Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen kirkon.
VIIDES LUKU.
Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein suorastaan hurjapäisen iloinen.
"Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!" — sanoi Audacia, "kun prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!"
"Siellä tuskin on miehiä!" — vastasi Berengaria hymyillen "Se suku ei tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!" — jatkoi hän sydämellisemmin ja hänen äänensä värisi. "Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen, jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle, jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle erään pohjoismaalaisen laulun", jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi mietteisiinsä, "siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:
"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen: syliss' armasta hoivan, — avaruus jäi allemme pilvinen."
Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon orjalta.
"Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!" sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas katkeroitui Valdemaria kohtaan. "Mitä hän sille taisi, ettei ollut nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat, että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä."
"Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun", vastasi Berengaria, "ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään: kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus."
"Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä", — sanoi Audacia taas, "ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa lähtien vaaralliseen sotaan."
"Uutta ajankulua, uutta huvia!" — huudahti Berengaria katkerana. "Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen armon kuinkaan kädestä, — kuinka kauan sellainen uskollinen uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä poissa? — Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli pikkuasioista."
"Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!" lausui Audacia. "Mutta tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä."
"Mikä hätä hänellä on?" kysyi prinsessa. "Hän seisoo sankarina kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi."
"Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika, jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta."
"Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!" ja Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. "Jos Valdemar uudelleen lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette, että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous, minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus! Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta."
Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.
Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä. Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.
Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi
Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille
Davidin psalmeja.
Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana, viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää, ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.
Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen, mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin hyväksi ollutkaan turha.
Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.
Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset epäluulonsa oikeuttivat olemaan.
Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.
Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin, tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. "Ime, kaima, ime!" mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. "Ime itseesi miljoonain henki, kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! — Haa, hurjia, lapsellisia koston unelmia! — Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!" — Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.
"Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen", mutisi vanki taas, "tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan? Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! — Noin — haa noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan yhä syvemmä kurjuuteen! — Vaikene, viettelijä, vaikene! — Väisty saatana!" Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. "Mitä minä tein!" huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. "Se oli minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini. Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet yhteiselämää, — pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä helvetissä!" Hän huokasi tuskallisesti. "Ja viettelijään minä en kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee." Läheltä kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.
Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten, kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä. Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien nöyränä vierasta herrasväkeä.
"Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta Nebukadnezaria?" mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. "He eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!" Hän kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.
"Kuka siellä!" huusi hän julmalla äärellä. "En tahdo ketään nähdä, en tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni."
"Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen uutisen, herra piispa", sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin tavallisesti. "Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta."
"Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!" vastasi vanki ja työnsi kiven syrjään.
"Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä", sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. "Jumala armahtakoon minua, piispa Valdemarko olette?" sanoi hän. "Jos kuninkaani olisi nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi", jatkoi hän ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.
Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. "Antakaa se tuolle pyövelilleni!" sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi pelokkaana ovenraossa. "Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa herrani ja valtiaani maailmassa."
Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan vihollisien kanssa.
"Vai se oli ehto!" lausui piispa katkerana. "Siis Herodes ja Pilatus ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, — kuinka kauan sitä aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!"
"Vielä jotain arvoisa herra!" lausui Junkker Strange. "Minä olen tuonut teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä."
"Jutta-sisareni!" huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen kaikki viha. "On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!"
"Ei sentään tässä asussa!" väitti Junkker Strange asettuen hänen tielleen. "Te säikäytätte hänet — eikö teillä ole mitään muita vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!"
"Ei ei, hovipeliä! Näin — juuri näin hän saa nähdä minut —, tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja vihittyä kristillistä piispaa!"
Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa huolestuneen sisarensa hoivissa.
"Veli, veli, rääkätty veli-parkani!" valitti kalpea, iäkäs nainen itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset tippuivat lattialle. "Tuollaisenako näen sinut jälleen!" — "Juttako olet!" huudahti piispa ja nousi huojuen. "Aivan niin! Mutta sinä tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!" lausui huolestunut herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker Strange oli tuottanut. "Vahvista itseäsi, veli parka, niin että pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!" Sitten hän veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja partansa. —
"Ja kun sukineeksi sai kutrin, hän kyynelin kastoi sen —"
lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.
"Elä itke minun tähteni rakas sisar!" lohdutti piispa häntä puoliääneen. "Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä kostan täysin kärsimäni!"
"Ah, vaiti siitä!" kuiskasi herttuatar tuskallisena. "Jos joudut uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua."
Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja, jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina. Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta. Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo, sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi sen tehdä.
Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä, kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. "Kiitos siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden alennettuna."
"Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä", sanoi Valdemar, "niin Jumala suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään maailman viisaus auta."
Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui kuningas syviin mietteisiin.
"Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan", arveli Valdemar. "Tuo ylpeä mies uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja salaiset viholliseni kostoon."
"Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy", väitti Junkker Strange. "Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?"
"Meidän kesken, Strange", vastasi Valdemar, "Otto-keisarille olen tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan. Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: 'kuinka kauan sinä käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot; käänny nyt pohjoista kohti!' Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla." Näin sanoen Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi häntä valtaneuvostoon.
* * * * *
Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.
Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo tärkeät kirjeet.
"Lukekaa!" sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja antoivat hänelle takaisin.
"Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?" kysyi Albert-kreivi ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. "Arkkipiispa? Se yltiöpää!" huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta kiihkeän levottomana.
"Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!" lausui kuningas. "Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi, ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta."
Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.
KUUDES LUKU.
Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää; suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn, likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.
"Tänne siis on ehditty!" jupisi Martti. "Ja huomenna näillä ajoin voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra piispa", sanoi hän nyt ääneen. "Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte, Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä."
Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää paaville.
"Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!" jatkoi puhelias Martti. "Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me olemme ja miksi matkustamme."
"Saksalaisesta?" kysyi piispa teroittaen huomiotaan. "Hm, mitä vastasit hänelle?"
"Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja kirje paaville, ja että minä olen — —"
"Tyhmää lorua!" keskeytti piispa vihoissaan. "Kuka sinun on käskenyt mennä kellekkään selittämään niitä asioita?"
"Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!" vastasi Martti pudottaen takin käsistään. "Minä olisin kyllä voinut hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun ystäviksi ja tovereiksi — herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut."
"Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä", sanoi piispa kiivaana. "Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut sinun saksaakaan paljon taitavan!" — "Ah herra piispa, minä autan itseäni miten voin", vastasi Martti. "Kapitulitalossa oppimani latina tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia kirjetaskusta, herra — minä pelkään että se voi tulla liian likelle tulta?"
"Herra armahda, kirjetaskuni!" huudahti piispa. "Anna tänne! Se ei saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki matkarahamme." Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.
Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet, että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät saksalaisilta.
"Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?" kysyi isäntä. "Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen nimeään."
"Se vuosi kai on lopussa!" laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.
"Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa, niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia."
Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut. Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren, höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet ristissä rukouksen. "Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!" niin hän päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille vieraille?
Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.
"On vastoin hurskaan herrani lupausta", sanoi vieras ratsuri, "ottaa osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen Lorettoon saapumista."
"Vai niin!" sanoi isäntä. "Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä."
Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä, ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle, toivottaen tavan mukaan "mitä parhainta yötä." Nopeasti läheni pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut vieraitaan ovelle ja palannut. "Mukava pyhimys!" sanoi hän ristien itsensä. "Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo mennyt."
"En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!" kuiskasi piispa Pietari Martille: "Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi tukossa ja satuloitse hevoset!"
"Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria."
"Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä. Tee kuten sanon!"
Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.
Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään. Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään. Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. "Jumalan nimeen"! lausui piispa ja seurasi häntä.
He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä eikä polkua. "Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja; siellä on varmaan majatalon aasinajajia —, he aikoivat samaa tietä kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville ystäville hätätilamme."
Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta samanlainen ääni ja soihdut likenivät.
"Tulevat!" sanoi opas. "Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni."
Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti ja kutsui Marttia. "Sano miehille", lausui hän tanskaksi, "että meidän Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!"
"Herra Jumala, onko niin!" huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa käskyä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten, soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin. Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja syöksyi alas.
Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. "Parempi olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!" huusi hän. "Missä olette, miten ryövärien kävi?"
"Piruja ne olivat eikä ihmisiä", valitti Martti. "Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan, voimatta kättäni liikuttaa."
"Me tappelimme niinkauan kuin voimme", sanoi toinen, asemiehistä.
"Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan."
"Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!" huudahti Martti. "Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja uimme veressämme!"
Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen, mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.
"Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?" lausui Martti, joka nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli maannut. "Ah, rakas herra piispa!" jatkoi hän. "Kun minä näin hevosenne syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa."
"Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!" sanoi piispa.
"Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?"
"On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet", sanoi Martti. "En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti, vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa — katsokaa, sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa äyriäkään." Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. "Jumalan pyhä veri, se on poissa!" huudahti hän kauhistuneena. "Minut on ryöstetty — koko matka on turha!"
"Minullahan se on herra!" huudahti Martti. "Tässähän on kukkaro."
"Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje ja valtuus!"
"Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, — mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se löytyy!"
"Turhaan, turhaan! Poissa se on — ei se ole kadonnut, se on ryöstetty; se oli neulottu lujasti kiinni — takki on revitty, tasku on halkaistu; haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne eivät välittäneet — kirjeitäni ne tahtoivat, — tämä ansa oli tuon röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman kirjettä ja valtuutta."
Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.
"Rakas, hyvä herrani!" lohdutti Martti häntä uskollisesti. "Kuinka voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin, että te ette kulje valheen kengillä!"
"Vanha, uskollinen Martti!" sanoi piispa iloisesti. "Sinun suusi kautta puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!" huusi piispa. "Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän, joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa, eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin! Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja valo."
Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa, joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.
"Minä uskon, herra piispa", sanoi nyt Martti miettiväisenä, "että ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja rotkojen väliä."
"Niinhän on elämässä joka askeleella", vastasi piispa, "vaikkakin me huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä".
"Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin Vapahtaja opetuslapsilleen."
"Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden", vastasi piispa. "Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli noituutta ja pirun vehkeitä."
"Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?" kysyi Martti uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.
"Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty ihmisten kohtalot ja tulevaisuus."
"Onko todellakin sellainen kirja?" kysyi Martti ja unohti tarkata vaarallista tietä. "Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi." Hän teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen taakseen.
Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.
"Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!" sanoi piispa hillityllä äänellä. "Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa, että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut, voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla, huolimatta salaisista ja tulevista asioista!"
Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen, heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään, he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen iltaa onnellisesti Roomaan.
Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa, sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi. Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan, halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.
Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen, jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä. Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.
Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.
Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä, viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty todennäköisesti oli ottanut osaa, — kaikesta tästä nyt Pietari piispan selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.
Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.
Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää, että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona, sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja suojelijainsa luo.
Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi, ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle paavin istuimen eteen.
Mukanaan tämä mahtava pannajulistus piispa Pietari läksi heti paluumatkalle Roomasta, ja hän aikoi itse, ennenkuin näkisi kuninkaansa, matkustaa Bremeniin ja panna täytäntöön tämän vaarallisen yrityksen. Sillä paavin hovissa ei ollut ketään jolla näissä olosuhteissa olisi ollut rohkeutta ja halua antautumaan tuohon ilmeiseen hengenvaaraan, nimittäin viemään paavin pannakirjaa viholliskaupunkiin niin mahtavalle kapinoitsijalle kirkkoa vastaan.
* * * * *
Piispa Valdemarin seistessä eräänä päivänä Bremenin tuomiokirkossa pääalttarilla, yllään uusi arkkipiispanasu, ja hänen lukiessaan messua seurakunnalle, astui kirkkoon kookas mies puettuna suureen, valkoiseen kaapuun, jonka rintamukseen oli neulottu musta pääkallo; hänen kasvojaan peitti suojus, jonka yksi nipukka ulottui hänen rinnalleen saakka, ja jonka silmäaukoista välkkyi tumma, säkenöivä katse. Tuo vakava, valepukuinen olento lähestyi alttaria ja levitti paavin pannakirjeen arkkipiispan eteen. Tämä tuijotti hämmästyneenä ja kalveten paavin julistusta. Naamiomies peräytyi ja katosi yleisön joukkoon, ja nyt kaikui mahtava ääni kirkon läpi: "Arkkipiispa Valdemar on julistettu kirkon pannaan; voi sitä, joka suojaa kirkon vihollista! Kirottu on se, jota hän siunaa; hänen sauvansa on murrettu — pyhä voide on huuhdottu pois hänen päälaeltaan."
