YHDENVERTAISUUS

Kirj.

EDWARD BELLAMY

Seitsemännestä painoksesta suomennettu

Hancock, Mich., U.S. of A. Työmiehen Kustannusyhtiö, 1905.

SISÄLLYS:

          Edward Bellamy.
          Kirjoittajan esipuhe.
       I. Ankara ristikuulustelija.
      II. Miksi ei vallankumousta tapahtunut aikaisemmin.
     III. Minä saan täydet oikeudet maassa.
      IV. Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone.
       V. Saan kokea uuden vaikutelman.
      VI. "Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee."
     VII. Uutta hämmästyttävää.
    VIII. Suurin ihme — muoti syösty valtaistuimelta.
      IX. Mikä ei ollut muuttunut.
       X. Keskiyön kylpy.
      XI. Elämä omaisuusoikeuden perusteena.
     XII. Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden.
    XIII. Yksityiskapitaali yhteisvarastosta varastettu.
     XIV. Me katselemme asevarastoani.
      XV. Minne olisimme ilman vallankumousta joutuneet.
     XVI. Tuomitseva puolustus.
    XVII. Vallankumous pelastaa yksityisomaisuuden yksinoikeuden
          vallasta.
   XVIII. Kaiku menneisyydestä.
     XIX. "Voiko neito unohtaa koristuksensa."
      XX. Mitä vallankumous sai aikaan naisten hyväksi?
     XXI. Voimisteluharjoituksissa.
    XXII. Liikevoittojärjestelmän taloudellinen itsemurha.
   XXIII. Vertaus vesisäiliöstä.
    XXIV. Minulle näytetään kaikki maan kuningaskunnat.
     XXV. Lakkolaiset.
    XXVI. Ulkomaankauppa voittojärjestelmän aikana; suojelustulli
          ja vapaakauppa tai helvetin ja syvän meren välillä.
   XXVII. Määrättyjen etujen järjestelmän vihamielisyys parannuksia
          kohtaan.
  XXVIII. Miten voittojärjestelmä teki mitättömäksi keksintöjen hyödyn.
    XXIX. Minulle osoitetaan kunnioitusta.
     XXX. Mitä yleinen sivistys merkitsee.
    XXXI. "Ei tällä vuorella eikä Jerusalemissa."
   XXXII. Eritis sicut deus.
  XXXIII. Erinäisiä tärkeitä asioita katselemassa.
   XXXIV. Miten alkoi vallankumous.
    XXXV. Miksi vallankumous edistyi alussa hitaasti mutta
          lopulta nopeaan.
   XXXVI. Teaatterissa käynti kahdennella kymmenellä vuosisadalla.
  XXXVII. Siirtymisaika.
 XXXVIII. Sokeain kirja.

EDWARD BELLAMY.

"Älköön kukaan väärin arvelko että minä työtöntä onnellisuutta uneksin, yltäkylläisyyttä ilman raatamista. Työ on sekä yltäkylläisyyden että maailmassa elämisen välttämätön ehto. Minä vaadin vain että kukaan ei senvuoksi työtä tekisi että toiset joutilaina eläisivät, että ihmisten joukossa ei enää herroja olisi eikä orjia. Onko siinä liikaa? Huudahtaako joku ahdingon alainen sielu: Mahdotonta — tämä toivo on ollut ihmisten unelmana kaikkina aikoina, jumalallisen nautinnon utuinen toive ja haaveilu-unelma jota maailma ei koskaan voi toteuttaa? Harvojen täytyy riemuilla ja monien raataa, harvoilla tulee olla liikaa, monilta puuttua, harvojen olla herroja, monien orjia, maailman raatajain köyhiä ja joutilaitten rikkaita, ja tämän täytyy ijäti jatkua?"

"Eipähän; onko maailma sitten turhaan unelmoinnut? Ovatko ihmisrakkaitten hartaat kaipailut kohti saavuttamatonta onnea kohonneet? Eivätkö mitään ole ne vapauden, yhdenvertaisuuden ja onnen huokailut jotka ovat sydäntemme sisimpään istutetut?"

Edward Bellamy.

Edvard Bellamy, jonka "Vuonna 2000" ("Looking Backward") ensiksi tuhansien mielessä herätti ihmissuvun parantamistoivon ja joka itse hartaasti uskoi että tämä toivo on toteutuva, syntyi Chicopee Fallsissa, Massachusettsissa, maaliskuun 26 päivänä 1850. Hän oli pastori Rufus King Bellamyn ja hänen vaimonsa Maria Louisa Butnamin kolmas poika. Hänen isänsä oli yhtäjaksoisesti kolmekymmentä viisi vuotta pappina Chicopeen kauppalassa, ja hänen isänisänsä isoisä oli pastori Joseph Bellamy, tunnettu etevänä jumaluusoppineena. Merkittävä ja epäilemättä perinnöllinen piirre Edward Bellamyn luonteessa oli hänen halunsa pysyä alallaan, ja melkein kokonaan hän elämänsä vietti synnyinseudullaan. Poikana hän kävi kauppalan koulut. Myöhemmin hän oli kaksi vuotta Union Collegessa Scheneetadyssa sekä vuoden verran matkusteli ulkomailla. Tästä matkastansa, jonka hän 18-vuotiaana teki, hän kirjoittaa: "Hyvin muistan Europan matkani ajoilta, miten paljon syvemmin vaikutti minuun kurjuuden tumma tausta kuin sitä vastaan nähtävissä olevat palatsit ja katedraalit. Europan suurkaupungeissa sekä maalaisväestön tölleissä aukenivat silmäni vasta täydelleen näkemään koko laajuudessaan seuraukset ihmisen epäihmisyydestä ihmistä kohtaan."

Näitä ajatellen ja alituisesti mielessänsä punniskellen ja pohtien yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, Bellamy vietti seuraavat 20 vuottansa ollenkaan lausumatta mielipidettänsä niiden suhteen. Hän luki lakia ja sai lakimiehen oikeudet. Hän liittyi Springfield Unionin toimitukseen sekä sitten New York Evening Post lehden toimitukseen ja oli perustamassa Springfield Daily News lehteä. Ollessaan sanomalehtimiestoimessa hän kirjoitteli aikakauslehtiin lyhyitä kertomuksia, alkuperäisyytensä ja voimansa takia huomattavia, jotka hänen kuolemansa jälkeen ovat kootut ja julaistut "Sokean maailma" ("The Blindman's World") nimisessä teoksessa.

Loistavan lupaava ura avautui hänelle kirjallisessa työssä. Englannissa häntä mainittiin "Hawthornesta polveutuvaksi", kun hänen mainio teoksensa "Tri Heidenhoffin käräjänkäynti" ("Dr. Heidenhoff's Process") ilmestyi. (Nathaniel Hawthorne oli amerikalainen suosittu kirjailija viime vuosisadan alkupuoliskolla).

Tämä kertomus, samoinkuin sitä seuraava "Neiti Ludingtonin Sisar" sekä monet hänen lyhyistä kertomuksistaan, oli sulavan jutun muotoon laadittu tarkka tutkiskelma sielutieteellisistä ilmiöistä, joihin hän aina osotti tavatonta harrastusta. Tiedemiehen rauhallinen ja mietiskelevä ura näytti hänelle varmalta. Mutta tästä ajasta hän kirjoittaa:

"Mikäli saatan tarkkuudella muistaa, niin istuin syksyllä tai talvella 1886 kirjoituspöytäni ääreen lopullisesti päätettyäni koettaa järkeillä taloudellisen järjestelmän suunnitelman jonka kautta tasavalta voisi turvata kansalaistensa toimeentulon ja aineellisen hyvin voinnin yhdenvertaisuuden pohjalla, mikä vastaisi ja täydentäisi heidän poliitillista yhdenvertaisuuttaan."

Tämän yrityksen tuloksena oli "Vuonna 2000", julkaistu 1888. Tällä kirjalla, jota levisi yli miljoonan kappaletta, oli merkittävä vaikutus itse tekijään. Mies, tavallisissa oloissa maltillinen ja hiljainen, joka mielessään pyörivistä ajatuksista harvoin antoi puheenaihetta — mies, jolla oli harvoja läheisiä ystäviä, vaikka ei ketään vihollisiakaan, ja joka varsin vähän harrasti tavallista yhteiskunnan kulkua — hän työntäytyi koko vahvan umpimielisen luontonsa voimalla ajamaan natsionalismin asiata. Hän läksi Bostoniin ja perusti New Nation nimisen sanomalehden yksinomaan sitä asiata ajamaan. Tässä toimessa hän kulutti aikaa, intoa ja rahaa tuhlaamalla. Sitäpaitsi, muutamia julkisia puheita lukuun ottamatta, hän yhä syventyi seuraavain kymmenen vuoden kuluessa tutkimaan "Vuonna 2000" teoksessa esitettyjä kysymyksiä. Näiden tuloksena ilmestyi hänen viimeinen teoksensa "Yhdenvertaisuus" ("Equality") vuonna 1897.

Tähän hän sanan todellisessa merkityksessä tyhjensi koko elämän verensä. Se oli laadittu puolittain sairasvuoteella, hän sai koko ajan kamppailla Uuden Englannin valtioiden varsinaisen perintötaudin, näivetystaudin kanssa. Saatuaan vihdoin nähdä teoksensa kirjapainossa viimeisteltynä, hän vaivoin pääsi Denveriin vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa mielessä riutuva toivo että lännen leppoisa ilmanala hänen terveytensä palauttaisi. Hänen kulkunsa lännessä oli kuin suuremmoista voittokulkua, minkä hänen teoksensa maine oli valmistanut, ja kuvaavasti osotti miten suuri on harrastus paremmuutta kohti nykyisyydestä — ihmisten vangituissa mielissä.

Mutta ilmanalan vaihdos tapahtui liian myöhään. Hartaitten pyyntöjensä johdosta Edward Bellamy tuotiin takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä eli kuukauden ja jossa toukokuun 22 päivänä 1898 "se valo, joka oli valaissut monien ilmanalojen ja maitten sorrettujen polkuja, levollisesti ja rauhallisesti sammui."

Edward Bellamyn jälkeen jättämien paperien joukossa on käsikirjoitus nimeltä "Solidarisuuden uskonto", jonka taakse on kirjoitettu: "Toivoisin että tämä paperi minulle luettaisiin kuolemaisillani ollessani. Sen veron haluaisin suorittaa olematta itserakas sille neljänkolmatta vuotiaalle pojalle joka sen kirjoitti." Tässä ihmisen kaksinaisluonteen tutkiskelmassa on löydettävissä sen intohimoisen kaipuun siemen yleishyvän saavuttamiseksi, yksityisedistyksen vastapainoksi, mikä tämän ylevän miehen elämässä, on kuvaavana piirteenä.

KIRJOITTAJAN ESIPUHE.

"Looking Backward" (suomennettu: "Vuonna 2000") oli pieni kirja, enkä voinut saada mahtumaan siihen kaikkea mitä halusin sanoa asiasta. Sen jälkeen kuin se julaistiin ovat siitä pois jääneet asiat osottautuneet enemmän tärkeiksi kuin ne jotka se sisälsi, joten minun on ollut pakko kirjoittaa toinen kirja. Olen säilyttänyt "Looking Backward" teoksen ajan, vuoden 2000, myöskin "Equality" ("Yhdenvertaisuus") teoksen aikana ja olen käyttämät ensinmainitun kertomuksen kehystä tämän lähtökohtana jonka nyt tarjoon. Jotta ne jotka eivät ole lukeneet kertomusta "Looking Backward" eivät joutuisi syrjäytetyiksi, liitettäköön tähän pääasialliset tapahtumat pääkohdissaan:

Vuonna 1887 Julian West oli rikas nuori mies eläen Bostonissa. Hänen oli määrä pian mennä naimisiin nuoren varakkaasta perheestä olevan naisen kanssa, jonka nimi oli Edith Barlett, ja asui sillä aikaa yksinään miespalvelijansa Sawyerin kanssa perhepalatsissaan. Kun häntä vaivasi unettomuus, oli hän talon perustuksen alle rakennuttanut kivihuoneen jota hän käytti makuuhuoneena. Jos tämänkään pakopaikan hiljaisuus ja yksinäisyys ei voinut antaa hänelle unta, kutsui hän joskus ammattitaitoisen nukuttajan vaivuttamaan hänet hypnoottiseen uneen, josta Sawyer osasi hänet herättää määrätyllä ajalla. Tämän tavan, samoinkuin maanalaisen huoneen olemassa olonkin tiesi vain Sawyer sekä se hypnotisti joka palvelustaan antoi. Toukokuun 30 päivän illalla 1887 West lähetti noutamaan tätä viimemainittua ja hänet nukutettiin tavallisuuden mukaan. Hypnotisti oli aikaisemmin ilmoittanut isännälleen aikovansa muuttaa kaupungista kokonaan pois samana iltana ja kehoitti häntä kääntymään toisten ammattimiesten puoleen. Samana yönä Julian Westin talo syttyi tuleen ja paloi poroksi. Sawyerin jäännökset löydettiin ja tunnettiin, ja vaikka ei Westistä mitään merkkiä löydetty, päätettiin että hän tietysti myös oli surmansa saanut.

Sata kolmetoista vuotta myöhemmin syyskuussa herran vuonna 2000 tohtori Leete, muuan lääkäri Bostonissa, joka jo oli eläkettä nauttiva, toimitti kaivostöitä puutarhassaan yksityisen laboratoriorakennuksen perustamiseksi, jolloin työn tekijät tapasivat muuratun kiviseinän tuhan ja hiilen peitossa. Sen avattua löydettiin kellari joka oli komeasti sisustettu 19:nen vuosisadan makuuhuoneen malliin, ja sängyssä nuoren miehen ruumis, joka näytti siltä kuin vastikään olisi laskeutunut nukkumaan. Vaikka isoja puita oli kasvanut kellarin yläpuolella, niin nuorukaisen ruumiin erinomainen säilyminen houkutteli tri Leetea koettamaan herättää sitä eloon, ja hänen omaksi hämmästyksekseen hänen ponnistuksensa menestyivät. Nukkuja heräsi eloon ja lyhyen ajan kuluttua täyteen nuoruuden kukoistukseen jota hänen ulkonäkönsä oli osottanut. Hänen hämmästyksensä saadessaan tietää mitä hänelle oli tapahtunut oli niin suuri että se pyrki vaaralliseksi hänen järjelleen, mutta sen esti tohtori Leeten lääketieteellinen kyky sekä yhtä paljon talon toisten jäsenten, tohtorin vaimon ja kauniin tyttären Edithin, ystävällinen kohtelu. Pian kuitenkin nuori mies unohti ihmettelemästä sitä mitä hänelle itselle oli tapahtunut sen hämmästyksen takia mitä sai kokea oppiessaan tuntemaan ne yhteiskunnalliset vaihteet joiden läpi maailma oli hänen nukkuessaan kulkenut. Askel askeleelta kuin lapselle hänen isäntäväkensä selitti hänelle, joka ei ollut tuntenut muuta elintapaa kuin olemassaolon taistelua, mitkä olivat ne kansallisen yhteistoiminnan yksinkertaiset periaatteet yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi joiden perusteelle uusi sivistys nojautui. Hän sai tietää että ei enää ollut olemassa ketään joka oli tai voisi olla rikkaampi tai köyhempi kuin toiset, vaan että kaikki olivat taloudellisesti yhdenvertaiset. Hän sai tietää ettei koskaan enää tehty työtä toiselle enemmän pakosta kuin sopimuksestakaan, vaan että kaikki samanarvoisina olivat kansan palveluksessa tehden työtä yhteisen varaston hyväksi joka yhtäläisesti jaettiin. Kaikki nämä ihmeet, niin selitettiin, olivat sangen yksinkertaisesti syntyneet tuloksina yleisen kapitalismin asettamisesta yksityisen kapitalismin sijaan ja tuotanto- ja jakokoneiston järjestämisestä yleisen yhteyden liikkeenä tuottamaan yleistä hyötyä yksityisen voiton asemasta.

Mutta vaikka ei kauan kestänyt, ennenkuin nuoren muukalaisen ensi hämmästys uuden maailman laitoksien johdosta vaihtui innokkaaksi ihailuksi ja hän oli valmis myöntämään että ihmissuku vasta ensi kerran oli oppinut miten tulee elää, hän pian alkoi tulla murhemieliseksi kohtalonsa takia joka oli saattanut hänet uuteen maailmaan jättääkseen hänet vain toivottoman turvattomuuden mielialan puserrettavaksi, jota hänen uusien ystäviensä kaikki ystävällisyys ei voinut poistaa, koska hänen täytyi tuntea että se oli vain säälin aiheuttama. Sitten hän huomasi että hänen kokemuksensa olivat paljon ihmeellisemmät kun oli otaksunutkaan. Edith Leete ei ollut kukaan muu kuin Edith Barlettin, hänen kihlattunsa tyttären tyttären tytär; tämä oli kauan murehtinut kadotettua sulhastaan, mutta oli lopuksi kuitenkin löytänyt lohdutuksen. Kertomus hänen surullisesta kohtalostaan, joka oli järisyttänyt hänen elämäänsä nuoruudessa, oli perheen muinaistieto ja perheen perintömuistojen joukossa olivat Julian Westin kirjeet yhdessä valokuvan kanssa joka esitti niin suloista nuoruutta että Edith oli äidin äidin äitinsä surua muistellen päättänyt olla kokonaan naimisiin menemättä. Pukuhuoneensa pöydällä hän piti nuoren miehen kuvaa. Tietysti siitä oli seurauksena että maanalaisen huoneen asukkaan alkuperä oli täysin tunnettu hänen pelastajilleen heti löydön jälkeen; mutta Edith syistä jotka hän itse tunsi oli vaatinut ettei toisen pitänyt saada tietää kuka hän oli, kunnes hän katsoi itse parhaaksi kertoa sen hänelle. Kun hän sitten oli huomannut ajan sopivaksi tehdä tämän, ei ollut enää kysymystäkään nuorella miehellä turvattomuudesta, sillä mitenkäpä saattoi kohtalo selvemmin osottaa että kaksi henkilöä oli toisilleen määrätty?

Hänen onnensa malja oli nyt täynnä. Kun hän laskeusi vuoteelleen tohtori Leeten talossa, häntä kiusasi inhoittava painajainen. Hänestä tuntui että hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa vuoteellaan maanalaisessa huoneessa jossa nukuttaja oli hänet uneen vaivuttanut. Sawyer oli juuri lopettamassa niiden keinojen käyttämistä joita käytettiin hypnotismin vaikutuksen katkaisemiseksi. Hän pyysi aamulehteä ja luki päivämääräksi toukokuun 31 p. 1837. Silloin hän tiesi että koko tämä ihmeellinen juttu vuodelta 2000, sen onnellinen huolista vapaa veljien maailma ja siellä kohtaamansa kaunis tyttö olivat vain unen katkelmia. Aivot sekaannuksissa hän kulki kaupungille. Hän näki kaiken uusilla silmillä ja kaikki oli vastakkaista sille mitä oli nähnyt vuoden 2000 Bostonissa. Kilpailulle perustuvan teollisuusjärjestelmän mielipuolisuus, epäinhimillinen ylöllisyyden ja kurjuuden vastakkaisuus — ylpeys ja halpamaisuus, ääretön likaisuus, viheliäisyys ja mielettömyys koko asiain järjestelmässä mikä hänen silmiinsä sattui joka käänteessä häiritsivät hänen järkeänsä ja saattoivat hänen sydämmensä kipeäksi. Hän tunsi olevansa kuin ainoa terve mies joka sattumalta oli joutunut hulluinhuoneeseen. Päivän näin vaellettuaan hän illan tullen joutui entisten toveriensa seuraan jotka pilkkailivat häntä hänen surkeasta ulkonäöstään. Hän kertoi heille unensa ja miten se oli saattanut hänelle ajatuksen oikeamman, jalomman ja viisaamman yhteiskuntajärjestelmän mahdollisuudesta. Hän väitteli heidän kanssaan osottaen, miten helppoa olisi, jättämällä syrjään mielettömän kilpailun, veljellisen yhteistoiminnan kautta saada todellinen maailma yhtä siunausta tuottavaksi kuin se mistä hän oli uneksinut. Ensiksi he ivailivat häntä, mutta nähdessään hänen vakavuutensa he suuttuivat ja leimasivat hänet saastutetuksi olennoksi, anarkistiksi, yhteiskunnan viholliseksi ja ajoivat hänet pois luotaan. Ankaroissa sieluntuskissa hän heräsi, tällä kerralla heräsi todellisesti eikä unessa ja huomasi olevansa vuoteellaan tohtori Leeten talossa ja 20:nen vuosisadan aurinko paistoi hänen silmiinsä. Katsoen huoneensa akkunasta ulos hän näki Edithin puutarhassa noppimassa kukkia aamiaispöydälle ja hän kiirehti ulos kertoakseen unensa hänelle. Tälle kohdalle jätämme hänet jatkamaan kertomusta itsestään.

YHDENVERTAISUUS

LUKU I.

Ankara ristikuulustelija.

Monta kertaa osottaen suosiota ja mielenkiintoa kuunteli Edith uneni kertomista. Kun vihdoin olin lopettanut, hän rupesi miettimään.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoin.

"Ajattelin", hän vastasi, "miten olisi asianlaita ollut, jos unesi olisi ollut totta."

"Totta!" huudahdin. "Miten olisi se voinut olla totta?"

"Minä tarkoitan", hän sanoi, "jos kaikki olisi ollut unta, kuten itse otaksuit painajaisen ahdistaessa, etkä sinä koskaan toden teolla olisi nähnyt meidän kultaisten sääntöjen [Kultainen sääntö: Mitä te tahdotte että ihmiset teille tekisivät, se tehkää myös heille. — Suom. muist.] tasavaltaamme etkä minua, vaan olisit vain nukkunut yhden yön ja uneksinut kaiken meistä. Ja otaksutaan että olisit käynyt kaupungilla juuri niinkuin unessa oli laita ja olisit kulkenut sinne tänne kertomassa ihmisille heidän elintiensä pelottavasta, mielettömyydestä ja rikollisuudesta ja kuinka paljon jalompi ja onnellisempi tie oli olemassa. Ajattelehan mitä hyvää olisit voinut tehdä, miten olisit voinut auttaa ihmisiä noina päivinä, jolloin he niin paljon apua kaipasivat. Minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla suruissasi siitä että tulit takaisin luoksemme."

"Sinäpä näytät siltä kuin olisit itse jo suruissa", sanoin, sillä hänen mietiskelevä muotonsa tuntui sopivan tällaiselle olettamukselle.

"Oh, en", hän vastasi hymyillen. "Ainoastaan sinun takiasi. Itseeni nähden on minulla sangen hyviä syitä ollakseni iloinen takaisin tulostasi."

"Niinpä minäkin arvelen. Olethan itse päätellyt että jos minä olisin uneksinut kaiken ei sinulla olisi ollut mitään olentoa pelastettavana, vaan ainoastaan nukkuvan miehen aivokuvittelu viime vuosisadalta."

"Sitä puolta en asiasta ajatellut", hän sanoi hymyillen, mutta yhä puolittain vakavana; "jos minusta olisi ollut enemmän hyötyä inhimillisyydelle kuvitteluna kuin todellisuutena, ei minun olisi pitänyt ajatella — epämukavuutta."

Mutta minä vastasin suuresti pelkääväni ettei mikään tilaisuus, jossa ihmissukua yleensä saattoi auttaa, olisi voinut minua herättää henkiin missään eikä minkäänlaisissa olosuhteissa sen jälkeen kuin hän olisi jäänyt jälelle vain uniolennoksi — häpeämätön itsekkyyden tunnustus jonka hän hyväntahtoisesti sivuutti erityisesti siitä moittimatta, epäilemättä ajatellen minun onnetonta esitystäni.

"Sitäpaitsi", jatkoin tahtoen hiukan enemmän puolustaa itseäni, "se ei olisi voinut vaikuttaa mitään hyvää. Olen juuri kertonut sinulle, miten painajaisen ahdistaessa viime yönä, kun koetin kertoa aikalaisilleni ja myös paraille ystävilleni siitä jalommasta tavasta jota noudattaen ihmiset voisivat yhdessä elää, he minua pilkkasivat hulluna ja mielipuolena. Sen he ehdottomasti olisivat tehneet todellisuudessakin, jos uni olisi ollut totta ja minä olisin kulkenut ympäri saarnaamassa, kuten edellytit."

"Ehkä harvat olisivat toimineet ensiksi siten kuin uneksit heidän tehneen", vastasi hän. "Ehkäpä he eivät heti olisi pitäneet taloudellisen yhdenvertaisuuden aatteesta, peläten että se merkitsisi heidän alentamistaan ja ymmärtämättä että se merkitsisi kaikkien kohottamista yhteen äärettömän paljon korkeammalle elämän ja onnellisuuden, aineellisen hyvinvoinnin ja siveellisen arvon tasanteelle kuin mitä onnellisinkaan koskaan ennen oli nauttinut. Mutta vaikkakin rikkaat olisivat aluksi epäilleet sinua heidän luokkansa viholliseksi, niin köyhät, köyhäin suuret joukot, todellinen kansa, he varmasti alusta alkaen olisivat kuunnelleet, sillä heille kertomuksesi olisi merkinnyt suuren ilon riemukasta ennettä."

"En ihmettele että sinä siten ajattelet", vastasin, "mutta vaikka minä yhä opettelen tämän uuden maailman aapistoa, tunsin aikalaiseni, ja tiedän ettei asia olisi käynyt niinkuin sinä ajattelet. Köyhät eivät olisi kuulleet sen paremmin kuin rikkaatkaan, sillä vaikka köyhät ja rikkaat minun päivinäni olivat katkerassa riidassa joka asiasta, olivat he vakaita siinä uskossa että aina täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä ja että aineellisen tasa-arvoisuuden tila oli mahdotonta. Yleensä oli tapana sanoa ja usein näytti todellakin että yhteiskunnallinen uudistuksen harrastaja, joka koetti parantaa kansan tilaa, tapasi pettymystä synnyttävää estettä enemmän kansan joukon toivottomuudessa jota hän tahtoi kohottaa, kuin niiden harvojen käytännöllisessä vastustuksessa joiden ylivaltaa uhattiin. Ja todellakin, Edith, ollakseni todenmukainen oman luokkani suhteen täytyy minun sanoa että paraat rikkaitten joukosta usein yhtä paljon tämän saman toivottomuuden kuin harkitun itsekkyyden takia joutuivat vanhoillisiksi, kuten me heitä kutsuimme. Näet siis että ei olisi mitään hyvää vaikuttanut, vaikka olisin käynytkin saarnaamassa, kuten olet kuvitellut. Köyhät olisivat pitäneet puhettani yhdenvertaisuuden mahdollisuudesta omaisuuden suhteen kauniina sanoina, joiden kuulemiseen työmiehen ei olisi kannattanut aikaa tuhlata. Rikkaista pääosa olisi ivaillut ja parempi osa huokaillut, mutta kukaan ei olisi sitä vakavasti korviinsa ottanut."

Mutta Edith hymyili levollisesti.

"Kovin tuntuu rohkealta minun koettaa oikaista vaikutelmiasi omista aikalaisistasi ja siitä mitä heidän olisi odottanut ajattelevan ja tekevän, mutta huomaathan että omituiset seikat antavat minulle jonkinlaisia etuja. Sinun tietosi omasta ajastasi loppuvat ehdottomasti 1887, jolloin jouduit tapausten kulun ulkopuolelle. Minä taasen olen käynyt koulua 20:nellä vuosisadalla ja minun on ollut pakko usein vasten tahtoani opiskella 19:nen vuosisadan historiaa; luonnollisesti siis tiedän mitä tapahtui sen päivän jälkeen, johon sinun tietosi loppuivat. Minä tiedän niin mahdottomalta kuin se sinusta tuntuukin että tuskin olit vaipunut pitkälliseen uneesi, ennenkuin Amerikan kansan syvästi ja laajalta valtasi halu päästä sellaiseen järjestykseen jota me nautimme ja että sangen pian se valtiollinen liike syntyi joka erilaiset muutosasteet läpäistyään aiheutti aikaisin 20:nellä vuosisadalla vanhan järjestelmän kukistumisen ja nykyisen perustamisen."

Tämä oli todella hupaisa tieto minulle, mutta ryhtyessäni utelemaan.
Edithiltä asioita edelleen, hän huokasi ja pudisti päätään.

"Kun olen koettanut näyttää tietojeni etevämmyyttä, täytyy minua nyt tunnustaa tietämättömyyteni. Tiedän vain sen tosiasian että vallankumouksellinen liike alkoi, kuten sanoin, sangen pian sen jälkeen kuin olit vaipunut uneen. Isän tulee kertoa sinulle loput. Minä saatan hyvällä syyllä nyt asiasta puhuessamme myöntää, sillä sinä sen pian itsekin huomaisit, etten tiedä yleensä mitään sen enemmän vallankumouksesta kuin 19:nen vuosisadan asioista ylimalkaan. Sinä et voi kuvitellakaan, miten ankarasti olen koettanut syventyä asiaan kyetäkseni puhumaan kanssasi järkevämmin, mutta pelkään ettei siinä ole ollut mitään apua. En voinut sitä ymmärtää koulussa eikä tunnu siltä että ymmärtäisin sitä paremmin nytkään. Olen varma etten koskaan tiedä sen enempää kuin tänä aamuna. Sen jälkeen kuin kerroit minulle, miten vanha maailma esiintyi sinulle unessasi, on puheesi saattanut ne päivät niin pelottavan lähelle että voin ne melkein nähdä, mutta vieläkään en voi sanoa että ne näyttäisivät hitaistakaan järkevämmiltä kuin ennenkään."

"Asiat olivat epäilemättä sangen huonolla ja synkällä kannalla", vastasin; "mutta en voi nähdä mikä niissä erikoisen järjetöntä oli. Mikä on vaikeus?"

"Päävaikeus johtuu täydellisestä sopimuksen puutteesta aikalaistesi vaatimusten välillä mikäli ne koskivat tapaa millä heidän yhteiskuntansa oli järjestetty sekä historioissa kerrottuja tosiasioita."

"Esimerkiksi?" kysäsin.

"En luule että on paljon apua epäilysteni selvittämisestä", hän sanoi. "Sinä kai päättelet minun olevan typerän näiden murheitteni vuoksi, mutta minä koetan sinulle osottaa mitä tarkoitan. Sinä kykenet selvittämään asian jos kukaan. Sinä olet juuri kertonut minulle kansan pelottavan erilaisista olosuhteista, tuhlauksen ja puutteen vastakohdista, rikkaitten ylpeydestä ja vallasta, köyhien halpuudesta ja orjuudesta sekä kaikista muista tämän kauhistuttavan jutun vaiheista."

"No niin."

"Näyttää siltä kuin nämä vastakohdat olivat yleensä yhtä suuret kuin minä edellisenä historian aikakautena tahansa."

"Epäiltävää on", vastasin, "tokko koskaan on suurempaa eroavaisuutta ollut eri luokkien olosuhteitten välillä kuin minkä olisit tavannut puoli tuntia käveltyäsi Bostonissa, New Yorkissa, Chicagossa tai jossain muussa suurkaupungissa Amerikassa 19:nen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä."

"Ja kuitenkin", sanoi Edith, "näkyy kaikista kirjoista että samaan aikaan amerikalaiset eniten kerskailivat sillä että erosivat kaikista muista ja entisistä kansoista ja olivat vapaita ja yhdenvertaisia. Alituiseen tapaa tämän lauseen sen ajan kirjallisuudessa. Nyt sinä olet selittänyt että he eivät olleet enemmän vapaita kuin yhdenvertaisiakaan missään sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan olivat jakaantuneet kuten aina ennenkin rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja palvelijoihin. Tahdotko nyt olla hyvä ja kertoa minulle, mitä he tarkoittivat sanoessaan itseään vapaiksi ja yhdenvertaisiksi?"

"Sillä tarkoitettiin luullakseni että he kaikki olivat yhdenvertaisia lain edessä."

"Se tarkoittaa tuomioistuimissa. Entä olivatko rikkaat ja köyhät yhdenvertaisia tuomioistuimissa? Saivatko he saman kohtelun osakseen?"

"Minun täytyy sanoa", vastasin, "etteivät he missään muualla olleet vähemmän yhdenvertaisia. Laki määräsi kirjaimellisesti kaikki saman arvoisiksi, mutta ei todellisesti. Oli enemmän erotusta rikkaan ja köyhän ihmisen aseman välillä lain edessä kuin missään muussa suhteessa. Rikkaat olivat todellisesti lain yläpuolella, köyhät sen rattaiden alla."

"Missä suhteessa sitten olivat rikkaat ja köyhät yhdenvertaiset?"

"Heidän sanottiin olevan yhdenvertaisia mahdollisuuksien suhteen."

"Minkälaisissa mahdollisuuksissa?"

"Parantaa tilaansa, tulla rikkaaksi, päästä toisten ohi taistelussa rikkauden puolesta."

"Minusta näyttää tämä, jos se totta olisi, tarkoittavan — ei että kaikki olivat yhdenvertaisia — vaan että kaikilla oli yhtäläinen tilaisuus päässä eriarvoisiksi. Mutta oliko totta että kaikilla oli samallaiset mahdollisuudet päästä rikkaaksi ja parantaa tilaansa?"

"Asian laita lienee ollut sellainen jossain määrin ja jonain aikana, kun maa oli uusi", vastasin, "mutta minun aikanani ei sellaista enää ollut. Kapitaali oli todellisesti anastanut yksinoikeudekseen kaikki taloudelliset mahdollisuudet sinä aikana; liikeyrityksiä eivät voineet avata ne joilla ei ollut jonkun erinomaisen sattuman kautta pelastettua pääomaa."

"Mutta varmaankin", sanoi Edith, "olivat kai ihmiset jossain suhteessa todella yhdenvertaisia, joka oli tämän kaiken yhdenvertaisuuden kerskailun pohjana?"

"Oli kyllä. He olivat valtiollisesti yhdenvertaisia. Heillä kullakin oli yksi samanarvoinen ääni, ja enemmistö oli ylin lain laatija."

"Niin sanovat kirjat, mutta se vain tekee asiain todellisen tilan ehdottomasti ymmärtämättömäksi."

"Miten niin?"

"Miten, sillä jos näillä ihmisillä kaikilla oli samanlainen äänivalta hallituksessa — näillä raatavilla, nälkiintyneillä, viluisilla, köyhäin hylkiölaumoilla — miksi he eivät hetkeäkään vitkastelematta tehneet loppua näistä eriarvoisuuksista joiden takia he kärsivät?"

"Hyvin luultavasti", hän lisäsi, kun en heti vastannut, "minä vain osotan omaa typeryyttäni puhumalla näin. Epäilemättä jää minulta huomaamatta joku tärkeä asia, mutta etkö sinä sanonut että kaikilla näillä ihmisillä, ainakin miehillä, oli äänivalta hallituksessa?"

"Varmasti; 19:nen vuosisadan jälkipuoliskolla ääni-mieheen-järjestelmä oli päässyt yleisesti käytäntöön Amerikassa."

"Se on, kansa valitsemainsa välittäjäin kautta laati kaikki lait.
Sitähän tarkoitat?"

"Niin."

"Mutta minä muistelen teillä olleen kansalliset ja valtioiden perustuslait. Ehkäpä ne estivät kansaa tekemästä täydelleen mitä halusi."

"Eivät; perustuslait olivat vain hiukan enemmän perustuksellista laatua olevia lakeja. Enemmistö niitä laati ja muutti mielensä mukaan. Kansa oli ainoa ja ylin lopullinen valta ja sen tahto oli ehdoton."

"Jos siis enemmistö ei pitänyt jostain voimassa olevasta järjestelmästä tai luullut sitä itselleen edulliseksi, niin se voi sen muuttaa niin perin pohjin kuin halusi?"

"Aivan varmaan, kansan enemmistö saattoi tehdä mitä vain, jos se oli tarpeeksi suuri ja ratkaiseva."

"Ja enemmistönä ymmärtääkseni olivat köyhät eivätkä rikkaat — ne joille voimassa oleva eroavaisuus oli kääntänyt kieron puolensa?"

"Juuri niin; rikkaita oli vain verrannollisesti kourallinen."

"Mikään ei siis ollut estämässä kansaa, jos se vain tahtoi, minä aikana tahansa lopettamasta kärsimyksiään ja toimeen panemasta meidän kaltaista järjestelmää, mikä olisi taannut sille yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia?"

"Ei minkäänlaista."

"Sitten vielä kerran pyydän sinua hyväntahtoisesti kertomaan minulle, miksi he eivät yhteistunteen nimessä sitä heti tehneet ja tulleet onnellisiksi, vaan laativat itsestään näytelmän niin surullisen että se vielä sadan vuoden kuluttuakin saattaa meidät itkemään?"

"Sentakia", vastasin "että he ajattelivat ja uskoivat että teollisuuden ja kaupan soveltaminen ja rikkauden tuotanto ja jako oli kokonaan ulkopuolella hallitukselle kuuluvia tehtäviä."

"Mutta, Julian rakkaani, elämähän itsessään ja kaikki mikä yleensä tekee elämän elämisen arvoiseksi, alkuperäisimpäin aineellisten tarpeitten tyydyttämisestä alkaen aina hienostetuimpien nautintojen tyydyttämiseen asti, kaikki mikä kuuluu niin sielun kuin ruumiinkin kehitykseen, riippuu ensiksi, viimeksi ja alituisesti siitä tavasta jolla rikkauden tuotanto ja jako on järjestetty. Sen varmasti täytyi olla yhtä totta teidän päivinänne kuin meidänkin."

"Tietysti."

"Ja nyt sinä sanot, Julian, että kansa poistettuaan kuninkuusjärjestelmän ja otettuaan omiin käsiinsä asiainsa ylimmän johtovallan suostui maltillisesti asioita punniten luovuttamaan valvontavallastaan kaikkein tärkeimmän ja ainoan todella tärkeän etujensa luokan."

"Eivätkö historiat sitä kerro?"

"Ne kertovat niin, ja juuri sentakia en ole koskaan voinut niitä uskoa. Asia näytti niin käsittämättömältä ja minä luulin että sitä jollain tavalla täytyi voida selittää. Mutta sanohan minulle, Julian, kun kansa ei luullut voivansa luottaa itseensä oman teollisuutensa ja sen tuotteitten jakamisen järjestämisessä, niin kenelle antoi se tämän vastuunalaisuuden?"

"Kapitalisteille."

"Entä valitsiko kansa kapitalistit?"

"Ei kukaan valinnut heitä."

"Kuka heidät sitten nimitti toimeensa?"

"Ei kukaan heitä nimittänyt."

"Merkillinen järjestelmä! No kun kukaan heitä ei valinnut eikä nimittänyt, täytyi heidän kai kuitenkin varmasti olla tilivelvolliset jollekulle siitä tavasta miten he käyttelivät valtaa josta jokaisen hyvinvointi ja koko olemassa olo riippui."

"Päinvastoin, he eivät olleet velvolliset tekemään tiliä kenellekään eivätkä millekään paitsi omalle omalletunnolleen."

"Omalletunnolleen! Ahaa, minä ymmärrän! Sinä tarkoitat että he olivat niin hyväntahtoisia, niin epäitsekkäitä, niin alttiita yleishyvälle että kansa kiitollisena kärsi heidän vallananastustansa. Nykyaikana ei kansa myöntäisi vastuunalaisuusvapauden sääntöä puolijumalillekaan, mutta arvatenkin oli toisin teidän päivinänne."

"Entinen kapitalisti kun olen itse, olisin mielissäni jos voisin vahvistaa arvailusi todeksi, mutta mikään ei todella voisi olla kauempana tosiasiasta. Kapitalistit erikoisesti kielsivät kaikki hyväätekevät harrastukset teollisuuden ja kaupan kulusta. Heidän ainoana tarkoituksenaan oli saada mahdollisimman suurta voittoa itselleen vähääkään välittämättä yleisestä hyvinvoinnista."

