(Istuutuu.)
MAX. Varjelkoon Jumala, että niin ei käydä voisi? Peloittavasti kuohahtaen nousee kaikk' armeija — Oi, väärin käyttävät ne keisarinsa luottamusta, niin ei käydä voi.
ISOLANI.
Ei, sortuis silloin kaikki.
WALLENSTEIN. Niin käypi, uskollinen Isolani. Varoen minkä rakensimme, sortuu. Kai silti sentään sotapäällikön ne jonkun löytää, syntyy keisarille myös sotajoukko rummun kuultuaan.
MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo astellen ja heitä rauhoitellen). Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit! Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee päätöstäs ennen neuvonpitoamme ja ehdottelujamme — Ystäväni, menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.
TERZKY.
Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!
(Menevät.)
BUTTLER (Questenbergille). Jos hyvän neuvon kuulla haluatte, niin lähihetkinä nyt älkää tulko esille julkisesti, sillä, kuulkaa, tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110] suojella voisi pahoinpitelyltä.
(Äänekästä liikettä ulkona.)
WALLENSTEIN. On neuvo hyvä — Ettei vieraallemme tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi, Octavio Ja nyt, von Questenberg, hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän: on toista asia ja toista mies.
(Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua, tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan useita päälliköitä.)
GÖTZ.
Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme —
TIEFENBACH (samalla).
Kokea mitä saamme? Aiot meidät —
COLALTO (samalla).
Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.
WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon).
Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.
(Poistuu.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Huone.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
ILLO ja TERZKY.
TERZKY. Kuink' aikomuksenne on menetellä nyt iltapidoiss' everstien suhteen?
ILLO. Huomatkaa! Esitämme kaavan, jossa kirjallisesti kaikki herttuaan liitymme ruumiinemme, henkinemme viimeiseen sydänvereen saakka; muistain myös senkin valan vaatimukset, joka velvoittaa meitä keisaria kohtaan. Omassa sopimuksess' ilmoitamme erikseen tämän, niin jää puhtaaks tunto. Kuulkaahan! Täten tehty kirjoitus jo ennen illallista esitetään, ei kukaan siitä ole loukkaantuva — Edelleen kuulkaa! Ja kun viinin hehku sydämen aukaisee ja silmät sulkee, paperin toisen, josta väliehto tuo puuttuu, saavat allekirjoittaa.
TERZKY. Kuink'? Uskotteko heidän noudattavan valaansa, jonka heiltä ottaneet olemme viekkain silmänkääntötempuin?
ILLO. He ovat ansassamme — Kirkukoot vilpillisyyttämme, min suinkin voivat! Hovissa heidän allekirjoitustaan enemmän uskotaan kuin valojansa. Kavaltajia ovat, se on selvä, pakosta hyvettä siis näyttelevät.
TERZKY. Kaikk' yhdentekevää, jos tapahtuu vain jotain ja jos liikkeelle vain lähtään.
ILLO. Lopulta — tärkeintä ei ole tässä kenraalit saada täysin taipumaan, jo riittäis saada herra[111] siihen uskoon, etteivät häntä jätä — Jos hän toimii, ikäänkuin olisivat he jo hänen, niin ovatkin, ja hän vie heidät kanssaan.
TERZKY. Useinkaan en voi häntä käsittää. Hän vihollista kuuntelee ja mulla Thurnille, Arnheimille kirjoituttaa, Sesinalle hän puhuu rohkeasti, kanssamme tuntikaudet keskustelee aikeistaan, ja kun minä hänet luulen saaneeni kiinni — pujahtaa hän pois, ja näyttää kuin ei huolisi hän muusta kuin paikallansa-pysynnästä vain.
ILLO. Ja hänkö luopuis vanhoist' aikeistansa! Ei valveillaan, ei nukkuessaan mieti hän muuta, siksi kysyy joka päivä planeettain neuvoa —
TERZKY. Niin, tiedättekö, hän että tänä yönä sulkeutuu tähystystorniin kera tohtorin[112] ja tekee havainnoitaan? Sillä kuuluu olevan erikoinen tämä yö ja jotain suurta, kauan vuotettua taivaalla tapahtuvan.
ILLO. Kunpa vain maan päällä tapahtuisi! Kenraalit innoissaan ovat, valmiit vaikka mihin, etteivät menettäisi päällikköään. On kyllä aihetta nyt meillä käydä hovia vastaan liittoon kiinteään. Viaton nimi on, vain päällikkönä pysyttää muka hänet tahdotaan. Täytäntöön-saannin kiihkossapa, nähkääs, silmistä alku pian kadotetaan. Asettaa kortit aion siten, että havaitsee ruhtinas ja — uskookin valmiiksi heidät joka uhkapeliin. Tilaisuus hänet viettelee. Kun käyty on suuri askel, jot' ei wieniläiset anteeksi anna, sitten hänet johtaa jo tapahtumain pakko edelleen. Valinta vain käy raskaaksi nyt hälle; kun pakko ahdistaa, niin saapi hän tarmonsa taas ja neuvokkaisuutensa.
TERZKY. Vain sitä juuri vuottaa vihollinen[113] tullakseen avuksemme.
ILLO. Tulkaa! Meidän nyt lähipäivinä jo suunnitelmaa kehittää täytyy enemmän kuin ennen on vuosikausiinkaan — Ja jos on täällä alhaalla menestystä, huomatkaa, myös tähdet tuikkii meille oikeat! Luo everstien tulkaa! Kuumanahan on rauta taottava.
TERZKY.
Menkää, Illo!
Mun täytyy täällä vuottaa kreivitärtä.
Kas mekään emme ole joutilaina[114] —
jos yksi köysi katkee, meill' on toinen.
ILLO. Viekkaasti hymyi rouvanne. Mit' onkaan nyt teillä?
TERZKY.
Salaisuus on! Vait'! Hän tulee!
(Illo poistuu.)
TOINEN KOHTAUS.
KREIVI ja KREIVITÄR TERZKY, joka astuu esille eräästä
kamarista. Tämän jälkeen muuan PALVELIJA, sitten ILLO.
TERZKY.
Tuleeko Thekla? Loppuu Maxin maltti.
KREIVITÄR.
Hän heti tääll' on. Anna Maxin tulla!
TERZKY. En kyllä tiedä, kiittäneekö tästä herramme meitä. Hän ei ole koskaan ilmaissut mieltään tästä asiasta. Mun sinä taivutit, sun täytyy tietää, mitenkä kauas pääset.
KREIVITÄR. Siitä vastaan. (Itsekseen.) Ei tähän tarvis ole valtakirjaa — Sanoitta, lanko,[115] kyllä ymmärrämme toisemme — Enkö arvais, miksi tytär kutsuttiin tänne, miksi häntä tuomaan valittiin juuri Max? Tää uskoteltu kihloihinmeno oudon sulhon kanssa voi muita harhaan viedä! Minä arvaan aikeesi — Mutt' ei sovi moiseen leikkiin käsiksi käydä sun. Ei toki! Kaikki jää riippumaan mun oveluudestani. No hyvä! — Kälystäs et petykään.
PALVELIJA (tulee).
Kenraalit!
(Poistuu.)
TERZKY (kreivittärelle). Muista Maxin pää vaan panna pyörälle, antaa hälle miettimistä — pitoihin tulless' ettei epäröisi, kun allekirjoitetaan.
KREIVITÄR.
Hoida vieraas!
Lähetä tänne Max!
TERZKY. Niin, riippuu kaikki näät hänen allekirjoituksestansa.
KREIVITÄR.
Luo vieraittesi!
ILLO (tulee takaisin).
Minne jäitte, Terzky!
On talo täynnä, teitä odotetaan.
TERZKY.
Paikalla!
(Kreivittärelle.)
Niin, ja ettei kauan viipyis —
heräisi muutoin isän epäluulo —
KREIVITÄR.
Tarpeeton huoli!
(Terzky ja Illo menevät.)
KOLMAS KOHTAUS.
KREIVITÄR TERZKY. MAX PICCOLOMINI.
MAX (katselee arasti huoneeseen).
Täti Terzky![116] Saanko?
(Astuu keskelle huonetta ja silmäilee levottomasti ympärilleen.)
Hän tääll' ei ole! Miss' on?
KREIVITÄR. Katsokaapas vain tuonne nurkkaan, kenties siellä piilee takana kaihtimen —
MAX.
Tuoss' sormikkaansa!
(Aikoo ne siepata, kreivitär ottaa ne itselleen.)
Oi sydämetön täti! Ette salli —
On huvinanne mua kiduttaa.
KREIVITÄR.
Näin vaivat maksatte!
MAX.
Jos tietäisitte,
niin punnittava kaikk on — sanat, katseet!
Se outoa on mulle!
KREIVITÄR. Moneen seikkaan totutte vielä, kaunis ystäväni! Mun täytyy tästä kuuliaisuutenne kokeesta kiinni pitää, sillä ehdoin vain ryhtyä voin tähän asiaan.
MAX.
Vaan miss' on hän? Ja miksi hän ei tule?
KREIVITÄR.
Se minun huolekseni jättäkää!
Ken parastanne toivois enemmän!
Ei kukaan tietää saa, ei isännekään,
ei suinkaan hän!
MAX. Ei ole pakkokaan. Nää kasvoja en, joihin kohdistaisin nyt sielun ihastuneen liikutukset. Oi, täti Terzky! Onko täällä kaikki siis muuttunut, vai lienkö minä? Tuntuu oudoilta ihmiset. En jälkeäkään nää entistoiveistani, iloistani. Ne minne kaikki meni? Enhän ollut tähänkään maailmaan mä tyytymätön. Kuink' äitelää nyt kaikk' on, arkimaista! En kumppaneitani mä sietää voi isälle sanaakaan en osaa haastaa, ja virka, aseet näyttää turhuuksilta. Niin tuntuis ehkä hengest' autuaasta, jok' asunnoista rauhan ikuisen lapsuudenleikkeihinsä palajaisi ja mielipuuhiin, veljesseurahan ja koko ihmiskunta-raukan luo.
KREIVITÄR. Pyytäisin sentään, että joku katse myös luotais tänne arkimaailmaan, tärkeitä jossa juuri tapahtuu.
MAX. Tääll' ympärillä jokin puuha käy, tavaton hyörinä sen ilmaisee; kai tietää saan, kun juoni on jo valmis. Miss' aattelette minun olleenkaan! Mut iva pois! Niin mua tuskastutti tää leirin touhu, tuttuin tungettelu ja mauton pila, turhat juttelut, ja mua ahdisti, pois täytyi päästä täydelle sydämelle hiljaisuutta, puhdasta paikkaa onnelleni saamaan. Pois hymy, kreivitär! Mä kirkoss' olin. Tääll' luostari on, menin sinne, siellä, ovella taivaan, minä olin yksin. Siell' oli yläpuolell' alttarin jumalanäidinkuva, huono taulu, vaan se ol' ystävä, jot' etsin juuri. Kuink' usein olen poven heltymättä mä nähnyt ihanan sen loistossaan ja hartaan palvonnan — nyt käsitin sen hartauden, rakkauden selvään.
KREIVITÄR. Iloitkaa onnestanne! Unhottakaa maailma! Sillävälin ystävyys huolehtii, toimii kyllä puolestanne. Vain myöntyväinen olkaa silloin myös, kun teille onnentienne osoitetaan.
MAX. Vaan missä viipyy hän? Oi armas aika tuo matka, jolloin aamu jokainen yhdisti meidät, yö vain eron toi! Jäi unhoon tuntilasi, kellonlyönti. Meist' ylenautuaista tuntui aika juoksustaan ikuisesta pysähtyvän. Oi, maahan taivaast' on se suistunut, ken hetken vaiheit' unhottaa ei saata! Ei kellonlyönti onnellista varten.
KREIVITÄR.
Milloinka sydämenne avasitte?
MAX. Aamulla tänään virkkaa uskalsin hänelle ensimäisen sanan.
KREIVITÄR.
Kuinka?
Tänäänkö vasta kolmeen viikkokauteen?
MAX. Metsästyslinnass' siinä, joka kohoo välillä Pilsenin ja Nepomukin[117] ja jossa meidät saavutitte, siinä, pysähdyspaikass' aivan viimeisessä. Katsoimme kulmahuoneest' äänetönnä kentälle autiolle, edessämme järjestyi rakuunat, jotk' antoi meille saatoksi herttua. Niin mua kalvoi eromme tuska, silloin uskalsin vavisten virkkaa hälle nämä sanat: tää kaikki, neiti, mieleeni tuo, että mun tänään onneni on jätettävä. Isänne pian näätte, ystävät teit' uudet ympäröivät, minä jään vieraaksi teille, joukkoon häviän — "Puhelkaa täti Terzkyn kanssa!" näin hän heti virkkoi ääni värähdellen, ihanat posket hehkuen ja mua tapasi verkkaan maasta yleten nyt hänen katseensa — en voinut enää mä estää itseäni — (Prinsessa näkyy ovella ja seisahtuu siihen kreivittären nähden, mutta Piccolominin huomaamatta.) riistin hänet syliini, painoin suutelon — niin silloin salissa rasahti, se eron toi — te siellä olitte. Ja mitä nyt on tapahtunut, tiedätte jo.
KREIVITÄR (lyhyen vaitiolon jälkeen ja salaa katsellen Theklaa). Niinkö olette vaatimaton, niinkö vähän tahdotte tietää, että ette kysy, mi salaisuus on minullakin?
MAX.
Teillä?
KREIVITÄR. Niin kyllä. Kuinka heti mentyänne huoneeseen astuin sekä huomasin, mit' ensi hetkess' siskontyttäreni sydämen yllätyksen jälkeen —
MAX (vilkkaasti).
Mitä?
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET. THEKLA, joka nopeasti astuu esiin.
THEKLA. Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee minulta paremmin sen.
MAX (taapäin astahtaen).
Hyvä neiti! —
Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!
THEKLA (kreivittärelle).
Hän onko kauankin jo ollut täällä?
KREIVITÄR.
On kyllä. Aikansa on kohta mennyt.
Ja missä viivyitte niin kauan tekin?
THEKLA. Oi, äiti itki taas. Hän kärsii — enkä voi olla olematta onnellinen.
MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa).
Nyt rohkenen taas teitä silmäellä.
En äsken voinut. Enhän löytänyt
timanttiloistostanne rakkaintani.
THEKLA. Silmänne ainoastaan näkivät mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.
MAX. Oi tätä aamua, kun teidät näin omainne piirissä ja syliss' isän ja itseni niin vieraaks siellä tunsin — Mitenkä silloin minun teki mieli halata isäänne ja nimittää isäksi häntä! Mutta tunteen kuohun hän vaiens ankaralla katseellaan, myös jalokivistänne pelästyin, jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä. Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti isänne teidät taiall'[118] ympäröidä, paikalla enkel' uhriks koristaa, säätynsä taakall' ilomieltä painaa! Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta semmoista loistoa vain kuningas.
THEKLA.
Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa!
Näette, kuinka pian taakka poistui.
(Kreivittärelle.)
Ei ole iloinen hän. Miksi ei?
Te, täti, teitte hänet murheiseksi!
Matkalla hän ol' aivan toisenlainen,
niin päivänpaisteinen, niin puhelias!
Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.
MAX. Isänne syliss' olitte ja teitä maailma aivan uusi palvoi sekä, vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.
THEKLA. Viehättää täällä kyllä moni seikka, tää sotanäyttämökin värikäs, monesti joka uusii kuvan rakkaan,[119] todellisuuteen, eloon liittää sen, mi sulounelt' on vain näyttänyt.
MAX. Se uneks onneni vei todellisen. Nää viime päivät elänyt mä olen saarella taivaisella; sepä saari on alas painunut, ja tämä silta, jok' elämään mun johtaa entiseen, erottaa minut siitä taivaastani.
THEKLA. Elämän leikki näyttää valoisalta, jos sydän varman aarteen omistaa. Kun leikkiä sit' olen nähnyt, palaan kauniimman aarteeni luo riemuisemmin. (Vaikenee ja sitten leikillisellä äänellä jatkaa.) Mit' uutta sekä outoa nyt olen ajalla lyhyellä nähnytkin! Vaan kaiken sen se ihme voittaa, jonka tää linna kätkee salaperäisesti.
KREIVITÄR (mietteissään). Mit' olisi se? Kaikki tunnenhan pimeät nurkat tämän rakennuksen.
THEKLA (hymyillen). Suojaavat henget sinne vievää tietä, kaks aarnia[120] on ovenvartijana.
KREIVITÄR (nauraa). Ah, astrolooginenko torni? Kuinka niin tarkoin vartioitu pyhä paikka on teille ensi hetkist' auennut?
THEKLA. Mies pieni, vanha, valkohapsinen, näöltään suopea, jok' antoi mulle jo heti suosionsa, avas ovet.
MAX.
Se herttuan on astroloogi, Seni.
THEKLA. Hän paljon kyseli, hän tahtoi tietää mun syntymäni päivää, kuuta sekä synnyinkö minä päivällä vai yöllä —
KREIVITÄR.
Hän kysyi horoskooppianne varten.
THEKLA. Myös katsoi kättäni ja epäillen pudisti päätään, eikä näyttäneet käteni viivat häntä miellyttävän.
KREIVITÄR.
No miltä tuntuikaan se sali teistä?
Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.
THEKLA. Kummalta tuntui, kun ma nopeasti täydestä päivänvalost' astuin sinne, mun heti ympäröi näät synkkä yö, jot' outo valo hälvensi vain hiukan. Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä valtikka kädessä ja jokaisella pään päällä tähti; ainoastaan niistä valonsa näytti saavan koko torni. Ne planeettoja oli, sanoi vanhus, ihmisten kohtaloiden valtiaita, siks oli kuvattu ne kuninkaiksi. Saturnus oli nimi äärimmäisen, se oli synkkä vanhus, keltatähti; punaista tähteä sen vastapäätä sotainen asu yllään kantoi Mars — ne niukan onnen ihmisille tuo. Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen, pään päällä lempeästi tähti loisti, se oli Venus-tähti, ilontuoja. Merkuriuksen, siivet jaloissaan, näin vasemmalla. Keskell' ilomieli, kuningasotsa urho hohteen loi, isäni tähti, kirkas Jupiter, ja vieress' seisoi Aurinko ja Kuu.
MAX. Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo hän tähtiin taikka voimaan henkien! Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä hengillä, salavoimill' avaruutta; on sydämestä lempivästäkin tää tavallinen luonto liian ahdas, ja syvemmät on lapsuuteni sadut kuin totuus, jota elo opettaa. Iloinen ihmemaa vain antaa voi povelle hehkuvalle vastauksen, ijäiset alansa se mulle avaa, tuhannet oksat tarjoo tuhlaten auvoista henkeäni keinuttamaan. On satu rakkauden kotimaa, keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi ja jumalaisna uskoo jumaliin. On poissa vanhat satuolennot, pois siirtynyt se viehättävä suku; vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet palauttaa ikivanhat ikihehku, ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt, jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä; sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville, ja nytkin Jupiter tuo meille kaiketi, mi suurta on, ja Venus kaiken kauniin.
THEKLA. Jos semmoista on tähtitaito, silloin riemuiten liityn siihen valouskoon. Suloista ajatella, että meille rajattomissa taivaan tarhoiss' on lempemme seppele jo syntyissämme tähdistä tuikkivista solmieltu.
KREIVITÄR. Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja, solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.
MAX. Valtansa synkkä pian kukistuu! Siunattu olkoon into ruhtinaan, oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo, suo rauhan riemullisen maailmalle. Se suuri sydän muut' ei toivo silloin, mainettaan varten kylliks on hän tehnyt, voi elää itselleen ja omaisilleen. Maatiloillensa hän on palajava, asunto häll' on kaunis Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122] hauskoilta näyttää — Riesenbergiin[123] saakka metsästyspuistojensa aidat kulkee. Hän silloin suurta luomisintoansa voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti taiteita elähyttää, turvaa suoda kaikelle arvokkaalle, ihanalle — rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää — Voimansa uljas jos ei lepoon suostu, hän elementtein kanssa taistelkoon, virroille urat luokoon, kallioita halkaiskoon sekä ammateille tehköön tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä jutellaan meidän sotateoistamme —
KREIVITÄR. Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei pois miekkaa pantais aivan aikaisin. Ansaitsee tämän morsiamen arvo, miekalla että häntä kositaan.
MAX.
Oi, jospa hän ois asein saatavissa!
KREIVITÄR. Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui kuin ruokasalissa ois kiivas riita.
(Menee huoneesta pois.)
VIIDES KOHTAUS.
THEKLA ja MAX PICCOLOMINI.
THEKLA (heti kreivittären poistuttua, nopeasti ja salavihkaa Piccolominille). Heit' älä usko! Petosta.
MAX.
He voisi —
THEKLA. Vain minuun täällä luota! Niillä, näin sen, on suunnitelma.
MAX.
Niinkö? Mutta mikä?
Eduksi oisko heille toiveitamme —
THEKLA. En tiedä. Varmaan vaan ne meit' ei aio onnellisiksi tehdä, yhdistää.
MAX. Mitäpä Terzkyt kuuluu meihin? Onhan meill' äitisi. Se sydän herttainen ansaitsee meiltä lapsenluottamuksen.
THEKLA. Sinua rakastaa ja kunnioittaa hän enemmän kuin muita, mutt' ei hän tämmöistä salaisuutta tohtis peittää isältä. Äidin rauhan vuoks ei tästä hänelle saada virkkaa.
MAX. Hyödyttääkö tuo salaperäisyys? Näin aion tehdä: isäsi jalkain juureen heittäydyn, hän ratkaiskoon mun onneni, hän onkin niin suorava ja vihaa kiertoteitä, on hyvä, jalo —
THEKLA.
Sinä itse olet!
MAX. Vain tästä päiväst' asti hänet tunnet. Minäpä olen vuosikymmenen elänyt hänen nähtävillään. Eikö hän ennen ole tehnyt tavatonta? On hänenlaistaan lailla Jumalan yllättää, hänen täytyy ihastuttaa ja hämmästyttää. Kenties juuri nyt vain tunnustustamme hän odottaa liittääkseen meidät yhteen — Olet vait? Epäilet? Mitä sull' on isääs vastaan?
THEKLA, Minulla? Ei, ei mitään — Liian paljon hän puuhaa vain, jott' aikaa tuskin jäänee onnemme miettimiseen. (Hellästi tarttuen Maxin käteen.) Kuule mua! Pois meistä liika ihmisluottamus! Jokaista Terzkyin suomaa suosiota muistamme kiitollisna, vaan myös heihin luotamme vain min verran ansaitsevat, povemme ääntä muutoin seuratkaamme!
MAX.
Oi, saavutammeko me onnen koskaan?
THEKLA. Meill' eikös se jo ole? Etkös ole omani? Enkös ole sun? Nyt elää minussa uljuus, rakkauden lahja — Näin avomielinen en olla saisi, enemmän pitäisi muu sydäntäni salata sulta, niinhän vaatii tapa. Vaan mistä kuulisit nyt totuuden, jos sit' ei minun suuni ilmaisisi? Löysimme toisemme, on syleilymme ikuinen, luja. Usko, ei ne näin ois suoneet väliemme kehittyvän! Siks onnemme kuin pyhä ryöstösaalis sydämen sisimpään me kätkekäämme! Ylhäältä taivaasta se meille tuli, vain taivasta siit' tahdomme me kiittää. Se ihmetyön voi meille vielä tehdä.
KUUDES KOHTAUS.
KREIVITÄR TERZKY ynnä EDELLISET.
KREIVITÄR (kiirehtien).
Jo kutsuu mieheni. On kiire nyt.
Hän aikoo pöytään —
(Kun Thekla ja Max eivät tästä huoli, astuu hän heidän väliinsä.)
Erotkaa!
THEKLA.
Ei toki!
On tuskin silmänräpäystä mennyt.
KREIVITÄR.
Prinsessa, pian kuluu teiltä aika.
MAX.
Ei lainkaan, täti.
KREIVITÄR.
Pois! Ne kaipaa teitä.
Isänne kahdesti on tiedustellut.
THEKLA.
Oi, hänen isänsä!
KREIVITÄR.
Kai ymmärrätte.
THEKLA. Vaan mitä tekemist' on hällä siellä? Ei siihen piiriin kuulu; tosin siell' on arvokkaat, ansiokkaat miehet, mutta hän liian nuori on, ei seuraan sovi.
KREIVITÄR.
Mieluummin itse hänet pitäisitte?
THEKLA (vilkkaasti). Niin juuri. Sitä mieltä olen. Saakoon hän tänne jäädä, saakoot herrat sanan —
KREIVITÄR. Järkenne miss' on, siskontytär? — Kreivi, te tunnette ne ehdot.
MAX.
Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin!
(Kun Thekla käännähtää poispäin.)
Ah, mitä sanotte?
THEKLA (häneen katsomalla).
En mitään. Menkää!
MAX.
Saatanko mennä, jos te vihastuitte —
(Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo
hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten,
Max syleilee häntä lujasti.)
KREIVITÄR.
Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun.
Vieraita ääniä siell' lähestyy.
(Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan. Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
THEKLA (laulaa ja soittaa).
Niin tammisto huokaa, ei tähteä näy, nuor' immyt itkien rannalla käy. Rajut aallot ne jyskyen paasia lyö, ja se immyt laulaa — sen kuuli vain yö, surun uskottu, synkäksi luotu:
"Sydän mulla jo kuoloon murtunut on, niin tyhjä on maailma, toiveheton. Pyhä Äit', ota lapsesi vaivoistaan; olen nauttinut suurinta onnea maan: mun on elää ja lempiä suotu."
KAHDEKSAS KOHTAUS.
KREIVITÄR tulee takaisin. THEKLA.
KREIVITÄR.
Mit' oli tämä, neiti siskontytär?
Lensitte hälle syliin. Hyi! Ois teidän
enemmän pidettävä arvostanne.
THEKLA (samalla nousten seisomaan).
Mi tarkoituksenne on, täti?
KREIVITÄR.
Ette
sais unhottaa, ken te ja ken on hän.
Sit' ette lainkaan muista.
THEKLA.
Mitä siis?
KREIVITÄR.
Friedlandin ruhtinaan te tytär ootte.
THEKLA.
Ja mitä sitten?
KREIVITÄR.
Kaunis kysymys!
THEKLA.
Nousimme arvoon me, hän siihen syntyi.
Lombardilaist' on sukua hän vanhaa,
on äiti ruhtinatar!
KREIVITÄR. Unissako puhutte? Kenties häntä rukoillaan perijätärtä rikkaint' Euroopan omakseen ottamaan.
THEKLA.
Ei ole tarpeen.
KREIVITÄR.
Pelottaa kenties mahdollinen kielto.
THEKLA. Isänsä sydämelle hän on rakas, isänsä vastusta ei liittoamme —
KREIVITÄR.
Niin hänen isänsä! Mut entäs teidän?
THEKLA. No niin! Te hänen isäänsä, niin luulen, pelkäätte, koska tämän juuri hältä niin tarkoin salaatte.
KREIVITÄR (katsoo häneen tutkivasti).
Te viekastatte.
THEKLA.
Kas, joko loukkaannuitte? Tehkää hyvin!
KREIVITÄR.
Luulette pelinne jo voittaneenne —
Varhainen riemu!
THEKLA.
Tehkää hyvin vain!
KREIVITÄR.
Viel' asia on kesken.
THEKLA.
Uskon sen.
KREIVITÄR. Ja luuletteko hänen käyttäneen arvokkaan elämänsä sotatoimiin, hylänneen rauhallisen maisen onnen, unenkin karkoittaneen vuoteeltansa ja jalon päänsä huolten uhriks suoneen vain tehdäksensä teistä onnelliset, noutaakseen sinut luostarkoulustasi ja riemusaatoss' sulle tuodaksensa sen miehen, johon miellyt? — Halvemmalla hän sen ois aikaan saanut. Tämä kylvö ei ole tehty, että hento kätes sen kukat taittaisi ja rintaas sitten helpoiksi koruiksi ne kiinnittäisi!
THEKLA. Se mit' ei minulle hän istuttanut, se itsestään voi kauniit hedelmänsä minulle kantaa. Hyvä kohtaloni jos hänen valtavasta olennostaan elämän iloni suo valmistuvan —
KREIVITÄR. Asiat näät kuin rakastunut tyttö. Silmäile ympärilles! Missä olet? Et ole tullut riemuhuoneeseen, hääkoristeitta ovat seinätkin, vierasten otsa seppelettä vailla. Vain aseloistoa on täällä. Vai luuletko tuodun häissäs tanssimaan nää tuhannet? Näät, kuinka täynnä on isäsi otsa aatoksia, kuinka yhäti äitis itkee; nytpä vaakaan sukumme suuri kohtalo on pantu! Pois jätä lapselliset tytöntunteet ja taakses pikku toiveet! Näytä, että sä tytär oot tuon muita suuremman! Ei nainen kuulua saa itselleen, vieraaseen kohtaloon hän lujin sitein on liitetty; vaan paras on se nainen, jok' omistaa voi sydänlemmellään valitsemansa vieraan kohtalon.
THEKLA. Niin luostarissa mulle sanottiin. Ei mitään toiveit' ollut mulla, tunsin vain tytär olevani mahtimiehen; ja hänen elämänsä maine, josta myös minä kuulin, tuntemaan mun saattoi, ett' oli määrä hänen uhriksensa mun tulla kautta kärsimyksien.
KREIVITÄR.
Se kohtalos on. Taivu empimättä!
Taivuimme minä sekä äitisikin.
THEKLA. Osoitti kohtalo jo mulle sen, kenelle uhraudun; hänt' en jätä.
KREIVITÄR.
Sydämen kehoitus, ei kohtalon.
THEKLA. Sydämen kutsu kohtalon on ääni. Hänelle kuuluu. Hältä lahjaks sain tään uuden elämäni. Hällä siis luomaansa oikeus on. Mitä olin, kun hänen kaunis lempensä ei vielä minua elähyttänyt? En tahdo vähempää ajatella itsestäni kuin armaani. Ei se voi halpa olla, jok' äärettömän kalliin omistaa. Saan onnesta, sen tunnen, myöskin voimaa. Vakaaksi elon näkee vakaa sielu. Nyt tiedän kuuluvani itselleni ja tunnen povessani lujan tahdon. Voin kaikki alttiiks antaa korkeimmasta.
KREIVITÄR. Siis isääs aiot sinä vastustaa, jos sinusta hän päättänyt on toisin? — Hänetkö taivuttaisit? Tiedä, lapsi: nimensä Friedland on!
THEKLA.
Se minun myös.
Hän näkee minut tosi tyttärekseen.
KREIVITÄR. Oi, hänt' ei taivuttaa voi keisarikaan; tytärkö häntä vastaan kamppailisi?
THEKLA.
Mit' eivät toiset tohdi, tohtii tytär.
KREIVITÄR. Todella! Se on hälle yllätys. Jokaisen esteen hän ois voittanut, ja tyttärenkö itsepäisyys toisi hänelle uuden taiston? Lapsi! Lapsi! Isäsi hymyilyn vain tunnet vasta, et vielä hänen vihakatsettansa. Ja uskallatko vapisevan äänes korottaa hänen eessään vastarintaan? Voit yksin suunnitella suuriakin, punoa puhetaidon seppeleitä, asestaa jalopeuran uljuudella kyyhkynkin sydämen. Mut koetahan! Sen tiukan katseen eessä sano: ei! Se katse sinut samoin tuhoaa kuin päivän tulikatse kukan lehden. — En tahdo pelästyttää, rakas lapsi! Ei pahin tapahtune, toivon sentään — en hänen tahtoaankaan tunne. Kenties sun toivees sopii hänen aikeihinsa. Vaan koskaan hän ei tahdo, että sinä, isäsi menestyksen ylväs tytär, kuin rakastunut tyttö käyttäydyt, alennut miehen vuoksi, jonka, jos on tuo suuri palkka hälle suotu, täytyy suorittaa siitä suurin uhri, mihin pakottaa saattaa hänet rakkaus.
(Poistuu.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
THEKLA yksinään.
THEKLA. Vihjeestäs sulle kiitos! Nytpä pääsin varmuuteen pahast' aavistuksestani. Se onko totta siis? Ei ole meillä tääll' yhtään ystävää, ei uskottua — ei muita kuin me itse. Saapuu taistot. Taivainen rakkaus, suo meille voimaa! Oi, hän on oikeassa![124] Eivät loista iloiset enteet sydänliitollemme. Ei tällä näyttämöllä asu toivo. Vain jylhä sotamelu kaikuu täällä, on lempikin kuin teräsvaruksissa, kuin kuolinkamppailuunsa vyötettynä.
Huoneemme kautta kulkee synkkä henki, jouduttaa kohtalo jo loppuamme. Se minut rauhanpaikast' ulos ajaa, häikäisee sielunikin sulohurmin. Se kiehtoo olennollaan taivaisella, sen yhä lähemmä nään liihottavan. Vie kohtalo mun voimin jumalaisin syvyyttä kohti, enkä voi sit' estää. (Etäältä kuuluu pöytämusiikkia.) Oi, tuhaksi jos tulee huoneen palaa, silloinpa taivas ajaa pilvet kokoon, salama yläilmoist' iskee maahan, maan alta syvyyksistä liekit käy, vimmoissaan viskaa ilonjumalakin palavaan taloon pikikiehkuran.
(Poistuu.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Suuri, juhlallisesti valaistu sali.
Keskellä salia näyttämön syvyyden suuntainen, rikkaasti koristettu pöytä, jonka ääressä istuu kahdeksan kenraalia, niiden joukossa Octavio Piccolomini, Terzky ja Maradas. Siitä oikealla ja vasemmalla, taampana, vielä kaksi pöytää, joiden kumpaisenkin ääressä kuusi vierasta. Etualan puolella on tarjoilupöytä, koko etunäyttämö on varattu tarjoileville hovipojille ja palvelijoille. Yleinen hyörinä, Terzkyn rykmentin soittajia astuu näyttämön poikki pöydän ympäri. Ennenkuin he kaikki ovat poistuneet, saapuu Max Piccolomini; hänelle tulee vastaan Terzky kirjelmä kädessä ja Isolani maljaa kohottaen.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
TERZKY. ISOLANI. MAX PICCOLOMINI.
ISOLANI. Eläköön myötätuuli, herra veli! Miss' olitte? Nyt joutuin paikallenne! Ei säästä Terzky juhlaviiniään, elämme Heidelbergin linnan tapaan.[125] Paraasta jäitte. Tuolla pöydäss' on jaeltu kruunuja jo ruhtinasten, on tarjoll' Eggenbergin, Slawatan, Sternbergin, Lichtensteinin tilukset ja kaikki Böömin suuret läänitykset. Puolenne pitäkää, niin saatte tekin! Mars! Pöytään!
COLALTO ja GÖTZ (huutavat toisesta pöydästä).
Kreivi Piccolomini!
TERZKY. Te heti hänet saatte! — Hyväksytkö tään valakaavan, jonka teimme? Lue! Sen kaikki täällä ovat lukeneet ja aikovat myös allekirjoittaa.
MAX (lukee). "Ingratis servire nefas".[126]
ISOLANI. Tuo latinalta kaikuu — Herra veli, se käännä minulle!
TERZKY. Ei oiva miehen palvella pidä epäkiitollista!
MAX. "Sittenkuin meidän suurivaltainen sotaherramme, hänen korkeutensa Friedlandin ruhtinas, on monella tavoin kärsimäinsä loukkausten vuoksi aikonut jättää keisarin palveluksen, mutta meidän yksimielisestä pyynnöstämme myöntynyt vielä edelleen jäämään armeijaan ja olemaan meistä meidän suostumuksettamme eroamatta, niin me puolestamme sitoudumme kaikki yhteisesti ja sitäpaitsi jokainen omakohtaisesti, julkisen valan asemesta — myös rehellisesti ja uskollisesti pysymään hänen miehinään, olemaan hänestä millään tavoin eroamatta ja hänen puolestaan alttiiksi antamaan kaiken mitä meillä on, aina viimeiseen veripisaraan asti, mikäli nimittäin meidän keisarille vannomamme vala sen sallii. (Nämä viimeiset sanat Isolani lausuu perästä.) Ja jos meistä kuka hyvänsä, vastoin tätä sitoumustamme, luopuisi yhteisestä asiasta, niin tahdomme me sitoutua julistamaan hänet liitosta paenneeksi kavaltajaksi ja siitä kostoksi ottamaan hänen talonsa ja tavaransa, verensä ja henkensä. Tämän todistamme allekirjoittamalla nimemme."
TERZKY.
Tahdotko tämän alle nimes piirtää?
ISOLANI. Tietysti tahtoo. Kelpo upseerin jokaisen sopii — täytyy — Kynä tänne!
TERZKY.
Ei kiirett'; ensin pöytään!
ISOLANI (vetäen pois Maxin).
Tulkaa, tulkaa!
(Molemmat menevät pöydän ääreen.)
TOINEN KOHTAUS.
TERZKY. NEUMANN.
TERZKY (antaa vihjauksen tarjoilupöydän luona odottavalle
Neumannille ja astuu hänen kanssaan etualalle).
Jäljennös onko sulla, Neumann? Anna!
Kai sit' ei erottaa voi oikeasta?
NEUMANN. Sen rivi rivilt' olen jäljentänyt, ei muuta jäänyt pois kuin valan kohta; niin olit, jalo herra, käskenytkin.
TERZKY. No hyvä! Pane tuonne se, vaan tämä paikalla polta! Täm' on työnsä tehnyt.
(Neumann laskee jäljennöksen pöydälle ja astuu taas tarjoilupöydän luo.)
KOLMAS KOHTAUS.
ILLO tulee toisesta huoneesta. TERZKY.
ILLO.
Max Piccolominin kuink' onkaan laita?
TERZKY.
Minusta hyvin. Hän ei vastustanut.
ILLO. Vain häntä sekä hänen isäänsäkin epäilen vähän — Heitä tarkatkaa!
TERZKY.
Ja miltä näyttää teidän pöydässänne?
Hyvällä tuulell' on kai vieraat?
ILLO. Ovat ja oikein sydämellisiä. Meidän ne luullakseni on. Ja niinkuin sanoin jo ennakolta — nyt ei puhett' ole vain herttuamme virkaanjäännist' enää. Kun ollaan, tuumii Montecuculi,[127] yhdessä kerran, pitää keisarille asettaa ehdot hänen kaupungissaan, Wienissä. Uskokaa, jos meill' ei vaan ois esteenä nuo Piccolominit, petosta tätä emme tarvitsisi.
TERZKY.
Kas, mitä Buttler tahtoo? Hiljaa!
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET ynnä BUTTLER.
BUTTLER (tullen toisesta pöydästä). Enhän häirinne? Arvaan kaikki, sotamarski. Onneksi vaan — ja mitä minuun tulee, (salaperäisesti) niin minuun saatte luottaa.
ILLO (vilkkaasti).
Saammeko?
BUTTLER. Niin — väliehdoin taikka ilman niitä! Kai minut ymmärrätte? Ruhtinas uskollisuuttani saa vaikka millä koettaa, hänelle se sanokaa! Niin kauan keisarin oon upseerina, kuin hän on kenraalina keisarin, ja heti Friedlandin oon palvelija, jos omaksi hän rupee herraksensa.
TERZKY. Te hyvän vaihdon teette. Ette liity mihinkään saituriin tai Ferdinandiin.
BUTTLER (vakavasti). Uskollisuutt' en kauppaa, kreivi Terzky, eik' oisi puoli vuotta sitten vielä mitenkään mua saatu siihen, mihin nyt vapaaehtoisesti tarjoudun. Niin, itseni ja rykmenttini tuon nyt herttualle, eikä toisiltakaan tää esimerkki jääne seuraamatta.
ILLO. Eversti Buttlerhan, ken sit' ei tietäis, on esikuva koko armeijalle!
BUTTLER. Sitäkö mieltä ootte, sotamarski? En kadu nelikymmenvuotista uskollisuutta, jos niin täyden koston[128] säästetty hyvä nimi ostaa mulle, kun ikävuos' on kuudeskymmenes! — Puheesta älkää, herrat, pahastuko! Mintähden liityn, sama olkoon teistä, ja älkää uskoko — mä sitä toivon — juonenne suoruuttani kierontavan — tai että horjumieli, kuuma veri tai turha syy näin vanhan miehen ajaa tutulta, kunniakkaalt' uraltansa. Niin, tulkaa! Olen yhtä päättäväinen, selvästi vaikka tiedän, mistä luovun.
ILLO.
Siis mimmoisena saamme teitä pitää —
BUTTLER. Oon ystävänne! Kättä lyöden lupaan liittoonne kuulua ma kaikkineni. Ei miehiä vain tarvis ruhtinaalla, vaan rahaa myös. Oon hänen armeijassaan ansainnut hiukan, senpä hälle lainaan, ja jälkeeni jos hän viel' elää, hälle — niin olen säätänyt — jää perintöni. Oon yksin maailmassa enkä tunne siteitä, jotka liittää vaimoon, lapsiin; nimeni kuolee minun kerallani.
ILLO. Rahaanne tarvita ei — sydän moinen se arvoltansa vastaa kultavuorta.
BUTTLER. Vain ratsupoikana mä Irlannista vaelsin Praagiin herran kanssa, jonka sain hautaan saattaa. Sodan kohtaloissa leluna onnen oikkuin kohosin halvoista tallitöistä tähän arvoon. Myös Wallenstein on lapsi kohtalon; rakastan tietä, jok' on tieni lainen.
ILLO.
Sukua samaa kaikk' on vahvat sielut.
BUTTLER. Nyt ajan suur' on silmänräpäys, se suosii uljasta ja päättäväistä. Kuin vaihtoraha — yhtä nopeasti kaupungit, linnat vaihtaa omistajaa. Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset,[129] ja nousee uudet nimet, vaakunat; uskaltaa Saksanmaahan asettua pohjoinen kansa, nurjamielin nähty. Jo varustautuu prinssi Weimarin luo Mainin luomaan valtaa mahtavaa; ja Mansfeldin ja halberstadtilaisen[130] varhainen kuolo esti yksistään saamasta alueita ritarmiekoin. Ken näist' on Friedlandimme vertainen? Niin korkeaa ei ole, että sinne ei voimakas vois nostaa tikapuitaan.
TERZKY.
Niin puhuu mies!
BUTTLER. Te saakaa puolellemme espanjalaiset, italialaiset, ma skottilaisen Lesslyn[131] puuhaan. Tulkaa nyt seuraan!
TERZKY.
Miss' on kellarmestar'? Anna
nyt pöytään, mitä sull' on! Paraat viinit!
Ratkaisu tänään. Asiamme hyvin.
(Menevät jokainen pöytäänsä.)
VIIDES KOHTAUS.
KELLARIMESTARI tullen NEUMANNIN kanssa etualalle.
PALVELIJOITA tulee ja menee.
KELLARIMESTARI. Parasta viiniä! Jos äiti-rouva[132] näkisi moisen hurjan elämän, niin varmaan kääntyisi hän haudassaan! — Niin, herra upseeri, tää jalo suku käy taaksepäin — Ei määrää eikä päätä! Vähänpä siunausta meille tuottaa tuo herttuankaan jalo lankous.
NEUMANN.
Varjelkoon! Paras viel' on tulematta.
KELLARIMESTARI.
Niin luuletteko? Siit' ois puhumista.
PALVELIJA (tulee).
Neljänteen pöytään[133] burgundia!
KELLARIMESTARI. Se on, luutnantti, seitsenkymmenes jo pullo.
PALVELIJA.
Niin, saksalainen herra Tiefenbach
siell' istuu.
(Poistuu.)
KELLARIMESTARI (Neumannille jatkaen). Liian ylös pyrkivät, komeilla tahtovat kuin kuninkaat, ja minne ruhtinas on uskaltanut, kreivitkin sinne haluavat nousta. (Palvelijoille.) No mitä kuuntelette? Jalat alle! Hoidelkaa pöydät, pullot! Kas, nyt tuolla on kreivi Palffyn eessä tyhjä lasi!
TOINEN PALVELIJA (tulee). Ne tahtoo, kellarmestar', ison kalkin kultaisen, joss' on Böömin vaakunakin, tiedätte kyllä minkä, herra sanoi.
KELLARIMESTARI.
Sen, jonka kruunajaisiin Fredrikin
Wilhelmi mestar'[134] oli valmistanut,
sen Praagin-saaliin[135] loistokappaleen?
TOINEN PALVELIJA.
Niin, sen! Ne tahtoo yhteismaljan juoda.
KELLARIMESTARI (päätään pudistaen, samalla kuin hän tuo maljan esiin ja huuhtelee sitä). On taaskin jotain Wieniin kerrottavaa!
NEUMANN. Oi, näyttäkää! Se vast' on loistomalja! Kullasta raskas, siroin kohokuvin se kertoo älykkäitä asioita. On ensimäiseen kilpeen, katsokaamme, kuvattu amatsooni uljas, joka ratsastaa yli hiipan, koukkusauvan, kädessään tanko, tangon päässä hattu ja lippu, jossa näkyy kalkinkuva. Sanokaa, mitä merkitsee tuo kaikki!
KELLARIMESTARI. Se nainen, joka siinä ratsastaa, on Böömin kruunun vaalivapaus. Tarkoittaa sitä ympyräinen hattu ja hurja ratsu, jolla nainen ajaa. Koristus ihmisen on hattu, sillä ken seisoa ei hallitsijani eessä saa hattupäin, ei ole vapaa mies.
NEUMANN.
Vaan mitä kalkinkuva merkitsee?
KELLARIMESTARI. Se kuvaa Böömin kirkon vapautta semmoisna, kuin se oli isäin aikaan. He hussilaisen sodan kautta voitti tään jalon edun paavilta, jok' epää ehtoolliskalkin juonnin maallikoilta. Ei mikään utraqvistist'[136] arvokkaampaa kuin kalkki, aarre, josta Böömi maksoi kallista vertaan moniss' otteluissa.
NEUMANN.
