Kun hän vielä oli polvillaan ja kuuluvalla äänellä lauloi iloista jouluvirttä, koputettiin vastoin tavallisuutta ikkunaan. Oli jo myöhäinen ilta, eikä tavallisesti kukaan uskaltanut tähän aikaan häntä häiritä. Hän nousi ja avasi luukun. "Iloitkaa onnettomuudessanne, kunnianarvoisa isä", kuului voimakas miehenääni ulkoa. "Kuningas on vapaa. Hän lähettää teille tämän kirjeen."
"Siunattu olet sinä, joka tuot minulle sellaisen joulusanoman", vastasi vanhus. "Jos en aivan erehdy, olet sinä rehellinen, uskollinen kasvattipoikani, Riisen Kaarlo!"
"Niin olen, arvoisa isä!" vastasi ulkopuolelta Riisen Kaarlon ääni syvään huoaten. "Minä olen Kaarlo, josta te lapsena ollessani piditte niin isällistä huolta, mutta minä en saa nyt teidän vanhoilla päivillänne huolehtia teistä pojan tavoin. Te ette suo minun edes nähdä kunnianarvoisia kasvojanne, enkä minä saa suudella kättännekään."
"Ei yksikään, joka tahtoo valkeuden nähdä, saa katsella kasvojani! Kättäni ei saa koskea se, joka elää tahtoo!" vastasi erakko surumielisesti. "Mutta anna minun nyt iloita poikani ja saattaa rukousteni kiitosuhri Herran kasvojen eteen. Hän on tänään pelastanut Israelin. Hän ja Hänen pyhimyksensä ovat kuulleet rukoukseni: Hän on päästänyt voideltunsa kahleista." Tämän sanottuaan hän polvistui kuninkaan kirje yhteenliitetyissä käsissään, ja ritari Kaarlo seisoi kauan ulkopuolella uskaltamatta häiritä hänen hartauttaan.
"Milloin pääsi kuningas vapaaksi?" kysyi arkkipiispa nousten ylös.
"Pyhän apostoli Tuomaan päivänä", vastasi Kaarlo. "Ja millä ehdoilla?"
"Se mainitaan kirjeessä, kunnianarvoisa isä. Säästäkää minua niitä mainitsemasta! Se kauhea sopimus jäytää sydäntäni ja täyttää sieluni myrkyllä ja sapella."
"Ole rauhallinen, poikani! Katkerimmankin kalkin, minkä Herra meille antaa, saamme nauttia nurkumatta. Suo palvelijani virvoittaa sinua, ja tule takaisin puolen tunnin kuluttua."
Näin sanoen arkkipiispa sulki luukun ja istuutui rauhallisena puutuolilleen. Hän siirsi lampun lähemmäksi ja alkoi lukea kuninkaan kirjettä. Hän luki äärettömistä summista kultaa, jotka eri aikoina olivat maksettavat; turhanpäiväisistä vaatteiden, flanderilaisen purppuravaatteen ja turkisaineiden hankkimisesta kreivi Henrikin ritareille; neljästäkymmenestä panttivangista, joiden piti astua vankeuteen kuninkaan puolesta, siksi kunnes kaikki oli maksettu, niiden joukossa olivat nuoret prinssit ja arkkipiispan oma veli mainitut maan tärkeimpien miesten joukossa. Tätä lukiessaan ei ainoakaan ilme muuttunut arkkipiispan totisilla kasvoilla. Hän luki edelleen, että nuoren kuningas Valdemarin vankeus kestäisi pääsiäiseen asti. Hän huomasi, ettei vielä lainkaan ollut puhetta kreivi Albertin vapauttamisesta, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Mutta nyt hän luki miten kreivi Henrik jokaisesta tuhannesta markasta, mitkä puuttuivat lunastusrahoista, saisi valita panttivangiksi kenen tanskalaisen miehen tahansa. Siihen oli kuitenkin lisätty, ettei saanut ottaa panttivangiksi muita kun niitä, jotka vapaaehtoisesti siihen suostuivat. Silloin vanhuksen katse kirkastui: "Suurenmoista", sanoi hän. "Ei kukaan löydä tässä ristiriitaisuutta eikä kukaan epäile, ettei jokainen tanskalainen menisi ilolla vankeuteen kuninkaansa puolesta." Nyt hän tuli niihin tärkeisiin pykäliin, jotka koskivat kaikkien pohjoissaksalaisten ja slaavilaisten maiden luovuttamista sekä Rendsborgin takaisin antamisesta herttua Aadolfille. Sitten hän luki tuon hirveän valan, jonka kuninkaan ja hänen miestensä tuli vannoa: he eivät saaneet koskaan kostaa tätä loukkausta, eivät myöskään ajatella luovutettujen maiden takaisin valloittamista. Mitä pitemmälle hän ehti häpeällistä sopimusta lukiessaan, sitä levottomammaksi kävi hänen katseensa, ja hän puristi suonenvedontapaisesti laihan kätensä nyrkkiin. "Kaikkivaltias taivaallinen tuomari!" hän huokasi. "Elä johdata meitä kiusaukseen! Elä anna suuni kirota häntä, jolle annoit vallan väkevän yli. Elä salli sieluni kysyä: onko oikeutta taivaan alla?"
Hän oli lukenut ennenkuulumattoman nöyryyttävän sopimuksen loppuun asti saaden tietää, että oma Jaakko veljensä, rohkea Björn juomanlaskija, Astrad Fracke, vieläpä uljas Otto, Lüneburgin kreivi sekä monta muuta rehellistä tanskalaista olivat kirjoittaneet sen alle nimensä ja vahvistaneet sen sinetillään. Sitten hän luki kuninkaan omat sanat. Hän oli todellakin vannonut käsi pyhällä verenpisaralla ja toinen pyhällä raamatulla kalliin valan, luvaten luopua kaikesta kostosta ja hyvitysvaatimuksista. Hurskas vanhus joutui mitä syvimmän tuskan valtaan lukiessaan mitä kuningas vapisevalla kädellä oli lisännyt: "minä en voi enkä tahdo sitä valaa pitää. Minä rikon sen sopimuksen, vaikka se maksaisi iankaikkisen autuuteni! Jos tahdot vapauttaa minun sieluni kadotuksesta, niin toimita pyhä isä päästämään minut valastani."
Hiukset nousivat pystyyn hurskaan arkkipiispan päässä, ja hän lankesi kasvoilleen kivilattialle, missä hän itkien ja huokaillen rukoili onnettoman kuninkaansa sielun puolesta.
Maattuaan siinä hetkisen kolkutettiin taas kovaa luukulle. Hän nousi ylös säkenöivin silmin ja yhtä voimakkaana ja arvokkaana kuin ennen pääalttarilla seisoessaan. Hän työntäsi suurella ristillä auki luukun ja huusi mahtavalla äänellä: "Kaarlo Riiseläinen! Sano herrallesi ja kuninkaallesi: Kosto on Jumalan, eikä valapatto saa nähdä Hänen kasvojansa!"
"Kuolema ja kirous! Mitä sinä höpiset, vanhus!" kajahti mahtava ääni ulkopuolelta, joka ei ollut Riisen Kaarlon. "Uskallatko sinä lähettää sellaisen vastauksen herrallesi ja kuninkaallesi palvelijasi kautta?"
"Valdemar kuninkaani! Onko mahdollista että te olette täällä?" huudahti arkkipiispa epäröivällä äänellä. "Tuleeko kuninkaani itse spitalisen huoneelle noutamaan lääkkeitä tuskaantuneelle sielulleen?"
"Keneen paitsi teihin, arvoisa isä, minä nyt turvautuisin, kun sieluni rauha on kysymyksessä?" vastasi kuningas lempeämmin. "Niitä kahleita, jotka olen heittänyt pois, minä olisin vielä kantanut, ellette te olisi saanut pyhää isää uhkaamaan verivihollistani pannalla. Mutta entiset kahleet olivat kuitenkin keveämmät kuin ne, joita nyt kannan. Vankilassa olin levollinen! Nyt ei minulla ole missään rauhaa. Polttavat kahleet painavat sieluani ja raatelevat sydäntäni. Jos ei minua voida vapauttaa näistä helvetillisistä siteistä, kuolen minä kiukusta ja häpeästä."
"Valdemar, herrani ja kuninkaani!" vastasi arkkipiispa vapisevalla äänellä, "ennen surin teidän kohtaloanne, mutta murheeni oli hiljainen Jumalassa; nyt te saatatte sieluni murheelliseksi kuolemaani asti. Oi! jos saisin nähdä kasvonne ja viimeisen pasuunan kaltaisella äänellä kutsua teidät takaisin siitä kadotuksen kuilusta, jonka partaalla hoiputte. Teidän olisi parempi maata kahleissanne kostamatta tuomiopäivään asti kuin ostaa vapautenne ja kostonne sielunne iankaikkisella kuolemalla."
"Kuunnelkaa minua ensin, niin ette uskalla minua tuomita!" huusi kuningas, "Kunniatonta ritaria, kirottua valapattoa ja rosvoa kohtaan ei minulla ole mitään velvollisuuksia. Minä vannoin hänelle hätävalan, mutta jos olisin uskonut sen sitovan minua, elävän Jumalan kautta, ennen olisin vannoutunut perkeleelle. Huuleni lausuivat sanat, mutta mahtava ääni rinnassani vannoi toisen valan, jonka suuri kostaja tuolla ylhäällä on kuullut. Hän, jolla on valta sitoa ja päästää iankaikkisesti, hän voinee kai päästää minut tuskistani ja antaa takaisin sielunrauhani. Yksi ainoa pyhän isän sana voi Jumalan ja maailman edessä päästää minut pakoitetusta valastani, jonka vannoin valapattoiselle petturille ja rosvolle."
"Kanooninen oikeus on sanova: niin herra kuningas!" vastasi arkkipiispa, "ja kaikki papit suostuvat siihen; aikakautenne on ehkä sanova: se oli oikein ja kohtuullista! Mutta Jumalan laki sanoo: ei, ei koskaan! Se laki, jonka Herra kirjoitti pakanoiden sydämiin, huutaa synneille kirousta, vaikka kaikki maailman viisaat ja taivaan enkelitkin sanoisivat niitä oikeudeksi. Kuningas Valdemar, jos valapattoinen pakoitti sinut valalle, elä tule hänen kaltaiseksensa!" jatkoi arkkipiispa juhlallisesti, "minkä vannoit Herrasi veren ja nimen kautta, tulee sinun pitää tuomiopäivään asti!"
"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas, "jos et sinä tahdo kirjoittaa puolestani paaville, osaan minä itsekin. Jos sinusta on tullut ulkokullattu pyhimys ja pelkuri, on minulla piispojen joukossa vielä uskollisia ja järkeviä palvelijoita."
"Muista Saulia ja Simeonia herra!" huusi arkkipiispa tuskallisella äänellä, "muista Antiokusta ja Alcimusta, eläkä anna Herran rankaisevan käden tehdä sinua rammaksi ja halvatuksi."
"Minä en tullut tänne kuulemaan katumussaarnaa!" huusi kiukustunut kuningas. "Antero Sunenpoika, jos olet kuninkaallesi uskollinen ja alamainen, niin kirjoita! Minä käsken sinun tekemään sen!"
"Ei, ei koskaan, iankaikkisesti ei!" huusi arkkipiispa niin voimakkaasti kuin olisi outo ja mahtava ääni puhunut hänen kauttaan. "Kuule Valdemar Valdemarinpoika! Näin, sanoo Herrani ja tuomarini: Uskoton Zedekias rikkoi vihollisille vannomansa valan, ja minä annoin hänen poikansa teurastettavaksi hänen silmäinsä edessä ja annoin hänen silmäinsä valon sammua."
Samassa, kun nämä kauheat sanat soivat kuninkaan korvissa, kuului kolahdus erakon majasta; lamppu sammui, ja synkeässä kivihuoneessa vallitsi haudankaltainen pimeys ja äänettömyys.
Kuningas seisoi ulkopuolella polkaisten jalallaan maahan. Hänen vieressään seisoi Riisen Kaarlo tulisoihtu kädessään. Tulisoihdun loimu valaisi mahtavan kuningasvartalon, jota onnettomuus ei vielä ollut lannistanut. Tummansininen viitta yksinkertaisen ritaripukunsa yllä, ja litteä, leveälaitainen hattu pitkillä, vaaleilla hiuksillaan, kuningas seisoi korskeana ja peljättävänä yön pimeydessä, kalpeilla, ankarilla sankarinkasvoilla uhkaava ilme. Hän tempasi tulisoihdun hämmästyneen seuralaisensa kädestä ja singahutti sen kiukuissaan kivihuonetta vastaan, niin että se säkenöiden sammui. "Pois, pois mielipuolen ruttoasunnolta!" huudahti hän, "paras, viimeinen ystäväni on tullut petturiksi henkeäni ja kunniaani kohtaan. Hänet on vallannut sokeus ja hulluus spitalitautinsa tähden. Mutta vaikka hän olisi Samuel itse tai pyhä profeetta, ja vaikka hirmuisimmat kirouksensa ruhjoisivat minut — iankaikkisen kostajan kautta tuolla ylhäällä — minä tahdon kostaa, maksoi mitä maksoi." Senjälkeen hän poistui pitkin askelin, ja Kaarlo seurasi häntä ääneti ja kauhistuneena.
He lähestyivät venettä, mistä palvelijoiden äänet kuuluivat, ja he näkivät heidän soihtujensa valon heijastuvan lumelle rauhallisessa talviyössä. Kuningas pysähtyi äkkiä: "Ritari Kaarlo", — sanoi hän matalalla äänellä, —"oletko kuninkaallesi uskollinen ja uhrautuvainen?"
"Suuri herrani ja kuninkaani, voitteko sitä epäillä?" — vastasi Kaarlo käsi sydämellään, ja hänen rehellisissä silmissään kimmelsi tukahdutettu kyynel.
"Jokainen sana, jonka olet kuullut tänä yönä", käski kuningas ankaralla ja varoittavalla silmäyksellä, "olkoon haudattu sinun sieluusi kuin syvyyden kuiluun."
"Ei mikään hauta ole minua äänettömämpi, herra kuningas! Mutta elkää vihastuko uskolliselle palvelijallenne, vaan antakaa minun sanoa, mikä minua suuresti huolestuttaa."
"No mitä nyt? Tahdotko sinäkin olla pappi ja profeetta?"
"Elkää antako hurskaan arkkipiispan uhkauksien toteutua" virkkoi Kaarle tuskallisella kiireellä, "hän on pyhä Jumalan mies; hän on sen todistanut merkeillä ja ihmetöillä. Kysykää hänen palvelijoiltaan, ja saatte kuulla sen todeksi."
"Rehellinen, herkkäuskoinen uneksija", sanoi kuningas hymyillen. "Senjälkeen kun tartuit Danneborgin lippuun, näet sinä ihmetöitä kaikkialla. No, mitä ihmeitä se Jumalan mies on tehnyt?"
"Näettekö noita vanhoja raunioita tuolla ylhäällä mäellä, herra kuningas?" sanoi Kaarlo viitaten muutamiin puoleksi rappeutuneihin muureihin, jotka peittyivät sammaliin ja lumeen, ja jotka alkava kuutamo kauniisti valaisi. "Siellä kuuluu olleen ritarilinna ennen aikaan, ja sieltä löysivät arkkipiispan palvelijat suuren aarteen vanhoja, pakanallisia kultarahoja. He alkoivat elää iloisesti räyhäten ja mässäten siihen määrin, että häiritsivät hurskasta arkkipiispaa hänen hartaudenharjoituksissaan. Silloin hän kiivastui niinkuin ennenaikaan ja kirosi väärää mammonaa, joka vietteli hänen palvelijansa syntiin ja jumalattomuuteen. Kun palvelijat seuraavana päivänä aikoivat käydä käsiksi aarteeseensa oli se muuttunut pieniksi kiviksi. Elkää naurako sille, herra kuningas! Minä olen itse nähnyt muuttuneet rahat, ja katsokaa, tässä minulla on yksi niistä."
"No, kas lempoa!" virkkoi kuningas katsellen litteätä ja ympyriäistä kiveä, jonka Kaarlo hänelle antoi. "Sehän on todella vanhan rahan kaltainen No hyvä, sen ihmetyön voin kuitenkin selittää, mutta mitä siitä seuraa? Vaikka hurskas herra tuolla kivihuoneessa voisikin muuttaa kivet kullaksi — Jumala auttakoon — hän ei kuitenkaan voi tehdä kuningas Valdemarista pelkuria. Minä olen kyllä osoittanut olevani yhtä vahva uskossa kuin kuka tahansa kristityistä kuninkaista. Mutta mikään pyhimys en ole, ja sitä, minkä kristikunnan isä tunnustaa oikeaksi, tahdon minä puolustaa koko Euroopan ritariston ja kaikkien oikeauskoisten edessä."
Senjälkeen kuningas astui pitkin askelin rantaan veneensä luo, Kaarlon seuratessa häntä äänetönnä. Hitaasti lykättiin vene vesille, ja rauhallisena, tähtikirkkaana jouluyönä seisoi kuningas yksinään perässä, katsellen taaksensa Bratesborgin raunioille, ja synkät silmänsä säkenöivät hurjista, levottomista ajatuksista. Mutta Riisen Kaarlo seisoi teräksensininen haarniskansa yllään, rukoillen äänetönnä kädet ristissä suuren kuninkaansa sielun puolesta, ja kadonneen Rigmorinsa edestä, aavistamatta vähääkään miltä avaran maailman kulmalta häntä etsisi. Myös leppymättömän kreivi Albertin vankihuoneeseen kiiti hänen säälivä ajatuksensa; mutta Kaarlo ei voinut aavistaakaan, että vangittu sotapäällikkö sillä hetkellä nukkui kahleissaan rauhallisesti nojaten päätänsä uskollisen tyttärensä olkapäähän, jota hän ei kuitenkaan tuntenut, ja jonka hän aikoja sitten oli tuominnut ikuiseen vankeuteen luostarissa.
Kuningas ei vielä ollut näyttäytynyt murheelliselle kansalle. Hän oli heti vapaaksi päästyään lähtenyt laivalla Travemündestä, ettei hänen tarvitsisi kulkea kapinallisen ja rauhattoman Pohjoisalbingin kautta. Hirmuisissa sieluntuskissaan hän oli ensin käskenyt purjehtia Skånen koillista rantaa kohti. Salaa ja valepukuisena hän oli jouluaattona noussut maihin ritari Kaarlon ja muutaman palvelijan kanssa, ja vähän matkaa jalkaisin vaellettuaan hän oli lähtenyt pienellä kalastajaveneellä tälle öiselle retkelle Iföhön, vanhan sielunpaimenensa ja uskollisen neuvonantajansa luo. Hän jätti nyt saaren ja sen hurskaan erakon melkein vielä rauhattomammalla sydämellä kuin sinne tullessaan. Kalastajien airojen hiljaa loiskuessa lipui venhe rauhallisesti järven yli. Noustiin maihin likellä kalastajan mökkiä, ja vaieten vaelsi kuningas seurueineen lyhyen matkan takaisin rantaan, missä aluksensa ja muu väkensä häntä odottivat.
Toisena joulupäivänä kuningas astui maihin Vordingborgin luona ja riisui siellä valepukunsa. Katkera viha kalvoi hänen rintaansa ja synkeä pilvi peitti hänen otsansa, kun hän ensikerran pitkän vankeutensa jälkeen tervehti rakasta, uskollista kansaansa. Hän kulki kylästä kylään, käräjiltä käräjille, näyttäytyäkseen kansalle ja vastaanottaakseen alamaistensa sydämelliset tervehdykset ja uskollisuuden osoitukset. Huolimatta rauhattomuudesta, joka jäyti hänen suurta, nöyryytettyä sieluaan, tuli hän kuitenkin syvästi ja hartaasti liikutetuksi, saadessaan vastaanottaa monet, liikuttavat todistukset kansan osanottavaisuudesta ja uhrautuvasta rakkaudesta. Vaikka kansan köyhyys olikin suuri, ei kuitenkaan tarvinnut määrätä mitään veroa sitä melkoista summaa kootessa, mikä oli suoritettava ennenkuin Dagmarin poika, nuori kuningas Valdemar, pääsisi vapaaksi. Missä ikinä kuningas näyttäytyi ja puhui syvästi liikuttavia sanoja kansalle siitä hädästä, jota hän ja poikansa olivat kärsineet sekä miten kalliisti hänen täytyi ostaa omansa ja poikansa vapaus, siellä kilpailivat miehet ja naiset, vieläpä klasetkin tuodessaan viimeisen roponsa kalliimpine koristuksineen ja esineineen hänen jalkojensa eteen. Kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan kuvastui hyväntahtoinen ilme kuninkaallisille kasvoille. Hänen ratsastaessaan yhdestä käräjäpaikasta toiseen, tunkeutuivat vaimot ja lapset, vieläpä sairaat ja raajarikotkin katsomaan häntä ja suutelemaan hänen vaippansa lievettä. Hänen kaulassaan ja käsissään oli vielä näkyvissä kaularaudan ja kahleiden tuoreet arvet. Näitä kauheita muistojaan rääkkäyksestään ja nöyryytyksestään hän ei tosin näyttänyt kenellekään, mutta tuhannet silmät näkivät kyyneltensä läpi sellaista, joka liikutti kovimman ja tylyimmänkin sydämen. Surun sekaisella ilolla, surkuttelevilla huokauksilla ja äänekkäillä mieltymyksen huudoilla vastaanotettiin kuningas kaikkialla melkein marttyyrina ja pyhimyksenä. Liikuttavalla tavalla lauloikin kansanrunoilija:
"Ylistys naisten ja neitosien!
Oli heissä rakkaus hallitsijaan;
Hänen tähtensä korunsa kalleimmat,
he riensivät uhraamaan.
Kun kuningas kahleista vapautui,
Oli Tanskassa ilo suuri,
Kuin enkelein, silloin kun Herramme
oli noussunna kuolleista."
Vanha kansanlaulu, joka kaikui kaikkien huulilta, todistaa, että kansa iloitessaan kuninkaansa näkemisestä samalla tunsi povessaan sammumatonta vihaa Schwerinin kreiviä tai mustaa Henrikkiä kohtaan, joksi häntä nyt kahdestakin syystä kutsuttiin ja yleisesti toivottiin hänelle pikaista kostoa. Etenkin Tanskan soturit ottivat osaa suuren kuninkaansa kiukkuun, ja huolimatta kalliista valasta, jonka tiesivät vannotuksi, lauloivat he usein ääneen kuninkaan nähdessään:
"Vahingon kostavi eläessään
Vielä kuningas Valdemar Seier." —
Valdemar vaaleni vaieten, ja puristi voimakkaalla kädellään miekkansa kahvaa, joka kerta kun kuuli sitä laulettavan, mutta hän näytti jonkun aikaa ajattelevan vain maan puhdistamista rosvoista ja pahantekijöistä palauttaakseen rauhan ja järjestyksen valtakuntaan.
Kuningas oli palannut Riibehuusiin. Hän jakeli synkkänä ja äänetönnä käskyjään, ja joka hänet näki joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, huomasi hänen kasvoillaan kauhistavan ilmeen. Pääsiäinen oli saapunut. Nuoren Valdemarin lunnaat olivat jo melkein maksetut. Tulisella riemulla vastaanotti Valdemar rakkaimman poikansa ja vankeustoverinsa, Dagmarin hurskaan kuvan, sulkien hänet syliinsä vapaana ja pelastettuna. Tähän asti kuningas näytti kovien sisällisten taistelujen jälkeen sulkeneen jokaisen koston ajatuksen syvälle sieluunsa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä Riisen Kaarlo ratsasti kimollaan kaupungista, mukanaan Martti ja kymmenen aseenkantajaa. Hänellä oli povellaan tärkeä kirje kuninkaalta, jonka hän oli luvannut henkensä uhalla viedä määräpaikkaansa. Hänen matkansa tarkoitus ja päämaali olivat tosin salaisuus, jota ei kukaan uskaltanut kysellä. Mutta joka tämän päivän jälkeen tarkasteli kuninkaan kasvojenilmeitä, luuli niissä huomaavansa kamalan toivon välkkeen. Kun hän istui hiljaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena ritariensa joukossa, näytti sama ajatus välähtelevän kaikkien mielissä, tuntui siltä kuin olisivat ritarit odottaneet ratkaisevaa sanaa kuninkaansa suusta tarttuakseen aseisiinsa.
Sill'aikaa kreivi Henrik istui ylpeänä ja turvallisesti Schwerinin linnassa, ajatellen vain valtansa laajentamista ja vahvistamista. Hän ei enää välittänyt onnettomasta puolisostaan, vaan antoi hänen asua erillään etäisessä linnan kylkirakennuksessa. Saatuaan ilmi kreivittären onnistumattoman pakoyrityksen, jolloin tämä samalla oli aikonut vapauttaa kuninkaan, oli hän arvellut olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä kovuudella. Talonvouti ja kamarineito, jotka olivat olleet osallisia tuossa pakoyrityksessä, olivat joutuneet hänen ankaran kotioikeutensa kouriin. Hän uskoi Mölnin tappelussa pesseensä ritarikunniansa puhtaaksi häpeätahroista, ja vangitessaan pakollisen lääninherransa hän ei mielestään käyttänyt kavaluutta miehuuden ja sotakunnon puutteessa. Ylpeänä sotaonnestaan ja siitä urhoollisuuden maineesta, jonka hän oli saavuttanut voitettuaan urhoollisen ja kuuluisan kreivi Albertin, hän oli mielestään voittamaton sotapäällikkönä ja asetti Lauenburgin luovuttamisen kreivi Albertin vapauden ainoaksi ehdoksi. Tähän ei vangittu sotapäällikkö voinut eikä tahtonutkaan suostua. Hän kantoi kahleitaan synkkänä ja äänetönnä niinkuin se, jolla ei ole mitään kadotettavaa tässä maailmassa, eikä hän katsonut kreivi Henrikin esitystä edes vastauksen arvoiseksi. Suuttuneena tästä ylenkatseesta, kreivi Henrik kohteli vieläkin julmemmin kuningas Valdemarin uljasta sisarenpoikaa, ja ylpeänä turvallisuudessaan hän antoi nuorten prinssien samoinkuin Junker Strangen, Astrad Fracken, Björn juomanlaskijan sekä monen muun uskollisen miehen, jotka olivat hänellä panttivankeina, monella nöyryyttävällä tavalla kokea ylivoimaansa. Hän tunsi ritarillisen kuninkaan liian hyvin pelätäkseen tämän puolelta rauhan rikkomista, niinkauan kuin hän kristikunnan ja ritarilakien mukaan oli sidottu omantuntonsa ja kunniansa kautta. Viekas kreivi oli hyvässä sovussa Saksan keisarin ja ruhtinaiden kanssa. Vieläpä itse paavi, joka oli uhannut häntä pannalla ja iankaikkisella kadotuksella, kutsui häntä kuitenkin jaloksi mieheksi (nobilis vir). Hänellä oli sitäpaitsi mahtavia ystäviä piispojen ja pappien joukossa, jotka olivat siksi ylhäisiä, että saivat paavin hovissa estetyksi sen, mitä hänellä ehkä siltä taholta oli pelättävänä. Suurimmaksi varmuudeksi hän oli asettanut rajalle salaisia vartijoita ja vakoojia, joiden tuli vangita kaikki Roomaan aikovat tanskalaiset matkustajat.
Syyskuun alkupäivinä oli kreivi Henrikin luona koolla iloinen metsästysseurue, suurimmaksi osaksi rikkaita, schweriniläisiä tilanomistajia, jotka saatuaan kreiviltä ritarinarvon nyt senvuoksi katsoivat velvollisuudekseen ylenmäärin ylistellä hänen miehuuttaan ja urhoollisuuttaan. Monien outojen ritarien ja ruhtinaallisten herrojen joukossa oli hänen vieraanaan myöskin Holsteinin kreivi Aadolf. Tämä hiljainen ja totinen herra, jonka isä oli istunut vankina Sjöborgin linnassa, oli menettänyt kaikki maansa, ollen syyllä Valdemarin leppymättömimpiä vihollisia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut voinut hyväksyä kreivi Henrikin petollista ja epäritarillista käytöstä kuningasta kohtaan. Hän oli sen avulla kostanut kuningas Valdemarille sekä saanut takaisin Pohjoisalbingin ja kaikki isänsä entiset oikeudet. Mutta hänellä ei ollut siitä suurtakaan iloa, sillä vanha isänsä kärsi vielä vankeutensa ja monien kovien koettelemuksiensa seurauksista. Vanha herra oli luopunut maailmasta ja muuttanut yksinäiseen linnaansa Schawenborgiin, ja murehtiessaan isänsä kovaa kohtaloa nuori ritarillinen herttua oli muuttunut yhä synkkämielisemmäksi. Pitkä, sammumaton viha oli kaivanut syvät jäljet hänen uljaisiin sankarikasvoihinsa, mutta hänen kasvonilmeittensä ankaruutta lievensi hiljainen, jumalinen haaveellisuus, mihin hän lapsuudesta asti oli ollut taipuvainen. Hän istui tässä hauskassa seurassa vaiteliaana ja ajatuksiinsa vaipuneena, yllään herttuallinen purppuraviittansa, ja pudisteli päätään, kun kreivi Henrik, vieraitaan huvittaakseen ja osoittaakseen uskaliaisuuttaan, antoi ylpeän välinpitämättömästi uuden, nöyrän kappalaisensa kääntää ja selittää paavin viimeisen uhkauskirjeen. Se oli kirjoitettu kesäkuun 19 päivänä, ja siinä kehoitettiin Schwerinin kreiviä viipymättä päästämään kuninkaalliset tanskalaiset vangit vapaiksi sekä kokonaan luopumaan niistä lunnaista, jotka kuningas Valdemarilla vielä olivat maksamatta.
Kaikkien muiden mielestä olivat nuo vakavia sanoja, mutta kreivi Henrik vain nauroi, laskien rohkeata pilaa vanhoista, voimattomista vatikaanin ukonnuolista, joista ei vapaiden ja rohkeiden ruhtinaiden enää tarvinnut välittää. "Jos minä vapaana Saksan valtioruhtinaana olen uskaltanut karistaa päältäni kuninkaan itsevaltiuden ja hävittää kolmannen luvun Schwerinin laista", sanoi hän mahtipontisesti, "niin varmasti vielä koittaa sekin aika, jolloin Saksankin maaperällä uskalletaan tallata tämänlainen kirja maahan." Näin sanoen hän painoi likaisen saappaankorkonsa paavin sinetille.
Arka kotikappalainen teki vaieten ristinmerkin, ja raa'at schweriniläiset herrat tarttuivat iloisina maljoihinsa tyhjentäen ne rohkean kreivin onneksi. Mutta herttua Aadolf työntää inhoten pikarin luotaan. "Muistakaa keisari Ottoa ja Slesvigin piispa Valdemaria, kreivi Henrik!" sanoi hän vakavasti. "Elkää katsoko ylen sitä voimakasta kättä, joka kuitenkin voi päästää ja sitoa meidät kaikki, vaikka olisimmekin kuninkaita ja keisareita."
"Minä voin itse sitoa ja päästää kuninkaita ja keisareita", vastasi kreivi Henrik, "sen olen osoittanut paaville ja koko maailmalle."
"Totta kyllä, kreivi Henrik", sanoi herttua. "Heidän kätensä ja jalkansa te voitte sitoa, ei ainoastaan silloin, kun he ovat päihtyneitä ja nukkuvat, vaan myös julkisessa, rehellisessä taistelussa. Sen te olette osoittanut urhoolliselle kreivi Albertille. Mutta kuningasten ja ruhtinasten sielut" — —
"Nekin minä voin sitoa", vastasi kreivi Henrik nauraen. "Tai voitteko kieltää, etten minä sitonut kuningas Valdemarin ylpeää kostonhimoista sielua, niin että hän nyt saa puhkua voimattomassa vihassaan kuolinpäiväänsä asti? Katsokaa vain uskaltaako hän nostaa kättänsä minua tai teitä vastaan, vaikka hän istuu vapaana valtaistuimellaan."
"Hyvä kreivi, te olette sitonut suurimman ja ylpeimmän sankarisielun minkä tunnen", sanoi herttua, jalo ilme vakavilla kasvoillaan. "On totta, että minun täytyy vihata häntä kuolemaani asti, mutta minä olen kuitenkin aina kunnioittanut hänen sielun voimiansa. Minä ihailin häntä hänen nöyryytyksessään, silloin kun hän oli teidän kahleissanne. Sitä omantunnon sidettä, jolla te sidoitte hänen tahtonsa, hän ei omavaltaisesti riko. Mutta minä ihmettelen vain, että te kreivi Henrik olette siitä niin varma!"
"Miten niin? Tunnenhan minä hänet yhtähyvin kuin te, jalo herttua."
"Mutta olittehan te itse kerran samanlaisessa asemassa", vastasi herttua, ja hänen katseessaan oli ylenkatseellinen välähdys. "Sillä kertaa te ette kuitenkaan viisaana valtiomiehenä epäillyt omalla edesvastuullanne rikkoa pakoitettua valaanne."
Kreivi Henrikin posket hehkuivat, ja hänellä oli jo katkera vastaus valmiina, mutta hän hillitsi itsensä. "Me jouduimme pois puheenaineestamme", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä ja tyhjensi pikarinsa.
"Me puhuimme pyhästä isästä", jatkoi herttua rauhallisesti, "me myönnämme hänen olevan voimallisemman sitä ruhtinasta, joka valalla sitoo yipeimmänkin kuninkaan sielun. Katsokaa, sen minä kuitenkin tahdon sanoa teille, kreivi Henrik: Pyhä isä on siinä mahtavampi meitä kaikkia, että hän voi yhdellä ainoalla sanalla päästää sen, jota sitoaksenne te tarvitsette kuninkaiden ja ruhtinasten sinettejä, kalliita pyhäinjäännöksiä ja pyhiä kirjoja, vieläpä jalon vihollisenne rehellisyyden ja ritarillisen mielen."
Kreivi Henrik kalpeni. "Tultuanne Pohjoisalbingin herttuaksi voisi melkein luulla teidän tunnustavan itsenne Tanskan kuninkaan vasalliksi. Teidän pitäisi kuitenkin muistaa ketä te saatte kiittää herttuakunnastanne eikä halveksia kättä, joka kukisti verivihollisenne."
"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, uskalias liittolaiseni", vastasi rauhallinen herttua. "Minä vain paheksun sitä, että te ette tunnusta yhteisen vihollisemme suuruutta, ollen maallisista syistä ja voitonpyynnistä välittämättä siitä, mihin kristikunnan pyhä isä oikeuden ja ihmisyyden nimessä teitä kehoittaa."
"Siitä minä kyllä itse vastaan sekä tässä että tulevaisessa elämässä", sanoi kreivi Henrik teeskennellyn välinpitämättömästi tyhjentäen pikarinsa. "Teidänlaisenne herran kanssa en halua väitellä omantunnonkysymyksistä. Jokaisella on omatuntonsa, kuten tiedätte, ja minullakin on omani. Minä luulen vielä eläväni sen päivän", jatkoi hän katkeralla ivalla, kääntyen muihin läsnäoleviin, "jolloin hurskas herttua Aadolf, papinviitta yllään ja kunnianarvoisena kaljupäänä, käännyttää meidät kaikki rippituolissa."
Kaikki ritarit hymyilivät; mutta ruhtinas Aadolf vastasi yhtä levollisesti kuin ennenkin:
"Se aika voi kyllä pian koittaa, jolloin minä pidän Herranhuoneen kynnystä ruhtinaallisen linnan valtaistuinta parempana, mutta minä epäilen suuresti saisinko ketään näistä herroista suostumaan sellaiseen tyhmyyteen."
Samassa aukeni ovi, ja tomuinen ritari astui sisään ojentaen kreivi Henrikille kirjeen. "Onneton sanoma, jalot herrat", sanoi hän hengästyneenä, "Tanskan kuningas on päästetty valastaan."
Raivostuneena kreivi Henrik hypähti paikaltaan. "Päästetty valastaan!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Silloin ei ole aikaa istua tässä."
Kaikki hypähtivät paikoiltaan paitsi herttua Aadolf, joka jäi rauhallisena samaan asentoon istumaan kuin ennenkin ja tyhjensi pikarinsa. Kreivi Henrik vilkaisi kirjeeseen ja heitti sen vihasta vaahdoten lattialle. "Hänen sotajoukkonsa on jo aseissa", huusi hän. "Kirottua! Hän kulkee Ditmarskenia kohti. Kuuletteko, herttua Aadolf? Hän uhkaa ensin teitä ja Pohjoisalbingia."
"Minä olen sitä odottanut", sanoi herttua ja nousi. "Senvuoksi minä tulin tänne. Sotajoukkoni seisoo valmiina taisteluun."
"Minun on valmiina vuorokauden kuluttua", sanoi kreivi Henrik. "Tuossa on käteni, jalo herttua. Me olemme ystäviä ja uskollisia liittolaisia elämässä ja kuolemassa. Meillä on yhteinen vihollinen ja yhteiset edut. Eivät mitkään eroavat mielipiteet saa rikkoa meidän liittoamme."
Ääneti ja rauhallisena herttua Aadolf vastasi hänen kädenlyöntiinsä.
Nyt päätettiin, ettei kiukustuneelle kuninkaalle suotaisi aikaa
Rendsborgin valloittamiseen eikä Elben luo pääsyyn, vaan oli jouduttava
häntä vastaan ja mitä pikemmin estettävä hänen etenemisensä.
* * * * *
Se sanoma, joka niin äkkiä oli pannut koko Schwerinin linnan liikkeelle, oli aivan tosi. Uskollinen Riisen Kaarlo oli mitä suurimmalla varovaisuudella ja viekkaudella osannut pettää ja karttaa kreivi Henrikin Tanskan rajalla olevat vakoojat ja salaväijyjät. Hän oli onnellisesti saapunut Roomaan, ja paluumatkansa oli onnistunut yhtä hyvästi, vaikka hänen muutamien aseenkantajiensa kanssa oli täytynyt Pohjoisalbingin rajalla murtautua naamioidun sissijoukon läpi. Se kirje, jonka hän oli vienyt paaville kuninkaalta, oli kirjoitettu taitavasti ja kaunopuheisesti. Paavillisen istuimen omia etuja oli siinä hienotunteisesti kosketeltu, viittaamalla siihen, että voitaisiin toivoa kuningas Valdemarin avustavan Pyhän maan vapauttamisessa, kun hänet itse ensin oli vapautettu painavasta ikeestään. Tämä tärkeä syy, sekä paavin hyväntahtoinen suosio sankarillista, pahoinpideltyä kuningasta kohtaan, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Kirjeellään 29:ltä päivältä kesäkuuta paavi oli muodollisesti päästänyt hänet valasta, vapauttaen kirkon nimessä hänet kaikista omantunnon soimauksista sekä hänen ritarillisen ja kuninkaallisen kunniansa kaikesta häpeästä ja tahrasta, jos hän asevoimalla anastaisi kapinallisilta läänitysmiehiltä takaisin ne oikeudet, jotka keisari ja paavi jo aikaisemmin olivat tunnustaneet.
Voimakkaan vapauden tunteen valtaamana kuningas oli, tämä kirje levottomalla sydämellä, ottanut seinältä kypäränsä ja kilpensä ja hypähtänyt hurjasti iloiten sotaratsunsa selkään. Hänen nuori poikansa, prinssi Valdemar, ratsasti nyt ensi kerran taistelukuntoisena hänen rinnallaan. Hänen kullankiiltävä haarniskansa välkkyili salaman kirkkaana, ja samoinkuin isänsä kilpeen, oli hänenkin kilpeensä kuvattu kolme hopeansinistä leijonaa ja kaksikymmentäneljä kullattua sydäntä. Kreivi Otto, Riisen Kaarlo, Juhana Ganz, Absalon Belg lankoineen sekä monta urhokasta ritaria seurasivat kuningasta. Suuren sotajoukkonsa etunenässä hän levitti hirvittävänä tuomarina ja kostajana kauhua Pohjoisalbingin kapinalliseen väestöön. Urhokkaat friisit olivat pysyneet hänelle uskollisina; Sven Väkevän ja Veli Gamlingin johdolla he yhtyivät suurissa joukoissa häneen. He olivat kuninkaalle tervetullut apu, sillä ei kukaan kyennyt sotimaan rahkasoilla niin hyvin kuin reippaat friisiläiset keihäsmiehet vilkkailla hevosillaan.
Kun kuningas ensiksi oli pakoitettu alkamaan sotaretkensä kukistamalla kapinalliset ditmarskilaiset, jotka tekivät sitkeää ja urhokasta vastarintaa, olivat kreivi Henrik ja herttua Aadolf sill'aikaa kulkeneet suoraan Eideriä kohti. Iltaa ennen pyhän Mikaelin päivää he olivat leiriytyneet aivan joen varrelle. He olivat samana päivänä kuulleet pakolaisilta kuninkaan voittaneen ditmarskilaiset sekä kulkeneen Rendsborgia kohti. He olivat tulleet varoviksi ja huolestuneiksi huomatessaan kuninkaan sotaonnen palaavan. Myöhään yöllä he istuivat totisina ja äänettöminä viinipikarin ääressä kreivi Henrikin teltassa. Kuu kuvastui tyynen virran kalvoon, yhdistyen teltassa palavan yksinäisen soihdun valoon. Ulkopuolelta kuuluivat vartiosotilaiden säännölliset ja yksitoikkoiset askelet, ja aseiden hiljaista helinää. Kreivi Henrikin käskystä vallitsi leirissä täydellinen hiljaisuus, eikä näkynyt mistään valoa tai leirinuotioita.