"Rakas ystävä! Sinähän leimaat nämä kapitalistit vielä pahemmiksi kuin kuninkaat, sillä kuninkaathan ainakin väittivät hallitsevansa kansansa hyvinvoinniksi, toimien kuten isät lastensa hyväksi, ja hyvät koettivatkin tehdä niin. Mutta kapitalistit, sinä sanot, eivät edes olleet tuntevinaan mitään vastuunalaisuutta alamaistensa hyvinvoinnin suhteen?"

"Eivät vähintäkään."

"Ja, mikäli minä ymmärrän", jatkoi Edith, "tämä kapitalistien hallinto ei ollut yksinomaan vailla kaikkea siveellistä suostumusta tai tunnustusta hyväntekeväiseen tarkoitukseen nähden, vaan se oli suoranaisesti taloudellinen vääryys — se on, se ei kansan varakkaisuutta varmentanut."

"Siinä mitä minä viime yönä unissani näin", vastasin, "ja mitä olen koettanut kertoa sinulle tänä aamuna, siinä on vain pikku katkelmia kapitalistisen järjestelmän alaisen maailman viheliäisyyttä."

Edith ajatteli ääneti muutaman hetken. Lopultahan sanoi: "Sinun aikalaisesi eivät olleet hulluja eivätkä narrejakaan; varmasti on olemassa vielä jotakin jota et ole minulle kertonut; täytyy löytyä joku selitys taikka ainakin joku syyn varjo, miksi kansa sekä luopui valvontavallastaan tärkeimpäin ja suurinta elinkysymystä koskevien etujensa suhteen että vielä luovutti sen luokalle joka ei edes ollut osottavinaan mitään harrastusta sen hyvinvointiin nähden ja jonka hallitus ei nimeksikään varmentanut sitä."

"Löytyy kyllä", sanoin, "on olemassa selitys, vieläpä sangen tervejärkinenkin. Yksilöllisen vapauden, teollisuuden riippumattomuuden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden nimessä maan taloudellinen hallinto siirrettiin kapitalisteille."

"Tarkoitatko sinä että sellaisen hallituksen muotoa joka näyttää olleen mitä vähimmin vastuunalainen ja mitä itsevaltiain mahdollisesti: puolustettiin vapauden nimellä?"

"Juuri sitä, yksilön taloudellisen alkuunpanon vapaudella."

"Mutta etkö sinä vastikään kertonut että taloudellinen alkuunpano-oikeus ja liikemahdollisuus teidän päivinänne olivat todellisesti itse kapitalistien yksinoikeutena?"

"Kyllä niin. Myönnettiin että kellään muilla kuin kapitalisteilla ei ollut mahtia avata mitään liikettä, ja nopeasti oltiin tulossa sille kannalle että vain suurimmilla kapitalisteillakin oli alkuunpanon valta."

"Ja kuitenkin sanot sinä että teollisuuden luovuttamisen syyksi kapitalistihallinnolle on mainittu teollisuusvapauden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden edistämistä kansan kesken kokonaisuudessaan."

"Niin. Kansa arveli voivansa yksilöllisesti nauttia suurempaa toiminnan vapautta ja rajoittamattomuutta teollisuusasioissa kapitalistien hallinnon alaisena kuin itse joukolla ohjaten teollisuusjärjestelmää omaksi hyödykseen; että kapitalistit tahtoisivat vielä lisäksi pitää silmällä heidän hyvinvointiaan viisaammin ja suosiollisemmin kuin he itse mahdollisesti voisivat tehdä, että he kykenisivät varaamaan itsellensä runsaammin sellaisia tuotantonsa osia, joita kapitalistit olisivat taipuvaisia heille antamaan, kuin he mahdollisesti voisivat tehdä, jos joutuisivat itse omiksi isännikseen ja jakaisivat koko tuotannon keskenään."

"Mutta sehän oli paljasta pilantekoa; se höysti vääryyttä vielä solvauksellakin."

"Siltä se kuulostaa, eikö niin? Mutta minä vakuutan sinulle, sitä pidettiin kansallistalouden terveimpänä laatuna minun aikanani. Niitä jotka sitä epäilivät leimattiin vaarallisiksi hourailijoiksi."

"Mutta luullakseni kansan hallituksen, hallituksen jonka puolesta se äänesti, täytyi tehdä jotakin. Täytyihän olla olemassa joitain asiain tähteitä jotka kapitalistit jättivät valtiollisen hallituksen huolehdittaviksi."

"Oli, oli todellakin. Sillä oli käsien täydeltä tointa pitäessään rauhaa yllä kansan kesken. Se oli pääosa valtiollisen hallinnon toiminnassa minun aikanani."

"Miten tarvitsi rauha niin suurta huolenpitoa? Miksi se ei itse pitänyt huolta itsestään, kuten nyt?"

"Olemassa olevain olosuhteitten erilaisuuden takia. Taistelu rikkaudesta ja puutteen synnyttämä epätoivo piti sammumattomassa tulessa ahneuden ja kateuden, pelon, himon, vihan, koston ja keinottelun kunkin likaisen intohimon helvettiä. Tätä yleistä mielipuolisuutta aisoissa pitämässä, jotta koko yhteiskuntajärjestelmä ei menehtyisi yleiseen verilöylyyn, tarvittiin koko armeija sotilaita, poliiseja, tuomareita ja vanginvartijoita sekä loppumatonta lain laadintaa riitajuttujen selvittelemiseksi. Kun vielä näihin epäsovun aineksiin lisäät arvonsa menettäneiden ja epätoivoisten heittiöiden lauman, joista kärsimykset olivat tehneet yhteiskunnan vihollisia ja jotka tarvitsivat kurinpitoa — niin olet kai valmis myöntämään että kansan hallituksella oli tarpeeksi tekemistä."

"Mikäli voin huomata", sanoi Edith, "oli kansan hallituksen päätehtävänä otella sen yhteiskunnallisen sekamelskan kanssa, joka oli seurauksena siitä että se oli laiminlyönyt talousjärjestelmän huostaansa ottamisen ja sen järjestämisen oikeuden kannalle."

"Aivan niin. Et olisi voinut asiata selvemmin lausua, vaikka olisit siitä kirjan kirjoittanut."

"Lukuunottamatta kapitalistisen järjestelmän suojelemista sen omilta sikiöiltä, eikö valtiollinen hallitus todellakaan mitään tehnyt?"

"Tekihän toki, se nimitti postimestarit ja tullimiehet, piti yllä armeijaa ja sotalaivastoa ja haasteli riitaa ulkomaitten kanssa."

"Luulisinpa että kansalaisen äänioikeus hallituksessa, jos se oli rajoitettuna mainitsemiesi tehtäväin rajain sisälle, tuskin tuntui hänestä suuriarvoiselta."

"Luullakseni oli äänen hinta Amerikan vaaleissa, kun puolueet olivat jotenkin tasaväkiset, minun aikanani noin kaksi dollaria."

"Hyvä isä, niinkö paljon!" sanoi Edith. "En tiedä tarkalleen, mikä oli rahan arvo teidän päivinänne, mutta sanoisinpa että se oli nylkyhinta."

"Minä luulen että olet oikeassa", vastasin. "Minullakin oli tapana puhua äänioikeuden kauppaamattomuudesta ja sellaisten tuomiosta jotka kurjuuden pakosta joutuivat myymään itsensä rahasta, mutta siltä kannalta katsoen, jonne sinä olet minut saattanut tänä aamuna, olen taipuvainen ajattelemaan että niillä ihmisillä jotka äänensä myivät oli paljon selvempi käsitys niin sanotun kansan hallituksemme valheista, se hallitus rajoitettuna siihen virkaluokkaan jonka vastikään olen kuvaillut, kuin millään muulla aikalaisteni joukolla ja että jos he olivat väärässä, niin oli vääryys, kuten arvelitkin, vain siinä että he vaativat liian korkeata hintaa."

"Mutta kuka maksoi äänistä?"

"Sinä olet säälimätön ristikuulustelua", sanoin. "Ne luokat, joilla oli etua hallituksen vallitsemisesta — se on, kapitalistit ja viran kärkkyjät — tekivät ostoja. Kapitalistit hankkivat viran kärkkyjäin valitsemisessa tarvittavat rahat sillä välipuheella että viimemainitut valituiksi tultuaan tekisivät mitä kapitalistit halusivat. Mutta en tarkoita antaa sinulle sellaista käsitystä että äänten enemmistö suoranaisesti ostettiin. Se olisi ollut liian julkista kansan hallituksen valheellisuuden tunnustamista sekä myös liian kallista. Kapitalistien viran kärkkyjäin valitsemiseksi antamat rahat käytettiin pääasiallisesti vaikuttamaan kansaan välillisillä keinoilla. Äärettömiä summia taistelurahastojen nimellä kerättiin tätä tarkoitusta varten ja niitä käytettiin lukemattomiin keinoihin, sellaisiin kuin ilotulituksiin, kaunopuheisiin, juhlakulkueisiin, torvisoittokunnille, ulkoilmakokouksiin ja kaikenlaisiin keksintöihin joiden tarkoituksena oli kiihoittaa kansaa tarpeellisen korkealle innostuksen asteelle vaalissa, jotta äänestettävänä oleva ehdotus olisi mennyt läpi. Kukaan joka ei ole omin silmin nähnyt yhdeksännentoista vuosisadan Amerikan vaalia ei voisi osapuillekaan kuvitella sen näytelmän merkillisyyksiä."

"Näyttää siis siltä", sanoi Edith, "kuin kapitalistit eivät vain pitäneet huostassaan taloudellista hallintoa erikoistoimenansa, vaan myös samalla käytännössä vallitsivat valtiollisen hallinnonkin koneistoa."

"Niinpä niin, kapitalistit eivät olisi päässeet minnekään, elleivät olisi vallinneet valtiollista hallintoa. Kongressi, lainlaatijakunnat ja kaupunkien valtuuskunnat olivat aivan välttämättömiä välikappaleina heidän suunnitelmansa perille ajamiseksi. Suojellakseen itseään ja omaisuuttaan kansan meteleitä vastaan oli vielä lisäksi erittäin tarpeellista että heillä oli poliisi, oikeusistuimet ja sotilaat heidän etujansa vartioimassa, sekä presidentti, kuvernöörit ja pormestarit heidän viittaustaan tottelemassa."

"Mutta minähän luulisin että presidentti, kuvernöörit ja lainlaatijakunnat edustivat kansaa joka heitä äänesti."

