BAUMGARTEN. Kerall' on lukkari ja Walter Fürst; mut joukosta Tell puuttuu, nähdäkseni.
Walter Fürst, Rösselmann, pastori, Petermann, lukkari, Kuoni, paimen, Werni, metsästäjä, Ruodi, kalastaja, ja vielä viisi muuta Maamiestä. Kaikki yhdessä, kolmekymmentä kolme luvultaan, astuvat etualalle ja asettuvat tulen ympärille.
WALTER FÜRST. Omalla turpeellamme, maalla isäin siis salaa näin ja murhaajitten lailla on meidän pakko yhteen hiipiä, ja yöltä, joka mustan manttelinsa vain töille päivän-pelkoisille lainaa, hakea hyvä oikeutemme, vaikka se sentään suora on ja selkeä kuin syli auringon on kirkas, avoin.
MELCHTAL. Ei hätää. Mink' yö kehräs, astuu kerran vapaana, riemukkaana päivän valoon.
RÖSSELMANN. Toverit, kuulkaa, mitä Herra mieleen minulle suo! Maan käräjissä täällä seisomme koko kansaa edustain. Siis kuten rauhan aikaan, neuvottelu niin käyköön kuin maan tavat vanhat vaatii. Mi laitonta on kokouksessa tässä, se ajan tuskan syyksi tulkoon: Herra on siellä, missä oikeutta tehdään, ja tässä seistään Herran taivaan alla.
STAUFFACHER. Niin, tapa vanha menot määrätköön; yö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.
MELCHTAL. Täys vaikk' ei luku liene, tässä sydän on koko kansan, täällä on maan parhaat.
KONRAD HUNN. Käsillä vaikka eivät vanhat kirjat, ne ovat sydämiimme kirjoitetut.
RÖSSELMANN. No hyvä, tehkää pian piiri siis ja vallan miekat maahan pystyttäkää!
MAUER. Maan päämies paikan ottakoon ja hänen viereensä asettukoot airueet.
LUKKARI. On kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu siis kunnia päämiesi antaa meille?
MEIER. Schwyz siitä Urin kera kiistelköön, vapaasti väistyy miehet Unterwaldin.
MELCHTAL. Me väistymme; me tässä oomme avun anojat mahtavilta ystäviltä.
STAUFFACHER. Siis Uri miekan ottakoon; sen lippu retkillä Rooman meitä johdattaa.
WALTER FÜRST. Schwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa on meidän kaikkein sukupuumme suuri.
RÖSSELMANN.
Mun suokaa ratkaista tää riita jalo:
Schwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.
WALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille).
Siis ottakaa!
STAUFFACHER.
En, kunnia on ijän.
HOF.
Useimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.
MAUER.
Mies uljas on, ei vapaa säädyltään;
Schwyz tuomariks ei salli palkkalaista.
STAUFFACHER. Täss' onhan Reding, vanha kansan päämies, miks arvokkaampaa enää etsimme?
WALTER FÜRST.
Hän olkoon esimies ja neuvon herra.
Ken siihen yhtyy, käden nostakoon!
(Kaikki kohottavat oikean kätensä)
REDING (astuen keskustaan.) Kun voi en kättä kirjain päälle panna, niin kautta vannon ikitähtein tuolla ma etten oikeudesta erkane.
(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen, Schwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee kalpaansa nojaten.)
Syy mikä kolme kansaa vuoriston rannalle järven autiolle aivan toi yhteen aikaan tähän kummitusten? Kuin kuuluu uuden liiton sisällys, min täällä teemme tähtitaivaan alla?
STAUFFACHER (astuu piiriin). Tee emme uutta liittoa; se liitto ajoilta isäin ikivanha on, min täällä uudistamme. Tietäkää, jos vuoret erottaa ja järvi meitä ja kukin kansa johtaa itseänsä, yht' ollaan silti heimoa, yks veri, ja yks on koti meidän kaikkien.
WINKELRIED. Siis totta on kuin laulu kertoo, että etäältä maahan matkasimme tähän? Min siitä tunnette, se kertokaa, ett' uuden liiton vanha vahvistaisi.
STAUFFACHER. Siis kuulkaa taru vanhain paimenien! Suur' oli kansa, maata asui, joka päin keskiyötä on. Se kalliin ajan hädässä kerran päätti: kymmenennen jokaisen kansalaisen arvan mukaan maalt' isäin oli lähdettävä. Lähti suur' retkikunta, miestä, naista, itkein ääneensä; kohti keskipäivää käytiin, tie Saksan halki miekoin raivattiin mäkihin saakka näiden metsävuorten. Väsynyt ennemmin ei retken kansa kuin tullut oli korpilaaksoon, missä välillä niittuin virtaa nyt Muotta. Näkynyt tääll' ei ihmisjälkeä, rannalla maja vaan ol' yksinäinen. Mies istui siinä sekä vartoi lauttaa; mut suuri oli järven kuohu, voitu ei kulkea. Niin maata tarkastivat lähemmin, huomasivat kaivot hyvät, myös polttopuiden yltäkylläisyyden, ja oli kuin ois isänmaassa oltu rakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä, ja viljelivät vanhan Schwyzin maan. Mont' oli heillä vaivan päivää, koska puut pitkät, vankat maasta juuritettiin. Kun ala ahdas riittänyt ei enää luvulle kansan, Mustaa Vuorta päin ja Maata Valkeaa he vaelsivat, takana jossa ijäisen jääseinän toiskieli kansa asuu piilossaan. Stanz viljeltihin näin Kermvaldin luona ja Reussin laaksossa Altorfin keto. Mut aina muistivat he synnyinjuurtaan; joukosta heimoin vierahitten, joita sittemmin siirtyi heidän maansa keskeen, toisensa tunsi aina Schwyzin miehet; näät oma veri aina etsii veren.
(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)
MAUER.
Niin, yks on veri meillä, yksi sydän!
KAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen).
Yks oomme kansa, sama meill' on tahto.
STAUFFACHER. Iestä vierasta muut kansat kantaa, he ovat antautuneet voittajalle. Äärillä myöskin meidän maamme asuu eläjä moni vieraan verottama ja jättää orjuutensa lapsilleen. Mut me, me vanhan Sveitsin suora heimo, ain oomme vapautemme varjellehet. Me emme ruhtinaille polvistu, vapaasti valitsimme keisar'turvan.
RÖSSELMANN. Vapaasti valtakuntaan liityimme, niin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.
STAUFFACHER. Näät herraton ei ole vapainkaan. Pää olla täytyy, ylin tuomari, mi riidassa voi oikeutta jakaa. Isämme myöskin maasta, min he voitti pedoilta metsän, suoneet kunnian on keisarille, joka itsens' sanoo herraksi Saksan sekä muun maanpiirin; kuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle he asepalveluksen lupasivat. On vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa hän valtakuntaa, joka häntä turvaa.
MELCHTAL.
Mi siit' on yli, orjan on jo merkki.
STAUFFACHER. Kun sotakutsu soi, he valtakunnan eest' iskivät, sen kussa liehui viiri, aseissa matkasivat antamaan hänelle Rooman kruunun. Hallitsivat kotona itseänsä iloisesti — lain oman mukaan ynnä vanhan tavan; vaan verikosto kuului keisarille. Ja sitä varten saatiin suuri kreivi, min istuin ollut itse maassa ei. Kun tuli veren syy, hän kutsuttihin ja vapaan taivaan alla selvän sanoi hän oikeuden ihmis-pelvottoman. Miss' ovat merkit, että orjat ollaan? Ken tässä toisin tietää, puhukoon!
HOF. Ei, niin on kaikki kuin te sanoitte, siedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.
STAUFFACHER. Herruuden kielsimme myös keisarilta, kun pappein hyväks oikeuden hän polki. Näät kerran maita, millä karjamme isien ajoist' oli käyneet, vaati erakot Herran huonehen ja veti apotti esiin vanhan kirjeen, joka lupasi hälle korven kodittoman; me, joista kirje tuo ei tiennyt muka, sanoimme silloin: "Voimaton on kirje! Omaamme voi pois antaa keisar' ei; jos valtakunta oikeutemme epää, tääll' elää voimme valtakunnattakin." Näin puhui isät. Meidän pitäiskö nyt ikeen uuden häväistystä kestää, voudilta vieraalta se sietää, mitä ei voinut valta minkään keisarin? Maa tämä meidän on, sen valloittanut kättemme työ on, ikimetsän tämän, mi koti muinen kontioiden oli, sijaksi ihmisten me muutimme. Sen sumupeiton, joka korven tämän harmaana kattoi, repineet me oomme, kivenkin kovan murtaneet ja portaat ylitse kuiluin kulkijalle tehneet; omistus-oikeudella tuhatvuotten maa meidän on, ja meille vieraan vouti tohtiiko kahleet takomaan nyt tulla, isäimme maalla meitä häväisemään? Apua eikö moista herjaa vastaan?
(Suuri liikutus maamiesten kesken.)
Ei, sortovallalla on raja! Mistään kun poljettu ei oikeutta löydä, kun taakka tulee sietämättömäksi, hän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen, ikuiset ottaa oikeutensa sieltä, ne kussa riippuu kulumattomina ja järkkymättöminä niinkuin tähdet. Takaisin palaa luonnon alkutila, inehmo missä vastaa inehmoa. On viime keinoksi, kun mikään muu ei riitä enää, hälle miekka suotu. Korkeinta parastamme puolustaa tohdimme vastaan väkivaltaa. Sota on maasta, vaimoista ja lapsistamme!
KAIKKI (lyöden miekkoihinsa).
Sota on vaimoistamme, lapsistamme!
RÖSSELMANN (astuu piiriin). Mut ennen miettikää kuin miekkaan käytte! Sovussa sovun saatte keisarilta. Yks sana teiltä vaan, ja sortajat, nuo äsken julmat, teitä mairittavat. Mit' tarjottu on usein, ottakaa, ja tunnustakaa Itävallan herruus —
MAUER.
Me Itävallan —? Mitä pappi puhuu?
BÜHEL.
Hänt' älkää kuulko!
WINKELRIED. Neuvo petturin, maan vihollisen!
REDING.
Hiljaa, kumppanit!
SEVA. Häpeän moisen jälkeen Itävaltaan me suostuisimme!
FLÜE. Saisko aikaan pakko, mit' emme tehneet vapain tahdoin!
MEIER. Silloin me orjat oltais, myös sen ansainneet.
MAUER. Sysätty olkoon Sveitsin oikeudesta, ken Itävallan herruudesta haastaa! Päämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen se laki maan, mi täällä laaditahan.
MELCHTAL. Niin olkoon. Itävallalle ken vaappuu, hän olkoon oikeudeton, kunniaton, ei kestivieras minkään Sveitsin kodin.
KAIKKI (ojentavat oikeat kätensä). Niin tahdomme, se laki olkoon.
REDING (hetken perästä).
On.
RÖSSELMANN.
Nyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat.
Väkisin saap' ei Itävalta ole,
mit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.
JOST WEILER.
Eteenpäin! Asiahan!
REDING. Kumppanit! Koettu onko lievät keinot kaikki? Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen ei tahto liene, mitä kärsimme. Ois yritettävä tää viime keino: valitus tehdä hälle julki ennen kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta, myös asiassa oikeass', on julma. Jumala auttaa silloin vaan, kun auta ei ihmiset.
STAUFFACHER (Konrad Hunnille)
Nyt teidän vuoro on.
KONRAD HUNN. Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin sorrosta voutein valittamaan lähdin ja vanhan vapautemme kirjaa käymään, min muuten joka uusi kuningas on vahvistanut. Näin ma viestit siellä kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden, he kaikki saivat pergamenttinsa ja palasivat riemumielin kotiin. Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin: "Ei aikaa keisarilla tällä kertaa; hän meitä muistava on toisti, joskus." Kuningaslinnan salein halki kuljin suruisna, silloin itkemässä näin ma Hans herttuan, ja hänen ympärillään ylevät herrat Wart ja Tegerfeld. "Itsenne auttakaa!" he mulle huusi, "saa ette kuninkaalta oikeutta. Hän eikö ryöstä lasta veljen oman perinnön hältä oikeutetun kieltäin? Pyys hältä herttua myös äidin-osaa, täydessä on hän ijässään, ois aika jo maita hallita ja kansaa. Mitä hän sai? Sai keisarilta seppeleen päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"
MAUER. Te kuulitte. On turhaa keisarilta oikeutta odottaa. Se itse tehkää!
REDING. Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte, viisaasti kuinka onnistuisimme.
WALTER FÜRST (astuu piiriin). Vihatun ikeen luomme niskoiltamme; oikeudet vanhat, jotka isiltämme perityt ovat, säilytämme, emme yritä uutta riihatonten lailla. Mi keisarin on, jääköön keisarille; ken herran otti, olkoon uskollinen.
MEIER.
Tilani mun on Itävallan lääni.
WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.
JOST WEILER.
Veroa maksan Rappersweilin linnaan.
WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin te verot sinne vierte.
RÖSSELMANN.
Zürichin kirkon alammainen olen.
WALTER FÜRST.
Mi luostarin on, suotte luostarille.
STAUFFACHER.
Mun maani lääni vaan on valtakunnan.
WALTER FÜRST. Mik' oleva on, olkoon, eikä muuta. Me voudit karkoitamme miehineen ja lujat linnat maahan muserramme; mut verettä, jos mahdollista. Nähköön myös keisari, ett' yksin pakko poisti meilt' alammaisen velvoitukset hurskaat. Kun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä vihansa valtaviisaasti hän suistaa; herättää pelon oikean näät kansa, mi miekka kädessänsä mielen malttaa.
REDING.
Mut sanokaa, se kuinka täytetään?
Aseissa seisoo vainolainen eikä
hyvällä varmaan väisty hän.
STAUFFACHER. Hän väistyy, kun aseissa hän meidät näkee; ennen kuin on hän varustaunut, päälle käymme.
MEIER. Sanottu pian, vaikeasti tehty. On maassa kaksi lujaa linnaa, suoja ne heille ovat, meille varma vaara, jos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg on vallattava; ennen miekka älköön kohotko ykskään maassa kolmessa.
STAUFFACHER. Jos viivytään, he voivat sanan saada; tään salaisuuden tietää liian moni.
MEIER.
Ei maissa meidän ketään petturia.
RÖSSELMANN.
Myös hyvä into saattaa ilmi antaa.
WALTER FÜRST. Jos hetki lykätään, Altorfin linna saa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.
MEIER.
Ajatte etuanne!
LUKKARI.
Väärää te!
MEIER (suuttuen).
Me väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!
REDING.
Valaanne muistakaa! Vait!
MEIER.
Niin, jos yhtyy
Schwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.
REDING.
Mun julki täytyy teille huomauttaa,
rikotte rauhan kiihkollanne tässä.
Yhteinen eikö asiamme ole?
WINKELRIED. Jos lykkäytyy se Herran juhlaan asti, niin tapa vaatii, että kaikki linnaan voudille lahjojansa viemään käyvät. Näin miestä kymmenen tai kaksitoista kokouta epäluulotta voi linnaan, salassa heill' on teräsnirkot myötä nopeesti sauvaan kiinnitettävät, sill' aseissa ei linnaan pääse kukaan. Muu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa, ja toiset kun on portin vallanneet, niin torvi toitahtaa ja väijyksistään nuo toiset syöksyvät. Näin helposti on linna meidän.
MELCHTAL. Otan osakseni Rossbergin valloituksen; tyttö siellä mua muuan lempii. Helposti ma hänet saan öistä käyntiäni varten alas keveät asettamaan tikapuut; ma itse menen, vedän myötä veikot.
REDING.
Siis kaikki lykkäystä puoltavatko?
(Enemmistö kohottaa kätensä.)
STAUFFACHER (laskee äänet).
Kakskymmentä on kahtatoista vastaan.
WALTER FÜRST. Jos määräpäivänä me linnat saamme, savulla kukkulalta kukkulalle me merkin annamme; käy koolle kohta maan jokaisen pääpaikkaan nostoväki. Kun voudit näkevät, ett' eess' on tosi, he, luulen, taistelosta luopuvat, ja hyväksyvät saaton rauhallisen metsäimme ääriltä pois mennäksensä.
STAUFFACHER. Vain Gessleriä pelkään. Ympärillään hänellä raivokas on ratsasparvi; verettä ei hän väisty, turma maalle hän viel' on karkotettunakin. Työläs on häntä säästää, myöskin vaarallista.
BAUMGARTEN. Ma sinne pankaa, miss' on hengen uhka. Pelasti elämäni Tell, maan eestä ma mielelläni sillä heitän arpaa; tyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.
REDING. Tuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme. Jotakin täytyy hetkelle myös jättää. Mut nähkää, yössä meidän tuumiessa huipuille vuorten asettaa jo aamu tulisen vartionsa. Erotkaamme, ett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.
WALTER FÜRST.
Ei hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.
(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat hiljaisina kohti aamunkoittoa.)
RÖSSELMANN. Kautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän, kuin muita kansoja, jotk' allamme hellettä kaupunkien vaivoin henkii, me liiton uuden vala vannokaamme. Tahdomme olla yksi veljeskansa, meit' eroita ei hätä, vaara mikään.
(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)
Tahdomme vapaat olla isäin tapaan, ennemmin kuolema kuin orjan elo.
(Kuten edellä.)
Tahdomme luottaa Luojaan korkeaan, pelätä emme valtaa ihmisien.
(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)
STAUFFACHER. Nyt kukin käyköön hiljaa heimonsa ja ystäväinsä luokse. Ken on paimen, hän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon salassa ystäviä liitollemme. Mi viel' on siedettävä, sietäkää! Tyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi kuin päivä yksi velan yhteisen ja erikoisen kerrallansa maksaa. Vihansa hurskaan kukin hillitköön, ett' tulis kokonaisuus kostetuksi; etua yleistä nyt ryöstää se, ken itse auttaa omaa asiaansa.
(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle, soinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on vielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Piha Tellin talon edustalla.
Tell veistää kirveellä, Hedwig tekee kotitoimiaan, Walter ja Wilhelm leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.
WALTER (laulaa).
Myötä nuoli, jousi vuorta, korpea metsästäjä nousi aamunkoitossa.
Niinkuin ilmat ylhät
kotka hallitsee,
metsämiesi jylhät
vaarat vallitsee.
Nuolenkantamalta hänen kaikki on, saalis yltä, alta yhtä verraton.
(Tulee juosten.)
Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.
TELL.
En, kunnon kyttä auttaa itseään.
(Pojat loittonevat.)
HEDWIG.
Poikamme varhain alkaa ampumaan.
TELL.
Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.
HEDWIG.
Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!
TELL. Ei oppi ojaan kaada. Elämään ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen varattu olkoon.
HEDWIG. Ah, ei sitten rauhaa kotona saa he!
TELL. Äiti, en myös minä. Ei luonto tehnyt mua paimeneksi; ajella erää kiitävää mun täytyy. Vast' oikein elämästä nautin, koska jokaisen päivän elämältä valtaan.
HEDWIG. Ja murhetta et emännän sa muista, mi sillä aikaa sua vartoo, suree. Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten puhuvan retkistänne rohkeoista. Sua hyvästellen joka kerta pelkään, ett' en sua enää koskaan nähdä saa. Nään sinut eksyneenä jäätiköille, hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven, tai kuinka kauris taapäin juosten sinut keralla syöksee synkkään syvyyteen, tai kuinka peityt lumivyöryn alle, tai kuinka vilpillinen vuorijää sun allas aukee, kuiluun hirveään sa uppoot elävältä haudattuna. Ah, alppimetsästäjää rohkeaa tuhansin eri muodoin turma uhkaa! On onneton se elinkeino, joka vie vaaran äyrähille äärimmille.
TELL. Ken tervein aistein ympärilleen katsoo ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan, hän joka vaaran välttää helposti; vuorella syntynytt' ei vuori kaada.
(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)
Nyt, luulen, pitää portti vuosia.
Puusepän säästää talo, miss' on kirves.
(Ottaa hattunsa.)
HEDWIG.
Sa minne menet!
TELL.
Altorfiin, luo taaton.
HEDWIG.
Et mitään vaarallista mieti? Sano!
TELL.
Kuin siihen johdut?
HEDWIG. Vastaan vouteja jotakin puuhataan. On neuvottelu Rütlissä ollut, tiedän; liitossa liet sinäkin.
TELL. En siellä ollut. Mutta jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.
HEDWIG. Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka; osakses vaivaloisin jää kuin aina.
TELL.
Jokaista kyvyn mukaan käytetään.
HEDWIG. Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen ylitse järven. Ihme, että pääsit elossa. Etkö naistas, lapsiasi aatellut ollenkaan?
TELL. Teit' aattelin, siks isän pelastin ma lapsillensa.
HEDWIG. Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!
TELL.
Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.
HEDWIG. Sa hyvä olet, autat jokaista, hädässä itseäs ei auta kukaan.
TELL.
Apua etten kaipais, Luoja suokoon!
(Ottaa jousen ja viinen.)
HEDWIG.
Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!
TELL.
Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.
(Pojat tulevat takaisin.)
WALTER.
Isäni, minne menet?
TELL. Altorfiin, luo vaarin. Myötä tahdotko?
WALTER.
Jo toki!
HEDWIG.
Pois Altorfista jää! On vouti siellä.
TELL.
Hän tänään matkustaa.
HEDWIG.
Siis varro siksi.
Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.
TELL. Tahtonsa paha ei mua vahingoita; teen oikein enkä vihamiestä pelkää.
HEDWIG.
Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.
TELL. Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle ritari varmaan, luulen, rauhan suo.
HEDWIG.
Vai niin, sen tiedät?
TELL. Kauan siit' ei ole, ma Schächen-laakson autioilla teillä metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin, niin vuoripolull' yksinäisellä, miss' oli mahdotonta syrjään käydä, — näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä ja alla virta vaahtos raivoisana, —
(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)
maavouti silloin tuli vastahani, hän yksin mua yksinäistä vastaan, mies miestä vastaan, meidän alla syvyys. Ja kun hän huomas minut, tunsi minut, min vähää ennen syystä pienestä hän oli ankarasti sakottanut, ja näki astuvan mun asein uljain vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli hän vuoriseinän varaan vajoomassa; mun tuli surku häntä, säädyllisnä luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra. Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään, kädellä viittas vaan mun vaikenemaan, pois käymään. Menin, löysin saattonsa.
HEDWIG.
Vavissut on hän eessäsi, voi sua!
Sa olet nähnyt hänet heikkona,
sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.
TELL.
Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.
HEDWIG.
Vain tänään pois jää! Mene metsälle!
TELL.
Mik' on sun?
HEDWIG.
Tuska on mun. Jää'ös pois!
TELL.
Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?
HEDWIG.
Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!
TELL.
Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.
HEDWIG.
Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!
WALTER.
Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.
HEDWIG.
Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?
WALTER.
Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.
(Menee isän kanssa.)
WILHELM.
Ma äidin luokse jään.
HEDWIG (syleilee häntä). Niin, niin, sa olet mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!
(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)
TOINEN KUVAELMA.
Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas kallioilta.
Berta metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä Rudenz.
BERTA.
Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.
RUDENZ (tulee nopeasti). Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti. Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät, pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa; vait'olon pitkän riisun rinnaltani.
BERTA.
Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?
RUDENZ. He ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan! Mun täytyy temmata tää kallis hetki ja saada kohtaloni ratkaistuksi, se vaikka ijäks erottais mun teistä. Ah, asestako älkää ankaraks silmäänne suopeaa! Ken olen minä, ett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa? Mua viel' ei maine tunne; käydä voi en riviin ritariston voitollisen, mi teitä liehakoi. Ei mulla muuta kuin lempi vaan ja sydän uskollinen.
BERTA (totisena ja ankarana). Te lempivä, te uskollinen, kun lähimmät unhoitatte velvoitukset?
(Rudenz astahtaa taapäin.)
Te! Orja Itävallan, itsensä mi kauppaa kansan oman sortajalle?
RUDENZ.
Nuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti?
Ket' etsin, ellen teitä, siltä puolen?
BERTA. Petoksen puolelta mun löytävänne luulette? Ennen itse Gessler saakoon käteni, ennen sortoherra, kuin luontonsa unhoittanut Sveitsin poika, ken hälle kätyriksi antauu!
RUDENZ.
Mit' täytyy kuulla mun?
BERTA. uin? Heimo oma hyvälle eikö kallein ihmiselle? Jalolle onko mitään kauniimpaa kuin olla syyttömyyden suojamuuri ja puoltaa oikeutta sorrettujen? Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa, sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä, se vaatimaton on ja voimakas; se mua kiehtoo, kunnioitan sitä enempi yhä päivä päivältä. Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi sen turvaajaksi syntymässä määräs, mi kunnotonna sorron puolle käyden taotte kahlehia kansan oman, te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.
RUDENZ.
Etua enkö katso kansan oman?
All' Itävallan vahvan valtikan
kansalle rauhaa —
BERTA. Orjuutta te teette, vapaudelta te viime linnan viette, mi sille jäänyt viel' on päällä maan. Paremmin kansa tajuu kohtalonsa, sen varmaa vaistoa ei petä mikään; mut teille viskattu on verkko päähän.
RUDENZ.
Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!
BERTA. Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä se halpana, se halveksittavana, ket' tahtois rakastaa —
RUDENZ.
Ah, Berta! Berta!
Ylimmän osoitatte taivaan onnen,
kun juuri syöksette mun syvyyteen.
BERTA. Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa. Te teette väkivaltaa itsellenne hyvettä synnynnäistä surmatessa, mut onneks on se teitä vahvempi; uhalla itsenne te ootte hyvä.
RUDENZ. Uskotte minuun? Teidän lempenne minusta kaikki tehdä voi!
BERTA. Se olkaa, ihana joksi luonto teidät loi! Se tila täyttäkää, mi teille suotiin, kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä sen pyhän oikeuden taistelkaa!
RUDENZ. Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan, jos valtaa keisarin ma vastustan? Sukunne eikö suuren tahto määrää kätenne, kohtalonne?
BERTA. Sveitsissä tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa, ma olen myös.
RUDENZ. Min minuun luotte katseen, ah, Berta!
BERTA. Itävallan suosiolla mua omaksenne turhaan toivotte. Perintömaitani he halaa, tahtois ne liittää suureen sukuperintöön; se sama maiden himo, vapauttanne mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun. Valittu uhriks olen, ystäväni, kentiesi palkaks jonkun suosikin. Hovihin keisarin mua tahdotahan, miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä avion vihatun mua kahleet vartoo; vain rakkautenne voi mun pelastaa.
RUDENZ. Te saattaisitte tänne jäädä, elää omani olla maassa isieni? Oi, Berta, kaikki kaukomieleni mit' oli muuta se kuin mieli teihin? Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi mun oli himo kunnian myös ainoo. Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte mun kanssain jäädä, jättää loistot maan, oh, silloin määräss' olen pyyteheni! Maailman myllertävän virta lyödä saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan ei ykskään haave enää haihtuvainen minulta lennä ulapoille elon. Nää silloin kalliot kuin muurit lujat meit' ympäröiköön pääsemättöminä ja tämä piiri, laakso autuuden, vain olkoon auki taivaan auringolle.
BERTA. Nyt olet, miksi mielin aavistavin uneksin sun; mua pettänyt ei usko.
RUDENZ. Pois haihdu harha, mua hulluttanut! Kotona olen onnen löytävä. Iloisna kussa nuorukaisna nousin, tuhannet missä käyvät muiston polut, miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa isäini tahdot oma olla mulle! Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen, sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.
BERTA. Miss' oisi saari autuaitten, jos ei täällä ois se, viattuuden maassa, miss' usko elää, kunto kotoinen, ja kunne vielä eksynyt ei vilppi? Ei onneamme täällä kateus häiri ja hetket vierii ikiheljät pois. Nään sinut täällä miesnä oikeana, vapaiden vertaistesi ensimmäisnä, vapaata saavan kunniata, suurna kuin kuningas on valtakunnassansa.
RUDENZ. Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune, nään vaimon viehkein, armain askarein tekevän kodistani taivaan mulle, ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan sulolla elon kaiken kaunistavan ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.
BERTA. Ymmärrät, armas ystävä, miks surin, kun näin, ett' elon onnen korkeimman tään itse poljit. Kuink' ois laitani, jos seurata mun täytyis ritaria ylvästä, sortavata synkkään linnaan! Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit kansasta, jolle onneks olla voin.
RUDENZ. Mut kuinka pelastua, paula päästää, min itse, hullu, kiedoin kaulahani?
BERTA.