"Mitä sitten, jos hänen entinen pirullisen häikäisevä onnensa palaisi?" murahti kreivi Henrik lopulta ja kopautti pikarinsa pöytään. "Hm, typerä olin, kun päästin hänet kahleista!"
"Sitä tekoa ei teidän tarvitse katua!" vastasi herttua. "Nyt vasta voimme saavuttaa sen, mistä ennen emme edes voineet uneksia. Jospa vain emme olisi käyttäneet muita aseita häntä vastaan kuin niitä, joita nyt kannamme! Mutta tapahtunutta ei voi toiseksi muuttaa. Te, kreivi, olette opettanut hänet tuntemaan onnettomuuden! Nyt hän tietää miltä jalosukuisesta ruhtinaasta tuntuu kantaa kahleita. Ja niin totisesti kuin asiani on oikea, ja iankaikkinen kostaja on tuolla ylhäällä, ei hän ole väistävä isäni miekkaa, joka on minun kädessäni!"
"Hän on lankeava omiin tekoihinsa!" sanoi kreivi Henrik. "Mutta elkäämme hätäilkö, jalo herttua. Olkoon teidän asianne oikea tai ei, niin meidän taivaallinen kostajamme, johon te luotatte, ei kuitenkaan lähetä meille ratsumiehiä. Me emme voi ryhtyä julkiseen taisteluun kuninkaan kanssa, ennenkuin Saksin herttua yhtyy meihin tuhannen kypäripäänsä kera."
"Minkävuoksi tulimme sitten tänne?" kysyi herttua säpsähtäen. "Eikö
Valdemar matkallaan Rendsborgiin kohtaa meitä täällä?"
"Me kohtaamme hänet täällä, missä hän vähimmin sitä odottaa! Näettekö te tuon suuren rahkasuon, jalo herttua?" jatkoi kreivi viekkaasti hymyillen ja viittasi ulos teltasta. "Tuolta puolen kulkee tie Rendsborgiin. Tuo viidakko peittää meidän leirimme; hän ei odota tapaavansa täällä vihollisia. Heti kun minun vakoilijani tuovat minulle tiedon, että hän lähenee joukkoineen suon toista laitaa, silloin annamme äkkiä keveän ratsujoukon karauttaa suon yli, ja ennenkuin! he käsittävät, mistä vihollinen ilmestyy, olemme me tehneet suuremman vaurion hänen hajaantuneille joukoilleen kuin suurimmalla kenttäottelulla!"
"Siis me olemme täällä väijyksissä?" sanoi herttua suuttuneena ja nousi. "Sitä minä en tiennyt, kreivi Henrik. Se ei ollut ainakaan minun aikomukseni eikä meidän yhteinen sopimuksemme."
"Suokaa minulle anteeksi tämä pieni muutos, jalo herttuani!" alkoi kreivi lepytellen puhua ja täytti herttuan pikarin. "Minä tiesin teidän vihaavan sotajuonia. Teillä on siksi arka omatunto, etten uskaltanut ilmaista teille tätä aikomustani. Nyt on koko edesvastuu siitä minun, ja minä olen pelastanut teidät kaikista tunnonvaivoista. Joko meidän täytyy antaa kuninkaan valloittaa Rendsborg aivan silmiemme edestä tai me kulemme urheasti suon yli ja pysäytämme hänen kulkunsa. Tässä ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta sopivaan taisteluun."
"Te aijotte kulettaa meidät voittoon alhaista ja väärää tietä, kreivi Henrik!" vastasi herttua syvästi loukattuna. "Tällä kertaa minä en edes voi kehua teidän viekkauttanne. Oletteko mitannut suon syvyyden? Mistä tiedätte, vaikka se olisi pohjaton, ja kaikki saisimme sieltä syvän ja kunniattoman haudan?"
"Meillä on kestävät, voimakkaat hevoset. — Joka tahtoo paljon voittaa, hän saa myöskin jotakin uskaltaa. Syvimmän paikan yli saavat minun mieheni ratsastaa ensiksi. Minä uhraan sata miestä ja hevosta meidän sillaksemme; ne voivat säästää meiltä monta tuhatta. Luulin kreivi Aadolfin vähimmin vaaraa karttavan. — Vaaran tie onkin kunnian."
Nyt vartiosotilas astui kiireesti telttaan. Hän tervehti kunnioittavasti päälliköltään keihäällään. "Minä kuulen melskettä suon takaa, ankarat herrat!" ilmoitti hän levottomana, "varmaankin kuninkaallinen joukko lähenee."
Melkein samassa tuli vakoilija todeten vartiosotilaan puheen. Ja nyt tuli toinen päällikkö toisen jälkeen, jääden odottamaan sotapäällikön käskyjä. Nyt ei ollut aikaa pitkiin arveluihin. Herttua Aadolfille oli ylen tärkeää estää kuninkaalta pääsy Rendsborgiin, ja kreivi Henrikin suunnitelma pantiin heti täytäntöön. Suurimmalla kiireellä kreivi Henrik hypähti kepeäjalkaisimman ratsunsa selkään. Herttua Aadolf puisti päätään, mutta seurasi häntä, ja mahdollisimman hiljaa ratsumiehet seurasivat ruhtinaallisia päälliköltään.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta paksu sumu leijaili suon yläpuolella. Rendsborgiin johtava tie suon toisella puolen oli täynnä ratsumiehiä ja vaunuja. Ensimäisten ratsumiesten rinnalla kuningas ratsasti poikansa ja Otto-kreivin välillä vesisen, vihreän niityn poikki, joka keinui hevoskavioiden alla. He puhelivat ditmarskilaisten sitkeydestä ja vendiläisten kaupunkien kapinallisuudesta. Se tapa, millä lyybekkiläiset, muka rauhallista kansanjuhlaa viettäen, olivat hyökänneet tanskalaisen varusväen kimppuun, oli tehnyt mitä tuskallisimman vaikutuksen nuoren Valdemarin hurskaaseen ja lempeään mieleen, eikä hän koskaan voinut puhua siitä kiivastumatta. "Taivaan Jumalan nimessä, isäni!" huudahti hän kiihkeästi ja korotti kätensä. "Jos te itse ette elä sitä päivää, että voitte ankarasti kurittaa noita uskottomia ja kavaloita pettureita, niin toivon minä sen kerran tekeväni, vaikka se olisi elämäni ainoa sota."
"Minä olen hädässäni oppinut tuntemaan ystäväni", vastasi kuningas rauhallisesti. "Minä en ole koskaan luottanut näihin rihkamakauppiaihin: heidän isänmaansa ei ulotu puolta jalkaakaan heidän kaupungin muurejaan etemmäksi. He tinkivät rakkaudellaan ja uskollisuudellaan kuin pippurin ja suolan kaupalla. — Sinä olet uljaasti taistellut näinä päivinä, poikani!" jatkoi hän ja katseli mielihyvällä koston tulistamaa poikaansa. "Erehdyin uskoessani sinun syntyneen vain kotona käräjillä istumaan ja rauhan valtikkaa kantamaan. Mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon, poikani! Elä koskaan ajattele mitä aiot tehdä kymmenen vuoden päästä, silloin kun sinun seuraavana päivänä on rynnättävä linnoitukseen. Elä myöskään tuhlaa vihaasi mokomiin epäritarillisiin elukoihin, jotka kerskailevat leijonan poissaollessa ja potkaisevat sitä, kun luulevat sen kuolleeksi. Siltä suvulta ei voita mitään kunniaa, vaikka sen juurineen hävittäisi maan päältä."
Kreivi Otto hymyili ja kysyi voiko kuningas siinä tapauksessa vihastua
Schwerinin kreiville ja hänen ystävilleen.
"He eivät kuulu elukkojen sukuun, hyvä Otto!" vastasi kuningas ankaran totisena. "Kreivi Henrikistä olisi voinut tulla suuri mies, jos ei ahnas tiikeri olisi ollut hänen sukulaisensa. Ei hänen verivihollisensakaan voi kieltää hänellä olevan leijonan verta suonissaan. Muistele vain Mölnin taistelua, sisarenpoikani! Me voimme vihata häntä kuin perkelettä — ylönkatsoa häntä ritarina, mutta emme sotilaana ja sotapäällikkönä."
Kreivi Otto punastui ja vaikeni.
"Mitä taas kreivi Aadolfiin tulee", jatkoi kuningas lempeämmin ja melkein surumielisesti, "niin toivoisinpa, ettei hän olisi minun viholliseni, ja ettei hän tuomitsisi minua ankarammin kuin minä tuomitsen mustaa kreivi Henrikkiä."
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysyi kreivi Otto hämmästyneenä, ja nuori Valdemar loi isäänsä hellän ja osanottavan katseen.
"Hänen isälleen olen tehnyt vääryyttä, suurta vääryyttä", sanoi kuningas, "istuessani kahlehdittuna tornissa minä muistin joka päivä vanhaa kreiviä ja Sjöborgin linnaa, ja ostaessani itselleni vapauden luovuttamalla heille valtakuntia ja maita, näin minä mielessäni nöyryytetyn Holsteinin kreivin, kun hän allekirjoitti luopumisensa Pohjoisalbingin herttuakruunusta."
Oli syntynyt pysähdys kulkueessa; mutta sumuisessa aamuhämärässä ei
voinut nähdä oliko sotajoukko koolla tai ei. Nyt tulivat Absalon
Belg ja Riisen Kaarlo täyttä nelistä ajaen ja huusivat: "Viholliset!
Viholliset! Herra kuningas!"
"Mitä? Uneksitteko te?" kysyi Valdemar ja katseli nopeasti ympärilleen.
"Missä! Minä en näe ketään."
"He tulevat suon yli", sanoi Kaarlo. Nyt kuulivat kuningas ja hänen miehensä etempää kahlaavien ja ponnistelevien hevosten sohlaamista ja hengästynyttä puhkumista, ja kohta alkoi eroittaa aseita ja ratsumiehiä sumun läpi.
"Onko tämä mahdollista?" huusi kuningas. "No, pyhän Mikaelin nimessä! Tuon uhkarohkeuden he saavat vielä katua! Ratsumiehet rintamaan, Otto! mutta ei jalanvertaa suolle, ennenkuin minä itse tulen! Minä en tahdo haudata ratsumiehiäni vetelään suohon. Nielköön maa nuo tyhmänrohkeat!"
"Mutta kreivi Henrik on mukana — minä näen hänen punaisen höyhentöyhtönsä!" huusi Riisen Kaarlo.
