Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain, kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa, ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen. Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.
Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä miekka, Kaarlo!" — sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja ystävällisesti poskelle. — "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä, suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua kultaisiinkin."
Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle, jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi pitkän miekan Kaarlon sivulla.
Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.
Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa, ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle, ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" — hän huudahti. — "Minä olen siis vihitty — ja mikä ihmeellinen sallima! — maailman kauneimpaan, armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin — häneen, jonka pelkkään kuvaan minä olin hurmautunut kuin trubaduuri —, mutta jota nyt, kaikesta ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni — en painaa iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana — pyhänkuvana — pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, — häntä jonka kanssa minä ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, — häntä, jota minä voisin syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla —, häntä minä en enää näe tässä elämässä, — hänet minä olen menettänyt — unelman tähden?"
Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon; hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti, äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen — sinun iäisesti, enkä kenenkään muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni — sinun on kuitenkin sydämeni — sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."
Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, — hän seisoi kädet levällään ja näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän, mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan sydämellisesti:
"Jos on sydän mun, jos sielusi sain, muut saakoot kruunua kantaa! — Kera morsion Valdemar tanssii vain, kyll' onnea tähdet antaa!
Nyt tähtikirjoista tietämään
käyn vaiheet vastaisuuden;
Opastähteni syvyydestäkin nään,
— tien kerran nousen ma uuden.
Iäks oon ma tuomittu kulkuhun, vain Mahtajan tahtoa täytän! ja Wolmar, välkkeessä tähties sun tien sulle laulain mä näytän."
Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan, missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen seikkailunsa.
Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa. Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. "Hän on todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi saattaa liikoja haaveita!" — sanoi pappi. — "Hän on tuon nuoren asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä." — Avulias pappi vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan hajamielinen eikä kuunnellut häntä.
Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään, astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin. "Teidän pienestä naisestanne", — sanoi hän melkoisen maallisin asiantuntija-ilmein — "tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin tyttö, — itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä asioita, sanotaan."
"Kuningas?" — toisti Otto nopeaan. — "Vai niin!"
"Kuningattarenkin edessä", — jatkoi pappi — "on kaunis Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt."
"Tietysti!" — vastasi Otto. — "Sinettihän on pyhä esine, jonka teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa." Samalla hän otti nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön. "Keskiyöllä — leppäkäytävällä joen luona — ritarikunnian ja uskollisuuden nimessä!" — oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin, ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.
Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta. Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi. Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan, eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä ennen muita.
Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:
"Hääonnen maljoja joi he niin,
se hetki ol' autuas:
sai omansa Dagmar-kuningatar
ja Valdemar-kuningas.
Ilo silloin kulkurin köyhimmän ja rikkaan ol' yhtä suuri; kera porvarin talonpoika joi hyvän maljan pohjaan juuri."
Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan, mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta, sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:
"Ei sortoa tuonut, — rauhan toi, hyvän-mielen talonpoikaan; Kukan sellaisen synnystä iloiten maa aina kiitosta soikaan!"
Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:
"Jalon hääparin Kristus siunatkoon!
Elon yhteisen pitkän antakoon!
Sana Herran, hurskaus, oikeus
jott' ois joka miehen rikkaus.
— Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
— "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.
Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen, mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä, jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa, tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi ja jonka kertosäe oli:
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla, kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.
"Te kurjat konnat" — huudahti Otto — "minustako vai jostain toisesta oli kysymys?"
"Ylhäinen nuoriherra", — ähkyi haavoitettu — "toista se tarkoitti, minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, — säästäkää henkeni! Minä tulin rauhallisessa asiassa, — juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia — minun vereni vuotaa kuiviin!"
"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" — sanoi Otto repien paloiksi hienon liinakauluksensa. — "Sido tällä haavasi, vanha heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"
"Pelkkää ystävyyttä", — kieroili vanha juoppo — "pelkkää kristillistä ystävyyttä, — onnentoivotus ja syleily, — mutta tuon kiitoksen saa suurellisten luona!"
Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" — sanoi hän Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. — "Tämä on vanha tuttu, näen, — hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin liikuttaa kättäni. — Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden hänestä."
Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", — mutisi hän, — "niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt pitelee minua saappaista!"
"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä pois?" — sanoi Otto. — "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni ja kuninkaan rippi-isä!"
Sitten he hävisivät lehmusten väliin.
KOLMAS LUKU.
Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla. Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:
"Ei taida kyntäjä laulaa,
verolänget kun painavat kaulaa!
— Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.
Se kuningas voiton korjaa,
jok' ei maassaan siedä orjaa
— Ei kahlittu koira saalista tuo."
Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu.
Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.
"Se on vanha laulu auraverosta", — vastasi Valdemar tyytymättömänä. "Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" — huusi hän kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.
Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken, minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.
Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen, sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa vastaan.
Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden, puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis kuningattareni", — lisäsi hän — "ja suokaa minulle ilo antaa teille ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan. "Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" — sanoi hän — "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar, vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, — ja hän ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"
Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.
"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" — sanoi hän synkeänä. — "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä ainakin vuosi vielä."
"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan käsissä!" — vastasi Dagmar. — "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni, kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan, joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää: Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"
"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" — sanoi kuningas. — "Mutta tuossa pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. — Pyyntönne täytetään!"
Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker
Strangen menemään hänen salakammioonsa.
"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", — hän kääntyi taas kuningattareen, — "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle" — ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan, suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan julistusta uskottomien keskuudessa.
Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä horjumaan. — "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" — huokasi hän. — "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia, olisi se minulle suru; — nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."
Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja hurskaisiin käsiinne", — sanoi hän — "minä uskon luottamuksella kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; — valtaneuvoston etunenässä johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."
Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain herrani", — sanoi hän lempeän varoittavasti — "kunpa maallisen kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon sielumme saa vahingon?"
"Rakas, hurskas papitar!" — vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan, vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja loiston."
Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa, lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", — sanoi hän — "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto — hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! — sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa, niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, — ja nyt minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."
"Herra kuninkaani", — vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."
Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", — sanoi hän — "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." — Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.
"Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan", — sanoi Junkker Strange, vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. "Ja nyt herra kuninkaani", jatkoi hän iloisena — "hyvää ja rehellistä päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle, että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin, aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä, kadotetusta sulhasajastani."
"Kuva", — toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, "niin, sen saat pitää".
Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin että kaunis kuva tuli esiin.
"Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä"; sanoi kuningas punastuen. — "Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta, mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!" Sitten hän kätki kuvan poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa ääneti tuijottaen eteensä.
Junkker Strange pudisti päätään. "Milloin tulee se aika, jalo herra kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista", — lausui hän vihdoin vanhalla vapaudellaan. — "Papit, runoilijat ja naiset ovat kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti, kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon minä."
"Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa Liivinmaalle!" — lausui Valdemar kiivaasti. — "Olen saanut kyliäni unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!"
Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker
Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren
Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.
"Mitä! Haavoitettuna?" kysyi kuningas. "Joko sinulla on ollut kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?"
"Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!" — vastasi Otto. "Olen vain vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan." Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen herransa kanssa.
Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. "Kohtelias onnentoivotus kreivi Henrikiltä häihini", — sanoi hän — "ja nimetön kirje joltakin nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani; mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini", — lisäsi hän hymyillen — "olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi ritariseikkailuja!" Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään, ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti ankarimman tutkimisen arvoiselta.
Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta, Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin, joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän, arvoisa herra!" — sanoi hän, punaisena vihasta. — "Minä olen teille kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."
"Armollisin ritari ja kreivi!" — vastasi pappi, kumarrellen ja vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista — näen, että olette haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."
"Mahdollista, hurskas herra!" — vastasi Otto, "mutta sopiiko niin viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa —? Ja voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"
"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" — vastasi nyt Arnfred uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja riensivät luo. — "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", — jatkoi pappi äänekkäästi. — "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! — Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."
"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" — huusi kiihtynyt nuorukainen. — "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin tulkaa, — jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta kuin kavaltajan."
"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" — uhkasi Arnfred ja koki näyttää mahdollisimman arvokkaalta. — "Jos koskette hiuskarvaankaan pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville! Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, — tuomitaan sekä ajassa että ijankaikkisuudessa."
"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto — "mutta pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta, mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen, ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."
Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta, ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen vaatteitaan.
"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.
Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa. Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa, ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.
Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko, että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät teidät torniin!"
"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" — vastasi Otto iloisena ja unohti kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni, eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani, hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."
"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. — "Sen minä kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että kuningas on niin vihainen, niin vihainen."
"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa jos meidät nähdään näin."
Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.
"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon ja seuraat meitä Liivinmaalle!"
"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia; täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen alhaiseen kavaltajaan."
"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!" vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa puutarhasta.
"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. — "Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy se piiloittaa, siksi kun hän palaa."
Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu oikopolkua myöten linnaan.
Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng. Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.
NELJÄS LUKU.
Kuningatar Dagmar istui nyt yksinään linnassa hovineitiensä ja rouviensa kesken. Ensi tunneiksi eron jälkeen hän sulkeutui kappeliin keventääkseen sydäntään kyynelillä ja hurskailla rukouksilla. Lempeänä ja tyynenä astui hän taas ulos kappelista ja kutsutti kohta hovimestarinsa herra Ib Urnen. Tämän kanssa hän neuvotteli siitä, miten hän viisaimmin käyttäisi sitä suurta valtaa, minkä Herra nyt oli lahjottanut hänelle, levittääkseen onnea ja siunausta ympärilleen.
Herra Ib Urne oli yhtä ymmärtäväinen kuin mahtavainenkin herra, ja parempaa neuvonantajaa kuningas Primislaus ei olisi voinut tyttärensä mukaan jättää. Tuon vanhan rehellisen ritarin näkeminen, jolla oli valkeat, hurskaasti jakaukselle kammatut hiukset, ja jonka musta saksalaisen ritarikunnan puku lisäsi hänen papillista ulkonäköään, muistutti Dagmarille aina hänen kuningasisäänsä, jonka herra Ib Urne myöskin silminnähtävästi oli ottanut esikuvakseen sekä pukuun että esiintymiseen nähden. Hän neuvoi kuningatarta ennen kaikkea, ettei hän käyttäisi kuninkaan hänelle jättämää valtaa muihin kuin hyviin ja kristillisiin yrityksiin, joilla hän voi saada itselleen kansan rakkauden ja luottamuksen, herättämättä valtaneuvostossa epäluuloja maallisesta vallanhimosta tai halusta sekaantua niihin valtiotoimiin, joita hän ei vielä voinut tuntea.
"Kristus ja Pyhä Neitsyt suojelkoot minua sellaisesta huonosta ominaisuudesta!" vastasi Dagmar. "Minulla ei ole isän, vaan äidin huoli monista tuhansista lapsistani. Mutta, jotta en olisi vain nimeltäni rakkaan Tanskan kansan äiti", Jatkoi hän hiukan mietittyään, "niin täytyyhän minun tuntea maata ja kansaa, ja sitä minä en voi oppia istumalla paikoillani täällä Riiben linnassa. Minä toivon saavani tehdä matkan maan halki; ja jos minun sopii matkustaa tuntematonna, niin siten minä ehkä saan tilaisuuden nähdä maata ja kansaa todellisemmassa valaistuksessa kuin jos minä kuningattarena kiertäisin ottamassa vastaan alamaisteni suosiota. Jos voisin tavallisena ritarin rouvana, mukanani pieni seurue, herättämättä huomiota loisteliaisuudella matkustaa maan halki, olisi se minulle suuri ilo ja vaihtelu yksinäisyydessäni, eikä se houkuttelisi minua itserakkauteen." Tätä kuningattaren toivetta vastaan oli herra Ib Urnella vain joitakuita arveluja tapaan nähden, ja hän neuvoi kuningatarta ilmoittamaan siitä valtaneuvostolle sekä kaikessa mukautumaan kansan totunnaistapoihin.