"Siunatkoon sinua! Ei, miksi he olisivat kansaa edustaneet? Kapitalisteistahan eikä kansasta riippui heidän virassa olonsa. Kansalla joka äänesti oli vähän valinnan varaa ketä äänestää. Sen kysymyksen ratkaisivat valtiolliset puoluejärjestöt, jotka kapitalisteilta kerjäsivät raha-apua. Kellekään joka vastusti kapitalistien etuja ei myönnetty mahdollisuutta ehdokkaana vedota kansaan. Julkiselle virkamiehelle oli kansan etujen kannattaminen kapitalistien etuja vastaan varma keino kehitysmahdollisuutensa uhraamiselle. Sinun tulee muistaa, jos tahdot ymmärtää miten täydellisesti kapitalistit hallitusta vallitsivat, että presidentti, kuvernööri tai pormestari taikka kunnallisen, valtiollisen tai kansallisen valtuuskunnan jäsen oli vain väliaikaisesti kansan palvelija ja riippuvainen sen suosiosta. Julkisen asemansa hän piti vain vaalista vaaliin, harvoin pitemmälle. Hänen alituinen, elinkautinen ja kaikki vallitseva harrastuksensa, kuten meillä kaikilla, oli hänen toimeentulonsa, ja se riippui — ei kansan hyväksymisestä — vaan kapitaalin suosiosta ja suojeluksesta, ja sitä hänen ei kannattanut saattaa vaaranalaiseksi tavoitellessaan kansan suosion saippuakuplia. Nämä seikat, vaikkapa ei olisi ollutkaan olemassa suoranaisia lahjomistapauksia, selittivät riittävästi miksi politikoitsijamme ja virkailijamme harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kapitalistien vasalleja ja välikappaleita. Lakimiehet jotka järjestelmämme monimutkaisuuksien takia yleensä muodostivat ainoan julkisiin asioihin pystyvän luokan, olivat eritoten ja suoranaisesti elämästään riippuvaiset suurien kapitalististen yhteyksien suojeluksesta."

"Mutta miksi ei kansa valinnut virkailijoitaan ja edustajiaan omasta luokastaan, jotka olisivat silmällä pitäneet enemmistön etuja?"

"Ei ollut olemassa mitään takeita että he olisivat olleet uskollisempia. Heidän köyhyytensä olisi tehnyt heidät vielä alttiimmiksi rahakiusauksille; ja köyhät, se sinun tulee muistaa, vaikka sitäkin säälittävämpiä, eivät siveellisesti olleet sen parempia kuin rikkaatkaan. Sitten vielä — ja se oli tärkein syy miksi kansan enemmistö, jona olivat köyhät, ei lähettänyt omasta luokastaan miehiä edustajikseen — köyhyys säännöllisesti itsestään sen esti, siis käytännöllinen kykenemättömyys, missä tarkoituskin oli hyvä. Niin pian kuin köyhä mies kehittyi, oli hänellä viljalta kiusauksia kavaltaa oma luokkansa ja etsiä kapitaalin suosiota."

Edith pysyi ääneti ajatuksissaan muutaman hetken.

"Todellakin", hän vihdoin sanoi, "näyttää siltä kuin syy miksi en ole voinut ymmärtää niin sanottua kansan hallitusjärjestelmää teidän päivinänne on ollut se että olen koettanut keksiä mikä osa siinä kansalla on ollut, ja nyt selviää ettei sillä ole ollut minkäänlaista osaa."

"Sinä olet edistynyt verrattomasti", huudahdin. "Epäilemättä käsitteiden sekoitus meidän valtiollisessa järjestelmässämme ensiksi hämmästyttää, mutta jos vakavasti tutkit sitä tärkeintä kohtaa että rikkaitten johto, kapitaalin ja sen etujen ylivalta kansan etuja vastaan kokonaisuudessaan oli järjestelmämme pääperiaate, niin on sinulla avain joka selvittää kaikki salaisuudet."

LUKU II.

Miksi ei vallankumous tapahtunut aikaisemmin.

Keskusteluumme kiintyneenä emme olleet kuulleet tohtori Leeten askeleita hänen lähestyessään.

"Olen tarkastellut teitä sisältä kymmenen minuuttia", hän sanoi, "kunnes en todellakaan enää voinut vastustaa haluani päästä tietämään mikä teistä on niin innostuttavaa."

"Tyttärenne", sanoin, "on kokeillut taitoansa opettajattarena Sokrates-järjestelmän mukaan. [Sokrates-järjestelmällä ymmärretään tämän suuren kreikkalaisen filosoofin opetustapaa, joka yksinkertaisten kysymysten kautta johti oppilaan ymmärtämään tarkoitettua opin kappaletta. — Suom. muistutus.] Sen viattoman tekosyyn varjossa että itse on perinpohjin tietämätön on hän kysellyt minulta sangen helppoja kysymyksiä ja saavuttanut sen tuloksen että minä näen selvemmin kuin koskaan ennen olisin voinut kuvitellakaan meidän teennäisen Amerikan kansan hallituksen äärettömän valheellisuuden. Kun olin itsekin rikas tiesin luonnollisesti että meillä oli suuri osa valtaa valtiossa, mutta ennen en ole ajatellut miten täydellisesti kansa oli vaikutusta vailla omaan hallitukseensa."

"Ahaa", huudahti tohtori sangen iloisesti, "tyttäreni siis nousi aikaisin tänä aamuna vuoteeltaan tarkoittaen auttaa isäänsä tämän historiallisessa opetustoimessa?"

Edith oli noussut puutarhapenkiltä jolla olimme istuneet ja järjesteli kukkiaan, jotka aikoi viedä sisälle. Hän pudisti päätään melkein vakavasti vastaukseksi isänsä arveluun.

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne", hän sanoi; "Julian on kokonaan parantanut minut tänä aamuna kaikesta halusta, jos minulla sellaista lie ollut, tunkeutua syvemmälle esi-isiemme olosuhteisiin. Olen aina ollut kovin suruissani sen aikaisen kansaraukan takia, kun se sai kärsiä köyhyyden ja rikkaitten sorron aiheuttamaa kurjuutta. Tästä lähin kuitenkin pesen käteni heidän suhteensa ja säästän myötätuntoisuuteni sitä paremmin ansaitseville asioille."

"Mitä ihmettä!" huudahti tohtori. "Mikä on niin äkkiä ehdyttänyt säälisi lähteet? Mitä on Julian sinulle sanonut?"

"Ei mitään todellakaan luullakseni, mitä en ennen olisi lukenut ja pitänyt tietää, mutta se kertomus tuntui minusta aina niin järjettömältä ja mahdottomalta uskoa etten koskaan ole täydellisesti uskonut sitä ennenkuin nyt. Arvelin että täytyi olla olemassa joitain selittäviä seikkoja joita ei oltu merkitty historioihin."

"Mutta mitä hän on kertonut sinulle?"

"Näyttää siltä", sanoi Edith, "että tämän kansan, tämän köyhäin joukon hallussa oli koko ajan hallituksen vallinta ja että he olisivat kyenneet päättävinä ja yhtyneinä milloin tahansa tekemään lopun kaikista niistä eriarvoisuuksista ja sortamisista joiden takia he valittivat, ja saattamaan kaikki yhdenvertaisiksi kuten me olemme tehneet. He eivät ainoastaan olleet tätä tekemättä, vaan selittivät syyksi jonka takia orjuutta kärsivät sen että heidän vapautensa joutuisivat vaaraan ellei heillä olisi vastuunalaisuudesta vapaita herroja hoitamassa heidän etujaan ja että jos he itse huolta pitäisivät omista asioistaan, niin heidän kahleettomuutensa olisi vaarassa. Minä tunnen että olen pettynyt kaikissa niissä kyynelissäni, joita olen vuodattanut sellaisen kansan kärsimyksien tähden; ne jotka suopeina sietävät vääryyksiä, vaikka heillä on valta lopettaa ne, eivät ansaitse sääliä vaan ylenkatsetta. Olen ollut hiukan pahoillani että Julianin piti olla sortoluokan jäsen, yksi rikkaista. Nyt kun oikein ymmärrän asiat olen siitä iloinen. Pelkään että jos hän olisi ollut köyhäin joukosta joku todellisten herrain suuresta laumasta, jotka korkein valta käsissään suostuivat olemaan takuumiehinä, olisin halveksinut häntä."

Siten muodollisesti julkilausuttuaan ajatuksensa aikalaisistani että heidän ei tarvinnut enää odottaa mitään myötätuntoisuutta häneltä, läksi Edith sisälle jättäen minuun sen eloisan vaikutuksen että jos kahdennenkymmenennen vuosisadan miehet osottautuisivat kykenemättömiksi suojelemaan vapauksiaan, niin naisiin voitaisiin luottaa siinä suhteessa.

"Todellakin, tohtori", sanoin, "teidän täytyy olla suuressa kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Hän on säästänyt teiltä aikaa ja ponnistuksia."

"Mitenkä niin?"

"Siten että on päästänyt teidät vaivasta selitellä minulle miten ja miksi johduitte perustamaan kansallistutetun teollisuusjärjestelmänne ja taloudellisen yhdenvertaisuutenne. Jos olette joskus nähnyt aavikko- tai merikangastusta, muistanette että vaikka taivaalla oleva kuva on itsessään selvä ja selkeä, niin sen epätodellisuus käy ilmi yksityisseikkojen puutteesta, jonkinlaisesta harsosta joka sen kutoo yhteen etualan kanssa millä itse seisotte. Tiedättekö että tällä uudella yhteiskuntajärjestelmällä jonka todistajaksi olen niin oudolla tavalla joutunut on tähän asti ollut jonkinlaista tällaisen kangastuksen vaikutusta? Itsessään se on täsmällinen, säännöllinen ja sangen järkevä järjestelmä, mutta minä en ole voinut nähdä mitään teitä joita myöten se olisi voinut luonnollisesti kasvaa yhdeksännentoista vuosisadan kokonaan erilaisista olosuhteista. Saatoin vain ajatella että tämän maailman muutoksen on täytynyt olla uusien aatteiden ja voimain tulos jotka ovat voimaan päässeet minun aikani jälkeen. Minulla oli kokoelma kysymyksiä kaikki valmiina teille esitettäväksi tästä seikasta, mutta nyt voimme käyttää sen ajan puhumalla muista asioista, sillä Edith on osottanut minulle kymmenen minuutin ajalla että ainoa ihmeellinen asia teidän teollisuussysteeminne järjestämisessä yleiseksi liikkeeksi ei ole se että se on tapahtunut, vaan että kesti niinkin kauan ennenkuin se tapahtui, että järkeviä olentoja käsittävä kansa suostui pysymään vastuunalaisuudesta vapaitten herrojen taloudellisessa orjuudessa yli vuosisadan sen jälkeen kun oli saanut käsiinsä ehdottoman vallan muuttaa mielensä mukaan kaikki yhteiskunnalliset laitokset jotka olivat heille epämukavia."

