Waverley

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi. Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli. Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu. Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas, tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

X.
Eilistä järkevämpi päivä.

Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena, metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita. Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan nimityksillä niin hivelevillä kuin Maister Gellatley, vaikka luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle toista arvonimeä, daft (hassu) Davie. Mutta tämä ei ole mitään harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa. Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy, ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella couteau de chassellaan nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti, oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä faire la curée). Tämän jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr. Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen, ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia — vanhan Hardyknuten perikuvana —

Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan erilaiset toto coelo, kuten parooni olisi sanonut, niin oli heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr. Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan, jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen, että Edward oli puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae indolis, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja — ja tästä seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa, hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa keskusteluun.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli, kuten hän sen nimitti, troisième étageen. Hän opasti Waverleyn parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia; sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä, kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana oli Rosen sanctum sanctorum, vierashuone. Se oli pieni, mutta miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin, kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua (Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley — talon näytin teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian, koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia, kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin, joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni klaveerilla säestämään lauluaan — vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti, hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto "säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso, jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla, joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä, osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa, vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina, josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku kylärunoilija, joka

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa, niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä, joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan, kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon, sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin esittää? No — olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja puhunut hänelle sievistelyjä — mikä ei ollut suureksi kunniaksi Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen Janet rukan — ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa! Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki, kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"Risu solvuntur tabulae", sanoi parooni; "toinnuttuaan silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."

Tämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki

Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.

XI.
Muuan havainto. — Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.

Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa, ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla, että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten joutunut aseettomaksi — ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä, estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta — tätä seikkaa voitaisiin tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella, joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin Hieroglyphica Animalium teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa, joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se olisi ollut Bear-Warden (karhunvartija). Se oli tosiaankin törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille. Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan mainetöillä, vaan että se oli muodostunut paranomasiana eli sanaleikkinä sukunimestämme — jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on nimenä armoires parlantes ja latinaksi arma cantantia. Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle, kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti. Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli; mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa, joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan — mikä on omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä) itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen, olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman, neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista. Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki conseille; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen — ja tämä vielä Bradwardine — puuhaisi in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post battaliam s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, procul dubio, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi loukkaamasta heimolaiseni oikeutta — Malcolm Bradwardinen, Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua, joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia. Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan, Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa, uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen, liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen, milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä, jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä — vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä lausua — on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä valinnassa, tahi — mikä vie yhteen — valitsee sen (niinkuin enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää le beau idéalille tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan, jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen. Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan, jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta. Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä, epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr. Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta, jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa — ja pysyi edelleenkin rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.

XII.
Rosvoretki ja sen seuraukset.

Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa, äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta. Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan, että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko cateraneja on viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki lypsylehmämme."

"Joukko cateraneja?

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa, maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin — ja jos hän ei itse joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin hillitön — oi, mihin joudummekaan!" — Rose rukka lannistui kokonaan ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään. "Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! — Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi." Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa tapaan täysissä aseissa. — Tämän murheellisen julistuksen annettuaan hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa rintapanssariin. — "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet lapis offensionis et petra scandali, loukkauskivenä alamaan asujamille — hän löi heidät pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun välimiehen cateranien luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan, vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin, kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä. Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi takaisin in integrum jok'ainoa hieho ja mullikka minkä päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa, kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä nebulones nequissimi, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi puolenpäivän. Cateranit oli nähty heti auringonnousun jälkeen Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla, olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista, tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä, eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä, Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi, mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit, joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt kilt eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset puolustusaseet — tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet Duinhewasseliksi eli herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua, Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen kuninkaalle, ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä, sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi, saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa pikku ryyppyinä — jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden karhun kitaan — oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa, seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan. Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku notkelmassa puron toisella äyräällä — jos näkönne on hyvä, niin voitte kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan muu kuin ylämaalainen. Polku itse — eli se osa hiukan tukevampaa maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat — oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille, joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille. Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä Donald Bean Lean — se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat karjan olevan — ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan. Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään, ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta. Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas, jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan — kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin — keski-yöllä, vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä. — Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli matkan aihe — paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten: "Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.

XIII.
Ylämaan sissin tyyssija.

Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa, että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti, vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä. Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä, asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan. Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut, jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta, vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista, toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli, Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä, asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin eteen kolme puuvatia, täynnä eanaruichia, eräänlaista voimakasta lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina. Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka neljänkymmenen penikulman takaa."

Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista, ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista sanottavaa hänelle.

Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä tervetullut olette majaani silti."

Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.

Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä — Kuninkaan luolassa, kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.

Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi. Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana, jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.

Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle, oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen, johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi. Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa kajahtelivat hänen säveleensä.

He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa, mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta, joka hänen sanojensa mukaan oli sekä näköisä että näpevä, ja sitäpaitsi notkein strathspeyn tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja surkeihin oloihin.

"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"

"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä nosta vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"

"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa hommassa?"

"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin reima mies häntä ennen."

"Kuolisi lain edestä!"

"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta — Crieffin iloisessa hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät, niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

"Toivot sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"

"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"

"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut paroonin karjan?"

"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"

"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin? Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä itseäänkin tapaamassa?"

Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään luolan isännästä.

"Asuuko hän aina luolassaan?"

"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"

"Minun herrani? Minun herrani on taivaassa", vastasi Evan korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."

"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö päällikkösi kävisi puolustamaan?"

"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan — jos nuo tulisivat lain kanssa."

"Ja mitä tekisikään Donald?"

"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter Scriveniin."

"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"