Muutamia päiviä senjälkeen ratsasti kuningatar, ikäänkuin metsästysretkelle, vakaisella valkealla juoksijallaan linnanpihalta, mukanaan prinsessa Regitza, kreivitär Ida ja Riisen Kristiina, ynnä drotsi, hovimestari sekä molemmat böömiläiset kaniikit, Renert ja Albrecht, lukuunottamatta muutamia palvelijoita ja neitosia. Tämä ruhtinaallinen matkue oli kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan muhkeampi, kuin tässä maassa oli totuttu näkemään, ja missä tuo kaunis ritarirouva ylhäisine herroineen ja naisineen kulki, kaikkialla iloinen kansa tervehti häntä rakkaana kuningattarenaan. Niin hän kiersi maan tärkeimmät kaupungit sekä useimmat kuninkaan linnat Jyllannissa niinkuin saarillakin. Koska hän ei itse tuntenut maata oli hän antanut drotsin huoleksi matkan järjestämisen. Kuitenkin hän silloin tällöin teki muutoksia ohjelmaan hovimestarin tai kunnia-arvoisan Renertin ehdoitusten mukaan.
Kun he olivat tulleet Pohjois-själlantiin, oli tämän hengellisen herran vaikeata saada kuningatar olemaan poikkeamatta Sjöborgin linnaan, minkä kaunista asemaa tyynen sisäjärven keskellä hän erityisesti ylisti, jota vastoin drotsi, Astrad Fräcke ja prinsessa Regitza alituiseen koettivat estää sinnemenoa, kuitenkaan esittämättä todellista syytä siihen. Eräänä päivänä katseli kuningatar Gurre-järven kauniita seutuja ja osoitti erästä paikkaa järven luona minne hän kerran toivoi rakentavansa linnan; paikka näet muistutti hänelle hänen lapsuutensa onnellisimpia päiviä eräässä samanlaisessa rauhallisessa seudussa, missä hänen isällään oli ollut huvilinna. Tässä tilaisuudessa puhui Renert taas Sjöborgista, mikä hänestä näytti kauniimmalta kuin se linna, josta kuningatar uneksi Gurre-järven luona. "Me emme ole kaukana sieltä", sanoi hän. Ja kuningatar sai suuren halun nähdä sen, mutta kohtasi taas vastaväitteitä.
"Mitä ihmeellistä siinä linnassa on", sanoi hän, "kun mielipiteet sen katsomisesta ovat niin erilaiset? Ei se tietääkseni ainakaan ole sellainen vaarallinen, lumottu linna, joista provencelaiset trubaduurit kertovat niin paljon ihmeellistä."
"Sitä on useimmiten käytetty valtiovankilaksi, jalo kuningatar", vastasi prinsessa Regitza, "siellä juuri Holsteinin vanha Adolf-herttua istui vielä vähän aikaa sitten, ja välttääkseni sellaisia ikäviä muistoja — —"
"Nythän hän on jo vapaa ja sovinnossa kuninkaan kanssa", — sanoi Dagmar. "Hänhän elää rauhassa ja tyytyväisenä Schvabenburgissa eikä enään välitä turhasta loistosta ja maineesta. Nyt me ratsastamme Sjöborgiin!" ja kuningatar kääntyi päättäväisemmin kuin olisi hänestä uskonut Astrad Fracken puoleen. "Ruhtinaallisten henkilöiden", jatkoi hän vakavana, "vähimmin pitäisi välttää tuollaisia muistoja vallan ja korkeuden alennuksesta sekä meidän kaikkien yllämme olevasta kaikkivaltiaan kädestä."
Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää — sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti, ja matkaseurue astui linnan kartanolle.
"Täällä on synkkää ja kolkkoa!" sanoi Dagmar, katsellen korkeata, vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. "Jos en olisi ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!" jatkoi kuningatar. "Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on pitänyt asuntoa."
"Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?" sanoi eräs pieni, vahva ja nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle, tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. "Eikö täällä linnassa nyt asu ketään?" kysyi hän hajamielisenä.
"Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan kera", vastasi hän epävarmalla äänellä — "ja tietysti", jatkoi hän nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, "kunnian-arvoisa piispa tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole sanaakaan totuutta."
"Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!" huoahti Dagmar, katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa silmää tuijotti kuningatarta vastaan.
"Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!" kuului kolea miehenääni tornista. "Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa Valdemarilla on teille sanottavaa!" — "Puhukaa vapaasti, onneton!" vastasi kuningatar. "Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä muut eivät saisi kuulla."
"Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin", huusi vanki katkeran ylpeänä, "niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin. Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!"
"Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta", vastasi kuningatar, "mutta minä täytän teidän toiveenne! — Viekää minut linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!" käski hän linnanvoutia.
Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.
"Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä pesty!" mutisi vouti. "Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. — Tänne voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne vielä kerran", lisäsi hän, "olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo; hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen sielunsa paholaiselle".
Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen. Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja, ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän kidutuskammion ainoat huonekalut.
Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut, ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että — kuningatar käskisi heidän poistua.
Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi. Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. "Teitä ja teidän kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?"
Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. "Menkää vain oven taakse", sanoi tämä epävarmalla äänellä, "minä soitan, kun tarvitsen teitä".
Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen. Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. "Jos nämäkin kasvot pettävät", sanoi hän katkerana, "niin on viimeinen välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan kahleita, jalo kuningatar?" jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.
Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.
"Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan kuningassukuun", lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, "minä tiedän kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen. Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne."
"Täyttymätön?" toisti piispa tuskallisella kiivaudella. "Leppymätön on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän, onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen käskystään!"
"Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!" — lausui Dagmar. "Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan, että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan, mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä teidänlaisenne mies kahleissa; mutta — —"
"Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar, miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?"
"Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon
mukaiseksi!" vastasi Dagmar. "Te varmaankin salaatte totuuden, herra!
Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta." —
Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.
"Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja petoksesta", lausui piispa, "ja se on kunniaksi teidän hurskaalle mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni — eikö totta?" ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. "Tai ainakin minä olisin muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa eteen".
"Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava herra!" vastasi Dagmar; "siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun rehelliselle puolisolleni."
"Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla. Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena, ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena."
"Jos tällä hetkellä olisitte vapaa", vastasi Dagmar, "ja olisitte onnistunut silloisissa aikeissanne, — jos istuisitte nyt mahtavana ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton, että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen surulla painavan teidän jaloja käsiänne!"
"Haa, niinkö?" vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, "jos minä nyt istuisin Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä kahleissa", hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän jatkoi alennetulla äänellä, — "ettekö te, jalo kuningatar, silloin kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?"
"Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana", sanoi kuningatar katsoen häntä tutkivin silmin, "mutta voisiko kuningas silloin luottaa siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta pyrinnöstä arvoon ja valtaan."
"Kuningatar, kuningatar!" vastasi piispa kohottaen päätään. "Te itse olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten häpäisevän painon alla."
Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi katkeralla itsehalveksunnalla: "Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain — minä heräsin vankilassa ja kahleissa, — ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut halveksimaan."
"Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!" vastasi Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia, mutta kärsiviä kasvojaan. "Se kohtelu, jota täällä olette saanut kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa. Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin, ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen armahtajan edessä."
"Varmasti, varmasti!" huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja painoi sen kunnioittavasti huulilleen. "Minä lupaan teille kädenannolla ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä", jatkoi hän juhlallisesti, "etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi, niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu", lisäsi hän ylpeänä päätään kohottaen, "jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella, niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon siunauksen!" Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.
Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.
"Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja kiveen sidottuna kuin elinkautista?" kysyi kuningatar, heittäen tyynenä voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.
"Jos ei nimenomaan käskenytkään", sammalteli vouti, "niin minulla on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut kahleet."
"Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?" kysyi kuningatar edelleen. "Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta miehistöä?"
"Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan", — vastasi vouti vielä enemmän hämillään, — "olen arvellut voivani säästää ankaralta kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii."
"Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne", lausui nyt kuningatar suuttuneena. "Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle, kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä, mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!"
Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar käskee.
Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta. Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida virheeksi. "Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti", lausui Dagmar rauhallisesti. "Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne. Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. — Ottakaa huoleksenne, herra hovimestari", kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen, "että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on käskenyt!"
Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.
Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa, oli hämmästyttänyt heitä.
"Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse", väitti prinsessa Regitza, "ja kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä, joka ei nöyrtyisi hänen edessään!"
"Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa", sanoi Dagmar. "Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä."
"Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä", sanoi Ida-kreivitär, "minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on ollut suurempi kuin hänen rikoksensa."
"Schwerinin urheat kreivit", vastasi prinsessa Regitza, "näkevät levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin. Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen edessään."
"Onneton!" — huokasi Dagmar. — "Hän on rikkonut rauhan itsensä ja maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä nöyryyden tietä."
"Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?" — kysyi Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä. Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.
Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.