"Todellakin", sanoi tohtori, "Edith on osottautunut erittäin taitavaksi opettajaksi, vaikkakin pakolliseksi. Hänen on onnistunut yhdellä vedolla selittää teille nykyinen mielipide teidän aikakaudestanne. Meidän mielestämme Amerikan itsenäisyyden julistuksen kuolematon esipuhe vuodelta 1776 sisälsi johdonmukaisesti yleisen taloudellisen yhdenvertaisuuden opin koko esityksen, jonka yhdenvertaisuuden kansa kokonaisuutena takaa jäsenilleen yksilöinä. Muistanette miten sanat kuuluivat:

"Me pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä; että kaikki ihmiset ovat luodut yhdenvertaisiksi ja heillä on erinäisiä peruuttamattomia oikeuksia; että näiden joukossa on elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittaminen; että näitä oikeuksia ylläpitämään ovat hallitukset perustetut ihmisten kesken ja niiden oikea valta johtuu hallittavien suostumuksesta: että milloin vain joku hallituksen muoto yrittää tuhota näitä oikeuksia on kansalla oikeus muuttaa tai poistaa se ja perustaa uusi hallitus ja laskea sen perustus sellaisille periaatteille ja järjestää sen valta sellaiseen muotoon jotka paraiten näyttävät takaavan heidän turvallisuutensa ja onnensa."

"Onko mahdollista, Julian, ajatella mitään hallitusmuotoa ala-arvoisempaa kuin meidän joka mahdollisesti voisi toteuttaa tämän suuren ihanteen, minkälaisen todellisen kansan hallituksen tulisi olla? Meidän valtiomme kulmakivenä on taloudellinen yhdenvertaisuus ja eiköpä se ole selvä, välttämätön ja ainoa riittävä takuu näille kolmelle perusoikeudelle — elämä, vapaus ja onnellisuus? Mitä on elämä ilman aineellista perustettaan, ja mitäpä on samallainen elinoikeus muuta kuin oikeus samallaiseen elämän aineelliseen perusteeseen? Mitä on vapaus? Miten voivat ihmiset olla vapaita joiden täytyy anella työ ja elinoikeutta kanssaihmisiltään ja etsiä leipäänsä toisten käsistä? Mitenkä muuten saattaa mikään hallitus taata vapautta ihmisille kuin varaamalla heille riippumattomuuden ohella työ- ja elinmahdollisuudet; ja miten se voidaan toteuttaa, ellei hallitus johda sitä talousjärjestelmää josta työtilaisuus ja toimeentulo riippuvat? Lopuksi, mitä käsittää yhtäläinen oikeus kaikille onnellisuutta tavoiteltaessa? Mikä onnellisuuden muoto, mikäli se ollenkaan riippuu aineellisista seikoista, ei olisi kutoutunut yhteen taloudellisten olosuhteitten kanssa; ja miten voidaan taata kaikille yhtäläinen tilaisuus onnellisuutta tavoiteltaessa muuten kuin takaamalla taloudellinen yhdenvertaisuus?"

"Niin", sanoin, "siihen ne todellakin kaikki sisältyvät, mutta miksi me emme sitä ennemmin nähneet?"

"Istukaamme mukavuuden vuoksi tälle penkille", sanoi tohtori, "ja minä kerron teille mikä oli nykyaikainen vastin tälle sangen tärkeälle kysymykselle jonka nostitte. Ensi silmäyksellä näyttää varmaan käsittämättömältä miksi maailma yleensä ja eritoten Amerikan kansa vitkasteli tunnustaa että kansanvaltaisuus johdonmukaisesti tarkoitti kansan hallituksen perustamista, jonka rikkaitten johtovallan sijasta tuli järjestää rikkauden tuotanto ja jako, ei ainoastaan sentakia että se oli niin täydellinen seuraus kansan hallituksen aatteesta, vaan myös siksi, että sen toteuttamisesta kansan syvillä riveillä oli niin suoranaista etua. Edithin päätelmä että kansa joka ei pystynyt niin yksinkertaista järkikysymystä selvittämään kuin tämä oli, ei ansainnut paljon myötätuntoisuutta kärsimystensä tähden jotka se niin helposti olisi voinut korjata, on sangen luonnollinen ensimmäinen vaikutelma.

"Tarkemmin ajatellessa kuitenkin luulen joutuvamme siihen lopputulokseen että aika, jonka maailma yleensä ja amerikalaiset erikoisesti tarvitsivat keksiäkseen kansanvaltaisuuden täyden merkityksen niin taloudellisena kuin valtiollisenakin uskontunnustuksena, ei ollut pitempi kuin odottaakin sopi asiaan kuuluvain ratkaisupäätösten tavattomaan laajuuteen nähden. Kansanvaltaisuuden aatteen mukaan kaikki inhimilliset olennot ovat yhdenlaisia oikeuksiin ja arvoon nähden ja inhimillisen hallituksen ainoa oikea aihe ja päämäärä on sen vuoksi yhteisen hyvinvoinnin ylläpitäminen ja edistäminen samallaisilla ehdoilla. Tämä aate oli suurin yhteiskunnallinen käsite minkä ihmismieli siihen asti koskaan oli muodostanut. Siihen sisältyi sen ensiksi synnyttyä lupaus ja valta uudistaa täydellisesti silloin olemassa olevat yhteiskuntalaitokset joiden joka ainoan perusteena ja muotona oli tähän asti ollut persoonallisen ja luokkaetuoikeuden periaate sekä harvain monien nimessä pitämä valtuus, vallinta ja itsekäs käyttö. Mutta yksinkertaisesti ristiriidassa rajoitetun ihmisymmärryksen kanssa oli niin laajaperäisen aatteen seurausten toteuttaminen heti. Aatteen täytyi ehdottomasti saada aikaa kasvaakseen. Taloudellisen kansanvaltaisuuden ja yhdenvertaisuuden koko nykyinen järjestys oli todellakin johdonmukaisesti kutoutunut yhteen kansanvaltaisuusaatteen ensimmäisen täydellisen ilmenemisen kanssa, mutta vain siten kuin täyskasvuinen puu on kutoutunut siemeneen: niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa aika oli oleellinen tekijä tuloksen kehityksessä.

"Me jaamme kansanvaltaisuusaatteen kehityshistorian kahteen toisillensa selvästi vastakkaiseen jaksoon. Ensimmäistä näistä sanomme negatiivisen kansanvaltaisuuden jaksoksi. Sitä ymmärtääksemme meidän täytyy ajatella kansanvaltaisuusaatteen alkuperää. Aatteet syntyvät aikaisemmista aatteista ja ovat kauan kehityksen alaisina, ja luonteen ja rajat painaa niihin ne asianhaarat joiden alaisina ne olemassaolonsa saavuttavat. Kansan hallituksen aate, niin Amerikan kuin yleensä aikaisemmissa tasavallan kokeissa, oli vastalause kuningashallitusta ja sen väärinkäytöstä vastaan. Mikään ei ole varmempaa kuin että kuolemattoman julistuksen allekirjoittajilla ei ollut mitään käsitystä siitä että kansanvaltaisuus välttämättä merkitsee jotakin enemmänkin kuin aatosta tulla toimeen ilman kuninkaita. He käsittivät sen vain hallitusmuodon muutokseksi eivätkä ollenkaan hallituksen periaatteiksi ja tarkoituksiksi.

"He eivät kuitenkaan kokonaan olleet vapaita epäluulosta ettei joskus itsevaltias kansa huomaisi tätä aatetta hyväksi ja käyttäisi itsevaltiuttaan oman olonsa parantamiseksi. Toden teolla he näyttävät sitä mahdollisuutta hiukan vakavasti ajatelleenkin, mutta niin vähän he vielä kykenivät arvostelemaan kansanvaltaisuusaatteen johdonmukaisuutta ja voimaa että he uskoivat nerokkaitten pykälien avulla paperilla olevissa perustuslaeissa mahdolliseksi estää kansaa käyttämästä valtaansa itsensä auttamiseksi, vaikka se sitä haluaisikin.

"Tämä ensimmäinen kansanvaltaisuuden kehitysjakso, jonka aikana se käsitettiin yksinomaan kuninkuuden sijaiseksi, käsittää kaikki niin sanotut tasavaltakokeet aina kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuun asti, joista tietysti Amerikan tasavalta oli vaikuttavin. Tänä aikakautena kansanvaltaisuusaate pysyi pelkkänä vastalauseena edellistä hallitusmuotoa vastaan ja oli kokonaan vailla omia uusia positiivisia tahi sen elinperusteita koskevia periaatteita. Vaikka kansa oli karkoittanut kuninkaan yhteiskuntavaunuja ajamasta ja ottanut ohjakset omiin käsiinsä, ei se vielä ajatellutkaan muuta kuin ajopelien pitämistä vanhoissa raiteissa ja luonnollisesti matkustajat tuskin vaihdosta huomasivatkaan.

"Kansanvaltaisuusaatteen toinen kehitysjoukko alkoi silloin kuin kansa heräsi huomaamaan että kuninkaitten erottaminen, sen sijaan että olisi ollut kansanvaltaisuuden päätarkoitus ja tehtävä, olikin vain aikeena sen todelliselle ohjelmalle, joka oli koko yhteiskuntakoneiston käyttäminen koko kansan hyvinvoinnin määräämättömäksi edistämiseksi.

