Yhdenvertaisuus

LUKU VIII.

Suurin ihme — muoti syösty valtaistuimelta.

"Sinulla ei varmaankaan liene heikointa aavistustakaan siitä ruumiillisesta kiusauksesta mitä olen tuntenut käyttäessäni noita hirveitä muumion naamiopukuja", huudahti toverini lähtiessämme talosta. "Ajattelehan että nyt ensi kerran todella yhdessä kävelemme!"

"Varmaankin unohdat", vastasin, "että olemme olleet ulkona yhdessä useampia kertoja."

"Ulkona yhdessä, niin kyllä, mutta emme kävelemässä", vastasi hän; "ainakaan minä en ole kävellyt. En tiedä mikä eläintieteellinen sana sopivimmin kuvaisi sitä tapaa jota noiden säkkien sisäpuolella käytin eteenpäin päästäkseni, mutta kävelemistä ei se ainakaan ollut. Sinua aikasi naiset, näethän, olivat lapsesta pitäen tottuneet sellaiseen kulkutapaan ja epäilemättä kehittyneet koko taitaviksi siinä; mutta minulla ei koko elämässäni ole milloinkaan ollut hameita, paitsi kerran jossain näytelmässä. Se oli ankarinta tointa mitä koskaan olen kokenut, ja epäilen tokko milloinkaan enää osotan sinulle niin vankkaa todistusta kunnioituksestani. Minua ihmetyttää että sinä et näyttänyt huomaavan miten surkeassa tilassa olin."

Mutta jos, tottunut kun olin poimuihin kahlehdittujen naisten käyntitapaan, en ollut huomannut mitään tavatonta Edithin kulussa ollessamme ulkona edellisillä kerroilla, niin keveä sulous hänen kävelyssään ja kimpoava ripeys hänen askeleissaan nyt vaeltaessaan vieressäni osotti hänen olevan urheilijan, lumoavan laadultaan.

Kaiken sen kuvaileminen yksityisseikkoineen mitä sinä päivänä näin matkallani paperin valmistustehtaissa olisi vanhan kertomuksen esittäminen kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille; mutta enemmän kuin kaikki koneyhteyksien nerokkuus ja vaihtelu vaikutti minuun työn tekijät itse ja heidän työsuhteensa. Minun ei tarvitse selitellä lukijoilleni, minkälaisia suuret myllyt ovat näinä päivinä — korkeita ilmakkaita saleja, seinät tiilistä tai metallista kauniine piirroksineen, palatsien tavoin kalustetut kaikilla mukavuuksilla, koneisto käyden melkein äänettömästi ja kaikki työpaikat jotka jollain tavoin voisivat olla vaarallisia nerokkaitten keksintöjen avulla saatettu mahdollisimman turvallisiksi. Ei minun myöskään tarvitse kuvailla teille näissä teollisuuspalatseissa olevia ruhtinaallisia työn tekijöitä, voimakkaita ja uhkeita miehiä ja naisia hienoine sivistyskasvoineen uurastaen taiteilijan innolla itse valitsemaansa työtä jossa hyöty ja kauneus yhtyvät. Te kaikki tiedätte minkälaisia tehtaanne ovat tätä nykyä; epäilemättä kukaan teistä ei pidä niitä liian miellyttävinä ja mukavina, kun olette sellaisiin tottunut koko elämänne ajan. Te epäilemättä arvostelette niitä ala-arvoisemmiksikin kuin niiden pitäisi oleman, sillä sellainen on ihmisluonne; mutta jos tahdotte ymmärtää, miltä ne minusta näyttävät, niin sulkekaa silmänne hetkeksi ja koettakaa mielessänne kuvitella, minkälaisia olivat puuvilla-, villa- ja paperimyllyt sata vuotta sitten.

Kuvailkaa matalat huoneet, katossa karkeat ja likaiset hirret, seinät paljaista tai valkeaksi maalatuista tiileistä. Kuvitelkaa laattiat niin täynnä koneita jotta tilaa säästyisi, että tuskin jäi työn tekijöille ahtaita solia mistä luikerrella lentäväin teräskäsivarsien ja hankojen lomitse, ja harhaliikunto merkitsi kuolemaa tai ruhjoutumista. Kuvitelkaa ilman tila puhtaan ilman asemasta täynnä hajusekoitusta öljystä ja ruokottomuudesta, pesemättömistä ihmisruumiista ja likaisista vaatteista. Ajatelkaa alituista koneiston rätinää ja räiskettä kuin tuulispään särinä.

Mutta nämä olivat vain näkymön aineellisia asioita. Sulkekaa silmänne kerran vielä, jotta näkisitte sen mitä en minä toivoisi koskaan nähneeni — loppumaton jono naisia, kalpeita, posket lommolla, kasvot elottomat ja typerät, vain kurjuutta ilmoittavat, vaatteet ryysyjä, virttyneitä ja likaisia; eikä vain naisia, vaan laumoittain pikku lapsia, kasvoiltaan surkastuneita ja ryysyisiä — lapsia joiden verestä äidin maito tuskin oli haihtunut ja luut vielä olivat rustoa.

Edith esitti minut erään näiden tehtaiden superintendentille joka oli sievä ehkä neljänkymmenen vuotias nainen. Hän näytti meille hyvin ystävällisesti kaiken ja selitti minulle asioita ja oli sangen harras vuorostaan tietämään mitä minä ajattelin nykyaikaisista tehtaista ja niiden vastakohdista muinaisten päivien tehtaisiin verraten. Luonnolliseni kerroin hänelle että minuun oli vaikuttanut paljon enemmän muutos itse työn tekijäin olosuhteissa kuin mikään uusista käyttökoneista.

"Oh niin", hän sanoi, "tietysti te sanotte niin; sen täytyy todellakin olla painava vastakohta, vaikka nykyiset olosuhteet tuntuvat meistä niin luonnollisilta että unohdamme niiden joskus olleen toisenlaiset. Kun työn tekijät päättävät miten työ on tehtävä, niin ei ole ihmeellistä että olosuhteitten pitäisi oleman mahdollisimman miellyttävät. Toiselta puolen, kun kuten teidän päivinänne yksi luokka, teidän yksityiskapitalistinne, joka ei ottanut osaa työhön, määräsi kuitenkin miten työ oli tehtävä, niin ei ole merkillistä että teollisuussuhteet olivat niin raakamaisia, etenkin kun kilpailujärjestelmä pakotti kapitalistit kiskomaan työn tekijöiltä mahdollisimman paljon työtä mitä halvimmalla hinnalla."

"Tuleeko minun ymmärtää", kysyin, "että kussakin ammatissa työn tekijät itse järjestävät oman toimialansa olosuhteet?"

"Ei suinkaan. Teollisuushallituksemme ykseysluonne on sen elinaate, jota vailla ollen se heti joutuisi epäkäytännölliseksi. Jos kunkin ammatin jäsenet vallitsisivat sen olosuhteet, niin he aina olisivat viettelyksessä johtaa sitä itsekkäästi ja yhteiskunnan yleisille eduille vastakkaisesti ja koettaisivat, samoinkuin teidän yksityiskapitalistinne, saada niin paljon ja antaa niin vähän kuin mahdollista. Eikä vain kaikki eri työn tekijäin luokka olisi kiusauksessa toimia tällä tavalla, vaan kukin saman ammatin työn tekijäin aliosastotkin seuraisivat pian samaa politiikkaa, kunnes koko teollisuusjärjestelmä olisi hajalla, ja meidän tulisi kutsua kapitalistit haudoistaan pelastamaan meitä. Sanoessani että työn tekijät järjestivät työsuhteet, tarkoitin työn tekijöitä kokonaisuudessaan — se on, kansaa semmoisenaan, jonka kaikki jäsenet tätänykyä ovat työn tekijöitä kuten tiedätte. Teollisuusjärjestelmän eri haarojen olosuhteitten järjestäminen ja keskinäinen sovelluttaminen ovat kokonaan yleisen hallituksen tehtäviä. Samalla kuitenkin työsuhteitten järjestämistä kullakin toiminta-alalla valvovat sen työn tekijät tehokkaasti vaikka välillisesti sen oikeuden kautta joka meillä kullakin on saadessamme valita ja vaihtaa toiminta-alojamme. Kukaan ei haluaisi valita tointa, jonka olosuhteet eivät olisi tyydyttäviä, joten ne täytyy laittaa tyydyttäviksi ja pitää sellaisina."

Ollessamme tehtaassa tuli puolisen aika ja minä pyysin superintendenttiä ja Edithiä syömään kanssani. Halusin oikeastaan päästä varmuuteen siitä, oliko vastikään saamani luottokortti jonkun arvoinen vai eikö.

"Yksi asia on teidän puvuissanne", sanoin istuessamme pöytämme ääressä ruokasalissa, "jonka suhteen olen koko utelias. Tahdotteko sanoa minulle, kuka tai mikä määrää muodit?"

"Luoja määrää ainoan muodin mitä nyt yleisesti noudatetaan", vastasi
Edith.

"Ja mikä se on?"

"Ruumiimme muoto", hän vastasi.

"Niin, niin, se on hyvä", vastasin, "ja aivan totta myös teidän pukuihinne nähden, samoinkuin se ei ollut meidän puvuissamme; mutta kysymykseni on vastinta vailla vielä. Selvästihän teillä on yleinen teoria puvuissanne nähtävänä, mutta onhan olemassa tuhansia eroavaisuuksia yksityiskohdissa, kuten tyylin mahdollisissa vaihdoksissa, kuosissa, värissä, aineessa ja missä lieneekään. No niin, pukujen laittokin luullakseni on kuten kaikki muukin teollisuus yleistä liikettä, yhteisen johdon alaista, eikö niin?"

"On varmaan. Ihmiset tietysti voivat tehdä omat pukunsa jos haluavat, aivan samoin kuin voivat tehdä mitä tahansa, mutta se olisi suurta ajan ja vaivan hukkaa."

"Hyvä. Tehtaissa valmistettavat puvut tehdään jonkun erikoisen suunnittelun tai suunnittelujen mukaan. Minun aikanani pukujen suunnittelukysymyksen ratkaisivat seuraelämän johtajat, muotilehdet, määräykset Pariisista tai herra ties mitkä kaikki; mutta joka tapauksessa kysymys meidän varalle ratkaistiin ja meidän täytyi vain totella. En sano että se oli mikään hyvä tapa; päinvastoin se oli inhottava; mutta minä haluan tietää: mikä järjestelmä teillä on tämän asemasta, sillä minä otaksun että teillä nyt ei ole seuraelämän johtajia, muotilehtiä eikä Pariisin määräyksiä? Kuka ratkaisee kysymyksen, miten pukeudutte?"

"Me", vastasi superintendentti.

"Tarkoitatte kai että määräätte sen joukolla kansanvaltaisella tavalla. No niin, katsellessani ympärilleni tässä ruokasalissa ja nähdessäni pukujen vaihtelevaisuutta ja kauneutta, täytyy minun sanoa että järjestelmänne tulokset näyttävät tyydyttäviltä, mutta luullakseni olisi vankinkin kansanvaltaisuuden periaatteiden uskoja epäillyt, tokko enemmistön valta tulee pukuihinkin ulettumaan. Minä myönnän että muotikytkyt jota me kumarsimme oli sangen rasittava, mutta totta oli sitäpaitsi että jos olimme kylliksi urheita, kuten muutamat todella olivat, saatoimme sen torjua luotamme; mutta kun puvun tyylin määrää hallitus ja vain erikoisia tyylejä tehdään, niin teidän täytyy joko seurata enemmistön makua taikka maata sängyssä. Miksi nauratte? Eikö asia ole niin?"

"Me nauroimme sentakia", vastasi superintendentti, "että te hiukan väärin asian ymmärsitte. Sanoessani että me järjestämme pukukysymyksen, en tarkoittanut että me sen joukolla järjestämme, enemmistön maun mukaan, vaan yksilöllisesti, kukin itsellensä."

"Mutta minä en voi älytä, miten sen voitte tehdä", intin vielä. "Kankaiden valmistaminen ja niiden puvuiksi tekeminen on hallituksen toimena. Eikö se käytännössä merkitse että hallituksella on valvonta- ja alkuunpanovalta pukujen muotiin nähden?"

"Ei millään tavalla!" huudahti superintendentti. "Selvää on, mr. West, kuten historioitsijatkin sanovat, että hallinnollisessa toiminnassa teidän päivinänne oli jonkinlainen mielivaltainen johto, jota ei enää ole olemassa. Hallitus on todenteolla nyt mitä se nimellisesti oli Amerikassa teidän päivinänne — palvelija, työase, välikappale jonka kautta kansa tahtonsa perille ajaa ja joka itse on tahtoa vailla. Kansan tahto ilmenee kahdella eri tavalla jotka ovat aivan erilaiset: ensiksi joukkopäätöksellä, enemmistön mukaan, kun kysymyksessä on yhteisiä, keskinäisiä etuja, sellaisia kuin yhteiskunnan suuret taloudelliset ja valtiolliset yhteisasiat; toiseksi, persoonallisesti, kunkin yksilön tahdon mukaan häntä itseään varten yksityisiä ja itselle kuuluvia asioita kosketeltaessa. Hallitus on yhtä ehdottomasti yksilöllisen mukavuuden palvelija yksityisissä asioissa kuin se on joukon tahdonkin noudattaja yhteiskunnan yhteisetuihin katsoen. Se on samalla kaikkein korkein edustaja yleisissä asioissa ja jokaisen asiamies, juoksupoika ja hommaaja kaikkia yksityisiä tarkoituksia varten. Mikään ei ole liian ylhäistä tai alhaista, liian suurta tai pientä sille mitä se ei hyväksemme tekisi.

"Pukujen valmistusosastolla on ääretön varasto kankaita ja koneita kokonaan jokaisen kansaan kuuluvan miehen tai naisen mielen mukaan käytettävissä. Te voitte mennä johonkin puotiin ja tilata minkälaisen pavun tahansa josta historiallinen kuvaus on olemassa Eevan päivistä eilispäivään asti, taikka voitte jättää oman kuvittelunne mukaisen tilauksen aivan uuden muotoista pukua varten mistä nykyään olemassa olevasta aineesta tahansa, ja se lähetetään luoksenne kotiin vähemmässä ajassa kuin kukaan yhdeksännentoista vuosisadan ompelija edes lupasikaan valmistaa tilausta. Tästä puhuessamme todella haluaisin teidän näkevän pukuja valmistavat koneemme käynnissä. Meidän paperipukumme tietysti ovat saumattomia ja ne kokonaan tehdään koneilla. Kun laitos on sovitettavissa jokaisen mitan mukaan, voitte saada teitä varten kokonaan valmistetun puvun katsellessanne konetta. Tietysti on olemassa muutamia yleisiä tyylejä ja kuosia jotka ovat yleisemmin tavallisia ja puodeissa on varasto sellaisia saatavissa, mutta sillä on tarkoitettu kansan mukavuutta eikä osaston joka aina on valmis noudattamaan kunkin kansalaisen määräyksiä ja valmistamaan kaikki tilaukset mahdollisimman lyhyessä ajassa."

"Sitten jokainen voi luoda muotinsa?" sanoin.

"Jokainen voi sen tehdä, mutta sen seuraaminen riippuu siitä onko se hyvä ja onko sillä todella jotain uusia mukavuuden tai kauneuden puolia; muuten se ei varmastikaan tule muodiksi. Sen kestämisaika riippuu täsmälleen siitä ansiosta minkä yleinen maku sille takaa, aivan kuin se olisi konekeksintö. Jos uudella aatteella puvun suhteen on jotakin ansiota, niin se nopeasti otetaan käytäntöön, sillä meidän kansa on sangen harras korottamaan persoonallista kauneutta puvun avulla, ja kun mitään mielivaltaista tyylikantaa ei ole olemassa kuten muoti oli teillä, olemme me sangen kärkkäitä omaksumaan viehättäväisyyksiä ja uutuuksia kuosin ja värin suhteen. Vaikutuksen vaihtelevaisuudessa meidän pukemistapamme näyttää todella eniten eroavan teidän muodeistanne. Teidän tyylinne vaihtelivat aina vain muodin määräysten mukaan, mutta kun vain yhtä tyyliä kunakin aikana siedettiin, oli teillä vain perättäin seuraavia vaihtelevaisuuksia eikä samanaikuisia kuten meillä. Luulisin että tämän tyylin samallaisuus, joka usein mikäli ymmärrän ulettui kankaaseen, väriin ja kuosiin samalla kertaa, vaikutti että suuret kokouksenne osottivat kiusallista samallaisuutta."

"Se seikka myönnettiin täysin todeksi minun aikanani", vastasin. "Taiteilijat olivat muodin vihollisia kuten todella muutkin järkevät ihmiset, mutta vastustus oli turhaa. Tiedättekö että jos voisin palata yhdeksännelletoista vuosisadalle, niin en ehkä voisi kertoa aikalaisilleni mitään muuta teidän toimittamistanne vaihdoksista joka niin syvästi heihin vaikuttaisi kuin tieto siitä että te olitte katkaisseet muodin valtikan, että ei enää tunnustettu mitään pakollista pukukantaa ja että millään tyylillä ei ollut muuta kestävyyttä kuin minkä sen ansioitten yksilöllinen tunnustaminen sille tuotti. Toiveikkaimmat heistä uskoivat että useimmat muut ihmiskunnan kantamat ikeet kerran vielä murtuisivat, mutta muodin orjuudesta ei koskaan vapautusta odotettu, ennenkuin ehkä taivaassa."

"Muodin hallintokausi, kuten historian kirjat sitä sanovat, on aina tuntunut minusta käsittämättömältä asialta vanhan järjestelmän aikana", sanoi Edith. "Näyttäisi siltä kuin sillä olisi täytynyt olla jokin suuri voima takanaan, jolla voi pakottaa tottelevaiseen alamaisuuteen niin tyrannillisten sääntöjen alaiseksi. Ja nyt ei siinä näytä käytetyn minkäänlaista voimaa ollenkaan. Kerrohan meille, Julian, mikä oli tämä salaisuus?"

"Älä kysy minulta!" vastasin. "Me olimme kuin julman tenhottaren vallassa — siinä kaikki mitä tiedän. Kukaan ei väittänyt ymmärtävänsä, miksi teimme siten. Ettekö voi sanoa meille", lisäsin kääntyen superintendentin puoleen — "miten te nykyajan ihmiset selitätte sen muotihulluustaudin joka meidän elämäämme niin rasitti?"

"Kun minuun vetoatte", vastasi seuralaisemme, "niin sanon että historioitsijat selittävät muodin vallinnan teidän aikananne taloussuhteiden erilaisuuden luonnolliseksi tulokseksi, se erilaisuus kun vallitsi yhteiskunnassa missä jäykkä säätyero juuri oli lakannut vallitsemasta. Sen aiheutti kaksi syytä: yhteisen kansan halu matkia ylempiä luokkia ja ylempäin luokkain halu suojautua tätä matkimista vastaan ja säilyttää erotusta ulkomuodossa. Eri aikoina ja eri maissa, joissa luokat olivat lain tai rautaisen tavan määräämiä kasteja, oli kullakin kastilla erikoinen pukunsa jota toinen luokka ei saanut jäljitellä. Sentakia olivat muodit seisovia. Kansanvaltaisuuden noustessa poistettiin luokkaerotuksilta laillinen suojelus, vaikka todellinen erotus yhteiskunnallisessa luokituksessa yhä pysyi taloudellisten erilaisuuksien järkähtämättömyyden takia. Nyt oli kaikilla vapaus matkia yliluokkia ja siten ainakin näyttää yhtä hyvältä kuin ne, eikä mikään matkimismuoto ollut niin luonnollista ja helppoa kuin puvun matkiminen. Ensiksi yhteiskunnallinen kunnianhimo johti tähän matkimiseen; sitten vähemmän vaativainkin pian oli pakko seurata ensimmäisten esimerkkiä, jotta eivät selvästi tunnustaisi yhteiskunnallista halvempiarvoisuuttaan, kunnes lopuksi järkeväinkin täytyi seurata muuta joukkoa ja alistua muodin alaiseksi välttääkseen esiintymästä omituisena erikoisen ulkonäkönsä takia."

"Saatan kyllä ymmärtää", sanoi Edith, "että yhteiskunnallinen kateus sai alemman kansan matkimaan rikkaampia ja yliluokkaa ja että muodit tällä tavoin syntyivät; mutta miksi niitä niin usein vaihdettiin, kun vaihtojen toimeenpanemisen täytyi kuitenkin tulla pelottavan kalliiksi ja tuottaa paljon vaivaa?"

"Siitä syystä", vastasi superintendentti, "että ainoa keino millä yliluokka saattoi päästä jäljittelijöistään ja säilyttää eroavaisuutensa puvussa oli alituisesti uusien muotien käytäntöön ottaminen ja jälleen niiden muuttaminen uusiksi heti kun niitä oli matkimaan ruvettu. — Eikö teistä tunnu, mr. West, että tämä selitys vastaa tosiasioita sellaisina kuin olette ne huomanneet?"

"Aivan kokonaan", vastasin. "Lisätä myös saattaa että muotien vaihtoa suuresti yllytti ja auttoi suurten teollisuus- ja kauppayhteyksien oma etu, ne kun liikettä tekivät hankkimalla pukuaineita, sekä persoonalliset edut. Kukin vaihdos, saamalla aikaan uusien aineiden kysynnän ja saattamalla kelvottomiksi käytännössä olevat, oli kuten me sanoimme hyvä liikkeelle, vaikka jos liikemiehiä niin huonosti onnisti että äkillinen muodin muutos heidät tapasi varastojen ollessa tavaraa täynnä merkitsi se heille häviötä. Suuria tämänlaisia tappioita sattui kuitenkin aina muodin muuttuessa."

"Mutta mehän olemme lukeneet että muodit koskivat monia muitakin asioita kuin pukuja", sanoi Edith.

"Aivan niin", sanoi superintendentti. "Puku oli muodin vankin pääpaikka, koska matkiminen oli helpointa ja huomattavinta puvuissa, mutta melkeinpä kaikessa mikä kuului elintapoihin, syönnissä, juonnissa, huvituksissa, asunnoissa, huonekaluissa, hevosissa ja ajopeleissä, palvelijoissa, vieläpä kumarrustavassa ja käden pudistuksessa sekä ruuan tarjonnassa ja teekupin pitämisessä enkä tiedäkään missä kaikessa — oli muoteja joita tuli noudattaa ja joita vaihdettiin heti kun niitä alettiin seurata. He olivat todella merkillistä kuvitusvoimaista väkeä ja mr. Westin aikalaiset näyttävät sen kokonaan ymmärtäneenkin; mutta niin kauan kuin yhteiskunta oli eri arvoisuutta täynnä eikä mitään kastirajoja ollut estämässä matkimista, täytyi alempain apinoida ylempiä ja ylempäin estää matkimista niin paljon kuin mahdollista etsimällä alinomaa tuoreita keksintöjä ylevämmyytensä osottamiseksi."

"Lyhyesti", sanoin, "meidän ikävä samanlaisuutemme puvussa ja tavoissa näyttää teistä olleen luonnollinen tulos olosuhteittemme yhdenvertaisuuden puutteesta."

"Aivan niin", vastasi superintendentti. "Sentakia ettette olleet yhdenvertaisia teitte itsenne kurjiksi ja ilkeiksi koettaessanne olla yhdenvertaisia. Eriarvoisuuden moraalisen vääryyden rinnalla oli yhdenvertaisuuden ihanne joka ilmeni samallaisuuden kammoamisessa. Sillä yhdenvertaisuuden ilma tappaa matkimisen ja synnyttää alkuperäistä; jokainen toimii itsenäisesti, koska kellään ei ole mitään hyötyä toisen matkimisesta."

LUKU IX.

Mikä ei ollut muuttunut.

Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä — jos sellaista voisi olla — joka ei ollut muuttunut tai parantunut viime vuosisadalta.

Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan tule kanssani."

Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."

Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!" oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla pysähtymään äkisti.

"Mikä tämä on!" huudahdin.

"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin ettet olisi sitä huomannut."

Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli. Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan vuokrakasarmin kurjinta laatua — yksi niitä todellisia harakan pesiä joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa. Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin, jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua. Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:

"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville rikkaitten vallinnasta."

"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan, myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi, suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."

Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he kuiskutellen puhuivat.

"He ovat koululapsia", sanoi Edith. "Meidät kaikki viedään tämän tai toisen samallaisen rakennuksen läpitse ollessamme koulussa, ja opettaja selittää minkä laatuisia asioita siellä toimitettiin ja siedettiin. Minä muistan hyvin miten minut vietiin lapsena tämän rakennuksen läpi. Vasta pitemmän ajan kuluttua jälestäpäin toinnuin siellä saamastani kauheasta vaikutuksesta. Toden teolla en luule että on mikään hyvä aatos tuoda nuoria lapsia tänne, mutta se tapa otettiin käytäntöön vallankumouksen jälkeisellä aikakaudella, jolloin orjuuden kauhut, joista he vasta olivat päässeet, olivat vielä tuoreina kansan muistossa, ja heidän suurimpana pelkonaan oli että valppauden puutteessa rikkaitten johtovalta voisi uudistua."

"Tietysti", hän jatkoi, "tämä rakennus ynnä toiset samallaiset, jotka varoituksina säilytettiin, kun loput perustuksia myöten hajotettiin, on perin pohjin puhdistettu ja vahvistettu sekä laitettu terveelliseksi ja varmaksi kaikin puolin, mutta taiteilijamme ovat sangen taitavasti jäljentäneet kaikki lian ja saastan vanhat vaikutteet, joten kaikki näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Huoneissa olevat taulut osottavat miten monen ihmisolennon oli siellä kasassa oltava sekä heidän elämänsä kauhistuttavat olosuhteet. Pahinta kaikista on se että kaikki asiat ovat otetut historiallisista lähteistä ja ovat ehdottomasti tosia. Muutamin paikoin on näiden rakennusten asukkaat kuvatut vahasta tai kipsistä, sellaisina kuin he tavallisesti olivat niissä parveutuneena, ynnä yksityiskohdittain puvut, huonekalut sekä kaikki muut piirteet ajan todellisten kuvausten tai kuvien mukaan laaditut. Tällä tavoin laitetuissa rakennuksissa käynti on sanomattoman kammottavaa. Mykät kuviot näyttävät rukoilevan kävijältä apua. Siitä on jo niin kauan, ja yhä tuntee omantunnon pistoksia siitä, kun ei kykene mitään asiassa tekemään.

"Mutta; Julian, tule pois. Olipa minun tuhmuuttani, kun saatoin sinut tästä ohi. Kun otin näyttääkseni sinulle jotakin mikä ei ollut sinun päiviesi jälkeen muuttunut, en aikonut sinua narrinani pitää."

Nykyaikaisen nopean kulkulaitoksen avulla seisoimme kymmentä minuuttia myöhemmin valtameren rannalla, jossa Atlannin laineet ääntä pitäen särkyivät jalkaimme juurella ja sen sininen pinta ulottui keskeymättömänä taivaan rannalle asti. Täällä todella oli jotakin mikä ei ollut muuttunut — mahtava olemus jolle tuhat vuotta oli kuin yksi päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta. Ei voinut olla mitään säveltä nyt minua varten sellaista kuin tämän suuren olemassa olon vaikutus, tämän kaiken maailman muuttuvaisuuden muuttumattoman todistajan. Miten vähäpätöiseltä tuntuikaan se pikku ajan ripse, jonka minä olin kokenut, seisoessani tämän ijäti-kestäväisyyden symboolin läheisyydessä joka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden teki mitätöntä merkitseviksi sanoiksi.

Seuratessani Edithiä sille paikalle rannikkoa jossa seisoimme, en ollut pannut ollenkaan merkille suuntaamme, mutta nyt ruvetessani tarkastelemaan rannikkoa, huomasin eläväksi hämmästyksekseni että hän oli tietämättään tuonut minut entisen rannikkoasumukseni paikalle Nahantissa. Rakennukset olivat kyllä jo menneet ja puitten kasvaminen oli kokonaan muuttanut maiseman ulkonäön, mutta rannikon rajaviiva oli muuttumaton ja sen tunsin heti. Pyytäen häntä seuraamaan minua kuljin tietä pitkin erään niemen ympäri vähäiselle kapealle rantamasuikaleelle meren ja kallioseinän väliin, mikä esti näkemästä ja kuulemasta mitään takana olevasta maasta. Entisen elämäni aikana tämä paikka oli ollut mielipaikkani rannikolla asuessani. Niin kauan sitten kuluneen elämäni aikana, joka nyt mieleeni muistui kuin eilispäivä, olin täällä poikasesta pitäen käynyt uneksimassa haavekuvittelujani. Jokainen piirre tästä sopesta oli minulle yhtä tuttua kuin makuuhuoneeni ja kaikki oli aivan muuttumatta. Meri edessä, taivas yläpuolella, saaret ja kaukaa siintävän mantereen rannikko — kaikki mikä näköalaan kuului oli samaa yksikohtia myöten. Heittäysin meren rannan lämpimälle sannalle, kuten olin tottunut tekemään, ja silmänräpäyksessä oli tuttujen yhteisvaikutelmien virta kiidättänyt minut takaisin entiseen elämääni, niin että kaikki kokemani ihmeet, kun niitä aloin muistella tuntuivat vain utukuvilta jotka olivat mieleeni tulvineet kuten niin monet muut ennen tällä rannikon sopukalla. Mutta mikä unelma se oli ollut, tämä kuvittelu tulevasta maailmasta; varmasti lumoavin kaikista siellä meren luona mieleeni johtuneista!

Tyttö oli ollut niissä unelmissa, neito ylen toivottu. Pahapa olisi ollut, jos hänet olisin menettänyt; mutta enpähän ollut, sillä tässä hän oli, tämä outo- ja sulopukuinen tyttö, joka vieressäni seisoi ja minulle hymyili. Jonkun mahdottoman onnen avulla olin hänet tuonut mukanani unelmaini maailmasta, pitäen hänestä kiinni lempeni voimalla, kun haavekuva muuten kokonaan oli hävinnyt silmäni auettua.

Miksi ei? Kukapa nuorukainen ei usein ole nähnyt unelmissaan immytihanteita, kauniimpia mitä maailmassa vaeltaa, joille hän valvoen on huokaillut ja joiden puoliksi muistoon jääneet kasvot ovat seuranneet häntä hämärällä kauneudellaan? Onnellisempana kuin he olin pettänyt unien polkujen kateellisen vartijan ja tuonut unelmain maan kuningattareni mukanani heidän ohitsensa.

