XXIV.
Waverley on vielä ahdingossa.
Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty, geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.
Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi ainoastaan: "Cha n'eil Beurl' agam", s.o. "minulla ei ole englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.
Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.
Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin. Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut; seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista. Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley, etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.
Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa — sillä hän ei tiennyt minä heitä pitäisi — että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.
Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen, jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja, joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan. Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana, mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.
Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.
Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen, mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä, kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.
Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan — mökkiin ensimäisenä aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä, eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan saapumatta hökkeliin.
Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle, ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi, hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa, kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella, vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.
Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin. Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin, jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.
Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja suoriutuivat lähtemään matkaan.
Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän vilkaisi taakseen — siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen, milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.
Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon vaalijansa — tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.
Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.
"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!" virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään selitystä.
XXV.
Mr. Balmawhapplen matkassa.
Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle. Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen; harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä. Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita miehiä.
Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen. Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.
Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen. Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat, paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.
Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston äkkivaihdos — tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.
Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille. Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.
Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen huminaan.
Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui hengästyneenä itse Duncan Duroch — mikä oli hänen nimensä siitä päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa moneen kertaan mainittu — näköjään henkensä edestä juosseena, mutta naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle, takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli paikotellen korjattu.
Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.
Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies, valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.
Kuvernööri — joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen — vei vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä halusi, hän oli poistua huoneesta.
"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen, ja olenko vankina vai enkö?"
"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin. Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja kaikilta vaaroilta turvassa."
"Ja miten se on taattu?"
"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa." Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua välttääkseen.
Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana aiottiin jatkaa.
Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun, joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun hartioilleen.
"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?"
"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi tuntia.
Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään. Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan, vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa, ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.
Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa; palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.
Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä. Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia chasseureja, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin, mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.
Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä. Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta, joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista asioista.
Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.
"Kaunis ilta, sir", oli Edwardin tervehdys.
"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan murteella.
"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley hyökkäystään.
"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille, joilla on hevosia ruokittavana."
"Toimitte ehkä muonittajana?"
"Sitäkin — ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"
"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?"
"Hullujen asialle, pelkään", vastasi avopuheinen upseeri.
"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä, "olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."
"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani, ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä sellaisten kojeiden kanssa."
"Ette siis ammatiltanne ole soturi?" kysyi Waverley.
"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa, taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan, että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka" j.n.e. j.n.e. j.n.e.
Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa, luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia puhutella?"
Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen matelu olivat yhä pahentaneet.
Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.
Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle. Entisajan asekilpailukenttä — kallio, jolta naiset tähystelivät ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta — goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin — ja kaiken yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella — kaikki nuo olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.
Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.
Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi. Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan, matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi, alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan. Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa järjestyksessä.
Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan, keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen kuolinsoitto.
Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan. Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle rakennukseen.
Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää hallinneita — jos konsanaan hallitsivatkaan — kuninkaita, oli jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan, synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.
XXVI.
Vanha ja uusi tuttava.
Äkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi laskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:
"No puhuiko totta ylämaalainen tietäjä? Sattuiko harhaan ennustajahenki?"
Waverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor. "Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen hallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän puolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?"
"Rakas Fergus!" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen tervehdykseensä, "kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on Flora?"
"Turvassa, ja menestyksemme riemukkaana katselijana."
"Tässä paikassa?"'
"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin sinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa kysynyt sinua."
Hän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän esittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella komeudella.
Vaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten, säännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät katsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja ylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että olisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean syntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan ja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.
"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne —" alotti Fergus, syvään kumartaen.
"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor; mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart kohtaavat toisensa."
Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella hänelle kuului.
"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn toverikseni."
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella, ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen luultavilta seurauksilta. — Mutta", selitteli Charles Edward, taasen toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen, niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen, joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan kiittämättömäksi."
Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin hankkimiseen!
Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia; ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli, ett'eivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin; hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä, että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.
Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa. "Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley, ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä. Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope, marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme, joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin, jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin. Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä, puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel" — hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle — "heiltä enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi: sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan, ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa, kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin, jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra, antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"
Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta, mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.
"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."
"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley, muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."
"Ainakin", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta, "sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan." Hän avasi soljesta säilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka teräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu. "Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut perintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen nyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän pistooliparin. — Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa ystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että odotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä iltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain tunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti."
XXVII.
Salaperäisyys alkaa selvitä.
"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän astuessaan leveitä kiviportaita alas.
"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee", vastasi Waverley innostuneesti.
"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon kärkkyy hänen ympärillään — he eivät voi seuloa selville lukuisia eri etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles — minun on ollut pakko toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi C—:n ja M—:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward, siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel — ja melkeinpä jokainen meistä — ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja irlantilainen puolue haluavat F—:n nuorelle loordille toista. Jos siis jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain — kaiketi hän oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et ulkoasultasi ole hoviin sopiva."
"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme, mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin kuin minä."
"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus. "Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain osapuilleen."
Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa, joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle; häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad" (Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr. Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen, sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen Ivorin poika, Edward veikkonen."
Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta, tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en minä jaksa ymmärtää."
"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?" kysyi Waverley.
"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa — enhän voinut tiedustaa tarkemmin — ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta, mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt kaksintaistelu — siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä, varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä rykmentissäsi levinneille huhuille."
"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"
"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua. Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."
Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen, niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan tapaamasta toisianne."
Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi tyro, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen. Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää in ergastulo, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää in carcere eli yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä" saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi sotilaspukunsa — kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa — näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle, suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.
Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana poikanani."
Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän, "vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä rikkoa sacramentum militare — olkoon sen sitte tehnyt kukin sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat per conjurationem, taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä — niin ei ole toki kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta vapauttaisi dimissio, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja muut adscripti glebae, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa kuin oppineen Sanchezin brocardicum hänen De jurejurando nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää Memnonia lex, myöskin nimeltään Lex Rheumia, jota selittelee Tullius puheessaan In Verrem. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te, mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän nyt aikoo kerätä."
Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.
Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla, päällikön suojelusvartion saattamana.
"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä, ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista, vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään huolta siitä, että miehet alkavat condamare vasa, sitoa myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."
"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä", tokaisi Mac-Ivor nauraen.
"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan, ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä erään miehenne — vieläkin luvallanne sanoen — hilaavan suurta kuvastinta selässään."
Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän, "mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme yhteensä."
"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin pakanallinen kirjailija sanoo, ferociores in aspectu, mitiores in actu, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin ulkomuodosta osaisi päättää. — Mutta tässähän loruilen kahden pojan kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."
"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti faire la meilleure chère."
"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? — No, asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."
XXVIII.
Soturipäivällinen.
Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin; ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti, eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.
Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea tukka — hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa — soveltui oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka