Waverley

Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret, takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa, johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.

Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen, vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut tuon lumotun paratiisin "due donzelette garrule", koskapa äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita. Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri tahoille kuin vainotut hirvet — vaan puoliksi keimaillenkin kainoudessaan.

Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen; mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta niiden punainen sisustuskin oli näkösällä — ja tätä väriä oli muukin vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua, hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä, jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:

Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi tavattavissa. Kyselty vastasi — ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa yhä laulun laatuun kävi" —:

Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. — "Omituinenpa on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." — Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.

Major domus, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä rättäri Macwheeblea ylempikin), — major domus laski pois lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa, että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana, joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui molemmat erikoisella äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen hupiin olikin.

"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin omituinen seuralainen.

Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David Gellatley — siksi hänet nyt mainittiin — sai jyrkän käskyn etsiä hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli saapunut muuan herra etelästä.

"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.

"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä — vaikka hän on enemmän ilkimys kuin narri."

Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.

"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt. Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa, hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut tyhjäntoimittajana pitkin seutua — tainneepa joskus parannella herran kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."

Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.

VII.
Rose Bradwardine ja hänen isänsä.

Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin — kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa — kun eräässä kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti "Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o. joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi. Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput. Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi, mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan kapteeni Waverleytä.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää, ettei musta noita, joka äsken kellarimestarin selitellessä herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen", harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset kuin ulkomuotonsakin.

Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen, seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään. Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä, jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut vapaaksi paroonikunnaksi, cum liberali potest, habendi curias et justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand." Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään — ja panetti erään vanhan eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.

Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä à la mode Française ja suudellessaan häntä molemmille poskille — puristuksen lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.

"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta rungosta — spes altera, kuten Maro lausuikse — ja teillä on isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin vanha ystäväni, Sir Everard — mais cela viendra avec le tempus, kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli puheena sagesse de Madame son épouse. — Ja olette siis ottanut kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi, ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja ajat ovat muuttuneet. — Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja kaunis mrs. Rachel? — Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu — et singula praedantur anni — se on varma se. Vaan vielä kerran lausun teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! — Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta Dundeehin."

Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen — saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.

"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin epulae lautiores — sanon epulae mieluummin kuin prandium, koska jälkimäinen sana on kansanomainen: epulae ad senatum, prandium vero ad populum attinet, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; c'est des douze oreilles, kuten kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa — vinum primae notae oli se St. Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley, suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä kellarini voi tarjota."

Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti. Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin. Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.

Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple, lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera metsästäjä — gaudet equis et canibus — muuten hyvin siivo nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään, joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua — servabit odorem testa diu — ja meidän kesken puhuen luulen, että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen — muuan Bullsegg, joka saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli hivutustautiin. Herransa kuoltua — voinetteko uskoakaan sellaista häpeää — tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan, onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta, jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle; saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla. Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä — vix ea nostra voco, kuten Naso sanoo. — Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa, omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut tuottaneet molemmatkin."

VIII.
Pidot.

Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä. Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr. Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan, harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä, miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään, oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto ei milloinkaan ahdistellut omistajaansa.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle, kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen, minkä kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin, myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson — eli, kuten parooni leikillään häntä nimitteli, Alexander ab Alexandro — paroonilta salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella, ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua, huomannette — seisovaa karhua, koskapa jokainen hyvä vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon: hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon in actu ferociori eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa asennossa olevaksi. No niin, sir, — tällä mitä kunnioittavimmalla kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison tahi tyttären siveyttä — perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen — ja siten kävi kuten Vergilius lausuu:

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia. Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset anilia, niin varmaa on, että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl. korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista. Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita — "tehonsa täytti hyvä viini heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan oli nimenä deoch an doruis) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin, saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle, kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta) sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan, vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi leges conviviales eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään, vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian epätasaisuuksiin — jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren, vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan, vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti ranskalaisia chansons à boire ja lasketteli latinalaisia sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa "sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti." Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't, Cuparin piipari":

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen Lon, lon, laridoniaan ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot mielipiteeni, tamquam privatus, näissä asioissa mitkä tahansa, niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita sotilaslakia, sacramentum militare, joka sitoo kunkin upseerin uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden onnettomuudekseen täytyi exuere sacramentum — rikkoa legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos kaikki hornan whigit olisivat ottaneet —"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa. Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte sui juris olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on quasi minun — se kun on vaitiolon kautta uudistetulla sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa — täällä olen in loco parentis teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei teille mitään vahinkoa tapahdu. — Ja mitä teihin tulee, loordi Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta, olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma, joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen. Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta. Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja. Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen: "Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."

IX.
Katumus ja sovinto.

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista. Häntä oli mieskohtaisesti loukattu — häntä aatelismiestä, soturia, Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi hänen perheensä onnettomuuteen — tahi saattaisi hän menettää oman henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto, tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä, että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna, kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan sielulliseen hupiinsa — pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli. Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä. Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta. Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple, on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli monomachian tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää muisto muutamista eilis-illan symposionin kohdista, joiden täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa dans son tort, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa — sillä onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on ollut, mavortia pectora, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden, jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi. Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos mies on ebrius eli päissään — jollainen sattuma voi ja saa tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle — ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy olettaa, että vinum locutum est; sanat eivät ole olleet hänen omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen henkilöön nähden, joka on ebriosus eli juomari, syystä että, jos hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. — Ja lähtekäämme nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta; ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden, päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti ebrii eli päihtyneet, vähintään ebrioli, minkä nimityksen vanhat antoivat niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä, kapteeni Waverley — järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei ainoastaan ollut ebriolus, vaan jotakuinkin likipitäen ebrius, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan niitä, jotka ryyppivät viiniä gulae causa, vain kurkkunsa kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä Liber Pater oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu Historia naturalis teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir — minä pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, recepto amico."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan. Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut rajupäinen, nec naturaliter idiota, kuten hulluudentodistuksissa lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo — mikä häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille. Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen. Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen, ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi, kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta, että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan), suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle: