Neiti Svane (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille —
Surkeasti.
Mehän olemme niin vanhoja — ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin lapset tänne luoksenne.
Rouva (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!
Konsuli (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.
Karna. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän tarkastettava laitoksessa, isä!
Konsuli. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä… Hm, — semmoinen herättäisi vaan ikävää huomiota… Ja kaikki se parin, kolmen vanhan neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta —
Karna. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä kyllä otan selvän!
Konsuli. Niin, niin, — voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa johtajalle yksityisen muistutuksen.
Ääneen.
Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet… lähettää neideille jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?
Rouva. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!
Neiti Solenfeldt (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa, ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.
Neiti Svane. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat rauhattomuutta laitokseen.
Rouva. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.
Konsuli (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?
Neiti Zinkbauer (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien edessä, mitä he lienevätkin, — ja kun lanteita alkaa pakottaa, niin —
Konsuli (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri… Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.
Puutarhuri (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, — sepä oli mainiosti keksitty ajatus! Prosentittain!… He aivan kivettyivät, nuo vanhat ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden portilla! —
Näyttää kukkia.
Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.
Karna. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.
Puutarhuri. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä…
Ojentaa kukkia häntä kohden.
Katsokaa tätä kasvia tässä, — niin voimakas väri kukissa, ja voimakkaat, mehukkaat varret, — kuin sotaan lähdössä!… Ei, mutta katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä ilmanalassamme, — olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä —
Karna. Esi-isä?
Puutarhuri. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin. Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.
Karna (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen mitalin siitä?
Puutarhuri. Mitalin — mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, —
Ojentaa kukkaset hänelle.
Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen historiaan.
Karna (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.
Puutarhuri (terävästi). Niin, tietysti! —
Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella. Huudahtaa:
Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!
Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.
… Melkein vaan kultamöhkäle!
KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.
Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin… Mutta mikä on multaa, se mullaksi jää…
Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.
Kauhea näky… kauhea näky!
Karna (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! — Täytyy pois!
Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.
Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!
Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.
Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.
Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.
— Hänen täytyy pois — niin… Hänen täytyy pois!
Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.
Uh, sitä ihmistä! — —
Lähestyy lasipalloa. Seisoo ajatuksissaan hetken. Muuttelee asentoa pari kertaa, katsoen samalla paikkaan, jossa seisoi. Polkee taas jalkaa.
Uh — Äsch!
Astuu miettiväisenä pöydän hio, jossa ottaa kukat käteensä ja katselee niitä.
Kultamöhkäle —
Heittää kukat kiivaasti takaisin pöydälle.
kivettynyt metalliksi!
Elina (tulee sisään vasemmalta). Karna, Karna, — oletko täällä? Äiti tahtoo, että tuomme tänne pullon vanhaa satavuotista madeiraa, ja juomme Ottarin kunniaksi, sittenkun ne ovat valmiit siellä konttorissa ja ovat allekirjoittaneet yhtiökirjan. Setä Mads meni puutarhurin luo hakemaan vähän tuoreita kukkia koristeeksi. Ja sitten annetaan palvelijoillekin virvoituksia. — Voi, minä olen oikein juhlatuulella tästä kaikesta, kuuletko! Tästähän syntyykin aivan täydellinen muutos… Ajattele, kun Ottar ottaa isältä kaikki huolet, niin ei äidin aina tarvitse hätäillä ja aina kuulostella, kun isä tulee, onko tekeillä jotain ikävää…
Palvelustyttö tuo sisään tarjottimen, jolla on viiniä ja laseja,
ja asettaa sen pöydälle. Elina järjestää ja puuhailee
Kuules, Miina, teidän pitää kaikkien tulla sisään onnittelemaan Ottaria ja juomaan hänen maljansa.
Palvelustyttö. Häntä kai kutsutaan sitten konsuliksi ja päälliköksi, neiti? — Sitä olemme arvelleet.
PUUTARHURI tuo sisään kimpun ruusuja. Palvelustyttö poistuu.
Elina (ottaa kukat ja katselee niitä). Ihania ruusuja, puutarhuri!
Puutarhuri. Niin, kauniita ne ovat, Elina neiti, ne ovatkin viimeiset, jotka tähän taloon tuon.
Elina Viimeiset? Mitä?
Puutarhuri. Niin, sitä vaan, että huomenna niitä on tuomassa toinen. — Rahalla saa niin monta puutarhuria kuin vaan tahtoo, ettekö sitä tiedä!
Karna säpsähtää. Seisoo silmänräpäyksen ja katsoo häneen.
Ottaa sitten, kuin tahtomattaan yhden sinisistä kukista
ja pistää rintaansa.
Elina. Mitä te tarkoitatte, Hein?
Puutarhuri (hämmentyneenä, sammaltaa). Minä tarkoitin… tarkoitin… Olen tuonut niin paljon ruusuja. Tästä lähtien tuon vaan sinisiä kukkia…
Kiiruhtaa alas puistonrappusia.
Karna seisoo silmänräpäyksen kuin huumautuneena.
Hymyilee sitten ivallisesti ja repäsee kukan rinnastaan.
En ainakaan minä huoli hänen kukistaan!
Setä Mads (tulee sisään puistonrappusia). Aah, — viinit jo pöydällä!… Atlantinmeren suolaama vanha Madeira maistuu ihanalta, ihanalta. Me vaan juomme mitään puheita pitämättä…
Karna (vallattoman iloisesti). Sanoppas minulle, setä Mads, — Amsterdammissako vai Leedsissäkö sinulla oli se vaikea rakkaudentautisi? — Sinähän paranit siitä kahdeksassa päivässä?
Setä Mads. Elä nyt, — se kesti paljoa kauvemmin. Se oli niitä syöpäläisiä, joita ei tahdo saada millään lähtemään.
Karna. Ja sinun isäsi täytyi sitten tulla päästämään sinua pinteestä… Mutta se pähkinä taisi olla kovanlainen purtava, kuules setä Mads?
Setä Mads. Niin oli, — yksi niitä pähkinöitä, joita purressa saa hammastaudin koko elämäkseen.
Karna (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia raukkoja.
Rouva (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen sohvannurkkaan). … Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme päivän, — uuden yhtiön syntymäpäivän, — tällä suuremmoisella avulla noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!… Hyväntekeväisyydessä on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! — Tiedättekö, lapset, ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin olisi se onnea kukkurallaan.
Karna. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?
Rouva. Sitähän tarkoitan. — Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan. Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin hyväksi — —
Elina (joka katselee puutarhaan). Ottar — tuolla ulkona… He ovat siis jo valmiit… Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on mahtanut pitää häntä pihdissään.
Ottar (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä, missä on minun hattuni?…
Elina (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! — Eläköön!
Riemuissaan.
Minä ensiksi sain onnitella!
Ottar (verannan ovella, — herää). Jumalani tekö täällä!
Horjuen ja lattiaan tuijottaen astuu äidin luo. Hän jää siihen seisomaan ja silittelee äitinsä otsaa ja poskia, äiti tarttuu molemmin käsin yhä tuskallisemmin hänen käsivarteensa.
Voi sinua, äiti parka! — Äiti, äiti parka!…
Heikosti.
Minusta ovat aina sinun silmäsi näyttäneet niin puhtailta. Niitä helmiä ei kukaan voi sinulta viedä!
Valittaen.
Äiti! — Äiti.
Rouva (pelästyneenä). Mutta, mitä on tapahtunut, Ottar!
Karna (äkkiä). Voi jumalani, ett'ei vaan isä olisi!
Ryntää oikeanpuoliselle ovelle.
Rouva (hypähtää sohvasta. Huutaen). Isä, sanot sinä, — isäkö?
Ottar (pysäyttää heidät päättävästi. Terävästi). Ei, isä voi vallan hyvin.
Setä Mads. Ettekö ole voineet sopia yhtiökontrahdista… Wulffie tahtoo koko johdon…?
Karna (tulisesti). Siinä olen sinun puolellasi, Ottar, elä anna heidän tehdä itsestäsi nollaa. Isän tulee ymmärtää, että yhtiökumppani ei ole sama kuin poika…
Ottar. Yhtiökumppani? —
Pudistaa päätään.
— Ei, siksi en tule koskaan —
Heittäytyy tuolille. Hiljaa itsekseen.
Häpeä!… Häpeä taloomme…
Karna. Mutta, mitä puhetta tämä on, Ottar! Etkö sinä käsitä, että aivan peloitat meidät?
Ottar (mumisee aivan epätoivoissaan). Äiti! — Äiti!
Karna. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.
Ottar (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan. Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.
Elina (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!
Karna. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!
Rouva (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse). Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? — jotain isän kanssa, sen ymmärrän.
Ottar (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään). Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois… Tämä kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! — meidän täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä omistamme! — kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme peittää!
Rouva. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain… Voi, — minua värisyttää…
Setä Mads (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista prosenttia!
Ottar. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt tulen, minä — noihin osakepakkoihin… Me omistamme niitä kahden miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi… Aina kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! — (ivallisesti) — jok'ikisenä päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi juovuspäissään, — ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä —
Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.
Setä Mads (kääntyen vuoroon jokaiseen naisista). Rakas, rakas, Linda. Karna kulta, kuulkaa toki, — olkaa järkeviä ihmisiä… Tuota, — sehän ei ole muuta kuin mitä koko maailma tekee! Jos ei Wulffie ottanut voittoa niin otti sen toinen. Se on kuin pisara meressä… Atlantinmer —
Karna (kiivaasti Setä Madsille). Vaiti! — Vaiti! —
Ottariin kääntyen.
— Sano, että valehtelet, Ottar! —
Polkien jalkaa.
— Olet tullut hulluksi — raivoat!
ROUVA heittäytyy sohvaan, peittäen kasvonsa käsiinsä.
Elina (kumartuu hänen ylitseen, huutaa). Äiti! — Äiti! —
Karna seisoo ja katsele Ottaria, joka istuu huojuen epätoivoisena tuolissaan.
Konsuli (astuu sisään). Mitä mielettömyyttä tämä on! Minun täytyy sanoa, että minun kiihoittunut herra poikani — ja jumalan kiitos ei vielä yhtiökumppanini! — ymmärtää asettaa asiat ylösalasin! Rakas Linda, etkö ymmärrä, että tässä on kysymys kauppaliikkeestä, jota harjoitetaan yli koko maailman. Osakkeet ostetaan niiden hinnan mukaan, eikä suinkaan sen liikkeen luonnon mukaan, sen yrityksen mukaan, johon se on pantu, ja — jos se on Austraaliassa tai Patagoniassa — samantekevä! — valitaan vaan edullisimmat. Se on yksinkertainen, jokapäiväinen pörssiasia. Kilpailu on kaupassa kaiken pohja ja perustus, ja siihen, josta ihmiset eivät välittäisi, siihen ovat he pakoitetut! — Siinä ei auta yksityisen vastustus.
Karna (huudahtaa epätoivoisena). Se on siis totta! Me harjoitamme myrkynsekoitusliikettä!
Konsuli. Lorua ja naisten senttimenttaalisuutta! — Voisihan sitä asettua sillekin kannalle, että koko maailma on hullu! — No, no, Linda, — tule nyt järkiisi taas — elä anna hermoillesi valtaa, kuuletko ..
Voimakkaasti.
Totuus on kerran sanottava ja koska minun nyt kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi — niin on poika liika paljon saanut oleskella täällä luonasi kotimoraalin hienostutettavana ja aivan liika vähän tuolla alhaalla konttorissa, jossa kone jyskyttää ja jossa nenä ei saa tottua vaatimaan, että joka osakkeen tulee lemuta hajuvesille.
Setä Mads (ivallisesti). Niin, kunhan se päivä koittaa, että kauppaa käydään ainoastaan hyvää tekeväin tarkoitusten vuoksi, niin — —. Ei, täällä alkaa ilma käydä aivan liika tukahduttavaksi… Täällä on deklamoitu niin paljon, että tarvitsee nukkua kokonaisen yön, ennenkun saa sen mielestään.
Rouva (painaa kätensä rintaansa vasten ja huutaa). Wulffie!
Kaatuu pyörtyneenä sohvaan; kaikki rientävät apuun.
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama kesähuone.
Karna (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä tuskissaan; — kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden, yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että olisi ottanut meidät! — Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä sitä!… Ja isä! — isä! — Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?
Huutaa.
— Jatkaa! — Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas järkiinsä!…
Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.
— Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee tuolla, — kutsui minua mammonan tyttäreksi… Ja oli vähällä olla oikeassa! —
Ajatuksissaan.
Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan ruumiissa, jos hän tietäisi — —
Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille.
Karna kiirehtiessään vasemmalle.
… En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään katsetta —
Puutarhuri (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, — sananen vaan!
Karna aikoo mennä ovesta.
Ei, ei, en nyt puhu kukista enkä puistosta, neiti… Vaan teidän isästänne.
Karna (pelästyneenä, kuiskaten). I-isästäkö —?
Puutarhuri. Jotain, josta teidän minun nähdäkseni on oltava selvillä. Sattuuhan joskus, että lähtee yöllä kävelylle raittiiseen ilmaan, kun ei saa unta… Asia on vaan se, että olen nyt monena yönä nähnyt teidän isänne kävelevän puistossa.
Karna (koettaa tointua). Niin, kai on niinkuin te sanoitte, unta saadakseen…
Puutarhuri (varovasti). Niin; mutta hän ei mene sisälle ennen kello kolmea, neljää… On hyvin sopimatonta, että veljenne lähtee asioimismatkoille juuri nyt.
Karna (jäykästi). Teidän ei suinkaan tarvitse vaivata itseänne huolehtimalla isästä. Miehellä, jolla on niin laaja liike, on tietysti aina jotain ajateltavaa.
Puutarhuri. Ymmärtäkää toki, ett'ei minun päähäni pistäisi vartioida häntä, joll'en olisi huomannut, niin huomannut, neiti, että siinä oli jotain omituisempaa. En voi vapautua tunteesta, että häntä on kohdannut suru, jota hän ei jaksa kantaa. Hän kävelee ja pysähtyy, kävelee ja pysähtyy, toistaen aina samaa sanaa tai huudahdusta.
Karna. Sanaa?… Huudahdusta?… Ja sitten?… Ja mitä — olette kuullut?…
Puutarhuri (terävästi, päättävästi). En mitään ole kuullut. En mitään tiedä — enkä mitään tahdo tietää.
Karna. Niin — ette tahdo tietää…
Epätoivoisena.
— Niin, sellainen on asema!… On asioita, jotka eivät siedä päivän valoa, joista täytyy kääntyä pois. —
Huudahtaa.
— Niin, joiden kanssa voi elää!
Puutarhuri. Niin, me pelkäämme maailman tuomiota, neiti Karna, se on syöpynyt veriimme. Onko omatuntomme paha vai hyvä, se tulee oikeastaan kysymykseen vasta toisessa sijassa.
Karna (itsekseen). On sellaisia suruun tuomituita.
Puutarhuri. Luonto on täynnä lääkelehtiä. Ihmisten puheet ja panettelut haihtuvat siellä kuin kaste. Sillä on uudet ilonsa joka päivä ja se antaa meille sen innon ja illusionin, jota tarvitsemme, ett'ei elämämme juoksisi aivan kuiville.
Karna. Lääkkeitä? — Lohdutusta? — Niin, kun tahtoo lohdutusta, — tahtoo unhotusta! — Nyt tiedän, miltä köyhästä tuntuu, kun rikas puhuu!
Puutarhuri. Te olitte isänne jumaloima voimakas tytär. Ja sitten ajattelin, — ehkä hän kuitenkin rakastaa tytärtään enempi kuin —
Vaikenee hämillään.
Karna. Kuin kultaista vasikkaa, tarkoitatte, — sanokaa suoraan vaan.
Puistaa epätoivoisena päätään.
Puutarhuri. Minä ajattelin enempi sitä, mitenkä hellästi te rakastitte häntä.
Karna (itsekseen). Minä ihailin sokeasti isääni!
Puutarhuri. Ja tämä teidän isänne hän tarvitsee nyt apua ja johdatusta tielle, joka voisi antaa hänen sielulleen rauhan.
Karna. Minun pitäisi koittaa, miten kallisarvoinen olisin hänelle, niinkö tarkoitatte? — Niinkuin en minä tietäisi, että repisin hänen sydämmensä kahtia, jos hän uhraisi kaiken sen, minkä minä vaatisin häneltä.
Kiihkoisena.
Meidän täytyy pestä, pestä likaantuneet kätemme. Kaikki — kaikki pois!
Ei saa jäädä rihmaakaan! —
Hiljaa.
— Sitten olen kai kyllin köyhä —
Puutarhuri. Voimakas tahto on vahva puu, jota ei myrsky kaada. Ja juuri synkimmässä pimeydessä, neiti Karna…
Reippaasti.
Teidän isänne tulee puistotietä tänne… Ettekö voisi koettaa —
Karna. Ei, ei, ei nyt — ei nyt…
Kiiruhtaa vasemmalle.
Konsuli (nousee hitaasti puistonrappusia. Hän on kalpean ja rasittuneen näköinen ja pyhkii yhtämittaa nenäliinalla otsaansa. Sisään tultuaan vaipuu hän tuoliin ja istuu mietteissään). … Kun vaan voisi olla ajattelematta, — kun saisi kunnollisesti nukutuksi! — Mutta se hyörii ja pyörii ja kiertää taas esiin. Lopuksi minä saan koko viinahullun ihmiskunnan kintereilleni.
Nousee kiivaasti ja pui raivoisasti nyrkkiään
vasemmalle ovelle päin.
… Korkeasti kunnioitettu, korkeasti kunnioitettu, korkeasti siveellinen perhe, — onhan se oikeastaan kokonaisen elämän työ!
Vetää sanomalehden esille taskustaan, levittää sen ja lyö siihen.
Se on pörssikurssia kaikki tämä ja osakkeita kaikessa siinä, minkä ihmiset vaan keksivät panna liikkeesen. Mutta minä en saa liata käsiäni siinä, ennenkun olen tutkinut onko se oikein, se tai se! —
Silmät kattoon luotuina.
Muuten saan omalletunnolleni vainajat ja sairaat ja kaiken maailman synnit ja surkeudet.
Kävelee edestakaisin ja pysähtyy taas.
Ja täällä olen kuin olisin tyhjää ilmaa perheelleni. Talo on kuin kiinniruuvattu ruumiskirstu, täynnä ummehtunutta pahaa hajua…
Vaipuu voimatonna tuoliin takaisin.
Elina (tulet hiljaa ja varovasti sisään vasemmalta. Katselee ympärilleen. Hiipii isän luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Hiljaa). Isä… isä!
Konsuli katsoo kuin villiytyneenä häneen. Elina tuskallisesti.
Isä, kuule… Isä, minä näen, miten paha sinun on olla.
Konsuli (kumeasti). Entä äitisi —?
Elina. — Ei ole hänenkään hyvä, isä… nuo kovat hermonpuistatukset —
Konsuli (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn ovessa…
Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee
otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.
— Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa tuhatta…
Elina. Minkä hyväksi, isä?
Konsuli. Enkö sitä sanonut? — Sano äidillesi, että minä perustan sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, — ja että hän saa, minkä tahtoo.
Kuiskaten puoleksi kuin unessa.
Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta. Kolme sataa tuhatta kruunua! — jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon… Tuntuu melkein kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan… Mutta sairaalan hän saa! — Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?
Elina. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista, jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.
Konsuli (katkerasti). Jaha jaha, — minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä — jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin — no niin — — —
Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan — tuttavallisesti.
Kuule, Elina — niinkö on, — niinkö on, kuuletko… Karna istuu niin varjossa siellä ruokapöydässä… Sinäkö siinä —? Minusta näyttää kuin olisi hän saanut harmaita hiuksia.
Katsoo kysyvästi häneen.
Elina (tuskallisesti). Ei toki, isä —
Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.
Rakas isä kulta!
(Juoksee nyyhkien ulos.)
Konsuli (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he — onhan niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa…
Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.
Rambeck (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.
Konsuli (hajamielisesti). Hyvä loppusuoritus?
Rambeck (salaperäisesti, puoliääneen). Tahdoin vaan sanoa teille, että viinatehtaan osakkeet Shluysissä ovat kohonneet kuusi, sanoo kuusi prosenttia. Nyt ovat ne kohonneet kahteenkymmeneen viiteen ja kuuteen nekin, ukkoseni!
Konsuli (nopeasti, kiivaasti). Ne myöskin!
Rambeck (asettaa sormet suulleen). Niinpä niin. Nuo, jotka aina vähän horjuivat, te tiedätte, ne ovat nyt nekin seuranneet jälestä…
Hieroo käsiään.
Sitä menoa mennen ei liike pysähdy noihin kahteenkymmeneen viiteen. Me kohta valloitamme markkinat toistensa perästä yli koko maailman.
Konsuli (raskaasti). Niin, kun vaan keinottelee ihmisten huonoilla intohimoilla, niin kyllä silloin kultaa virtaa… Mutta, jos nyt tahtoisi päästä vielä pitemmälle, kuuletteko — jos tahtoisi saada osakkeita taivaan valtakuntaan? Siellä ovat korot niukemmat, Rambeck.
Rambeck. Minä pyytäisin teitä toimimaan enemmän liikemiehen tavoin — yksi asia kerrassaan!
Kävelee kiivaasti edestakaisin, — tehden liikkeitä
ikäänkuin soittaisi kädellään.
Kuusi, kuusi, kuusi, kuusi prosenttia kohonnut, se kuuluu kuin kellonsoitolta. Tiesin kyllä ilahuttavani teidän korvianne, konsuli.
Konsuli (ajatuksissaan). Nuo uudet kuusi prosenttia, ne edustavat nekin hyvän määrän ihmisonnea, kuuletteko.
Rambeck. Ei voi välittää siitä, mitä kuussa tapahtuu. Siitä, mitä tapahtuu toisessa maanosassa, Patagoniassa tai Mesopotamiassa, ei meidän tarvitse sen enempää välittää.
Konsuli (nousee). Niin ajattelimme ennen aikaan.
Tarttuu käsillään päähänsä.
On kuin olisi kulunut pitkä aika…
Tointuen.
— Kuulkaa, Rambeck, tahdotteko vapauttaa minut näistä osakkeista — al pari — vähän kerrassaan — kaikista!
Rambeck (säpsähtää ja katselee häneen ihmeissään). Teette pilaa, konsuli Wulffie! —
Rähähtää nauruun.
— Al pari! — Voisihan vaatia teitä pysymään sanassanne.
Konsuli. Minun täytyy sanoa teille, Rambeck, että tuntuu kuin olisin saanut vatsavaivoja niistä. Minä taisin ahmia niitä —
Nauraa mielipuolen tavoin.
… On aivan kuin olisin saanut tunnon vaivoja —
Rambeck. Vai niin? Vai niin?… Hm, — hm —
Nyökäyttää päätään.
— Soo, soo? — hm, hm —
Itsekseen.
Jotain osakkeissa, joka — jotain, josta on saanut vähän vatsanvaivoja? Mitä hullua se voisi olla — —? So, so! Lähden sähköittämään itään ja länteen…
Rientää.
Hyvästi, kunnioitettava herra! —
Mennessään kiireesti ulos.
Toivon parannusta vatsavaivoista!
Konsuli (kävelee hitaasti edestakaisin. Kello soi. Hän kuuntelee). Ei ole tavattavissa, ei.
Selma (tulee kiireesti. Hyvin liikutettuna). Palvelustyttö ei aikonut päästää minua sisälle; mutta minä tulin ilman luvatta…
Epätoivoisesti.
Minä en ymmärrä, mitään, en mitään, ainoastaan — tämän, — tämän.
Ottaa esille kirjeen.
Mitä tämä merkitsee, konsuli Wulffie? Palvelustyttö sanoo rouva Wulffien olevan sairaana, enkä minä ole puhunut kenenkään kanssa, sittenkun Ottar lähetti minulle tämän lyhyen kirjeen siitä, että hänen äkkiä täytyy matkustaa pois asioissa.
Konsuli. Asioissa?! Asioissa?… Hm, hm… Me olemme muuten sopineet siitä, että Ottar ei sovi käytännölliseen liike-elämään… Hän saa myötäjäisensä ja sitten perintönsä. Ei, ei, ei sinun tarvitse noin tuijottaa minuun…
Ivallisesti.
Sinä saat hänestä mitä hienotunteisimman ja arimmasti siveellisen miehen.
Selma (epätoivoisena). En mitään — en mitään käsitä enkä ymmärrä — ainoastaan tämän tämän —
Ojentaa kirjeen hänelle. Purskahtaa itkuun.
Selittäkää minulle, selittäkää minulle… Raskas kohtalo, kirjoittaa hän, on antanut hänelle elämäntehtävän, johon tarvitaan jakamaton mieli ja hänen kaikki voimansa, — voidakseen kääntää mielipiteet likemaailmassa toiselle tolalle.
Konsuli. Elämäntehtävän? Elämäntehtävän? — He, he, he, rahat taskussa, — voi harjoittaa sitä yhtä hyvin kuin muutakin urheilua.
Selma (ankaran nnelenliikutuksen vallassa, — huutaa). Hän matkustaa, — matkustaa ainiaaksi tästä maasta. Ja minun luotani! — minun!
Konsuli (päätään pudistaen). Ainiaaksi, — pah!
Selma. Minun luotani —! Hänen omatuntonsa ei salli hänen viedä vaimoansa kaikkiin niihin vastoinkäymisiin ja uhrauksiin, jotka nyt tulevat hänen osakseen.
Konsuli. Matkustaa?… Matkustaa, sanot sinä?
Selma. Kirje on pantu postiin Englannissa, silloinkun hän nousi Atlantin laivaan.
Konsuli (huutaa). Ottar! — matkustanut maasta pois! ijäksi — minun poikani! — — —
Huojua ja tarttuu tuoliin.
Selma, Mutta selittäkää, selittäkää!
Katselee hetken epätoivoisena häntä.
Jumalani, oi Jumalani, ei hänkään ymmärrä, — ei tiedä…
Ulos ovesta, huutaen.
Ottar! — Ottar!…
Konsuli (synkästi). Niin selitä, selitä… Nyt pakenevat ne joka tuulen ajamina —
Tarttuu molemmin käsin päähänsä, huudahtaa tuskasta
ja horjuu ulos.
Tohtori (tulee vähän ajan päästä sisälle vasemmalta, Setä Madsin seurassa). Niin hermot…
Pudistaa päätään.
… Nyt hänellä on sekin hullu päähänpisto, että hänen heikkoutensa vaatii täydellistä yksinäisyyttä; hän vaan ikävöi rauhaa! — Jaha, niinkuin ei hermojen elastillisuus tarvitsisi jonkunverran vahvistusta. Jos ne saavat liiaksi tuota hyvää lepoa, niin autuuteni kautta nukahtavat ne ainiaaksi. Koetin taas tänään kiihottaa niitä naputtamalla pöytään, mutta aivan ilman vaikutusta. Ei ainoatakaan hyvää merkkiä. Veltostumisen merkki… Ei edes pienintä ilmettä siitä, että hän koetti voittaa itseänsä, ei vaikuttanut mitään —
Setä Mads (hämmästyen). Mitä, mitä? — onko se muuttunut parannuskeinoksi tämä hiton ikävä ja väsyttävä, joka — joka —
Tohtori (tyytyväisesti). Hän oli aina valitellut, minun mentyäni, niin juuri. Niin, nähkääs, sattuu väliin, että lääkärin täytyy osata petkuttaa, jos sairas on liian arka. Hänen hermonsa ovat olleet kokeiluni esineenä. Minä olen niin sanoakseni asteittain mitannut ne joka aamu kokeilun jälkeen. Mutta, minä uskon tämän teille sen vuoksi, että tauti on saanut uuden käänteen. Hänen silmissään on omituisen raskas, alakuloinen ilme — hän ei vastaa mihinkään kysymyksiini… Ettekö te, arvoisa herra, voisi johtaa minua, hänen ja talon vanhaa ystävää ja lääkäriä, oikeille jälille?
Setä Mads. Jälille? — Jälille? —
Niistää nenäänsä erityisen vitkallisesti.
Tohtori. On tainnut tapahtua jotakin, josta —. Teidän täytyy se uskoa minulle, herra Mads. Vaikka se olisi jotain erityisen vaikeaa. Te tiedätte, että minä vaikenen kuin hauta.
Setä Mads (omituisella äänenpainolla). Niin tietysti, — tietysti —
Itsekseen.
— Kaupungin salainen posti.
Tohtori (?varovasti). Ei suinkaan ole purettu —? — — kihlausta, tarkoitan, Ottarin ja Selma Reinskougin välillä? — Hän matkusti niin omituisen äkkiä taas pois ja Selma näytti niin itkettyneeltä harsonsa takaa, kun tapasin hänet tänään.
Setä Mads. Vai niin — tämä kaikki on kaupunkilaisista ihmeellistä?
Tohtori. Kaupunkilaisista? — Kaupunkilaisista? —
Itsekseen.
Vai niin, — vai siinä se siis puristaa!…
Ääneen.
Te kyllä tiedätte, että minä olen viimeinen välittämään siitä, mitä kaupungissa juorutaan ja puhellaan… Mutta muuten, — suoraan sanoen, — siellä puhutaan siitä kaikissa piireissä ja lausutaan yleistä ja suurta ihastusta niistä tavattomista summista, joita konsuli näinä päivinä niin odottamatta on lahjoittanut sekä merimieskodille että kaupungin yksityiselle vaivashoidolle. Siellä on myöskin meidän kesken ja suurimpana salaisuutena! — käymässä tuuma, että olisi pyydettävä konsulin suostumusta hänen muotokuvansa ripustamiseksi Pörssiin. Lista oli jo täyteen merkitty eilen, heti samana aamuna.
Panee hatun päähänsä.
Niin, hyvästi sitten. Hyvästi, herra Mads…
Setä Mads (saattaessaan tohtoria ovelle). He, he, he, vai niin, vai todellakin, — todellakin…
Yksin.
Ripustavat hänen muotokuvansa Pörssiin. Näyttää pikemmin siltä kuin tahtoisi hän ripustaa itsensä jonnekin täällä kotona… Sikamaista muuten, tuo arvelu, että se olisi kihlaus, joka — — Muuten on tämä kovin, kovin ikävätä. On kuin olisi meritaudissa. Ja kaikki näyttävätkin merikipeiltä… Tämmöinen kohtaus! — sen täytyy loppua kerran. Eihän nyt sentään tarvitse kutsua pappia ja hankkia hautajaisia ja mennä maan alle senvuoksi, että huomaa omistavansa liian paljon rahoja!…
Elina (pistää päänsä vasemmasta ovesta. Huolestuneella äänellä). Eikö isä ole täälläkään?
Setä Mads. Ei ole.
Elina (huutaa sisähuoneeseen). Hän ei ole täällä, Karna! — Minusta tuntuu, että se voivotteleminen kuuluikin rappusilta tai käytävästä —
Poistuu taas.
Konsuli (tulee oikealta ovesta. Hiljaa varovasti). Ei kai sinulla ole tulitikkuja, Mads —?
Setä Mads. Tulitikkuja… Tulta sikariin… Ei katsos, siitä asti kun minut kiellettiin tupakoimasta, ei minulla ole milloinkaan sitä tavaraa taskussa. Tarpeet vähenevät ja ikävyys lisääntyy.
Konsuli (puoliääneen). Sinä olet oikeassa, Mads, minulla täytyy olla joku, johon luotan, joku luja lähtöpiste. Naisista ei minun tarvitse huolehtia.
Setä Mads (suuttuneesti). Ei, nyt menee tämä jo liika pitkälle. Elä nyt koeta uskotellakaan ketään, että epäilet omaa perhettäsi, mies. Minä sanon sinulle syyn kaikkeen tähän, minä! Sinulla on vatsakatarri; sama, joka minullakin on. Sinun täytyy lakata tupakoimasta, sinunkin, ukkoseni, jos vähänkin toivot pääseväsi rauhaan… Sen minä sanon, että vatsakatarri sinulla on. Ja kun sitten yöllä makaat ja mietit ja näet kaiken liioiteltuna ja pikimustana, niin riittää sitä vielä päiväksikin. Sinä et osaa vaan sitä hoitaa. Karlsbaderia sinä tarvitset.
Konsuli (vetää syvään henkeä. Tuttavallisesti). Johtuu niin paljon mieleeni… tämmöisen raa'an nousukkaan kuin minun ei olisi milloinkaan pitänyt naida semmoista, jolla on liiaksi paljon vanhaa sivistystä veressä. Siitä ei milloinkaan synny hyvää. Siinä on kaksi omaatuntoa, siinä.
Kuiskaten.
Ja hänen hienompi omatuntonsa voittaa ja saattaa minut epätoivoon.
Setä Mads. Johan sinä taas puhut pahaa perheestäsi, — Lindasta! Ja usko nyt toki kerran, että Karlsbaderia, Karlsbaderia, Karlsbaderia sinä tarvitset! ja sitä tarvitsee sekä ruumiisi että taloutesi. Usko pois, koko maailma muuttuu yhdellä kertaa kuin taivaanvaltakunnaksi… Ja sitäpaitsi, Wulffie, tuolla tuulella ollessasi saatat vahinkoa sekä itsellesi että lahjoituksellesi, se ei ole ekonomiiaa, se —
Konsuli. Sen sanot sinä, kun et tiedä, mitä merkitsee, hyvä, kunnon. Mads, että väkijuoma-osakkeet ovat kohonneet kahteenkymmeneen viiteen prosenttiin. Maailma ei enää kestä väärennystä yli neljännen osan, alkoholi voi pian syttyä tuleen. Niin ymmärrät sinä hyvin, minkätähden semmoinen kuin minä, joka nyt anniskelen pian kaikissa maissa ja yli koko maailman, en voi kylliksi tarkkaan varoa tulitikkuja! — Ja sitäpaitsi — minä (laskee kiihkeästi sormillaan) — Sokeri väärennettyä, kahvi väärennettyä, tee väärennettyä, kaakao väärennettyä, tupakka väärennettyä, maito väärennettyä, voi väärennettyä, viini väärennettyä, tapeetit väärennettyjä, — kaikki, kaikki, yksin huoneetkin, joissa asumme, — ainoastaan paperimassaa, — niin että herramme kohta täytyy sylkeä koko tämä kurja maamöhkäle suustansa.
Setä Mads (änkyttää). Sinä, sinä, sinä peloitat minua, Wulffie. Sinä puhut niin, että minä aivan — aivan —. Kuulisitpa vaan itse, mitä sanot!
Konsuli. Kun en vaan olisi tullut katsoneeksi taakseni konttorin ovessa — siellä oli ihmisiä päällekkäin konttoripöydän tasalle ja ne kiemurtelivat, päät ja niskat taapäin väännyksissä, niinkuin olisi niiden ollut vaikea hengittää — olivat häkään tukehtuneet… Hm-m, minä tiedän kyllä, minkälaatuisia ihmisiä ne olivat, ja mitenkä ne olivat joutuneet perikatoon. Tulitikku vaan tuleen siellä sisällä, ja usko pois —. Niin, lähellä olimme me tuomiopäivää, mutta minä paiskasin oven kiinni, minä.
Setä Mads (itsekseen, peläten). Mutta hänhän on hermokuumeessa, — hurjia mielikuvitelmia! — Täytyy hakea tohtoria — lähettää vaunut —
Viittilöi PUUTARHURILLE, joka nousee rappusia.
SETÄ MADS katsoo avutonna häneen.
Puutarhuri (Setä Madsille surullisesti päätä puistaen). Minä olen jo kauvan huomannut asiain olevan huonosti; mutta selvästi ymmärsin sen vasta yöllä, kun hän tahtoi sulkea suihkulähteen tuolla senvuoksi, että se myrkyttää maailman.
On menevinään työhönsä, samalla tarkastaen konsulia.
Setä Mads (epätoivoissaan). Toivotaan parasta, — että se vaan on jotain ohimenevää — vatsasta johtuvaa, — jotain, joka estää häntä ajattelemasta.
Konsuli (seisoo ja tuijottaa oveen oikealle. Hiljaa). Kun vaan saisit minut viedyksi tuon vanhan naisen ohitse, joka koko ajan istuu ja katselee minua, hänellä on ollut poika, joka — —
Salaperäisesti.