"Eteenpäin sitten, vaikka maa halkeaisi!" käski kuningas ja kannusti ratsuaan. Nuori Valdemar ja kaikki ritarit seurasivat häntä, ja kreivi Otto ja soturit hyökkäsivät heidän jälestään.
Katkeroituneet viholliset kohtasivat toisensa keskellä suota. Moni hevonen ja ratsumies upposi, ja tulinen ottelu alkoi. Paksu sumu esti heidät näkemästä toisiaan, ja näytti siltä, kuin näkymättömät henget olisivat täällä pilvissä taistelleet. Tuiman ottelun kestäessä kuninkaan hurjistunut katse etsi vain kreivi Henrikin punaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä katosi, tullen taas näkyviin. Taistelun tulisuudessa he joutuivat yhä etemmäs suolle. Voimakas miekanlyönti huikaisi kuninkaan kypärän, juuri kun hänen hurjistunut sotaratsunsa upposi takajaloillaan suohon. "Kostajalta!" kajahti voimakas, kolkko ääni sumupilvistä. Taas miekka välähti kuninkaan valkoisen pään yläpuolella; mutta Riisen Kaarlon kilpi vastaanotti iskun. Nuori Valdemar kohottautui satulastaan, tempasi kypärän päästään ja laski sen isänsä paljastettuun päähän. Kaikki ritarit ympäröivät kuninkaan — ja hurja vihollinen oli kadonnut.
Kuninkaan ratsu oli taas jaloillaan. "Kuolema ja kirous!" huusi kuningas. "Mistä se lyönti tuli? Haa! Minä en näe enää punaista höyhentöyhtöä, — eteenpäin, eteenpäin! Ei minua mikään vaivaa!"
Kaikki ritarit ratsastivat taas kuninkaansa jälestä eteenpäin, mutta pian oli taistelu päättynyt. Kreivi Henrikin ja herttua Aadolfin täytyi paljon väkeä menetettyään etsiä pelastuksensa pakenemalla. Myöskin kuningas oli menettänyt monta urhoollisista miehistään. Mutta kun aurinko nousi valaisten kammottavan taistelupaikan, oli kuningas päässyt voitolle. Nyt vasta nähtiin miten paljon tämä onnistumaton uhkarohkeus oli maksanut vihollisille, ja miten lähellä kuningas ja kaikki hänen ritarinsa olivat olleet sitä samaa pohjatonta kuilua, joka oli nielaissut kreivi Henrikin parhaat ratsumiehet.
Tämän urhokkaan, vaikka ratkaisemattoman taistelun jälkeen kuningas jatkoi esteettömästi matkaansa Rendsborgiin. Hän puristi ääneti urhean poikansa kättä ja antoi hänelle takaisin hänen kypäränsä, jonka hän nyt vasta huomasi, kun se oli painanut syvän uurteen hänen otsaansa. Suuri, musta rynnäkkölakki, minkä kuningas valitsi sen sijaan, teki hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän ratsasti synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja häntä vaivasi jokin ajatus, josta hän ei näyttänyt tahtovan puhua.
Pian Valdemarin viholliset kuulivat kauhukseen hänen valloittaneen rynnäköllä Rendsborgin linnan sekä kukistaneen melkein koko Pohjoisalbingin. Hän kohteli ankarasti kapinallisia ja antoi ryöstää monta kaupunkia; hän piiritti Itzehoen sekä Segebergin, osoittautuen yhtä voimakkaaksi ja voittamattomaksi kuin ennenkin. Mutta kuninkaan sydämessä oli levottomuus, jota eivät hänen tuntuva aseonnensa eikä hänen povellaan oleva paavin rauhoittava kirje voineet vaimentaa. Kaikkialle minne hän meni, hän kuuli tuon saman mahtavan äänen, joka voimakkaan iskun sattuessa oli huutanut hänelle: "Kostajalta!" ja hurskaan arkkipiispan uhkaava varoitus kaikui usein kammottavana hänen sielussaan. Rendsborgissa hän oli antanut erään papin lukea itselleen kuningas Zedechiaan historian pyhästä raamatusta, ja siitä asti hän oli vielä entistäkin synkempi ja vieläkin enemmän ajatuksiinsa vaipunut, ellei hän taistelun hurjassa mäiskeessä koettanut unohtaa ja tukahuttaa tunnonvaivojaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
Pohjoisalbingin ja Vagrienin rajalla oli pieni maalaiskylä jonka kirkko oli rakennettu kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla. Sen lähestöllä virtaa Svantina-joki, ja tämän joen ja kirkon välillä on leveä, ruskea kanervakangas, vanhat kirjailijat nimittivät sen Svantinefeldiksi. Tällä kankaalla on monta lähdettä, ja niistä virtaa puroja jokeen, jonka raoksi tätä kangasta kansa myöskin kutsuu Bornhövediksi (lastenpääksi.) Täällä oteltiin lopullisesti se suuri, huomattava taistelu, mihin Valdemarin hirvittävä kostokulku päättyi.
Taistelu oli, kuten tiedetään, pyhän Magdalenan päivänä, tiistaina 22:na päivänä kesäkuuta 1227. Siellä taisteltiin mitä kuumimmasti, oteltiin raivoisan katkeroituneena aamusta iltaan. Kuningas itse johti joukkojen keskustaa, ja hänellä oli vastassaan Bremenin arkkipiispa Gerhard ja uljas herttua Aadolf. Kreivi Otto johti joukkojen oikeaa sivustaa Saksin herttuaa vastaan. Nuori Valdemar-prinssi, jolla oli Riisen Kaarlo sivullaan, johti vasenta sivustaa Schwerinin kreivi Henrikkiä ja Lyybekin pormestari Aleksanteria vastaan. Äsken kukistamansa ditmarskilaiset, jotka olivat vannottautuneet kuninkaan lipun alaisiksi, mutta joihin kuningas ei vielä oikein luottanut, oli hän asettanut taaksensa, etteivät ne karkaisi vihollisten puolelle. Kuninkaalla oli jo melkein voitto puolellaan; holsteinilaiset väistyivät, eikä urhokas herttua Aadolf saanut heitä pysähtymään. "Anna meille voitto, Herra!" huudahti nuori herttua, "ja minä rakennan pyhän huoneen sinun kunniaksesi; minä luovun turhuuden purppurasta ja kieltäydyn maailmasta ylistääkseni sinua kuolinpäivääni asti!" Näin hän rukoili kohotetuin käsin kesken epätoivoisen taistelun tuohinaa. Kuningas tunkeutui eteenpäin vastustamattoman voimakkaasti, ja kaikki vastarinta oli mahdoton. Mutta silloin käänsivät ditmarskilaiset, vihollisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan, äkkiä kilpensä nirkot ylöspäin ja hyökkäsivät kuninkaan kimppuun hänen selkänsä takaa. Ilta-aurinko loisti suoraan tanskalaisten silmiin melkein, soaisten heidät. Kuningas ja hänen miehensä taistelivat epätoivoisesti kaksinkertaista vihollista vastaan, — ja taistelun tulos oli selvä. Vihollisetkin myönsivät olleen raskasta anastaa voitto suurelta, voittoihin tottuneelta kuninkaalta, joka ei vielä koskaan ollut joutunut tappiolle taistelussa, eivätkä he voineet selittää omaa onneaan muuten kuin jumalallisen ihmeen aikaansaamaksi. Kuninkaan onnettomuuteen sanottiin sen pyhimyksen olleen syynä, jonka päivänä taistelu oli. Ankarilla katumus- ja parannusharjoituksillaan pyhä Magdalena oli saavuttanut kristikunnassa kuuluisan pyhimyksen nimen. Kerrottiinpa, että taistelun aikana pyhä Magdalena oli nähty pilvissä, mistä hänen sanottiin soaisseen auringonsäteillä kuninkaan ja tanskalaiset soturit, jonkavuoksi Lyybekin asukkaat rakensivatkin luostarin tämän pyhimyksen kunniaksi.
Aurinko oli laskenut verisen taistelukentän taakse. Neljätuhatta tanskalaista miestä, ja melkein yhtä monta saksalaista, makasi kuolleena tai ruhjottuna särkyneiden aseiden ja kaatuneiden hevosten välissä. Tehtyään epätoivoista vastarintaa, urhokkaan kreivi Oton oli täytynyt riisua aseensa, ja hänet oli viety vangiksi. Tainnoksiin menneen ja haavoittuneen prinssi Valdemarin oli Riisen Kaarlo kantanut taistelukentältä. Yön kietoessa sekä ystävät että viholliset siihen miellyttävään puolihämärään, joka antaa Pohjolan kesäöille niin omituisen viehätyksen, kulki Riisen Kaarlo vielä kantaen onnetonta kuninkaanpoikaa selässään.
Uupunut Riisen Kaarlo laski varovasti jalon taakkansa kanervaisen kummun juurelle, mistä hän kuuli lähdepuron lorinaa. Hän sitoi olkavyöllään prinssin vertavuotavan hartian, ammensi kypärällään vettä lähteestä ja koetti toinnuttaa kaunista, kalpeaa nuorukaista. Vihdoinkin Dagmarin poika avasi tummansiniset silmänsä ja pyyhkäisi veriset, vaaleat kiharansa otsaltaan. "Missä minä olen?" kysyi hän. "Enkö minä seisonut mustan Henrikin kanssa Jumalan tuomioistuimen edessä? Voi, ei, vangittu! — vangittu! Viedäänkö minut taas mustaan torniin?"
"Te olette pelastettu ja vapaa, minun nuori, kuninkaallinen herrani!" sanoi ritari Kaarlo. "Mutta me olemme joutuneet tappiolle, ja meidän parhaat miehemme ovat kaatuneet" — —
"Entä minun isäni — minun suuri, onneton isäni - missä hän on? Elääkö hän?"
"Minä en sitä tiedä, jalo herra!" vastasi Kaarlo soinnuttomasti ja syvän surun valtaamana. "Hän kielsi minun jättämästä teitä, ja minä tottelen."
"Anna minun maata! Anna minun kuolla! Mitä sinä minusta välität? Etsi minun isääni! — Pelasta herrasi ja kuninkaasi, ritari Kaarlo! Minä vannotan sinua äitini sielun kautta!" — —
"Minä annoin kuninkaalle sanani!" vastasi Kaarlo. "Minä en voi enkä uskalla jättää teitä, jalo, nuori herrani, vaikka sydämeni tykkisi rikki haarniskani alla, ennenkuin olen vienyt teidät varmaan turvapaikkaan. Minä näen valon tuikkivan tuolta alhaalta virran luota. Sallikaa minun kantaa teidät sinne. Lienee vielä jälellä jokin uskollinen holsteinilainen, joka ei petä kuningastaan."