Koettaessani Edithille tehdä uskottavaksi tätä aatostani hänen olemassaolostaan, hän myönsi sen olevan sangen järkevän ja me kauan jatkoimme tämän aatoksen kehittämistä. Joutuessamme sen mielikuvan valtaan että hän oli ennakko-olento kahdennenkymmenennen vuosisadan naisesta sen sijaan että minä olisin ollut ontto jäännös yhdeksännentoista vuosisadan miehestä, me haaveilimme mitä kesän aikana tekisimme. Päätimme käydä suurilla huvituspaikoilla missä epäilemättä hän herättäisi suurta uteliaisuutta ja samalla hänellä olisi tilaisuus tutkia miltä hänen kahdennenkymmenennen vuosisadan mielelleen tuntuisi vielä hämmästyttävämmät ihmisolennot kuin miltä hän heistä näyttäisi — nimittäin ihmiset jotka puutteen ja viheliäisyyden maailman ympäröiminä saattoivat tyytyä olemaan onnellisia arvottomassa ja jäytävässä laiskuudessa. Jälestäpäin läksisimme Europaan katselemaan siellä sellaisia asioita jotka luonnollisesti olisivat merkillisyyksiä vuoden 2000 tyttöselle, sellaiset kuin Rothschild, keisari sekä harvat erikoiset ihmisolennot, joita siihen aikaan muutamia vielä oli Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä, ja jotka vilpittömästi uskoivat että Jumala oli antanut heidän visseille lähimmäisilleen jumalallisen arvon heitä hallitakseen.

LUKU X.

Keskiyön kylpy.

Vasta pimeän tultua saavuimme kotiin ja vasta useamman tunnin kuluttua olimme saaneet kerrotuksi kokemuksemme. Isäntäväkeni ei kuitenkaan koko aikana tuntunut kyllästyvän kuunnellessaan kuvauksia nykyajan asioista saamistani vaikutelmista, vaan näytti olevan yhtä innostunut kuulemaan mitä minä niistä ajattelin kuin minä itse olin innostunut näiden asiain suhteen.

"Katsokaahan", sanoi Edithin äiti, "se on vain jonkinlaista turhamaisuuden ilmaisua meidän puoleltamme. Te olette meille jonkinlaisena kuvastimena, josta voimme nähdä miltä näytämme eri näkökannalta katsellen kuin omaltamme. Ilman teitä emme olisi milloinkaan havainneet olevamme mitään erinomaista väkeä, sillä itse mielestämme, sen teille vakuutan, olemme sangen tavallisia ihmisiä."

Siihen minä vastasin että puhuessani heidän kanssaan hekin tuntuivat minusta olevan peilinä minulle ja aikalaisilleni, mutta peilikuva ei millään tavoin minun turhamaisuuttani kutkutellut.

Kun puhuessamme värikellon kupu kiertyen valkoiseksi osotti puoliyön olevan käsissä, puhui joku vuoteelle menosta, mutta tohtorilla oli toinen aatos.

"Minä ehdotan", hän sanoi, "että hyvää yölepoa kaikki saadaksemme lähdemme kylpylaitokseen kylpemään."

"Onko mikään yleinen kylpylaitos avoinna näin myöhään?" sanoin, "Minun aikanani kaikki oli suljettu jo kauan ennen."

Silloin tohtori antoi minulle selityksen, joka vaikka onkin itsestään selvä asia kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille minua koko lailla hämmästytti, että mikään yleinen palvelus- tai mukavuuslaitos ei ole tätänykyä koskaan vuoden mittaan suljettuna, enemmän yöllä kuin päivälläkään; ja että vaikka tämänlainen palvelus laajuutensa suhteen vaihteleekin riippuen kysynnästä, ei se milloinkaan vaihtele laatunsa puolesta.

"Me arvelemme", sanoi tohtori, "että useitten pienempäin epämukavuuksien rinnalla teidän päivienne elämässä ei mikään voinut olla kiusallisempaa kuin alituinen keskeytys koko yleisessä toiminnassa tai sen suurimmassa osassa joka yö. Suurin osa ihmisistä nukkuu kyllä silloin, mutta aina on osa heistä valveilla ja liikkeellä ja kaikki meistä joskus, ja me pitäisimme sangen laimeana toimintana sitä joka ei yötyöläisille varaisi yhtä hyvää palvelusta kuin päivätyöläisillekin. Te tietysti ette voineet sitä tehdä, kun teiltä puuttui yksinomainen teollisuusjärjestö, mutta meille se on sangen helppoa. Meillä on yö- ja päivävuorot kaikilla yleisessä palveluksessa — ensinmainitut tietysti paljon pienemmät."

"Miten on yleisten juhlapäivien laita; oletteko ne hyljänneet?"

"Jotenkin yleisesti. Tilapäisiä yleisiä juhlapäiviä teidän aikananne kansa ylisti, koska ne olivat kipeästi tarpeeseen aikoina jolloin sai vapaasti hengittää. Tätä nykyä kun työpäivä on niin lyhyt ja työvuosi on ripoteltu täyteen pitkiä loma-aikoja, ei vanhanaikainen juhlapäivä enää täytä mitään tarkoitusta ja sitä pidettäisiin vain vastuksena. Me mieluummin valitsemme ja käytämme vapaa-aikamme niinkuin haluamme."

Askeleemme johdimme Leanderin kylpylaitokseen. Minun ei tarvitse muistuttaa bostonilaisia että tämä on vanhempia kylpylaitoksia ja sitä pidetään paljon vähempiarvoisena kuin nykyaikaisia rakennuksia. Minusta se kuitenkin oli sangen vaikuttava nähtävä. Korkea huikaisevan valoisa sisusta, ääretön uima-amme, neljä suurta vesisuihkua, jotka täyttivät ilman timanttiloisteella ja alas syöksevän veden loiskeella, sekä kirjavapukuinen ja naurava kylpijäin joukko muodosti vilkkaan ja komean näyn joka oli sangen vaikuttava johdatin nykyisen elämän urheilupuolen tutustumiseen. Suloisimmalta kaikesta tuntui ääretön vesijoukko jonka teki läpinäkyvän kirkkaaksi valkeasta pohjasta heijastuva valo, joten uijat koko ruumis näkyvissä olivat kuin leijailemassa jollain valoisalla smaragdipilvellä, ja katsoja sai sen vaikutuksen että he kelluivat painottomina kuin poijut veden pinnalla, mikä yhtä paljon oli hämmästyttävää kuin ihastuttavaa. Edith kiirehti kertomaan minulle kuitenkin ettei tämä ollut mitään uusien ja suurempien kylpylaitosten kauneuden rinnalla, missä pohjapeitteen värejä vaihtelemalla vesi on saatu sädehtimään kaikissa sateenkaaren väreissä, samalla kuin se on säilyttänyt läpinäkyvän kirkkautensa.

Olin kuvitellut että vesi olisi suolatonta, mutta vihreä väri osotti sen kuitenkin olevan merivettä.

"Meillä on huonot käsitykset suolattomasta vedestä uintivetenä, kun vain suolaista saamme", sanoi tohtori. "Tämä vesi on Atlantin viimeistä nousuvettä."

"Mutta miten saatte sen näin korkealle?"

"Me saatamme sen itsestänsä nousemaan", naurahti tohtori; "olisihan surkeata, ellei nousuveden voima, joka koko sataman veden nostaa seitsemän täyttä jalkaa, voisi nostaa sen vähän mitä me tarvitsemme hiukan korkeammalle. Älkää katsoko sitä niin epäilevästi", hän lisäsi. "Minä tiedän että Bostonin satamavesi ei läheskään ollut kyllin puhdasta uintia varten teidän päivinänne, mutta se kaikki on muuttunut. Teidän lokaviemärilaitoksenne, muistakaa, ovat unhottuneita iletyksiä, eikä mitään mikä voi saastuttaa lasketa mereen tai jokeen nykyaikana. Siitä syystä me voimme käyttää ja käytämmekin merivettä emme ainoastaan kaikissa julkisissa kylpylaitoksissa, vaan myös varaamme sitä erikoisia kotikylpyjä varten ynnä kaikkiin yleisiin vesisuihkuihin jotka siten loppumattomme varastoineen voivat aina olla käynnissä. Alutta käykäämme sisälle."

"Kuten tahdotte", sanoin tuntien kuin kylmää väristystä, "mutta oletteko varma ettei se ole liian kylmää? Valtameren vettä me pidimme liian kylmänä uintia varten syyskuussa."

"Ajattelitteko että viemme teidät kuolemaan?" sanoi tohtori. "Tietysti on vesi lämmitetty kohtuullisen lämpimäksi; nämä kylpylaitokset ovat avoinna kaiket talvetkin."

"Mutta herran nimessä, miten voitte lämmittää tällaiset suuret määrät vettä joka vielä tavan takaa vaihtuu, varsinkin talvella?"

"Oh, meidän tuntoamme ei ollenkaan vaivaa se mitä nousuveden saatamme puolestamme tekemään;" vastasi tohtori. "Me annamme sen nostaa veden tänne ylös ja lämmittääkin sen. Katsokaahan, Julian, kylmä ja kuuma ovat sanoja ilman todellista merkitystä, pelkkää kiemailevaa tuulahdusta jota luonto työntää esille osuttaen vaativansa hiukan kosiskelua. Se tahtoo aivan yhtä hyvin lämmittää kuin jäädyttääkin teitä, jos vain osaatte sitä oikein lähestyä. Lumimyrskyt, jotka teidän sukupolveanne palelluttivat, olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla hiilikaivostenne tehtäviä toimittamassa. Te näytätte epäuskoiselta, mutta sallikaa minun nykyaikaisten olojen ymmärtämiseksi tarvittavana ensimmäisenä selityksenä sanoa että voima, ynnä kaikki siihen kuuluva valo, lämpö ja energia, on tätä nykyä käytännössä loppumaton ja maksuton ja tuskin tulee kysymykseen minään tekijänä mekaanillisissa arvioissa. Nousuveden, tuulien ja vesiputousten käyttäminen on kuitenkin vain puolieräisiä keinoja luonnon voimalähteiden esille tuomiseksi verrattuina toisiin käytännössä oleviin joiden kautta rajaton voima on kehitetty luonnon alkuperäisestä epätasaisuuden olotilasta."

Hetkistä myöhemmin olin nauttimassa suloisinta merikylpyä mikä vielä milloinkaan oli osakseni tullut; kokonaan uusi tunne elämässäni oli se minkä sain suihkujen alla pulikoidessani.

"Te olette pian kahdennenkymmenennen vuosisadan bostonilaisten ensi luokassa", sanoi tohtori nauraen minun riemulleni. "Sanotaan että meidän nykyaikaisen sivistyksen merkittävänä piirteenä on että kehityksemme tavoittelee kaukaisten esi-isiemme sammakkomuotoa; nähtävästi te ette tahdo asettua joukon kulkua estämään."

Kello oli yksi kotiin saapuessamme.

"Minä luulen", sanoi Edith toivottaessani hänelle hyvää yötä, "että kymmenen minuutin kuluttua olet jälleen yhdeksännentoista vuosisadan ystäviesi joukossa, jos uneksit samoin kuin viime yönä. Mitäpä antaisinkaan jos voisin tehdä sen matkan kanssasi ja itse nähdä miltä maailma silloin näytti!"

"Ja minä antaisin yhtä paljon säästyäkseni sen kokemuksen uudistuksesta", sanoin, "ellei se tapahtuisi sinun seurassasi."

"Tarkoitatko että todella pelkäät uneksuvasi vanhoista ajoista jälleen?'"

"Pelkään niin suuresti", vastasin, "että minulla on hyvä halu istua ylhäällä koko yön välttääkseni toisen sellaisen painajaisen ilmestymistä."

"Rakas ystävä, eihän sinun sitä tarvitse tehdä", hän sanoi. "Jos haluat, niin minä pidän huolta ettei sinua enää sillä tavoin kiusata."

"Oletko sitten loihtija?"

"Jos minä kiellän sinua erikoisesta asiasta uneksimasta, niin et uneksi", hän sanoi.

"Sinä olet kyllä valvovain ajatusteni herratar", sanoin; "mutta voitko johtaa nukkuvaa ajatustanikin samoin?"

"Saat nähdä", hän sanoi ja terottaen silmänsä minun silmiini, sanoi hän levollisesti, "muista, sinä et uneksu mitään tänä yönä mikä kuului vanhaan elämääsi!" Ja hänen puhuessaan tunsin mielessäni että niin oli käyvä kuin hän sanoi.

LUKU XI.

Elämä omaisuusoikeuden perusteena.

Huonekalujen joukossa siinä maanalaisessa makuuhuoneessa missä tri Leete oli tavannut minut nukkumassa oli yksi niitä vankkoja taitavasti lukittuja rautakaappeja, joita minun aikanani käytettiin rahain ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Tämän niin alhaalla olevan huoneen asema, sen tanakka kivirakenne ja äärettömät ovet tekivät sen sekä äänien suhteen läpitunkemattomaksi että myös yhtä varmaksi varkaita vastaan ja kun sen koko olemassaolo oli sitäpaitsi salaisuus, olin arvellut ettei mikään paikka voinut olla varmempi säilyttämään todistuksia omaisuudestani.

Edith oli ollut sangen utelias tämän kassakaapin suhteen, millä nimellä me kutsuimme näitä vankkoja kaappeja, ja useasti käydessämme tässä holvissa oli hän innokkaasti lausunut toivovansa nähdä mitä sisäpuolella oli. Olin ehdottanut että avaan sen hänelle, mutta hän oli selittänyt että kun hänen isänsä ja äitinsä olisivat yhtä hartaita näkemään tätä tapausta, oli parasta lykätä tämä harvinainen tilaisuus siksi kuin kaikki olisivat läsnä.

Istuessamme aamiaisella edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, hän kysyi eikö tänä aamuna aika olisi sopiva kassakaapin sisäpuolta tarkastella, ja kukin arveli ettei parempaa aikaa voinut olla.

"Mitä on tässä kassakaapissa", kysyi Edithin äiti.

"Viimeksi lukitessani sen vuonna 1887", vastasin, "oli siellä erilaatuisia arvopapereita ja arvotodistuksia edustaen noin miljoonaa dollaria. Kun sen tänä aamuna avaamme, löydämme suuren vallankumouksen vaikutuksen takia kauniin kokoelman arvottomia papereita. — Mitähän sivumennen sanoen tuomarinne arvelisivat, tohtori, jos veisin nuo arvopaperit heidän luokseen ja muodollisesti vaatisin uudelleen haltuuni sen omaisuuden jota ne edustavat? Otaksukaapa että sanoisin: 'Teidän arvoisuutenne, nämä omaisuudet olivat kerran minun enkä ole milloinkaan vapaaehtoisesti niistä luopunut. Miksi ne eivät ole minun nyt ja miksi niitä ei annettaisi minulle takaisin?' Tietysti ymmärrätte ettei minulla ole mitään halua alottaa kapinaa nykyistä asiain järjestystä vastaan jonka olen valmis myöntämään paljon paremmaksi vanhaa järjestelmää, mutta olempa utelias tietämään mitä tuomarit sellaiseen vaatimukseen vastaisivat, edellyttäen että he suostuisivat sen ottamaan vastaan vakavalta kannalta. Arvelen että he nauraisivat minut ulos oikeudesta. Mutta luullakseni voisinpa koko järkiperäisesti päätellä että siihen katsoen etten ollut saapuvilla kun vallankumous työnnälti meidät kapitalistit irti rikkauksistamme, olen ainakin oikeutettu saamaan kohteliaan selityksen niistä perusteista joiden nojalla se suunta oikeaksi tuomittiin siihen aikaan. En halua saada takaisin miljoonejani, vaikkapa niiden palauttaminen olisi mahdollistakin, mutta järjellisenä tyydytyksenä pitäisin tiedonantoa, minkä syyn nojalla ne takavarikkoon otettiin ja yhteiskunta niitä pitää."

"Todellakin, Julian", sanoi tohtori, "olisipa erinomainen aatos tehdä juuri näin kuin selititte — se on, nostaa muodollinen oikeudenkäynti kansaa vastaan entisen omaisuutenne palauttamisesta teille. Se synnyttäisi mitä vilkkainta yleistä harrastusta ja elähyttäisi keskustelua taloudellisen yhdenvertaisuutemme, siveellisestä perusteesta millä olisi yhteiskunnalle suuri kasvatuksellinen arvo. Näettehän, nykyinen järjestelmä on niin kauan ollut voimassa että usein ei juolahda muitten kuin historioitsijain mieleen että koskaan on muuta ollutkaan. Olisipa hyvä asia kansalle, jos sen mielet saataisiin elvytetyksi tässä asiassa ja pakotetuksi muodostamaan joitain perusteellisia ajatuksia vanhan ja uuden järjestyksen erotuksien ansioista ja nykyisen järjestelmän syistä. Käymällä oikeutta noiden hallussanne olevain arvopaperien perusteella saisitte aikaan sievän draamallisen kohtauksen. Siinä olisi yhdeksästoista vuosisata syyttäjänä kahdennettakymmenennettä vastaan, vanha sivistys vaatimassa tiliä uudelta. Tuomarit, siitä saatte olla varma, kohtelisivat teitä mitä suurimmalla huomaavaisuudella. He myöntäisivät teille heti näin omituisissa olosuhteissa oikeuden saada uudelleen vireille alusta pitäen koko kysymys rikkauden jakamisesta ja omaisuuden omistamisesta, ja he olisivat valmiit harkitsemaan sitä mitä laajimmassa merkityksessä."

"Epäilemättä", vastasin, "mutta sepä on juuri kuvaus luullakseni epäitsekkään yhteishengen puutteesta aikalaisteni kesken etten tunne olevani halukas antautumaan näyteltäväksi edes kasvatuksellisestakaan syystä. Onko se muuten tarpeellistakaan? Te voitte sanoa minulle yhtä hyvin kuin tuomaritkin, mikä olisi vastaus ja kun minä vain vastausta haluan enkä omaisuutta, on se yhtä hyvä."

"Epäilemättä", sanoi tohtori, "voisin selittää teille ne yleiset ajatussuunnat joita he seuraisivat."

"Hyvä. Otaksukaamme sitten että te olette oikeus. Millä perusteella kieltäytyisitte palauttamassa minulle miljoonani, sillä minä arvelen että te kieltäytyisitte?"

"Tietysti tapahtuisi se samalla perusteella", vastasi tohtori, "jota kansa seurasi kansallistuttaessaan omaisuuden jota sama miljoona edusti suuren vallankumouksen aikana."

"Niin luulen; sen juuri tahdon saada tietää. Mikä on tämä peruste?"

"Oikeus sanoisi että jos jonkun henkilön sallittaisiin yhteiskäytännön yleisestä hallituksesta ottaa ja pitää hallussaan suurempaa pääoman osaa kuin kaikille persoonallista käyttöä ja kulutusta varten myönnetty yhtäläinen osuus on, heikentäisi se samassa määrässä yhteiskunnan kykyä ensimmäisen velvollisuutensa täyttämisessä jäseniänsä kohtaan."

"Mikä on tämä yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus jäseniänsä kohtaan joka heikentyisi, jos erinäisten kansalaisten sallittaisiin haltuunsa ottaa yhtäläistä suuremman osan maan pääomasta?"

"Velvollisuus turvata jäsentensä ensimmäinen ja korkein oikeus — elämisen oikeus."

"Mutta miten yhteiskunnan velvollisuus turvata jäsentensä elämää sen kautta loukkaantuu että toisella henkilöllä on enemmän pääomaa kuin toisella?"

"Yksinkertaisesti sentakia", vastasi tohtori, "että kansan tulee syödä voidakseen elää sekä pukeutua ja käyttää joukon muita tarpeellisia ja toivottavia aineita jotka yhteensä muodostavat sen mitä me sanomme omaisuudeksi eli pääomaksi. Nyt jos näiden aineiden varasto aina olisi rajoittamaton kuin on ilma jota hengittääksemme tarvitsemme, ei olisi tarpeellista pitää silmällä että kukin osansa saisi, mutta kun omaisuuden varasto toden teolla on joka aika rajoitettu, niin seuraa siitä että jos jollakulla olisi suhteeton osa, ei jälellä olevilla olisi tarpeeksi ja voisivat jäädä kokonaan vaille, kuten laita oli miljoonain yltympäri maailmaa ennenkuin suuri vallankumous perusti taloudellisen yhdenvertaisuuden. Jos siis kansalaisen ensimmäinen oikeus on saada suojelusta elämälleen ja yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus on sitä antaa, tulee selvästi valtion katsoa että elämisen välikappaleita eivät kohtuuttomasti anasta erikoiset yksilöt, vaan että ne ovat siten jaetut että ne kaikkien tarpeisiin riittävät. Sitäpaitsi, jotta elämän välikappaleet tulevat varmoiksi kaikille, ei ole ainoastaan tarpeellista että valtio pitää silmällä että saatavissa oleva kulutettava omaisuus kunakin vissinä aikana oikein jaetaan; isillä vaikka kaikki siinä tapauksessa tänään saattaisivat voida hyvin huomenna kaikki voisivat kuolla nälkään, ellei sillä aikaa uutta omaisuutta olisi tuotettu. Yhteiskunnan velvollisuus turvata kansalaisen elämää ei sentakia sisällä ainoastaan kulutettavan omaisuuden yhdenvertaista jakoa, vaan myös sen sijoittamista pääomana kaikille mahdollisimman suureksi eduksi lisäomaisuuden tuottamiseksi. Kummaltakin puolen näette helposti että yhteiskunta laiminlöisi ensimmäisen ja suurimman tehtävänsä samassa määrässä kuin se sallisi yksilöiden yli yhdenlaisen osuutensa ottaa haltuunsa omaisuutta joko kulutusta varten taikka pääomana käytettäväksi yhteisetujen yleisestä hallituksesta."

"Nykyinen omistuksen siveysoppi on hämmästyttävän yksinkertainen yhdeksännentoista vuosisadan edustajalle", huomautin. "Eivätkö tuomarit myös kysyisi minulta minkälaisella oikeudella täi minkä omistuksen muodolla vaadin omaisuuttani?"

"Eivät varmaankaan. Mahdotonta on että teillä taikka kellään muullakaan olisi niin tanakka oikeus, aineellisiin kappaleisiin kuin vähimmälläkin kansalaistoverillanne on henkeensä taikka että voisitte niin tukevilla perusteilla vaatia yhteisvoimain käyttöä oikeuksienne tukemiseksi näiden kappaleitten suhteen kuin he voisivat tehdä yhteisvoimain käyttämistä vaatiakseen elinoikeuksiensa tukemista varten teidän aineoikeuksianne vastaan, missä nämä kaksi vaatimusta sitten ristiriitaan joutuisivatkin joko suoraan tai epäsuoraan. Yhteiskunnan omaisuuden suhteeton omistus jota muutamat sen jäsenet käyttäisivät supistaakseen ja uhatakseen jälellä olevain elämää ei millään tavalla ole yhteydessä niiden välikappaleiden kanssa joiden kautta omaisuus on saatu. Välikappaleet ovat voineet saada aikaan lisävääryyttä yhteiskunnalle, kuten ne menneinä aikoina usein tekivätkin kohtuuttoman jakonsa takia; mutta tämä suhteettomuus, miten sitten lie syntynytkin, oli jatkuvaa vääryyttä sen alkuun katsomatta. Meidän omaisuutemme siveysoppi on todellakin, kuten sanoitte, tavattoman yksinkertaista. Se sisältää yksinkertaisesti lain itsensä suojelemisesta, joka on kaikkien nimessä vakuutettu kenen tahansa anastusta vastaan. Se nojautuu periaatteeseen jonka lapsi voi ymmärtää yhtä hyvin kuin filosoofi ja jota ei kukaan filosoofi milloinkaan ole koettanut kieltää — nimittäin kaikkien ylin oikeus elää ja sentakia vaatia että yhteiskunta niin järjestetään että tämä oikeus turvataan.

"Mutta kaikesta huolimatta", jatkoi tohtori, "mikä tämän periaatteen taloudellisessa sovittelussamme on sellaista jonka täytyy vaikuttaa teidän aikanne ihmiseen toisellaistakin tunnetta kuin hämmästystä siitä ettei sitä jo aikaisemmin ole tehty? Siitä asti kuin se mitä te sanoitte uudenaikaiseksi sivistykseksi oli olemassa, on kaikkien hallitusten ja kansain periaatteena ollut että valtion ensimmäinen ja korkein velvollisuus on suojella kansalaisten henkeä. Tätä tarkoitusta varten ovat poliisit, oikeudet, armeijat ja suurin osa hallituksen koneistosta olleet olemassa. Te kävitte niin pitkälle että sanoitte: valtio, joka ei millä kustannuksilla tahansa ja äärimmilleen edellytyksiänsä käyttäen turvannut kansalaistensa henkeä, menetti kaikki vaatimuksensa heidän alamaisvelvollisuuksiinsa nähden.

"Mutta samalla kuin saarnasitte tätä periaatetta niin leveästi sanoissa, te kokonaan käytännössä syrjäytitte toisen ja suuremman puolen sen tarkoituksesta. Jätitte kokonaan huomioon ottamatta taikka ylenkatsotte sen vaaran jolle elämä taloudelliselta puolen on alttiina — nälän, vilun ja janon. Te riipuitte kiinni siinä että elämä saattoi vaaraan joutua vain nuijan, puukon, kuulan, myrkyn taikka jonkun muun ruumista vahingoittavan rikosmuodon kautta, aivan kuin nälkä, vilu ja jano — sanalla sanoen taloudelliset puutteet — eivät olisi paljon pysyväisempiä olemassaolon verivihollisia kuin kaikki vihollisuuden muodot yhteensä. Te jätitte huomioon ottamatta sen tosiseikan että jokainen, joka jollain tavalla, vaikkapa miten välillisesti tai kiertäen, anasti kokonaan tai osaksi toisen elämiskeinoja, kävi hänen henkensä kimppuun aivan yhtä vaarallisesti kuin puukolla tai kuulalla se voitiin tehdä — vieläpä vaarallisemminkin, sillä suoranaista hyökkäystä vastaan hänellä oli parempi tilaisuus puolustautua. Te ette ajatelleet että minkäänlainen joukko poliiseja eikä laki- tai sotilassuojelus voinut estää ketään kurjuuteen hukkumasta, jos hänellä ei ollut taipeeksi mitä syödä ja mihin pukeutua."

"Me riipuimme siinä teoriassa", sanoin, "että valtion ei sopinut sekaantua tekemään yksilön hyväksi sellaista mitä hän itse saattoi tehdä eikä liioin auttaa häntä sitä tekemään. Me päättelimme että kokonaisuusjärjestöön saattoi vedota vain silloin, kun yksilön valta oli ilmeisesti erilaatuinen itsepuolustukseen nähden."

"Se ei ollut niinkään huono teoria, jos vain olisitte eläneet sen mukaan", sanoi tohtori, "vaikkakin nykyinen teoria paljon järkiperäisemmin selittää että mitä vain paremmin voidaan toimittaa yhteistyöllä kuin yksityisellä toiminnalla, se tulee siten tehdä, vaikkapa se voitaisiinkin vajavaisemmilla keinoilla yksilöllisestikin loppuun saattaa. Mutta ettekö luule että niiden taloudellisten olosuhteitten vallitessa jotka yhdeksännentoista vuosisadan lopulla olivat käytännössä Amerikassa, Europasta puhumatta, olisi tavallinen hyvällä revolverilla varustettu mies pitänyt paljon helpompana tehtävänä itsensä ja perheensä suojelemista rikoksia vastaan kuin heidän suojelemistaan puutetta vastaan? Eivätkö häntä vastustavat hankaluudet viimemainitussa taistelussa olleet paljon suuremmat kuin ensinmainitussa, jos hän oli tavallisen hyvä ampuja? Miksi sitten teidän omat periaatteenne huomioon ottaen yhteiskunnan yhteisvoima rajoittamatta alistettiin hänen turvakseen rikoksia vastaan, jotka hän olisi hyvin voinut itsekin torjua, mutta jätettiin hänet taistelemaan taipumattomia vastuksia vastaan niukan toimeentulon saavuttamiseksi? Oliko yhtään tuntia päivässä taikka päivää vuodessa, jolloin taloustaistelun sekasorrosta ja köyhiä sortavista vastuksista johtuneet kuolleitten lukumäärä ja ruumiilliset ja siveelliset tuskat eivät olisi suhteentuneet kuin sata yhteen verrattuina saman tunnin rikoksista johtuneitten kuolleitten ja kärsimysten luetteloon? Paljon paremmin olisi yhteiskunta täyttänyt tunnustamaansa velvollisuuttaan jäsentensä hengen turvaamisessa, jos se olisi peruuttanut kaikki rikoslait, erottanut toimestaan jokaisen tuomarin ja poliisimiehen sekä jättänyt ihmisten omaksi asiaksi itsensä suojelemisen rikoksia vastaan paraan ymmärryksensä mukaan, mutta samalla perustanut rikosoikeuden koneiston tilalle taloudellisen hallintojärjestelmän joka olisi kaikki turvannut puutetta vastaan. Jos se todella olisi ylläpitänyt tämänlaista taloudellista yhteisjärjestöä rikos- ja oikeusjärjestelmän tilalla, olisi se heti yhtä vähän tarvinnut tätä viimemainittua kuin mekään, sillä useimmat rikoksista jotka teitä kiusasivat olivat suoranaisia tai epäsuoria tuloksia vääristä taloudellisista olosuhteistanne ja olisivat niiden mukana kadonneet.

"Mutta suokaa anteeksi kiivauteni. Muistakaa että minä kiivailen teidän sivistystänne enkä teitä vastaan. Minä tahdon saada sanotuksi että teidän maailmanne yhtä täydellisesti kuin meidänkin hyväksyi periaatteen jonka mukaan yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus on turvata jäsentensä henkeä, mutta että suostumatta tätä periaatetta taloudellisestikin tulkitsemaan, samoin kuin poliisin, oikeusistuimien ja sotaväen perusteelta, teidän maailmanne sotkeutui ristiriitaan joka oli yhtä ilmeinen kuin seurauksiltaan julma. Me taasen ottamalla kansana niskoillemme vastuunalaisuuden ihmisten hengen turvaamisen suhteen taloudelliselta puolen olemme vain ensi kerran rehellisesti toteuttaneet periaatteen joka on yhtä vanha kuin sivistynyt valtio."

"Tämä on kyllä selvää", sanoin "Jokaisen asiata ajatellessaan on pakko myöntää että valtion tunnustettu velvollisuus turvata kansalaisen henki hänen lähimmäistensä toimenpiteitä vastaan sisältää järkiperäisesti vastuunalaisuuden hänen suojelemisensa suhteen elämän taloudelliselta perusteelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan aivan yhtä hyvin kuin suoranaisilta väkivallan yrityksiltäkin. Minun aikani edistyneemmät hallitukset myönsivät köyhäin lakien ja vaivaisjärjestelmäinsä kautta epäselvästi tämän vastuunalaisuuden, vaikka se huolenpidon muoto jota he osottivat taloudellisesti kovaosaisille oli niin laihaa ja niin kunnialle käypien ehtojen takana että ihmiset useasti pikemmin tahtoivat kuolla kuin hyväksyä sitä. Mutta jos myönnetään että se tunnustuksen laatu jonka me annoimme kansalaisen oikeudelle olemassaolon turvaamisen suhteen oli julkeampaa pilkkaa kuin sen kokonaan kieltäminen olisi ollut, ja että sen velvollisuuden paljon laveampi tulkitseminen tässä suhteessa olisi ollut valtion tehtävä, niin miten siitä järjellisesti seuraa että yhteiskunta on velvoitettu takaamaan ja kansalainen vaatimaan ehdotonta taloudellista yhdenvertaisuutta?"

"Aivan totta on, kuten sanotte", vastasi tohtori, "että yhteiskunnan velvollisuus taata varmaksi jokaiselle jäsenelleen hänen elämänsä taloudellinen pohja voitaisiin jollain tavalla suorittaa taloudellista yhdenvertaisuutta toimeen panemattakaan. Aivan samoin teidän päivinänne valtion velvollisuus turvata kansalaisten elämä ruumiillisista rikoksista voitiin suorittaa nimellisesti, jos se tyytyi vain estämään suoranaisten murhaajain työtä jättäen kansan kärsimään toistensa hillittömyyttä ja kaikenlaista rikollisuutta mikä ei suoranaisesti ollut kuolettavaa laatua;; mutta sanokaahan minulle, Julian, olisivatko hallitukset tyytyneet teidän päivinänne siten muodostamaan rajoja velvollisuudelleen suojella kansalaisia rikoksista, tai olisivatko kansalaiset tyytyneet sellaisiin rajoituksiin?"

"Tietysti eivät."

"Hallitus", jatkoi tohtori, "joka teidän päivinänne olisi rajoittanut kansalaisten rikoksista suojelemisen pelkkään murhien estämiseen ei olisi kestänyt päivääkään. Ei ollut olemassa sellaista raakalaiskansaa joka olisi kärsinyt sitä. Toden teolla kaikki sivistyneet hallitukset eivät ainoastaan suojelleet kansalaisia hyökkäyksistä heidän henkeänsä vastaan, vaan myös jokaisesta ja kaikenlaatuisista ruumiillisista pahoinpitelyistä ja hyökkäyksistä, miten mitättömistä tahansa. Ei saanut kukaan ihminen sormellaan toiseen vihamielessä koskea, ja jos hän kieltänsä, käytteli ilkeästi toista vastaan, niin hänet teljettiin vankilaan. Laki suojeli ihmisiä sekä heidän arvonsa että heidän ruumiillisen haavoittumattomuutensa puolesta, oikein tunnustaen, että ihmisen häpäiseminen tai herjaaminen on yhtä suuri rikos kuin hyökkäys itse henkeä vastaan.

"No niin, kun me turvaamme kansalaisen elämisoikeuden taloudelliseen puoleen nähden, niin me vain tarkoin seuraamme teidän esimerkkiänne turvaten hänet suoranaisilta hyökkäyksiltä. Jos me turvaisimme hänen taloudellisen elämänsä perusteen vain siinä määrässä että torjuisimme suorastaan nälän tai vilun takia tulevan kuoleman, kuten teidän vaivaislakinne verukkeeksi tekivät, olisimme teidän päivienne valtionkaltaisia joka kielsi ehdottomasti murhan, mutta suvaitsi kaikenlaatuisia iskuja jotka eivät juuri murhaa tuottaneet. Taloudellisesta puutteesta johtuva hätä ja tuska tuottamatta juuri suoranaisesti nälkäkuolemaa vastaavat tarkalleen vähempiarvoisia rikostekoja joita vastaan teidän valtionne suojeli kansalaisia yhtä huolellisesti kuin murhia vastaan. Kansalaisen oikeutta saada elämänsä turvatuksi taloudelliselta puolen ei sentakia saateta tyydyttää minkäänlaisilla määräyksillä vain olemassaolon suhteen eikä millään vähemmällä kuin siten että kaikkia tarpeita varten on olemassa mitä täydellisin varasto minkä vain kansan voima mitä toimekkaimmin hoitaen kansallisia lähteitä voi kaikille varata.

"Tämä merkitsee että laajentamalla lain ja yleisen oikeuden hallintovaltaa ihmisten etujen suojaamiseksi ja turvaamiseksi taloudellisellakin alalla me olemme vain seuranneet, kuten järkiperäisesti olimme velvoitetut seuraamaan, teidän paljon kerskumaanne perusohjetta yhdenvertaisuus lain edessä. Se perusohje tarkoittaa että samalla kuin yhteiskunta kokonaisuudessaan ryhtyy mihin hallinnolliseen toimenpiteeseen tahansa, sen täytyy toimia kenestäkään yksilöstä välittämättä kaikkien yhtäläiseksi eduksi. Ellemme me sentakia tahtoneet hyljätä periaatetta 'yhdenvertaisuus lain edessä', oli mahdotonta että yhteiskunta, otettuaan hoitoonsa omaisuuden tuotannon ja jaon yhteistehtäväkseen, saattoi suorittaa sitä minkään muun periaatteen nojalla kuin yhdenvertaisuuden."

"Jos oikeus suvaitsee", sanoin, "haluaisin tässä kohden saada luvan keskeyttää ja lopettaa oikeudenkäyntini entisen omaisuuteni takaisin saamiseksi. Minun aikanani me pidimme kiinni kaikesta mitä meillä oli ja taistelimme kaikkien puolesta mitä voimme saada hyvällä omallatunnolla, sillä kilpailijamme olivat yhtä itsekkäitä kuin mekin eikä heillä ollut sen korkeampia oikeuskäsitteitä eikä laajempia katsantokantoja. Mutta tämä uudenaikainen yhteiskuntajärjestelmä yleisine kaiken kapitaalin huoltamistoimenpiteineen yleiseksi hyvinvoinniksi muuttaa kokonaan aseman. Se asettaa ihmisen, joka enemmän himoitsee kuin osansa on, samallaiseen valoon kuin henkilön joka hyökkää kansan jokaisen jäsenen elinoikeuden kimppuun ja koettaa vahingoittaa jokaisen hyvinvointia. Sitä asemaa nauttiakseen täytyy jokaisen osottaa koko joukon parempia oikeustodistuksia vaatimuksilleen kuin minulla koskaan on ollut entisaikoinakaan!"

LUKU XII.

Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden.

"Kuitenkin", sanoi tohtori, "olen selittänyt vasta puolet niistä syistä joiden takia tuomarit eivät voisi, palauttamalla teille omaisuutenne, sallia yhteistä talousjärjestelmää vahingoitettavan ja alotettavan taloudellista erilaisuutta kansan kesken. On olemassa toinen suuri ja samanarvoinen oikeus kaikilla ihmisillä, jonka vaikka tarkoin sisältyykin elämisoikeuteen ylevät sielut asettavat vielä korkeammalle: tarkoitan vapauden oikeutta — se on, oikeutta ei vain elää, vaan elää persoonallisesti riippumatta lähimmäisestään ja omistaen vain ne yhteiset yhteiskunnalliset velvollisuudet jotka kaikille yhtäläisesti kuuluvat."

No niin, valtion velvollisuudeksi tunnustettiin kansalaisten vapauden turvaaminen teidän päivinänne aivan samoin kuin sen velvollisuutena oli turvata heidän elämänsä, mutta samalla rajoituksella, nimittäin että turvaamiseen kuului ainoastaan rikollisia hyökkäyksiä vastaan suojeleminen. Jos yritettiin kansalaista väkisin palauttaa orjuuteen, niin valtio astui väliin, mutta ei muuten. Kuitenkin oli teidän päivinänne vapauden ja persoonallisen riippumattomuuden, samoinkuin elämänkin suhteen totta se että ne vaarat, joille ne eniten alttiina olivat, eivät olleet väkinäisiä eivätkä rikollisia, vaan johtuivat taloudellisista syistä, olivat omaisuuden erilaisuuden välttämättömiä seurauksia. Kun valtio kokonaan tämän puolen jätti huomioon ottamatta, joka oli vertaamattomasti vapauskysymyksen suurin puoli, niin sen tarkoitus kansalaisten vapauden suojaamisessa oli yhtä törkeätä pilkkaa kuin heidän henkensä suojelemisen suhteenkin. Se oli vielä törkeämpääkin ja paljon suuremmassa asteikossa. Sillä vaikka minä olen puhunut omaisuuden ja tuotantokoneiston yksinoikeudesta, joka oli yhden kansan osan huostassa, sellaisena joka kaikkein ensiksi uhkasi yhteiskunnan jälellä olevan osan elämää ja jota sellaisena oli vastustettava, niin järjestelmän käytännöllinen päävaikutus ei kuitenkaan ollut ihmissuvun enemmistön elämän hävittämistä suorastaan, vaan sen pakottamista puutteen kautta ostamaan elämänsä heidän vapautensa riistäjiltä. Se on, he alistuivat palvelemaan omistavia luokkia ja tulivat heidän orjikseen saaden palkakseen olemassaolon tarpeita. Vaikka suuret joukot aina olivat sortumassa elintarpeitten puutteen takia, ei omistavan luokan harkittuna tarkoituksena kuitenkaan ollut heidän hukuttamisensa. Rikkaat eivät mitenkään voineet käyttää vainajia; toiselta puolen he loppumattomasti tarvitsivat käytettäväkseen ihmisolentoja palvelijoina, ei vain tuottamassa enemmän omaisuutta, vaan myös huvinsa ja ylöllisyytensä välikappaleina.

"Minun ei tarvitse muistuttaa teille, perehtynyt kun siihen olitte, että maailman teollisuusjärjestelmä ennen suurta vallankumousta perustui kokonaan ihmissuvun enemmistön pakollisille palveluksille omistavan luokan hyväksi taloudellinen tarve pakkovoimana."

