Waverley

"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."

"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"

"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan Sidier Dhu."

"Ketä niin nimität?"

"Sidier Dhu merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."

"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"

Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin se on hän, ja aivan ilman seuruetta — ei mukanaan muuta elollista olentoa kuin Callum Beg."

Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, qu'il connait bien ses gens. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton. Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä, jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen, ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla hän harvoin oli ulkosalla.

Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen puku — jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena — esitti mitä edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.

Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan omistajansa hallittavissa. — Päällikön kasvot siten muistuttivat hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.

Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti, Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald Mahonyn keralla.

XIV.
Päällikkö ja hänen asuntonsa.

Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian — mikä oli seikkailijamme nimi — liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen Ian nan Chaistel, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin. Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen. Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan. Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani. Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana. Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä, vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan, siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit. joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin, näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle; eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille, joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa, jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin lairdin kanssa — missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla luhdilla varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan. Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää. Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme, säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta, jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän. Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa; arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat, lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla. Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla juhlivia Ivorin poikia.

Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma, pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin liian kylmäksi vatsalleen.

Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.

"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin, antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"

Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman, tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus, runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa tavallisille urilleen.

Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle, "Mac-Murrough nan Fonnille (lauluniekalle), ja mehun juotuaan pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria, kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.

Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen: "Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; — ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; — ken ei ole kumppaniaan hylännyt; — vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut vallan-anastajalle; — kiltissä kulkeville pojille; — ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."

Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi, "että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne, niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen — hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."

Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon, jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.

XV.
Päällikön sisar.

Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan, sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään menoaan.

Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea, mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä, pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa — mitä ei voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan, jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.

Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine, johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti hänelle kapteeni Waverleyn.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen: "Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta — syystä ett'ei voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette, ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."

"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora vältellen.

"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.

"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."

"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta — hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."

"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi Flora. "Una, mavourneen!"

Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni mukaan tulkita ne teille."

Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan, pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten. Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen; ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan, että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana, kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan, kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa, virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa. Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun päässyt."

Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle, joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee — ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa. Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle mentyä näki unta hänestä.

XVI.
Uutisia Englannista.

Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan. Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä, hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin, päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena. Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan. Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä. Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa. Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa. Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella, jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen addenda, delenda et corrigenda niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus) olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi. Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa, että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta. Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli — lausui hän, eikä hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta — että sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu. Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta, vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan. Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus määräillä hänen käytöstään — varsinkin kun samalla muisteli leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta sanaan seuraavasti:

"Hyvä herra:

Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

Kunnioittaen:

J. Gardiner, everstiluutn.,
rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan. Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä, jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne, kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää Richard joka kaiken tämän teki' ole ainoa esimerkki W-v-r-ley H-n-rin Wavering Honourista (häilyvästä kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin virallisiin nimityksiin."

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia, joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen. Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä — minä totta puhuakseni en tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor. "Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä — tyrannimaista sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi niiden toimeenpanoa."

"Hallitusta! —"

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan — olemme eläneet kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan ne meiltä takaisin — ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä: