NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.
Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan. Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita ja ukonjyrähdyksiä.
Kunz Gersaulainen. Kalastajia ja kalastajapoikia.
KUNZ. Sen voitte uskoa, näin omin silmin; kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.
KALASTAJA. Tell vangittuna viety Küssnachtiin, maan parhain mies ja vahvin käsivarsi, jos kerran soisi sota vapauden.
KUNZ. Maavouti itse häntä sinne saattaa; olivat juuri laivaan astumassa, kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky, mi juuri nous ja nopeasti tänne minutkin maihin ajoi, estänyt lie heidän lähtönsä.
KALASTAJA. Tell vangittuna ja voudin vallassa! Oh, uskokaa, syvälle hautaava on vouti hänet, ei aurinkoa koskaan nää hän enää! Pelätä täytyis hänen kostoa näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.
KUNZ. Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra von Attinghaus on kuolemaisillaan.
KALASTAJA.
Siis murtuu toivon viime ankkuri!
Hän yksin vielä tohti äänen vanhan
kohottaa eestä kansan oikeuden.
KUNZ.
Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi!
Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö
lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.
(Menee.)
KALASTAJA. Tell vangittuna, vapaaherra kuollut! Nyt sorto, nosta otsas julkea, pois kainous kaikki heitä! Totuuden suu mykkä on ja silmä sokaistu, käsvarsi pelastava kahlehissa!
POIKA. Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä, ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.
KALASTAJA. Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat! Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat, maa hukuttakaa! Idussansa suku myös hävittäkää vielä syntymätön! Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat! Esihin korven synkän kontiot ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken tääll' elää tahtois vapautta vailla!
POIKA. Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa; näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!
KALASTAJA. Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen isälle käsky soinut milloinkaan! Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis, jos järveen kumartuisi kalliot, jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat lie eivät olleet luomis-aamust' asti, syöksyisi huimaavasta korkeudestaan, jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis, ja toinen vedenpaisumuksen tulva kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!
(Kuuluu kellojen soittoa.)
POIKA. Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa, hädässä veen on varmaan nähty haaksi ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.
(Nousee eräälle kummulle.)
KALASTAJA. Voi laivaa, joka nyt on lainehilla, tään hirmukehdon keinuteltavana! Avuton täss' on ruorimies ja ruori, on myrsky herrana, tuul', aalto heittää ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen näy helma hälle läheltä, ei kaukaa! Mut kylmät katsoo häntä kalliot, nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo, vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.
POIKA (viitaten vasemmalle).
Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.
KALASTAJA. Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky veen kuiluun tähän vangiks joutunut on, se raivoo niinkuin peto tuskassaan, mi häkkinsä lyö rautaristikkoa. Ovea ulvoen se etsii turhaan; sill' ympärillä vuoret saartaa sen, ne pilviin saakka solan piirittävät.
(Nousee kummulle.)
POIKA. Maaherran laiva on se Urista; sen tuttu lippu lie ja punakatto.
KALASTAJA. Jumala taivaan! Itse on maavouti vesillä siellä! Tuossa matkaa hän ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä! On ollut nopsa käsi kostajan; nyt suuremman hän herran tuntee yllään. Ei aalto huoli hänen äänestänsä, kumarra hänen hatulleen ei vuoret. Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.
POIKA. Rukoile en maavoudin eestä. Tellin edestä vaan, mi aluksess' on myötä.
KALASTAJA.
Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!
Syypäätä yhtä rangaistakses pursi
sun sortaa täytyykö ja purren miehet?
POIKA. Kas, kas, he Buggisgratin välttivät eheinä, mutta myrskyn voima, jonka takaisin heittää Pirunpaasi, heitä Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa. Nää heit' en enää.
KALASTAJA. Tuossa on Hackmesser, mi monen ollut on jo haahden meno. Viisaasti jos sit' eivät sivuuta, lyö laivan pirstaleiksi vuori pian, mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen. On heillä myötä hyvä ruorimies; jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell, mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.
Wilhelm Tell joutsineen.
(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle, heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne kohti taivasta.)
POIKA (huomaa hänet).
Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? —
KALASTAJA. Hän käsin maahan tarttuu, mielensä olevan näyttää suunniltansa.
POIKA (tulee etualalle päin). Mitä ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!
KALASTAJA (lähestyy).
Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se!
Kuin täällä ootte?
POIKA. Ette vankina siis olleet laivalla ja sidottuna?
KALASTAJA.
Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?
TELL (nousee ylös).
Ma olen vapaa.
KALASTAJA ja POIKA.
Vapaa? Luojan ihme!
POIKA.
Tulette mistä?
TELL.
Tuolta laivalta.
KALASTAJA.
Kuin?
POIKA (samaan aikaan).
Missä on maavouti?
TELL. Aallot ahnaat hänt' ajaa.
KALASTAJA. Tosiaan? Mut te? Kuin alta te myrskyn pääsitte ja siteistänne?
TELL.
Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!
KALASTAJA ja POIKA.
Puhukaa, puhukaa!
TELL. Mit' Altorfissa tapahtui, tiedätte.
KALASTAJA. Ma tiedän kaikki; puhukaa!
TELL.
Mun maavouti vangiks sitoi,
Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.
KALASTAJA. Kanssanne Flüelissä laivaan astui, sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?
TELL. Laivassa olin, lujaan köytty, mies aseeton, hyljätty. En aurinkoa iloista enää luullut näkeväni, armaita kasvoja en vaimon, lasten, ja lohdutonna vetten erämaata ma katsoin.
KALASTAJA.
Raukka mies!
TELL. Niin lähdettiin, maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit. Mut nuolikonttini ja jousi lepäs perässä laivan, ruorin vierellä. Kun juuri kulmaan oli tultu pienen Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi niin hengenhätäisen, niin hirvittävän Gotthardin onkaloista syöstä esiin, ett' uljuus kaikki loppui soutajilta ja kaikki luuli tulleen turman kurjan. Niin kuulin, kuinka muuan palvelija maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle "Hätänne näätte sekä meidän, herra, ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä. Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät he tiedä neuvoa, myös oudot heille nää väylät ovat. Tell mies vankka on ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät käsistä myrskyn voivas luulet, lie mun sinut päästettävä siteistäsi." Ma lausuin: "Herra, luulen voivani avulla Luojan meidät auttaa tästä." Näin köysistäni irti pääsin, seisoin ruorissa, purren ohjasin ma oikein. Sivulle sentään pälyin joustani, tähystin rantamia tarkkaan, missä ois kiven kielekkeellä jalan sija. Ja kun näin kallion ma ulkonevan, mi sileänä suistui syvyyteen —
KALASTAJA. Sen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren; mut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks hypäten päästä sille purresta.
TELL. Hoputin huoveja ma soutamahan, ett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä, ma huusin, ohi oisi vaara pahin. Kun nopsaan souten näin se saavutetaan, rukoilen Herran armoa ja painan, vireessä joka ruumiinjänne, purren peremmän kokan kohti kalliota, nyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen laelle paaden, vielä voimakkaasti potkaisen taapäin sekä purren sysään ma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä se Herran tahdon mukaan harhaelkoon! Täss' olen, vapaa myrskyn vallasta, ja ilkeämmästä viel' ihmisien.
KALASTAJA. Tell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille; omia tuskin uskon aistejani. Mut sanokaa, nyt kunne aiotte? Näät varma vaarast' ette lie, jos vouti elossa pääsee myrskystä.
TELL. Ma kuulin sanovan hänen, koska sidottuna viel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän ja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.
KALASTAJA.
Hän maitse matkustaako?
TELL.
Niin hän aikoo.
KALASTAJA. Siis piiloon kohta käykää! Toista kertaa käsistä voudin teit' ei auta Herra.
TELL.
Tie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?
KALASTAJA.
Käy Steinin kautta avoin valtatie;
mut lyhempää ja salaisempaa saattaa
Lowerzin kautta teidät poikani.
TELL (ojentaen hänelle kätensä).
Jumala hyväntyönne palkitkoon.
Hyvästi.
(Menee ja kääntyy takaisin.)
Rütlin liette liittolainen?
On niinkuin mainittu ois mulle teidät.
KALASTAJA.
Ma siellä olin, vannoin liiton valan.
TELL. Siis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää, mua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa eheä että oon ja pelastettu.
KALASTAJA.
Mut kunne teidän paenneen ma sanon?
TELL. Löydätte hänen luonaan appeni ja muita vannoneita Rütlin valan. He olkoot uljaat, hyväss' uskossa, Tell vapaa on ja käsivarttaan käyttää; minusta lisää kuulevat he pian.
KALASTAJA.
Mi teill' on mielessä? Se mainitkaa!
TELL.
Kun tehty on se, siitä mainitahan.
KALASTAJA.
Tie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan!
Hän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.
TOINEN KUVAELMA.
Attinghausin aatelistila.
Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. Walter Fürst, Stauffacher, Melchtal ja Baumgarten hänen ympärillään. Walter Tell kuolevan edessä polvillaan.
WALTER FÜRST.
Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.
STAUFFACHER. Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan, kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu ja piirteet hymyilevät rauhallisna.
(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)
WALTER FÜRST (Baumgartenille).
Ken siellä?
BAUMGARTEN (tulee takaisin). Rouva Hedwig, tyttärenne; hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.
(Walter Tell nousee ylös.)
WALTER FÜRST. Mull' lohtua ei muita lohduttaa; mun pääni päälle kaikki tuska lankee.
HEDWIG (tunkeutuen sisälle).
Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!
STAUFFACHER.
Te malttukaa! On tämä kuolon talo.
HEDWIG (syöksee pojan luo).
Mun Walterini! Oh, hän elää!
WALTER TELL (riippuen hänessä).
Äiti!
HEDWIG. Se onko varmaa? vammaton sa olet? (Katselee häntä tuskallisella huolella.) Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä, kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi lähettää nuolensa päin poikaa omaa.
WALTER FÜRST. Sen mielin tuskan murtamin hän teki, pakosta, sillä oli hengen vaara.
HEDWIG. Jos isän hällä sydän ois, hän ennen kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!
STAUFFACHER. Jumalan kaitselmusta kiittäkää, mi hyvin näin sen johti.
HEDWIG. Saatanko unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka tulisin valkopääksi, aina pojan siteissä nään, hänt' isä tähtää — Herra vanhurskas! — poveeni nuol' lentää aina.
MELCHTAL.
Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!
HEDWIG. Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys on loukattu, he eivät huoli mistään; panevat uhkapeliin lapsen pään ja äidin sydämen!
BAUMGARTEN. Viel' eikö riitä miehenne kova kohtalo, kun häntä raskaalla nuhteella noin halvennatte? Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?
HEDWIG (kääntyy ja katsoo häntä suurella silmäyksellä). Sua turma ystävän vain itkettääkö? Miss' olitte, kun urho vangittiin? Miss' oli silloin apunne? Te näitte, sallitte tapahtuvan hirmutyön; sieditte hyvin, että ystävä pois vietiin keskeltänne. Onko Tell näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö hän epäröi, kun takanas jo ratsaat maavoudin riensi, koska eessäs järvi vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.
WALTER FÜRST. Min avun hälle antaa uskalsimme, me joukko pieni, aivan aseeton?
HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen). Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt! Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä; kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä! Jumala estäköön hält' epätoivon! Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu yletä ystävän. Jos sairastuis hän! Ah, hänen täytyy siellä sairastua synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee, niin hälle elämää ei muu kuin päivä, aurinko, taivaan armaat tuulivirrat. Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma, ei voi hän elää rotkon hengessä.
STAUFFACHER. Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto avata hänen vankilansa.
HEDWIG. Mitä hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli, viattomuudell' oli ystävä ja vainotulla auttaja; Tell teidät pelasti kaikki; hänen kahleitansa katkaista kaikki yhdess' ette voi!
(Vapaaherra herää.)
BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!
ATTINGHAUS (kohoten).
Miss' on hän?
STAUFFACHER.
Ken?
ATTINGHAUS. Hän puuttuu, hän minut hylkää viime hetkelläni?
STAUFFACHER.
Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?
WALTER FÜRST.
On hälle viesti viety. Lohduttaukaa!
Hän meidän on, hän sydämensä löysi.
ATTINGHAUS.
Puhunut onko eestä maansa hän?
STAUFFACHER.
Kuin sankari.
ATTINGHAUS.
Mut miks ei saavu hän
mun ottamahan viime siunausta?
Ma tunnen, loppu lähestyy.
STAUFFACHER. Ei niin, ah, arvon herra! Teidät virvoittanut on uni, kirkas onhan katsehenne.
ATTINGHAUS. Elämä tuskaa on, mun jätti tuska; lopussa kärsimys kuin toivo on.
(Huomaa pojan.)
Ken on tää poika?
WALTER FÜRST.
Häntä siunatkaa!
Isätön on hän, pojanpoika mulle.
(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)
ATTINGHAUS. Ja ilman isää jätän kaikki teidät, ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet on nähneet synnyinmaani perikadon! Täytyikö elon pitkän määrään päästä mun kaikin toiveineni kuollakseni?
STAUFFACHER (Walter Fürstille). Näin murheess' onko hänen eroominen? Miks emme viime hetkeänsä synkkää valaise toivon välkkehellä? Herra, henkenne ylentäkää! Emme aivan hukassa ole, pelastusta on.
ATTINGHAUS.
Ken teidät pelastaa?
WALTER FÜRST. Me itse. Kuulkaa! Sanansa antaneet on maata kolme pois ajaa sortajat. On liitto tehty, vannottu vala pyhä. Toimeen käydään jo ennen kuin on uuden kiertonsa vuos alkanut. Ja vapahassa maassa lepäävä luunne ovat.
ATTINGHAUS. Sanokaa, oi, mulle, tehty on jo liitto?
MELCHTAL. Nousee samana päivänä kaikk' kolme maata ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu ja hyvin säilytetty salaisuus, sen vaikka sadat tietää. Sortajien on pohja ontto, perus heikko, päivät luetut ovat heidän herruutensa ja kohta jälkeä ei heistä näy.
ATTINGHAUS.
Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?
MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.
ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?
STAUFFACHER. Kun hetki lyö, he avun antanevat; maakansa yksin nyt on liitossa.
ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin, osoittaa suurta hämmästystä). Jos talonpoika moista uskaltanut on omin voimin, ilman aatelia, jos itseensä niin paljon luottaa hän: niin, silloin meit' ei ole tarvis enää, me voimme hautaan käydä tyynin mielin, jälkeemme elää, kautta voimain toisten pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.
(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään polvillaan.)
Omena oli päässä tässä, siitä parempi vapaus teille kukkii kerran; jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi elämä raunioista vihannoi.
STAUFFACHER (Walter Fürstille). Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy, se luonnon sammumist' ei lie, se on jo säde uuden elon.
ATTINGHAUS. Linnoistansa vanhoista astuu aateli ja vannoo nyt kaupungeille kansalaisten valan; Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty. Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan, on Freiburg vapahitten varma linna, jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin ammattikunnat, kuninkaitten valta muureihin ijäisiin sen murskattu.
(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa kohoaa haltioitumiseen.)
Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka tulevat raskain rautapaidoin maata hiljaisen paimenkansan voittamaan. Elosta, kuolemast' on taisto, moni saa vuorisola maineen hurmehisen. Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy, vapaana uhrina, päin keihäsmetsää, se murtuu, kuihtuu kukka aatelin, ja lipun nostaa vapaus voitollinen.
(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)
Lujasti aina yhtä olkaa kansaa, maa vapaa älköön toista vierastako, ja vuorillenne merkkitulet tehkää, ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa ain yhtä, yhtä, yhtä!
(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen aikana soi linnankello.)
Rudenz ynnä edelliset.
RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?
WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin). Te ootte meille lääniherra nyt; ja tällä linnalla on toinen nimi.
RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana). Mun myöhästyikö katumukseni? Hän eikö hetken voinut hengittää, ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni? En kuullut hänen ääntään uskollista, valossa kun hän vielä kulki. Poissa nyt on hän, poissa, ikivelka mulle jäi raskas, maksamaton. Lausukaa hän kuoliko mun vuoksi murehtien?
STAUFFACHER. Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas miehuutta, millä puhuitte.
RUDENZ (polvistuu ääreen). Niin, tomu sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa! Ma tässä sulle vannon, kädessäin sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut ijäksi olen kaikki vieraat siteet; taas oma olen kansani, ma tahdon mies Sveitsin olla, olla kokonaan, kaikesta sielustani.
(Nousten ylös.)
Surkaa häntä, ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän! Mut hänen maitaan yksin en ma peri myös hänen henkensä ja sydämensä, ja teille täyttävä on reipas nuoruus, ijältä harmaalta mi vaille jäi. Kätenne antakaa, te arvon isä! Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö! Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa valani vastaan!
WALTER FÜRST.
Käteen hälle käykää!
Mielensä kääntynyt on, luottamusta
se ansaitsee.
MELCHTAL. Maamiestä halveksuitte te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?
RUDENZ.
Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!
STAUFFACHER (Melchtalille)
Yht' olkaa, oli vainaan viime sana.
Se muistakaa!
MELCHTAL.
Mun täss' on käsi! Herra,
maamiehen koura myös on miehen-sana.
Mit' onkaan meitä ilman aateli?
Säätymme vanhemp' on kuin teidän.
RUDENZ. Sitä ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.
MELCHTAL. Käsvarsi, joka kyntää kovan maan ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa myös miehen rintaa turvata.
RUDENZ. Te mun, ma teidän rintaa olen turvaava, näin kumpikin me vankat oomme. Mutta miks puhua, kun vielä synnyinmaa on saalis vieraan sortovallan? Ensin maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten sovussa siinä elää saattanemme.
(Hetken vaitiolon jälkeen.)
Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka? Ansaitse enkö luottamusta vielä? Siis vasten tahtoanne tunkea liittonne salaisuutehen mun täytyy. Rütlissä valan ootte vannoneet. Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne; mit' ette mulle uskoneet, sen olen pyhänä panttina ma säilyttänyt. En koskaan ollut maani vihollinen, en teitä vastaan toiminut ois koskaan. Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte; on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu, jo uhriks hitautenne joutui Tell.
STAUFFACHER.
Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.
RUDENZ.
En kera ollut, vannonut en myötä.
Te vartokaa, ma toimin.
MELCHTAL.
Tahdotte —
RUDENZ. Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen nyt velvoitus on teitä turvata.
WALTER FÜRST. Tää tomu kallis maahan saattaa, se on teille lähin velvoitus ja pyhin.
RUDENZ. Kun maa on vapaa, voiton seppeleen panemme tuoreen hänen paarillensa. Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole asia, mullakin on miekanleikki kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut on Bertani, pois salaa viety, meiltä temmattu rikostyöllä rohkealla.
STAUFFACHER. Tyranni moisen tehdä tohtinut vapaata oisko vastaan aatelia?
RUDENZ. Teit' auttavani vannoin, ystävät, apua teiltä nyt ma ensin anon. Pois viety, ryöstetty on rakkahani. Ken tietää, kussa häntä kätketään, mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää, ett' taipuis avioon hän vihattuun? Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki käsvarret hänen eestään.
WALTER FÜRST. Tuumanne mik' on?
RUDENZ. En tiedä. Epätoivo synkkä mua murtaa, yössä häntä saartavassa, tään tuskan äärettömän taakan alla, en osaa yrittää ma mitään varmaa; yks selvä vaan on sydämelleni: tyrannivallan raunioista yksin hän saattaa tulla esiinkaivetuksi. On meidän linnat kaikki vallattava, jos mieli päästä hänen vankilaansa.
MELCHTAL. Te meitä johtakaa! Me seuraamme. Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään? Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan, ei vielä tapahtunut hirmu tuo. Lain uuden laatii ajan riento; kuka niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!
RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille). Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa, siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet; näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää, samoova teille voittomme on sana; ja koska näätte liekkein leimahtavan, kuin ukonnuoli syöskää sortajaan ja musertakaa vieraan vallan muuri!
(Menevät.)
KOLMAS KUVAELMA.
Solatie Küssnachtin luona.
Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla kasvaa pensaikkoa.
TELL (tulee joutsineen). Tuleva on hän solan kautta tämän; ei tietä toista ole Küssnachtiin. Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä. On tuolla seljapensas, sinne piilen, voin sieltä noutaa hänet nuolellani; tien ahtaus on turva ahdistajan. Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti! Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut. Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta vain metsän riistaa kohti jännittelin ja miettinyt mun mieleni ei murhaa; sa olet rauhani pois peljättänyt ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä ken maalinansa tähtäs, sydämeen osaava varmaan myös on vihollisen. Maavouti, raivoltasi turvata mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo, tuo uskollinen! Koska jousenjänteen ma vedin, koska vapisi tää käsi, kun, julma, liekkumalla helvetin pakotit tähtäämään mun päätä lapsen, kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin: niin vannoin silloin sisimmässäni ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli, ett' ensi laukaukseni ois maali sun sydämes. Mit' olen vannonut tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla, on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.
Oot herrani, oot vouti keisarini; mut keisari ei laillas tehnyt oisi. Lähetti hän sun tänne tuomariksi kovaksi, sillä suuttunut hän oli, mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta, himossa murhan, kauhut kaikki tehdä; Jumala elää, rankaisee ja kostaa.
Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja, aarteeni armas, korkein kalleuteni! Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan, sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä, jousjänne uskollinen, palvellut mi usein oot mua iloleikkilöissä, todessa tuimassa mua ällös hylkää! Nyt vielä kestä, kunnon joutseni, niin monen surmanuolen suihkuttaja! Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla ei enää toista lähetettävää.
(Kulkijoita yli näyttämön.)
Penkille paatiselle istun tähän, mi kulkijalle levon lyhyen suo; kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki outoina rientää ohi toistensa, ei huoli hänen tuskastansa; kauppi käy tästä huolehtiva, hurskas munkki, ja avojalka pyhiinvaeltaja, myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka ja raskaan kuormahevon kuljettaja, mi kaukaa saapuu maista ihmisien, — näät joka tie maailman ääriin johtaa ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki toimeensa käy, mut mun on työni murha!
(Istuu.)
Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset, ol' ilo teillä, kun hän koteutui; näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin, toi alppiruusun taikka linnun oudon tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo hän riistaa toista, murhamiettehissä ohella istuu korpitien; nyt väijyy hän vihamiehen henkeä. Ja sentään vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän, vain teitä, herttaisia, syyttömiä tyrannin kostolta hän turvatakseen nyt jousen aikoo murhaan jännittää.
(Nousee.)
Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi myös eikö kärsi talvipakkasta ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla kiveltä uhkahypyn tehdäkseen ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää, siin' omin verin kiinni killuakseen, kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.
(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)
Eloni kaiken käyttänyt oon jousta, oon harjoitellut ampusäännöt kaikki, osannut usein olen mustaan, tuonut kotiini monen leikki-ammunnasta palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa palkinnon parhaan koko vuoristossa.
Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. Tell katselee sitä jouseensa nojautuneena. Stüssi, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.
STÜSSI. Se Mörlischachista on luostarin maapehtori, mi häitä pitää; rikas, on hällä varmaan karjaa kymmenkunta. Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit. Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.
TELL.
Totinen vieras sovi ei häätaloon.
STÜSSI.
Jos murhe painaa sua, pois se heitä!
Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas,
siks ilmasta on ilo temmattava.
Häät täällä, toisahalla hautajaiset.
TELL.
Ja usein molemmat yht'aikaa.
STÜSSI. Niin on meno maailman. On kaikkialla surua kyllin. Vuoren seinä syössyt on Glarnin maassa, koko toinen puoli vajonnut kukkulasta.
TELL. Vaappuvatko myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.
STÜSSI. Myös muualta nyt kuuluu kummia. Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi: ritari ratsasti luo kuninkaan, tapasi tiellä hänet paarmaparvi, ne iski hevoseen, se kuoliaana pistoista polttavista maahan vaipui ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.
TELL.
On heikollekin pistimensä suotu.
Armgard tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien suuhun.
STÜSSI. Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan, ja hirmutöitä.
TELL. Joka päivä tuo tekoja moisia. Ei ihmehien niit' ole tarvis meille ilmoitella.
STÜSSI. Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa omainsa luona, vilja korjattuna.
TELL. Saa rauhassa ei elää hurskahin, jos paha naapuri ei rauhaa anna.
(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)
STÜSSI.
Hyvästi! Vartonette jotain tässä.
TELL.
Niin.
STÜSSI.
Teille hauskaa kotimatkaa toivon.
Urista ootte? Armon herraamme
maavoutia sielt' tänään varrotahan.
KULKIJA (tulee).
Maavoutia ei tänään vartomista.
Veet rankkasatehist' on paisuneet
ja sillat virta vienyt.
(Tell nousee.)
ARMGARD (lähestyen). Eikö tule maavouti?
STÜSSI.
Tahdotteko hältä jotain?
ARMGARD.
Ma josko tahdon!
STÜSSI. Miksi asetutte siis hänen tielleen tähän solaan?
ARMGARD. Tässä mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.
FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle). Pois tieltä! Armollinen herrani maavouti jäljestäni ratsain saapuu.
(Tell menee.)
ARMGARD (vilkkaasti).
Maavouti tulee!
(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät ratsain solatien yläpäähän.)
STÜSSI (Friesshardtille). Kuinka virtain poikki pääsitte, vaikka oli rikki sillat?
FRIESSHARDT. Olemme myrskyn halki tulleet, veikko, me emme pelkää pientä alppi-ojaa.
STÜSSI.
Olitte järvellä te myrskyn aikaan?
FRIESSHARD.
Eloni kaiken sitä muistan.
STÜSSI. Jääkää, oi, kertokaa!
FRIESSHARDT. Mun eespäin täytyy, tulo maavoudin linnaan ilmoittaa.
(Pois.)
STÜSSI. Jos haaksi hyviä kantanut ois ihmisiä, vajonnut ois se kiluin kaluinensa; ei noille mitään vesi voi, ei tuli.
(Katsoo ympärilleen.)
Mut kunne joutui joutsimies?
Gessler ja Rudolf Harras, ratsain.
GESSLER. Niin, niin, mut palvelija keisarin ma olen, mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii vain kuuliaisuutta. On siitä kiista, ken maass' on herra, keisari vai moukka.
ARMGARD.
Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.
(Lähestyy arkana.)
GESSLER. Altorfin hattua en pystyttänyt ma leikin vuoks, en koetellakseni sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin. Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan, min ylpeänä kantavat he. Panin tuon häiritsijän heidän tielleen, josta on ohi heidän käyminen, se että sattuisi silmiin heille, muistuttaisi herrasta, jonka unohtaa he aivan.
RUDOLF.
Mut jotkut oikeudet on kansalla.
GESSLER. Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo näät keisar'huone. Minkä mainehikas alotti isä, tahtoo poika päättää. Tää kansa pieni tiellämme on este; niin taikka näin, sen täytyy alistua.
(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)
ARMGARD.
Ah, armoa, maavouti, armahdusta!
GESSLER. Eteeni miksi yleisellä tiellä te käytte? Pois!
ARMGARD. Mun mieheni on vanki; ja orvot leipää huutaa. Säälikää hätäämme suurta, herra ankara!
RUDOLF.
Ken ootte? Ken on miehenne?
ARMGARD. Hän on Rigistä, köyhä heinänkorjaaja, mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä, mihin ei tohdi karjalaumat nousta, vapaasti vihertävän ruohon niittää.
RUDOLF (maavoudille).
Todella toimi kurja, säälittävä!
Ma pyydän, päästäkää mies parka irti!
Mik' ollut liekään rikoksensa raskas,
sen kauhea jo ammattinsa kostaa.
(Vaimolle.)
Te saatte oikeutta; linnaan tuonne pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.
ARMGARD. Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti takaisin mulle miehen antanut! Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän ja turhaan tuomiota vartoo.
GESSLER. Vaimo väkisin tahdotteko tieni estää?
ARMGARD. Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet, sijainen keisarin ja Jumalan. Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus oikeutta odotat, tee meille sitä!
GESSLER.
Pois silmistäin tuo väki julkea!
ARMGARD (tarttuu hevosen suitsiin). En, en, ei mulla kadotettavaa. Et pääse paikaltasi, vouti, ennen kuin olet oikeutta suonut mulle. Rypistä otsaas, silmääs pyörittele, on onnettuutemme niin ääretön, ett' emme enää vihaas pelkää.
GESSLER. Pois! tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!
ARMGARD.
Sen anna kulkea! Kas, —
(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)
tässä lepään ma lapsineni. Tässä tallatkoon kavio ratsusi nää orpoparat! Ei ois se teoistasi hirvein.
RUDOLF. Vaimo, oletko järjiltäsi?
ARMGARD (yhä kiihkeämmin). Tallannut jo kauan olet maata keisarin! Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies, paremman tietäisin kuin tässä maata tomussa tien!
(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)
GESSLER. Miss' ovat huovit? Tieltä hän temmattakoon taikka itseni unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.
RUDOLF. Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee hääsaatto solatien.
GESSLER. Ma valtias lien ollut liian hyvä maalle tälle. Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki, kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon, on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon tään jäykän mielen, maasta juurittaa vapauden hengen julkean tään tahdon lain uuden laatia ma tahdon tänne, ma tahdon —
(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)
Jumala mua armahtakoon!
RUDOLF.
Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?
ARMGARD (rientäen ylös). Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä sydämen puhkaissut on nuoli!
RUDOLF (hypäten ratsultaan). Taivas! Mi tapaturma! Herran armahdusta, ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma olette nyt!
GESSLER.
Sen nuolen ampui Tell.
(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,
joka johdattaa hänet kivipenkille.)
TELL (näkyy kukkulalla).
Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!
Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys,
et vahingoittaa enää kansaa saata!
(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)
STÜSSI (edellä).
Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?
ARMGARD.
Maavouti nuolin lävistetty on.
KANSA (syösten näyttämölle).
Ken ammuttu on?
RUDOLF HARRAS.
Hurme juoksee kuiviin,
apua! Murhamiestä ajettakoon!
Ah, näinkö oli päiväs päättyvä!
Mun tahtonut et varoitusta kuulla.
STÜSSI.
Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!
USEAT ÄÄNET.
Ken teki sen?
RUDOLF HARRAS. Tää kansa onko hullu, kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!
(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)
Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle teill' eikö mitään virkkamista.
(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa, kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)
Minne? Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan te syttykö! Maan huolet jättäkää ja taivaan kanssa sopikaa!
(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana, mutta kauhistuneena.)
STÜSSI. Kas, kuinka hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen saa hällen; silmä sammuu.
ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan). Lapset nähkää, kuin kuolee sortaja!
RUDOLF HARRAS. Miel'puolet vaimot, teill' eikö tuntehia, kauhun näystä kun tästä nautitte? Mua auttakaa! Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli tää saatais irti hänen rinnastaan.
VAIMOT (perääntyen).
Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?
RUDOLF HARRAS.
Kirous teille!
(Vetää miekkansa.)
STÜSSI. Herra, tohtikaapas! Lopuss' on valtanne! Maan sortaja on kaatunut. Me väkivaltaa emme nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.
KAIKKI (metelöiden).
Maa vapaa on!
RUDOLF HARRAS. Siin' ollaanko? Niin pian loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?
(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)
Näette kauhistavan murhatyön, mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu, myös turha takaa-ajo murhamiehen. Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin, ett' eivät kaatuis linnat keisarin! Näät katkenneet on kaikki järjestyksen ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.
Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy kuusi armeliasta veljeä.
ARMGARD.
Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.
STÜSSI.
On raato maassa, korpit kokoontuvat.
ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja laulavat syvällä äänellä.)
Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, Het valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.
(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)
VIIDES NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Julkinen paikka Altorfin luona.
Taustassa oikealla linna "Urin lukko" vielä pystyssä olevine rakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa kuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla palaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.
Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz ja vielä muita maamiehiä ynnä vaimoja ja lapsia.
RUODI.
Vuorilta merkkitulet näättekö?
STEINMETZ.
Te kellot kuuletteko metsän yli?
RUODI.
Vapautta tietää se.
STEINMETZ.
On linnat meidän.
RUODI.
Me Urin maassa, tällä turpeellamme,
tyrannilinnaa tuota kärsimmekö?
Me viimeisinä vapaudummeko?
STEINMETZ.
Nuo saako seista muurit sortavaiset?
Ne alas murtakaa!
KAIKKI.
Niin! Alas! Alas!
RUODI.
Miss' Urin härkä on?
URIN HÄRKÄ.
Täss' olen. Mitä?
RUODI. Vuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa, niin että kaiku kukkuloita kiirii ja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu hereille heti kaikki miekkamiehet vuoriston laajan!
Urin härkä menee. Walter Fürst tulee.
WALTER FÜRST.
Veikot, vartokaa!
Schwyzistä tullut viel' ei viesti eikä
myös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.
RUODI. Miks vartoisimme? Sortaja on kuollut ja koittanut on päivä vapauden.
STEINMETZ. Tää eikö riitä meille tulten sana, mi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?
RUODI.
Tulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki!
Rakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit
murskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!
STEINMETZ. Toverit, tulkaa! Rakensimme sen, sen repiä myös voimme.
KAIKKI.
Maahan linna!
(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)
WALTER FÜRST.
En hillitä voi enää virran vuota.
Melchtal ja Baumgarten tulevat.
MELCHTAL. Kuin? Linna seisooko, ja tuhkana jo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?
WALTER FÜRST.
Vapauden meille, Melchtal, tuotteko?
Jo onko vihollinen karkoitettu?
MELCHTAL (häntä syleillen) Maa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa, nyt tällä hetkellä kun haastelemme, ei sortajata enää Sveitsin maassa.
WALTER FÜRST.
Kuin linnat valloititte, kertokaa!
MELCHTAL. Se Rudenz oli, joka Sarnin linnan miehuuden uljaan uhkatyöllä valtas. Rossbergiin itse olin yöllä noussut. Mut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan olimme tyhjentäneet sortajista, sen sytytimme, liekit pilviin leiskui, niin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin, ja huutaa, että Berta Bruneck palaa.
WALTER FÜRST.
Vanhurskas taivas!
(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)
MELCHTAL. Hän se itse oli, käskystä voudin salaa tuotu tänne. Nous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka jo parret kaatui, pielet vankat vaappui, sill' aikaa onnettoman hätähuuto savusta kaikui.
WALTER FÜRST.
Pelastuiko neiti?
MELCHTAL. Nopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta! Jos Rudenz ollut ois vaan herramme, varottu varmaan oisi henkeämme; mut liittolaisemme hän oli, Berta maan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan elämä, henki, syöstiin tuleen.
WALTER FÜRST. Neiti elossa onko?
MELCHTAL. On. Rudenz ja minä liekeistä hänet kaksin kannoimme, ja takanamme hirret räiskyi, sortui. Ja nyt, kun neiti oli pelastunut ja aukas silmät elämälle, syöksyi mun povelleni vapaaherra, vaiti nyt siinä veljesvala vannottiin, mi karaistuna tulen kautta kaikki vakaana kohtalot on kestävä.
WALTER FÜRST.
Ja Landenberg?
MELCHTAL. Hän Brünigin on tiellä. Syy mun ei ollut, että silmäin valon isäni sokaisija säilytti. Hänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni ja raastoin hänet taaton jalkain juureen. Jo päällä päänsä heilui miekka; ukon sokean laupeutta rukoillen hän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan takaisin milloinkaan ei tullaksensa; ja sen hän pitää. Kokenut hän on käs'varttamme.
WALTER FÜRST. Hyv', ettei voittohonne verinen tahra jäänyt!
LAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään).
Vapaus! Vapaus!
(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)
WALTER FÜRST. Kas, mikä juhla! Tätä päivää vielä vanhoina muistelevat lapset.
(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)
RUODI. Tässä on hattu meidän kumarrettavamme.
BAUMGARTEN.
Sanokaa, mitä sille tehdään!
WALTER FÜRST.
Taivas!
Tään hatun alla seisoi Tell ja poika.
USEAMPIA ÄÄNIÄ.
Hävittäkää tuo sortovallan muisto!
Tulehen hattu!
WALTER FÜRST.
Ei, se säilytetään.
Aiottu sorron valtikaks se oli,
vapauden olkoon ikimerkki nyt!
(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun rakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa puoliympyrässä.)
MELCHTAL. Siis raunioilla sortovallan, veikot, iloisna seisomme ja ihanasti nyt täytetty on Rütlin vala.
WALTER FÜRST. Vasta työ alettu on, lopetettu ei. Nyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen; näät varmat olkaa, kuningas ei jätä voutinsa surmaa kostamatta, tahtoo väkisin palauttaa karkoitetun.
MELCHTAL.
Hän tänne tulkoon sotalaumoinensa!
Sisäinen onhan vaino voitettu;
me kyllä kukistamme ulkonaisen.
RUODI. Tuo solat harvat heitä maahan tähän, me suljemme ne ruumihillamme.
BAUMGARTEN Ikuinen side meitä yhdistää, pelota eivät sotalaumat meitä.
Rösselmann ja Stauffacher tulevat.
RÖSSELMANN (tullessaan)
Hirmuiset ovat taivaan tuomiot.
MAAMIEHIÄ.
Mik' on?
RÖSSELMANN.
Miss' ajoissa me elämme!
WALTER FÜRST. Mit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä te tuotte?
MAAMIEHIÄ.
Mitä?
RÖSSELMANN.
Kuulkaa, kauhistukaa!
STAUFFACHER.
Olemme päässeet pelon suuren alta.
RÖSSELMANN.
Murhattu keisari on.
WALTER FÜRST.
Taivaan vallat!
(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)
KAIKKI.
Murhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!
MELCHTAL.
Se mahdotonta. Mistä saitte sanan?
STAUFFACHER.
On totuus: murhattu on Bruckin luona
kuningas Albrecht. Viestin on mies varma
Schaffhausista, Johannes Müller, tuonut.
WALTER FÜRST.
Ken teki uhkateon kaamean?
STAUFFACHER.
Työn tekijästä kammo kasvaa vielä.
Sen heimo teki, Schwabin herttua
Johann, mi vainajan on veljen lapsi.
MELCHTAL.
Mi hänet saattoi sukumurhaan?
STAUFFACHER. Isän perintömaat hält' epäs keisari, hän vaikka pyytämästään pyysi niitä. Jo sanottiin, hän niit' ei saisikaan, vain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin, nyt nuorukainen korvan kallisti neuvoille ase-ystäväinsä, päätti keralla valtaherrain Eschenbachin, von Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin, kun oikeutt' ei saada voinut, kostaa omalla kädellään.
WALTER FÜRST. Kuin täytettiin työ hirmun, kertokaatte!
STAUFFACHER. Ratsain kulki kuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin, miss' oli hallituksen paikka. Kanssaan häll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold ja saatto ylhäisintä aatelia. Ja kun he Reusziin saapuivat, miss' on ylitse virran lautoin kuljettava, murhaajat tunkeutuivat haahteen sekä saatostaan salpasivat keisarin. Nyt poikki viljapellon kruunupää kun ratsastaa (sen alla suuri, vanha kaupunki maanne muinais-aikahinen), Habsburgin vanha linna silmäin eessä, mi koti korkean on heimonsa, Hans herttua lyö puukon hälle kurkkuun, peitsellä pistää häntä Rudolf Palm ja Eschenbach pään hältä halkaisevi, vereensä että ratsultaan hän vaipuu, omalla maalla omain murhaamana. Toiselta rannalta työn saatto näki; mut, virta välillään, he muut' ei voineet kuin heikkoon hätähuutoon puhjeta. Mut tiellä istui köyhä vaimo; hänen sylissään ehtyi hurme keisarin.
MELCHTAL. Näin on hän saanut haudan varhaisen, mi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!
STAUFFACHER. Hirmuinen kauhu maassa vallitsee; suletut ovat kaikki vuorisolat, rajansa jokainen maakunta vahtii; porttinsa sulki itse vanha Zürich, nuo vuotta kolmekymment' auki olleet, pelosta murhaajain ja murhan koston. Näät pannakirous kädessänsä saapuu magyarein kuningatar, julma Agnes, mi sukupuolensa ei vienon tunne lempeyttä, kostamahan taaton verta murhaajain koko heimokunnille, väelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka; niin, saakka heidän linnojensa kiviin. Hän vannonut on kokonaiset suvut lähettää taaton hautaan, kylpeä veressä niinkuin aamukastehessa.
MELCHTAL. Ja tiedetäänkö, minne murhaajat paenneet ovat?
STAUFFACHER. Viittä eri tietä he teon tehtyänsä pakenivat ja erosivat ainiaaksi. Kuuluu vuorilla harhailevan herttua.
WALTER FÜRST. Näin heilimöi ei heille rikos! Kosto ei kanna jyvää; itselleen on itse ravinto kauhun se; sen nautinto on murha ja sen tyydytys on hirmu.
STAUFFACHER. Tuo hyötyä ei rikos murhaajille; mut käsin puhtahin me poimimme verisen herjan siunaavaisen heelmän. Pelosta suuresta näät päässeet oomme vapauden suurin sortaja on kuollut ja kuulon mukaan käypä valtikka Habsburgin heimolta on toiseen sukuun; vapautta vaalin valtakunta käyttää.
WALTER FÜRST ja MUUT.
Mit' tiedätte?
STAUFFACHER. On Luxemburgin kreivi useimmat äänet saanut.
WALTER FÜRST.
Onneks oltiin,
me uskolliset valtakunnalle!
Nyt toivoa voi oikeutta.
STAUFFACHER Kaipaa uus herra ystäviä, meidät on kostolta Itävallan varjeleva.
(Maamiehet syleilevät toisiaan.)
Lukkari kuninkaallisen Airueen kera.
LUKKARI.
Päät kansan tässä ovat arvokkaat.
RÖSSELMANN ja MUUT.
Mik' on?
LUKKARI.
Tään kirjeen valta-airut toi.
KAIKKI. (Walter Fürstille),
Lukekaa!
WALTER FÜRST (lukee). "Kunnon miehet Schwyzin, Urin, ja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth suo teille armonsa ja hyvyytensä."
USEITA ÄÄNIÄ.
Lopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?
WALTER FÜRST (lukee). "Suuressa lesken-surussansa, johon nyt hänet saattanut on hurmekuolo herransa kuninkaansa, muistuu hälle rakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin."
MELCHTAL
Ne muistuneet ei hälle onnen aikaan.
RÖSSELMANN.
Vait! Kuulkaamme!
WALTER FÜRST.
"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen, se että inhollansa oikealla kohtaisi tekijöitä pattotyön. Siks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo, ett' eivät murhaajille anna majaa, mieluummin avun suovat vilpittömän, ett' tapais heidät käsi kostajan, nimessä rakkaan suosion, min saanut Rudolfin huoneelta on aina Sveitsi."
(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)
USEITA ÄÄNIÄ.
Rakkaus ja suosio!
STAUFFACHER. Isältä suosiota saimme me, pojalta mitä? Meille vahvistiko hän vapautemme kirjat niinkuin kaikki tekivät häntä ennen keisarit? Hän onko tuomari vanhurskas ollut ja suonut turvaa, suojaa syyttömälle? Ees onko kuullut airueita, jotka me tuskassamme lähetimme hälle? Ei mitään meille tästä kaikesta kuningas tehnyt ole, oikeutta ellemme hankkineet ois omin käsin, hätämme ei ois häntä liikuttanut. Kiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä hän maihin näihin. Korkealla seisoi, ois isä kansoilleen hän olla voinut; mut omistaan hän yksin huolta piti. Ketä hän kartutti, hänt' itkekööt!
WALTER FÜRST. Iloitse emme hänen kuolemastaan, meist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa, min meille teki hän! Mut' kostaa kuolo kuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille, ja niitä vainota, jotk' eivät millään meit' ole loukanneet, ei meille sovi. On rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä vain pakkovelvoitusten siteet päästää, hänelle meill' ei mitään muuta velkaa.
MELCHTAL. Jos kuningatar kammiossaan itkee ja taivasta jos suruin suurin syyttää, niin kiittää tässä samaa taivasta maa tuskastansa vapaa. Kyyneliä ken tahtoo, rakkautta kylväköön.
(Airut menee.)
STAUFFACHER (kansalle). Mut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä, hän, vapautemme varmin perustaja. Kovimman kesti, suurimman hän teki. Tulkaatte! Auttajata kaikkein meidän menkäämme tervehtimään huoneesensa!
(Kaikki pois.)