Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin tästä pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa, minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja "butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.
XLVII.
Mitä nyt on tehtävä?
Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.
Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään, mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla. Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas poika, kuinka jaksatte? — Emily kulta, tämä on nuori Stanley."
Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen. Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän lyhytaikaiseksi."
"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.
"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. — Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää antako kenenkään meitä häiritä — minulla ja sisarenpojallani on tärkeitä asioita."
Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."
"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa, kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin ajattelematon?"
"Isäni — setäni — tuo polonen" — näin sanoen hän ojensi everstille sanomalehden.
"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne, pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."
"Entä setäni, rakas setäni?"
"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa — nimenne on joka julistuksessa — ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni. Miten ja milloin tänne pääsitte?"
Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle tyydytystä.
"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan kuolleena Cliftonin kentällä?"
"Ihan varmaan."
"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä 'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin kaunis naama. — Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu. henkilö."
"Tiedättekö mitään matkatoveristani?" kysyi Waverley.
"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen leski, hieman varoissa — Nosebag nai hänet — rupesi vakavaksi ja edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä; Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas tarvitsee."
Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa pois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan— Killan— tai jokin sen suuntainen —"
"Killancureit?"
"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies, varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen, oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr. Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen, vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa, kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen upseerin käsistä ja kruununtavott— tarkotan chevalierin — käskystä lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan, tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."
"Miten hänen kävi?"
"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."
"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."
"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos — kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää — aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä. Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu, sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia. Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi pidettävä salassa."
Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä. Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä; mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.
"Skotlantiin", sanoi Waverley.
"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"
"En — olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä. Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se ehkä teidän mielestänne on alentavaa — minä olen niin kerrassaan väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo, 'taisteluihin kyllästynyt' — —"
"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa — kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin taistelutantereella!"
"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."
"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, — mutta mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"
"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä, voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."
"Hyvä on — entä toinen syynne?"
"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."
"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta, joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen— toivoakseni."
"Ei."
"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne; luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä, että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin paljoakaan minua aikaisemmin."
"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä vuorille ja järville?"
"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla. En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni, ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin, jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."
Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli täytynyt olla niin kauvan.
"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt, sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, alias Williams, alias kapteeni Butler, on edelleen alias Francis Stanley, sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät matkarahoilla tarpeen mukaan."
"Minua hävettää, hyvä eversti —"
"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta 15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea — siis melkoisen paljon, sen voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä vaan tarvitsette."
Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.
Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.
"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison kepposena, cela ne tire à rien! Teidän on siis oltava Francis Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.
Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista, ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja. Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati tottelemista.
XLVIII.
Hävitys.
Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana; hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen, joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta. Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut, vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä, katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen, ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana hän joudutti matkaansa.
Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin herttainen emäntä.
"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne. — Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta, koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa vaarallisuuden.
"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on nyt kaksi uutta palvelijaa."
Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi; hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona, kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa seinällä kuvastimen vieressä.
"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä. Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua — naapurit haukkuvat minua jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä — mutta hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö milloin hänet mestataan?"
"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"
"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla — niin juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich, jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin. Sitte hän kertoi, että Callum Beg — se oli hävyttömän katala pojanpahuus — ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."
"Entä hänen sisarensa?"
"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen lähellä everstiä."
"Entä toinen nuori lady?" kysyi Edward.
"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?"
"Tarkotan neiti Bradwardinea."
"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."
"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?"
"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."
"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?"
"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei ole vanhaa narria pahempi — meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan yhden kerran."
Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen paroonin hovia.
Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen tilaisuutta.
Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet. Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat — kaikki osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee: siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli haihduttanut.
Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi. Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi. Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.
Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset. Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan, akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.
Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa kuin aarteen.
Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon, joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua. "Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?" Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie — Davie — Davie Gellatley!"
Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet ja kadonneet — kuolleet ja kadonneet."
"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.
"Parooni — ja Saunders Saunderson — ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi — kaikki kuolleet ja kadonneet."
Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.
Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.
"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.
Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.
Se oli Bradwardinen parooni. — On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.
XLIX.
Molemminpuolisia kertomuksia.
Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset, englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi, jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista, miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.
Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet, jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti: "Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku tuittupää — luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä, joka vuonna 15 oli kanssani sodassa — pimeässä laukaisemaan häneen päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in Catilinam: abiit, evasit, erupit, effugit. Hän pakeni, niin sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se säilyttää omanaan in saecula saeculorum. Mutta tapahtukoon herran tahto, humana perpessi sumus. Sir John Bradwardine — musta sir John, kuten häntä nimitettiin — joka oli meidän sukumme ja Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. — Mutta kuuleppas nyt, Janet, etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"
"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne maistuivat niin hyviltä? — Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka." Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen, "tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".
Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:
"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea — kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."
"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15 olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin. — Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"
"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa, että onneton chevalier olisi turvassa.
Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi. Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin huolissaan.
Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa — kartanon huonekalut oli nyt sirotettu pitkin läheisiä mökkejä — ja siinä sankarimme nukkui niin hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.
L.
Lisää selityksiä.
Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.
"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."
Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa. Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.
Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan, oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.
"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro: Fuimus Troes — ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin domus ultima" — he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella. "Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni, jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo päästä."
Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen, jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen; melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei tuule suoraan pohjoisesta."
Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään Janetilta.
Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään vahingoittaisi tai hyödyttäisi.
"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa — neiti Rose Bradwardine."
"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista asianhaaroista jo oli johtunut.
"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä, jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun äitini oli kotoisin ylämailta."
Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti. Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta, kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.
Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna — sillä useinkin oli hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose — hän päätti lähettää muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.
Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun, kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet, suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.
Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin, kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä, joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot, joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet hänen äitinsä omia.
Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan. Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi — hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana, jolloin Waverley lähti rotkosta.
Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi. Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan, päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet. Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut. Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän, jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.
Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita. Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille, missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti, nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.
Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan. Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.
Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö, ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon. Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin. Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.
Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista. Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.