Yhdenvertaisuus

Kerran vielä tein hyökkäyksen.

"Yhdessä kohden teidän kuitenkin täytyy myöntää palkkalaisella olleen todellista paremmuutta henkiorjan rinnalla. Hän saattoi ansionsa nojalla kohota olosuhteistaan ja tulla itse työn antajaksi, rikkaaksi."

"Varmaankin, Julian, unohdatte että harvoin on sellaista orjajärjestelmää ollut olemassa, jolloin eivät innokkaammat, järkevämmät ja uutterammat orjat olisi voineet ostaa ja ostaneetkin vapauttaan taikka saaneet sen herroiltaan. Vapautetut orjat muinaisessa Roomassa kohosivat tärkeille paikoille ja valtaan aivan yhtä usein kuin synnynnäiset köyhälistön jäsenet Europassa ja Amerikassa pääsivät olosuhteistaan."

Minä en ajatellutkaan vastaamista sillä hetkellä, ja tohtori minua säälien jatkoi: "Vuosisatojen eri katsantokantojen vanha käsitys oli tämä kohta asiassa, jonka esititte palkkalaisten kohoamismahdollisuudesta, vaikka se teidän päivinänne jo oli häviämässä, ja se näyttää meistä koko järjestelmän pirullisimmalta ilmiöltä. Mitä merkitsikään se että tätä toivetta kohoamisesta pidettiin palkkalaistilan tai yleensä köyhän ihmisen olosuhteitten puolustuksena? Se oli samaa kuin olisi hänelle sanonut: 'Ole hyvä orja, ja sinäkin olet saava orjia omistaa'. Tällä kiilalla te erotitte taitavammat palkkalaiset palkkalaisjoukosta ja kunnianhimon nimellä ihannoitte kavalluksen ihmisyyttä vastaan. Kukaan kunnon ihminen ei halua kohota, ellei hän voi muita kanssansa kohottaa."

"Yhden erokohdan teidän kuitenkin lopultakin täytyy tunnustaa", sanoin. "Henkiorjuuden aikana herroilla oli valta orjainsa persoonainkin ylitse, jota työn antajalla ei ollut köyhimmänkään työn tekijänsä suhteen: hän ei voinut kättänsä väkivalta mielessä heitä vastaan kohottaa."

"Taas, Julian", sanoi tohtori, "mainitsitte erokohdan joka puhuu henkiorjuuden puolesta ja osottaa sen inhimillisemmäksi teollisuusjärjestelmäksi kuin oli palkkajärjestelmä. Jos siellä täällä henkiorjan omistaja kiukuissansa unohti itsensä hillitsemisen siihen määrään että raajarikoksi ja jäsenpuoleksi löi orjiansa, niin olivat sellaiset tapaukset kokonaisuuteen nähden harvinaisia, ja sellaisia herroja yleinen mielipide tuomitsi ellei laki; mutta palkkajärjestelmän vallitessa työn antajalla ei ollut mitään itsensä hillitsemisen aihetta säästääkseen työn tekijänsä henkeä tai jäseniä, ja hän pääsi vastuunalaisuudesta sen tosiasian nojalla että puutteenalainen kansa suostui käymään käsiksi ja innokkaasti pyrkikin mitä vaarallisimpiin ja vaivalloisimpiin töihin leipänsä tähden. Me luemme että Yhdysvalloissa joka vuosi vähintäin kaksisataa tuhatta miestä, naista ja lasta sortui kuolemaan tai joutui raajarikoksi teollisuustehtäviä täyttäessään, lähes neljäkymmentä tuhatta yksin höyryrautatiepalveluksen haarassa. Mitään arvioita ei kukaan näytä koskaan yrittäneenkään tehdä niiden monin kerroin suurempien lukumäärien suhteen jotka sortuivat välillisemmin huonojen teollisuussuhteitten turmiollisten vaikutusten takia. Mikä henkiorjuuden muoto milloinkaan saavutti sellaisen huipun ihmiselämän hävittämisessä kuin tämä?

"Ei mikään. Ja lisäksi: henkiorjan omistaja kurittaessaan orjaansa teki sen vihapäissään ja mahdollisesti hämäyksen takia; mutta nämä palkkalaisten joukkoteurastukset jotka maanne punaiseksi värittivät toimitettiin selvällä mielellä ja kylmäverisesti ilman mitään muuta perustaa kuin voitonhimo kapitalistein puolelta jotka vastuunalaiset olivat.

"Sitäpaitsi, henkiorjuuden räikeimpänä ilmiönä on aina pidetty orjattarien pakkoalistumista herrainsa himoille. Mitenkähän oli tämän asian laita rikkaitten johtoaikana? Me luemme historioissamme että suuret naisarmeijat teidän päivinänne köyhyyden takia olivat pakotetut liikettä tekemään luovuttamalla ruumiinsa niiden käytettäviksi joilla oli varaa pitää heitä leivässä. Kirjat kertovat näiden armeijain suurissa kaupungeissanne käsittäneen kolme- ja neljäkymmentä tuhatta naisruumista. Korviimme saapuu tarinoita niiden impeysverojen suuruudesta joita köyhemmät luokat saivat luovuttaa maksukykyisten himojen tyydyttämiseksi ja joiden rinnalla muinaisajan aikakirjat tuskin voivat vertaista kauheudessa esittää. Olenko sanonut liian paljon, Julian?"

"Ette ole maininnut mitään muuta kuin tosiasioita, jotka koko elämäni ajan olivat silmäini nähtävänä", vastasin, "ja nyt näyttää siltä kuin oli minun odotettava toisen vuosisadan miestä selittämään minulle mitä ne tarkoittivat."

"Juuri sentakia että ne olivat teidän ja aikalaisenne nähtävissä alinomaa ja aina olivat olleet, te menetitte kykynne arvostella niiden merkitystä. Ne olivat, kuten me sanoisimme, liian lähellä silmiä ja siksi niitä ei oikein voinut nähdä. Te olette nyt kylliksi kaukana tosiasioista ja voitte ruveta katsomaan niitä selvästi ja ajattelemaan niiden merkitystä. Kun te yhä jatkuvasti pääsette tämän nykyisen katsantokannan perille, niin saatte yhä täydellisemmin meidän kanssamme havaita että räikein kohta ihmisten olosuhteissa ennen suurta vallankumousta ei ollut ruumiillisten puutteiden kärsiminen eikä se suoranainen joukkonääntyminenkään joka välittömästi aiheutui omaisuuden erilaisesta jaosta, vaan tämän erilaisuuden epäsuora vaikutus joka melkein koko ihmisrodun alenti häpeälliseen asemaan lähimmäistensä orjiksi. Meistä näyttää että vanhan järjestelmän rikos vapautta vastaan oli suurempi kuin rikos henkeä vastaan; ja jos olisikin ollut ajateltavissa että se olisi voinut tyydyttää elämisoikeutta takaamalla kaikille toimeentulon, olisi sen kuitenkin täytynyt kukistua, sillä vaikka talousjärjestelmän yhteishallitus olisikin ollut tarpeeton elämää takaamaan, ei olisi voinut olla minkäänlaista vapautta niin kauan kuin omaisuuden erilaisuuksien vaikutuksen ja tuotantokeinojen yksityisen vallinnan takia ihmisten tilaisuudet olemassa olon välikappaleitten saavuttamiseksi riippuivat toisten ihmisten tahdosta."

LUKU XIII.

Yksityiskapitaali yhteisvarastosta varastettu.

"Minä huomaan", jatkoi tohtori, "että Edith on sangen kärsimätön näiden kuivien tutkistelujen takia ja arvelee että jo on aika muuttaa tästä käsiteomaisuudesta aisteilla havaittavaan omaisuuteen joka on nähtävissä kaappinne sisällyksessä. Tahdon viivyttää seuraa vain sanoakseni muutaman sanan lisää; tämä kysymys teidän miljoonanne palauttamisesta, vaikka puolittain pilalla herätetty, koskee todella niin läpikotaisin yhteiskuntajärjestelmämme perus- ja ydinperiaatteita että haluan antaa teille ainakin osapuilleen selvityksen omaisuusjaon nykyisestä siveydellisestä puolesta.

"Nyt te jo täydelleen tunnette varsinaisen erotuksen uuden ja vanhan katsantokannan välillä. Vanha siveysoppi ymmärsi kysymyksen, mitä ihminen oikeuden mukaan saattoi omistaa, sellaisena joka alusta loppuun asti koski yksilön suhdetta aineeseen. Aineella ei ole mitään oikeuksia elävien olentojen suhteen, eikä sentakia ollut mitään syytä, kun asia niin käsitettiin, miksi yksilöt eivät olisi hankkineet rajoittamatonta omistusoikeutta aineen suhteen niin pitkälle kuin heidän kykynsä salli. Mutta tämä katsantokanta ehdottomasti jätti huomioon ottamatta ne yhteiskunnalliset seuraukset jotka johtuvat aineellisten esineiden erilaisesta jaosta maailmassa missä jokainen ehdottomasti riippuu elämän ja kaiken sen käytännön suhteen näiden esineiden heille tulevasta osuudesta. Se on: vanha, niin sanottu omaisuuden siveysoppi ei ollenkaan välittänyt asian koko siveydellisestä puolesta — nimittäin sen vaikutuksesta inhimillisiin olosuhteisiin. Tämä puoli asiassa taas täsmälleen määrää nykyaikaisen omaisuuden siveysopin koko perusteen. Kaikki inhimilliset olennot ovat yhdenarvoisia oikeuksiltaan ja arvoltaan, ja vain sellainen omaisuuden jakamisjärjestelmä voi olla puolustettava joka kunnioittaa tätä yhdenarvoisuutta ja takaa sen olemassaolon. Mutta samalla kuin kuulette että tämä periaate yleisimmin pidetään taloudellisen yhdenvertaisuutemme moraalisena perusteena, on olemassa täysin riittävä ja kokonaan erilainen peruste jonka nojalla, vaikka elämän ja vapauden oikeudet eivät asiaan kuuluisikaan, me kuitenkin ajattelisimme, että teollisuuden koko tuotannon samallainen jako on oikea tapa ja kaikki muu ryöstöä.

"Päätekijänä omaisuuden tuotannossa sivistyneitten ihmisten keskuudessa on yhteiskunnallinen järjestö, liittoutuneen työn ja vaihdon koneisto, jonka kautta sadat miljoonat yksilöt varaavat toistensa tuotteille kysyntää ja keskinäisesti täydentävät toistensa työtä, siten muodostaen kansan ja maailman tuotanto- ja jakojärjestelmästä suuren koneen. Tämä oli laita myös yksityiskapitalismin aikana, huolimatta sen toimintatavan äärettömästä tuhlaavaisuudesta ja jarrutuksesta; mutta tietysti on se nyt paljon tärkeämpi totuus, kun osuustoiminnan koneisto käypi mahdollisimman pehmeästi ja joka voimaunssi käytetään mahdollisimman vaikuttavasti. Alkuvoima koko teollisuustuotannossa, joka on yhteiskunnallisen järjestön tulos, on nähtävissä erotuksessa sen arvona minkä ihminen työn tekijänä tuottaa yhteiskunnallisen järjestön yhteydessä, ja sen välillä mitä hän voisi tuottaa erillänsä ollen. Lähimmäistensä kanssa yhdessä työskennellen yhteiskunnallisen järjestön avulla hän ja he tuottavat tarpeeksi auttaakseen kaikki mitä korkeimpaan ylöllisyyteen ja sivistykseen. Erillään työskennellessään on inhimillinen, kokemus osottanut että hän olisi onnellinen, jos voisi yleensä tuottaa siksi paljon että hengissä pysyisi. On arvioitu luullakseni että työn tekijän keskimääräinen päivän tuotanto Amerikassa on tätä nykyä noin 50 dollaria. Saman ihmisen työskentelystä olisi arvio saman laskuperusteen mukaan sangen korkea, jos sen sanottaisiin olevan viisikolmatta senttiä. Sanokaahan nyt minulle, Julian, kenelle kuuluu yhteiskunnallinen järjestö, tämän ihmisten yhteyden ääretön koneisto, joka kohottaa jokaisen työn tuotetta noin kaksi sataa kertaa?"

"Ilmeisesti", vastasin, "se ei voi kuulua kellekään erikoisesti, vaan yksinomaan yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Yhteiskunta kokonaisuudessaan voi yksin olla järjen ja keksimisen yhteiskunnallisen omaisuuden perijä ja yhteiskunta kokonaisuudessaan saapi aikaan jatkuvasti jokapäiväisen joukkoyhteyden jonka avulla yksinomaan tätä perintöä voidaan käyttää."

"Aivan niin. Yhteiskunnallinen järjestö ynnä kaikki mitä siinä on ja mitä se mahdolliseksi saattaa, on kaikkien jakamaton perintö yhteisesti. Kenelle sitten kohtuuden mukaan kuuluu kunkin työn kaksi sataa kertaa suurempi arvo joka johtuu yhteiskunnallisesta järjestöstä?"

"Ilmeisesti yhteiskunnalle kokonaisuudessaan — yhteiseen kassaan."

"Ennen suurta vallankumousta", jatkoi tohtori, "vaikka silloin tuntuukin vallinneen hämärä ajatus tämän laatuisesta yhteiskunnallisesta kassasta, joka kuului yhteiskunnalle kokonaan, ei ollut mitään selvää ymmärrystä sen laajuudesta eikä sillä ollut vartijaa taikka määräyksiä jotka olisivat pitäneet huolta sen kokoamisesta ja käyttämisestä yhteistarpeisiin. Yleinen teollisuusjärjestö, kansallinen talousjärjestelmä, oli välttämätön, ennenkuin yhteiskunnallista kassaa voitiin mukavasti suojella ja hoitaa. Siihen asti sen välttämättä täytyi olla alttiina yleiselle ryöväykselle ja kavallukselle. Yhteiskunnallinen koneisto oli keinottelijain huostassa jotka sitä käyttivät rikastumiskeinonansa kantaen veroja kansalta jolle se kuului ja jota sen olisi pitänyt rikastuttaa. Vallankumouksen vaikutusta voi kuvata sanomalla että kansa vain silloin otti kokonaisuudessaan huostaansa yhteiskunnallisen koneiston, joka oli aina sille kuulunut, tarkoittaen siitä lähtien johtaa sitä yleisenä laitoksena jonka tulot tuli antaa yhdenarvoisille omistajille eikä enää rosvoille.

"Te voitte helposti nähdä", jatkoi tohtori, "miten tämän teollisuustuotteiden erittelyn täytyi vähentää persoonallisen yhdenvertaisuuden tärkeyttä työn suorituksessa yksityisten työn antajain kesken. Jos nykyinen mies yhteiskuntakoneiston avulla voi tuottaa viidenkymmenen dollarin arvosta työtä, kun hän ilman yhteiskuntaa voi tuottaa vain neljännes dollarin arvosta, niin jokaista viittäkymmentä dollaria kohti neljäkymmentä yhdeksän ja kolme neljäsosaa dollaria täytyy sijoittaa yhteiskunnan kassaan, jos mieli tasa-arvoista jakoa toimeen panna. Kahden ihmisen teollisuustuotteliaisuudessa ilman yhteiskunnan apua saattoi toinen olla puolta pahempi toista — se on, samalla kuin toinen kykeni tuottamaan täyden neljännes dollarin arvosta työtä päivässä, toinen saattoi tuottaa vain kahdentoista ja puolen sentin arvosta. Tämä oli sangen suuri erotus niiden olosuhteiden vallitessa, mutta kaksitoista ja puoli senttiä on niin mitätön osa viidestäkymmenestä dollarista ettei se mainitsemista edes ansaitse. Se on, erotus kahden ihmisen yksilöllisten kykyjen välillä jäi samaksi, mutta sen erotuksen alensi suhteellisesti vähäpätöiseksi se äärettömän suuri tasainen lisäys jonka yhteiskuntajärjestö molempain tuotteille samalla mitalla antoi. Taikka toista esimerkkiä käyttäen, ennenkuin ruuti oli keksitty saattoi yksi mies helposti olla kahden vertainen sotilaana. Erotus yksityisten miesten välillä pysyi kaikesta huolimatta voimassa; mutta pyssyn tuottama tavaton samallainen lisäys molempain voimaan saattoi heidät käytännössä samanarvoisiksi taistelijoiksi. Pyssyistä puhuessamme saamme vielä paremman esimerkin — yksilöllisten sotilaitten suhde jalkaväen joukkueessa sen muodostamiseen nähden. Suuria erotuksia oli olemassa yksilöllisten sotilaitten taisteluvoimassa rivien ulkopuolella. Mutta riveissä ollen tämä muodostus lisäsi jokaisen sotilaan taistelukykyä yhtäläisesti niin valtavasti että eri miesten yksilöllisten kykyjen välinen eroavaisuus peittyi mitättömäksi. Sanokaamme esimerkiksi että tämä muodostelma lisäsi joka jäsenen taisteluvoimaa kymmenellä, silloin mies, joka rivien ulkopuolella oli kahden veroinen voimassa toveriinsa verrattuna, oli molempain rivissä seisoessa häneen verrattuna kuin kaksitoista yhdentoista rinnalla — vähäpätöinen erotus.

"Minun tuskin tarvinnee teille huomauttaa, Julian, yhteiskunnallisen kassa-aatteen merkitystä taloudelliseen yhdenvertaisuuteen, kun teollisuusjärjestelmä oli kansallistutettu. Se osotti selvästi että vaikka olisikin mahdollista laskea tyydyttävällä tavalla teollisuustuotteiden erotus, jotta yksilöllinen työ saisi sille oikeudellisesti tulevan osuuden samoinkuin yhteiskuntakassakin, ei tulos kuitenkaan olisi vaivan arvoinen. Erikoisen kyvykäskään työn tekijä, joka voisi toivoa eniten siitä voittavansa, ei voisi toivoa voittavansa niin paljon kuin menettäisi toisten kanssa yhdessä uhraamalla teollisuuskoneiston lisäkyvyn joka olisi tuloksena yhteistunnosta ja yhteishengestä työn tekijäin kesken kehittyen täydellisesti etujen yhteyden tunnosta."

"Tohtori", huudahdin, "minä pidän tästä yhteiskuntakassan aatoksesta tavattomasti! Se saattaa minut ymmärtämään muiden asiain ohessa, miten täydellisesti te näytte kehittyneen palkka-aatteesta joka muodossa tai toisessa oli kaikkien talousaatteiden perusteena minun aikanani. Se johtuu siitä että olette tottuneet pitämään yhteiskuntapääomaa rikkautenne päälähteenä pikemmin kuin jokapäiväisenä erikoiskäyttötavarana. Se on sanalla sanoen erotus kapitalistin ja köyhälistön aseman välillä."

"Myöskin niin", sanoi tohtori. "Vallankumous teki meistä kaikista kapitalisteja, ja voitto-osuuden aate on karkoittanut palkka-aatteen. Me otamme palkkaa väin kunnian muodossa. Meidän kannaltamme katsoen, kun joukko-omistus vallitsee yteiskuntajärjestelmän talouskoneistoon nähden ja yhteiskunnalla kokonaisuudessaan on ehdoton valta sen tuotteisiin, on jotakin huvittavaa niissä uutterissa väittelyissä, joiden kautta teidän aikalaisenne koettivat määritellä täsmälleen, miten suurta tai pientä palkkaa tai hyvitystä palveluksistaan oli tämä tai tuo yksilö tai joukkokunta oikeutettu saamaan. Rakas Julian, jos taitavinkin työn tekijä saisi tyytyä vain omiin tuotteisiinsa, jos hän olisi ehdottomasti erotettu ja irrallaan niistä voimista joiden kautta yhteiskuntakoneisto oli sen monin kerroin lisännyt, ei hänen elinkulkunsa olisi parempi kuin puoliksi nälistyneen metsäläisen. Jokainen on oikeutettu ei ainoastaan omaan tuotteeseensa, vaan paljon enempään — nimittäin osuuteensa yhteiskuntajärjestön tuotteista ynnä lisäksi persoonalliseen tuotantoonsa, eikä hänen oikeutensa tähän osuuteen riipu siitä teidän aikanne se-riistää-joka-riistää-voi periaatteesta, jonka avulla toiset itsestänsä tekivät miljoonamiehiä ja toiset jätettiin kerjäläisiksi, vaan samallaisista ehdoista kuin kaikilla hänen kanssakapitalisteillaankin on."

"Minun aikanani puhuttiin ansaitsemattoman koron aatteesta jota korkoa yhteiskuntajärjestö antoi yksityisille omaisuuksille", sanoin, "mutta mikäli muistan vain maa-arvon yhteydessä. Oli uudistusmiehiä jotka päättelivät että yhteiskunnalla on oikeus ottaa itselleen veroina kaikki lisäykset maan arvossa jotka johtuivat yhteiskunnallisista aiheista sellaisista kuin väestön lisääntymisestä tai yleisistä parannuksista, mutta he näyttivät pitävän oppinsa toteuttamista mahdollisena vain maahan nähden."

"Niin", sanoi tohtori, "ja merkillistä on että pitäessään kiinni johtolangasta he eivät sitä seuranneet."

LUKU XIV.

Me katselemme asevarastoani.

Johtolangat valoa ja lämpöä varten oli johdettu holvihuoneeseen, ja se oli yhtä lämmin, valoisa ja mukava paikka kuin vuosisataa ennen, kun se oli ollut makuuhuoneenani. Polvistuen kassakaapin oven eteen aloin heti käsitellä merkkilaattaa, ja seuralaiseni samalla olivat kumartuneena minua kohti asemissa jotka osottivat tavatonta uteliaisuutta.

Sata vuotta sitten olin lukinnut kassakaapin viimeisen kerran, ja tavallisissa oloissa se olisi ollut kyllin pitkä unohtaakseni monin kerroin lukon avaamiskeinon, mutta nyt se oli yhtä tuoreena muistossani kuin jos olisin sitä käytellyt muutamaa päivää ennen, mikä toden teolla olikin kuluneen aikakauden pituus, mikäli se koski itsetietoista elämääni.

