Waverley

XXXVII.
Seuraelämää ja lemmen juonia.

Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi, saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden, huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.

Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi, mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä, joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia te suvaitsette ihailla."

Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin. Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti, ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.

Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana, joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa, eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi, kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; — että tämän nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut, ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.

Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan. Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.

Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta, eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa vastarakkautta.

Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan, vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta menettelisi.

Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley, huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia, oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.

Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"

"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet, niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken, joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi, mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui miekkaansa?"

"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"

"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."

"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan kuoliaaksi?"

"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose. Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P— ja M— ja G—, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."

"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin sivistynyt —"

"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja lausua Tasson runojakin."

"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti Bradwardine.

"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen kaikkien miesten — ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa — olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas, minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan", jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta — ja hänestä tulee onnellinen mies!"

"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka. Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.

XXXVIII.
Fergus kosijana.

Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin, sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.

Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa, sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai, että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta, parietaria'sta tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.

Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista. "Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."

Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum — kuuletko Callum Beg — senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa perustuksia myöten.

Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini, Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti, hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.

"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan sanon!"

Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley — jätä nyt meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"

"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää — hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen pitäisi jotakin nauttia?"

"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi ylämaalainen mahtipontisesti.

Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme; älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"

"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä pyyntösi koskivat?"

"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet, että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy mukautuvan tähän tuumaan."

"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?"

"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen — mikä taas, kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta — ja että tämä este voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten, isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."

"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään estettä — ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan valmiiksi."

"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta", kysyi Waverley, "tai Rosen?"

"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s——lin karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa, missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."

"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka sinä tyydyt."

Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin. Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua sulhaspojaksi. No niin — minä esitän vaatimukseni — niitä ei väitetä kohtuuttomiksi — monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja — ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä arvonimeä — silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut C—n ja M—n kateudesta — minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa — totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka se olisi miekan kärjessä ollut —. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen), jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan. Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"

"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?"

"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin maltillisesti kuin suinkin saatoin — ihan vapisin, näet, raivosta — ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."

"No mitä prinssi siihen vastasi?"

"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä, että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt, jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän poistui ja jätti minut planté là!"

"Entä mitä sinä teit?"

"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä voinut tehdä — myydä nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä. Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! — Risogna coprirsi, signor!"

Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa, Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.

XXXIX.
"Yhdestä toiseen aina."

"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. — "Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta — hän ehkä olisi voinut minua rakastaa — mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs paroonistakaan — minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan caligae, minä en olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu, tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti kohteleva — ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene — mutta jo kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston, eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän aikaansa viettää.

"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! — Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin hyvin paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin tänä iltana hieman lähemmin."

Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60 vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. — "Hänen käytöksensä on yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.

Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät geeliläisen euphonian esimerkkejä. Huomatessaan eräiden alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"

Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi, neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin. "Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."

Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.

Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli ihan erinomaisen reima miekkonen."

"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."

Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin", selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen lemmittynsä

"ja taasen, että

"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija, hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se, että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:

"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen, "tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."

"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise. Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa, voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."

"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa kosimiseni. Mutta entä Juliani — lieneeköhän kunniallista mennä häiritsemään Ferguksen aikeita? — vaikka niiden on mahdotonta koskaan menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? — mitäs muuta — alors comme alors!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.

XL.
Kunnon miehen murhe.

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin —"

"Älkää sanoko tunkeilemiselta, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa; sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte — nähdäkseni olette itsekin yllätetty — ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:

"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W. ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet! Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin — surukseni sen ilmotan — mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.

Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani, mutta myöskään en saa — en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen, rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi

Lucy Talbot."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää, mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä hänessä on — tai oli, pitänee kai sanoa — mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

"Teidän täytyy paeta — heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä ei ole liian myöhäistä — ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina — kunniasanaani vastaan."

"Minä olen vartijanne — minä annan teille kunniasananne takaisin — minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi kunniani vuoksi siihen suostua — teidät vedettäisiin siitä vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä, että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja suoranaisista tuloksista, — mutta epävarsinaisista seurauksista kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä, heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään — — —"

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä kadu — en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä), vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni antanut. — Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi. Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän yli kahden. Hyvää yötä."

Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.

XLI.
Ponnistus.

Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. — Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun — mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. — Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: — 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte —"

"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa. Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa mitään muistaa. Elämäni — no niin, siitä kiittäköön teitä Emily — mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää. Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on — (hän kirjotti sen asianmukaisesti) — ja sanokaa nyt, miten täältä pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat, ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille. Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku, jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää hyväkseni sen sisältöä. — Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen ystävänne Glen— Glen— mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen päivystäjäupseerinsa on mukana — nyt en saane häntä enää nimittää kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön; tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä: