arvostaan, oli pitänyt häntä jo yli vuoden vapaaehtoisessa vankeudessa. Lähellä Skånen rannikkoa, pienellä Ifön saarella saman nimisessä järvessä, eli jumalinen vanhus erillään koko muusta maailmasta. Oppinut, hurskas herra oli sulkeutunut pienen kivirakennuksen synkkien muurien sisään, ja hänen ainoana seuranaan olivat hänen kirjansa. Ne muutamat palvelijat, jotka hän oli ottanut mukaansa, eivät saaneet tulla liian lähelle häntä vaarallisen tartunnan vuoksi; he asuivat erillään omassa rakennuksessaan, ja määrättyinä aikoina, suurinta varovaisuutta noudattaen, he ojensivat, luukun kautta hänelle hänen yksinkertaisen ruokansa ja välttämättömimmät tarpeensa. Näin hän oli itse järjestänyt asiat, huolehtien siten heidän terveydestään. Erakkohuoneensa ahtaan oven hän oli teljennyt sisäpuolelta suurella rautakangella, eikä hän avannut sitä kenellekään. Luukku, joka samalla täytti ikkunan tehtävän, oli niin ylhäällä muurissa, että hän tuskin kädellään ulotti vastaanottamaan mitä hänelle tuotiin; hän saattoi itse nähdä siitä vain taivaan, eikä ainoakaan ihminen voinut nähdä häntä tai hänen kurjuuttaan. Vain perjantaisin, paastotessaan, hän nautti raitista ilmaa. Sinä päivänä kaikkien palvelijoiden täytyi poistua saarelta, ja silloin hän avasi ovensa ja kantaen selässään suurta, raskasta ristiä hän astui korkealla kukkulalla oleville vanhoille Bratesborgin linnan raunioille, mistä hän näki rakkaiden kotimaanrantojen siintävän Itämeren takaa. Hän ei enää toivonut minkäänlaista apua maalliselta ja inhimilliseltä taholta, joutumatta siltä epätoivoon kovissa koettelemuksissaan. Yksinäisyydessään hän kulutteli aikaansa viimeistelemällä tärkeää lakiteostansa sekä tutkien pyhää raamattua ja ollen väsymätön hurskaihin katumusharjoituksiin. Makuupenkki, puutuoli, rukousjakkara ja tamminen pöytä, joka samalla oli hänen kirjahyllynsä, olivat hänen niukka huonekalustonsa. Se suuri risti, jota hän perjantaisin kantoi muistoksi, vapahtajansa vaelluksesta Golgatalle, oli hänen vuoteensa vieressä. Katumustaharjoittavana erakkona hänellä oli yllään kurjan ruumiinsa verhona karkea Bernhardinivaippa eikä mitään entisen arvoasemansa merkkiä. Sen kivituvan viereen, missä hän työskenteli ja makasi, oli hän rakennuttanut pienen, siron kotikappelin, jota ristiinnaulitun ja neitsyt Marian kuvat koristivat, siellä oli myöskin hänen arkkipiispallinen käyräsauvansa ja lakkinsa; siellä riippui messupaita ja kaksi kallisarvoista kuorikaapua sekä muita hänen entisen ylhäisen arvoasemansa komeita merkkejä. Muun muassa hän säilytti siellä muiden pyhienjäännösten joukossa kolmen pyhän kuninkaan kuvan sekä pyhienjäännöksiä sisältävän kristallirasian, ja taidokkaasti taotun hopeakirstun, jotka mainitaan hänen testamentissaan. Jobin kirja oli aina avoimena hänen pöydällään. Hän oli omaksi lohdutuksekseen ja opikseen kirjoittanut itselleen otteen niistä kohdista, joilla hän voi vahvistaa nöyrää alistumistaan Jumalan tahtoon. Paitsi hänen suuritöisiä selityksiään Davidin psalmeihin, joista hän oli pitänyt esitelmiä Riigassa, oli hänen pöydällään paljon kirjoituksia, jotka todistivat hänen oppineisuuttaan ja ahkeruuttaan sekä hänen ja aikakauden hurskautta. Paitsi roomalaista ja kanoonista oikeutta sekä vanhojen tanskalaisten lakien suurta nidosta, joita hän käytti tärkeän, maallisen työnsä apuna, ja paitsi Pietari Lombardin skolastista historiaa sekä erästä apotti Stefanin kirjoittamaa opettavaista kirjaa pyhästä Genovevasta, oli siellä jäljennöksiä viidestä Mooseksen kirjasta, Paavalin kirjeistä ja evankelioista sekä iso joukko vertauksellisia ja siveysopillisia sääntöjä, jotka olivat johdetut vanhasta ja uudesta testamentista. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli isä Saxon omakätinen jäljennös Tanskan historiasta, jossa sen rakkaat omistussanat olivat usein hänelle suuressa yksinäisyydessään kuin osanottavan ystävän ääni henkimaailmasta. Hänen oma rakkain työnsä, nyt täydellisesti valmiiksi silailtu Hexaëmeron, mistä hänen Jaakko veljensä oli hänelle toimittanut siron jäljennöksen pergamentille, oli usein hänen kädessään, ja siitä hän luki ääneen lempipaikkojaan äänettömille muureille, lohdutellen itseään sillä, että jos hän olikin köyhä ja halpa runoilija, niin ei suuri taivaallinen herra, jonka kiitokseksi ja ylistykseksi hän oli laulanut ja runoillut, kuitenkaan ylönkatsoisi hänen työtään, vaikkapa koko maailmassa ei olisi ainoatakaan ihmistä, joka niistä välittäisi. Kun hänen ruumiilliset tuskansa sallivat, eikä murhe kuninkaan ja Tanskanmaan onnettomuudesta kokonaan lannistanut hänen rohkeuttaan ja voimiansa, virkisti hän usein mieltänsä lakitieteellisillä tutkimuksilla sekä jumalallisella runoilemisella. Hän sepitteli uutta runoa seitsemästä sakramentista sekä muutamia n.s. seqvensejä neitsyt Marian kunniaksi. Pyhä neitsyt oli ainoa nainen, jota hurskas herra milloinkaan oli rohjennut ajatella, ja hänelle arkkipiispa oli avannut sydämensä. Pienen, puuhun veistetyn korkokuvan alla kotikappelissaan, mihin neitsyt Maria oli kuvattu pyhä lapsi käsivarrellaan, poltti ukko aina huolellisesti lamppua. Arkkipiispana ollessaan hän oli määrännyt pyhän Neitsyen syntymä- ja taivaaseenastumisen päivän vietettäväksi suuremmalla kirkollisella loistolla ja komeudella kuin tähän asti. Kun Antero näin yksinäisyydessään istuessaan kirjoitteli latinalaisia virsiä hänen kunniakseen, joita häntä itseään lukuunottamatta ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt, tuli hän usein iloiselle ja luottavalle mielelle, ja hänestä tuntui kuin olisi ihana, jumalallinen neitsyt ollut hänen lähellään, tuoden lievennystä ja lohdutusta hänen tuskilleen.
Tuon onnettoman vuoden jouluaattona, istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, oli hänellä tuollainen valoisa innostuksen hetki. Hän hyräili hiljaa äsken sepittämäänsä uutta laulua neitsyt Marian kunniaksi, missä hän rukoili neitsyt Marialta ja hänen jumalalliselta pojaltaan kuninkaan ja maan pelastusta. Vaikka oli juhlailta, ei hän kuitenkaan ollut tahtonut nauttia muuta kuin vettä ja palasen paahdettua kauraleipää, joka oli hänen tavallinen ateriansa. Kun hän nyt työnsä päätettyään istui yksinäiselle aterialleen, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä, jolloin hän suuren kuninkaansa rinnalla oli viettänyt tämän pyhän illan ystävien ja sukulaisten iloisessa seurassa, nauttien virkistävää viiniä kuninkaan kultaisesta pikarista. Hän huokasi syvään ja liitti kätensä yhteen, ja kun hän tavallisen pöytärukouksen luettuaan kohotti vesimaljakon huulilleen, huomasi hän ilokseen ja ihmeekseen sen olevan täynnä sitä samaa kallista viiniä, jota hän tavallisesti jouluaattona oli juonut kuninkaan pöydässä. Etsimättä luonnollista syytä tähän odottamattomaan tapaukseen hän lankesi polvilleen rukoilemaan, ja unohtaen kaiken maallisen murheen ja kurjuuden hän hartaasti kiitti Jumalaa tästä saamastaan ihmeellisestä merkistä, joka kaikesta pienuudestaan huolimatta näytti lupaavan hänen hartaimpien ja kiihkeimpien rukoustensa tulleen kuulluiksi.