Se rikki revi miehen päätöksellä!
Mi seuranneekin, seiso kansas puolla!
Se on sun synnynnäinen paikkas.
(Jahtitorvia etäisyydessä.)
Meidän erota täytyy. Jahtiseura saapuu. Maas eestä sodi, lempes eestä sodit! Yks meill' on sorto, vapisuttajamme, yks vapaus meidät kaikki vapauttaa.
(Menevät.)
KOLMAS KUVAELMA.
Niittu Altorfin luona.
Etualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa
Bann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.
Friesshardt ja Leuthold vartioivat.
FRIESSHARDT. Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule, hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu, on koko niittu niinkuin autio.
LEUTHOLD. Vain roskaväki täällä käy ja viskoo meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä. Mut kunnon miehet kedon toista puolta tekevät pitkän kierron ennemmin kuin koukistuvat hatun eessä.
FRIESSHARDT. Tästä on heidän kulkeminen, kun he palaa puol'päivän aikaan raatihuonehesta; jo luulin saaliin saavani, näät kukaan hatulle aikonut ei kumartaa; sen näki pappi, Rösselmann — hän tuli juur' erään sairaan luota — asettui tään tangon juureen rippileipinensä; kilisi kello lukkarin ja kaikki vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu ei saanut kunniaa, vaan öylätti.
LEUTHOLD. Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun tään eessä kaakinpuussa seisoisimme. On sentään herja ratsahalle seista näin vartiana eessä tyhjän hatun; meit' ylenkatsoo joka kunnon mies. Hatulle kumartaa, se sentään on, mua usko, narrin käsky!
FRIESSHARDT. Miks ei hattu myös tyhjä, ontto saisi kunniaa, kun saa sen saman moni ontto kallo?
Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat lasten kera ja asettuvat tangon ympärille.
LEUTHOLD. Ja sullai suuri niin on konnan into sysätä turmaan kunnon ihmisiä! Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä nyt suljen silmäni ja nää en mitään.
MECHTHILD.
Maavouti riippuu siinä. Kunniata!
ELSBETH. Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille; ei varmaan vahingoittuis siitä maa.
FRIESSHARDT (ajaa pois heidät).
Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!
Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne,
jos samoin uhmata he uskaltavat.
(Naiset menevät)
Tell joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.
WALTER (osoittaen Bann-vuorelle). Isäni, totta onko, vuorella ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä kirveellä lyö?
TELL.
Ken sitä sanoo, poika?
WALTER. Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa, sen käsi kasvaa hautaan saakka.
TELL. Pyhät puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput sa tuolla, alppein nirkot valkeat, ne kuinka katoo taivoon korkeahan?
WALTER. Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää, ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.
TELL. Niin on, ja lumi ammoin haudannut Altorfin ois jo alle kannen raskaan, jos juuri metsä tuo ei asettaunut sen eteen oisi suojamuuriksi.
WALTER (hetken mietittyään).
Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?
TELL. Jos ylängöiltämme sa astut alas, alemma aina, virtain juoksun mukaan, maa suuri, tasainen sun eessäs aukee; ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet, vaan mukavasti joet tyynet juoksee, on avoin kaikkialle taivaanranta, laajoilla vainioilla vilja heilii ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.
WALTER. Oi, isä, miksi emme astu alas nopeesti tuohon maahan ihanaan, sen sijaan että täällä tuskailemme?
TELL. Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas; mut jotka maata viljelevät, saa satoa eivät kylvämäänsä.
WALTER. Vapaat he eikö maallaan ole niinkuin sinä?
TELL.
On pelto piispan ynnä kuninkaan.
WALTER.
Vapaasti toki metsästää he saavat?
TELL.
On herran oma riista maan ja ilman.
WALTER.
Mut kalastaa he saavat virrasta?
TELL.
Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.
WALTER.
Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?
TELL.
Hän heidät suojelee ja ravitsee.
WALTER.
Eivätkö itse itseään he turvaa?
TELL.
Ei naapuri siell' luota naapuriin.
WALTER. Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja; ennemmin elän lumivyöryin kesken.
TELL. Niin, laps, on parempi jäävuorten noja kuin selkäsuoja pahain ihmisten.
(Aikovat ohitse.)
WALTER.
Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!
TELL.
Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!
(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen eteensä piikki ojennettuna.)
FRIESSHARDT.
Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!
TELL (tarttuen piikkiin).
Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?
FRIESSHARDT.
Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.
LEUTHOLD.
Hatulle ette tehneet kunniata.
TELL.
Mun, veikko, mennä suo!
FRIESSHARDT.
Pois vankilahan!
WALTER.
Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!
(Huutaen näyttämön taakse.)
Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!
Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!
Rösselmann, pappi, Petermann, lukkari, sekä kolme muuta miestä tulee.
LUKKARI.
Mik' on?
RÖSSELMANN.
Miks miestä tätä kiinni pidät?
FRIESSHARDT.
Hän keisarin ja maan on kavaltaja.
TELL (käyden häneen kiihkeästi).
Ma kavaltaja?
RÖSSELMANN. Erehdyt, se Tell on, mies kunnian, ja hyvä kansalainen.
WALTER (havaitsee Walter Fürstin ja rientää häntä vastaan.) Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!
FRIESSHARDT.
Pois vankilaan!
WALTER FÜRST (rientäen esiin).
Ma miehen takaan, seis!
Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?
Melchtal ja Stauffacher tulevat.
FRIESSHARDT. Maavoudin yliherrallista valtaa hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.
STAUFFACHER.
Tell senkö tekis!
MELCHTAL.
Mies, sen valhettelet!
LEUTHOLD.
Hatulle ei hän tehnyt kunniata.
WALTER FÜRST. Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko, takuuni ota, hänen mennä suo.
FRIESSHARDT.
Sa itses takaa sekä ruumiis oma!
Me teemme tehtävämme. Vankilaan!