Minä uskon sinulle yhden asian, Mads, — sinulle ainoastaan. Ei kukaan saa sitä tietää! — Ottar löi minua —
Koettaen päätään kuin tuskaa tuntien.
— Tänne jonnekin aivoihin, ennenkun hän matkusti Ameriikkaan…
Karna (tulee vasemmalta, ikäänkuin jotain etsien). Eikö hän ole täällä —?
Puutarhuri (astuu nopeasti häntä vastaan ovessa). On, neiti Karna… Mutta teidän ei pitäisi tulla sisään tänne — nyt. Hänen mielensä on niin kiihoittunut… Minä pelkään, — minä olen niin huolissani —
Koettaa saada häntä poistumaan.
— Minuun te voitte luottaa, tiedättekö — aina —
Karna. Voi, ei, ei, meidän täytyy saada puhua, isän ja minun.
Konsuli (ojentaa huudahtaen käsivartensa Karnaa kohti). Auta, auta minua, kuuletko, Karna! —
Hengittäen keveämmin.
— Olinhan aivan unhottanut, että minulla on tytär… Karna ja minä, me kaksi!
Karna. Ethän voi sanoa meille sen iloisempaa, isä, kuin että otat asian mietittäväksesi!
Konsuli (puistaa päätään). Hys, hys, ei se ole niin helppoa kuin luulet, — olkaamme kaikella muotoa kysymättä näiltä tunkeilevilta ihmisiltä, mikä on ollut syynä heidän kunkin kuolemaansa.
Karna. Isä, isä parka! — Minä tiesin kyllä, että kun se kerran selviäisi sinulle, vaikuttaisi se voimakkaammin sinuun kuin kehenkään muuhun. Sinä et ole tottunut näihin sallisiin myrskyihin, — olet joutunut kaikkeen tuohon hirvittävään sitä ajattelematta, niinkuin muutkin liikemiehet.
Konsuli (jatkaa). … Jos nuo ihmiset saavat vastata, voipi täällä syntyä ilmaa, kaksikymmentäviisi prosenttia alkoholia ilmassa!
Karna (huolestuneesti). Elä nyt noin liioittele, isä — se on sairaaloista.
Konsuli. Täällä hiipii ihmisiä esiin sekä katosta että seinistä — — jos ne vaan voisivat puhua.
Karna (lohduttaen). Kaikkihan on niin selvää ja yksinkertaista, isä… Emme voi olleita asioita toisiksi muuttaa. Mutta kyllä muuttaa elintapamme — käyttää koko omaisuutemme sovittaaksemme… esimerkiksi rakennutamme valoisia, terveellisiä asunnoita ja iloisia koteja työväelle yli koko maan niin pitkältä kuin varoja riittää. Mitä sanot siihen, isä?… Ja puisto —
Katsahtaa tahtomattaan Heiniin. Syvään huoaten.
Kun se kerran on valmiina, annetaan kaupungille, suomaan iloa ja lepoa noille, jotka tulevat tomuisilta kaduilta ja auringottomista kodeista, ja humisemaan luonnon raikasta ilmaa heihin… Se voisi parantaa paljon siitä, mitä on rikottu.
Konsuli (itkee). Rakkahin tyttäreni, surun päivänä sinä et minua tuntenut, poljit minua kovalla kantapäällä…
Hellästi.
Oman isäsi ilo olit sinä. —
Hypähtää ylös, raivoaa.
— Minä sanon sinulle, Wulff Wulffie tulee toimeen ilman sinuakin —
Jää seisomaan ja tuijottamaan jotakin, joka yhä enemmin ja enemmin kiinnittää hänen huomiotaan. Huutaa tuskallisesti.
Auta minua, kuuletko sinä, Karna, — nyt ne taas alkavat elää, — kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun päälleni. — —
Väristen.
Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, — ne ovat kuiville itkettyneet —
Karna (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, — etkö ymmärrä, että se on vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!
Konsuli (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, — kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.
Kauhuissaan.
Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös ensimmäisestä kirstusta… Ja nyt vielä toinen takimmaisesta kirstusta… Ja taas yksi, ja taas, ja taas, — eivätkö milloinkaan lopu? — Hm-m, — he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka kaikille kansoille —
Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.
Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.
Hiljaa, hädissään Karnalle.
Kun vaan menisivät portin kautta, — eivät toki aikone tulla aivan talon läpi!
Karna (vääntelee käsiään). Voi isäni! Kauheata, kauheata —
Konsuli. Ne tuijottavat niin… Ja kuule, kuule, miten ne ulvovat —
Repii mielettömänä tukkaansa.
Se on hautausvirttä se!
Pitää käsiään silmillään ja korvissaan ja vaipuu tuoliin. Nousee raivostuneena, napittaa tapansa mukaan tiukasti takkinsa yli rinnan, mutta kieroon. Nostaa uhkaavana kätensä. Kovalla käskevällä äänellä.
Sikamaisen suurta kielten sekasotkua… Käyttäytyvät kuin olisivat humalassa ruumisvaatteissaan… Ei sellaista sovi tarjota Wulffie ja kumppanille!
Karna (syöksee hurjasti puutarhurin luo ja peittää päänsä hänen rintaansa). Hein, — Hein!
Esirippu laskee.