WILHELM TELL

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

FRIEDRICH VON SCHILLER

Suomentanut Eino Leino

Otava, Helsinki, 1907.

Tampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino.

HENKILÖT:

HERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti.
WERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra.
ULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.

Schwyzin miehiä:
WERNER STAUFFACHER
KONRAD HUNN
ITEL REDING
HANS MAUER
JÖRG HOF
ULRICH SCHMIED
JOST WEILER

Urin miehiä:
WALTER FÜRST
WILHELM TELL
RÖSSELMANN, pappi
PETERMANN, lukkari
KUONI, paimen
WERNI, metsästäjä
RUODI, kalastaja

Unterwaldin miehiä:
ARNOLD MELCHTAL
KONRAD BAUMGARTEN
MEIER SARNILAINEN
STRUTH WINKELRIED
KLAUS FLÜE
BURKHART BÜHEL
ARNOLD SEVA
PFEIFFER LUZERNILAINEN

KUNZ GERSAULAINEN.
JENNI, kalastajapoika.
SEPPI, paimenpoika.
GERTRUD, Stauffacherin puoliso.
HEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär.
BERTA von BRUNECK, rikas perijätär.

Talonpoikais-naisia:
ARMGARD
MECHTHILD
ELSBETH
HILDEGARD

Tellin pojat:
WILHELM
WALTER

Palkkasotureita:
FRIESSHARDT
LEUTHOLD

RUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari.
JOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua.
STÜSSI, pellonvartia.
URIN HÄRKÄ.
VALTAKUNNAN AIRUT.
TYÖVOUTI.
MESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA.
JULKINEN KUULUTTAJA.
ARMELIAITA VELJIÄ.
GESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä.
MAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.

Järvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. Kalastajapoika soutaa purressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja viheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta piirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä taustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun sävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä jatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.

KALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).

Paimenloilun sävel.

Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
    hän helkkehen kuulee
    kuin huilujen ois,
    kuin enkelikuorot
    maill' Edenin sois.
Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
    Soi aalloista ääni:
    mies nuor', ole mun!
    Ma nukkujan noudan
    jo nuorena sun.

PAIMEN (vuorella).

Sävel: toisinto edellisestä.

    Kesä keikkuen läks,
    jäi laitumet huoleen.
    Syys saa, kotipuoleen
    jo paimenet käy.
Me vuorille lähdemme, taas täällä näymme,
käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
    Kesä keikkuen läks,
    jäi laitumet huoleen.
    Syys saa, kotipuoleen
    jo paimenet käy.

ALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).

Sävel: toinen toisinto.

Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
    hän uljaana astuu,
    on ympäri jää,
    kevät ei kuki, virpi
    ei vihreäpää.
Hänen allansa on meri usmainen ain,
hälle maailma on rako pilvien vain,
    hän ihmisten kaupungit
    unhoittaa,
    mikä luonnon on muoto
    ja kukkiva maa.

(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien varjot kiitävät yli tienoon.)

Ruodi, kalastaja, tulee majasta. Werni, metsästäjä, astuu kalliolta. Kuoni, paimen, tulee maito-astia olallaan. Seppi, hänen apurinsa, seuraa häntä.

RUODI. Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa jo saapuu vuoren ukko, kumeasti Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch. Me myrskyn saamme.

KUONI.
                  Saamme sateen myöskin.
Syö karja heinää, koira maata kuopii.

WERNI.
Sukeltaa vesikana, hyppii kalat.
Me rajuilman saamme.

KUONI (apurilleen). Katso, Seppi, ett'ei vain karja pääse karkuun.

SEPPI. Tunnen ma kelloistansa mustan Muurikin.

KUONI.
Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.

RUODI.
On teillä, paimen, kauniit karjankellot.

WERNI.
Ja kaunis karja myös. Se omanneko?

KUONI. Niin rikas en, — on karja Attinghausin, mun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.

RUODI.
Kas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!

KUONI. Se olevansa tietää kellokas; jos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.

RUODI.
Loruja! Tuhma luontokappale —

WERNI. On järkeä myös luontokappaleilla. Me tiedämme sen, kauriin ajelijat. Niill' laitumillaan ain on vartia, mi korvaa heristää ja kimakasti varoittaa, koska saapuu joutsimies.

RUODI (paimenelle).
Kotiinko?

KUONI.
         Syötetty on alpin ruoho.

WERNI.
Iloista palaamista!

KUONI. Teille samaa; palata ain ei teidän retkiltänne.

RUODI.
Mies juosten tänne tulee.

WERNI.
                         Tunnen hänet:
Baumgarten Alzellista.

Konrad Baumgarten (syöksyy esiin hengästyksissään).

BAUMGARTEN.
                      Pursimies!
Jumalan tähden, tänne venhe!

RUODI.
                             Mitä?
No, noh, mi kiire?

BAUMGARTEN.
                   Yli viekää minut!
Vesille vene! henki vaarassa on.

KUONI.
Maamies, mi teidän on?

WERNI.
                       Ken ajaa teitä?

BAUMGARTEN (kalastajalle). Ah, joutuin, joutuin! Kantapäilläni maavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies ma olen, jos he minut kiinni saavat.

RUODI.
Miks ahdistavat teitä ratsumiehet?

BAUMGARTEN.
Mua ensin auttakaa, ma kerron sitten.

WERNI.
Verissä olette. Mit' tapahtuu?

BAUMGARTEN.
Rossbergin vouti keisarillinen —

KUONI.
Tuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?

BAUMGARTEN.
Hän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.

KAIKKI (peljästyen).
Mit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!

BAUMGARTEN. Tein, mit' ois tehnyt joka vapaamies mun sijassa. Tein koti-oikeutta ma herjaajalle kunnian ja vaimon.

KUONI.
Siis kunniaanne loukkas linnanvouti?

BAUMGARTEN. Hän täyttänyt ei pahaa aikomustaan, sen kunnon kirveeni ja Herra esti.

WERNI.
Te hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.

KUONI. Siis palkkansa sai konna. Sen hän kauan kansalta ansainnut on Unterwaldin.

BAUMGARTEN. Tekoni tunnetaan; mua ajetahan — puhuissa — Luoja auta! — aika kuluu —

(Ukonjyrinää.)

KUONI.
Nopeesti, lautturi! Mies yli saata!

RUODI. Ei käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän on varrottava.

BAUMGARTEN.
               En voi vartoa.
Ah, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.

KUONI (kalastajalle).
Jumalan nimeen! Lähimmäistäs auta!
Voi sama jokaiselle sattua.

(Myrskyä ja ukkosta.)

RUODI.
Käy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte —
En vastaan myrskyä voi purtta viedä.

BAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan).
Teit' auttaa Herra, jos mua armahdatte —

WERNI.
Hänt' auta, pursimies! On hengen hätä.

KUONI.
Hän isä on ja häll' on vaimo, lapset.

(Jatkuvia ukonjyräyksiä.)

RUODI. On henki mullakin, myös vaimo, lapset. Te nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka veen kohu käy ja kurimukset kuohuu; nyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka. Halulla auttaisin ma kunnon miestä; mut on se mahdotonta, itse näätte.

BAUMGARTEN (vielä polvillaan). Niin vainolaisen valtaan joudun, polo, lähellä, eessä pelastuksen ranta! Tuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa, myös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa on pursi, saattais sinne viedä minut, ja avutonna, kurja, kuolen tähän!

KUONI.
Ken tuossa kiiruhtaa?

WERNI.
                      Tell Bürglistä.

TELL (tulee jousi kädessä).
Ken on tuo mies, mi apuanne anoo?

KUONI. Hän on Alzellista. Hän kunniaansa puolusti, tappoi kuninkaallisen Rossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan — nyt häntä ajavat maavoudin ratsaat. Hän purtta pyytää yli päästäkseen; mut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.

RUODI. Kas, siin' on Tell, hän myös on pursimies, hän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.

TELL.
Jos hätä on, voi kaiken uskaltaa.

(Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)

RUODI.
Mun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan?
Tee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.

TELL.
Mies kelpo miettii viimeks itseään.
Sa Luojaan turvaa, avutonta auta!

RUODI.
Mukava neuvoa on maalta käsin.
On tässä pursi, tuossa järvi. Mene!

TELL.
Voi aalto armahtaa, mut ei maavouti.
Koeta, pursimies!

PAIMENET ja METSÄSTÄJÄ.
                  Hänt' auta! Auta!

RUODI. Hän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi, en auttaa voi. On tänään Simonin ja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.

TELL. Täss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki, mies autettava on. Siis, pursimies: tahdotko lähteä?

RUODI.
                 Ei, en, en minä.

TELL.
Jumalan nimeen sitten. Pursi tänne!
Mun heikko voimani siis kokeen tehköön.

KUONI.
Haa, uljas Tell!

WERNI.
                 Se hänen tapaistansa!

BAUMGARTEN.
Tell, enkelini, pelastajani!

TELL. Vallasta voudin pelastan ma teidät, hädästä myrskyn täytyy toisen auttaa. Parempi toki käsiin Jumalan kuin ihmisten on teidän tulla.

(Paimenelle.)
                              Maamies,
jos kuolen, vaimoani lohduta!
Tein, mit' en voinut tekemättä jättää.

(Rientää purteen.)

KUONI (kalastajalle).
Merellä mestari te ootte. Mitä
Tell tohti, tekö ette uskaltanut?

RUODI.
Kuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan.
Vuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.

WERNI (on kiivennyt kalliolle).
Hän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu!
Jumala, turvaks tule uljaan miehen!

KUONI (rannalla).
Lyö aallot yli — nää en enää heitä.
Kas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti
hän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.

SEPPI.
Maavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.

KUONI.
Tott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.

Joukko Landenbergin ratsumiehiä.

1:nen RATSUMIES. Murhaaja tänne, jonka piilotitte!

2:nen RATSUMIES. Hän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.

KUONI ja RUODI.
Ket' tarkoitatte?

1:nen RATSUMIES (huomaa purren).
                  Helvetti! Mi tuo on?

WERNI (ylhäältä).
Hän purress' onko, jota etsitte?
Mars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.

2:nen RATSUMIES. Hän pakoon pääsi.

1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle). Teidän avullanne! Sen saatte maksaa! — Majat polttakaa, tuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!

(Nelistävät pois.)

SEPPI (syöksyen jälestä).
Lampaani!

KUONI (seuraa).
          Voi mua, voi mun karjojani!

WERNI.
Nuo konnat! Ryövärit!

RUODI. Vanhurskas taivas, kons' saapuu pelastaja maahan tähän?

(Seuraa heitä)

TOINEN KUVAELMA.

Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
Maantie ja silta.

Werner Stauffacher ja Pfeiffer Luzernilainen tulevat keskustellen.

PFEIFFER. Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher, ei Itävalta, — jos voi välttää sitä — vaan valtakunta isäntänne olkoon. Jumala turvaks vapautenne vanhan!

(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)

STAUFFACHER. Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä te vieraani, ma Luzernissa teidän.

PFEIFFER. Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy. — Vouteinne kiristystä, kitsautta ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa, se kärsikää! Voi tulla muutos pian, myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan jos kuulutte, sen ootte iki-omat.

Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa Gertrud, asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.

GERTRUD. Niin vakaa miksi? En sua tunne enää. Jo päiväkaudet nähnyt vaieten otsallas olen raskaan synkkämielen. Sydäntäs painaa suru hiljainen. Se mulle usko! Vaimos oma olen ja puolen murheestasi vaadin myös.

(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)

Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka! Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet on aitat, karjalaumat laajat, tuotu hepojen välkkyvien varsat ovat vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa, paikoissa mieluisissa talvehtimaan. On talos tuossa, rikas niinkuin linna; uus on se tehty ydinpuusta, tarkan rakettu mukaan kulmamitan, luodin; kotoiset paistaa isot ikkunat, on seinä kilvin kirjaeltu, lausein myös viisain, joita lukee matkamies ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.

STAUFFACHER. Lujana seisoo talo, tehty hyvin, mut pohja pettää, ah, ja perustus!

GERTRUD.
Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!

STAUFFACHER. Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin, ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn, niin tuli Küssnachtista, linnastaan, miestensä kera vouti ratsastaen. Tään talon eteen pysähtyi hän, minä nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii, nyt kävin vastaan käskijätä, joka ylhäistä tuomar'valtaa keisarin maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?" huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä. Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo on keisarin, mun herrani, ja teidän, mut minun läänini." — Hän jatkoi silloin: "Sijassa keisarin ma tääll' oon herra, en salli, että moukka rakentaa taloja täällä ominpäinsä, elää vapaasti kuin ois itse herra maassa: sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen." Noin lausui, ratsasti pois korskeana. Jäin siihen murhemielin miettimähän ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.

GERTRUD. Mun rakas herrani ja mieheni! Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan? Lie suotta tytär Ibergin en jalon, tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot istuimme kehräten yöt pitkät, koska kokoutui taaton koissa kansan päät; lukivat julki kantakirjoja muinaisten keisarein ja järkevästi maan hyvää miettivät ja tarinoivat. Kultaista sanaa monta kuulin siinä, min viisas miettii, sitä toivoo hyvä, ja kaikki hiljaa painui sydämeen. Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä, mi sua painaa, ammoin tiennyt olen. — Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo, kun este olet, ettei taivu Schwyz sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy vakaana valtakunnan puolla, niinkuin es'isät arvoisat on pysyneet. — Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!

STAUFFACHER.
Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.

GERTRUD. Sua kadehtii hän, koska vapaana vapaalla elät esi-isäis maalla, — näät hän on maaton. Sulle läänittänyt sen keisar' on ja valtakunta; näyttää sen voit kuin alusmaansa valtaherra. Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan hän talossaan vain poika nuoremp' on, muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa. Siks onnea hän joka kunnon miehen kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo. On sulle ammoin vannonut hän turman — viel' elät vammatonna. Vartoa aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy? Mies viisas varaa itsensä.

STAUFFACHER.
                           Mit' tehdä?

GERTRUD (astuen lähemmäksi). Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki Schwyzissä kunnon miehet valittaa maavoudin raivoa ja ahneutta. Myös tuolla, usko, Unterwaldissa ja Urissa ies sama painaa, sama väsymys on sen kovaan kantamiseen — näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg tuo rietas riehuu järven tuolla puolen — ei saavu sieltä kalapursi tänne, mi uutta turmantyötä kertois ei ja voutein uutta väkivaltaa virkkais. Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla on tahto rehellinen, tuumisitte nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta. Jumala teit' ei varmaan ylen-anna ja oikeata auttaa asiaa. Sull' eikö ketään Uriss' ystävää, avata jolle voisit sydämesi?

STAUFFACHER. Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla ja arvon herraa, jotka ystäviä (Nousee ylös.) minulle ovat. Mutta vaimo, minkä aatteiden vaarallisten myrskyn nostat tyynessä rinnassani! Sisimpäni eteeni käännät päivänvaloon; mitä epäsin itse miettimästä hiljaa, sa kielin kevein lausut rohkeasti: oletko harkinnut, mua mihin neuvot? Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen. Me, heikko paimenkansa, tohtisimme maailman herrain kanssa taistoon käydä? He vartovat vain hyvää tekosyytä maa raukan tämän päälle päästääksensä sotaisen ylivoiman hurjat laumat ja voiton oikeudella vallitakseen ja oikeutetun rangaistuksen syyllä meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.

GERTRUD. Te myöskin ootte miehiä, myös teillä on kirveet; apu rohkean on Herra.

STAUFFACHER. Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön on sota; karjat, paimenet se kaataa.

GERTRUD. On kärsittävä, minkä taivas sallii; mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.

STAUFFACHER. Tää talo vasta tehty on sun riemus; poroksi sota suunnaton sen polttaa.

GERTRUD. Tavara ajallinen jos mua sitoo, ma itse heitän siihen kekäleen.

STAUFFACHER. Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.

GERTRUD. Taivaassa syyttömäin on ystävä; sa eteen katso, älä taakses enää!

STAUFFACHER. Me miehet voimme kuolla kunnialla; mut mikä kohtaloksi teidän tulee?

GERTRUD. On viime vaalin valta heikoimmalla; ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.

STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä). Ken poven moisen painaa povelleen, hän riemuin kotilieden eestä sotii, ei ylivoimaa valtiasten säiky. Jalalta seisovalta Uriin lähden; siell' elää ystäväni Walter Fürst, mi miettii näistä ajoista kuin minä. Myös kohtaan siellä jalon lippuherran von Attinghausin; vaikka ylhäinen, hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa. Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka maan vihollista torjuttava on. Hyvästi! Ohjaa poissaollessani taloa niinkuin mieles viisas käskee. Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee, munkille, joka kokoo luostarilleen, suo apu ynnä ruoka runsas. Piile Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä tien vapaan varrella se seisoo, turva ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.

Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy Wilhelm
Tell Baumgartenin kanssa etualalla.

TELL (Baumgartenille).
Te ette enää mua tarvitse.
Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu
Stauffacher, isä ahdistettujen.
Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!

(Lähestyvät häntä.)

KOLMAS KUVAELMA.

Avoin paikka Altorfin luona.

Kukkulalla taustassa näkyy linnanrakennus, joka jo on niin pitkälle ehtinyt, että kokonaisuuden muoto käy esille. Taempi puoli on valmis; etummaista juuri rakennetaan, telineet ovat vielä pystyssä, työmiehet kulkevat niitä ylös ja alas. Korkeimmalta harjalta riippuu katonkattaja. Kaikki työssä ja liikkeessä.

Työvouti. Mestari Steinmetz. Kisällejä ja Apulaisia.

TYÖVOUTI (hoputtaa sauvallaan työväkeä). Nopeesti! Ei niin pitkä lepo! Tänne kivet ja kalkki ynnä muurisavi, ett' tullessaan maavouti menestyneen työn nähdä sais. Kuin kilpikonnat käydään.

(Kahdelle apulaiselle, jotka kantavat kuormaa.)

Tuo onko taakka? Kaksinkerroin pankaa!
Kuin vorot aikaa täällä varastatte.

1:nen KISÄLLI. On sentään kovaa, että itse saamme me kivet kantaa vankilaamme omaan.

TYÖVOUTI. Mi murina? On huono kansa tämä, se kelpaa lehmiään vain lypsämään ja käymään laiskan lailla vuoristossa.

VANHA MIES (levähtää).
En jaksa enää!

TYÖVOUTI (pudistaa häntä).
               Työhön, vanhus! Joutuin!

1:nen KISÄLLI. Teill' eikö ole sisälmyksiä, kun vanhusta, mi tuskin käydä taitaa, noin ahdistatte?

MESTARI STEINMETZ ja KISÄLLIT.
                 Se on armotonta!

TYÖVOUTI.
Ei kuulu teihin se; teen ammattini.

2:nen KISÄLLI. Mut nimen minkä linna saap' on, jota nyt rakennamme?

TYÖVOUTI. Urin lukko nimi oleva on sen; teidät orjuuttaa se.

KISÄLLIT.
Kuin? Urin lukko?

TYÖVOUTI.
                  Nauramist' ei siinä!

2:nen KISÄLLI. Tää linnapaha lukitseisko Urin?

1:nen KISÄLLI. Sen tiedän, monta moista myyränpesää saa panna päällekkäin, jos tulla mieli niin korkea kuin vähin Urin vuori!

(Työvouti menee taustaan.)

MESTARI STEINMETZ. Vasaran viskaan järveen syvimpään, tään auttajani kirotussa työssä!

Tell ja Stauffacher tulevat.

STAUFFACHER.
Ah, etten eläis moista nähdäkseni!

TELL.
Ei täällä hyvä. Käymme eteenpäin.

STAUFFACHER.
Tää Uri onko, vapauden maa?

MESTARI STEINMETZ. Oi, herra, tornikellarit kun ensin te näkisitte! Niin, ken siellä asuu, ei hälle enää kukko koskaan kieku.

STAUFFACHER.
Jumala!

STEINMETZ.
        Nähkää sivupylväät nämä!
Ne seisoo niinkuin ijäisyyttä varten.

TELL.
Min koura kohotti, voi koura murtaa.

(Osoittaen vuorille.)

Vapauden huoneen meille Luoja loi.

Kuuluu rummun ääni, saapuu miehiä, jotka kantavat hattua tangon päässä. Kuuluttaja seuraa heitä, vaimot ja lapset tunkeilevat hälisten.

1:nen KISÄLLI. Mik' ääni rummun? Kuulkaa!

MESTARI STEINMETZ. Mik' on mieli tään narrin-ilveen ja tuon tankohatun?

KUULUTTAJA.
Nimessä keisarin!

KISÄLLIT.
                  Kah, kuulkaa, kuulkaa!

KUULUTTAJA. Te hatun näätte tämän, Urin miehet! Se pannaan pitkän pylvään päähän, keskeen Altorfin, kohdalle sen korkeimmalle; näin on maavoudin tarkoitus ja tahto: tää hattu saakoon saman kunnian kuin hän. Päin paljain, polvin notkistetuin on sitä tervehdittävä. Voi siitä kuningas tuta kuuliaisensa. Ken käskyä ei tottele, hän hukkaa henkensä, tavaransa valtiaalle.

(Kansa nauraa, rumpu käy, he menevät ohitse.)

1:nen KISÄLLI. Mink' uuden häväistyksen meille vouti nyt mietti! Hattuako kunnioittaa! Ken moisesta on koskaan kuullut ennen?

MESTARI STEINMETZ.
Hatunko eessä meidän polvistua!
Hän leikkii vakavanhain miesten kanssa.

1:nen KISÄLLI. Ois edes kruunu keisarin! Mut hattu vain Itävallan! Näin sen riippuvaksi ma päällä lääniherran istuimen.

MESTARI STEINMETZ. Kavahtakaa! On Itävallan hattu vain ansa meidät Itävaltaan liittää!

KISÄLLIT.
Mies kunnian ei kukaan suostu moiseen.

MESTARI STEINMETZ.
Me sopikaamme siitä kaikkein kanssa.

(Menevät taustaan.)

TELL (Stauffacherille).
Teill' on nyt selko. Jääkää hyvästi!

STAUFFACHER.
Te kunne riennätte? Ah, älkää menkö!

TELL.
Kotini kaipaa isää. Hyvästi.

STAUFFACHER.
Tää sydän täys on teille haastaaksensa.

TELL.
Sanoista kevene ei raskas sydän.

STAUFFACHER.
Tekoihin saattaa sanat voivat meitä.

TELL.
Nyt teko ainut on vait olla, kestää.

STAUFFACHER.
Myös sietämätön onko siedettävä?

TELL. Ei kauan kestä hirmuhallitus. Jos kuiluistaan Föhn nousee, sammutetaan takassa tuli, laivat valkamiinsa nopeesti rientävät ja vahingotta maan yli henki mahtava tuo käy. Kotona kukin hiljaa eläköön; kernaasti rauha suodaan rauhaisalle.

STAUFFACHER.
Luulette?

TELL.
          Kyy ei pistä ärtymättä.
He varmaan väsyvät jo itsestään,
maat nähden eessään tyynet, levolliset.

STAUFFACHER.
Voisimme paljon, jos me yhtyisimme.

TELL.
Helpompi yksin päästä aallon alta.

STAUFFACHER.
Niin kylmä asialle yhteiselle?

TELL.
Jokainen varma vaan on itsestään.

STAUFFACHER.
Yhdessä heikotkin on voimakkaita.

TELL.
Mut voimakas on yksin voimakkain.

STAUFFACHER. Siis teihin luottaa isänmaa ei saata, jos hätäpuolustukseen ryhtyy se?

TELL (ojentaa hänelle kätensä). Tell lampaan kadonneen tuo syvyydestä ja ystäviltään avun epäisikö? Mut mitä teettekin, en neuvotella siit' tahdo; voi en valikoida kauan, en harkita. Mut määrättyyn jos työhön mies tarpeen on, Tell kutsukaa! Hän tulee.

(Menevät eri tahoille. Rakennuksen ympärillä äkillinen melu.)

MESTARI STEINMETZ (rientää sinne).
Mik' on?

1:nen KISÄLLI (tulee esille, huutaa). On maahan syössyt kattaja.

Berta seurueineen.

BERTA (rientää esille).
Hän onko musertunut? Juoskaa! Joutuin!
Apua, jos voi auttaa! Täss' on kultaa!

(Heittää korunsa kansan sekaan.)

MESTARI STEINMETZ. Kullasta kaikk' on teille myötävänä! Jos isä temmattu on lapsiltansa, mies vaimoltaan ja valitus maan täyttää, kullalla korvaavanne luulette hyväksi taas sen. Menkää! viekää kulta! Olimme iloisia ihmisiä, te epätoivon toitte maahan tähän.

BERTA (työvoudille, joka palajaa)
Elääkö hän?

(Työvouti antaa päinvastaista tarkoittavan merkin.)

Oh, turman linnaa! Kiroin se tehtiin, kirous asuva on siinä.

(Poistuu.)

NELJÄS KUVAELMA.

Walter Fürstin asunto.

Walter Fürst ja Arnold Melchtal astuvat esiin eri puolilta.

MELCHTAL.
Ah, Walter Fürst —

WALTER FÜRST.
                    Jos meidät yllätettäisi
Vakoojat meitä ympäröivät.

MELCHTAL. Mitään ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään mun isältäni? Kauempaa en kestä kuin vanki maata täällä toimetonna! Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni? Mieheltä, joka härkävaljakkoni upean silmieni eestä ottaa maavoudin käskyst' aikoi julkeasti, katkaissut sauvallani sormen olen.

WALTER FÜRST. Olette nopsa liian. Mies ol' voudin; hän esivaltanne ol' lähettämä. Olitte sakkoon langetettu; teidän ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.

MELCHTAL. Sanoja ollut oisko siedettävä tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä, niin itse auran eessä astukohon." Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut ois tunne niillä tästä vääryydestä. Mun viha silloin valtasi vanhurskas, en ollut herra itseni, ja löin.

WALTER FÜRST. Sydäntä omaa tuskin hillitsemme; kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?

MELCHTAL. Mua säälittää vain isä. Hoitamista hän tarvitseis ja etäällä on poika. Vapautta on hän sekä oikeutta ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa. Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat, ei hällä turvaa häväistyksiltä. Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.

WALTER FÜRST. Vain vartokaa nyt kärsivällisesti, siks kunnes Unterwaldista saa sana. Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä maavoudin airut on se. Sisään! Teidät Urissa saavuttaa voi Landenberg, sill' liitoss' ovat sortajat.

MELCHTAL.

He opin siin' antavat myös meille.

WALTER FÜRST. Menkää! Kutsun takaisin teidät, kun on turvallista.

(Melchtal menee sisälle.)

Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle, mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa? Jokainen oven avaus tuo turmaa; petos ja vilppi väijyy kaikkialla, kotien sisimpäänkin tunkeutuvat kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis oville laittaa reikelit ja lukot.

Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin. Werner Stauffacher astuu sisälle.

Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras todella kallis. Arvokkaampi mies ei vielä kynnyksen tään yli käynyt. Tervehdin teitä alle kattoni. Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä täält' ootte?

STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).
              Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.

WALTER FÜRST. Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä, niin sydän lämpenee, kun teidät näkee. Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva, vaimonne viehättävä, viisas tytär lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki maan saksalaisen matkamiehet, joiden tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon, kehuvat huonehenne vierasvaraa. Nyt juuri Flüelistä tuletteko? Jotakin ootteko jo nähneet täällä te ennen kuin tään oven aukaisitte?

STAUFFACHER (istuu). Näin linnaa uutta rakennettavan, mi ei mua miellyttänyt.

WALTER FÜRST. Ystäväni, yhdellä katseella te kaikki näitte.

STAUFFACHER. Urissa moist' ei ole koskaan ollut, ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja muu ollut maja täällä ei, vain hauta.

WALTER FÜRST. Vapauden hauta on se; nimititte sen oikein.

STAUFFACHER. Herra Walter Fürst, en tahdo salata teiltä, turhan vuoks en tule; mua surut suuret painaa. Sorto jäi kotiini, sorron myöskin täältä löydän. Ei sietää enää voi, mit' tapahtuu, mut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa on aina Sveitsi ollut, tottuneita olemme täällä hyvään kohteluun. Tällaista viel' ei maassa nähty koskaan niin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.

WALTER FÜRST. Niin, kuulumattomat on maassa olot; myös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt on ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo tät' ettei enää ole sietäminen.

STAUFFACHER. Myös Underwaldissa on ahdistus ja kovin kärsitään. Tuo konna, joka Rossbergiss' asui, vouti keisarin, himoitsi hedelmätä kiellettyä; Baumgartenin alzellilaisen naista hän tahtoi tekoon sopimattomaan, mies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.

WALTER FÜRST.
O, oikeat on Herran tuomiot!
Baumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton!
Hän pelastettu lie? Lie turvassa?

STAUFFACHER.
Vävynne saattoi hänet järven poikki;
Steinissä luonani nyt kätken häntä.
Mut hirveämpää vielä kertonut
Sarnista mulle sama mies on; sydän
jokaisen kunnon miehen vuotaa verta.

WALTER FÜRST (tarkkaavaisena).
Mit' on se?

STAUFFACHER. Melchtalissa, siinä, missä tie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen nimensä Heinrich Haldilainen on. Sanansa kokouksissa paljon painaa.

WALTER FÜRST.
Ken hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?

STAUFFACHER. Sakotti poikaa hänen Landenberg viasta pienestä ja auran eestä riisutti pojan parhaan härkäparin; löi poika huovia ja pakoon pääsi.

WALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä).
Mut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?

STAUFFACHER. Kutsutti isän luokseen Landenberg ja vaati poikaa hältä kohta ilmi; kun toden mukaan vannoi vanha mies hän ettei paenneesta tiennyt mitään, käsketti vouti esiin pyövelit —

WALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä hänet huoneen toiselle puolen). Ei enempää.

STAUFFACHER (korottaen äänensä). "Jos poik' on päässyt pakoon, sa mulla oot!" Hän maahan heitettiin, terävä rauta silmät hältä puhkas —

WALTER FÜRST.
Jumala taivaan!

MELCHTAL (syöksyy esiin).
                Silmät, sanoitteko?

STAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille).
Ken on mies nuori?

MELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla).
                   Silmät? Puhukaa!

WALTER FÜRST.
O, poika onneton!

STAUFFACHER.
                  Ken on hän?

(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)

Se on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!

MELCHTAL. Molemmat silmätkö? Ja poissa olla mun täytyy!

WALTER FÜRST.
            Kestäkää se niinkuin mies!

MELCHTAL.
Mun tähteni, mun tähden rikokseni!
Sokea siis? Siis aivan sokko?

STAUFFACHER. Te sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän, ei aurinkoa enää nää hän koskaan.

WALTER FÜRST.
Poloista säälikää!

MELCHTAL.
                   Ei koskaan, koskaan!

(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)

On silmäin valo kaunis taivaan lahja! Valosta elää joka olento, valosta luodut kaikki riemuitsevat; myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon. Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu, virvoita hänt' ei enää niitut vihreet, ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa hän kukkuloiden kimmeltävien! Ei ole kuolo mitään, mutta elää, ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää, mut yhtään voi en sokealle antaa isälle, vähintä en välkähdystä sen valomeren, mua mi huikaisee.

STAUFFACHER. Surunne suurentaa mun täytyy vielä, vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin isänne kaipaa, kaikki hält' on viety, ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan ovelta ovelle sen kanssa käydä.

MELCHTAL. Siis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki siis viety, myöskin valo auringon, tavara yhteinen tuo köyhimpäinkin. Mua älkää vaatiko nyt viipymähän! Mi kurja pelkuri ma ollut olen, kun omaa turvaa olen aatellut, en sinun, en sun päätäs kallista, mi pantiksi jäi käsiin huonon miehen! Pois varovaisuus arka! Muut' en mitään nyt mieti, kostoa vain hurmehista. Mun sinne täytyy — kenkään ei saa estää — isäni silmät voudilta ma vaadin. Kaikista hänen joukoistansa esiin ma etsin hänet. Hengestäin en huoli, jos hänen vereensä vain sammuttaa saan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.

(Tahtoo mennä)

WALTER FÜRST.
Te jääkää! Mitä voitte häntä vastaan?
Samissa istuu hän ja linnastansa
vihaanne voimatonta pilkkaa vaan.

MELCHTAL. Ja vaikka asuis hän jääpalatsissa Schreckhornin taikka korkeammalla, miss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi, tien hänen luokseen teen; kakskymmentä mun-mielistäni miestä nuorta murtaa nuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa, jos kaikki majain sekä karjain tähden te sorron alle taivutte, niin huudan vuorilta paimenet ma kokoon, kerron Jumalan vapaan taivaankannen alla, miss' sydän miehen terve, mieli reipas, nää kauhut heille kuulumattomat.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Asiat kärjistyvät. Varrommeko viel' äärimmäistä —

MELCHTAL. Mikä äärimmäinen voi olla eessämme, kun silmän tähti ei enää varma ole kuopassaan? Meill' eikö turvaa? Miksi jännittämään opimme jousta? Miksi heiluttamaan kirvestä? Epätoivon tuskass' on Jok' olennolla hätäpuolustus. Väsynyt pysähtyy myös peura, puskee sarvensa peljätyt päin koiralaumaa, ja kauris vetää metsästäjän kuiluun; myös kyntöhärkä, koti-eläin kesy, toveri ihmisen, min kaulan voima ikeemme alle suopeasti suostuu, jos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin se vihollisen viskaa pilvihin.

WALTER FÜRST. Jos kolme maata miettis kuin me kolme, jotakin ehkä jaksaisimme me.

STAUFFACHER Jos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa, niin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.

MELCHTAL. Suur' Unterwaldissa on sukupuuni, jokainen riemuin hengen uskaltaa, jos toinen hälle vaan suo selkänojan. O, hurskaat isät maamme tään! Ma seison, vain nuorukainen, teidän, kokeneiden keskellä tässä, vait on vaatimaton maan kokouksissa ääneni. Mut älkää vaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt, mun neuvoani hylkikö ja sanaa! Ei nuoruushurme hillitön mua aja, vaan tuskan tuiman vaivaloinen valta, mi kivenkin voi saada säälimähän. Te itse isät ootte, heimon päät, ja toivotte myös poikaa kelvollista, mi kunnioittais päänne pyhää lunta ja silmienne valkeutta valvois. O, vaikka itse vielä vammattomat ruumiilta, tavaralta, vaikka terveet ja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu, hätämme älköön teille vieras olko! Teidänkin päällä sorron kalpa häilyy. Maan kääntäneet pois Itävallast' ootte; muu ollut taattoni ei rikos; syyssä samassa ootte, kadotuksessa.

STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Te päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.

WALTER FÜRST.
Tahdomme kuulla, minkä jalot herrat
Sillin ja Attinghaus voi neuvon antaa.
Tuo nimet moiset meille ystäviä.

MELCHTAL. Mi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa kuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin ja niiden painoon koko kansa luottaa; on niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan isäinne kunnon itse kartuttaneet runsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä ois aateliset? Teemme yksin työn! josp' yksin maassa olisimme! Luulen, itsemme turvata me voisimme.

STAUFFACHER. Ei ylhäisillä hätä niinkuin meillä; se virta, joka laaksomailla vyöryy, ei vielä saavuttanut kukkuloita; mut avun varmaan antavat he, kun aseissa ensin näkevät maan kaiken.

WALTER FÜRST. Jos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin välillä ois, niin laki ratkaisisi. Mut sortajamme juur' on keisari ja korkein tuomarimme. Auttakoon siis Herra meitä näiden kätten kautta. Te Schwüzin miehet kokoon kutsukaa, ma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?

MELCHTAL.
Lähempi ken ois lähtemään kuin minä?

WALTER FÜRST. En salli sitä; ootte vieraani, mun taata täytyy teidän turvastanne.

MELCHTAL. Tiet tunnen salaiset ja vuoripolut, myös monta ystävää, ne suojan mulle ja piilon suovat vainolaisilta.

STAUFFACHER. Jumalan nimeen hänen mennä suokaa! Ei siellä ole pettäjää. On sorto niin inhottu, silt' että keinot puuttuu. Myös maata herättävä, ystäviä kokoova meille on Alzellin mies.

MELCHTAL. Kuin sanan varman saamme toisillemme tyrannein valppauden harhaan vieden?

STAUFFACHER. On hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib, alukset kauppein missä maalle laskee.

WALTER FÜRST. Niin avoin toimemme ei tohdi olla. Minua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin käy matka, Mythensteinin vastapäätä, salainen niittu metsikössä on; Rütliksi kutsuu sitä paimenkansa, se paikkaa raivattua merkitsee. Siin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän (Melchtalille) ja teidän, nopeasti kantaa sinne (Stauffacherille) myös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme yön aikaan autioita teitä myöten me sinne tulla, hiljaa neuvotella. Miest' uskollista kymmenen voi kukin kerallaan tuoda, miestä mielen saman, niin yhdess' yhteisistä haastelemme, päätöksen reippaan teemme Herran nimeen.

STAUFFACHER. Niin olkoon. Oikea te mulle käsi, te samoin, antakaa, ja kuin me kolme nyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme, vilpittä tässä, niin me maata kolme tahdomme seista, turva toisillemme, yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

WALTER FÜRST ja MELCHTAL.
Yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)

MELCHTAL. Sokea taatto, ah, et nää, saat kuulla vapauden päivän! Koska merkkitulet leimahtaa kukkulalta kukkulalle ja lujat linnat sortajaimme sortuu, majaasi saapuva on Sveitsin riemu, korvaasi sattuva on voiton sana, ja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.

(Eroavat)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vapaaherra von Attinghausin sukutila.

Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra, kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. Kuoni ynnä kuusi miestä seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet käsissä. Ulrich von Rudenz astuu esiin ritaripuvussa.

RUDENZ.
Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?

ATTINGHAUS. Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan juon miehineni ensin aamujuoman.

(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)

Kedolla, metsäss' ennen myötä olin, silmällä hallitsin ma heidän työtään kuin sotaan johti heidät lippuni; nyt ruokaherra enää olla jaksan ja jos ei päivä armas etsi mua, sit' en voi enää kukkuloilta löytää. Piirissä aina ahtaammassa vitkaan lähestyn ahtahinta, viimeisintä, miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni vain olen, kohta muuta en kuin nimi.

KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille).
On vuoro teidän.

(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)

                 Juokaa vaan! Se sopii.
Yks malja meillä on kuin yksi sydän.

ATTINGHAUS. Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen puhumme myöskin asioista maan.

(Miehet menevät.)

Attinghaus ja Rudenz.

ATTINGHAUS.
Nään vyötettynä, varuksissa sun,
Altorfin aiot valtalinnaan?

RUDENZ. Aion, enoni, viipyä en enää voi.

ATTINGHAUS (istuu). Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle niin niukan onko ajan suonut, että enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?

RUDENZ. Nään, etten tarpeen teille täällä ole, talossa tässä olen vieras vaan.

ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä). Niin, valitettavasti, vieraaks sulle on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli! En tunne enää sua. Silkissä upeilet, kannat sulkaa riikinkukon, lyöt hartioilles punamanttelin. Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä häpeilet hänen tuttavallista.

RUDENZ. Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu; oikeuden ottamansa hältä kiellän.

ATTINGHAUS. Maa kaikki alla kuninkaan on vihan, jokaisen kunnon miehen sydän suree tään tyranniuden väkivallan vuoksi, mi meitä painaa; sua vain ei koske yhteinen murhe, sinut nähdään puolla maan vihollisten, luopuneena meistä, hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi kosien ruhtinasten suosiota, sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.

RUDENZ. On ahdingossa maa. Miks on se, eno? Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan vain yhden, helpon maksais irti päästä hetkessä koko ahdistuksesta ja saada keisari taas armollinen. Voi, teitä, jotka kansan sokaisette, niin että tosi etuaan se torjuu! Etunne oman tähden vannoumasta estätte maata Itävallalle kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet. On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra tääll' ettei enää oisi ketään herraa.

ATTINGHAUS.
Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?

RUDENZ. Mun suokaa päättää, alku teidän oli! Te itse, eno, mitä näyttelette tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille kuin olla päämies, lippuherra täällä ja kera paimenien hallita? Kuin? Eikö ole valiompi vaali palvella herraa kuninkaallista, tuon loistokkaasen hovileiriin käydä, kuin olla omain verollisten veli ja oikeutta kera moukkain jakaa?

ATTINGHAUS. Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon, se ään' on houkutuksen. Korvas auki tavannut on se, mieles myrkyttänyt.

RUDENZ. En sitä salaa, viiltää sieluani vierasten pilkka, paimen-aateliksi kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä ma hiljaa maata maallani ja nähdä ainaisen arjen työssä kuihtuvan eloni kevään, sillä aikaa kuin muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo Habsburgin lippuin alla. Muualla tekoja tehdään, maineen maailma uus elää, loistaa alppein tuolla puolen; mun ruostuu kilpeni ja kypärini; ei sotatorven uljas soitto, huuto ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu, tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin; ma kuulen täällä kansanlaulut vaan ja karjankellot yksitoikkoiset.

ATTINGHAUS. Sokaistu, turhan loiston huikaisema, halveksi synnyinmaatasi! Häpeä isäisi tapaa ikihurskasta! Kaipaava olet kuumin kyynelvesin sa kerran vuoriasi kotoisia, ja sävel näiden paimenloiluin, joita nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran sun iskevä on ikävään ja tuskaan, kun maalla vierahalla soi se sulle. Ah, valtava on vaisto isänmaan! Maailma vieras, viekas tuo ei ole sua varten; sydämesi harras aina jää yksin keskell' ylvään keisarhovin. Hyveitä muita vaatii maailma kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä. Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota maas lääniks, ole ruhtinasten orja, kun olla itse vapaa valtaherra ja ruhtinas voit vapahalla maalla. Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy! Altorfiin älä lähde! Ylen-anna äl' isänmaasi pyhää asiaa! Sukuni viimeinen ma olen, kuolee nimeni, kun ma kuolen. Hautahani kypärä tuo ja kilpi peitetään. Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa sun vartovan vain sammumista silmän käydäkses tuohon uuteen läänihoviin ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?

RUDENZ. Me vastustamme kuningasta turhaan, maailma hälle kuuluu; tahdommeko me yksin olla itsepäiset, estää sen yhtymästä maitten laajain piiriin, min ympärillemme hän vahvan veti? Maantiet on hänen, markkinat on hänen, on hänen oikeus-istuimet, myös muuli Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa hänelle; niinkuin verkko maansa hänen meit' ympäröivät. Valtakuntako meit' turvais? Voiko itse torjua se Itävallan voimaa? Ellei Herra meit' auta, keisari ei auta mikään. Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska kaupungit, kotkan turviin paenneet, hädässä rahan taikka sodan myödään ja luovutetaan valtakunnalle? Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä ajalla ankaralla eripuran päämieheen mahtavimpaan liittyä. Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee, ne eivät usein uskollista muista, mut lääniherraa hyvin palvella on vastaisuuden varman kylvämistä.

ATTINGHAUS. Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs nuo jalot, jotka verin, tavaroin vapauden kalliin kiven eestä soti? Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka ies Itävallan maita painaa! He tulevat lampaitamme laskemaan ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret, vapaiden metsiemme riistat jalot omikseen ottamahan, puomipuunsa siltaimme, porttiemme eteen lyömään, ja puutteellamme omat maiden-ostot ja verellämme sodat maksamaan. Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon edestä meidän! Kallihimp' ei hinta vapauden kuin on orjuuden.

RUDENZ. Min voi tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!

ATTINGHAUS. Tää paimenkansa opi tuntemaan! Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä, Faenzan luona näin sen taistelossa. He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle ikehen, jota emme aio kantaa! Oh, opi, minkä heimon lapsi olet! Äl' oman arvos oikeata kultaa turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon! Pää olla kansan vapahan, mi sulle vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen, kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee, se olkoon ylpeytes, se aatelisi! Siteesi synnynnäiset lujaan liitä isäisi maahan, koko sielullasi pyhässä pysy siinä kiinni sinä! Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla vieraassa maailmassa yksin seisot kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa. Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään, koe kanssamme yks päivä, tänään älä vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule! Yks päivä vaan suo omaisillesi!

(Tarttuu hänen käteensä.)

RUDENZ. Mennä mun täytyy. Sanani mun sitoo.

ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti). Niin, sidottu olet onneton, et sanoin, et valoin etkä lupauksinkaan, sidottu olet säikehellä lemmen!

(Rudenz kääntyy pois.)

Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti Berta von Bruneck sua valtalinnaan ja vetää palvelukseen keisarin. Ritarineidin valloittaa sa tahdot omasta maastas luopumalla. Petyt! Sua houkutellaan morsiolla vaan, ei suoda häntä herkkä-uskollesi.

RUDENZ.
Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!

(Menee.)

ATTINGHAUS. Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee. Pidättää häntä, pelastaa en saata. Niin on tuo kurja maastaan luopunut, ja monta kurjaa saa hän seuraajata; näin nuorison pois tempaa vieraan tenho, väkisin vuoriemme poikki pyrkein. Oh, hetki onneton, kun outo tuli laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli! Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon ja arvokas, jo ajat toiset saapuu, jo suku elää toisin aatteleva. Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki mun kumppanini elontiellä ennen. Maan alla makaa vanha aika; hyvä kenen ei tarvis uuden kanssa elää!

(Pois.)

TOINEN KUVAELMA.

Niittu, jonka ympärillä korkeita kallioita ja metsää.

Kukkuloilta johtavat alas kaidepuiset portaat ja tikapuut, joita myöten maamiehet vähitellen laskeutuvat. Taustassa näkyy järvi, jonka yli alussa kuun kaari kuvastuu. Näköalan sulkevat korkeat vuoret, joiden takaa vielä korkeammat jäävuoret kohoavat. Näyttämöllä vallitsee täysi yö; vain järvi ja valkeat jääkentät kimmeltävät kuutamossa. Melchtal, Baumgarten, Winkelried, Meier Sarnilainen, Burkhart Bühel, Arnold Seva, Klaus Flüe ja vielä neljä muuta Maamiestä, kaikki aseissa.

MELCHTAL (vielä näyttämön takana). Eespäin vaan jäljessäni! Vuoripolku avautuu, tunnen kukkulan ja ristin; päämääräss' ollaan, täss' on Rütli.

(Astuvat esiin soihdut käsissään.)

WINKELRIED.
                                    Kuulkaa!

SEVA.
Ei ketään.

MEIER. Tyhjää aivan. Ensimmäiset olemme täällä, miehet Unterwaldin.

MELCHTAL.
Mi' aik' on yöstä?

BAUMGARTEN. Seelisbergin yövahti huutanut on juuri kaksi.

(Etäisyydessä kellojen soittoa.)

MEIER.
Vait! Kuulkaa!

BÜHEL. Metsäkirkon huomenkellot heleät soivat tänne Schwyzin maasta.

FLÜE.
Tää ilma puhdas kaiun kauas kantaa.

MELCHTAL. Teist' eräät menkööt, tehkööt risutulen, se että leimuais, kun miehet saapuu.

(Kaksi maamiestä menee.)

SEVA. On kaunis kuudan-yö. Kuin peili laaka tuoss' suurna, levollisna järvi lepää.

BÜHEL.
On helppo matka heillä.

WINKELRIED (osoittaen järvelle).
                       Katsokaa!
Te ettekö nää mitään?

MEIER.
                     Todellakin!
Nään sateenkaaren sieltä keski-yöllä!

MELCHTAL.
Sen kuvastaa kuun valo.

FLÜE.
                       Outo on
ja ihmeellinen meille merkki se.
Ei moista monet elävistä nähneet.

SEVA. Se kaksinkertainen on; kalpeampi, kas, ylemp' on.

BAUMGARTEN.
                Sen alla soutaa pursi.

MELCHTAL. Stauffacherin se vene on, ei kauan mies kelpo meidän vartovan hän salli.

(Menee Baumgartenin kera rantaan.)

MEIER.
Kauimmin Urin miehet viipyvät.

BÜHEL. Tie pisin heill' on yli vuorten, ettei maavoudin vakoojat heit' yllättäisi.

(Sillä aikaa ovat yllämainitut kaksi maamiestä sytyttäneet tulen keskelle ketoa.)

MELCHTAL (rannalla).
Ken siellä?

STAUFFACHER.
           Maamme ystäviä.

Kaikki menevät taustaan, tulijoita vastaan. Purresta nousevat maalle Stauffacher, Itel Reding, Hans Mauer, Jörg Hof, Konrad Hunn, Ulrich Schmied, Jost Weiler sekä vielä kolme muuta Maamiestä, samoin aseissa.

KAIKKI (huutavat).
Terve!

(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat
Melchtal ja Stauffacher etualalle.)

MELCHTAL. O, herra Stauffacher! Ma hänet näin, mi ei mua enää tuta voinut. Käden ma laskin hänen silmillensä, imin himoa koston hehkuvaa tuon katseen päivästä sammuneesta.

STAUFFACHER. Kostost' älkää puhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan uhkaavan turmion on torjuminen. Mit' Unterwaldiss' ootte toimineet ja tehneet asiassa yhteisessä? Mik' on maamiesten mieli? Kuinka itse petoksen paulat ootte välttäneet?

MELCHTAL. Surennin kauhistavain vuorten kautta, jääkenttäin yli autioitten, missä käheä korppikotka yksin huutaa, ma saavuin laitumille, joilla Urin ja Engelbergin kaitsee paimenet yhdessä, tervehtien loiluin toistaan; janoni siellä sammutti jäämaito, mi virran-uomin alas vaahtoaa. Majoissa karjan nukuin, itselleni isäntä, vieras, kunnes tulin tupiin armaiden, elävitten ihmisien. Laaksoihin näihin saapunut jo kaiku ol' uuden kauhutyön, mi tehty oli, ja joka kynnyksellä osan-oton herätti hurskaan onnettuuteni. Nuo suorat sielut suutuksissa oli vuoks uuden väkivallan hallituksen; näät niinkuin alpit aina, aina heille samoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot suo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli samoja seuraa teitä ijäisiä, niin täällä siirtynyt vanha tapa isästä poikaan, vakaa, muuttumaton. He eivät uudistusta julkeaa kulussa elon totutussa siedä. He kovat ojensivat kourat mulle, seiniltä saivat miekat ruostuneet, ja moni loisti silmän säde rohkee, iloinen, koska mainitsin ma nimet nuo pyhät vuorten asukkaille, teidän ja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi näkyisi teille, vannoivat sen tehdä, ja teitä saakka kuoloon seurata. Näin kesti-ystävyyden ylväs suoja mua saattoi kartanosta kartanoon ja koska saavuin kotilaaksoon, missä sukuni suuri hajan asuu, koska tapasin taaton sokean ja köyhän sopessa mieron, hyväin ihmisien armosta elävänä —

STAUFFACHER.
                  Taivaan Herra!

MELCHTAL. En itkenyt. En vesiin voimattomiin valanut vaivaa tuskan tuimelevan, vaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen sen suljin, tekoja vain tuumiskelin, jokaisen vuorenkolon konttasin, sain ilmi joka rotkon salaisimman, jääkukkulainkin, lumi-aavain luota ma etsin, löysin ihmis-asuntoja, ja kaikkialla, kunne kannan iskin, samainen paloi viha sortajiin. Näät luomakunnan viime ääriin asti, maa karu missä antamasta lakkaa, käy voutein ahneus ja ryöstövalta. Sydämet tämän kelpo kansan kaiken sytytin suuni puheen kekäleellä; ne meidän ovat mielin ynnä kielin.

STAUFFACHER.
Olette pian suurta aikaan saaneet.

MELCHTAL. Enemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn ja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä takana niiden vuorimuurein hyvä maan vahingoks on piillä vainolaisen. Tuon omin silmin tahdoin tiedustaa; Samissa olin sekä tutkin linnan.

STAUFFACHER.
Tohditte mennä luolaan tiikerin?

MELCHTAL. Puvussa tein sen pyhiinvaeltajan; maavoudin mässäävän näin pöydässänsä. Mies enkö maltin ole, päättäkää: näin vihollisen, surmannut en häntä.

STAUFFACHER.
Todella, uljuuttanne onni suosi.

(Sillä aikaa ovat muut maamiehet tulleet etualalle ja lähestyvät nyt edellisiä.)

Mut sanokaa nyt, keit' on ystävät ja suorat miehet nämä seurassanne; tutuksi tehkää minut heille, että voisimme keskustella avoin mielin.

MEIER.
Ken teit' ei tuntis maassa kolmessa?
Samista olen, nimeni on Meier,
tää sisareni poik' on Winkelried.

STAUFFACHER.
Nimeä outoa te ette virka.
Näät lohikäärmeen suossa Weilerin
löi Winkelried ja kuoli leikkiin samaan.

WINKELRIED.
Sukuni oli kantataatto hän.

MELCHTAL (osoittaen kahta maamiestä). Nää ovat metsän takaa, luostarista, väkeä Engelbergin. Halveksuko heit' älkää siks, ett' on he itselliset, eik' oma heillä niinkuin meillä turve. He maata rakastavat, maine heillä on hyvä.

STAUFFACHER (molemmille). Kätenne! On onnellinen ken ruumiiltansa vapaa on maan päällä; mut joka säädyssä mieskunto viihtyy.

KONRAD HUNN.
Tää Reding, päämiehemme vanha on.

MEIER. Ma hyvin tunnen vanhan vastustajan; maatilkkua hän multa käräjöi. Oikeuden eessä oomme viholliset, tääll' ystävät.

(Pudistaa hänen kättään.)

STAUFFACHER.
                Se puhe kelpaa.

WINKELRIED.
                               Kuulkaa!
He saapuvat. Soi Urin sarvi! Kuulkaa!

(Oikealta ja vasemmalta näkyy asestettuja miehiä soihdut käsissä laskeutuvan alas kallioita.)

MAUER. Kas, eikö itse Herran palvelija, arvoisa pastor' ole myötä? Kaihda tien vaivaa ei hän, yöt' ei synkkää, kaitsee kansaansa niinkuin paimen uskollinen.