MELCHTAL (maamiehille). Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko silmäimme eestä hänet vangittavan?
LUKKARI. Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on ja toinen tässä toista turvaa.
FRIESSHARDT. Kuka maavoudin määräystä vastustaa?
VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen
esiin).
Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!
(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)
TELL.
Ma kyllä autan itseni. Pois menkää!
Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko
ma että heidän piikkejänsä pelkään?
MELCHTAL (Friesshardtille).
Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!
WALTER FÜRST ja STAUFFACHER
Tyyneyttä!
FRIESSHARDT (huutaa).
Kapinaa ja kavallusta!
(Kuuluu jahtitorvien ääni.)
NAISET.
Maavouti tulee!
FRIESSHARDT (kohottaen ääntään)
Kansa kapinoi!
STAUFFACHER.
Sa huuda siks kuin halkeet, konna!
RÖSSELMANN ja MELCHTAL.
Vaiti!
FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).
Apua, apua lain valvojille!
WALTER FÜRST.
Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!
Gessler ratsain, haukka kädessään, Rudolf Harras, Berta ja Rudenz sekä suuri joukko asemiehiä, jotka sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.
RUDOLF HARRAS.
Voudille tilaa!
GESSLER.
Heidät hajoittakaa!
Miks kansa riehuu? Ken huus apua?
(Yleinen hiljaisuus.)
Ken oli se? Ma tahdon tietää.
(Friesshardtille.)
Sinä ken olet, miksi pidät miestä tätä?
(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)
FRIESSHARDT. Sun asemiehes olen, uljas herra, ja hatun tämän vakaa vartia. Teosta tapasin tään miehen, joka hatulta kielsi kunnioituksensa. Sun käskys mukaan hänet vangitsin, väkisin kansa tahtoo irti hänet.
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Niin keisarias halveksitko, Tell, ja mua, täällä hänen sijaistansa, ett' tervehdi et hattua, min kautta ma koen juuri alammaisuuttanne? Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.
TELL.
Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut
se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.
Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]
Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell, niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?
WALTER TELL. Se totta, herra. Puusta omenan sadalta askeleelta ampuu isä.
GESSLER.
Tää poikas onko, Tell?
TELL.
On, rakas herra.
GESSLER.
Sull' onko monta lasta?
TELL.
Poikaa kaksi.
GESSLER.
Ja enin heistä kumpaa rakastat?
TELL.
Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.
GESSLER. No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat sadalta askeleelta, taitoasi sa mulle näytät varmaan. Joutses ota — se onkin kädessäs — ja valmis ole omena poikas päästä ampumaan. Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että ens' kerralla sa osaat omenaan; jos harhaan ammut, olet kuolon oma.
(Kaikki osoittavat kauhistusta).
TELL. Minulle mitä luonnotonta, herra, te keksitte? Mun päästä pojan oman ei rakas herra, ei tuo teille mieleen juolahda, taivas varjelkoon, moist' että isältä vakaasti te vaatisitte!
GESSLER.
Sa päästä poikas ammut omenan.
Haluan, tahdon niin.
TELL. Mun jousellani rakasta päätä oman poikani pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.
GESSLER.
Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.
TELL.
Mun murhatako pitäis poika oma?
Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette,
mit' taaton sydämessä liikkuu.
GESSLER. Hah, alathan äkkiä, Tell, arvelemaan! Sanottiin mulle, olet haaveksija ja eroava muista ihmisistä. Rakastat harvinaista, siksi nyt työn harvinaisen sulle keksin minä. Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet, käyt työhön rohkeasti.
BERTA. Herra, älkää miesparkain näiden kanssa ilkamoiko! Näette, kuinka valjut vapisevat; niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.
GESSLER.
Ken sanoo, että leikin?
(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)
Täss' on maali. Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan; en enempää, en vähempää suo hälle, kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui sadankin päästä mieheen osaavansa. Nyt ammu maalihisi, joutsimies!
RUDOLF HARRAS. Kies, totta on tää! Poika, polvistu maavoudin eteen, henkes eestä ano!
WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin voi hillitä kärsimättömyyttään). Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!
BERTA (maavoudille). Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta noin leikkiä on isän tuskan kanssa. Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran. Kotiinsa päästäkää hän koskematta, hän oppinut on teidät tuntemaan; tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.
GESSLER. Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet? Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin ja katso, armollisna kohtalosi käteesi omaan taidokkaasen lasken. Kovuutt' ei valittaa voi tuomion, ken tehdään onnen oman mestariksi. Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä siis taitees, on sen aika, joutsimies! Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri. Osata taulun mustaan pilkkuun, sen voi muutkin. Mestari on mielestäni vain se, ken varma ain on taidostaan ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.
WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen). Maavouti, korkeutenne tunnemme; mut armon suokaa oikeudesta käydä! Puol' omaisuudestani ottakaa ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.
WALTER TELL. Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota? Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä linnunkin lennostansa ampuu, ei erehdy nuoli poveen poian oman.
STAUFFACHER. Maavouti, liikuta teit' eikö tämä laps syytön?
RÖSSELMANN. Muistakaa, on Herra, joka tilille teidät teoistanne vaatii!
GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.
WALTER TELL. Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon. Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda, mut jos mun sidotte en kärsi sitä, siteitä vastaan raivoan ja riehun.
RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!
WALTER TELL. Miks silmät? Luuletteko, että pelkään isäni nuolta? Vakaana ma varron, en räpäytä silmäripseäni. Nyt näytä, isä, oothan joutsimies! Hän ei sua usko, luulee turman meille tulevan, ammu, osaa uhallakin!
(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)
MELCHTAL (maamiehille). Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi eess' silmiemme? Mitä varten valan me vannoimme?
STAUFFACHER. Me oomme aseettomat; näette ympärillä piikkimetsän.
MELCHTAL.
O, jos ois kaikki ripeästi tehty!
Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!