Ja mikä kääry tuoss' on ylempänä?
KELLARIMESTARI. On böömiläinen majesteettikirje, väkisin saatu Rudolf keisarilta, tuo kallis pergamentti, joka samoin uudelle uskolle kuin entiselle vakuuttaa vapaan veisuun, kellonsoiton. Vaan kun me herraks saimme grazilaisen[137] se loppuikin, ja Praagin taiston jälkeen, jolloinka pfalzilainen kreivi Fredrik menetti kruunun sekä valtakunnan, uskomme harjoitus meilt' evättiin, ja veljemme pois lähti kotimaasta, vaan majesteettikirjeen keisar' itse saksillaan leikkas silloin palasiksi.
NEUMANN. Sen kaiken tiedätte! Te perehtynyt olette tarkoin maanne ajantietoon.
KELLARIMESTARI.
Es'isänihän kuului taborilaisiin,[138]
Prokopius ja Ziska[139] heitä johti.
Rauhassa maatkoot! Hyvää asiaa
puolustivatkin he — No viekää malja!
NEUMANN.
Myös toista kilpeä mun suokaa nähdä!
Kas, neuvosherrat keisarilliset,
Slawata, Martinitz ne siinä suinpäin
nakataan Praagin linnan ikkunasta.
Niin! Siin' on kreivi Thurn, jok' antoi käskyn.
(Palvelija menee malja kädessä.)
KELLARIMESTARI. Päivästä siitä älköön puhuttako; se kolmaskolmatt' oli toukokuuta ja vuosiluku tuhat kuusisataa kahdeksantoista. Minusta se tuntuu niin äskeiseltä, ja se turman päivä aloitti maamme suuren sydäntuskan. Sen jälkeen — siit' on kuusitoista vuotta — ei rauhaa ole ollut maailmassa —
(Toisesta pöydästä huudetaan.)
Weimarin herttua!
(Kolmannesta ja neljännestä pöydästä.)
Hän eläköön!
(Musiikki yhtyy huutoon.)
ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Millaista meteliä!
TOINEN PALVELIJA (tulee juoksujalkaa).
Kuulitteko?
Eläköön-huutoja saa heiltä Weimar!
KOLMAS PALVELIJA.
Se Itävallan vihollinen!
ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Luterilainen!
TOINEN PALVELIJA. Kun Deodat juur' äsken keisarille kohotti maljan, kaikki vaikenivat.
KELLARIMESTARI.
Sanoja punnita ei juomingeissa.
Niit' oiva palvelija älköön kuulko.
KOLMAS PALVELIJA (syrjässä neljännelle).
Juhana, pidä vaari, jotta voimme
Quiroga-isälle[140] me haastaa paljon;
hän siitä antaa monet synninpäästöt.
NELJÄS PALVELIJA. Siks Illon tuolin luona puuhailen niin paljon kuin on suinkin mahdollista; puheita kummia hän pitääkin.
(Menevät pöytien luo.)
KELLARIMESTARI (Neumannille). Ken lie tuo ristirinta musta herra, mi kreivi Palffyn kanssa pakinoipi?
NEUMANN. Myös niitä, joihin liiaks luotetaan, espanjalainen kreivi Maradas.
KELLARIMESTARI. Espanjalaisiin ei voi luottaa, kaikk' on se tumma heimo kelvotonta.
NEUMANN.
No no!
Niin, kellarmestari, ei tule haastaa.
Niit' ovat parhaat kenraalimme, joille
suurimman arvon antaa herttuamme.
(Terzky tulee ja noutaa paperin, pöytien ääressä syntyy liikettä.)
KELLARIMESTARI (palvelijoille).
Kenraaliluutnantti jo nousee. Toimeen!
Ne lähtee. Menkää, tuolit ottakaa!
(Palvelijat rientävät taustalle, muutamia
pitovieraita tulee etualalle.)
KUUDES KOHTAUS.
OCTAVIO PICCOLOMINI tulee puhellen MARADAAN kanssa, ja molemmat seisahtuvat sivupuolelle etunäyttämöä. Vastakkaiselle puolelle astuu MAX PICCOLOMINI yksinään, ajatuksiinsa vaipuneena ja ottamatta osaa toisten toimintaan. Etunäyttämön keskelle, kuitenkin muutamia askelia taammaksi kuin edellämainitut, tulevat BUTTLER, ISOLANI, GÖTZ, TIEFENBACH, COLALTO ja kohta senjälkeen KREIVI TERZKY.
ISOLANI (seurueen tullessa etualalle).
Colalto — kenraalluutnantti, hyv' yötä!
Tai hyvää huomenta jo oikeammin.
GÖTZ (Tiefenbachille).
No olkoon terveydeksi, herra veli!
TIEFENBACH.
Ol' ateria kuninkaallinen!
GÖTZ.
Niin, rouva kreivitär hän ymmärtää.
Hän oppi anopiltaan, jonka sielu
taivaassa iloitkoon! Siin' emänt' oli!
ISOLANI (aikoo poistua).
Valoa mulle!
TERZKY (tulee kirjelmä kädessä Isolanin luo).
Vain pari minuuttia, herra veli!
Täss' allekirjoitust' on tarvis.
ISOLANI.
Niinkö —
Vaikk' kuinka paljon! Mua säästäkää
lukemisesta vain!
TERZKY. En sillä aio rasittaa teitä. Täss' on vala, jonka jo tunnette. Vain joku kynänpiirto.
(Kun Isolani ojentaa kirjelmän Octaviolle.)
Ken sattuu! Täss' ei ole arvoluokkaa.
(Näennäisen välinpitämättömänä Octavio silmäilee kirjoitusta.
Terzky vähän kauempaa pitää häntä silmällä.)
GÖTZ (Terzkylle).
Hyvästit pyydän heittää, herra kreivi.
TERZKY.
Viel' älkää menkö — Uniryyppy —
(Palvelijoille.)
Hei!
GÖTZ.
En jaksa.
TERZKY.
Joku peli.
GÖTZ.
Anteeks suokaa!
TlEFENBACH (istuutuu).
Anteeksi, herrat! Väsyn seistessäni.
TERZKY.
Olonne tehkää mukavaksi vaan!
TlEFENBACH. On terve pää ja kunnossa on vatsa, mut eipä enää kantaa jaksa jalka.
ISOLANI (hänen lihavuuteensa vihjaten).
Olette kuormaa liiaks ottanut.
(Octavio on allekirjoittanut ja ojentaa paperin Terzkylle, joka antaa sen Isolanille. Tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)
TIEFENBACH. Sotapa Pommerin sen aiheutti, kun piti mennä jään ja lumen sekaan, en siitä ikinäni irti pääse.
GÖTZ. Niin, totisesti! Eipä ruotsalainen piitannut vuodenajast' ensinkään.
(Terzky ojentaa paperin Don Maradaalle; tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)
OCTAVIO (lähestyy Buttleria). Eversti, ette tekään Bacchus-juhlaa rakasta liioin! Sen kyll' olen nähnyt; minusta tuntuu teitä miellyttävän enemmän taistelun kuin pitoin riehu.
BUTTLER.
Niin, täm' on vastoin minun luonnettani.
OCTAVIO (tuttavallisesti astuen lähemmä). Niin minunkin, te olkaa siitä varma. Arvoisa eversti, on hauskaa, että ajatustapa meill' on samanlainen. Enintään viisi kuusi ystävää pienoisen pyöröpöydän ympärillä, tokaita lasi sekä avoin sydän, puhelu järkevä — kas, siitä pidän!
BUTTLER.
Jos sen voi saada, minä siihen yhdyn.
(Paperi saapuu Buttlerille, joka menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan. Etunäyttämö tyhjentyy, niin että ainoastaan molemmat Piccolominit jäävät siihen seisomaan, kumpikin omalle puolelleen.)
OCTAVIO (sittenkuin hän on poikaansa jonkun aikaa kauempaa ääneti katsellut, tulee tätä hiukan lähemmä). Niin kauan viivyit poissa, ystäväni.
MAX (käännähtää, hämillänsä).
Niin minä — mua esti kiireet toimet.
OCTAVIO.
Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä.[141]
MAX.
Olenhan aina vaiti hälinässä.
OCTAVIO (astuu vielä lähemmäksi häntä).
Mä enkö saakaan tietää, miksi viivyit? —
(Viekkaasti.)
Ja Terzky tietää.
MAX.
Mitä tietää Terzky?
OCTAVIO (painokkaasti).
Hän yksin oli sua kysymättä.
ISOLANI (joka on etempää pitänyt heitä silmällä,
astuu heidän luokseen).
Niin, isä! Hyökkää pojan kuormastoon!
Ja yllätä! Ei ole laita oikein.
TERZKY (tulee paperi kädessä). No eikö ketään puutu? Onko siis jokainen nimensä jo kirjoittanut?
OCTAVIO.
On jokainen.
TERZKY (huutaen).
Ken vielä kirjoittaa?
BUTTLER (Terzkylle). Uudestaan laske! Siinä kaikkiaan nimeä kolmekymment' olla pitää.
TERZKY.
On tässä risti.
TEIFENBACH.
Risti olen minä.
ISOLANI (Terzkylle). Kirjoittaa hän ei osaa, vaan tuon ristin hyväksyy kristitty ja juutalainen.
OCTAVIO (kiirehtien, Maxille).
Eversti, lähtekäämme! Tulee myöhä.
TERZKY.
Täss' yhden Piccolominin on nimi.
ISOLANI (Maxia osoittaen). Huomatkaa! Nimeään ei kirjoittanut kivinen vieras tämä, joka meitä ei koko iltan' ole miellyttänyt.
(Max saapi Terzkyn kädestä paperin, johon hän hajamielisesti tuijottaa.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
EDELLISET. ILLO tulee takahuoneesta kultainen malja kädessä ja kovin punoittaen, häntä seuraavat GÖTZ ja BUTTLER, jotka koettavat häntä pidätellä.
ILLO.
Miks estätte?
GÖTZ ja BUTTLER.
Nyt älkää enää juoko!
ILLO (astuu Octavion luo ja syleilee häntä, juoden). Octavio! Juon maljas! Upotettu kaikk' olkoon kauna tähän liittoryyppyyn! Et koskaan ole mua rakastanut — et, jumaliste, enkä minä sua! Pois vanhat vihat! Sua kunnioitan äärettömästi aivan, (Octaviota suutelemistaan suudellen.) minä olen sun paras ystäväsi, niin, ja — kuulkaa! — viekkaaksi ketuksi ken häntä sanoo, sen opetan.
TERZKY (syrjässä).
Miss' onkaan järkes nyt?
Miss' olet, Illo, ajattele sentään!
ILLO (vilpittömästi).
No mitä! Tääll' on ystäviä vain.
(Tyytyväisen näköisenä silmäillen koko vieraspiiriä.)
Iloitsen, ettei kukaan meist' oo lurjus.
TERZKY (Buttlerille, karttaen).
Pois hänet viekää! Sitä pyydän, Buttler.
(Buttler saattaa Illon tarjoilupöydän ääreen.)
ISOLANI (Maxille, joka tähän asti oli herkeämättä, mutta hajamielisesti katsonut paperiin). No onko tutkittu jo, herra veli?
MAX (ikäänkuin unesta heräten).
Niin — mitä vaaditaan?
TERZKY ja ISOLANI (yht'aikaa).
Sen alle nimi.
(Octavion nähdään tuskaisen tarkkaavasti
suuntaavan katseensa Maxia kohti.)
MAX (antaa paperin takaisin). Levätköön huomispäivään saakka tämä vakava asia, en ole tänään tyynellä mielin. Huomenna sen saanko —
TERZKY.
Aatelkaa sentään —
ISOLANI. Heti! Nimi alle! Te, nuorin koko pöytäseurueesta, kai ette yksin tahdo viisaamp' olla kuin kaikki toiset? Nähkääs! Isännekin nimensä piirsi niinkuin kukin meistä.
TERZKY (Octaviolle).
Te hänen isänänsä käskekää!
OCTAVIO.
Täysvaltainen hän on.
ILLO (on laskenut maljan tarjoilupöydälle).
No mist' on puhe?
TERZKY.
Hän nimeään ei suostu kirjoittamaan.
MAX.
Se voipi huomiseksi jäädä, sanon.
ILLO. Ei voi. Me kaikki allekirjoitimme, myös sinun täytyy, täytyy nimes antaa.
MAX.
Hyv'yötä, Illo!
ILLO. Niin et pääse! Saakoon nyt ruhtinas jo tuta ystävänsä.
(Kaikki pitovieraat kerääntyvät näiden molempien ympärille.)
MAX. Mit' olen mieltä, tietää ruhtinas ja jokainen; ei tarvis hullutella.
ILLO. Se kiitos ruhtinaalle, koska ain' on etelänmiehiin enin luottanut!
TERZKY (aivan neuvotonna päälliköille, jotka nostavat metelin).
Hänessä puhuu viini! Älkää kuulko!
ISOLANI (nauraa).
Ei viini mitään keksi, vaan se kielii.
ILLO.
Ken kanssani ei lie, on mua vastaan.
Ne herkät omattunnot! Ne jos eivät
voi takaoven, väliehdon kautta —
TERZKY (äkisti puuttuen puheeseen).
Hän suunniltaan on, älkää kuulko häntä!
ILLO (äänekkäämmin huutaen).
Niin — väliehdon kautta pelastua —
Ja miksi väliehto? Hornaan moiset —
MAX (tulee tarkkaavaiseksi ja silmäilee taas kirjoitusta).
No mitä tässä on niin vaarallista?
Uteliaaksi teette minut, tahdon
lähemmin tarkastella kirjoitusta.
TERZKY (syrjään Illolle).
Mit' Illo teet? Viet meidät perikatoon.
TIEFENBACH (Colaltolle).
Kyll' ennen atriaa se kuului toisin.
GÖTZ.
Niin minustakin.
ISOLANI.
Se ei mua koske.
Kun toiset nimen piirsi, miks en minä?
TIEFENBACH. Siin' äsken oli eräs väliehto, se koski keisarimme palvelusta.
BUTTLER (eräälle päällikölle,). Hävetkää herrat! Mist' on kysymys! On siitä, tahdommeko kenraalin pysyttää virassaan vai annammeko erota? Siis ei sovi saivarrella.
ISOLANI (eräälle kenraalille). Oliko väliehdoill' ympäröinyt itsensä ruhtinaskaan, silloinkuin hän sulle antoi oman rykmentin?
TERZKY (Götzille). Ja teille hankintoja, joilla saitte noin tuhat pistoolia[142] vuotta kohti.
ILLO. Me heistä muka oomme lurjuksia, ja itse roistoja he ovat! Jos ken ei tyydy, sanokoon! Täss' olen minä.
TIEFENBACH.
No, no! Vain puhutaan.
MAX (on lukenut paperin ja antaa sen takaisin).
Siis huomiseksi!
ILLO (raivosta änkyttäen ja voimatta itseään hillitä pitää hänen edessään toisella kädellä kirjoitusta, toisella miekkaa). Kirjoita — Juudas!
ISOLANI.
Illo, hyi!
OCTAVIO, TERZKY, BUTTLER (yht'aikaa).
Pois miekka!
MAX (ripeästi tartuttuaan Illon käsivarteen ja riistettyään häneltä aseen, kreivi Terzkylle). Vuoteeseen hänet viekää!
(Max poistuu. Muutamat päälliköt pitävät kiinni kiroilevaa ja sadattelevaa Illoa, ja kaikkien tehdessä lähtöä esirippu laskee.)