"Huomatkaa", sanoin, "että käännän tätä laattaa, kunnes kirjain 'K' tulee vastapäätä kirjainta 'R'. Sitten siirrän tätä toista laattaa, kunnes numero '9' tulee vastapäätä samaa kohtaa. Nyt kassakaappi on oikeastaan lukosta irti. Minun on enää vain käännettävä tätä nupua, joka siirtää salvat, ja sitten heilauttaa ovi auki, kuten näette."

Mutta he eivät nähneet sitä, sillä nupu ei tahtonut kääntyä ja lukko pysyi kiinni. Minä tiesin etten ollut tehnyt mitään erehdystä lukon suhteen. Joku lukon salvoista ei ollut irtautunut. Koetin uudelleen useampia kertoja ja ravistelin laattaa ja ovea, mutta siitä ei ollut apua. Lukko pysyi itsepintaisena. Joku sanoi ettei sen muisto ollut yhtä hyvä kuin minun. Se oli unohtanut sääntönsä. Uskottavampi aineellinen selitys oli se että öljy lukossa oli ajan mukana kovettunut ja siksi vastusti ponnistuksiani. Lukko ei ollut voinut ruostua, sillä huoneen ilma oli ollut aivan kuiva. Muuten minä en olisi voinut elää.

"Surukseni olette pettyneet odotuksessanne", sanoin, "sillä nyt meidän olisi lähetettävä hakemaan lukkoseppää kassakaappitehtailijain pääkonttoorista. Minä tiesin minne Sudbury kadulla oli mentävä, mutta arvelen että kassakaappiliike on muuttanut sen jälkeen."

"Se ei ainoastaan ole muuttanut", sanoi tohtori, "se on kadonnut; tämän tapaisia kassakaappeja on historiallisessa museossa, mutta en ole tähän asti tiennyt miten ne avataan. Se on todella sangen nerokas."

"Ja tahdotteko sanoa että tätä nykyä todellakaan ei ole lukkoseppää joka voisi avata tämän kaapin?"

"Jokainen koneseppä voi leikata terästä kuin korttipaperia", vastasi tohtori; "mutta todellakaan en usko että maailmassa on ihmistä joka voisi avata lukkoa. Meillä tietysti on yksinkertaisia lukkoja yksityissalaisuuksien tallettamiseksi ja lasten pahantekoja vastaan, mutta ei mitään sellaisia joita olisi tarkoitettu vakavampaa vastustusta kestämään joko väkinäistä tai taidokasta. Lukkoseppien ammattikunta on kuollut."

Tällöin Edith, joka malttamattomasti halusi nähdä kaapin avattuna, huudahti ettei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ollut mitään kerskaamista, ellei se voinut ratkaista pulmaa johon jokainen taitavampi murtovaras yhdeksännellätoista vuosisadalla pystyi.

"Kärsimättömän nuoren naisen kannalta saattaa se siltä tuntua", sanoi tohtori. "Mutta meidän täytyy muistaa että hävinneet taiteet usein ovat inhimillisen edistyksen muistopatsaina, osottaen loppuunkuluneita rajoja ja välttämättömyyksiä joihin ne ovat kuuluneet. Siitä syystä ettei meillä enää ole varkaita, ei liioin ole lukkoseppiä. Julian raukan oli käytävä kaikki nämä vastukset läpi turvatakseen paperinsa tuossa kassakaapissa, koska hänestä olisi tullut kerjäläinen jos olisi ne menettänyt, ja sen sijaan että oli monien herra olisi hänestä tullut harvojen palvelija ja ehkä olisi viettelys johtanut rosvoksi hänetkin. Ei ole ihme että lukkoseppiä niinä päivinä tarvittiin. Mutta nyt, näettehän, vaikka otaksuisikin että yhteiskunnassa missä kukin nauttii yleistä ja samallaista varallisuutta joku haluaisi jotakin varastaa, ei hän voisi varastaa mitään sellaista minkä jälleen voisi myydä. Meidän varallisuutemme sisältää takuun siitä että kullakin on samallainen osuus kansan kapitaalissa ja tuloissa — takuun joka on persoonallinen ja jota ei voida meiltä riistää eikä antaa pois, se kun on jokaiselle syntymässä annettu ja vasta kuoleman tapahduttua peruutetaan. Huomaatte kai että lukkosepät ja kassakaapin tekijät olisivat aivan tarpeetonta väkeä."

Puhuessamme olin jatkanut laatan pyörittelemistä toivoen että uppiniskainen salpa taipuisi toimimaan ja lopulta heikko napsahdus vastasi ponnistuksiani ja minä heilautin oven auki.

"Hyi!" huudahti Edith, kun sen sisältä tulvahti ilkeä ummehtunut löyhkä. "Säälinpä teidän aikaista väkeä, jos tämä löyhkä on osote siitä mitä he saivat hengittää."

"Se on luultavasti ainoa jälellä oleva osote mikä saatavissa on", huomautti tohtori.

"Kas miten naurettavan pieni laatikko se on sisältä, vaikka se ulkopuolelta on niin vaateliaan näköinen!" huudahti Edithin äiti.

"Niin", sanoin. "Paksujen seinäin tuli turvata sisältöä sekä tulen että rosvojen varalta — ja sivumennen sanoen luulisin että te yhä vielä tarvitsette tulenvarmoja kaappeja."

"Meillä ei ole tulipaloja, paitsi vanhoissa rakennuksissa", vastasi tohtori. "Kun rakentaminen joutui koko kansan haltuun, emme me näettehän voineet sitä sietää, sillä omaisuuden hävittäminen merkitsee kansalle kuollutta häviötä, kun taas yksityiskapitalismin aikana häviö työnnettiin toisten niskoille kaikenlaisilla keinoilla. Silloin voitiin vakuuttaa, mutta nyt kansan on vakuutettava itse."

Avasin kassakaapin sisäoven ja otin esille laatikoita jotka olivat täynnä kaikenlaatuisia arvopapereita, ja tyhjensin ne huoneessa olevalle pöydälle.

"Näitäkö vastenmielisen näköisiä papereita te sanotte omaisuudeksi?" sanoi Edith ilmeisesti pettyneenä.

"Emme itse papereita", sanoin, "vaan mitä ne edustivat."

"Ja mitä se oli?"

"Maan, talojen, myllyjen, laivojen, rautateitten ja kaikenlaisten muitten kappaleitten omistamista", vastasin, ja ryhdyin paraani mukaan selittämään hänen äidilleen ja hänelle itselleen vuokraa, liikevoittoa, korkoa, osinkoa j.n.e. Mutta selvästi näkyi heidän kasvojensa nolosta ilmeestä etten kovin suuria ennätyksiä saanut aikaan.

Vihdoin tohtori katsahti ylös papereista, joihin hän muinaistutkijan uteliaisuudella oli tarrannut, ja nauroi.

"Minä pelkään, Julian, että lähdette väärästä päästä. Teidän aikananne, näettehän, taloustiede oli asiain tiedettä, meidän päivinämme se on ihmisolentojen tiedettä. Meillä ei ole minkäänlaista mikä vastaisi teidän vuokraanne, korkoanne, liikevoittoanne tai muuta finanssikeksintöä, ja niitä tarkoittavilla sanoilla ei ole mitään merkitystä nyt muille kuin tutkijoille. Jos haluatte että Edith ja hänen äitinsä teitä ymmärtää täytyy teidän kääntää nämä rahasanat sanoiksi jotka merkitsevät miehiä, naisia ja lapsia, ja selittää kaikki teidän järjestelmänne mukaiset heitä koskevat seikat. Pidättekö sopimattomana, jos minä koetan tehdä asian heille hiukan selvemmäksi?"

"Olen teille siitä sangen kiitollinen", sanoin, "ja ehkä samalla saatatte sen selvemmäksi minullekin."

"Luullakseni", sanoi tohtori, "me kaikki ymmärrämme näiden asiakirjain luonteen ja arvon paljon paremmin, jos sen sijaan että puhuisimme niistä farmien, tehtaitten, kaivosten, rantateiden y.m. omistusoikeuden osotuksena pidämme kiinni vain siitä että ne todistivat omistajainsa olevan erilaisten miehiä, naisia ja lapsia käsittäväin joukkokuntain herroja eri osissa maata. Tietysti, kuten Julian sanoo, asiakirjat nimellisesti vahvistivat hänen oikeutensa vain kappaleisiin eivätkä puhu mitään miehistä ja naisista. Mutta ne miehet ja naiset, jotka seurasivat maatilojen, koneitten ja muitten erilaisten omaisuuksien mukana ja olivat niihin sidottuja ruumiillisten tarpeittensa kautta, juuri kaiken arvon loivat omaisuuden omistamiselle.

"Mutta ellei sitä edellytystä olisi ollut että oli ihmisiä jotka koska heidän täytyi käyttää maata alistuivat tekemään työtä sen omistajille siitä hyvästä että saivat sen haltuunsa, ei näillä omistus- ja kiinnityskirjoilla olisi ollut mitään arvoa. Niin on laita näiden tehdasosakkeittenkin. Ne puhuvat vain vesivoimasta ja koneista, mutta ne olisivat olleet arvottomia ilman niitä tuhansia ihmistyöntekijöitä jotka olivat sidotut koneisiin ruumiillisten tarpeitten voimalla yhtä lujasti kuin olisivat olleet niihin kahlehditut. Ja samoin nämä hiilikaivososakkeet. Ilman sitoi viheliäistä ihmisolentojen joukkoa, jonka puute oli tuominnut työtä tekemään eläväin haudoissa, minkä arvoisia olisivat olleet nämä osakkeet jotka eivät sanallakaan heistä mainitse? Miten kuvaavaa onkaan se seikka että pidettiin tarpeettomana mainitakaan pellolla, koneitten ääressä, kaivoksissa työskenteleväin orjain nimiä! Henkiorjuuden aikana joka ennemmin oli vallinnut, oli tarpeellista nimittää erikseen kukin sielu tuntomerkkineen, jotta hänet karkaamisen tapahtuessa voitaisiin keksiä sekä kuoleman tapauksessa arvata tappio. Mutta mitään tappion pelkoa ei ollut niiden orjain karkaamisen tai kuoleman takia jotka näiden asiakirjain mukaan omistajansa saivat. He eivät tahtoneet juosta tiehensä, sillä mitään parempaa ei ollut pakopaikaksi saatavissa eikä mitään pääsyä koko maailmaa käsittävän talousjärjestelmän käsistä joka heitä orjina piti; ja jos he kuolivat, ei se mitään tappiota heidän omistajilleen tuottanut, sillä alituisesti oli yllinkyllin toisia heidän tilalleen. Siis heidän luettelemisensa olisi ollut paperin haaskausta.

"Äsken aamiaispöydässä", jatkoi tohtori, "selittelin nykyistä katsantokantaa yksityiskapitalismin talousjärjestelmään nähden joka perustui kansan joukkojen pakolliseen kapitalistien palvelemiseen; sen palveluksen viimemainitut väkisin panivat toimeen anastaen etuoikeuden maailman tuotantolähteitten ja koneiston paljouteen ja jättäen puutteen puserruksen pakottamaan kansaa heidän ikeensä hyväksymään, poliisin ja sotilaitten aika ajoin puolustaessa heidän etuoikeuksiaan. Nämä asiakirjat kuvaavat erittäin sopivasti niitä nerokkaita ja vaikuttavia keinoja joiden avulla erilaatuiset työn tekijät järjestettiin kapitalistien palvelukseen. Ymmärrettävää kuvausta käyttääkseni, näiden erilaisten niin sanottujen arvopaperien saattaa sanoa olevan yhtä monenlaisia valjaita joilla puutteen puserruksen kukistamat ja kesyttämät kansan joukot iestettiin ja valjastettiin kapitalistien vaunujen eteen.

"Esimerkiksi, tässä on kasa farmikiinnityksiä Kansasin farmeihin. Hyvä; tämän arvopaperin voiman nojalla eräät Kansasin farmarit tekivät työtä sen omistajan puolesta, ja vaikka he eivät koskaan ehkä tietäneet kuka hän oli eikä hän keitä he olivat, olivat he yhtä varmasti ja järkähtämättömäsi hänen orjiansa kuin jos hän olisi seissyt heidän vieressänsä ruoska kourassa, sen sijaan että hän istui seurusteluhuoneessaan Bostonissa, New Yorkissa tai Lontoossa. Näitä kiinnitysvaljaita käytettiin yleisesti kansan maata viljelevän luokan sitomiseksi. Useimmat Lännen farmareista saivat reutoilla niissä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella. Eikö niin ollut Julian? Oikaiskaa tietoni, jos olen väärässä."

"Te kerrotte aivan tarkkoja tosiseikkoja", vastasin. "Rupean käsittämään selvemmin entisen omaisuuteni luonnetta."

"Katsokaamme nyt mikä tämä kasa on", jatkoi tohtori. "Ahaa, nämä ovat osakkeita Uuden Englannin puuvillatehtaisiin. Tämän laatuisia valjaita käytettiin pääasiallisesti naisille ja lapsille, joiden luokituksessa mentiin niin alas että soveliaina pidettiin yhden- ja kahdentoista vuotiset tytöt ja pojatkin. Tapana oli sanoa että vain pikkulasten melkein maksuttoman työn tuottama voitto piti näitä tehtaita kannattavina omaisuuksina. Uuden Englannin väestö suurimmaksi osaksi kukistettiin jo hentoikäisenä taipuakseen työhön tämänlaisissa valjaissa.

"Tässä taasen on hiukan eri laatua. Nämä ovat rautatie-, kaasu- ja vesilaitososakkeita. Ne olivat laajemmalle ulottuvia valjaita joilla ei ainoastaan erikoinen työn tekijäin luokka, vaan koko kuntakin kahlehdittiin työtä tekemään arvopaperien omistajalle.

"Ja vihdoin on meillä täällä ankarammat valjaat kaikista, hallituksen bondeja. Tämä asiakirja, näettekö, on Yhdysvaltain hallituksen bondi. Sen kautta seitsemänkymmentä miljoonaa ihmistä — koko kansa toden teolla — oli valjastettu tämän bondin omistajan vaunujen eteen; ja vielä lisäksi ajurina tässä tapauksessa oli hallitus itse, jota vastaan juhtien oli sangen työlästä potkia. Toisen laatuisten valjaitten sisällä tapahtui useasti potkimista ja vikuroimista, ja kapitalisteja useasti häiritsivät ja väliaikaisesti työnkin heiltä riistivät miehet jotka he olivat ostaneet ja täydellä rahalla maksaneet. Luonnollisesti senvuoksi hallituksen bondia he suuresti ylistelivät rahain sijoituskeinona. He käyttivät kaikkia mahdollisia ponnistuksia saadakseen eri hallituksia yhä enemmän kansan niskaan sälyttämään tämänlaisia valjaita, ja hallitukset kapitalistien asiamiesten yllytyksestä tietysti tekivät niin aina suuren vallankumouksen aattoon asti, mikä muutti bondit ja kaikki muut valjaat pelkäksi paperiksi."

"Yhdeksännentoista vuosisadan edustajana", sanoin, "en voi kieltää ettei totuutta olisi teidän koko lailla hämmästyttävässä kuvailutavassanne meidän rahain sijoitusjärjestelmästämme. Mutta myöntänette että vaikka järjestelmä olikin huono ja kansan tila katkera sen vallitessa, niin kapitalistien toiminta sellaisen teollisuuden järjestämiseksi ja johtamiseksi kuin meidän oli, oli kuitenkin jonkin arvoista palvelusta maailmalle."

"Oli varmasti", vastasi tohtori. "Se syy voidaan esittää, ja on esitetty, jokaisen järjestelmän puolustukseksi jonka kautta ihmiset ovat toisia lähimmäisiänsä tehneet palvelijoikseen alusta pitäen. Aina oli jotakin yleisesti arvokasta ja välttämätöntä palvelusta jonka sortajat voivat väittää ja väittävät olevan heidän asettamansa pakkopalveluksen perusteena ja puolustuksena. Kun ihmiset tulivat viisaammiksi huomasivat he maksavansa häviöön johtavaa hintaa siten annetusta palveluksesta. Niinpä he ensiksi sanoivat kuninkaille: 'Ollaksenne turvassa te autatte valtiota puolustautumaan ulkolaisia vastaan ja hirttämään varkaat, mutta onpa liian paljon vaatia meitä olemaan teidän orjianne siitä hyvästä, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat tasavaltoja. Niin myös vihdoin kansa sanoi papeille: 'Te olette jotakin tehneet hyväksemme, mutta liian paljon olette vaatineet palveluksistanne vaatiessanne meidän alistamaan järkemme teidän tahtonne alaisiksi, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat uskonnollisen vapauden."

"Ja samalla tavalla tässä viimeisessä asiassa, josta me nyt puhumme, kansa vihdoin sanoi kapitalisteille: 'Te kyllä olette järjestäneet meidän teollisuutemme, mutta sen hinnaksi olette meidät orjuuttaneet. Me voimme tehdä paremminkin.' Ja asettaen kansallisen yhteistoiminnan kapitalismin tilalle he perustivat teollisuustasavallan taloudellisen kansanvallan perusteelle. Jos olisi totta, Julian, että jokin toisille tehdyn palveluksen vaikutin, olipa palvelus miten arvokasta laatua tahansa, oikeuttaisi hyväntekijän orjiksi painamaan ne joille on hyvää tehnyt, ei olisi ollut mitään hirmuhallitusta tai orjavaltaa joka ei voisi itseänsä täysin pätevästi puolustaa."

"Eikö sinulla ole oikeata rahaa meille näyttää", sanoi Edith, "jotakin muuta kuin näitä papereita — kultaa tai hopeata, kuten museossa on?"

Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei ihmisten ollut tapana pitää suuria rahavaroja kotonaan, mutta sattumalta oli minulla niitä vähäinen kasa kassakaapissani, ja vastaukseksi Edithin kysymykseen vetäsin esille laatikon joka sisälsi useita satoja dollareita kullassa ja tyhjensin sen pöydälle.

"Miten komeita ne ovat!" huudahti Edith, työntäen kätensä keltaiseen rahaläjään ja kilistellen niitä. "Ja onko aivan totta että jos teillä vain oli tarpeeksi näitä esineitä, ollenkaan huolimatta miten ja mistä olitte ne saaneet, niin miehet ja naiset alistuivat tahtonne alaisiksi ja antoivat teidän tehdä mitä halutti heidän suhteensa?"

"He eivät ainoastaan antaneet teidän tehdä mitä halutti heille, vaan he olivat teille erittäin kiitollisia siitä että olitte niin hyvä ja käytitte heitä ettekä toisia. Köyhät taistelivat toistensa kanssa etuoikeudesta saada olla sellaisten palvelijoina ja alamaisina joilla oli rahaa."

"Nytpä minä huomaan", sanoi Edith, "mitä nimi 'leivän herrat' tarkoittaa."

"Mitkä leivän herrat?" kysyin. "Keitä he olivat?"

"Se nimi annettiin kapitalisteille vallankumouksen aikana", vastasi tohtori. "Tämä asia josta Edith puhuu on palanen sen ajan kirjallisuutta, jolloin kansa ensiksi alkoi täydelleen herätä näkemään sen seikan että luokkaetuoikeus tuotantokoneistoon merkitsee kansan orjuutta."

"Odottakaahan, kun koetan voinko sen muistaa", sanoi Edith. "Tällä tavalla se alkaa: 'Kaikkialla miehet, naiset ja lapset seisoivat turulla huutaen leivän herroja ottamaan heidät palvelukseensa, jotta he leipää saisivat.' Vahvat miehet sanoivat: 'Oi leivän herrat, tunnustelkaa meidän jäntereltämme ja lihaksiamme, käsivarsiamme ja raajojamme; katsokaa miten vankkoja olemme. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä. Antakaa meidän raataa puolestanne. Antakaa meidän puolestanne hakata. Antakaa meidän mennä alas kaivantoihin ja kaivaa puolestanne. Antakaa meidän vilua nähdä ja paleltua laivojenne keulalla. Lähettäkää meidät höyrylaivojenne lämmityskammioiden helvetteihin. Tehkää mitä mielitte kanssamme, mutta antakaa meidän palvella teitä, jotta saamme syödä ja kuolemasta pelastumme!'

"Sitten puhuivat myös oppineet ihmiset, kirjanoppineet ja lakimiehet, joiden voima oli heidän aivoissaan eikä heidän ruumiissaan: 'Oi leivän herrat', he sanoivat, 'ottakaa meidät palvelijoiksenne täyttämään teidän tahtoanne. Katsokaa kuinka hieno on ymmärryksemme, kuinka laajat ovat tietomme, järkemme on kukkuroillaan opin aarteita ja filosofian viekasteluja. Meille on annettu selvempi näkövoima kuin toisille ja sen vakuutuksen voima että meidän tulisi olla kansan johtajina, äänettömäin ääninä, sokeain silminä. Mutta kansalla jota meidän palveleman pitäisi ei ole meille leipää antaa. Sentähden, leivän herrat, antakaa meille syötävää, ja me tahdomme kansan teille pettää, sillä meidän täytyy elää. Me tahdomme puolestamme oikeuksissa riidellä leskiä ja isättömiä vastaan. Me puhumme ja kirjoitamme teidän ylistykseksenne ja taitavin sanoin nolaamme ne jotka teitä vastaan puhuvat ja teidän valtaanne ja valtiota vastaan. Eikä mikään mitä te meiltä vaaditte näytä liian paljolta. Mutta koska me emme myy ainoastaan ruumistamme, vaan sielummekin, niin antakaa meille enemmän leipää kuin nämä työn tekijät saavat jotka vain ruumiinsa myyvät.'

"Ja papit ja leviitat myös huusivat leivän herrojen kulkiessa turun poikki: 'Ottakaa meidät, herrat, palvelijoiksenne ja täyttämään teidän tahtonne, sillä meidänkin täytyy syödä, ja vain teillä on leipää. Me olemme pyhien oraakkelien vartioita, ja kansa meitä kuulee ja ei vastaa, sillä meidän äänemme heille on kuin Jumalan ääni. Mutta meidän täytyy saada leipää samoinkuin toistenkin syödäksemme. Antakaa meille siis yltäkyllin leivästänne, ja me tahdomme puhua kansalle että he hiljaa ovat eivätkä teitä häiritse napisemisellansa nälän tähden. Isän Jumalan nimessä me kiellämme heitä vaatimasta veljien oikeuksia, ja rauhan ruhtinaan nimessä me tahdomme saarnata teidän kilpailulakejanne.'

"Ja kaikkien miesten huutojen ylitse kuultiin naisjoukkojen ääniä jotka leivän herroille huusivat: 'Älkää meidän ohitsemme kulkeko, sillä meidänkin myös syömän pitää. Miehet ovat meitä väkevämpiä, mutta he paljon leipää syövät ja me vähän, niin että vaikka me emme niin väkeviä, olekkaan, lopuksi te ette häviä, jos otatte meidät palvelijoiksenne heidän sijastansa. Ja jos te ette meitä tahdo työmme tähden, katsokaa meitä kuitenkin, me olemme naisia ja kauniita pitäisi meidän oleman teidän silmissänne. Ottakaa meidät ja tehkää meille mitä mielitte, sillä meidän pitää syödä.'

"Ja yläpuolella kaupparähäkän, miesten karkeitten äänien ja naisten kimeitten äänien kohosi pikku lasten piipottava kitinä: 'Ottakaa meidät palvelijoiksenne, sillä äitiemme rinnat ovat ehtyneet eikä isillämme ole meille leipää antaa ja meidän on nälkä. Me olemme heikkoja kyllä, mutta me pyydämme niin vähän, niin kovin vähän että lopuksi me olemme teille halvemmat kuin miehet, meidän isämme, jotka niin paljon syövät, ja naiset, meidän äitimme, jotka enemmän syövät kuin me.'

"Ja leivän herrat, otettuaan käytettäväkseen tai huvikseen ne miehistä, naisista ja pienokaisista joita soveliaina pitivät, läksivät tiehensä. Mutta markkinaturulle jäi suuret joukot niitä joilla ei leipää ollut."

"Niin", sanoi tohtori katkaisten hiljaisuuden joka seurasi kun Edithin ääni oli tauonnut, "sen häpeällisen kurituksen viimeinen huippu, jonka teidän talousjärjestelmänne laski ihmisluonnon niskoille, oli todellakin se että se pakotti ihmiset itseänsä kaupaksi tarjoamaan. Vapaaehtoista ei kauppa todellisessa merkityksessä tietystikään ollut, sillä puute tai sen pelko ei jättänyt valinnan varaa, sillä heidän oli välttämättä myyminen itsensä jollekulle, mutta kussakin kaupan hieromisessa oli siksi paljon valintaa että se joutui häpeälliseksi. Heidän oli etsittävä ne joille itsensä tarjosivat ja itse päätettävä kauppa omasta itsestään. Tässä suhteessa pestuusta aiheutuva toisten ihmisten alamaisuus toisiin nähden oli vielä alentavampaa kuin suoranaiseen pakkoon perustuva orjuuden aikana. Tällöin orja voitiin pakottaa tottelemaan ruumiillisen kärsimyksen kautta, mutta hän saattoi mielessään vapaasti hautoa kostoa herralleen; mutta pestuun vallitessa ihmiset etsivät herrojansa ja suosion osotukseksi rukoilivat että he heitä käyttäisivät, niin ruumista kuin sieluakin, voitokseen ja huvikseen. Meidän nykyaikaisten mielestä sentakia oli henkiorja arvokkaampi ja jalompi olento kuin teidän päivienne pestuunalainen joka sanoi olevansa vapaa työn tekijä.

"Orjan oli mahdollista kohota sielultaan ympäristöänsä korkeammalle ja tulla orjuuden filosoofiksi, kuten Epictetus [Epictetus oli kreikkalainen joka joutui Roomaan orjaksi ja siellä kehittyi filosoofiksi ja sai vihdoin vapautensa. Hänen selityksensä stoalaisesta filosofiasta pidetään paraimpina mitä on. Hän eli ensimmäisen vuosisadan lopulla. Suom. muistutus.], mutta pestuun alainen ei edes voinut pilkkailla etsimiänsä kahleita. Hänen asemansa halpuus ei ollut vain ruumiillista, vaan henkistäkin. Myydessään itsensä hänen välttämättä oli myyminen ajatuksensa itsenäisyyskin. Teidän koko teollisuusjärjestelmäänne näyttää tässä suhteessa paraiten ja sopivimmin kuvaavan muuan sana jonka te yksipuolisesti kyllä säästitte merkitsemään vain eräänlaista naisten harjoittamaa itsensä myyntitapaa.

"Työ toisten hyväksi rakkaudesta ja ystävyydestä ja työ toisten kanssa yhteisen tarkoitusperän hyväksi jossa kaikilla on keskinäiset etunsa, sekä työ sen tuottaman ilon takia ovat kaikki yhtä kunniallisia, mutta kykyjemme pestaaminen toisten itsekkäästi käytettäväksi, joka muoto työllä yleisesti oli teidän aikananne, on ihmisluonteelle arvotonta. Vallankumous ensi kerran historiassa teki työn todella kunnialliseksi laskemalla sen veljellisen yhteistoiminnan perusteelle, tulokset yhteisesti ja tasaisesti jaettaviksi. Siihen asti se lievimmin sanoen oli vain häpeällinen välttämättömyys."

Lopulta minä sanoin: "Kun olette tyydyttäneet uteliaisuutenne näiden papereitten suhteen voimme luullakseni tehdä niistä kokkovalkean, sillä niillä ei nyt näytä olevan sen suurempaa arvoa kuin pakanallisten epäjumalain kokoelmalla joiden entiset palvelijat ovat kristinuskoon kääntyneet."

"No niin, vaan eikö sellaisella kokoelmalla ole arvoa historiantutkijalle?" sanoi tohtori. "Tietysti nämä asiapaperit tuskin ovat minkään arvoisia siinä merkityksessä kuin ennen, mutta toisessa merkityksessä niillä on suuri arvo. Olen nähnyt niiden joukossa useita muunnoksia jotka ovat sangen harvinaisia historiallisissa kokoelmissa, ja jos olette taipuvainen lahjoittamaan koko kokoelman museoomme, niin olenpa varma että lahjaa pidetään suuriarvoisena Meidän esi-isiemme rakentama suuri kokkovalkea, vaikka olikin aivan luonnollinen ja anteeksi annettava riemun ilmaisu kahleitten katkaisemisen johdosta, on arkeoloogiselta kannalta katsoen mielipahaa herättävä."

"Mitä tarkoitatte suurella kokkovalkealla?" kysyin.

"Se oli jotenkin draamallinen tapaus suuren vallankumouksen päätyttyä. Kun pitkällinen taistelu oli loppunut ja kapitaalin yleisen hallinnon kautta taattu taloudellinen yhdenvertaisuus perustettu, niin kansa kaikilta tahoilta maata keräsi kokoon äärettömät varastot teidän arvotodistuksianne, jotka, vaikka niiden todella piti olla vain aineellisen omaisuuden todistuksia, olivat todella muuttuneet ihmisomaisuuden todistuksiksi ja riistivät, kuten olemme nähneet, koko arvonsa niistä orjista jotka ruumiillisten tarpeiden pakottamina olivat kahlehditut aineeseen. Kansa — vapauden innostuksen kiihkossa kuten ymmärtänette — näitä katsoi hyväksi koota äärettömiin röykkiöihin New Yorkin osakepörssin paikalle, Plutuksen [Plutus, kreikkalaisten rikkauden jumala. — Suom. muist.] suurelle alttarille, missä miljooneja ihmisolentoja oli uhrattu hänelle, ja siellä rakentaa niistä kokkovalkea. Suuri pylväs seisoo paikalla tänään, ja sen latvasta sädehtii alituisesti valtava sähköliekki tulisoihtuna sen tapauksen muistoksi ja ikuisena osotuksena pergamenttiorjuuden loppumisesta joka oli raskaampi kuninkaitten valtikkaa. On arvioitu että ihmisolentojen omistustodistuksia, eli kuten te niitä nimititte omaisuuden arvopapereita, haihtui taivaalle neljänkymmenen biljoonan dollarin arvosta sekä vielä satoja miljooneja paperirahaa siinä suuressa palossa jonka me varmasti uskomme olleen Jumalalle otollisemman kuin yhdenkään niistä lukemattomista polttouhreista jotka hänelle tarjottu on ajan alusta.

"No niin, jos minä olisin ollut siinä, voin helposti kuvitella että olisin nauttinut loimusta yhtä paljon kuin kiihkeinkin sen ympärillä tanssijoista, mutta nyt levollisemmin asiata arvellessa surkuttelen tätä suurta historiallisten aineksien hävittämistä. Näette siis että teidän bondinne, omistuskirjanne, kiinnepaperinne ja osakkeenne ovat todella yhä arvokkaita."

LUKU XV.

Minne olisimme ilman vallankumousta joutuneet.

"Me luimme historioista", sanoi Edithin äiti, "miten hämmästyttävän laajasti erikoisten yksilöitten ja perheitten onnistui keskittää omiin käsiinsä eri maitten luonnon lähteet, teollisuuskoneiston ja tuotteet. Julianilla oli vain miljoona dollaria, mutta monilla yksilöillä ja perheillä oli, kuten meille on kerrottu, omaisuutta viidenkymmenen, sadan ja kahden tai kolmen sadankin milj. dollarin arvosta. Me olemme lukeneet lapsista jotka kätkyessään olivat satojen miljoonain perillisiä. En milloinkaan ole nähnyt näissä kirjoissa mainittuna rajaa, sillä onhan täytynyt olla jokin raja määräämässä, mihin asti yksilö sai vallata maan pintaa ja tulolähteitä, tuotannon välikappaleita ja työn tuloksia."

"Ei ollut mitään rajaa", vastasin.

"Tarkoitatko", huudahti Edith, "että jos ihminen vain oli tarpeeksi taitava ja tunnoton hän saattoi vallata maan koko alueen ja jättää kansa kaikkea vaille, paitsi mitä suostui sille antamaan?"

"Varmasti" vastasin. "Vanhan maailman monissa maissa yksilöt omistivat kokonaisia maakuntia, ja Yhdysvalloissa laajempiakin alueita oli siirtynyt ja siirtyi yksityisten ja yhtiöitten käsiin. Ei ollut minkäänlaista rajaa maan laajuuteen nähden jonka yksi henkilö saattoi omistaa, ja tietysti tähän omistukseen sisältyi oikeus karkoittaa jokainen ihmisolento siltä alueelta, ellei omistaja halunnut antaa yksityisten pysyä siinä veron maksua vastaan."

"Entä muitten aineitten suhteen maata lukuun ottamatta?" kysyi Edith.

"Asian laita oli sama", sanoin. "Ei mitään rajaa ollut olemassa sitä laajuutta määräämässä jonka mukaan yksilö sai vallata ehdottoman omistusoikeuden tehtaisiin, pajoihin, kaivoksiin ja teollisuuden välikappalaisiin ja kaikenlaiseen kauppaan, joten kukaan henkilö ei voinut löytää tilaisuutta ansaitsemaan ylläpitoansa paitsi omistajan palvelijana ja hänen määräämillään ehdoilla."

"Jos olemme saaneet oikeat tiedot", sanoi tohtori, "niin tuotanto- ja jakokoneiston sekä liikkeen ja teollisuuden omistuksen keskitys oli jo ennen teidän uneen vaipumistanne saatettu trustien ja syndikaattien kautta Yhdysvalloissa sellaiselle asteelle joka yleistä häläkkätä synnytti."

"Oli kyllä", vastasin. "Silloin jo oli parinkymmenen miehen vallassa New Yorkin kaupungissa pysäyttää mielensä mukaan jokainen vaunun pyörä Yhdysvalloissa, ja harvain toisten kapitalistijoukkueiden yhteinen toiminta olisi riittänyt käytännössä seisauttamaan koko maan teollisuuden ja kaupan, kieltämään jokaiselta työn saannin ja näännyttämään nälkään koko kansan. Näiden kapitalistien oma etu liikettä tehdessään oli ainoa takuupohja mikä muulla väestöllä oli elämisensä suhteen päivästä toiseen. Ja kun kapitalistit halusivat pakottaa kansaa äänestämään mielensä mukaan, oli heidän säännöllisenä tapanaan uhata seisauttaa maan teollisuus ja pahna toimeen liikepula, ellei vaali menisi heidän mielikseen."

"Otaksukaapa, Julian, että joku yksilö, perhe tai kapitalistijoukkue, joka olisi päässyt yksinään yhden kansan kaiken maan ja koneiston omistajaksi, olisi halunnut käydä vielä pitemmälle ja vallannut yksinomaisen omistusoikeuden koko maailman kaikkeen maahan, taloudellisiin välikappaleisiin ja koneistoon, eikö se olisi ollut ristiriidassa teidän omistuslakienne kanssa?"

"Ei ollenkaan. Jos joku yksilö, kuten otaksutte, olisi kyvyn ja taidon avulla sekä perintöjen kautta saanut laillisen omistusoikeuden koko maapalloon, olisi hän voinut meidän omistuslakimme mukaan menetellä sen suhteen mielensä mukaan aivan yhtä ehdottomasti kuin jos se olisi ollut puutarhatilkku. Eikä otaksumisenne että yksi henkilö tai perhe olisi tullut koko maailman omistajaksi ole kokonaan mielikuvituksellista laatua. Minun uneen vaipuessani oli Europassa muuan pankkiiriperhe jonka yli maailman ulottuva valta ja edellytykset olivat niin äärettömät ja lisääntyivät niin joutuisasti ja suunnattomassa määrässä että sillä oli jo vaikutus kansojen kohtaloihin laajemmalle ulottuva kuin ehkä kellään hallitsijalla koskaan on ollut."

"Ja jos minä ymmärrän järjestelmäänne, jos sitä olisi jatkunut ja perhe olisi saanut maapallon omakseen joka tuumaa myöten, niin sillä perheellä taikka tavallisella yksilöllä olisi ollut laillinen oikeus pyhän omistusoikeuden nimessä antaa laillinen käsky ihmisrotua olevalle kansalle muuttaa maailmasta pois, ja siinä tapauksessa että he eivät taipuisi käskyn vaatimukseen lain nimessä määrätä heidän muodostamaan sheriffin apujoukon ja karkoittamaan itsensä maan pinnalta?"

"Epäilemättä."

"Isä hoi", huudahti Edith, "te Julianin kanssa koetatte tehdä meistä pilaa. Te arvelette kai että me uskomme kaiken, jos te vain pidätte naamanne totisina. Mutta te käytte liian pitkälle."

"En ihmettele että ajattelet näin", sanoi tohtori. "Mutta sinä voit helposti kirjoista saada selville että me emme ole millään tavalla liioitelleet vanhan omaisuusjärjestelmän mahdollisuuksia. Mitä sen järjestelmän aikana sanottiin omaisuusoikeudeksi se merkitsi jokaisen sellaisen rajoittamatonta oikeutta jolla taitoa riitti kylliksi anastamaan keltä toiselta tahansa mitä omaisuutta tahansa."

"Sitten näyttää siltä", sanoi Edith, "että unelma maailman valloittamisesta yksilön voimalla, jos se joskus olisi toteutunut, oli vanhan järjestelmän aikana mahdollisempi toteuttaa taloudellisilla kuin sotilaallisilla keinoilla."

"Se on totta", sanoi tohtori. "Aleksanteri ja Napoleon erehtyivät kutsumuksessaan, heidän olisi tullut olla pankkiireja eikä sotilaita. Mutta kuitenkaan ei aika heidän päivinään ollut kypsynyt maailmaa käsittävän rahavallan varalle, sellaisen josta me olemme puhuneet. Kuninkailla oli väkivaltaiset keinonsa joiden kautta he rikkoivat niin sanottuja omaisuusoikeuksia, kun he joutuivat ristiriitaan kuninkaallisten luulo-ominaisuuksien kanssa taikka saivat aikaan vaarallista yleistä tyytymättömyyttä. Itse tyrannitkaan eivät mielellänsä häirinneet kilpailevia virkaveljiään heidän alueillaan. Vasta kun kuninkailta oli riisuttu heidän valtansa ja tilalle oli astunut valekansanvaltaisuuden sekava hallitus, mikä ei sietänyt rinnallaan valtiossa tai maailmassa mitään vankkaa voimaa rahavaltaa vastustamassa, vasta silloin syntyi tilaisuus maailmaa käsittävälle rikkauden hirmuvallalle. Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla, kun kansainväliset liike- ja rahasuhteet olivat särkeneet kansallisuusrajat ja maailmasta oli tullut taloudellisten yritysten yhteiskenttä, kävi yleisesti vallitsevan ja keskitetyn rahavallan aatos ei ainoastaan mahdolliseksi toteuttaa, vaan, kuten Julian on sanonut, oli jo niin pitkälle toteutunut että se varjonsa loi yltympäri. Ellei vallankumous syntynyt silloin kuin se syntyi, olisi epäilemättä jonkinlainen tämmöinen yleinen rikkauden mahti tai tarkoin keskitetty harvain valta, perustuen kaiken omaisuuden täydelliseen yksinoikeuteen joka olisi ollut jonkun pikku joukon hallussa, tullut maailman hallitukseksi kauan ennen tätä aikaa. Mutta vallankumouksen tietysti täytyi syntyä silloin kuin se syntyi, eikä meidän siis tarvitse puhua siitä mitä olisi tapahtunut, ellei se olisi syntynyt."

LUKU XVI.

Tuomitseva puolustus.

"Minä olen lukenut", sanoi Edith, "ettei milloinkaan ole sortojärjestelmää ollut niin huonoa etteivät ne jotka siitä hyötyivät olisi tunnustaneet siveellisen tunteen tuomiota oikeutetuksi ja koettaneet keksiä puolustusta itselleen. Oliko vanha omaisuuden jakojärjestelmä, jonka nojalla harvat pitivät monia orjuudessa nälkään nääntymispelon kautta, poikkeuksena tästä säännöstä? Varmaankaan eivät rikkaat olisi voineet katsella köyhiä kasvoihin, ellei heillä ollut jotakin puolustusta tarjolla, jotakin syyn varjoa heidän olosuhteittensa julmalle vastakohdalle.

"Kiitos että muistutit meitä siitä seikasta", sanoi tohtori. "Kuten sanoit, ei koskaan ole ollut niin huonoa järjestelmää joka ei olisi itselleen puolustusta keksinyt. Eipä olisi täysin kohtuullista jättää vanhaa järjestelmää harkitsematta sen hyväksi lausuttua puolustusta, vaikka toiselta puolen todellakin olisi ystävällisempää, jos jättäisi sen mainitsematta, sillä se oli puolustus joka sen sijaan että olisi puolustanut, oli vain lisäperusteena järjestelmän tuomitsemiselle jonka oikeutta se pyrki osottamaan."

"Mikä oli se puolustus?" kysyi Edith.

"Se oli vaatimus että oikeuden mukaan kunkin tulee olla oikeutettu ominaisuuksiensa tuloksia nauttimaan — se on, kykyjensä tuotteita, ponnistustensa hedelmiä. Kun eri henkilöitten ominaisuudet, kyvyt ja ponnistukset ovat erilaisia, niin toiset luonnollisesti voittavat etuja toisten rinnalla omaisuuden hankinnassa samoinkuin muissakin suhteissa; ja kun tämä oli luonnon mukaista, sanottiin että sen täytyi olla oikein eikä kellään ollut syytä napista muita kuin ehkä luojaa vastaan.

"No niin, ensiksikin se oppilause että henkilöllä toisen kanssa tekemisissä ollessaan on oikeus käyttää omaksi eduksensa korkeampia kykyjään, ei ole mitään muuta kuin hiukan pyöristelty lausunto siitä opista joka sanoo että voima on oikeus. Juuri tätä tekoa estämässä seisoi poliisimies kadun kulmassa, tuomari istui penkillänsä ja pyöveli nosti palkkansa. Sivistyksen koko tarkoitusperä ja tulos oli kuitenkin perustanut suuremman voiman luonnollisen lain tilalla, keinotekoisen yhdenvertaisuuden asetustensa voimalla, joiden nojalla luonnollisista eroavaisuuksista huolimatta heikko ja yksinkertainen joutui tasa-arvoiseksi voimakkaan ja taitavan kanssa yhteisvoiman avulla.

"Mutta vaikka yhdeksännentoista vuosisadan moralistit yhtä päättävästi kuin mekin väittivät ettei ihmisillä ollut oikeutta niittää etuja omista kyvyistään suoranaisesti aineellisen voiman kautta, he arvelivat että heillä oli täysi oikeus siihen, kun se tapahtui epäsuoraan sekä esineiden välityksellä. Se on, toinen ei saanut edes tölmäistäkään toista tämän juodessa vettä maljasta, jotta ei sitä maahan läikähtäisi, mutta hän saattoi anastaa veden lähteen, josta yhteiskunta yksinomaan riippui, ja vaatia ihmisiä maksamaan dollarin vesipisarasta tai olemaan ilman vettä. Taikka jos hän täytti lähteen umpeen ja kieltäytyi antamasta kansalle vettä mistään hinnasta, niin hänen arveltiin toimivan aivan oikeuksiensa mukaan. Hän ei saanut väkivallalla ottaa luuta kerjäläisen koiralta, mutta hän saattoi teljetä lukon taakse jyvävarastot kansalta ja näännyttää miljoonat nälkään.

"Jos käyt ihmisen elinehtojen kimppuun, käyt samalla ihmisenkin kimppuun, olisi tuntunut niin täydeltä totuudelta kuin sanoihin pukea saattoi; mutta esi-isillämme ei ollut ollenkaan vaikeata kiertää sitä. 'Tietysti', he sanoivat, 'et saa käydä ihmisen kimppuun; jos sormesi häneen satutat, on se lain rangaistava rikos. Mutta hänen elinehtonsa on kokonaan toinen asia. Se riippuu leivästä, lihasta, vaatteista, maasta, taloista ja muista aineellisista esineistä, joita sinulla on täysi oikeus vallata ja käyttää mielesi mukaan vähääkään välittämättä, jääkö muulle maailmalle mitään jälelle'.

"Tuskin minun tarvinnee huomauttaa kaiken moraalisen oikeuden täydellistä puutetta niissä erilaisissa säännöissä joita esi-isämme seurasivat päättäessään miten oikeuden mukaan saitte käyttää korkeampia voimianne ollessanne tekemisissä lähimmäistenne kanssa suoranaisesti aineellisen voiman avulla tai epäsuorasti taloudellisen puutteen kautta. Kellään ei voi olla sen suurempaa oikeutta anastaa toisen elinehtoja korkeamman taloustaidon tai finanssikyvyn avulla kuin nuijankaan avulla, koska yksinkertaisesti kellään ei ole oikeutta etuja vallata toisen kustannuksella eikä kohdella häntä minkään avulla muuten kuin oikeuden mukaan. Jos tarkoitus itsessään ei ole moraalin mukainen, niin käytetyt keinot eivät voi mitään erotusta aikaan saada. Moralistit piinapenkkien äärellä päättelivät että hyvä tarkoitus oikeuttaa huonot keinot, mutta kukaan ei liene luullakseni mennyt niin pitkälle että olisi väittänyt hyvien keinojen oikeuttavan huonoa tarkoitusta; mutta tätä juuri itse asiassa väittävät vanhan omistusjärjestelmän puoltajat, kun he päättelivät että ihmisellä oli oikeus anastaa toisten elinehdot ja tehdä heidät orjikseen, jos vain hänen voittonsa aiheutui korkeammasta kyvystä tai uutterammasta hartaudesta aineellisten esineitten valtaamisessa.

"Mutta vaikkapa oppilause että omaisuuden yksinoikeuden oikeutti suurempi taloudellinen kyky olisi ollut moraaliltaan tervekin, ei se olisi sopinut vanhalle omaisuusjärjestelmälle, sillä kaikista ajateltavista suunnitteluista omaisuuden jakamiseksi ei ainoakaan saattanut niin jyrkästi halveksia kaikkia taloudellisten ponnistusten pohjalle perustettuja ansiokäsityksiä. Ei mikään saattanut olla niin täydellisesti väärä, jos totena pidettiin että omaisuus oli jaettava yksilöitten osottaman kyvyn ja uutteruuden mukaan."

Koko tämä puhe alkoi Julianin kohtalosta keskusteltaessa. "Kertokaahan nyt meille, Julian, oliko teidän miljoona dollarianne tuloksena taloudellisesta kyvystänne, uutteruutenne hedelmä?"

"Eipä tietenkään", vastasin. "Joka sentti siitä oli perintöä. Kuten usein olen teille kertonut, en ole koskaan sormeani kohottanut hyödylliseen työhön koko elämässäni."

"Ja olitteko ainoa henkilö jolle omaisuus tuli perinnön kautta ilman hänen omaa ponnistustaan?"

"Päinvastoin, perinnöllinen omistusoikeus oli koko omaisuusjärjestelmän peruste ja selkäranka. Kaikki maa, paitsi uusimmissa maissa, sekä suurin osa seisovaa omaisuutta oli sellaisen omistusoikeuden varassa."

"Aivan niin. Me kuulemme, mitä Julian sanoo. Moralistit ja papit julistivat juhlallisesti omaisuuden erilaisuuden oikeaksi ja nuhtelivat köyhäin tyytymättömyyttä sillä perusteella että kyvyn ja taidon luonnolliset eroavaisuudet oikeuttivat nämä erilaisuudet, mutta samalla he koko ajan tiesivät ja jokainen tiesi joka heitä kuunteli että koko omaisuusjärjestelmän perusperiaate ei ollut kyky, ponnistus eikä minkäänlainen ansio, vaan yksinomaan syntymisen sattumus; sen täydellisempää pilkkaa siveysopista ei olisi mikään muu moraalin nimeä pitävä voinut tehdä."

"Mutta, Julian", huudahti Edith, "sinulla täytyi varmasti olla joku puolustuskeino omalletunnollesi siitä että hallussasi oli puutteen maailmassa vallitessa niin paljon hyviä tarpeita kuin sinulla oli!"

"Minä pelkään", sanoin, "että ette helposti voi käsittää miten sitkeätä oli yhdeksännentoista vuosisadan omantunnon pintanahka. Muutamia lienee minun luokkalaisiani ollut Mother Goosen pikku Jack Hornerin [Mother Goose, muuan amerikalainen satukirja, Jack Horner, muuan sen henkilöistä. — Suom. muist.] aatteellisella kannalla joka arveli että hänen tulee olla hyvä poika, koska oli napannut luumun puusta mutta minä en ollenkaan kuulunut sille asteelle. En milloinkaan paljon ajatellut syytä miksi minulla oli oikeus ylöllisyyteen, jonka ansaitsemiseksi en ollut mitään tehnyt, keskellä työntekijäin nälkää näkevää maailmaa, mutta toisinaan sitä ajatellessani tuntui kuin tulisi anteeksi pyytää almua anovalta kerjäläiseltä että oli tilaisuudessa sen antamaan."

"Mahdotonta on saada minkäänlaista kiistaa aikaan Julianin kanssa", sanoi tohtori; "mutta olipa toisia hänen luokkalaisiaan vähemmän järkeviä. He kohdistivat moraaliset vaatimuksensa, omaisuuteensa ja nojausivat esi-isiinsä. He päättelivät että näillä esi-isillä, joilla he otaksuivat olleen ansio-oikeuden omaisuuteensa, oli sen ansion perusteella myös oikeus antaa se toisille. Tässä he tietysti ehdottomasti sekoittivat laillisen ja moraalisen oikeuden käsitykset. Laki saattoi kyllä antaa henkilölle oikeuden siirtää laillinen omaisuuden omistusoikeus tavalla joka soveltui lainlaatijoille, mutta omaisuuden ansio-oikeutta, se kun nojautui persoonalliseen ansioon, ei olisi voitu luonnon esineisiin nähden siirtää eikä luovuttaa kenenkään omaksi. Taitavinkaan lakimies ei koskaan olisi voinut väittää voivansa esittää asiakirjan joka kykenisi siirtämään pienimmänkään ansio-oikeuden toiselta henkilöltä toiselle, vaikka miten läheisiä sukulaisia olisivat olleet.

"Muinaisina aikoina oli tapana vaatia lapset vastaamaan isiensä veloista ja myydä heidät velan korvaukseksi. Julianin aikaiset ihmiset pitivät vääränä rangaistuksena kuormittamista siten viattomain jälkeläisten hartioille esi-isien rikoksista. Mutta jos nämä lapset eivät olleet ansainneet esi-isiensä laiskuuden seurauksia, niin yhtä vähän oli heillä oikeutta esi-isiensä uutteruuden hedelmän omistamiseen. Raakalaiset jotka pitivät yllä molemman laatuista perinnöllisyyttä, olivat johdonmukaisempia kuin Julianin aikalaiset, jotka toisen puolen perinnöllisyyttä hylkäsivät, mutta toisen säilyttivät. Merkitseekö se että viimemainittu teoria olisi inhimillisempi vaikka yksipuolinen? Siinä suhteessa te olisitte voineet tiedustaa perinnöttömäin syvien rivien mielipidettä, joilla sen takia että maailman ja sen tulolähteet olivat sukupolvesta toiseen omistaneet yksin perinnöllisen omaisuuden omistajat, ei oltu jätetty mitään kiinnekohtaa eikä mitään elämiskeinoa, paitsi perinnöllisen luokan luvalla."

"Tohtori", sanoin, "minulla ei ole mitään tarjolla tätä kaikkea vastaan. Meillä jotka perimme omaisuutemme ei ollut mitään moraalista omistusoikeutta siihen, ja sen me tiesimme yhtä hyvin kuin kuka tahansa, vaikka ei pidetty kohteliaana sen muistuttamista meidän läsnä ollessamme. Mutta jos minun täytyy tässä nousta häpeäpaaluun edustamaan perintöluokkaa, niin onpa toisia joiden täytyy seisoa vieressäni. Me emme olleet ainoat joilla ei ollut oikeutta rahoihimme. Ettekö aio mitään sanoa rahan tekijöistä, niistä lurjuksista jotka muutamissa vuosissa haravoivat kokoon suuria omaisuuksia tukkupetoksilla ja nylkemisillä?"

"Anteeksi, olin juuri siirtymässä heihin", sanoi tohtori. "Naiset, teidän tulee muistaa", hän jatkoi, "että rikkaat, jotka Julianin päivinä omistivat melkein kaiken mikä oli jonkun arvoista joka maassa ja jättivät syville riveille vain tähteet ja murut, olivat kahdenlaisia: sellaisia jotka olivat perineet omaisuutensa ja sellaisia jotka kuten sanottiin olivat tehneet sen. Olemme nähneet miten oli perintöluokan oikeuden laita omaisuuteensa niiden periaatteiden mukaan joiden yhdeksästoista vuosisata vakuutti olevan omaisuutta puoltamassa — nimittäin, että yksilöillä oli oikeus työnsä hedelmiin. Tarkastakaamme nyt miten sama periaate oikeutti tällaisten toisten omistukset, joihin Julian viittasi ja jotka väittivät itse tehneensä rahansa ja todistukseksi odottivat elämäänsä joka lapsuudesta pitäen oli ehdottomasti levähtämättä, seisahtamatta ollut pyhitetty voittojen pinoamiselle. Tietysti työ itsessään, olipa se miten uutterata tahansa, ei sisällä moraalista ansiota. Se saattaa olla rikollista toimintaa. Katsokaamme oliko näillä miehillä, jotka väittävät tehneensä rahansa, mitään parempaa oikeutta niihin kuin Julianin luokalla sen säännön nojalla joka erilaisen omaisuuden puolustukseksi esitettiin, että itse kullakin on oikeus työnsä tuloksiin. Täydellisin määritelmä omaisuusoikeuden periaatteesta, perustuen taloudellisiin ponnistuksiin, mikä on meille säilynyt, on tämä perusohje: 'Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan tuotteeseensa, koko tuotteeseensa eikä mihinkään muuhun kuin tuotteeseensa.' Tällä perusohjeella on kaksikertainen kärki, negatiivinen samoinkuin positiivinenkin, ja negatiivinen kärki on sangen terävä. Jos itse kullakin oli oikeus omaan tuotteeseensa, ei kellään muulla ollut oikeutta mihinkään sen osaankaan, ja jos jonkun kasan nähtiin sisältävän jotain tuotetta mikä ei suoranaisesti ollut hänen, niin se laki hänet varkaaksi tuomitsi johon vedonnut oli. Jos osakekeinottelijaa, rautatiekuninkaitten, pankkiirien, suurten maan omistajain tai toisten rahaherrain suurissa omaisuuksissa, jotka herrat kerskailivat alkaneensa elää yhdellä shillingillä — jos näiden nousukkaitten nopeasti kasvaneissa omaisuuksissa oli jotakin joka oikeastaan oli jonkun toisen vaan ei omistajan ponnistusten tuotetta, niin se ei ollut hänen ja se seikka että hän sen omisti, tuomitsi hänet varkaaksi. Jos hän tahtoi saada oikeuden omaisuuteensa, täytyi hänen yhtä huolellisesti saada kaiken sen mikä oli hänen omaa tuotettansa kuin välttää ottamasta mitään mikä ei hänen tuotettansa ollut. Jos hän vaati saadakseen paunan lihaa jonka lain puustain oli hänelle tuominnut, hänen täytyi tätä puustainta noudattaa ottaen huomioon Portian varoituksen Shylockille:

    "Et enempää, et vähempää sa saa,
    Kuin tarkan paunan lihaa; enemmän
    Tai vähemmän jos leikkaat, jos vain on
    Se liian raskas, kevyt hiukkaakaan,
    Jos pienimmänkin painon kymmenys
    On eroitus, hiuskarvan verran vain
    Jos vaaka liikkuu nousten, painuen,
    Sä kuolet, tavarasi menetät.

"Kuinka monet niistä suurista omaisuuksista, joita itse kohonneet miehet teidän päivinänne, Julian, olivat kasanneet, olisi kestänyt tätä koetusta?"

"Varmasti voi sanoa", vastasin, "ettei ollut ainoatakaan koko joukossa jota lakimies ei olisi kehoittanut tekemään samoinkuin Shylock teki ja peruuttamaan vaatimuksensa pikemmin kuin koettamaan tavoitella sitä rangaistuksen uhalla. Eihän milloinkaan olisi ollut mitään mahdollisuutta suuren omaisuuden luomiseen ihmisijän aikana, jos sen luoja olisi tyytynyt omiin tuotteisiinsa. Koko tunnustettu taito rikkauden keräämisessä suuressa asteikossa oli suunnittelua siitä miten saada haltuunsa toisten ihmisten tuotteita liian räikeästi lakia rikkomatta. Seisova ja tosi sana niinä aikoina oli ettei kukaan voinut rehellisesti kerätä miljoonaa dollaria. Jokainen tiesi että vain nylkemisen, keinottelun, osakepelin tai jonkun muun ryöstömuodon avulla ja lain varjon alla sellainen teko voitiin suorittaa. Tekään ette voi tuomita näitä ihmiskaarneita, jotka pinosivat väärin saatujen voittojen läjiä, katkerammin kuin yleinen mielipide heidän omana aikanaan. Yhteiskunnan kirous ja ylenkatse seurasivat suuria rahan tekijöitä hautaan asti ja täydellä syyllä. Minulla ei ole ollut mitään sanomista oman luokkani puolustukseksi, joka peri omaisuutensa, mutta toden teolla kansa näytti enemmän kunnioittavan meitä kuin näitä toisia jotka väittivät itse tehneensä rahansa. Sillä vaikka meillä perijöillä ilmeisesti ei ollut mitään moraalista oikeutta siihen omaisuuteen jonka tuottamiseksi tai saamiseksi emme mitään olleet tehneet, emme kuitenkaan olleet mitään suoranaista vääryyttäkään tehneet sen saamiseksi."

"Näettehän", sanoi tohtori, "mikä vahinko olisi ollut, jos olisimme unohtaneet verrata yhdeksännentoista vuosisadan tarjoamaa omaisuuden erilaisen jaon puolustusta tämän jaon varsinaisten tosiseikkain kanssa. Siveysopillinen kanta edistyy ajan mukana, eikä aina ole kohtuullista arvostella aikakauden järjestelmiä myöhemmän ajan moraaliselta kannalta. Mutta me olemme nähneet että yhdeksännentoista vuosisadan omaisuusjärjestelmä ei olisi voittanut ollenkaan lievempää tuomiota vetoamalla kahdennenkymmenennen vuosisadan moraalisesta kannasta yhdeksännentoista vuosisadan moraaliseen kantaan. Ei ollut tarpeellista tuomion oikeuttamiseksi pitää apuna omaisuuden nykyaikaista siveysoppia joka erottaa omaisuusoikeudet ihmisoikeuksista. Tarvitsi vain vedota järjestelmän varsinaisiin tosiasioihin joita siveysopilliset verukkeet vetivät esille sen puolustukseksi — nimittäin että jokaisella oli oikeus oman työnsä hedelmiin, mutta ei oikeutta kenenkään toisen tuotteisiin — eikä koko rakennuksesta jäänyt kiveä kiven päälle."

"Mutta eikö sitten todellakaan ollut ainoatakaan luokkaa teidän järjestelmänne aikana", sanoi Edithin äiti, "joka edes aikanne katsantokannan nojalla olisi voinut vaatia sekä siveellisen että laillisen omistusoikeuden omaisuuteensa?"

"Oli kyllä", vastasin, "me olemme puhuneet rikkaista. Sääntönä voitte pitää että rikkailla, suurten omaisuuksien omistajilla, ei ollut mitään moraalina oikeutta niihin mikä olisi ansioon perustunut, sillä kuuluipa heidän omaisuudenpa perinnöllisen rikkauden luokkaan taikka oli muuten elinaikana koottua, niin se ehdottomasti oli pääsiallisesti toisten tuottamaa, enemmän tai vähemmän väkivallalla tai petoksella saavutettua. Kuitenkin oli olemassa suuri määrä kunniallistakin omaisuutta jonka yleinen mielipide tunnusti olevan kohtuullista tulosta palveluksesta jota sen omistajat olivat yhteiskunnalle tehneet. Näiden alapuolella oli ääretön joukko melkein kokonaan pennitöntä työväkeä, todellista kansaa. Näillä oli toden teolla yltäkyllin siveellistä omistusoikeutta omaisuuteen, sillä he olivat kaiken tuottajia; mutta ryysypukujansa lukuunottamatta oli heillä vain vähän tai ei ollenkaan omaisuutta."

"Näyttäisi siltä", sanoi Edith, "että yleisesti puhuen sillä luokalla, jolla pääasiallisesti oli omaisuutta, oli vain vähän tai ei ollenkaan oikeutta siihen teidän aikanne ajatuskannankin mukaan, kun taas syvillä riveillä, joilla oikeus oli, oli vain vähän tai ei ollenkaan omaisuutta."

"Todellisesti olikin niin asian laita", vastasin. "Se on, jos katsotaan sitä omaisuuden kasaa, joka oli pelkän laillisen perintöoikeuden hallussa, sekä lisätään siihen kaikki sellaisilla keinoilla saavutettu joita yleinen mielipide piti keinotteluna, nylkemisenä, petoksena tai edustavana tuloksia mitkä olivat liikanaisia tehtyyn työhön verraten, olisi jälelle jäänyt vain vähän omaisuutta eikä ollenkaan mainittavassa määrässä."

"Julianin ajan pappien saarnoista", sanoi tohtori, "olisitte tulleet siihen käsitykseen että kristinuskon kulmakivenä oli omaisuuden omistusoikeus ja että suurin rikos oli omaisuuden väärin anastaminen. Mutta jos varastaminen merkitsi vain sen ottamista toiselta johon tällä oli puhdas siveellinen omistusoikeus, täytyi sen harjoittamisen olla rikoksista vaikeinta vaadittavan aineen puutteessa. Jos joku anasti köyhäin omaisuutta, oli luonnollisesti varmaa että hän oli varkaissa, mutta silloin heillä ei ollut mitään ottamista."

"Kaikkein vähimmän uskottavalta tuntuu minusta koko tässä pelottavassa jutussa se seikka", sanoi Edith, "että järjestelmä, joka niin surkeasti pettyi vaikutuksessaan yleiseen hyvinvointiin, joka perinnöttä jättäen suuret kansanjoukot oli tehnyt niistä katkeria vihollisiaan ja jota vihdoin nekään ihmiset jotka kuten Julian olivat sen suosikkeja eivät koettaneetkaan puolustaa, kun siihen ei mitään kunnollisia perusteita ollut olemassa, saattoi pysyä pystyssä päivääkään."

"Ei ole ihme että se sinusta näyttää käsittämättömältä, koska se minustakin siltä tuntuu nyt taaksepäin katsellessani", vastasin. "Mutta sinä et saata kuvitellakaan, kun minultakin se kuvitusvoima tässä uudessa ympäristössä on melkein katoamassa, miten mieltä huumaavaa laatua oli meidän tuntemamme ikivanhan omaisuusjärjestelmän lumous sekä sille perustettu rikkaitten johtovalta. Mitään muuta laitosta, mitään muuta ihmisten tuntemaa vallan rakennusta ei voi verrata sen kanssa kestävyydessä. Mitään muuta talousjärjestelmää ei todellakaan voitu sanoa koskaan olleen tunnettuna. Vaihdoksia ja muutoksia oli tapahtunut kaikissa muissa inhimillisissä laitoksissa, mutta ei mitään räikeämpää muutosta omaisuusjärjestelmässä. Valtiollisten, yhteiskunnallisten ja uskonnollisten järjestelmäin juoksu, kuninkaalliset, keisarilliset, papilliset ja kansanvaltaiset aikakaudet sekä kaikki muut suuret inhimillisten asiain vaiheet olivat olleet kuin vaeltavia pilven varjoja, pelkkiä päivän muoteja verratessa niitä rikkaitten johtovallan sammalpäiseen vanhuuteen. Ajatelkaa miten syvät ja miten laajalle haaroittuneet juuret inhimillisissä ennakkoluuloissa sellaisella järjestelmällä täytyi olla, miten valtava luottamus siihen täytyi enemmistön mielissä olla sitä mahdollisuutta vastaan että loppu saatettaisiin tehdä järjestelmästä, jolla ei koskaan tiedetty alkua olleen. Mitäpä puolustusta tai syytä tarvitsi järjestelmä joka niin syvälle oli laskenut perustuksensa tapoihin ja muinaisuuteen kuin tämä? Ei ole liikaa sanoa että ihmislasten enemmistöstä minun aikanani tuntui ihmissuvun jakaantuminen rikkaisiin ja köyhiin ja viimemainittujen alamaisuus ensinmainittuja kohtaan melkein luonnon lailta, samoinkuin vuodenaikojen vaihtelu — sellaiselta joka mahdollisesti ei ollut tyydyttävä, mutta varmasti muuttumaton. Ja juuri tässä suhteessa, sen voin ymmärtää, täytyi vallankumouksen johtajilla olla ankarin sekä välttämättä myös ensimmäinen tehtävä — se on, ikivanhan perintöennakkoluulon äärettömän kuolleen painon voittaminen, joka väitti mahdottomaksi vapautumisen niin kauan kestäneistä väärinkäytöksistä, ja kansan silmäin avaaminen näkemään sitä tosiseikkaa että omaisuuden jakamisjärjestelmä oli vain inhimillinen laitos samoinkuin muutkin, ja että jos jotakin totta on olemassa ihmissuvun edistyksessä, niin mitä kauemmin joku laitos oli muuttumattomana pysynyt, sitä runsaammassa määrin sen oli täytynyt jäädä irralleen maailman edistyksestä ja sitä räikeämmän täytyi muutoksen olla joka sen oli saattava vastaavaan asemaa toisten yhteiskunnallisten kehitysuomien rinnalle."