"Te ette saa kantaa minua! Minä jaksan kyllä kävellä", sanoi huolestunut prinssi ja nousi äkkiä tuskallisesti ponnistaen. "Pitkältä minä en jaksa, mutta tuon valon luo ainakin kävelen. Oi! isä, isä! Missä olet?" Hän vaipui taas voimatonna maahan. Mutta Riisen Kaarlo nosti hänet hartioilleen, kantaen hänet varovasti rannalla olevaan kalastajatupaan, jonka rakkoruuduista hän näki tulen tuikkavan.
* * * * *
Kun saksilaiset olivat sidottuina vieneet pois kreivi Oton, ja Riisen Kaarlo oli haavoitettua prinssiä kantaen paennut taistelukentältä, ei ollut enää ainoaakaan elävää tanskalaista sillä paikalla, missä kuningas äsken oli taistellut kahdelta taholta ahdistavaa vihollista vastaan, ja missä hänen parhaat ritarinsa nyt makasivat ruhjottuina haarniskoitujen sotaratsujensa alla. Heidän keskellään makasi itse vanha, harmaantunut kuningas haavoittuneen sotaoriinsa vieressä. Hän hengitti vielä, mutta hän oli mennyt tainnoksiin monista saamistaan iskuista; vihollisen keihään kärki oli tunkeutunut hänen vasempaan silmäänsä, eikä hän enää tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän alkoi tointua, oli jo yö. Vielä huumautuneena silmänsä kivusta hän tunsi olevansa jonkinlaisessa riippuvassa asennossa ja liikkeessä, mutta kesti kauan, ennenkuin se hänelle selvisi: lopulta hän luuli kuulevansa hevoskavioiden kapsetta altaan; hän luuli uneksivansa, että hän oli poikittain nelistävän hevosen satulassa, ja kylmä, rautapanssarinen käsivarsi tuki hänen päätään. Niinpä olikin todellisuudessa. Kookas ritari, kypäränsilmikko suljettuna ja saksalainen ritarinvaippa haarniskansa peittona, ratsasti näin kuutamossa haavoitettu ja puolikuollut kuningas sylissään yli kantojen ja kivien, mitä kiivainta nelistä ja sanaakaan sanomatta. Kun kuningas viimeinkin oli tointunut ja siksi paljon voimistunut, että sai puhutuksi, kysyi hän syvästi masentuneena tuntien voimattomuutensa: "Ystäväkö vai vihollinen?" Lyhyt, levollinen vastaus: "vihollinen" vieraan ritarin kypäränsilmikon takaa vihlaisi kuninkaan sydäntä kuin terävin miekka.
Kuningas huokasi syvään ja hän tuskin tunsi silmänsä tuottamaa kipua ajatellessaan, että hänet nyt vietiin siihen vankilaan, josta tulisi hänen hautansa. Tuon vieraan äänen sointu oli kyllä ilmaissut hänelle, ettei hän ollut joutunut kreivi Henrikin valtaan; mutta siinä oli väre, joka huolestutti häntä enemmän kuin kreivi Henrikin hurja tiikerinääni. Oudon ritarin äänen rauhallinen vakavuus herätti kuninkaan mielessä muistoja, joilla tunnonvaivojen kalvava kaarne iski kyntensä hänen sydämeensä. Hän vaikeni eikä olisi enää toista kertaa halunnut kuulla tuota ääntä. Hän ei yrittänytkään vapautua, sillä hän tunsi liiankin hyvin voimattomuutensa ja sen raudankovan käden voiman, joka kuitenkin säälien piteli koholla hänen haavoittunutta päätään.
Näkemättä vihollisensa kasvoja ja kuulematta hänen suustaan muuta kuin tuon yhden sanan, "vihollinen", vietiin kuningas näin tuntemattomia teitä taloon, missä oudot ihmiset ääneti sitoivat hänen haavansa ja vetivät keihään kärjen hänen silmästään. Heti kun hän oli saanut vähän levähtää ja oli juonut hänelle tarjotun virkistävän juoman, sidottiin hänet hevosen selkään mukavasti asetetulle pehmeälle patjalle. Äänetön, tuntematon ritari nousi toisen hevosen selkään ja tarttui kuninkaan suitsiin. Sitten taas ratsastettiin niin nopeaan kuin mahdollista, ja monen pysähdyksen jälkeen, jotka olivat välttämättömiä kuninkaan heikkouden tähden, saapui hän outoja teitä kaupunkiin, jonka hän suureksi ihmeekseen luuli tuntevansa. Oli melkein pimeä, kun hän ratsasti kaupunkiin, mutta kadut ja rakennukset häämöittivät kuitenkin aivan selvästi, ja hän oli ennen nähnyt ne siksi usein keskipäivällä, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei ollut vihollisten maassa. Hän näki olevansa Kielissä ja nyt vasta hän huomasi muutoksen, joka jo oli tapahtunut viimeisessä lepopaikassa: hänen äänetön saattajansa oli vaihtanut saksalaisen ritarinvaippansa punaiseen, tanskalaiseen ritarinviittaan.
Hän pysähtyi suuren, valkoisen rakennuksen kiviportaiden eteen. Kuningas nostettiin satulan patjoilta, hän kuuli tanskalaisten ääniä ympäriltään, ja hänet talutettiin huolellisesti ylös kiviportaita.
"Kuningas! Kuningas!" kuiskasi toinen toiselle.
Omituisin tuskan ja ilon tuntein kuningas tunsi omien palvelijoidensa äänet. He tulivat häntä vastaan kynttilät kädessä, ja nyt hän huomasi olevansa kaupunginpäällysmiehen talossa. Vanha, uskollinen herra seisoi nöyränä hänen vieressään, lausuen kuninkaallisen herransa tervetulleeksi ja siunatuksi hänen halvan kattonsa alle, sekä ilmoitti samalla kaupungin etevimmän haavalääkärin saapuvan heti paikalle.
Kuningas oli astunut kiiltävän puhtaaseen vierashuoneeseen, ja hänet oli heti viety lepäämään suureen nojatuoliin. Huolestuneiden palvelijoiden ja talonväen joukossa ovensuussa seisoi vielä outo ritari, äänetönnä katsellen kuningasta kypäränsilmikon takaa. Kuningas viittasi hänelle ja pyysi kaikkia muita poistumaan huoneesta. Kaikki katselivat uteliaina kookasta, vierasta ritaria, jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut, ja kuninkaan täytyi viitata vielä kerran, ennenkuin jäi yksin oudon pelastajansa kanssa.
Ääneti ja rauhallisesti vieras ritari astui kuninkaan eteen, vetäisten vaippansa tiukemmin haarniskansa peitoksi, mistä kuningas säpsähtäen luuli nähneensä vilahduksen.
"Kuka sinä olet, ylevä viholliseni?" kysyi Valdemar. "Taivaan Jumalan nimeen, sitä minkä olet tehnyt minulle, minä en unohda en tässä enkä tulevassa elämässä. Mutta miksi peität kasvosi ja miksi katsot ylen kiitokseni? Kuka olet?"
"Sinun vihollisesi!" vastasi sama luja, rauhallinen ääni, joka jo kerran ennen oli niin syvästi järkyttänyt kuninkaan mieltä.
"Voiko joku lisätä kyynärän verran pituuteensa?" sanoi kuningas, "tai lainasiko sinulle äänensä se, jota minä syvimmin loukkasin, ja jolle minä tein suurimman kaikista vääryyksistä?"
Ritari nyökäytti ja viittasi taivaaseen, joka tuikki tähtikirkkaana korkeasta kaarevasta ikkunasta. Sitten hän liitti yhteen rautaan puetut kätensä, painaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että panssari rutisi vaipan alla. Hän kohotti rukoillen päänsä taivasta kohti ja sanoi hitaasti ja juhlallisesti: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme! Amen!"
Kuningas kalpeni ja vaipui tuoliinsa. Mutta sanaakaan enää sanomatta ritari poistui huoneesta ja talosta; hän hypähti ratsunsa selkään ja ratsasti nopeasti pois. Ei kukaan talon palvelijoista ollut tuntenut häntä. Sanottiin hänen äkkiä kadonneen, ja kansaan levisi pian mitä omituisimpia arveluja tästä kuninkaan salaperäisestä pelastajasta.
* * * * *
Tämän tapahtuman jälkeen oli huomattava muutos tapahtunut kuninkaassa. Ei ainoastaan tuskallisten haavojensa tuottamien kärsimysten aikana, vaan silloinkin kun hän täysissä ruumiinvoimissa taas nousi tautivuoteeltaan, hän näytti kantavan nöyryytyksensä ja vihollistensa voitonriemun rauhallisesti, katsoen ansainneensa kaiken tämän vanhurskaan Jumalan rangaistuksena. Kadottaessaan silmänsä ja menettäessään voittamattoman voitonherran nimen hänelle näkyi selvinneen iäinen totuus, ja samalla hän näytti saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän näytti myöskin osaksi saaneen takaisin sen sielun rauhan, minkä kalvava kostonhimo niin kokonaan oli riistänyt häneltä. Mutta hän oli omituisen hiljainen ja miettiväinen: hänellä oli paljon katumista ja hän pelkäsi salaisesti, ettei hän vielä ollut tyhjentänyt pohjaan asti koston katkeraa maljaa. Häntä suretti syvästi niiden monien tanskalaisten kuolema, jotka olivat kaatuneet Bornhövedissä. Eikä hän uskonut esikoisensa jääneen eloon ennenkuin hän näki hänet, vaikka Riisen Kaarlo olikin kiiruhtanut heti tuomaan kuninkaalle tämän lohduttavan tiedon.
Ennenkuin kuningas lähti Kielistä, näki hän kuitenkin taas oman ja kansansa lemmikin. Hän näki Dagmarin pojan elävän, pelastuneena Riisen Kaarlon huolellisesti hoitamana ja hän sulki poikansa syliinsä, ikäänkuin hän olisi noussut hänen luoksensa haudasta. Mutta puhkaistu silmänsä tuotti vielä hänelle kovia tuskia, ja hän muisti usein Zedechiaan kohtalon, jolla jumalinen arkkipiispa oli peloitellut häntä. Häntä kauhistutti tuo ajatus, että hänen täytyisi elää sinä päivänä, jona hän näkisi poikansa murhattuna edessään. Synkkinä hetkinä kalvoi häntä vielä sekin ajatus, että hänen silmiensä valo ehkä oli vain puoleksi sammutettu senvuoksi, että hänen, rikkomansa lupauksen rangaistukseksi, täytyisi nähdä niin kauhistuttavan onnettomuuden kohtaavan itseään ja sukuaan sekä itse lapsetonna isänä mennä hautaan.
Kun Valdemar taas oli tervennä Riibehuusissa, ryhtyi hän ensimäiseksi rauhallisiin sovitteluihin katkerimman vihollisensa kanssa kolmen nuorimman poikansa vapauttamisesta. He olivat vielä panttivankeina kreivi Henrikin vallassa, ja kuningas oli kiivaudessaan ja raivoisassa kostonhimossaan siten saattanut heidän henkensä vaaraan. Hän huolehti myöskin hyvin innokkaasti molempien sisarenpoikiensa vapauttamisesta Schwerinin vankilasta sekä myöskin Junker Strangen, Astrad Fracken, juomanlaskija Björnin, Jaakko Monen ja muiden lunastuksesta. Monien vaikeuksien ja suurien uhrauksien jälkeen kuninkaan onnistui, osaksi paavin ja herttua Aadolfin välityksellä, saada aikaan sopimuksen, jonka mukaan hänen poikansa ja sisarenpoikansa laskettaisiin vapaiksi ja lunnaat maksettaisiin toisista. Vihdoinkin läheni tuo ikävöity päivä, jolloin odotettiin vapautettujen vankien ja panttivankien palaavan, ja nuori Valdemar oli matkustanut heitä vastaanottamaan.
Kylmänä marraskuun päivänä kuninkaan ratsu odotti satuloituna Riibehuusin rappujen edessä. Riisen Kaarlo ja useita ritareita sekä asepalvelijoita oli kauan seisonut satuloitujen hevostensa luona kuningasta odotellen. He eivät tienneet minne hän aikoi, hän oli vain käskenyt heidän seuraamaan itseään matkalle. Viimeinkin tuli kuningas, äänetönnä ja totisena, korkea töyhtöhattu valkoisilla hiuksillaan, ja oravannahoilla sisustettu purppuraviitta hartioillaan. Hän asetti jalkansa jalustimeen, jääden siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Jalot, puoleksi sokeat kuninkaankasvot, joihin niin monet suuret ajatukset ja niin monet intohimot olivat piirtäneet syvät uurteensa, näyttivät liikkumattomina ollen kuin kiveen veistetyiltä. Syvä, mietiskelevä katse tuijotti epämääräisenä ja uneksivana eteensä, kiintymättä mihinkään määrättyyn esineeseen; vasen käsi piteli satulasta, oikea oli nyrkissä hänen sivullaan. Hän jäi seisomaan tähän asentoon yhtä rauhallisena kuin korkea, valkoinen ratsunsa, joka tunsi kuninkaallisen herransa eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Kaikki olivat ääneti, eikä kukaan uskaltanut häiritä kuningasta hänen syvissä ajatuksissaan. Linnanpihalla oli niin hiljaista, kuin olisivat kuningas ja kaikki hänen miehensä muuttuneet kivipatsaiksi. Huolestuneina ritarit ja nuorukaiset katselivat vuoroin kuninkaaseen, vuoroin toisiinsa. Kukin luki toisensa silmistä ajatuksen, joka ahdistavana täytti jokaisen mielen, mutta jota ei kukaan tohtinut ääneen lausua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta vielä kuningas seisoi samassa asennossa.
Vihdoinkin Valdemar pyyhkäisi kädellään otsaansa niinkuin se, joka tointuu tai herää pitkästä unesta. Hän katseli ihmeissään ympärilleen ja veti jalkansa jalustimesta. Sanaakaan sanomatta hän viittasi ritareita ja soihtupoikia poistumaan ja astui hitaasti takaisin ylös linnanportaita ja ritarisalin kautta salakammioonsa.
Siellä hän otti esille Dagmarin kuvan pienestä kultarasiastaan ja katseli sitä tarkkaan. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän rannalla seisoen näki kultaisen kuningaslaivan kiitävän ulapalle hakemaan hänen tuntematonta morsiantaan. Hänet valtasi sama omituinen tunnelma, joka silloin hänen yleviin nuoruudenunelmiinsa oli sekoittanut aavistuksen siitä, että hänen onnensa oli riippuvainen hämäristä, näkymättömistä voimista. "Nyt minä ymmärsin mitä vanhus lauloi!" sanoi hän surumielisesti säpsähtäen. "Mitenkä en ole sitä pitkiin aikoihin muistanut?"
"Voittoon ja onneen Volmari syntyi —
Niin tähtien kirjat tietää — —"
"Ei, ei, ei niin ollut tähdissä. Ei hän niin laulanut." Hän oli taas kauan ajatuksissaan. "Niin, aivan oikein", sanoi hän sitten surumielisesti. "Onnellisina päivinä sen lauloin toisin:
"Voittoon ja onneen Volmari syntyi,
Mutt' miehenä murheen eli,
Ja tähtien kirjat tietää;
On riemu murheen veli."
Hän huokasi syvään. "Mitä hän lauloikaan vaarallisesta neidosta?" jatkoi hän. "Tarkoittiko hän sillä Audacia parkaa? Tosiaankin, hän oli hurskas ja puhdas kuin pyhä neitsyt, ja kuitenkin hänestä oli minulle enemmän vaaraa kuin kaikista vihollisistani. Entä jousimies? Aivan oikein! Se sana oli tosi. Mutta tuo viekas jousimies ei tähdännytkään, hän osui tähtäämättä." Kuningas vaipui taas syviin mietteisiin ja näytti turhaan muistelevan loppua Kullenmiehen laulusta. Viimeinkin hän näytti muistavan sen "Niin, niin, vanhus!" sanoi hän hitaasti ja surumielisesti. "Se side katkesi, joka kiinnitti koston syntiseen sieluuni, mutta kenen oli se voimallinen käsi, joka sen irroitti? Mutta voi, voi! Tähti on sammunut leijonan silmästä." Hän vei nopeasti kätensä puhkaistua silmää kohti ikäänkuin äkkinäistä kipua tuntien ja vaipui taas samaan äänettömään mietiskelyyn kuin äsken seistessään jalka jalustimessa.
Tointuessaan hän huomasi ihmeekseen kookkaan, vakavan ritarin seisovan aivan edessään ja katselevan häntä surumielisen osanottavasti. Se oli Riisen Kaarlo, joka levottomana kuninkaan voinnista oli uskaltanut rikkoa hänen ankaran kieltonsa ja astua hänen salakammioonsa. Hän oli seisonut siellä jo kauan ja katseli osanottavalla tuskalla kuningasta. "Suokaa minulle anteeksi, herra kuningas!" sanoi hän lopulta huomatessaan kuninkaan kiinnittävän katseensa häneen ja näyttäen närkästyneeltä hänen rohkeudestaan. "Anteeksi, suuri kuninkaani! Minä pelkäsin teidän sairastuneen ja olevan avun tarpeessa" —
"Minä olen ollut sairas, vaarallisesti sairas", vastasi kuningas. "Siitä taudista, nuori ritari, rukoilkaa Jumalaa varjelemaan teitä ja kaikkia ihmisiä, sillä siitä seuraa iankaikkinen kuolema. Mutta kiitos armahtavalle Jumalalle! Hän lähetti minulle vastoinkäymisiä ja koettelemuksia. Hän katsoi sen parhaakseni: vain hätä ja tuska voivat minut parantaa — vain tiikerinkynnet saivat minun sieluni pelastetuksi kadotuksesta."
"Oi, rakkahin herrani ja kuninkaani! Te olette varmasti ruumiillisesti sairas, tai painavat raskaat huolet mieltänne. Jos voisitte uskoa halvimmalle uskollisista miehistänne mikä sydäntänne painostaa, — oi herra kuningas, vaikka minulla itselläni onkin suru kannettavana, jota enää tuskin kauemmin jaksan kantaa, niin kuitenkin tahtoisin kantaa teidän surunne, vaikka se minut kokonaan rusentaisi. Jos maailmassa vain on joku ihminen, joka voisi tyynnyttää ja lohduttaa teidän sieluanne, niin minä etsin hänet vaikka maailman ääristä."
Kuningas oli istuutunut miettiväisenä nojatuoliinsa; mutta samassa hän nousi kuin äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Sinä tulit sopivaan aikaan, uskollinen, rehellinen ritari Kaarlo!" sanoi hän. "Näytätpä itsekin surun painamalta, ja minä tiedän kyllä mitä suret: sinä olet kadottanut rakkahimpasi."
"Rakkahin herrani ja kuninkaani!" sanoi Kaarlo hyvin liikutettuna, "elkää ajatelko minua tai minun surujani, vaan kertokaa minulle huolenne, ehkä minä henkeni uhalla voin ostaa teille rauhan hetken!"
"Sieluni huolet", sanoi kuningas, katseessa levoton välke. "Ne eivät kuulu tähän elämään, eikä niihin iloihin tai tuskiin, jotka täällä voisivat tulla osakseni. Mitäkö ajattelin tuolla ulkona, kun vaivuin ajatuksiini hevoseni luona — niin, sen voisi vain se sanoa minulle, joka sanoo mitä mieluimmin haluaisin tietää. Hyvä on, ritari Kaarlo! Kiiruhda, nouse hevosesi selkään, elä lepää ennenkuin saavut Skåneen! Kullenilla asui ennen mies, jota kutsuttiin Kullenmieheksi. Itse hän sanoi olevansa ritari Thord Knuutinpoika Bonde. Jos hän elää, on hän ainakin sadan vuoden vanha. Mutta jos hän vielä elää ja on siellä, niin hän on ainoa mies maailmassa, joka ehkä voi lohduttaa sinun herrasi ja kuninkaasi sielua. Kiiruhda häntä etsimään, ritari Kaarlo. Jos löydät hänet elossa, niin kysy häneltä kuninkaasi puolesta, tietääkö hän mitä minä ajattelin tänä päivänä ratsuni vieressä seisoessani. Joka sanan, jonka kuulet hänen suustaan, kätket sielusi syvimpään ja uskot sen vain sinun kuninkaallesi!"
"Te ette näe minua, herra kuninkaani, ennenkuin olen toimittanut käskynne!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. Kuningas ojensi hänelle kätensä, ja Kaarlo painoi sen huulilleen. Sitten kuningas viittasi häntä kiirehtimään ja pani sormen suulleen. Heti senjälkeen nähtiin Riisen Kaarlon ratsastavan uskollisella kimollaan Riibehuusin linnanpihalta.