GESSLER (Tellille). Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta. On vaarallista murha-asein käydä ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa. Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa, maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon se asestettu vaan, ken käskee. Jos huvinne nuolta on ja jousta kantaa, no niin, ma annan maalin nuolellenne.
TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).
Avatkaa kuja! Tilaa!
STAUFFACHER.
Kuinka, Tell?
Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!
Kätenne tärisee ja polvet horjuu.
TELL (laskee jousen).
Sumentaa silmiäni!
NAISET.
Herra taivaan!
TELL (maavoudille). Tää laukaus multa säästäkää! On tässä poveni —
(Repäisee vaatteen rinnaltaan).
ratsaat puhkaisee sen pian!
GESSLER. En tahdo henkeäs, vaan laukauksen. Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään; sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää et myrskyä, jos pelastaa sun pitää; nyt kerran itses auta, auttaja!
(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen. Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)
WALTER TELL (niinipuun alta).
En pelkää. Ammu, isä armas!
TELL.
Täytyy!
(Kokoo voimansa ja tähtää.)
RUDENZ. Maavouti, ette etemmäksi menne, ei enää! Koe oli tää. Jo määrän te saavutitte. Ollen liian kova te turmelette viisaan tarkoituksen ja liioin jännitetty jousi katkee.
GESSLER.
Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.
RUDENZ. Puhua tahdon, tohdin. Kunnia kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa herättää moinen hallitus. Ei tahto se kuninkaan, voin väittää, ansainnut julmuutta moist' ei kansani, ei teillä valtuutta siihen.
GESSLER.
Haa, te rohkenette!
RUDENZ. Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne; näkevän silmäni ma suljin kiinni ja sydämeni täyden, suuttuneen poveeni alas painoin. Voi en enää nyt vaieta, se petos oisi vastaan isäini maata sekä keisaria.
BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!
RUDENZ. Ma jätin kansani ja heimon, suvun, vereni, kaikki luonnon siteet katkoin vain teihin liittyäkseni; ma luulin etua kaikkein eespäin vieväni, kun valtaa keisarin ma vahvistin. Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin syvyyden reunalla nään itseni; mun vapaan järkeni te harhautitte ja suoran sydämeni; maani olin parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.
GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?
RUDENZ. Te ette, keisari on herrani. Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne ritarihyveiss' olen. Mut jos ette nimessä keisarin nyt seisois täällä, mi mulle pyhä on myös herjattuna, heittäisin hansikkain, vaatisin ritaritavan mukaan teiltä vastuun. Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso kuin nuo täss' suojatonna; (Osoittaa kansaa.) mull' on miekka, ja ken mua koskee —
STAUFFACHER (huutaa).
Putos omena!
(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut nuolensa.)
RÖSSELMANN.
Laps elää!
USEITA ÄÄNIÄ.
Nuoli sattui omenaan!
(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)
GESSLER (hämmästyneenä).
Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!
BERTA.
Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!
WALTER TELL (tulee juosten omena kädessään). Omena täss' on, isä! Tiesinhän sa ettet vioittaisi poikaas omaa.
(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).
BERTA.
O, taivaan armo!
WALTER FÜRST (isälle ja pojalle).
Lapset! Lapseni!
STAUFFACHER.
Jumalan kiitos!
LEUTHOLD.
Sepä laukaus!
Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.
RUDOLF HARRAS. Tell joutsimiehestä on käypä taru niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.
(Ojentaa maavoudille omenan.)
GESSLER. Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan, se oli laukaus mestarin, ma kehun.
RÖSSELMANN. Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!
STAUFFACHER. Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.
RÖSSELMANN.
Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!
(Tahtovat viedä pois hänet.)
GESSLER.
Tell, kuule!
TELL (tulee takaisin).
Mitä käskee herra?
GESSLER. Kätkit povelles nuolen toisenkin — niin, niin, ma hyvin näin sen — mitä aioit sillä?
TELL (hämillään).
Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.
GESSLER. Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan jotakin muuta lie se tarkoittanut. Reippaasti mulle totuus lausu, Tell; se mikä olkoonkin, sun henkes takaan. Miks otit toisen nuolen?
TELL. Niin noh, herra, kun henkeni te mulle taanneet ootte, totuuden teille täyden virkan julki.
(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)
Teit' oli varten toinen nuoli, jos rakasta lasta oisin satuttanut, ja toinen varmaan osunut ois maaliin.
GESSLER. Tell, henkes olen sulle taannut tosin, ritarisanani ma annoin, pidän; mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus, sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista, kumota kuu; näin varma olla voin sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies! Te hänet sitokaa!
(Tell sidotaan.)
STAUFFACHER. Kuin, herra? Miestä näin voitte kohdella, min kautta Luoja tahtonsa kuulutti?
GESSLER.
Saas nähdä, tokko
Jumala toista kertaa auttaa häntä.
Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,
Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.
RÖSSELMANN. Sit' ette voi, sit' ei voi keisari, se vastaan vapauskirjeitämme sotii.
GESSLER. Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut? Ei keisari; on ensin ansaittava osoitus suosion tää nöyryydellä. Olette kaikki kapinoitsijoita, mietitte uhkaa, kansan meteliä. Ma teidät tunnen, lävitsenne nään. Tuon otan tällä kertaa keskeltänne, mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät. Ken viisas on, hän vait on, tottelee.
(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)
WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa). Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt hävittää mun ja koko huoneheni.
STAUFFACHER (Tellille).
Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!
TELL. Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan, min minä.
STAUFFACHER. Nyt on kaikki mennyt. Vangit kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!
MAAMIEHET (ympäröivät Tellin).
Kanssanne menee meiltä viime lohtu.
LEUTHOLD (lähestyy).
Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.
TELL.
Hyvästi!
WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).
Taatto! Taatto! Kallis isä!
TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).
Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!
STAUFFACHER.
Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?
TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).
On poika terve, apu mun on Herra.
(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)
Esirippu.