"Epäilemättä", sanoin, "olivat köyhät luokkana rikkaitten taloudellisessa palveluksessa eli, kuten me sanoimme, työn palvelus oli kapitaalista riippuvainen, mutta tämä palvelus oli yhdeksännellätoista vuosisadalla tullut kokonaan vapaaehtoiseksi suhteeksi palvelijaan eli työn tekijään nähden. Rikkailla ei ollut mitään valtaa pakottaa köyhiä palvelijoikseen. He ottivat vain ne jotka vapaaehtoisesti tulivat pyytämään palvelukseen ja vielä kyyneleet silmissä rukoilivatkin. Tuskin niin etsittyä palvelusta saattoi sanoa pakolliseksi."

"Sanokaahan meille, Julian", sanoi tohtori, "kävivätkö rikkaat toistensa luona pyytämässä oikeutta saada olla toistensa palvelijoina eli työn tekijöinä?"

"Eivät tietenkään."

"Mutta miksi eivät?"

"Sentakia luonnollisesti ettei kukaan halunnut ruveta toisen palvelijaksi ja hänen käskyilleen alamaiseksi, joka voi ilman toimeen tulla."

"Niin minäkin luulisin, mutta miksi sitten köyhät niin innokkaasti pyrkivät palvelemaan rikkaita, kun rikkaat pilkka kielellä kieltäysivät palvelemasta toisiaan? Senkö takia että köyhät niin rikkaita rakastivat?"

"Tuskin."

"Miksi sitten?"

"Tietysti siitä syystä, että se oli köyhäin ainoa keino elatusta saada."

"Tarkoitatte että vain puutteen tuottama pakko tai sen pelko ajoi köyhät rikkaitten palvelijain asemalle?"

"Siihen suuntaan."

"Ja sitäkö sanotte sitten vapaaehtoiseksi palvelemiseksi? Erotusta pakkopalveluksen ja sellaisen palveluksen välillä on meidän mahdoton huomata. Jos voidaan sanoa ihmisen vapaaehtoisesti tekevän sitä minkä vain katkeran välttämättömyyden paino pakottaa hänen tehtäväkseen valitsemaan, ei milloinkaan ole ollut olemassa mitään sellaista jota orjuudeksi sanotaan, sillä kaikki orjan työt ovat vain vähemmän pahan hyväksymistä pahemman pelossa. Otaksukaa, Julian, että te taikka joku harva teistä omistitte pääasialliset vesivarastot, ruokavarastot, pukuvarastot, maa-alueet taikka pääasialliset teollisuusmahdollisuudet yhteiskunnassa ja voitte pitää hallussanne omistuksenne, niin se seikka yksinomaan teki loput kansasta orjiksenne, eikö niin, ja se kaikki ilman minkäänlaista suoranaista pakkoa teidän puoleltanne?"

"Epäilemättä."

"Otaksukaa että joku syyttäisi teitä siitä että olette pitäneet kansaa pakollisessa orjuudessa ja te vastaisitte että te ette laskeneet kättänne heihin, vaan vapaehtoisesti saapuivat luoksenne ja suutelivat teidän kättänne siitä hyvästä että saivat etuoikeuden palvella teitä ja siitä vaihteeksi vettä, ruokaa tai vaatetta, eikö se olisi sangen läpikuultava hätäpuolustus teidän puoleltanne orjain pitämissyytöstä vastaan?"

"Epäilemättä se olisi."

"No niin, ja eikö se täsmälleen ollut se suhde jota kapitalistit eli työn antajat luokkana ylläpitivät toista yhteiskunnan osaa vastaan omaisuuden ja työkoneiston etuoikeusomistuksen nojalla?"

"Minun täytyy myöntää että niin oli laita."

"Teidän aikanne taloustieteilijät puhuivat paljon sopimusvapaudesta", jatkoi tohtori — "työntekijäin vapaaehtoisesta, pakosta vapaasta sopimuksesta työn tekijäin kanssa palkkausehdoista. Saattoiko olla julkeampaa ulkokultaisuutta kuin tämä vaatimus, kun toden teolla jokainen sopimus, mikä tehtiin kapitalistin ja työntekijän välillä — joista edellisellä oli leipää ja voi pitää sen ja jälkimmäisen täytyi se tehdä tai kuolla — olisi julistettu mitättömäksi oikein tuomittaessa teidänkin lakienne mukaan, sellaisena joka oli tehty nälän, kylmän ja alastomuuden tuottamissa kärsimyksissä, kuoleman uhatessa! Jos te omistatte ne tarpeet joita ihmisten täytyy saada, niin te omistatte ne ihmisetkin joiden täytyy niitä saada."

"Mutta puutteen pakko", sanoin, "joka merkitsee nälkää ja kylmää, on luonnon pakkoa. Siinä suhteessa me kaikki olemme luonnon pakollisen palveluksen alaisia."

"Niin kyllä, mutta emme toistemme. Siinä on koko erotus orjuuden ja vapauden välillä. Tätä nykyä ei kukaan ihminen palvele toistaan, vaan kaikki yhteishyvää jonka me tasan jaamme. Teidän järjestelmänne aikana luonnon pakko oli sen kautta että rikkaat olivat anastaneet luonnon vaatimuksia täytettäessä tarvittavat välikappaleet, muuttunut nuijaksi jonka avulla rikkaat pakottivat köyhät maksamaan luonnon työvelat ei ainoastaan omasta puolestansa vaan rikkaittenkin puolesta ja lisäksi vielä järjestelmän hyödyttömässä tuhlauksessa tarvittavat äärettömät ylitoimet."

"Te leimaatte meidän järjestelmämme vain vähän paremmaksi orjuutta. Se on ankara sana."

"Se on sangen ankara sana, ja me haluamme ennen kaikkea olla kohtuullisia. Katsokaamme tätä kysymystä. Orjuutta on olemassa siellä, missä toiset ihmiset väkisin toisia käyttävät käyttäjäin hyödyksi. Olemme luullakseni täydellisesti samaa mieltä siinä että köyhä ihminen teidän aikananne teki työtä rikkaitten puolesta ainoastaan siksi että välttämättömyys hänet siihen pakotti. Se pakko vaihteli voimassa sen puuteasteen mukaan millä työn tekijä kulloinkin oli. Ne joilla oli hiukan taloudellisia tarpeita, tahtoivat tehdä helpompaa laatua palvelusta enemmän tai vähemmän huokeilla ja kunniallisilla ehdoilla, kun taas ne joilla oli vähemmän tarpeita taikka olivat niitä kokonaan vailla, tekivät mitä tahansa ja vaikka miten tuskallisilla ja halventavilla ehdoilla tahansa. Työn tekijäin suurimmassa osassa oli välttämättömyyden pakko mitä terävintä laatua. Henkiorjan oli valittava joko työn teko herransa hyväksi taikka ruoska. Palkkalaisen oli valittava työn teko työn antajan hyväksi taikka nälkäkuolema. Vanhempina, raaempina orjuuden muodon aikoina oli herrojen alituiseen oltava varuillaan estääkseen orjansa karkaamasta ja heidän kiusanansa oli näiden orjain elättäminenkin. Teidän järjestelmänne oli paljon mukavampi, se kun teki luonnosta teille työpäällikön ja antoi sen tehtäväksi palvelijanne töissään pitämisen. Erotus oli olemassa sen suoranaisen pakon käyttämisen, jonka aikana orjat aina olivat kapinajalalla, ja sen epäsuoran pakon välillä joka tuotti saman teollisuustuloksen, mutta jolloin orja, sen sijaan että olisi kapinoinut herransa valtaa vastaan, oli kiitollinen saadessaan tilaisuuden häntä palvella."

"Mutta", sanoin, "palkkalainen sai palkkansa, vaan orja ei saanut mitään."

"Pyydän anteeksi. Orja sai elintarpeensa — vaatteet ja asunnon — ja harva palkkalainen oli niin onnellinen että palkastaan enemmän voi saada kuin nämä. Palkkojen kanta, lukuunottamatta uusia maita, erikoisia olosuhteita ja ammattitaitoisia työn tekijöitä, pysyi juuri elämisehtojen tasalla aivan yhtä usein painuen alemmaksi kuin nousten ylemmäksi. Pääerotus oli se että henkiorjan palkan herra käytti hänen elatuksekseen, kun taas palkkalainen sen käytti itse. Tämä oli muutamissa suhteissa parempi työn tekijälle, mutta muissa vähemmän toivottava, sillä itsekkäistä syistä herra tavallisesti piti huolta että 'sielulla', hänen vaimollaan ja lapsillaan oli kylliksi, kun taas työn antaja, jolle ei mitään merkinnyt palkkalaisen henki eikä terveys, ei välittänyt elikö tämä vai kuoli. Milloinkaan eivät olleet orjatalot niin viheliäisiä kuin kaupunkien syrjäsolien vuokrakasarmit missä palkkalaiset asuntoa pitivät."

"Mutta kuitenkin", sanoin, "oli minun aikani palkkalaisten ja henkiorjain välillä tämä jyrkkä erotus: ensinmainittu saattoi lähteä työn teettäjänsä luota milloin halusi, viimemainittu ei voinut."

"Niin, se oli erotus, mutta varmasti sellainen joka ei ollut niin suureksi eduksi palkkalaiselle kuin hänen vahingokseen. Kaikkialla, paitsi tilapäisesti onnellisissa maissa missä asukkaita oli harvassa, olisi työn tekijä ollut todella iloinen, jos olisi voinut vaihtaa oikeutensa lähteä työn antajansa luota siihen varmuuteen ettei hän häntä pois aja. Työn tilaisuuden menettämisen pelko — työpaikan menettäminen — oli painajaisena työn tekijän elämässä, kuten teidän aikanne kirjallisuudesta selvästi näkyy. Eikö niin ollut?"

Minun oli myöntäminen että näin oli asian laita.

"Oikeus lähteä työn antajan luota toisen luo", jatkoi tohtori, "vaikkapa sen liiallisena vastapainona ei olisikaan ollut vastuunalaisuus työn suorittamisen suhteen, oli sangen vähänarvoinen työn tekijälle siihen katsoen että palkkakanta oli jotenkin sama kaikkialla minne hän saattoi mennä, ja vaihdos olisi ollut vain pelkkä valinta eri herrojen persoonallisuuden välillä, ja sekin erotus oli vähäpätöistä, sillä liikesäännöt määräsivät suhteen herrojen ja työn tekijäin välillä."