Koko seurakuntaan levisi kauhistus. Kuin salaman huumaamana riensi kansa ulos kirkosta. Pannan-alainen arkkipiispa pudotti koukerosauvan kädestään ja vaipui voimatonna alttarin eteen. Mutta piispa Pietari, joka oli tuon kauhean pannakirjeen tuoja, oli muutamien tuntien kuluttua Bremenin ulkopuolella, matkalla kuningas Valdemarin luo, joka huhun mukaan oli ajanut keisari Fiilipin pakosalle Pohjoisalbingin luota, ja rynnännyt vahvan sotajoukon kera Braunschweigiin. Huhu keisari Fiilipin epäonnistuneesta hyökkäyksestä Tanskaa vastaan, hänen päättömästä paostaan ja Tanskan kuninkaan voittoretkestä eteenpäin olivat saaneet koko Pohjois-Saksan kauhun ja hämmästyksen valtaan. Tämä mahtava hyökkäys oli ollut Pohjois-Saksan pikkuruhtinasten ainoa toivo, ja muutamat kuningas Valdemarin läänitysmiehistä olivat arvelematta yhtyneet keisari Fiilipiin ja lähettäneet hänelle apujoukkoja vihaamaansa lääniherraa vastaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa. Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.
"Enkö sitä sanonutkin!" lausui Hildesheimin piispa. "Te olitte liian kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme."
"Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!" sanoi kreivi Adolf. "Mitä auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma."
"Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!" lausui Schwerinin kreivi Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. "Mitä auttoi minua tuo joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon, sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!" Hän avasi erään kirjeen ja luki:
"Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin linnan tornissa!
Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa. Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani nimittää itseäni
teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne. Ritari Otto, Lüneburgin kreivi".
Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.
"Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?" lausui Hildesheimin piispa. "Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat auttaa teitä."
Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto riensivät nopeasti Schweriniä kohti.
Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.
"Bremenin arkkipiispa — uljas Valdemar-piispa!" kuului joka suusta, ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja hätätoverina.
"Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä olen?" lausui peloittavan vakava vieras. "Minä olen lainsuojaton, pannanalainen mies — —"
"Lainsuojaton? Pannanalainen?" toistivat kaikki kauhistuneina.
"Lainsuojaton, pannanalainen!" toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi samalla hänelle kätensä. "Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin — ystäväni ja toverini kostotoimissa!"
"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt; minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani; mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani. Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun kuvan sijaan miekka — turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja kostotoveriksi!"
"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin neuvotteluihin."
"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on", lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista, Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan, että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat, mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona, ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle — niin Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen kuninkaan poika voi!"
"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään — jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."
"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik, niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."
"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.
* * * * *
Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille, ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.
Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan, sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin kuin välttämätöntä oli.
Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä toteutuvan.
Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.
"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti. "Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä onnettomuuteen."
Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä puolisoaan.
"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä. "Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."
"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja iloa?"
"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas, lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni voi kääntyä hädäksi — niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle. Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"
Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan. Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja kuninkaalta.
* * * * *
Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella, ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.
"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi
Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"
"Kyllä", sanoi Kristiina, "mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita, ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista."
"Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää."
"Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?" kysyi Rigmor kärsimättömästi.
"Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen
Kaarlo ovat."
"Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa", vastasi Dagmar, "vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan, onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja voitto ovat Herran kädessä."
"Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää", sanoi Rigmor, "niin ettei ole hätää ensinkään".
"Niinpä kyllä, hyvä lapsi!" vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä liikutettuna poskelle. "Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat tutkimattomat."
Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.
"Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin terve", sanoi hän. "Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen, sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin sotavoimin Bambergista."
"Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!" lausui Dagmar. "Eikö
Ruotsista ole mitään uutisia?"
"Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta."
"Se ei ole minusta mikään hyvä merkki", huokasi kuningatar. "Hankkikaa minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah, minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan, hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa."
"Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme", sanoi herra Ib Urne, "miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme tähden?"
"Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina", lausui Dagmar. "Mutta Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen."
Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö, jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan sanoilla:
"Pojat Tanskan urhoina taisteli, kovin ruotsalaista he löivät; he ennen kaatuivat paikalleen kuin kunniansa möivät.
Oli ruotsea kolme, kun heitä yks: oli kaukana leikki siitä; niin paljon sinne kalvenikin ja kuoli urhoja niitä."
Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt, herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi. Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset. Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:
"Kai kahdeksantuhatta Tanskasta läks heitä sotahan: nyt tuskin viittäkymmentä näemme palaavan.
He saaliiks korppein, huuhkaajain
jäi vuorten rotkoihin.
Moni itkee täällä morsian,
kun pois on ainoisin.