"Huomattava asianhaara on se että kansa alkoi ajatella vetoamista valtiolliseen valtaansa aineellisten olojensa parantamiseksi aikaisemmin Europassa kuin Amerikassa, vaikka kansanvaltaisuuden muodot olivat saaneet paljon vähemmän hyväksymistä siellä. Tämä oli tietysti seurauksena vuosisatoja kestäneestä syvien rivien taloudellisesta kurjuudesta vanhassa maailmassa joka kannusti heitä ensiksi ajattelemaan vaikutusta mikä uudella aatteella saattaisi olla toimeentulon kysymykseen. Toiselta puolen Amerikan syvien rivien yleinen hyvinvointi ja verraten helppo toimeentulon hankkiminen aina yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen alkuun asti oli vaikuttamassa siihen seikkaan että vasta silloin Amerikan kansa alkoi vakavasti harkita taloussuhteittensa parantamista yhteistoiminnan kautta.

"Kansanvaltaisuuden negatiivisen eli kielteisen jakson aikana sen arveltiin eroavan monarkiasta vain samalla tavalla kuin kaksi konetta toisistansa eroaa, joiden yleinen käyttö ja tarkoitus on sama. Kansanvaltaisuusaatteen kehittyessä toiselle eli positiiviselle jaksolle käsitettiin että korkeimman vallan vaihtuminen kuninkaan ja aateliston käsistä kansalle ei tarkoita ainoastaan hallituksen muotojen vaihdosta, vaan koko hallitsemisaatteen perusteellista kumoamista, sen edellytyksiä, tarkoituksia ja tehtäviä — kumousta jonka tuli kokonaan toisinpäin kääntää koko yhteiskuntajärjestelmän navan ja kääntää niin sanoakseni mukanaan koko kompassitaulun, pohjoisen etelään ja idän länteen. Silloin nähtiin — mikä näyttää meistä niin selvältä että on vaikeata ymmärtää miksi sitä ei aina ole huomattu — että itsevaltaisen kansan ei sopinut rajoittaa toimintaansa niihin tehtäviin joita kuninkaat ja luokat vallassa ollessaan olivat suorittaneet, vaan että päinvastoin oli oletettava, kun kerran kuninkaitten ja luokkien edut olivat aina olleet tykkänään vastakkaisia kansan eduille, että mitä ikinä edelliset hallitukset olivat tehneet, sitä ei kansan itse johtaessaan pitänyt tehdä, ja mitä ikinä edelliset hallitukset olivat tekemättä jättäneet, sen tuli olettaa kansan etujen vaativan tehtäväksi; sekä että kansan hallituksen päätarkoituksena ja tehtävänä oli juuri se johon mikään edellinen hallitus ei ollut milloinkaan huomiota kiinnittänyt, nimittäin yhteiskunnallisen järjestön vallan käyttäminen itsevaltiaan kansan koko ruumiin aineellisen ja siveellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi mahdollisimman korkeaan huippuunsa, jossa sama hyvinvoinnin aste voitaisiin varmaksi tehdä kaikille — se on yhdenvertainen tasanne. Toisen eli positiivisen kansanvaltaisuuden jakso sai voiton suuressa vallankumouksessa, ja se on siitä asti ollut ainoa maailmassa tunnettu hallitusmuoto."

"Mikä kokonaisuudessaan tarkoittaa", huomautin, "että kansanvaltaista hallitusta joka sen nimen olisi ansainnut ei ole milloinkaan ennen ollut olemassa kuin kahdennellakymmenennellä vuosisadalla."

"Aivan niin", vakuutti tohtori, "niin sanotut tasavallat ensimmäiseltä jaksolta me luokitamme vale-tasavaltojen eli kielteisen kansanvaltaisuuden joukkoon. Eivätkä ne tietysti millään muotoa olleet ollenkaan todellisia kansan hallituksia, vaan pelkkiä plutokratian naamareita, jolloin rikkaat olivat todellisia vaikka vastuunalaisuudesta vapaita hallitsijoita! Te voitte helposti nähdä etteivät ne voineet olla mitään muuta. Syvät rivit olivat maailman alusta olleet rikkaitten alamaisia ja palvelijoita, mutta kuninkaat olivat olleet rikkaitten yläpuolella ja esteenä näiden vallinnalle. Kuninkaitten karkoittaminen poisti kaikki esteet rikkaitten vallalta joka tuli ylimmäksi. Kansa oli kuitenkin nimellisesti itsevaltias; mutta kun tämä itsevaltias oli yksilöistä koottu ja luokkana oli rikkaitten taloudellinen orja sekä eli heidän armoillaan, niin sanotusta kansan hallituksesta tuli pelkkä kapitalistein keppihevonen.

"Nämä negatiivisen jakson tasavallat, kun niitä katsotaan välttämättöminä askeleina yhteiskunnan kehityksessä puhtaasta monarkiasta puhtaaksi kansanvallaksi, merkitsevät edistysaskeleita; mutta jos katsotaan niitä lopullisina, niin ne olivat paljon vähemmän ihailtavia tyyppejä kokonaisuudessaan kuin siistit monarkiat. Etenkin siihen nähden, että ne olivat herkkiä lahjomisille ja katsomaan läpi sormien rikkaitten lainrikoksia, ne olivat huonointa laatua hallitusta mitä olla saattaa. Yhdeksästoista vuosisata, jonka kuluessa tämä vale-kansanvaltaisuuden laiho kypsyi suuren vallankumouksen sirpin varalle, näyttää nykyiselle katsantokannalle vain määräämättömän, tyhjää toimittavan hallituksen surulliselta hallituksettomuudelta jonka toisella puolella on kahdeksannellatoista vuosisadalla miehekkään monarkian rappeutuminen ja toisella positiivisen kansanvaltaisuuden kohoaminen kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Aikakautta voidaan verrata alaikäisen kuninkaan hallitusaikaan, jolloin kuninkaallista valtaa väärin käyttivät lurjusmaiset valtion hoitajat. Kansa oli julistettu itsevaltiaaksi, mutta se ei ollut vielä ottanut valtikkaa haltuunsa."

"Ja kuitenkin", sanoin, "yhdeksännentoista vuosisadan toisella puoliskolla, jolloin, kuten sanottu, maailma ei ollut vielä nähnyt yksinkertaistakaan näytettä kansan hallituksesta, meidän viisaat miehemme kertoivat meille että kansanvaltainen järjestelmä oli täydellisesti koeteltu ja oli valmis arvosteltavaksi tulostensa mukaan. Muutamat heistä, joita ei ollut kovin harvassa, menivät vielä niin pitkälle että väittivät kansanvaltaisuuskokeen kärsineen tappion, vaikka tosiasialta näyttää että mitään kansanvaltaisuuskoetta sanan varsinaisessa ymmärryksessä ei oltu vielä edes yritettykään toimeenpanna."

Tohtori kohautti hartioitaan.

"Sangen mieluisata tointa", hän sanoi, "on sen selityksen tekeminen, miksi syvät rivit olivat niin hitaita tuntemaan tietä joka olisi johtanut heidät täydellisesti käsittämään kaiken sen mitä kansanvaltaisuusaate heille tarkoitti, mutta yhtä vaikeata ja epäkiitollista on selittää teidän päivienne filosoofien, historioitsijain ja valtiomiesten täydellistä epäonnistumista yrittäessään järkevästi määritellä kansanvaltaisuuden johdonmukaista sisällystä ja ennustaa sen tulosta. Kansanvaltaisuusliikkeen siihen asti saavuttamain käytännöllisten tulosten vähäpätöisyyden, verrattuna sen ehdotelman laajuuteen ynnä sen takana oleviin voimiin, piti heille osottaa että sen kehitys oli vasta ensimäisellä asteellaan. Miten saattoivat järkevät ihmiset pettää itsensä sillä käsityksellä että kaikkien aikojen laajaperäisin ja kumouksellisin aate olisi vaikutuksensa lopettanut ja täyttänyt tehtävänsä vaihdettuaan kansan toimeenpanevan johtomiehen nimen kuninkaasta presidentiksi ja kansallisen lainsäätäjäkunnan parlamentista kongressiksi? Jos teidän kasvattajanne, opistojenne professorit ja presidentit sekä muut jotka olivat vastuussa kasvatuksestanne olisivat olleet oman suolansa arvoiset, ette olisi tavanneet nykyisessä taloudellisen yhdenvertaisuuden järjestelmässä mitään mikä olisi vähintäkään teitä hämmästyttänyt. Te olisitte heti sanoneet että se oli juuri sitä minkä olitte ajatellut tarpeelliseksi kansanvaltaisuusaatteen välttämättömän kehityksen seuraavalla asteella."

Edith viittasi ovelta ja me nousimme istuimeltamme.

"Suuren vallankumouksen kumouksellinen puolue", sanoi tohtori vitkalleen astuessamme taloa kohti, "menetteli kiihoitus- ja levittämistyössään eri nimien varjossa enemmän tai vähemmän merkillisesti ja sopimattomasti kuin valtiollisen puolueen nimelle oli soveliasta, mutta tämä yksi sana, kansanvaltaisuus ynnä sen eri vivahdukset ja johdannaiset selvemmin ja täydellisemmin esittivät, selittivät ja puhdistivat heidän järjestelmänsä, syynsä ja tarkoituksensa kuin kokonainen kirjasto saattoi tehdä. Amerikan kansa kuvitteli perustaneensa kansan hallituksen erotessaan Englannista, mutta he pettivät itsensä. Valloittaessaan ennen kuninkaitten hallussa olleen valtiollisen vallan, oli kansa vasta ottanut tyranniuden linnoituksen ulkovarustukset. Talousjärjestelmä, joka oli linnoitus ja komensi jokaista yhteiskuntarakenteen osaa, jäi edelleen yksityisten ja vastuunalaisuudesta vapaitten johtajain haltuun, ja niin kauvan kuin se sellaisena pysyi ei ulkovarustusten omistaminen merkinnyt kansalle mitään ja ne pysyivät kansan hallussa vain linnoituksen varusväen armosta. Vallankumous syntyi, kun kansa näki että sen joko täytyi valloittaa linnoitus taikka luopua ulkovarustuksista. Sen tuli joko täydentää työnsä kansan hallituksen perustamisessa, jonka sen isät olivat vain alkaneet, tai luopua kaikesta siitäkin jonka sen isät olivat loppuun saattaneet."